Page 1

KAAKKURI

> Sivu 5 > Sivu 13 > Sivu 18

Kaakkois-Suomen taidemuseoiden tiedotuslehti 2015

Korun lumo Puolivillin puutarhan lumo Fragmentaarista kollaasia


Punaisen pallon mantra

T

yöpöydälläni on kaksi punaista palloa. Toinen on tennispallon kokoinen ja sitä voi puristella. Sen kylkeen on painatettu: Museo vähentää stressiä. Kurmotan palloa tiukan paikan tullen. Onpahan joku johtajan pakeille pyrkijä päässyt kanssani myös sillä pallottelemaan. Toisessa vaahtomuovipallossa on nenän mentävä viilto. Toisinaan se eksyy jonkun nenään, kun kokoukseen kaivataan uutta virtaa. Eihän pellen nenä päässä voi tehdä kuin hyvää tuottavia päätöksiä. Meillä Lappeenrannan museoissa avattiin tänä syksynä Museo tekee hyvää -kampanja. Se tarkoittaa paitsi uusia hyvinvointiin liittyviä tuotteita, myös hyväntekeväisyystempauksia ja eritoten työhyvinvoinnin edistämistä. Kulttuurin hyvää tekevästä ja terveyttä edistävästä vaikutuksesta on puhuttu jo pitkä tovi. Keskustelussa on painottunut kulttuurin käyttäjän eli kulttuuripalvelujen asiakkaan kokemus. Joskus mietityttää, kuinka on meidän laitamme? Meidän, jotka työskentelemme taiteen ja kulttuurin tervehdyttävässä vaikutuspiirissä, mutta kulissipuolella. Meidän pitäisi kaiken järjen mukaan olla tämän valtakunnan terveimpiä, onnellisimpia ja pitkäikäisimpiä. Vaihteleva ja mielenkiintoinen työ tuo innostusta ja nostetta, mutta stressiäkin pukkaa. Vastuu laajojen kokoelmien hoidosta ja säilytyksestä sekä taiteilu vähenevän rahoituksen, kasvavien tulotavoitteiden, jatkuvan uudistumistarpeen ja alan eettisen koodiston noudattamisen välimaastossa uuvuttaa. Loputon innostuminen ja työn intohimoinen rakastaminenkin voi väsyttää.

Suomen museoliiton reilu vuosi sitten teettämä Museoväki 2013 -tutkimus kertoo suomalaisen museon olevan edellisiä tutkimuskertoja (2008, 2003) parempi työpaikka. Työilmapiiri on parantunut, uupumusta ilmenee vähemmän ja työn mielenkiintoisuuden kokemus on lisääntynyt. Tutkimukset laatineen liiton varapuheenjohtaja Kalle Kallion mukaan yksi tulevaisuuden haasteista monissa museoissa on purkaa niiden sisälle eri ammattiryhmien väliin kasvaneita henkisiä muureja ja saada koko henkilökunta puhaltamaan yhteen hiileen. Jos tässä onnistutaan, silloin museoista tulee vieläkin parempia työpaikkoja. Harvardin yliopistossa tehdyn tutkimuksen (Killingsworth & Gilbert 2010) mukaan ihmiset viettävät liki 47 % valveillaoloajastaan miettien jotain muuta kuin käsillä olevaa hetkeä, mutta onnellisimmillaan ihmiset ovat kun keskittyminen on nykyhetkessä. Jokainen meistä tietää miltä tuntuu, kun ajatukset harhailevat, aikataulu paukkuu ja eteen tulee kiireinen työmääräys. Stressi ei johdu niinkään hankalasta tilanteesta, vaan siitä miten me reagoimme siihen. Hyvinvointi työssä ei synny itsestään. Eikä mitään ainakaan tapahdu, jos ei kokeile. Meidän työyhteisössämme lähdetään kokeilemaan uutta itse kehittämäämme toimintamallia, Pelkistämöä, jossa opetellaan rentoutuksen, mielenhallinnan ja vuorovaikutuksen menetelmiä. Osallistujat oppivat käyttämään erilaisia apuvälineitä työpaikan ihmissuhteissa sekä kiireen, stressin ja ajan hallinnassa. Arjen kaaoksen kokemusta voidaan pelkistää ja

opetella ajatusten suuntaamista tähän hetkeen. Hyvinvointi paranee ja sen myötä myös tehokkuus lisääntyy. Raportoimme mielellämme matkan varrella mitä hankkeelle kuuluu, mikä meni mönkään ja mikä onnistui. Sen vaikutuksia on tarkoitus myös mitata henkilökunnalle tehtävän kyselytutkimuksen avulla. Pelkistämön vetäjänä olen innostunut ja jännittynytkin, mutta uskon että punaisen pallon mantra tulee toimimaan: Tämä museo vähentää stressiä. P ä i vi Pa r ta n e n m u se o to im e n j o h ta j a

Kommentoi aihetta museon blogissa: http://elavamuseo.blogspot.fi/ Kirjoittajat: •

Mona Taipale, amanuenssi Etelä-Karjalan taidemuseo PL 239, 53101 Lappeenranta Puh. 040-563 7618 mona.taipale@lappeenranta.fi

• Mirkka Kallio, kuvataidesihteeri Kotkan kulttuuriasiainkeskus • Anna-Kaarina Kippola, amanuenssi Kouvolan taidemuseo Poikilo

2

• Anna Kortelainen, Kirjailija

• Mikko Pirinen, amanuenssi Etelä-Karjalan taidemuseo

• Eero Laajo, museonjohtaja Imatran taidemuseo

• Leena Räty, intendentti Etelä-Karjalan taidemuseo

• Sanna Ojanne, vs. intendentti, Poikilo-museot

• Annika Utriainen, tapahtumatuottaja, Merikeskus Vellamo

• Päivi Partanen, museotoimenjohtaja Lappeenrannan museotoimi

Taitto: Päivi Veijalainen / Mainostoimisto Huhtikuu

ISSN 1459-1766 Kannen kuva: Sirkka-Liisa Lonka, Kuule tuulta, 1985.


