For dowload this book click link below https://ebookgrade.com/product/conditioning-for-strengthand-human-performance-3rd-chandler-t-jeff-brown-lee-e/
More products digital (pdf, epub, mobi) instant download maybe you interests ...
Essentials of Strength Training and Conditioning 3rd Edition
https://ebookgrade.com/product/essentials-of-strength-trainingand-conditioning-3rd-edition/
NSCA's Essentials of Tactical Strength and Conditioning
https://ebookgrade.com/product/nscas-essentials-of-tacticalstrength-and-conditioning/
ACSM's Foundations of Strength Training and Conditioning Ratamess
https://ebookgrade.com/product/acsms-foundations-of-strengthtraining-and-conditioning-ratamess/
Strength and Conditioning A Biomechanical Approach
Gavin
L. Moir
https://ebookgrade.com/product/strength-and-conditioning-abiomechanical-approach-gavin-l-moir/
Essentials of Strength Training and Conditioning 4th Edition G. Gregory Haff
https://ebookgrade.com/product/essentials-of-strength-trainingand-conditioning-4th-edition-g-gregory-haff/
NSCA's Guide to Sport and Exercise Nutrition National Strength & Conditioning Association
https://ebookgrade.com/product/nscas-guide-to-sport-and-exercisenutrition-national-strength-conditioning-association/
Strength and Conditioning A Biomechanical Approach
Gavin L. Moir Gavin L. Moir
https://ebookgrade.com/product/strength-and-conditioning-abiomechanical-approach-gavin-l-moir-gavin-l-moir/
Conditioning for dance
https://ebookgrade.com/product/conditioning-for-dance/
Another random document with no related content on Scribd:
kehoitetaan siihen.»
»Mutta miksi sitten pajarit tulevat? Eiväthän hekään ole karjalaisia.»
»Kaipa myöskin Novgorod ja suuri Venäjä aikovat samaa kuin Ruotsikin.»
»Siis nekään eivät ole sen parempia. Nyt minä vasta ymmärrän, minkätähden isäni tappeli samalla kertaa ruotseja ja novgorodilaisia vastaan. Ne molemmat olivat isäni vihollisia.»
Nikitin koetti kääntää pojan ajatukset toisaalle sanomalla:
»Katsos, tuonne rannalle on taas joku savolainen rakentanut talonsa!»
»Mennään katsomaan. Ehkäpä he tarvitsevat jotakin apua.»
»Ei meidän tarvitse auttaa savolaisia, ne ovat meidän vihollisiamme.»
»Mutta Iljahan sanoi, että meidän tulee auttaa kaikkia ihmisiä, niin vihollisia kuin ystäviäkin», väitti poika vastaan.
Ja nyt luiskahtivat ukon suusta ne varomattomat sanat, joita hän sai katua kauan:
»Ilja oli inkeriläinen ja puhui samaa kieltä kuin karjalaiset ja savolaisetkin. Sentähden hän kiintyi heihin ja koetti heitä auttaa, vaikka he olivatkin hänen vihollisiaan.»
»No mikäs sinä sitten olet? Ettekö te kaikki ole samaa väkeä kuin karjalaiset ja Ilja?»
»Ei. Melkein kaikki meistä veljistä ovat venäläisiä.»
»Eikö venäläisten velvollisuus olekaan auttaa vihollisiaan samalla tavoin kuin ruotsien?»
Ukko jäi miettimään sopivaa vastausta, mutta ei kerinnyt vielä keksiä sitä ennenkuin poika kysyi jo lisää:
»Eivätkö karjalaiset tee sitten oikein, kun tappelevat venäläisiäkin vastaan samalla tavoin kuin ruotsejakin. Molemmathan ovat vihollisia.»
Vastausta ei tullut. Tuli vain pitkä hiljaisuus. Jorma antoi airojen olla liikkumatta, katsoi ensin Kuhasaloon päin, mistä matalat katot näkyivät mäeltä ja kello soi parhaillaan iltahartauteen. Sitten hän käänsi päänsä sinne, missä oli savolainen uudispirtti. Hän näytti miettivän jotakin, kenties vastausta siihen, mistä johtui, että vieraat pyrkivät tunkeutumaan tuohon rakkaaseen Karjalaan, toiselta puolen novgorodilainen valta uskonnon varjolla ja toiselta puolen ruotsit, nuo savolaiset kaskimaiden ja kalavesien perkaajat. Sitten sanoi Jorma kuin itsekseen:
»Mutta minä olen Ontron poika!»
Tuo oli enemmän kuin tunnustus kansallisuudesta. Se oli sodanjulistus, jonka pieni poika antoi tietämättään Kuhasalon erakkolalle. Ja juuri nuo Jorman sanat tulivat vielä kerran myöhemmin määräämään sekä Kuhasalon että pojan omankin kohtalon.
Munkki istui veneen perässä ja Jorma teljolla. Silloin vanhus tunsi kuin jotakin laskeutuvan hänen ja pojan välille; se oli jokin
näkymätön hursti, joka tuli erottamaan tästä lähtien Jorman erakkolan kalliista venäläisistä veljistä. Nikitin katsoi lapsen jääkylmiä silmiä ja — häpesi, ei oman itsensä takia, vaan maansa vuoksi, joka tahtoi ostaa karjalaiset orjikseen kasteella ja leivänmuruilla.
Kun Nikitin ja Jorma palasivat saaren rantaan, ei poika noussutkaan veneestä, vaan jäi siihen kuin aikoen takaisin järvelle.
»Mihin sinä vielä aiot mennä?» — kysyi ukko.
»Soutelemaan.»
»Minne tähän aikaan?» — murahti Stefan, joka myöskin sattui olemaan valkamalla. »Iltahartaus on jo ohi, mene ylös ja sillä hyvä!»
»En mene, vaan lähden sinne uuteen ruotsin taloon, johon te muut ette uskalla mennä, kun olette venäläisiä!»
»Mihin?»
»Ruotsin taloon; eiväthän ruotsit ole sen pahempia vihollisia kuin tekään.»
»Kenen luvalla sinä räkytät meille ja kuljeskelet pitkin kyliä?» huusi Stefan, joka suuttuessaan ei osannut puhua muuten kuin härnäävästi. Mutta tällä kertaa hän ärsyttikin ilveksen pentua, joka ei ollut vielä ehtinyt kasvattaa kaikkia kynsiään.
»Iljan luvalla», kuului pojan rauhallinen vastaus.
»Mutta nyt et kiertelekään hänen luvallaan, vaan menet kerrankin työhösi ja pian!»
»Minähän lähden, minne haluan!»
Stefan astui kivelle, tarttui kiinni veneenkokkaan juuri, kun Jorma aikoi työntää sitä airolla irti rannasta, ja vetäisi venettä, jotta poika horjahti ja kaatui nurin teljolle.
»Heitä irti!» — huusi Jorma kiukkuisena, hyppäsi pystyyn, kohotti airon ja löi sillä Stefania kynsille niin, että kolahti. Silmänräpäyksessä irtosivat munkin sormet kokasta, hän kirosi ja aikoi käydä pojan kimppuun, mutta silloin oli jo venekin irti rannasta ja lipui pois hänen ulottuvillaan.
