20-vuotias The Future is Wild

Teksti ja kuvat: Kasperi Keränen

Panssaroituja tulenkestäviä jyrsijöitä. Happoa sylkeviä lintuja. Kalamaisen ketterästi parvissa uivia neoteenisia äyriäisiä. Näitä ja monia muita luonnon ihmeitä esittelee Joanna Adamsin luoma ja muun muassa BBC:n, ZDF:n, Animal Planetin ja Discovery Channelin tuottama The Future is Wild (2002). Sarjan 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätin kirjoittaa sarjasta muutaman sanan tänne Lehdykkään. Sarjan lähtöasetelma on yksinkertainen. Ihmiset, samoin kuin monet muutkin tutut eläimet, ovat kadonneet sukupuuttoon. Evoluutio on käärinyt hihat ja alkanut täyttää näitä aukkoja uusilla ja monessa tapauksessa hyvin erikoisilla elämänmuodoilla. Sarja etenee 5 miljoonan vuoden päässä siintävästä tulevaisuudesta 100 miljoonan vuoden kautta aina 200 miljoonan vuoden päähän tulevaisuuteen, ja vie katsojansa eri puolille tätä alati muuttuvaa maailmaa. Sarjassa vieraillaan muun muassa jääkauden kourissa kärvistelevässä Euroopassa, sademetsien peittämällä Etelämantereella ja maailman ainoan valtameren rannikolla. Näitä ja monia muita tulevaisuuden elinympäristöjä asuttavat ennennäkemättömät eläimet, jotka ovat kehittyneet tuon muuttuvan maailman keskellä. Tämän zoologisen aikamatkan ohella sarja pyrkii esittelemään katsojalle evoluutiobiologian ja ekologian keskeisiä periaatteita: adaptiivista radiaatiota, konvergenttia evoluutiota, luonnonvalintaa, mimikryä, mutualismia, peto-saalissuhteita... puhumattakaan kaikista niistä keinoista, joilla eläimet yrittävät luonnossa syödä toisiaan joutumatta itse syödyiksi. Sarjalle ei voisi kuvitella parempaa nimeä. Se tarjoaa alusta alkaen katsojan ihmeteltäväksi toinen toistaan uskomattomammalta vaikuttavia eläimiä, ja meno muuttuu aikamatkan edetessä yhä villimmäksi. Jaksoissa tutustutaan muun muassa sapelihampaisiin näätäeläimiin, nelisiipisiin lintuihin ja maanviljelijätermiitteihin. Eivätkä nämä suinkaan edusta omissa silmissäni sarjan mielikuvituksellisinta faunaa! Paljastettakoon tässä, että varsinkin niveljalkaisten (Arthropoda) ja pääjalkaisten (Cephalopoda) ystäville sarja on silkkaa juhlaa.

Sarjassa nähtävä näätäeläin snowstalker polveutuu nykypäivän ahmasta (Gulo gulo) . Konvergentin evoluution vuoksi sen ulkonäössä on selviä yhtäläisyyksiä Smilodon-sapelihammaskissoihin, jotka elivät Amerikan mantereella viime jääkaudella (kts rekonstruktio). Todennäköisesti ilmastonmuutos ja ihmisten saapuminen Amerikkaan johtivat siihen, että näiden upeiden eläinten kehityslinja katosi jälkeläisiä jättämättä. Aika näyttää, kuinka ahman käy. Kuvan yksilö elää Korkeasaaren eläintarhassa.

The great blue windrunner on lintu, jossa on jotain samaa kuin kurjessa (Grus grus) ja Microraptorissa, kiinalaisessa nelisiipisessä dromaeosaurissa. Oheisessa rekonstruktiossa se hehkuu sinimustana: eläimen väri on päätelty fossiilissa säilyneiden pigmenttisolujen painaumien perusteella. Nämä painaumat muistuttivat nykylintujen sulkien eumelanosomeja, jotka tuottavat höyhenten tummia värejä.

Toraton-kilpikonna polveutuu jostain nykyisestä kilpikonnalajista (Testudines). Sen suunnaton koko, pitkä kaula ja suoraan ruumiin alapuolella sijaitsevat pilarimaiset jalat tuovat mieleen sauropodit, joihin kuuluvat maailman suurimmat tunnetut maaeläimet, kuten Argentinosaurus huinculensis (kts.rekonstruktio). Kuvassa on korkesaarelainen amazoninjokikilpikonna (Podocnemis unifilis).