Museonjohtaja Eero Laajo

Aimo Tukiaisen veistokset Imatralla

T

ukinuittajat oli Enso-Gutzeit Oy:n tilaustyö. Luonnokset oli pyydetty Tainionkosken tehtaiden johtajan Jalo Sihtolan toivomuksesta sekä Gunnar Finneltä että Aimo Tukiaiselta. Molemmat ehdotukset toteutettiin. Finneltä tilattu Eränkävijät (1947) sijaitsee alkuperäisellä paikallaan, Stora Enson Metsäkonttorin pääoven vieressä Imatran Niskalammella. Tukinuittajat päätyi aluksi Imatran alueella sijaitsevan Tainionkosken voimalaitoksen edustalle. Vuonna 1970 Enso-Gutzeit Oy lahjoitti veistoksen Imatran kaupungille kaupungintalon valmistumisen yhteydessä, jolloin veistos siirrettiin kaupungintalon edustalla olevalle kansalaistorille. Tukinuittajien sijoittelu tuntuu nykyisin kummalliselta. Luontevammalta tuntuisi, että hahmot uittaisivat tukkia myötävirtaan, jolloin kasvot olisi suunnattu etelään. Tukinuittajien kaksi mieshahmoa katsovat kuitenkin pohjoiseen ja vastavirtaan he myös tukkia yrittävät uittaa. Ehkä syynä oli se, että Imatran kulttuurikeskus (nykyinen Kulttuuritalo Virta) valmistui vasta 1986. Ehkä 70-luvun alussa oli luontevampaa, että veistoksen hahmot näyttäisivät kasvonsa kaupungintalon suuntaan eivätkä selkiänsä. Professori Olli Valkosen mukaan punagraniitista tehty Tukinuittajat on Aimo Tukiaisen varhaiskauden pääteos, ”siinä tiivistyivät hänen taiteilijanlaatunsa varhaiset tunnukset, arvonanto työn tekijöitä, yhteistyötä ja ammattitaitoa kohtaan”. Tukinuittajien veistoksellisuus syntyy muotojen pelkistämisestä kubistiseen suuntaan. Veistoksen on sanottu kertovan metsäteollisuuden menestystarinaa ja hahmojen samanaikainen rytmi ilmentäisi yhteistyön merkitystä. Varhaiskauden veistosten teemat näkyvät myös 1951 valmistuneessa Väinö Tanner -mitalissa. Takasivun symboliikka on ilmeinen, kukat ja mehiläiset sekä karttakuvana näytetty Suomi, joka on kokonaan mehiläiskennojen peittämä.

Aimo Tukiainen, Tukinuittajat, 1947, graniitti, kuva Eero Laajo

Aimo Tukiaisen (1917–1996) varhaiskauden pääteos Tukinuittajat (1947) ja tyylin vaihtumiseen liittyvä Vaiennut linnake (1963) ovat molemmat päätyneet Imatralle. Ilmaisukeinojen muuttuminen näkyy myös Tukiaisen mitaleissa. 3


Aimo Tukiainen, Vaiennut linnake, 1963, pronssi, kuva Eero Laajo

Vapaamuotoisuuden aika Aimo Tukiainen työskenteli marsalkka Mannerheimin ratsastajapatsaan parissa 1950-luvulla. Patsas paljastettiin kesäkuussa 1960. Kuvataiteen tyylimurros oli samaan aikaan todellisuutta. Vuoden 1958 Venetsian biennaali teki uutta vapaamuotoista informalistiseksi kutsuttua tyyliä tunnetuksi. Tukiainen teki jo 1959 vapaamuotoisen Häkkyrä-nimisen suihkukaivoveistoksen Hämeenlinnaan. Ensimmäinen informalistinen monumentaaliveistos oli Vaiennut linnake, jonka luonnos valmistui kesällä 1960. Työ oli ehdotus Savonlinnan ja Säämingin sankaripatsaaksi. Palkintolautakunnan taiteilijajäsenet asettivat Tukiaisen teoksen ensimmäiselle sijalle. Lautakunnan muut jäsenet puolsivat Johannes Haapasalon ehdotusta, jossa aiheena oli ihanteellisesti kuvattu kuoleva sotilas. Vaiennut linnake pystytettiin lopulta Imatran Karhumäellä olevalle Tainionkosken hautausmaalle 1963. Päätöksen ennakkoluulottomasta hankinnasta teki kirkkoherra Alpo Mustosen perustama Imatran sankarivainajien muistomerkkisäätiö. Vaienneen linnakkeen voi nähdä sekä realistisena että vapaamuotoisena. Sen voi nähdä 2. maailmansodan aikaisena tuhottuna kantalinnoitteena, esimerkiksi betonisena bunkkerina. Ammusten iskemät ovat kuin pieniä kraattereita ja betonin sisältä ovat raudoitukset vääntäytyneet näkyviin. Samanaikaisesti veistoksen voi nähdä voimakaseleisenä plastisena teoksena. Se tuo vaikuttavalla tavalla esiin pronssin materiaaliluonteen ja uuden tyylin mahdollisuudet.

Tukiainen ei ollut koskaan kiinnostunut täysin abstraktista ilmaisusta. Hänen teoksillaan oli aina yhteys ihmistä ympäröivään todellisuuteen. Lähtökohta löytyi usein luonnosta, josta havaitut muodot ja kuviot saattoivat jo sellaisinaan olla ei-esittäviä ja vapaamuotoisia. Tyylin muuttuminen näkyi myös Tukiaisen mitaleissa. Valtionrautateiden mitalin (1962) etusivun voi nähdä radanrakentajista muodostuneena veturin pyöränä. Yhdistelmä liittyy mitalin ympyränmuotoon ulkoreunaa myötäilevän tekstin välityksellä. Etusivun aiheeksi voi siten mieltää liikkeen ja eteenpäinmenon. Takasivulla on ratakiskoista ja junakalustosta tehty tyylitelty kohokuva. Tukiaisen mitalien etusivuilla on useimmiten profiilikuva aiheena olevasta henkilöstä. Takasivut koostuvat muutamasta harvasta tai yhdestä ainoasta peruselementistä, jotka toiston myötä lähenevät abstraktia sommitelmaa. Aimo Tukiainen pystyi monumenttihankkeittensa takia keskittymään mitalitaiteeseen vasta 1960-luvulta alkaen. Uransa aikana hän teki noin sata mitalia.

Aimo Tukiainen, Väinö Tanner -mitali, 1951, kuva Eero Laajo

4

Aimo Tukianen, Valtionrautatiet-mitali, 1962, kuva Eero Laajo

Aimo Tukiaisen teoksilla oli aina yhteys ihmistä ympäröivään todellisuuteen.


Taiteilija Tiina Rajakallio

Korusta koruun Imatran taidemuseossa avautuu 6.8.2015 kansainvälinen KORU5-korutaidenäyttely. Se on sarjassaan viides ja Imatran taidemuseolla kolmas KORU-triennaalin näyttelyistä. KORU on toiminut merkittävänä korutaiteen edistäjänä ja kasvanut pienimuotoisesta kesätapahtumasta valtakunnalliseksi. Sen ohjelmaan kuuluu jurytetty näyttely, seminaari sekä työpajoja.