»Nyt et pieksäkään minua!»— ilkkui Jorma soutaen täysin vedoin takaisin järvelle. Vanha Nikitin seisoi kauan rannalla, niin kauan kuin näki yhä etenevän veneen, pudisti sitten päätänsä aivan kuin olisi tehnyt elämänsä suurimman harha-askelen ja sanoi itsekseen:
»Tuo kaikki oli minun syytäni! Miksi minä rupesinkin puhumaan pojalle kaikesta? Mutta enhän voinut uskoa häntä niin teräväksi, kuin hän on.»
Ja Stefan oli saanut pahan iskun, ei niinkään pahaa sormilleen kuin ylpeydelleen, kun oli antanut pienen pojan kolhia kynsille itseään, voimatta tälle mitään, vieläpä toisten nähden. Nolona hän oli hieronut rannalla käsiään, murissut itsekseen kostonuhkauksia ja lähtenyt sitten synkkänä kiipeämään ylös mäkeä.
Jorma souti järvellä kuin tilanteen herra konsanaan. Äskeisen suuttumuksen nostama puna poltteli vielä poskilla. Mutta alkoipa vähitellen aavistuksen tavoin tulla varmuus siitäkin, että äskeisen pahanteon seuraukset tulisivat vielä kerran näkymään punaisina veriviivoina hänen selässään.
»Mitäs minä teen, kun Stefan tulee antamaan minulle selkään?»— kysyi hän itseltään. »Minä raavin häntä ja sanon: 'Mene matkaasi, senkin venäläinen!' Tyytyväisenä keksimäänsä lauseeseen souti poika edelleen.
Hämärä alkoi muuttua vähitellen pimeydeksi, rannat katosivat näkyvistä ja laineet kohosivat laajalla selällä entistään korkeampina, heiluttaen venettä mielin määrin, pojan saamatta sitä enää tuumaakaan eteenpäin. Henkeä salpaava tulppa alkoi kohota Jorman kurkkuun, sillä nyt hän uskoi jo eksyneensä järvelle.
»En minä ainakaan itke!» — vakuutti hän itselleen ja koetti rukoilla. Mutta kun hänen erakkolassa oppimansa rukoukset eivät auttaneet, alkoi hän lukea loihtuja. Mutta yhtä tuloksetonta oli haltioidenkin maanitteleminen.
»Kyllähän Ilja auttaa, jos ei muut», ajatteli poika, puristaen molemmin käsin teljosta kiinni. Nytkin, niinkuin ennenkin vaikeina hetkinä, hän oli rukoillut Iljaa, ja tämä oli kuullut poikaa. Se auttoi nytkin. Tuntui niin turvalliselta ja helpolta. Ei hän itse tullut ajatelleeksi, että hän luostarista lähtiessään oli soutanut suoraan vastatuuleen. Mutta nyt se ei varmasti ollut mikään muu kuin Ilja, joka vei poikaa takaisin rantaan. Hän kuvitteli veneen menevän jonnekin uuteen maahan, jossa aurinko paistaisi lämpimästi, punaisin purjein soluisi vene sen koivikkorantaan, ja hän itse astuisi pian omaan valtakuntaansa, jossa ei ollut huolia eikä suruja. Kuinka kauan tuollaista menoa lie kestänyt, sitä ei poika tiennyt, sillä vaikka vilu tahtoihin takertua jäseniin, oli väsymys sitäkin voimakkaampi, ja hän nukahti.
Kun aamu koitti ja Jorma heräsi, eivät unelmien maat tarjonneet hänelle kovinkaan paljon; Kahden munkin välissä hän sai tallustella
mäkeä ylös erakkolaan, jossa edellisen illan töiden seuraukset tulivat vastaan kirvelevinä ja haihduttivat viimeisenkin uskon uniin. Siitä hän oli kuitenkin iloinen, että muisti Stefanin häntä pieksäessä potkia ja huutaa niin, että seinät raikuivat:
»Älä koske minuun tai revin silmät päästäsi, senkin venäläinen susi!»
Jorma oli oppinut maailmalta jo paljon ja edistynyt elämässään niin pitkälle, että osasi tarvittaessa lyödä takaisin.
Samalla hetkellä, kun Stefan luuli jo antaneensa pojalle raippaa tarpeeksi ja aikoi jättää tämän rauhaan, syöksyi joku uksesta tuulena sisään ja huusi:
»Isä Teofilus on tullut!»
Ei tarvinnut kehoittaa ketään lähtemään pihalle, jotta Jorma olisi saanut edes rauhassa itkeä selkäsaunaansa; jokainen oli siinä silmänräpäyksessä ovella. Ristinmerkit tehtiin puolella ja toisella. Ja ennenkuin Teofilus oli ehtinyt nousta ylös portaillekaan, sanoi hän munkeille:
»Suuren Venäjän oikeauskoisen kirkon ja Pihkovan arkkipiispan tervehdys Jeesuksessa Kristuksessa teille, veljet! Kuhasalon skiitasta on nyt tehty oikea monasteri ja Ilja on julistettu sen suojeluspyhimykseksi!»
IV.
Vuodet vaihtuivat. Jo puolenkymmentä kertaa sen jälkeen, kun Kuhasalosta oli tehty Valamon syrjäluostari, olivat lehdet saaren rantakoivuista varisseet, oksat viipyneet paljaina varpuina talven yli ja seuraavana keväänä alkaneet jälleen viheriöidä, ollen kesällä taas täydessä puvussaan. Yhtä monta kertaa oli Pyhäselkä tanssittanut noina lehtien varisemisaikoina laineitaan viimeisiä kertoja vapaana ennen talven kahleita. Yhtä monta kertaa kuin hiirenkorvalla olevat koivunoksat heiluivat tuulessa, pakkautuivat jäätkin saman tuulen mukana jonnekin kauas, sulaen ja antaen laineille vallan läiskyä rantoja vasten mielinmäärin.
Yhtä rintaa noiden muutosten kanssa huomattiin muutakin uutta. Ja sellaisia olivat alati kasvavat pellot ja niityt Pyhäselän, Pielisjoen ja Höytiäisen rantamilla. Kaikkialla vesien varsilla alkoivat silloin vanhat metsät kaatuilla kirveiden iskuista, niiden paikalle ilmestyi joka vuosi uudet kasket, joiden savut kierivät kauas korpien keskuksiin ilmoittaen siellä valloittajan, ihmisen, lähestyvän salojen sydäntä.
Alkuaikoina oli asuttu vain kalarikkaiden järvien ja jokien rannoilla, vietetty toiset puolet elämästä kalasaunoissa ja pyydetty Ahtia ja Tapiota antamaan jokapäiväiset syömätarpeet. Mutta kun
ulkomaailman viisaudet ja ihmeet olivat päässeet tunkeutumaan tännekin pohjoisten salojen liepeille ja sivistys alkoi saada pois tieltään vanhan uskonnon, niin ihmiset alkoivat melkein huomaamattaan siirtyä pakanuudenaikaisista elinkeinoistaan maanviljelykseen.