On tosin myönnettävä, etten ole kaikista sarjan visioista täysin vakuuttunut. Sarjassa nähtävä toraton-kilpikonna on 120 tonnin massallaan tulevaisuuden maailman suurin terrestrinen eläin. Näillä lukemilla se voittaa kookkaimmat fossiiliaineiston raskassarjalaiset, sauropodit. Näiden dinosaurusjättiläisten valtavan koon salaisuuksia olivat muun muassa lintumaiset läpivirtauskeuhkot ja ontot luut, joiden ansiosta eläin oli kokoonsa suhteutettuna kevyempi, sekä vilkkaan aineenvaihdunnan vauhdittama kasvu. Myös edulliset mittasuhteet auttoivat asiaa: sauropodien pitkät kaulat ja hännät lisäsivät niiden lämpöä haihduttavaa ihopinta-alaa, mikä auttoi valtavaa eläintä pääsemään eroon liiasta lämmöstä. Kilpikonnilta puuttuvat esimerkiksi ontot luut, vilkas aineenvaihdunta ja läpivirtauskeuhkot. Voisiko kilpikonna todella kasvaa sauropodeja kookkaammaksi ilman, että oletamme sen kehityslinjassa kehittyneen sauropodeista riippumatta sellaisia ratkaisuja, joilla sauropodit kasvoivat maailman kookkaimmiksi maalla eläneiksi eläimiksi? Entä miksi petolinnulla pitäisi olla dinosaurusmaiset raatelukynnet siivissään? Mitä lisäarvoa ne tuovat saalistukseen? Kärsivätkö nisäkkäät todellakin tulevaisuuden maailmassa muita ryhmiä selvemmän laskun diversiteetissä? Selviävätkö hait antroposeenista aina 200 miljoonan vuoden päähän tulevaisuuteen? Jokainen voi tykönänsä pohtia, kuinka uskottavina sarjan spekulatiivisia organismeja pitää. Kauneusvirheistä huolimatta on silti hyvä muistaa, ettei sarjassa ole kysymys “vain” fantasiasta. Sarjan lajit eivät ole mitä tahansa scifi-hirviöitä, vaan ne syntyneet eri tieteenalojen asiantuntijoiden

lihaksikkaissa aivoissa. Sarja on velkaa esimerkiksi Dougal Dixonin klassiselle teokselle Ihmisen jälkeen: tulevaisuuden eläinkunta. Dixon pyrki teoksessaan luomaan eläinmaailman, joka paitsi hämmästyttäisi kirjan lukijaa, myös opettaisi tälle luonnonvalinnasta ja lajien sopeutumisesta ympäristöönsä, ja tämä on ollut myös The Future is Wildin kantavana ajatuksena. Sarjaa tähdittävät muun muassa paleobotanisti Bruce Tiffney, paleontologi Phil Currie ja eläintieteilijä Stephen Rayner. Nämä visionäärit ovat toimivat itse jaksoissa katsojan oppaana selittäessään jakson tapahtumien tieteellistä perustaa, paljastamalla esimerkiksi, mikä nykypäivän eliölaji on innoittanut kutakin tutkijoiden visiota. Osa katsojista saattaa kokea nämä epäsäännöllisin välein toistuvat luennointitauot katselukokemusta häiritsevinä, mutta itselleni ne toimivat mainiosti syventäessään ja perustellessaan ruudulla viliseviä näkymiä. Mikä tärkeintä, ne saavat sarjan huikeat otukset tuntumaan juuri siltä, miltä onnistuneen spekulatiivisen evoluution pohdinnan pitääkin: paitsi ihmeellisiltä, myös perustelluilta ja uskottavilta. The Future is Wild tarjoaa yhden äärettömän monista mahdollisista tulevaisuudenkuvista planeettamme luonnolle. On tavallaan surullista, ettemme koskaan saa tietää, toteutuuko yksikään sarjan lennokkaista ideoista. Toisaalta on hyvä muistaa, että se, millainen tulevaisuus maailmaamme ja sen ihmeellistä ja kaunista elämää odottaa, riippuu osaltaan myös meistä ihmisistä. Meneillään on käynnissä kuudes massasukupuutto. Sarjassa nähtävät otukset polveutuvat antroposeenin selviytyjistä, lajeista, jotka sopeutuivat ihmisen muuttamaan maailmaan ja täyttivät ihmisen synnyttämät aukot ekosysteemeissä. Moni kehityslinja on jo sammunut (osittain tai kokonaan) takiamme. Se, että sarjassa monet meille tutut lajit ovat poistuneet näyttämöltä, ei kuitenkaan tarkoita, että näin tulee vääjäämättä tapahtumaan. Evoluutiobiologialla on paljon muutakin annettavaa kuin toimia spekulatiivisen evoluution ajatusleikkien perustana. Mielestäni se tarjoaa arvokkaan (tai ainakin kiehtovan) näkökulman, jota voitaisiin pohtia luonnonsuojelubiologiassa enemmänkin. Kun suojelemme luontoa, vaikutamme myös siihen, mitkä kehityslinjat ainakin voisivat selvitä tulevaisuuteen ja kehittyä edelleen uusiksi lajeiksi. Niillä teoilla, joita teemme tänään, vaikutamme siihen, miltä maapallomme fauna näyttää miljoonien vuosien kuluttua. Riippuu osin meistä ihmisistä, kuinka villi onkaan ihmeellisen planeettamme tulevaisuus!

Lähteitä ja lisälukemista: Dixon, Dougal, Ihmisen jälkeen: Tulevaisuuden eläinkunta (After man: A Zoology of the Future, 1981; suom. Ilona Sevelius, Kirjayhtymä, 1983) Kotisivut: https://www.thefutureiswild.com Microraptorin väreistä: Reconstruction of Microraptor and the Evolution of Iridescent Plumage | Science (https://www.science.org/doi/10.1126/science.1213780) Sauropodeja ja jättiläiskilpikonnia koskevan päättelyni tukena: Koolla on väliä (wordpress.com) (https://planeetanihmeet.wordpress.com/2010/06/11/koolla-on-valia-ainakin-dinosauruksilla/) Dinosaurian growth patterns and rapid avian growth rates | Nature (https://www.nature.com/articles/35086558)

Ette muuten ikinä arvaa, mitä kotilot tai kalat voisivat tehdä tulevaisuudessa! Kuvissa Korkeasaaren akaattikotiloita (Achatina fulica) ja mutuja (Phoxinus phoxinus) Oulangan tutkimusasemalla.