Gésine Hackenberg: Horn of Plenty, kokoelmasta Daily Delicious, 2013 Kaulakoru sekä hedelmä- ja vihannesobjekteja. Materiaaleina hopea, nahka ja kupari. Kuva Stephanie Geerts

Tällä kertaa näyttely on kasvanut maan kattavaksi kiertonäyttelyksi ja korutaiteen uusimpia ilmiöitä pääsee tarkastelemaan Imatran taidemuseolla 6.8.–12.9.2015. Imatralta KORU5-näyttely siirtyy Vaasan taidehalliin 3.10–29.11.2015 ja tämän jälkeen näyttely nähdään Kuopion taidemuseossa vuonna 2016. 5


Anna Rikkinen: Pearl -riipus, 2012 ja Sweet nothing -muotokuva, 2013 Materiaaleina vapaasti puhallettu lasi, hopea, tekstiili ja valokuvavedos. Kuva Markus Henttonen

V

aikka KORU-nimeä kantava tapahtumasarja on syntynyt virallisesti vuonna 2003, sitä edelsivät pienimuotoisemmat Alchemy- ja Midsummer Workshop -tapahtumat. Kaikki alkoi Lappeenrannassa vuonna 1997, kun Etelä-Karjalan ammattikorkeakoulun muotoilun yliopettaja Eija Mustonen halusi tuoda suomalaista korua maailmalla näkyviin. – Syntyi ajatus kutsua kansainvälisiä tyyppejä tänne työskentelemään yhdessä kanssamme ja sitä kautta tieto myös suomalaisesta koruosaamisesta leviäisi, kertoo Eija Mustonen, joka nykyään toimii kuvataiteen koulutuspäällikkönä Saimaan ammattikorkeakoulussa. Alchemy-tapahtuma oli menestys ja kiinnostus oli suurta, osallistujia tuli aina Etelä-Afrikasta ja Malesiasta asti. Tiedotus tapahtui kirjepostina, elettiinhän vielä aikaa ennen internetin yleistymistä. Vuonna 2000 järjestettiin Midsummer-tapahtuma.

6

– Tapahtumien konsepti oli onnistunut. Eri puolilta maailmaa tuli osallistujia, jotka eivät olisi tulleet vain yhden asian takia. Työpajojen positiivisten tulosten seurauksena Antonio Altarriba kysyikin minulta, miksi emme samantien kasvattaisi tapahtuman kokoa ja tekisi siitä avointa kaikille korutaiteesta kiinnostuneille. Siitä se sitten lähti!, jatkaa Eija Mustonen. Alusta alkaen tapahtuman konsepti on ollut samanlainen. Se on sisältänyt työpajan, jossa korutaiteen alan ammattilaiset ovat päässeet kehittämään omia taitojaan ja vaihtamaan ajatuksia. Tämän lisäksi on järjestetty kaikille avoin seminaari, jossa on käsitelty esimerkiksi ihmiskehon ja esineen suhdetta, korutaidetta filosofisesta näkökulmasta sekä nykyaikaisten tekniikoiden ja taiteen tekemisen kohtaamista. Tapahtuma on huipentunut näyttelyyn.

KORU-näyttelyt ovat aina muodostuneet eri tavoin ollen välillä kutsunäyttelyitä tai rakentuen yhtenäisen teeman kautta. KORU5-näyttely on jurytetty näyttely, johon haki 363 taiteilijaa tai työryhmää 44 maasta ympäri maailman ja heidän joukostaan valittiin 51 esitystä 21 maasta. KORU5näyttelyn jurynä toimi korutaiteilija Helena Lehtinen, taideteollisuuden asiantuntija Katarina Siltavuori ja taiteen tohtori, tutkija ja kuvataiteilija Jyrki Siukonen. – Valintaprosessi oli erittäin haastava jurylle, koska hakemuksia, nimenomaan hyviä hakemuksia, oli niin paljon. Mutta jury kyllä toimi hyvin yhteen ja saimme valinnan aikaiseksi melko yksimielisesti. Näyttelyn hakuehdot olivat avoimet, sillä ei ollut esimerkiksi yhteistä teemaa, eli saimme aika vapaat kädet siihen, mitä valitsemme. Haku tapahtui nimettömänä, jury ei siis tiennyt kenen työn valitsi. Pyrimme valitsemaan mahdollisimman monipuolisen kattauksen, joka edustaa korutaidetta sekä materiaalien että muotojen kautta laajasti; mitä korutaiteessa nykyään tapahtuu, kertoo korutaiteilija Helena Lehtinen, yksi kolmesta KORU5-näyttelyn juryn jäsenestä KORU5-näyttelyn valintaprosessista. KORU5-tapahtuman järjestää Lappeenrannassa vuonna 2005 perustettu valtakunnallinen Korutaideyhdistys ry. Korutaideyhdistyksen yhtenä tavoitteena on tehdä korutaidetta tunnetuksi Suomessa ja ulkomailla. KORU5-tapahtuma tukee tätä tavoitetta erinomaisesti. Samalla tapahtuma juhlistaa yhdistyksen kymmenvuotista toimintaa. KORU5-näyttelyssä esittäytyvät mm. chileläinen WALKA-työryhmä, jonka teosten ja performanssien ydin kumpuaa chileläisestä sarven työstön taideteollisuustraditiosta ja nykyajan ympäristötietoudesta sekä belgialainen Hannah Joris, jonka työt käsittelevät uskonnollisten reliikkien tematiikaa tässä päivässä. KORU5 on hieno tilaisuus päästä kohtaamaan korun uusimmat ilmiöt, aihemaailma on laaja ja monisyinen kuten kaikilla taiteen aloilla. – Siinä näkee korun laajan kirjon, sen puolen mitä ei kultasepänliikkeestä löydy. Voi kohdata elämyksiä, jotka koskettavat ketä tahansa, vastaa Eija Mustonen kysymykseen siitä, miksi KORU5-näyttely kannattaa tulla kokemaan Imatran taidemuseoon.


KORU5-näyttelyn taiteilijaluettelo Ulla Ahola (Suomi), Ela Bauer (Alankomaat), Alexander Blank (Saksa), Iris Bodemer (Saksa), Monika Brugger (Ranska), Kim Buck (Tanska), Julie Connellan (Irlanti), Conversation Piece (Ruotsi), Jess Dare (Australia), Jantje Fleischhut (Alankomaat), Rebekah Frank (USA), Emi Fukuda (Saksa), Sara Gackowska (Puola), Gésine Hackenberg (Alankomaat), Margit Hart (Itävalta), Jing He (Kiina/Alankomaat), Daniela Hedman (Ruotsi), Hanna Hedman (Ruotsi), Hannah Joris (Belgia), Jiro Kamata (Saksa), Ulrike Kleine-Behnke (Saksa), Sirja Knaapi (Suomi), Mervi Kurvinen (Suomi), Lore Langedries (Belgia), Kristiina Laurits (Viro), Dongchun Lee (Etelä-Korea), Urmas Lüüs (Viro), Jorge Manilla

(Meksiko/Belgia), Amandine Meunier (Ranska), Olivia Monti (Italia/Espanja), Edgar Mosa (Portugal/USA), Pernille Mouritzen (Tanska), Gitte Nygaard (Alankomaat), Jiun You Ou (Taiwan), Martin Papcun (Saksa), Vincent Pontillo-Verrastro (USA), Anna Rikkinen (Suomi), Mette Saabye (Tanska), Bridgette Shepherd (Australia), Kristyna Spanihelova (Tsekki), Katrin Spranger (Saksa), Dimitar Stankov (Bulgaria/Belgia), Céline Sylvestre (Ranska), Nelli Tanner (Suomi), Birgit Thalau (Luxembourg), Terhi Tolvanen (Suomi/Ranska), Tanel Veenre (Viro), Maria Vuorinen (Suomi), Walka studio (Chile), Emelie Westerlund (Suomi/ Britannia), Shu-Lin Wu (Taiwan)

AIKAISEMMAT KORU-NÄYTTELYT • KORU1, 2003, Lappeenranta

Näyttely Etelä-Karjalan museossa, järjestäjänä Lappeenrannan kaupunki, yhteistyössä Etelä-Karjalan AMK ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta • KORU2, 2006, Lappeenranta

Näyttely Etelä-Karjalan taidemuseossa, järjestäjänä Lappeenrannan kaupunki yhteistyössä Etelä-Karjalan AMK ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta • KORU3, 2009, Imatra

Näyttely Imatran taidemuseossa, järjestäjänä Saimaan AMK yhteistyössä Imatran Taidemuseo ja Kaakkois-Suomen taidetoimikunta • KORU4, 2012, Imatra

Näyttely Imatran taidemuseossa, järjestäjänä Saimaan AMK yhteistöissä Imatran taidemuseo • KORU5, 2015, Imatra

KORU on toiminut merkittävänä korutaiteen edistäjänä ja kasvanut pienimuotoisesta kesätapahtumasta valtakunnalliseksi näyttelyksi.