Niin alkoi silloin raivata uusia peltojaan se heimo, jonka lauluista vieläkin kuulemme ne surulliset, tummat soinnut, jotka kertovat tuon kansan taisteluista korpien vihaisia haltioita ja vainojoukkoja vastaan.
Karjalainen asutus levisi nopeasti muuallekin kuin uuden luostarin ympäristöön. Jos sattui olemaan kuulas alkukesäinen päivä ja silloin kiipesi Kolin korkeimmalle kalliolle, näkyi uusia kaskisavuja joka suunnalta. Etelän puolelta niitä kohosi Kaltimosta ja Kontiolahdelta, toisaalta taas Polvijärveltä ja Juuasta. Ja jos katsoi yli Pielisen, näkyi samanlaisia Vuonislahdesta — ja jos silmää olisi riittänyt — aina Lieksasta, Vie'in vaaroilta ja kenties jo Nurmeksestakin.
Elettiin parhaillaan elonleikkuun aikoja. Kuhasalon pellolla olivat ohranleikkuussa melkein kaikki veljet, vain pari vanhinta ja seppä olivat jääneet luostariin. Kiirettä piti, sillä vilja oli leikattava tänään, koska huomenna oli jo loppuvuoden ensimmäinen messupyhä. Isä Teofilus ja Stefan kulkivat pitkin peltoa ja metsänreunaa, katsellen toisten työtä ja suunnitellen uuden kasken kaatoalueita. Vähän väliä Teofilus katseli läheisiä karjalaisten peltotilkkuja, joilla näyttiin olevan samassa työssä kuin täälläkin; sama kiire oli siellä, ja samasta syystä. Leikata piti vilja juhlapyhäksi ja joutua messuun Kuhasaloon karjalaistenkin. Ja saattoivathan pyhien jälkeen jo sateetkin tulla keskeyttämään viimeisillään olevia töitä.
»Liehukaa, veljet!» — muisti Stefan liiankin usein huutaa sirppimiehille.
Mutta jokainen liehui tarpeeksi ilmankin, sillä leikattava ala oli jaettu pieniin palasiin ja jokaiselle niistä määrättiin omansa urakaksi. Ensimmäisenä kuului kauimpana olleen Jorman huuto: »He-heijaa!» ja hän juoksi Teofilusta kohti sirppi kourassa kuhilaiden yli hyppien. Hän oli saanut jo osansa leikatuksi.
»Hyvin tehty», sanoi Teofilus, kun Jorma alkoi jo auttaa erästä toveriaan, jonka työ oli vasta puolivälissä.
Hyvään aikaan saatiin kasvava ohra jo kuhilaille, aikaisemmin kuin oli luultukaan. Mutta joen toisella rannalla ei karjalaisten peltotilkuilla oltu niin pitkällä.
»Työ loppui kesken, minä ja Stefan emme saaneet tarpeeksemme», hämmästeli Jorma vilkaisten Stefaniin.
»Mene tuonne karjalaisten pellolle; siellä on työtä vielä, jos sitä kaipaat», vastasi siihen Stefan.
»Niin, veljet», innostui Teofiluskin, »emmekö tosiaan tee sitä?»
»Kyllä minä, jos kaikki muutkin!» — sanoi Jorma. Ja jokainen munkki myöntyi samaan.
Mentiin joen ylitse, ja pian siellä oli sama touhu ja samat nopeat tulokset kuin luostarinkin pelloilla. Pikku peltojen viljat olivat kuhilailla valmiina juuri silloin, kun Kuhasalosta kajahti ensimmäinen iltakellon ääni, kutsuen veljiä työstä rauhaan. Silloin karjalainen, niinkuin luostarivelikin, keskeytti juuri sanomansa sanan, kääntyi saaresta metsän yli näkyvää kirkonristiä kohden, asetti sirppinsä
syrjään ja teki ristinmerkin, pari ja kolmekin. Tuo soitto tuli nyt todella parhaaseen aikaan, silloin, kun köyhällä eläjällä oli yhtä huolta vähemmän, kun vähäinen vilja oli jo kuhilailla.
Vielä viimeinen kaiku kuului, kieri pitkin vaarojen rinteitä, soi metsissä ja katosi sitten. Ja silloin, hetken hiljaisuuden jälkeen sanoi isä Teofilus:
»Mikä ilta! Vietetään se tänään yhdessä luostarin kirkossa, silloin se on vielä parempi. Kuulitteko, miten iltakello soi? Sehän soi vain lepoa meille ja rauhaa maalle.»
Kukaan muu ei sanonut mitään, he tunsivat vain sitä samaa. Ja joukko hajaantui hiljalleen, veljet veneilleen ja karjalaismiehet pirtteihinsä.
Mutta ennen iltamessua tulikin luostariin ja läheiseen karjalaiskylään kaksi tietoa, joista toinen sai tyytymättömiksi munkit, toinen taas karjalaiset. Arkkipiispa Makarij oli antanut munkeille sellaisen määräyksen, etteivät he saaneet asua kukin omassa kopissaan, vaan kaikki yhteisessä, suuressa pirtissä, jossa jokaisen tuli pitää yksityiset hartaudenharjoituksensa, tehdä päivätyönsä ja yhdessä nukkua. Arkkipiispa kai oli aavistanut munkkien vähitellen tulevan mukavuuksiin taipuvaisiksi, sentähden hän rajoitti heidän olonsa ja asetti siten heidät kaikki toistensa silmälläpidon alaisiksi, jolloin jokainen oli pakotettu noudattamaan pienimpiäkin määräyksiä.
Karjalaisille tuli pahempaa; arkkipiispa oli kieltänyt kaikissa kirkoissa ja sen menoissa sekä luostareissa palvelemasta pyhimyksinä keitään karjalaisia heimopäälliköitä ja sankareita, niinkuin tähän saakka oli monin paikoin tapahtunut, ei kuitenkaan
Kuhasalossa. Kuhasalossa ei oltu palveltu pyhinä ketään muita kuin
Pyhää Iljaa, ei oltu kirkossa sellaista muistettukaan. Vasta nyt, kun kielto tuli korkealta arkkipiispalta alas kansan keskuuteen, muistivat pohjoiskarjalaiset, että heilläkin oli heimopäälliköitä ja sankareita. Kielto vaikutti vastaanjyräämistä miesten puheissa, ja tuo vastustaminen herätti jo pienen pientä heimotunnon nousemista, vaikkei sitä kukaan huomannut itsessä eikä toisessa. Kielto vaikutti vielä senkin, että Pohjois-Karjala huomasi ruveta palvelemaan omia, kansallisia pyhimyksiään. Ja mitä nuo pyhimysten palvelemiset taas vaikuttivat? — Se tultiin myöhemmin näkemään.
Saman illan messu oli kutsunut koko ympäristön ristirahvaan Kuhasaloon. Siellä nähtiin nyt luostarin porstuassa karjalaisten kalaja metsämiesten tyhjentelevän konttejaan ja naisväen aukovan nyyttiensä solmuja. Jokainen tahtoi kantaa pienen almunsa luostarille. Ja ne, joilla ei ollut mitään tuomisia, tungeskelivat oven seutuvilla ja ostivat tuohuksia; hekin auttoivat yhteistä asiaa.