Näyttely Imatran taidemuseossa, Vaasan taidehallissa sekä Kuopion taidemuseossa, järjestäjänä Korutaideyhdistys ry Shu-Lin Wu: Kaulakoru GCC#2, 2014 Materiaaleina keramiikka, hopea, nylon. Kuva Ro-Hsuan Chen

7


Kuvataidesihteeri Mirkka Kallio

SILMÄNRUOKAA! Ruoka-aihesta taidetta Kymenlaakson kansalaisopistojen lasten ja nuorten kuvataidekoululaisilta.

R

uoka on ihmisen elinehto. Ruoka liittyy kiinteästi jokaisen ihmisen arkeen ja juhlaan. Se liittää yhteen paikallisen ja globaalin, se on terveyttä, moraalisia päätöksiä, ajankulua ja viihdettä. Ruoka valloitti maalauskankaan renessanssista lähtien. Se on kertonut varallisuudesta, toiminut hengellisten ja maallisten asioiden symbolina ja ottanut kantaa. Taide heijastaa aina aikaansa ja kertoo vallitsevasta arvomaailmasta. Kuvataiteen kautta voikin tutkia, millaisia muutoksia mm. ruokakulttuurissa ja suhteessamme ruokaan on tapahtunut. Silmänruokaa! -taidenäyttelyt ovat Haminan, Kotkan ja Kouvolan kaupungin kansalaisopistojen sekä Kymenlaakson opiston taiteen perusopetuksen kuvataide- ja käsityötaidekoulun 7–17 -vuotiaiden maalaamia ja veistämiä. Lähes 700 opiskelijan monumentaalinen, eri materiaalein to-

8

teutettu Hedelmätoritilateos on mukana katseenvangitsijana kaikissa näyttelypaikoissa. Monenkirjavat essut, dekoratiiviset vihannesmaalaukset, värikkäät muffinssit ja yksityiskohtaiset säilykepurkit on valmistettu erilaisia materiaaleja rohkeasti yhdistellen. Mielikuvituksella ja materiaalien käytöllä ei ole rajoja. Silmänruokaa! - taidekasvatusprojektin tarkoituksena on avata visuaalisten taiteiden taiteen perusopetuksen tilaa Kymenlaaksossa erilaisin työmuodoin ja yhteistoiminnan kautta. Näyttelyprojektin yhteistyökumppaneina toimivat Kymenlaakson Rahasto ja Kymenlaakson lasten kulttuuriverkosto KOPPA. Projektiin sisältyvät toiminnallisen työskentelyn ja näyttelyiden lisäksi myös opetustoiminnan ja näyttelyiden esittelyjä sekä huhtikuussa järjestettävä taidekasvatukseen liittyvä luentotilaisuus.

SILMÄNRUOKAA! • GALLERIA UUSIKUVA 5.2.–28.2.2015, Satamakatu 9, Kotka Avoinna: ti–la 11–17 • HAMINAN KIRJASTOGALLERIA 4.–28.3.2015 Rautatienkatu 8, Hamina Avoinna: ma–pe 10–19, la 10–14 • KUUSANKOSKITALON GALLERIA 7.–29.4.2015 Kymenlaaksonkatu 1, Kuusankoski Avoinna: ma–pe 11–19 ja la–su 12–18


MARKKU HIRVELÄ Yökulkijoiden veistäjä Yökulkijat kohtaavat, toinen on tulossa, toinen menossa. Heidän varjonsa limittyvät katulampun alla. Viikset värähtävät. Vihreä turkki ja lehmuksen lehdet kahahtavat tuulessa. Valo välähtää, hetki on mennyt. Ohikulkija jää ihmettelemään näkikö todella ilveksiä, noita hämärässä viihtyviä petoja, keskellä kaupunkia. Rovaniemellä syntynyt, Lapissa lapsuutensa viettänyt Markku Hirvelä on kotkalaistunut kuvanveistäjä. Kun hän aiemmin teki veistoksia viivoista ja linjoista, hänen uusimmissa teoksissaan on usein figuuri maisemassa. Hirvelän teosten aika ei kulje ainoastaan eteenpäin, vaan siinä on kerroksia: teoksissa on myös muotojen ja materiaalien kerroksellisuutta, valettua pronssia, alumiinia, terästä, keramiikkaa ja pensaskatajaa. Ne eivät näytä painavilta kappaleilta, vaan niissä on katsojalle vapaampia määrittelymahdollisuuksia suovia tyhjiä tiloja.

Palava pensas keramiikka, puu, pronssi 2014

MARKKU HIRVELÄN VEISTOKSIA GALLERIA UUSIKUVASSA 7.5.–30.5.2015 Galleria Uusikuva, Satamakatu 9, Kotka | Avoinna ti–la kello 11–17 9


Tapahtumatuottaja Annika Utriainen

KATSE Karhulan suuntaan!

V

armasti moni suomalainen yhdistää Karhulan mielikuvissaan 1900-luvun puoliväliin. Aikaan, jolloin mummo säilöi kesän satoa karhun kuvalla varustettuihin lasipurkkeihin ja jolloin linja-autonkuljettaja käytti vielä ryhdikästä koppalakkia. Karhula yhdistyy samalla väistämättä teollisiin mielikuviin: oli muutettu maalta kaupunkiin töihin. Tehtaan piippu kuului kaupunkimaiseman keskiöön ja uutuuttaan kiiltelevät liikerakennukset olivat linjakkuudessaan kuin uuden ajan airueita. Kaikkea tätä – ja paljon muuta – on nähtävissä Katse Karhulan suuntaan – valokuvia Karhulasta ja kauempaakin -näyttelyssä, jonka Kymenlaakson museo kokoaa näyttelyyn Merikeskus Vellamoon 22.5.–27.9.2015. Näyttelystä hahmottuu Karhulan kasvu ja vakiintuminen, kun maisema ja rakennuskanta muuttuivat lähes täydellisesti 1900-luvun mittaan. Näyttelyn kymmenistä kuvista on tunnistettavissa paitsi tuttuja maisemia Karhulasta, myös tunnelmapaloja teollisen taajaman arjesta, jotka aiheina nousevat yhtä paikkakuntaa yleisemmälle tasolle. Näyttelyn avautumisen yhteydessä julkaistaan kuvateos kahden Karhulaa kuviinsa tallentaneen valokuvaajan töistä: Emil J. Suhonen (1873–1962) ja Edvin Joas (1908– 1997) olivat eri sukupolvien edustajia ja tulivat kuvillaan luoneeksi lähes vuosisadan kestäneen jatkumon asuinympäristönsä tallentajina. Osa teoksen 143 kuvasta nähdään myös näyttelyssä. Kaiken kaikkiaan näyttely ja julkaisu yhdessä tarjoavat herkullisen laajan näkökulman 1900-luvun Karhulaan.

10


Amanuenssi Anna-Kaarina Kippola

Vieno Elomaa

Kuusankosken pariisitar

T

utustuin Vieno Elomaan teoksiin ensi kerran 2009 Kuusankoskitalon gallerian takahuoneen varastossa. Muistan elävästi ällistykseni, kun vedin varovasti esiin muiden taulujen välistä pölyisen Öisen kaupungin. Kuka oli tämä taiteilija, joka käsitteli näin loistavasti muutamaa sinistä sävyä, ja joka ilmiselvästi oli taidekoulutuksensa käynyt ja kubisminsa opetellut? Miten hänen maalauksensa olivat joutuneet tänne varaston pimentoihin, Pohjois-Kymen periferiaan, kun niiden oikea paikka olisi ollut valtion kokoelmat? Ilmeni, että Vieno Elomaa oli paikallisesti tunnettu taiteilija, kuusaalainen, hyvinkin tuttu hahmo paikkakunnalla. Hänen maalauksiaan oli paikallisilla ihmisillä paljonkin. Mutta kokonaiskuvaa hänestä ei juuri ollut edes taideihmisillä. Häntä pidettiin lähinnä taideharrastajana. Eniten hänen maalauksiaan oli Kuusankosken kaupungin kokoelmissa. On ymmärrettävää, että Vieno Elomaa Kuusankoskella asuneena ja Kuusankosken taideseuran jäsenenä sai teoksiaan eniten esille ja julkiseen omistukseen juuri siellä, ja hänen tuotantonsa laajuuden ja laadun ymmärtämisen suhteen Kuusankosken työt antavat parhaan käsityksen hänen urastaan. Inventoinnissa alkuperäisiltä sijoituspaikoiltaan löytyivät sitten hänen varhaiseen kauteensa kuuluva Verkon paikkaajat (1956) Voikkaan kirjastossa, samoin ilmeisesti Ranskassa maalattu Purjeet levossa (1961) nykyisessä Tekniikka- ja ympäristötalossa, kaunis öljymaalaus Kevät Montparnassella (1962) Koulurinteen koulussa, ja Alastomat puut (1962) Voikkaan koulun ruokalassa. Kokonaiskuva hänen taiteestaan alkoi hahmottua ja nälkä tietää hänestä lisää kasvoi...

Vieno Elomaa palasi Suomeen 1969, Kuusankosken Voikkaalle. Hän toi mukanaan uudenlaisen grafiikantekniikan, jota oli Ranskassa opiskellut, Hayter-tekniikan. Grafiikan oppi-isän, Stanley William Hayterin, näyttelyn Vieno oli järjestänyt jo edellisenä vuonna Kuusaan Kotiseututalossa. Elomaa oli ainoana suomalaisena perehtynyt Hayterin värigrafiikkaan, tekniikkaan, jossa värit levitetään yhdellä kertaa painolaattaan. Hän piti myös tästä kurssin Kouvolan taideseurassa, ja tarvittava prässi lainattiin aluksi Kuusankosken taideseuralta. Hayter-tekniikalla toteutetut värivedokset erottuvat voimakkailla väreillä ja erityisesti komplementtivärien rohkealla käytöllä. Vedokset saavat lasimaalauksista tutun hehkun, kun värien alle jäänyt valkea paperi korostaa vaaleimpia kohtia.

Vieno Elomaa jäi eläessään tuntemattomaksi taidemaailmalle, kuten monet muutkin kymenlaaksolaiset naistaiteilijat tuohon aikaan. Paikkakuntalaisille hän oli tuttu ”pariisilaistunut” Vieno. Vielä terveyskeskuksen vuodeosastollakin hän maalasi akvarelleja. Taiteilijan kuoli huhtikuussa 1994 ja hänen kotitalonsa myytiin. Suurimman osan teoksista kerrottiin päätyneen kaatopaikalle. Ihan näin huonosti ei käynyt. Kun Kouvolan taidemuseo Poikilo alkoi valmistella Vieno Elomaan näyttelyä ja julkaisi lehti-ilmoituksen maalausten löytämiseksi, yhteydenottoja suorastaan tulvi. Ilmeni, että taiteilijan teoksia oli runsaasti paikallisilla ihmisillä. Veljenpojan Sakari Elomaan hallussa olivat teosten lisäksi mm. arvokkaat Ranskan-kauden luonnoskirjat ja kirjeenvaihto. Helmikuussa 2015 avautuva, koko taidemuseon tilat käsittävä Vieno Elomaan näyttely antaa siis paljon uutta tietoa ja on kunnianosoitus yhdelle merkittävälle, mutta aliarvostetulle suomalaiselle naistaiteilijalle.

Ilmeni, että Vieno kuului siihen suomalaiseen taiteilijasukupolveen, joka lähti kohti Eurooppaa jo 1950-luvun alussa. Hän opiskeli Ranskassa ja maalasi suuren osan tauluistaan siellä ja Espanjassa. Asuttuaan ja toimittuaan Pariisissa parikymmentä vuotta Vieno Elomaa, Kevät Montparnassella, 1962, öljy kankaalle. Kuva Pirkko Porkka

11


Amanuenssi Anna-Kaarina Kippola

Puolivillin

PUUTARHAN LUMO P

oikilo-museoiden ensi kesän näyttely, Puolivilli Puutarha, pohtii luonnon ja ihmisen suhdetta niin taiteen kuin historiankin kautta. Kulttuurihistoriallisen ja taidemuseon yhteistyönä toteutettava kokonaisuus on ainutlaatuinen ja kokeileva kesänäyttely. Se puhuttelee myös tavallista puutarhoista kiinnostunutta yleisöä, sillä näyttelyn osana pääsee kurkistamaan Kouvolan alueen eläviin puutarhoihin ja voi kuunnella puutarha-aiheisia luentoja. Aivan uutta tietoa tuo näyttelyn kulttuurihistoriallinen osuus. Noin vuoden ajan on museossa selvitetty Kouvolan ja Kuusankosken alueiden puutarhakulttuuria, jopa vanhojen omenapuulajikkeiden jäljille on päästy – eipä varmaan monikaan tiedä että Kouvolassa on kehitetty omia omenaja ruusulajikkeita!

”Puut elävät meitä kauemmin, totesi rakastettu kirjailija Kirsi Kunnas 90-vuotishaastattelussa syksyllä 2014. ”Jos ne osaisivat kertoa, niin mitä kaikkea me saisimmekaan kuulla...”