Pian avattiin kirkon ovet ja niistä tulvasi kymmenien palavien tuohusten valo hämärään porstuaan. Oudosta salon asukkaasta kirkko näytti nyt kaikessa kirkkaudessaan siltä taivaalta, josta he olivat kuulleet opetettavan. Ei kukaan uskaltanut ensiksi astua yli kynnyksen. Jokainen teki siinä paikoillaan ristinmerkin. Samassa astui ikonostaasin eteen isä Teofilus messukaavussaan, ja veljeskuoro viritti: »Davai tšarstvo niebiesnoje …» — Teofiluksen viittauksesta vasta uskallettiin mennä tuon taivaallisen valon keskelle, mutta varsinkaan naiset eivät kestäneet nähdä ympärillään olevaa ihanuutta, vaan vaipuivat ristinmerkkejä tehden polvilleen. Messu oli alkanut, kansa seisoi paimenensa edessä ja kuunteli, vaikkei ymmärtänytkään mitään. Mutta säveliähän ymmärsivät
karjalaisetkin, ja ne kuuluivatkin niin ihmeen kauniilta ja juhlallisilta, ettei koskaan ennen oltu sellaista kuultukaan.
Mutta nuori Jorma oli yksin seisonut eteisessä ja katsellut sieltä.
Hän ei ajatellut mitään, seurasi vain sitä, kuinka munkit kirkon sisällä kuin yhteisestä käskystä kumarsivat syvään ja heilauttivat kaikki samanlaisella liikkeellä viittansa lievettä kumartaessaan, kun Teofilus vastasi kuorolle: »hospodi pamilui-ii». Mutta nyt hän kuuli äkkiä liikettä pihalta, heräsi ajatuksiinsa takaisin ja astui portaille. Siellä näkyi uusia kirkkovieraita arastellen tulevan ovesta tulvivan valon kohdalle. Hän sanoi miehille:
»Messu on alkanut, joutukaa pian kirkkoon!»
Miesjoukko painui supisten syrjempään, vain yksi astui rohkeasti portaita kohden ja tuli Jorman eteen. Mitään aavistamatta ojensi Jonna hänelle tuohuksen käteen ja sanoi uudelleen:
»Tuossa on tuohus, mene kirkkoon.»
Mutta mies viskasi nauraen tuohuksen maahan, tarttui toisella kädellään äkkiä Jormaa kurkkuun, kohotti toisella kirveen ja säliisi:
»Kuole, ryssä, ruotsit ovat nyt täällä!»
Jorma säpsähti, mutta vain niin lyhyeksi ajaksi, että tunsi kuuman laineen kulkevan kautta ruumiinsa. Lyöjän ennenaikainen ilo sammui hyvin pian; hän lensi kirveineen nurin portailta, ja Jorma oli hänen kimpussaan. Muutaman silmänräpäyksen painivat nuo kaksi miestä pihan pimeässä. Ja se, joka yksin nousi maasta ylös, Jorma, juoksi portaita ylös, käytävästä kirkkoon ja huusi siellä niin, että se kuului kuoronkin ylitse:
»Aseihin miehet! Ruotsit ovat täällä!»
Silloin jo astui metsästä kymmeninen savolaisjoukko pihalle, missä jo yksi heidän miehistään makasi. Samalla he näkivät, kuinka valaistusta kirkosta tuli porstuaan vanha, mahtavan näköinen mies kirjailtuine kaapuineen ja hänen jäljessään kymmeniä karjalaisuroita täysissä aseissa. Ja kuka ei ollut vielä ehtinyt saada niitä kirkon seinältä, se otti jousen tai kirveen eteisen naulasta. Teofilus meni portaille ja aikoi puhua Jumalan rauhasta, mutta ensimmäinen nuolituisku teki jo reiät hänen kaapuunsa ja ovenpieliin. Samalla syöksyivät ulos jo miehetkin, ja miesten työ oli alkava. Saatuaan pahaa vastustusta perääntyivät savolaiset puiden suojassa rantaa kohden karjalaisten seuraamana. Siellä hakulin molemmin puolin syntyi ilkeä kahakka elokuun yön pimeässä. Sen verran vain nähtiin, ettei lyöty omaa miestä, jos viholliseenkaan ei osuttu. Yli huudon ja melskeen kuului Teofiluksen ääni:
»Katsokaa, etteivät polta monasteria!»
Jorma yritti lähteä, mutta huomasi samassa, miten Teofilus horjahti, äännähti jotakin ja vaipui sitten maahan. Nuorukainen kumartui alas ja näki, miten nuoli oli sattunut igumeenia kaulaan. Jorma nosti haavoittuneen, muttei jaksanut kantaa. Apua saatuaan hän sai isän viedyksi kirkkoon, josta näkyi muutamassa hetkessä tulleen haavoittuneiden hoitopaikka. Muutama siellä oli jo ennestään, ja Nikitin hääräsi siellä parin naisen kanssa. — Sattuipa Jorma kurkistamaan myöskin ikonostaasin taakse. Siellä kyyrötti piilossa veli Stefan muutamien muiden kaltaistensa kanssa. Jorma huusi heille:
»Mitä te täällä teette silloin, kun toiset tappelevat?»
Kun vastausta ei tullut, huusi hän uudestaan:
»Kuuletko, ruotsit ovat niskassasi, veli!»
Ja sen jälkeen putosi Jorman nyrkki Stefanin kasvoille: »Tuoss' on sinulle, raukka!» Stefan yritti puolustautua, mutta Jorma sai ikonostaasin seinästä kopatuksi jonkin aseen ja löi sen palasiksi Stefanin päähän. Nyt vasta hän huomasi, että se oli jokin jumalankuvalla koristettu sauva, arvonmerkki, jota Teofilus sai käyttää jumalanpalveluksissa. Kun Stefan alkoi voihkien hieroskella saamaansa kuhmua, meni Jorma ulos lopettamaan tappelua siellä.
Mutta savolaiset olivat olleet jo pakotettuja turvautumaan veneisiinsä. Nyt heitä ammuttiin niihin rantakivikolta. Nuo ympäristöjen loiset olivat kai luulleet, että luostari oli helppo polttaa ja sen asukkaat yhtä helppo murhata, mutta olivat tulleetkin väärään aikaan, kun siellä sattui olemaan karjalaistakin vastusta. Nyt siellä täällä vaipui joku savolainen veneen pohjalle tai molskahti laidan yli järveen. Mutta välimatka ja pimeys pelasti loput, ja karjalaiset kääntyivät takaisin metsään katsomaan, oliko sinne vielä joku eksynyt.
Rauha palasi vähitellen saareen. Viimeiset savolaisveneet olivat päässeet jo karkuun ja viimeiset metsään eksyneet saatiin kuin elättijänikset kiinni. Suuren juhlapäivän rauha vain oli häiriytynyt.
Mutta ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun messun keskeyttivät savolaiset, eikä myöskään viimeinen, kun luostarissa, tuossa rauhan ja rakkauden tyyssijassa valtimot pulppusivat verta kuiviin.
Kun uroot kokoontuivat myöhemmin kirkkoon, huomasivat he kuusi miestä siellä makaavan huonona. Teofilus kuiskasi hiljaa:
»Rukoilkaa, miehet!»