Ensimmäistä kertaa on selvitetty myös alueen 1700-1800-luvun loppupuolen kartanoiden puutarhureitten toimintaa ja roolia. Kuusankosken ja Myllykosken alueitten tehdaspuutarhat ovat myös kokonaan uusi tutkimuskohde. Maanmittauslaitokselta on löydetty 1870-luvulta peräisin oleva venäläinen topografikartta nykyisen kaupungin alueelta joka saadaan esille näyttelyyn. Näyttelyn taideosuus painottuu luonnon ja ihmisen suhteeseen. Eedenin puutarha, Salainen puutarha, Paratiisin puutarha – kaikki ne viittaavat ihmisen pyrkimykseen palata harmoniaan ja

luontoon, mutta samalla hallita ja kurinalaistaa sitä. Biotaide on mukana ensi kertaa omana kokonaisuutenaan, lisäksi näemme installaatioita, valokuvia, videoita ja maalauksia. Taiteilijoista kouvolalainen Irmeli Tarmo vannoo biotaiteen nimeen. Hän rakentaa oman biotaidetta pohtivan osuutensa valokuvien ja installaation keinoin taidemuseon yläkerrassa. Lisäksi hän avaa taiteilijakotinsa puutarhan yleisölle niin että aihe jatkaa elämäänsä dialogina yleisön kanssa. Biotaiteen osuus ulottuu museon ulkotilaan, jossa katsoja pääsee tutustumaan Ulla Taipaleen ja Christina Stadlbauerin Melliferopolis – Bees in Urban Environments -hankkeeseen. Kokonaisuus muodostuu kolmesta erillisestä osasta, jotka sijoittuvat museon sisälle ja ulkotilaan. Sitä on aiemmin esitelty muun muassa Helsingin Kaisaniemen puutarhassa. Kesän ajan yleisö voi vapaasti seurata

Hexa-Hive Village Otaniemen kampuksella Espoossa 2013. Kuva Till Bovermann

Merja Heino, yksityiskohta videoteoksesta

12


Hexa-Hive mehiläispesän elämää Kouvola-talon puistossa. Näyttelyyn tulevaan kokonaisuuteen kuuluvat lisäksi Poikilo-galleriassa esillä olevat Stadlbauerin mehiläisvahalevyistä koottu installaatio sekä Ruth Jarmanin ja Joe Gerhardtin videoteos Heliocentric. Museon sisätiloissa yläkerrassa esillä on kunnianosoitus taiteilijaseniori Anja Tähtiselle: hän tuo esille maalauksia, jotka kertovat hänen omasta turvapaikastaan ateljeekodissa villin puutarhan keskellä ja lapsuuden metsäpuutarhasta Kymijoen varrella. Yläkerran Kino Poikilossa esittäytyy Merja Heinon uusi videoteos, joka etsii paratiisillista puutarhaa, ihmisen syvää unelmaa paluusta Paratiisiin. Teos on valokuvista animoitu videoteos, jonka visuaalisena ideana on barokillinen runsaus ja paratiisillinen rehevyys. Alakerran ison luonnonteoksen taiteilija on Kaisa Salmi, joka on tunnettu kasvi-installaatioistaan, kuten Oulun kävelykadun täyttäneestä ruusuinstallaatiosta ja Eduskuntatalon portailla kukkivista gerberoista sekä

Lahden taidemuseolle toteutetusta yhteisöllisestä teoksestaan Fellmanin pelto. Kyseessä on nytkin yhteisöllinen taideteos – näyttelyä varten kasvatetaan siemenistä asti kasvit, jotka sijoitetaan vaikuttavaan pääsalin näyttelytilaan yleisön hoidettaviksi. Yleisön aktiivisuudesta riippuu miten kasvit voivat! Näyttelyn oheistapahtumana on seminaari, jossa luennoitsijoina ovat puutarhahistorian, maataiteen, biotaiteen ja kaupunkiviljelyn asiantuntijat. He ovat myös näyttelyjulkaisun Puolivilli puutarha kirjoittajina.

PUOLIVILLI PUUTARHA Esillä Poikilo-museossa ja ympäristössä 7.5–6.9.2015 E SITE LMÄPÄIVÄT tiistaisin klo 18, Kouvola-talo, Honka-sali (muutokset mahdollisia!) • Ti 12.5. Hanna Johansson, FT, taidehistorian dosentti, Helsingin yliopisto: Maisema nykytaiteessa • Ti 19.5. Kari Immonen, evp. kulttuurihistorian professori, Turun yliopisto: Käyttäjien tehtaanpuistot • Ti 26.5. Peter Tigerstedt, emeritusprofessori: Arboretum Mustilan historiaa – sen vaikutukset Suomen viherrakentamiseen • Ti 18.8. Julia Donner, FM: Aino Sibeliuksen puutarhassa • Ti 25.8. Heikki Laaksonen, Kotkan kaupunginpuutarhuri, puutarhaneuvos: Miten aikaansaadaan puutarhakaupunki?

Myllykosken tehtaan puutarhan omenasatoa vuonna 1953. Kuva UPM Keskusarkisto

• Ti 1.9. Salla Kuuluvainen, kirjailija ja yhteisöpedagogi: Syötävä kaupunki – kaupunkiviljelyn monet mahdollisuudet

Sundance Palimpsest, Christina Stadlbauerin installaatio Helsingin Yliopiston Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa elokuussa 2014. Kuva Ulla Taipale

13


Vs. intendentti Sanna Ojanne

CHARLES SANDISONIN

Joki johdattaa museoon

R

emontti alkoi lokakuussa 2014 ja näyttelytilan odotetaan valmistuvan syksyllä 2015. Uuden näyttelytilan sisäänkäyntiin haluttiin Kymijoki-aiheinen valoteos, joka ohjaa näyttelyvieraan kulkua elämyksellisesti. Taideteoksen hankkimiseksi järjestettiin kutsukilpailu, jonka voitti skotlantilaissyntyinen Charles Sandison ehdotuksellaan Joki. Charles Sandisonin tietokonegeneroitu mediainstallaatio Joki tulee virtaamaan pitkin sisäänkäynnin portaita ja seiniä valuen suljetun oven alta kohti aulaa. Tarkoi-

14

Kouvolassa taidemuseo ja kulttuurihistoriallinen museo löytyvät pian samasta osoitteesta, kun kaupunginmuseo saa omat tilat Kouvola-talosta. tuksena on varastaa näyttelyvieraan huomio ja johdattaa kävijä kohti uutta museotilaa. Oven suussa katsoja näkee kuinka ylös näyttelytilaan johtavat raput kylpevät sanojen, kuvien ja symbolien virrassa. Teoksen sanasto on koottu Kymijoen varren kylien, taajamien, vesistöjen ja ihmisten nimistä. Symboleita on poimittu alueen vanhoista vaakunoista ja ne viittaavat paikallishistoriaan ja -identiteettiin. Teos vihjailee museon tietoa ja elämyksiä tarjoavasta luonteesta. Astuessaan sisään näyttelyvieras astuu samalla myös teokseen ja ikään kuin kahlaa ympäröivän informaation keskellä. Poistuessaan museosta kävijä kulkee myötävirtaan kantaen mukanaan vierailun tuottamia uusia kokemuksia ja tietoa. Sanat ovat olleet keskeisessä osassa Sandisonin tuotannossa siitä lähtien, kun hän opiskellessaan maalaustaidetta Glasgow School of Art -taidekoulussa oivalsi taideteoksen kielellisen yhteyden todellisuuteen. Sandison vaihtoi pensselin tietokoneeseen ja alkoi hyödyntää jo varhaisnuoruudessaan oppimaansa koodaustaitoa taiteen tekemiseen. Koodi on kaikkien Sandisonin teosten lähtökohta. Koodaamalla luodaan tietokoneohjelma, joka ohjaa liikettä ja muotoja. Pikseli puolestaan on näkyvän teoksen pienin yksikkö, joka yhdessä muiden pikseleiden kanssa muodostaa sanoja, jotka taas yhdessä luovat merkityksiä liikkuessaan kolmiulotteisen tilan seinillä. Sanat muodostavat kuvia, graafisia kokonaisuuksia, valo-ornamentiikkaa, joita voi katsoa myös ilman tulkintaa. Sandison on asunut ja työskennellyt Suomessa 1990-luvun loppupuolelta lähtien. Hänen teoksiaan on ollut esillä eri puolilla maailmaa ja niitä on lukuisissa merkittävissä kokoelmissa. Vuonna 2010 Sandisonille myönnettiin Ars Fennica -palkinto.

Lisää tietoa taiteilijasta ja hänen tuotannostaan videoklippeineen löytyy osoitteesta: http://www.sandison.fi/


VIISI HUONETTA Maija Helasvuo, Helinä Hukkataival, Johanna Ilvessalo, Anni Rapinoja, Anne Tompuri ja Annu Vertanen Etelä-Karjalan taidemuseossa 17.1.2015 – 8.3.2015

T

alvella 2015 Etelä-Karjalan taidemuseo esittelee Viisi huonetta -näyttelyssä kuuden taiteilijan monimuotoista taidetta. Taiteilijoita yhdistää paitsi monivuotinen yhteistyö, myös ennakkoluuloton ja totutusta poikkeava materiaalien ja ilmaisukeinojen käyttö. Teosten teemat liikkuvat arkisista askareista pyhyyteen, ruumiillisuudesta pelkoihin, inhimillisistä tunteista kuolemaan ja jälleensyntymään. Monet teoksista käsittelevät myös puhtaasti visuaalisia ilmiöitä kuten heijastumia, värejä, liikettä, valoja ja varjoja. Olipa kyse maalauksesta, veistoksesta, performanssista, videokuvasta, puupiirroksesta tai luonnosta löytyneistä materiaaleista kootusta installaatiosta, kaikkien näyttelyn taiteilijoiden taide muokkaa voimakkaasti myös ympäröivää tilaa ja sitä kautta tapoja, joilla tunnemme ja koemme teokset tässä tilassa. Näyttely on syntynyt taiteilijoiden pitkän yhteistyön tuloksena. Vuonna 2007 Viisi huonetta -niminen näyttely esitteli Helsingin Taidehallissa viiden erilaisen ja eri-ikäisen naistaiteilijan teoksia. Näyttelyn myötä muodostui Viisi huonetta -ryhmä, joka kokoontuu jälleen yhteen. Ryhmän koko on kuitenkin kasvanut kuuteen taiteilijaan, kun joukkoon on liittynyt kuvanveistäjä ja ympäristötaiteilija Anni Rapinoja (Hailuoto). Muut näyttelyssä mukana olevat taiteilijat ovat kuvanveistäjä Maija Helasvuo (Hyvinkää), performanssi- ja videotaiteilija Helinä Hukkataival (Tampere), kuvanveistäjä ja kuvataiteilija Johanna Ilvessalo (Helsinki), taidemaalari Anne Tompuri (Lappeenranta) ja taidemaalari-graafikko Annu Vertanen (Imatra).

Anne Tompuri, Tiheän pimeän läpi, 2013, guassi ja pigmentti kankaalle. Kuva Tommi Kähärä

Maija Helasvuo, Kimppu (sarjasta Muuttuvat kukat), 2012, pihlaja, haapa, leppä, vaahtera, mänty. Kuva Ahti Kaukoniemi

Annu Vertanen, Transition, 2012, puupiirros. Kuva Jussi Tiainen

Johanna Ilvessalo, Pisaroiden keskellä (yksityiskohta), 2012. Kuva Jussi Tiainen

Anni Rapinoja, Luonnonvalot -sarja (yksityiskohta), 2014. Kuva A. Rapinoja

Helinä Hukkataival, Ei milloinkaan laiskana, 2014, performanssi-interventio. Kuva Merja Tanhua

15


AVOJALOIN

– 10 elämää Karjalan Kannaksella Näyttely Etelä-Karjalan museossa ja taidemuseossa 26.4.2015–10.1.2016 Lappeenrannan Linnoituksen museoissa astutaan Karjalankannakselle keväällä 2015. Avojaloin -näyttely jakautuu sekä Etelä-Karjalan museoon että Etelä-Karjalan taidemuseoon. Näyttelyyn liittyy erilaista ohjelmaa teemamatkasta luentoihin ja kuraattorin kierroksiin sekä työpajoista työnäytöksiin. Näyttelyn rinnalle toteutetaan verkkonäyttely, joka johdattaa syvemmälle näyttelystä tuttuihin teemoihin.

Näyttelyn käsikirjoittaja Anna Kortelainen:

L

ammastytöllä on paljaat jalat. Jalkapohjiensa läpi hän tuntee kotikontunsa, Viipurinlahden rannikon Säkkijärven raitit, mutta myös työpaikkansa, Niemenlautan kartanon hiekkapihat ja auringon paistamat kalliot. Lammastytön nimi on Hilma Ylä-Outinen. Hän oli kesätyössä Niemenlautassa, ei suinkaan lammaspaimenena, vaan lapsenlikkana. Kesällä 1913 Hilma huolehti taiteilija Hugo Simbergin esikoispojasta Tomista, joka oli vasta alle kaksivuotias. Kaksitoistavuotiaalla Hilmalla oli vastuunalainen työ: saaristossa pikkulapsia pitää vahtia tarkasti, sillä meri on vastassa joka puolella.