Mutta näytti siltä, ettei kukaan osannut sitä tehdä tällaisena yönä.
Eräs vanhus vain teki ristinmerkin Jumalan Äidin ikoonille ja sanoi hartaana:
»Varjele Karjalaa, siunaa Ontroa, Iljaa ja meitä kaikkia!»
Sanoista kuuli jo, mikä hän oli miehiään: vanhoja Ontron uroita.
Teofilus kohotti silloin kätensä, osoitti sillä Jorma:» ja kuiskasi taas:
»Tuossa on Ontron poika!»
Niin, siinä seisoi Ontron juuri mieheksi varttuva poika venäläisen luostarin kasvattina. Hän näkyi hehkuvan tappeluinnosta eikä huomannut, kuinka kaikki katsoivat häneen kuin uuteen ilmestykseen: »Ontron poika!» Hän itse vain hymyillen tarkasteli, kuinka Stefan näkyi parhaillaan tulevan esiin ikonostaasin takaa ja sitovan käärettä kuhmuisen päänsä ympäri.
V.
Vuosi vierähti taas. Ja se oli luonutkin tullessaan paljon uutta: Isä Teofilus oli saatettu Kalmaniemeen ja kurja Stefan oli päässyt hänen tilalleen. Muu maailma meni hyvää vauhtia eteenpäin, mutta Kuhasalon monasteri kulki suoraan pahennusta ja kadotusta kohti. Heti Teofiluksen kaatumisen jälkeen tapahtui tuo muutos. Kun Stefan pääsi igumeeniksi, alkoivat karjalaisten luostarissa käymiset vähentyä. Kun Stefan kielsi, arkkipiispan paimenkirjeeseen nojautuen, karjalaisia palvelemasta Ontroa pyhimyksenään niinkuin oli jo tehty — niin lakkasivat kirkossa käymiset kokonaan. Näihin saakka olivat karjalaisten ja luostarin välit pysyneet vielä sentään viileinä, mutta kun tapahtuma seurasi toistaan, niin ne katkesivat lopulta kokonaan, ja kukaan karjalainen ei lopulta enää, nähtyään kirkon kupooiin kohoavan metsikön yläpuolelle, voinut jatkaa matkaansa kiroamatta synkästi koko luostaria ja sen kurjia asukkaita.
— Kurjia —? — Niin. Sillä jo puolisen vuotta senjälkeen, kun Stefan oli saanut vallan käsiinsä, alkoivat munkkien karkailemiset olla jokapäiväisiä tapahtumia. Jokainen, joka oli tyytymätön ja tahtoi säilyttää itsensä synnittömänä ja vähänkään kunnioitti ja ihaili Pyhän Iljan ja isä Teofiluksen muistoa, hävisi jonakin yönä Kuhasalosta ja
suuntasi matkansa joko Valamoon tai Solovietsiin. Niin veljesten luku väheni. Jäljelle oli jäänyt vain Stefan kaikkine mieluisine tovereineen isännöimään edelleen. Ja heidän joukossaan saivat vanha Nikitin ja Jorma olla kahden.
Joskus — eikä se ollutkaan enää harvinaista — saattoi tapahtua sellaistakin, että ruokavarat Kuhasalossa loppuivat kesken eikä suuri munkkilauma tiennyt, mitä olisi syönyt seuraavana päivänä. Tämä johtui tietysti vain siitä, ettei luostarin suuria viljelyksiä vaivauduttu käyttämään enää hyväkseen. Olihan sieltä Iljan aikoihin lähetetty viljaa paljon poiskin, mutta nyt ei enää rukoiltu, että Kaikkivaltias olisi armossaan antanut tarpeellisen toimeentulon venäläisille munkkilurjuksillekin, jotka eivät sentään pitäneet itseään liian laiskoina syömään, vaikka unohtivatkin peltojensa muokkaamisen. Eikä ollut enää harvinaista sekään, että Stefan, pääpaholainen, huusi uskotuilleen:
»Veljet, menkää hakemaan meille ruokaa täksi viikoksi!»
»Mutta jos emme sitä enää saa? Kansa ei ole meille enää suosiollista.»
»Ottakaa silloin väkisten!»
Ja niin läksi taas viisi kuusi munkkia lähimpiin kyliin kerjäämään miesjoukolle syötävää siunauksia vastaan.
Joskus toisella kerralla saattoi Stefan huutaa:
»Minä menen huomenna Kiteen pajarin kesteihin. Hankkikaa minulle hyvä hevonen!»
»Kylässä ei ole enää hevosia, isä. Ja jos onkin, niin meille ei niitä enää anneta.»
»Menkää sitten niin pitkälle, että saatte!»
Jos hevoset tuotiin, eivät ne kuitenkaan kelvanneet, vaan tapettiin syötäväksi. Ja jos joku tuli niitä jälkeenpäin perimään takaisin, ei kukaan tiennyt mitään; ja itse Stefankin oli silloin kadonnut kuin maan alle ilmestyen takaisin vasta silloin, kun kaikki oli rauhallista.
Mutta olipa tuohon venäläisten haaskalintujen pesään ilmestynyt sentään pieni, mutta pahasisuinen käenpoika, joka joskus saattoi nykäistä toisten suusta parhaimmat makupalat. Yksin se oli siellä toisten noukittavana, mutta oli saanut jo oman nokkansa niin kovaksi, että noukkasi itsekin.
Stefan oli saanut Jormasta itselleen pahan painajaisen, josta hän ei voinut vapautua. Huomattuaan, ettei hän pääsisi Jormasta eroon ainakaan pakkotoimenpiteillä, toivoi hän pojan karkaamista. Mutta sitäkään ei tapahtunut. Jorma oli kiukkuinen kaikkeen, mutta pysyi vain luostarissa kuin Stefanin kiusallakin, toivoen joskus parempiakin päiviä koittavan. Ja milloin ne tulisivat? — Silloin, kun hänen omat siipensä olisivat kasvaneet. — Mutta kaukana tuntui vielä olevan sekin aika, hyvin kaukana. Ei ollut ihmeellistä, jos toivottomuus ahdistelikin joskus.
Eräänä aamuna tuli Jorma Nikitinin luo ja sanoi huoahtaen:
»Viime yönä ovat veljet Mikael ja Sergei karanneet.»
»Hekin jo!»
»Niin, hekin jo, viimeiset karjalaiset, jotka täällä olivat. Eilen illalla puhelin Mikaelin kanssa, ja hän puhui silloin niin kummallisesti, että aloin aavistaa hänen karkaamistaan.»
»Mitä hän sanoi?» — kysyi vanhus.
»Hän sanoi vain aikovansa lähiaikoina tehdä joitakin ihmeitä.
Kysyin millaisia, mutta sitä hän ei kertonut. Sen hän vain sanoi, että jos hänen suunnitelmansa menisivät hukkaan ja jos hänestä ei alkaisi talveen mennessä kuulua täällä luostarissa mitään erikoista, niin minun täytyisi jatkaa mitä häneltä on jäänyt tekemättä.
'No, mitä minun pitäisi tehdä?' — kysyin minä Mikaelilta, ja hän vastasi:
'Jorma, sinä olet Ontron poika, ja sinut on luotu suurempia töitä varten kuin minut. En sano, mitä sinun on tehtävä, mutta kyllä sinä huomaat sen vielä itsekin.' — Noin puhui Mikael minulle.»
»Vai meni hänkin, viimeinen kunnollinen mies luostarista ja viimeinen, joka olisi saattanut horjuttaa Stefa — — —» lopetti ukko äkkiä puheensa.
»Niin, ajatelkaamme vain, mutta älkäämme puhuko esimiehestämme pahaa!» — lisäsi Jorma nauraen.
Molemmat olivat varmoja siitä, että Mikael ja Sergei olivat menneet Valamoon ja kertoisivat siellä igumeenille, millä kannalla
Kuhasalon asiat olivat, ja kehoittaisivat häntä tarttumaan rautaisella kouralla kiinni tuon sisarluostarin rempalleen menneisiin oloihin. Ei ollut mahdotonta, että Mikael tulisi jonakin päivänä takaisin
viisikymmenmiehisen munkkijoukon kanssa ja ottaisi itselleen
Kuhasalon igumeenin vallan ja merkit.
Odotettiin kesä, syksy ja talvi. Joka päivä kysyi Nikitinin katse
Jormalta:
»Eikö Mikael tule jo?»
»Ei, ei kuulu mitään Valamosta.»
Kun kevät taas tuli, oli viimeinenkin toivo Kuhasalon luostarin pelastumisesta jo rauennut. Vanhus uskoi jo, ettei oloja parantaisi kukaan muu kuin Iljan kasvatti, Jorma itse. Niin ajatteli jo Jormakin.
Niin painautuivat molemmat taas työhönsä ja rupesivat yksissä voimin ammentamaan niitä tiedonjyväsiä, joita he saattoivat löytää vanhoista kirjoista. Tosin oli varmaa, ettei niitä jyviä ammennettu kauhalla silloin, kun Nikitin oli opettajana, vaan etsittiin kauan, yksi kerrallaan, ja pantiin piiloon sitä mukaa kuin saatiin. Hitaasti kävi työ, mutta hartaasti; aivankuin koko Karjalan kansan tulevaisuus ja onni olisivat olleet kirjoissa. Ja niinpä alkoikin Jormalle jo vähitellen
tulla aavistuksia siitä, mitä kaikkea kuului kristinoppiin ja miten kunnon kreikkalaiskatolisen munkin tuli elää, ollakseen yhtä hyvä ja nuhteeton Herran edessä kuin vanha ja harmaapartainen Nikitin.
Jorma ei kylläkään osannut asettaa Nikitiniä esikuvakseen, vaan piti häntä useinkin liiallisen varovaisuutensa takia vanhuudenhöperönä. Mutta ukko itse kyllä tiesi, ettei vanhuus ollut mikään vika, vielä vähemmin synti, vaan varovainenkin mies saattoi olla munkeista parhaimpia ja ihmisistä kelvollisimpia. Ja eiväthän kaikki olleetkaan luodut niin vahvoiksi kuin Ilja.
»Mikset sinä, Nikitin, tee vanhimpana veljistä loppua tuosta Stefanin määräilemisestä täällä?» — kysyi Jorma kerran ystävältään.
»Munkkilupauksen yksi tärkein seikka on kuuliaisuus, olipa esimies millainen tahansa. Sitäpaitsi en elä kauan, vaan pääsen näkemästä kaikkea tätä jumalattomuutta. Luotan siihen, että sinä pidät kaikesta huolen.»
Ja ikuiseen lepoon Nikitin paasikin. Hänet, kenties viimeinen, joka oli täydellisesti noudattanut omasta kohdastaan kaikki säännöt ja lupaukset, yhtymättä toisten houkutuksiin, saatettiin pois kuolleiden joukkoon Kalmaniemeen.
Nyt ei Jormallakaan siis ollut enää sitä vanhaa neuvonantajaa, jota ilman hän aikaisemmin ei olisi voinut tulla toimeen. Mutta nyt oli jo pojalle itselleen karttunut ikää ja voimia niin paljon, että saattoi tulla toimeen omin neuvoinkin. Hän oli ottanut kestääkseen noviisiajan monet koettelemukset ja ristiriidat. Ja kautta elämänsä hän oli muistava sen tärkeän päivän, jolloin Nikitin oli siirtänyt syrjään juuri lukemansa kirjan, katsellut. Jormaa kauan ja sanonut:
»Jorma, nyt olet jo niin vanha, että voit päästä noviisiksi. Oletko päättänyt, mitä teet?»
»Mitä sinä neuvot minua tekemään?»
»Minä en tahdo vaikuttaa sinuun tässä asiassa, sillä sehän koskee kokonaan sinun omaa elämääsi. Nyt saat kuunnella vain omaa sydäntäsi. Jos vieläkin tahdot tulla siksi, mitä Pyhä Ilja sinusta toivoi, niin voit jäädäkin.» Jorma oli punninnut asiaa tarkoin ja tehnyt seuraavat päätelmät:
»Pyhä Ilja toivoi minusta miestä, joka jatkaisi hänen työtänsä. — Siis minun olisi jäätävä munkiksi tänne.
Ilja pelasti minun elämäni. — Silloin on minun velvollisuuteni käyttää se hänen toivomustensa mukaisesti.
Ilja tahtoi nostaa karjalaisten joukosta miehen, joka opettaisi ja kastaisi kansaa. Kuka se mies on? — Ei ole ketään muita kuin minä.
Ihmiset ovat alkaneet unohtaa Jumalan jälleen, eikä kukaan lähde täältä luostarista tukemaan heidän uskoaan. — Se siis on minun tehtävä.
Luostarin johto on kelvottomissa käsissä, parannus on saatava aikaan, rikolliset on saatava rangaistukseen. Ja kuka sen kaiken tekee? — Ei nähtävästi kukaan! Se siis jää minun huolekseni.
Täältä pitää löytyä mies, yhtä hurskas ja voimakas kuin Ilja, muuten ei tule mitään parannusta. Kuka se mies on? — Ei kukaan, ellen juuri minä! — Siis minun on jäätävä luostariin ja taisteltava vaikka yksin. Mutta voiton täytyy viimein tulla, muutoin ei Pyhä Ilja ole kasvattiinsa tyytyväinen. Kykenenkö siihen? — Varmasti!»
Näin oli Jormassa syntynyt päätös. Hän oli astunut takaisin
Nikitinin luo ja sanonut:
»Minä jään! Siunaa minut, jotta kestäisin kaiken sen, mitä on tuleva eteen. Anna minulle omaa uskoasi, jotta minusta tulisi yhtä luja kuin Ilja ja yhtä hurskas kuin sinä!»
Nikitin oli antanut pojalle siunauksensa, toivoen tällä riittävän voimia loppumattomiin, sillä loppumatonhan oli se työkin, joka
Jormalla oli edessään. Ja niin oli poika muutamia päiviä myöhemmin päässyt noviisiksi.