Hilma on yksi Avojaloin – 10 elämää Karjalan Kannaksella -näyttelyn päähenkilöistä. Miten Hilmalle elämässä kävi? Avojaloin-näyttely kertoo senkin. Näyttelyn kaikki henkilöt ovat todellisia. Muutama ihan tuttu nimi esitetään uudessa yhteydessä ja kaikki loput, uudet tuttavuudet, saavat ensi kertaa kertoa elämäntarinansa. He ovat eri-ikäisiä naisia ja miehiä, eri puolilta Kannasta, eri yhteiskuntaluokista, erilaisista miljöistä. Heidän tarinansa kerrotaan taideteoksin, esinein, valokuvin, äänin ja sanoin. Näyttelyarkkitehtuuri ja näyttelyn rakenne johdattavat kävijän lähelle henkilöitä ja tarjoavat myös tilaisuuden katsella elävää kuvaa Kannakselta. Meidän näyttelyntekijöidenkin hämmästykseksi päähenkilöiden tiet risteävät yllättävillä tavoilla. Syntyy reittejä ihmisten, heidän elinkeinojensa ja kohtaloidensa välille. Näyttelyjulkaisun avulla kävijä saa tarinat mukaansa ja lisäksi vielä kymmenen muuta tositarinaa Kannakselta. Hugo Simberg, Lammastyttö, 1913, öljy kankaalle. Tampereen Taideyhdistys ry:n kokoelma. Kuva Museokuva

16


Avojaloinnäyttely on uudenlainen tapa katsella 1900luvun alkupuolen Kannasta. Kannasta hellästi rakastanut Uudenkirkon kesäasukas, runoilija-taiteilija Jelena Guro kirjoitti 1910-luvulla, että runoilijan tulee aina vaeltaa paljain jaloin. Hänen tulee aistia yhtä lailla lämmin santa kuin pisteliäät männynneulasetkin. Avojaloin on uudenlainen tapa katsella 1900-luvun alkupuolen Kannasta. Avoimin mielin, herkästi, ennakkoluulottomasti. Kymmenen ihmistä tuo kukin oman näkökulmansa Kannakseen, joka on osa kaikkien suomalaisten historiaa, ei vain niiden, joiden sukutaustasta löytyy kannakselaisia. Suuret ja pienet virrat saattavat ihmisiä yhteen, Suomen historian käänteet, työ, menetykset, rakkaus. Suurmiesten ja sotien takaa löytyy moninainen Kannas ‒ arkinen, traaginen, toimelias, tunteikas, karu, jännittävä.

Janne Muusari, Satamasta, EKTM.

Ali Munsterhjelm, Pianoa soittava nainen, 1924, EKTM.

Matti Taskinen, Vanha puu Torkkelin puistossa, 1963, EKTM.

Victor Svaetichin, Terijoelta, 1926, EKTM.

17


Fragmentaarista kollaasia Etelä-Karjalan taidemuseo 50 vuotta

Lappeenrannan taidemuseon avajaisia vietettiin 16.10.1965 Lappeenrannan linnoituksessa. Ensimmäinen näyttely oli ”Suomalaista maalaus’taidetta kahdelta vuosi-sadalta” Ateneumin kokoelmista. Seuraavana näyttelynä avautui Unto Pusan yksityisnäyttely, josta ostettiin Kolme sulotarta 2000 markalla. Tämä teos on ollut taidemuseon logon lähtökohtana.

532 NÄYTTELYÄ! Yleisöennätys yli 30 000 kävijää Ilja Repinin näyttelyssä kesällä 2006.

Pienestä kasvuun 1960–1970-luvuilla. Omaa maakunnallista identiteettiä luotiin sodan jälkeen Viipurin jäätyä rajan taakse.

Taide-elämä alkaa vilkastua alueella. Suomen akatemian kiertonäyttelyitä, Düreriä, Karjalan kuvia taiteessa, aluenäyttelyitä jne. 18


Omat toimitilat saatiin 1790-luvun miehistökasarmeihin vuosina 1984 ja 1989. Aluetaidenimitys tuli 1986 – 3 vakituista ammattilaista. Etelä-Karjala ja Kymenlääni alueena ovat edelleen vahvasti esillä niin kokoelmissa kuin näyttelyissä. Taiteilijadokumentteja on tehty mm. Esko Tirrosesta.

Lisää kokoelmista ja taidemuseosta: • http://www.datamylly.fi/lprlehti/elokuu2014/ Lappeenrannan asukaslehti elokuu 2014 • http://www.lappeenranta.fi/loader.aspx?id=4b0905fc-0bf5- 4274-bf3b-ad464f52af5c Taidemuseo 40-vuotta 19


Haastattelu Mona Taipale

Kulissien takaa Tapahtumatuottaja Annika Utriainen Vellamosta ? Kuka olet ja miten olet päätynyt nykyiseen työtehtävääsi Merikeskus Vellamossa? – Olen Merikeskus Vellamon tapahtumatuottaja ja vellamolainen olen ollut jo kohta seitsemän vuoden ajan. Olen työskennellyt koko tuon ajan asiakaspalvelun ja markkinoinnin parissa. On ollut todella kiinnostavaa olla mukana tällaisessa uudessa museohankkeessa.

? Millaisia haasteita työssäsi on? – Museoissakin eletään monenlaisten paineiden alla tällaisena taloudellisesti tiukkana aikana. Museoiden toiminnan tavoitteet ovat paitsi nykyajassa myös tulevien sukupolvien palvelemisessa. Siitä syntyy haasteellisia valintatilanteita, kun resurssit ovat aina vain niukkenemaan päin.

? Mitä tapahtuu museon kulisseissa? – Museon kulisseissa työskentelee paljon eri alojen ammattilaisia kiehtovien esineiden parissa. Ja museoesineiden kautta kulissit ovat siis tarinoiden ja menneiden ihmiskohtaloiden aarreaittoja.

Kaksi vilkasta poikalasta pitää Annikan vauhdissa työn ulkopuolella.

? Mistä työpäiväsi koostuu? – Työpäiväni koostuu hyvin monenlaisten tapahtumien suunnittelusta ja toimeenpanosta sekä opastamisesta. Teen paljon yhteistyötä eri alojen ammattilaisten kanssa niin museokentän sisäpuolella kuin sen ulkopuolellakin. Katselen museoiden palveluita kehittämisen näkökulmasta. ? Miten paljon olet tekemisissä kuvataiteen kanssa työsi puitteissa? – Merikeskus Vellamossa on paljon vaihtuvia näyttelyitä, joissa esitellään myös kuvataidetta. Näkökulmani taiteeseen on kulttuurihistoriallisen museon – ja kulttuurihistorioitsijan. ? Mikä työssäsi on parasta/mukavinta? – Ihmiset historian äärellä – asiakkaat, yhteistyökumppanit ja työkaverit. ? Kerro asiakaskohtaamisesta, joka on jäänyt mieleen – Tilanteet, joissa huomaa museokäynnin antaneen asiakkaalle tauon arkeen, iloa ja ehkä lohtuakin elämän hankalissa käänteissä, ovat hyvin palkitsevia.

KAAKKURILINKIT Kouvola:

Lappeenranta:

Kotka:

• www.poikilo.fi

• www.lappeenranta.fi/museo

• http://www.merikeskusvellamo.fi/

• www.facebook.com/pages/

• www.facebook.com/lappeenrannanmuseot

• http://www.kotka.fi/galleria_uusikuva

• Poikilo-The-Kouvola-Art-Museum/

• www.seinatonmuseo.fi/lappeenranta

• https://www.facebook.com/Galleria.Uusikuva

183369735034429 (?) • www.seinatonmuseo.fi/kouvola • www.museoaarteita.blogspot.fi

• www.issuu.com/lappeenrannanmuseot • www.elavamuseo.blogspot.com

Imatra:

• www.etelakarjalanmuseot.fi

• www.imatra.fi

• www.linnoituksenpuodit.fi

Kaakkuri 2015  

Kaakkois-Suomen taidemuseoiden tiedotuslehti

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you