Poikako? — Ei, hän ei ollut enää poika, vaan heti täysi mies, jonka päälaki jo Nikitinin eläessä ulottui tämän korvien tasalle. Hän jaksoi jo vetää veneenkin kiukuspäissään rannasta ylös luostarin pihaan, kun joku oli sattunut sanomaan, että hän oli unohtanut sen tuuliajolle. Ja olisi hän kyllä voinut nostaa itse igumeeni Stefania niskasta ja pistää hänet pyhäinjäännöskaapin päälle muistoksi ja jäännökseksi Kuhasalon luostarin loistoajoilta.
Mutta nyt, kun Jormasta oli tullut noviisi, huomasi esimies olevansa käenpojasta pääsemättömissä; ei ollut siis muuta keinoa kuin taivuttaa hänet omalle puolelleen. — Mutta miten? — Se oli arka paikka, joka olisi saattanut väärästä kosketuksesta pilata kaiken. Kauan Stefan vaivasi päätään, miten hän saisi sidotuksi karjalaispenikan tiukasti kiikkiin. Ja kun mies tuli lopulta niin häpeämättömäksi kuin Stefankin, niin häneltä saattoi odottaa mitä tahansa. Niinpä hän, luottaen liiaksi itseensä, puhui jo kerran Jormalle:
»Oletko käynyt pitkään aikaan kylässä?»
»En. Mitä sitten?»
»Jegor, etkö menisi vakoilemaan sinne?»
»Jumaliste, nimeni on Jorma eikä Jegor. — Mitä minun pitäisi vakoilla?»
»Sinä tunnet ihmiset hyvin. Mene vakoilemaan, onko karjalaisilla aikomus tappaa minut, jos sattuvat kohtaamaan jossakin. Olen
kuullut sellaisia uhkauksia.»
»Sitä he eivät sano minulle!»
»Mutta mene kuitenkin, minä kehoitan.»
»En mene, sillä en ole syntynyt vakoilemaan oman heimoni keskuudessa!»
»Vai niin! Milloin ovat noviisit uskaltaneet vastailla tuolla tavalla, vieläpä olla tottelematta igumeenia?»
Stefan alkoi jo huomata menettäneensä taas kaiken.
»Ainakin nyt, jos ei aikaisemmin!» — vastasi noviisi tyynenä.
»Mutta nyt minä en sinua enää pyydä, vaan käsken!»
»Pyydä tai käske, se on aivan yhdentekevää, sillä minä en mene kuitenkaan. Nuuskiminen ei tietääkseni kuulu noviisin tehtäviin, ei vaikka metropoliitta käskisi! Minä tiedän, ettei sinulla ole oikeutta käskeä tekemään pahaa, vaikka meidän velvollisuutemme onkin totella. Ja pakolla sinä et saa minua mihinkään, varsinkaan nyt, kun olemme täällä kahden!»
»Mene koppiisi ja rukoile anteeksi, kun olet vastustanut minua, vieläpä uhannutkin!»
»En ole uhannut.»
»Mene tiehesi!» — karjaisi Stefan mustien silmien kiiluessa kuin hiilet.
»Sen minä voin kyllä tehdä», sanoi Jorma kääntyen ympäri ja mennen näennäisesti rauhallisena pois, vaikka sisällä sanoikin jokin: »Nyt olette kahden täällä. Tartu kurkkuun tuota konnaa ja heitä seinää vasten, niin että talttuu!»
Jorma läksi varmana siitä, ettei Stefan tulisi enää koskaan pyytämään häntä asioilleen. Mutta kun noviisi oli mennyt, vääristi munkki suupielensä pirulliseen hymyyn ja mietti:
»Odotahan, kyllä sinunkin aikasi tulee!»
Jorma oli päättänyt olla taipumatta, ja Stefan oli päättänyt taivuttaa hänet. Mikä siitä olisi seurauksena? — Yhteenotto, jossa heikomman olisi annettava perään.
Jorma läksi pois saarelta, muttei Stefanin käskystä, vaan oma halu ajoi häntä yksinäisyyteen. Sitäpaitsi hän ei ollut pitkään aikaan käynyt niissä karjalaisissa mökeissä, joissa hän ennen oli ollut harva se päivä. Niin hän astui sisään ensimmäiseen, joka sattui olemaan tien varrella.
»Kah, Jorma, sinäkö se olet? Olemme jo odottaneet sinua pitkän aikaa. Tiedätkös, täällä taitaa tulla tappeluja, ja sinä olisit silloin mainio mies mukana.»
»Mitä tappeluja?»
»No niin, minä selitän. Etelämpänä ovat kastetut menneet kuin ampiaiset pakanain päälle ja saaneet pahasti selkäänsä. Muutamia kymmeniä Ristin Kiesuksen miehiä kuuluu jo tapetunkin. Mutta se on vain alkua. Toissapäivänä oli ollut rytäkkä jo Kiteelläkin, pari päivää aikaisemmin Pälkjärvellä. Nyt se näkyy leviävän tänne pohjoiseen
päin, ja täälläkin kuuluvat jo kastetut hiovan puukkojaan ja kirveitään meidän varallemme. Mutta sen minä vain sanon, että siitä tulee paha löyly tappelun aloittajille. Sitäpaitsi kaikki vihaavat luostaria. Jos vaino syttyy, niin silloin menemme kaikkein ensiksi luostariin ja poltamme sen.»
»Mutta voisiko täälläkin sellaista tulla?»
»Kyllä varmasti. Kastetut kuuluvat aikovan tappaa meidät haltioiden palvelijat, ja me olemme yhtä vahvasti päättäneet puolustautua. — Kuule, Jorma, sinä olet Ontron poika, ja me olemme jokainen tapelleet sinun isäsi voittamattomina suksimiehinä.
Mitähän, jos sinä johtaisit meidät niitä Kiesuksen miehiä vastaan!»
»Ei. En voi tuhota luostaria tappaen ja polttaen, sillä olen päättänyt muuttaa sen asiat rauhallista tietä: Jumalan sanalla. — Sitäpaitsi ei isäni vienyt teitä tappelemaan oman heimonsa miehiä vastaan, enkä sitä tee minäkään. Kuinka te saman heimon miehet voitte tosiaankin nousta toisianne vastaan?»
»Niin, sanos muuta! Onhan meillä ennenkin ollut tappeluja, mutta eipä ole sentään tarvinnut tällaisia vitsauksia nähdä. Mutta syy on niiden venäläisten susien: Jos he eivät itse kykene tappelemaan meidän kanssamme, niin he koettavat silloin villitä karjalaisen heimon, niinkuin nytkin. Nyt nousevat jo karjalaiset pojat isiänsä ja veljiänsä vastaan. Mutta se on viimeinen venäläisten hyvätyö. Sen minä takaan ainakin omasta puolestani, jos kerkiän tarttua kirvesvarteen!»
Jorma näytti melkein surulliselta, sitten hän nousi kiivaasti ja sanoi:
»Venäläisille pitää kyllä maksaa heidän palkkansa, mutta te oman heimon miehet ette saa tapella toisianne vastaan noiden novgorodilaisten takia. Jos tahdotte tuhota luostarin, niin minä lupaan olla puolustamatta sitä, mutta muistakaa, ettette tapa toisianne.»
»Mutta kuka sitten rauhoittaa kastettujen miesten mielet?
Ensimmäiset kahakat voivat syttyä jo tänään tai huomenna. Näetkös, tuolla nurkassa on minullakin karhukeihäs!»
»Minä menen ja rauhoitan mielet!»
»Sinäkö, Jorma?»
»Niin! Kuten sanoin, luostarille saatte minusta nähden tehdä mitä haluatte, mutta minä koetan estää karjalaisten keskinäiset riidat.»
»Jospa sinulle itsellesi sattuisi siinä työssäsi jotakin pahaa! Tuo pukusi on vihattu, muista se!»
»Minä en pelkää ketään.»
»Poikani, sinä olet oikeassa! Sinä olet ainoa, joka voit lauhduttaa miesten mielet. Koeta tehdä parhaasi, niin haltiatkin ovat sinulle suosiollisia!»
»En tee sitä haltioiden enkä muiden kummitusten takia, vaan sen vuoksi, ettei turhaan laskettaisi verta kuiviin.»
»Mene, mene sen Jumalasi nimeen, joka suojelee sinua, mutta ei meitä.
Ja tee niinkuin ennen muinoin Ilja, joka 'sovitti sotaisen kansan'.»
»Anna minulle puku, sukset ja puukko, niin minä lähden heti!»
Jorma heitti päältään noviisin vaatteet, veti niiden sijaan karjalaisen puvun, löi kättä isänsä aikaiselle uroolle, nousi sitten suksilleen ja katosi.
Siitä lähtien saapui Jorma aina sinne, missä munkit olivat parhaillaan ottamassa omavaltaisia veroja, karjalaisten voimatta sitä estää. Hän ilmestyi sinne sen näköisenä, että munkit, tuntien varsin hyvin nuoren noviisin tavat, katsoivat parhaaksi kadota mahdollisimman pian ja suorinta tietä.
Jorma tuli myöskin parahiksi sinne, missä kastetut hioivat puukkojaan toisten varalle. Siellä hän puhui järkeä miesten aivoihin, puhui Jeesuksesta, joka ei sallinut toisten tappamista. Silloin tulivat kiihkoilijat ajatelleeksi asiaa ja huomasivat aikeensa vääräksi, sillä kastetta ei pitänyt kirveillä levittää.
Jorma joutui aikanaan myöskin sinne, mistä asukkaat olivat juuri lähdössä pakoon pajarin asemiehiä, joita oli nähty liikkuvan lähistöillä. Siellä taas Jorma rauhoitti kaikki ja antoi oman sanansa takuuksi, ettei vaaraa ollut uhkaamassa. — Tulipa Jorma lopulta itse pajarien hoveihinkin, joissa nuo venäläiset läänitysherrat olivat panemassa toimeen pieksäjäisiä; Jorman saapuessa ne kuitenkin aina loppuivat alkuunsa.
Jorma itsekin ihmetteli, mistä hän oli saanut sen voiman, joka teki tyhjiksi niin monien ihmisten aikomukset. Nuo voimat tuntuivat vain kasvavan ja antoivat niiden omistajalle uutta intoa toimimaan. Lopulta hän ei suonut lepoakaan itselleen, vaan kiersi kaikkialla kuin haamu. Ja näytti jo siltä, että hän oli joka paikassa yhtä aikaa.
Ja niin syntyi taikauskoisen kansan keskuudessa se huhu, että Pyhä Ilja oli lähettänyt jonkun enkeleistään taivaasta Karjalaan. Se uutinen kulki paikasta toiseen Ilomantsin perukoilta Liperiin ja Pyhäselän ränneiltä Nurmekseen saakka. Heikoimmat alkoivat jo katua, että olivat pesseet itsestään Iljan kasteveden vaikutuksen pois. Ja pelossa, että tuo Iljan lähetti tulisi heitä siitä rankaisemaan, tuli kiire muuttaa uskontoa jälleen. — Muutamin paikoin kerrottiin taas, että Ilja itse oli tullut takaisin maan päälle. Se tekikin suurimman vaikutuksensa. Todistihan jo sekin, että kuollut mies tuli takaisin elämään, tarpeeksi selvästi, että Jumala taisi sittenkin olla olemassa.
Niinpä kaikkein herkkäuskoisimmat naiset jo lausuivatkin Jorman tervetulleeksi Iljana takaisin. Mutta miehet, jotka olivat kyllästyneet ihmeisiin ja epäilivät kaikkea sellaista, sanoivat:
»Eihän tuo ole Ilja. Pentuhan tuo on!»
Kohotettiinpa jossakin jo käsi lyöntiä varten, mutta silloin putosi Jormankin nyrkki, ja vahvakin koura hervahti alas.
»Ei tuo ole mikään Ilja, eihän Ilja lyönyt ketään.»
Mutta asianomainen iskun saanut vastasi siihen:
»Onhan se varmasti! Tunnenhan minä Iljankin kourat ja tiedän, ettei tuollaista täräystä anna muut kuin hän. Tunnenhan minä omassa päälaessani, kuka sitä on silitellyt.»
»Jos lie hyvinkin Ilja!» Ja sitten saattoi sama mies sanoa vaimolleen: »Menepäs etsimään se vanha kotijumalainen ja pane paikoilleen pirttiin ennenkuin se pentu-Ilja tulee meille.»
Jorma otti mielihyvin vastaan herkkäuskoisten eukkojen antaman kunnian ja käytti sitä hyväkseen. Ankarana, vielä Iljaakin ankarampana hän tuomitsi kaikki riidat siellä, missä ankaruus vaikutti, ja sovittavana järjesti asiat siellä, missä kovuus ei auttanut.
Mutta itse kastamiseen ja luostarin ylistämiseen hän ei puuttunut, sillä ne eivät kuuluneet nyt hänelle.
Kun munkkien näpisteiyhankkeet raukesivat tyhjiin, saivat he sydämensä pohjasta kiroten palata takaisin saarelleen.
»Missä teidän saaliinne ovat?» — tervehti heitä Stefan.
»Iljan ottopoika on ruvennut heimonsa suojelusenkeliksi ja vartioipi nyt ihmisten ruoka-aittoja», vastattiin.
Silloin julmistui Stefan taas:
»Olemme tuota lurjusta täällä elättäneet ja koettaneet tehdä hänestä kunnollisen ihmisen, ja nyt hän kiitokseksi siitä tappaa meidät nälkään. Veljet, menkää ja vääntäkää häneltä niskat nurin!»
»Menköön se, joka uskaltaa!»
Niin sai Jorma kulkea edelleen vapaana ja pelkäämättä, että luostarissa olisi ollut ketään, joka olisi vapisematta uskaltanut tarrata häneen kiinni. Ja kun hän kevään tullessa huomasi tehneensä kaiken sen mitä voi, meni hän itseensä hyvin tyytyväisenä takaisin luostariin, astui suoraan »isä» Stefanin eteen ja sanoi:
»Pyysit minua kuljeskelemaan ympäri ja nuuskimaan, mitä kansa ajattelee sinusta. Nyt olen tehnyt sen, kun minulla oli muutakin tekemistä, ja annankin sinulle ja muille veljille sen neuvon, että