Page 1

TOTUUDENETSIJÄ


TOTUUDENETSIJÄ KIRJOITTANUT

JOHANNES KOTIPELTO (J. R. HANNULA)

»Eloa on paljo, mutta työmiehiä vähä .Luukkaan 10:2

2. PAINOS 1. PAINOS 1939

P. E:n KANNATUSLIITTO – TAMPERE

T amp er e 19 59 - T ammer -P aino O y

2


RAKKAALLE TEOFILUKSELLE Kiitos, rakas Teofilus, pitkästä, asiallisesta ja vakavan herkästä kertomuksestasi. Oli jännittävää lukea esitystäsi. Merkinnöistäsi näen, että olet kuin oletkin sulkenut suosioosi lähettämäni kertomuksen: "Miten tulin teosofiksi?" Ja sinä annoit lahjan lahjasta; joka kyllä olikin – näin meidän kesken sanoen – kauniisti tehty. Kertomuksesi seikkailuistasi isä Ahasveruksen seurueessa luin sekä virkistyksekseni että opikseni. Mutta sitten tapahtui näin. Kertomuksesi luettuani vaivuin mietteisiini. Aloin aavistella, että varmaan on nyt minun vuoroni kertoa vaelluksistani. Ja eikös vaan, rakkahin Teofilus, siinä se jo kuuluukin isä Ahasveruksen tuttu ääni: "Kyllä". Aavistanet jo, että minulla siinä miettiessäni oli ollut jotain erikoista mielessäni. Mieleeni oli todellakin välähtänyt eräs muisto, muisto kesäkursseista Terijoella 1-7 päivinä elokuuta 1927. Kysyn ajatuksissani uudelleen: "ettäkö niistä kesäkursseista kertoisin?" – "Kyllä", toistaa Ahasverus, ja vaikenee. Mutta minun on miettiminen uudelleen. Silloin välähtää sieluni silmien edessä käsikirjoituspinkka, joka sisältää muistiinpanot seitsemästä esitelmästä, joissa silloin kesäkursseilla kerroin huomioitani, muistojani ja kokemuksiani. Mainitut muistiinpanot ovat maanneet pöytälaatikossani tasan kaksitoista vuotta. Nyt kaivan ne esille. Alan selailla ja lueskella ja ajattelen: "kenties, kunhan näille ensin antaa perusteellisen suomalaisen kylvyn". Käytettävänäni sattuikin olemaan ihan uusi sauna, joka aivan hohtaa uutuuttaan. Tällöin päättelin: "mitäs tässä, selvässä asiassa, vitkastelemaan!" Sauna lämmitettiin, ja perinpohjainen kylpy annettiin. Sitten pujin "pojun" – kuvaannollisesti puhuen – ihan uutukaiseen kotitekoiseen mekkoon. Ja niin kysyin pojulta: "mitenkähän olisi, pojuseni, haluaisitkohan lähteä tervehtimään setä Teofilusta?" Poju oli heti valmis. "Tietysti!" hän huudahti. Ja nyt poju lähtee matkalle. Varmuuden vuoksi lähetän hänet "sisäänkirjoitettuna". Pian saat tutustua sekä pojuun että hänen terveisiinsä. Jännityksellä odotan tiedoitustasi ja vastaustasi. Tietysti odotan samalla selostustasi viimeisistä seikkailuistasi, huomioistasi ja kokemuksistasi, joita sinulla, isä Ahasveruksen seurueeseen kuuluvana varmaankin on kosolta ollut. Lopella, Saarenmaassa, 26 p:nä elok. 1939. Kaiholla ja rakkaudella v e l j e s i J o h a n n e s.


I TEMPPELI JA TIE Rakkaat veljet. Näin aluksi ja tervehdykseksi lienee sopivaa kiinnittää huomiotamme kesäkurssin arvoon ja merkitykseen – ja osoittaa se kiinnostuneella mukanaolollamme. Luonnollisesti jokaisella kursseihin osanottajalla on oma tuntemansa ja ajattelemansa k a n n u s t i n osanottoonsa. Luulisin, että jos me jokainen lausuisimme henkilökohtaisen syymme eli kannustimemme, niin lausuntomme olisivat erilaisia, riippuen esittäjän auran eli värin laadusta. Vieläpä sama henkilö, jos hän olisi mukana useammilla kesäkursseilla, vuosikymmenien kuluessa, vieläpä hänkin, koettaessaan lausua ajatuksensa oman kannustimensa kannalta, joutuisi ilmaisemaan asian eri tavalla eri aikoina. Niinpä jos allekirjoittaneen pitäisi pukea sanoiksi kannustava tunnelmansa näillä kesäkursseilla, olisi minun esitettävä tunnelmani toisin, kuin mitä sanoin kesäkursseilla v. 1912. Tätä erilaisuutta ymmärtääksemme käytämme paria vertauskuvaa, joita kumpaakin on käytetty – ensimmäistä ainakin Annie Besant – kuvaamaan ihmisen henkistä kehitystä. Ajatellaan v u o r t a – vuorellahan Mooses sai lakinsa, vuorella Jeesus puhui, vuorella hän kirkastui – ajatellaan vuorta, jonka huipulla on suuri, valkoinen Temppeli. Temppelin ympärillä, vähän alempana, on esikartanoita. Koko ihmiskunta on tällöin kuin suuri pyhiinvaeltajajoukko, joka alhaalta laaksoissa lähtee kulkemaan kohti vuorella olevia esikartanoita ja Temppeliä. Päästyään vihdoin edes vuoren juurelle, jolloin pyhiinvaeltajien on lähteminen kohoutumaan kohti temppeliä, saattaa toisista tuntua suora tie liian jyrkältä, joten he lähtevät kulkemaan kiertotietä, joka spiraalimaisesti kiertää vuoren rinnettä, kohoten siten hitaasti kohti vuoren huippua. Toiset taas yrittävät nousta – ja nousevatkin – kohtisuoraan ylös vuorelle, kohti esikartanoita ja kohti Temppeliä. On selvää, että nuo ihmiset tuntevat, ajattelevat ja toimivat eri tavalla, riippuen siitä, ovatko he vielä alhaalla laaksoissa, vai ovatko he eri kohdilla vuoren rinteellä; kulkevatko he kiertotietä ympäri vuoren, nousten hitaasti ylöspäin, vai kulkevatko kohtisuoraan ylös, tai ovatko jo esikartanoissa tai Temppelissä. Alhaalla laaksoissa joutuvat jotkut yksilöt sellaiseen tunnelmaan ja ajatukseen, että olo siellä on liian matalaa, raskasta, tukahduttavaa, ilman avarampia näköaloja. Tämä tunne ja ajatus kannustaa heitä yrittämään vuorelle, josta ja jonka näköaloista he ovat puhuttavan kuulleet. Päästyään rinteelle ja yrittäessään kiivetä ylöspäin voi sattua, että he pian joko väsähtävät tai varomattomina luiskahtavat takaisin laaksoon. Kuitenkin he jonkun ajan kuluttua – tai seuraavassa jälleensyntymässä – yrittävät uudelleen; ollen luonnollisesti silloin hiukan kokeneempia, varovampia ja voimakkaampia. Näin tehden ihmiset vähitellen joutuvat ylemmäksi ja ylemmäksi vuoren rinteelle, jossa heille aukenee avarampia näköaloja, jossa olosuhteet ovat toiset kuin alhaalla laaksoissa. Nämä toisenlaiset olot ja näköalat vaikuttavat heidän tunnelmiinsa, ajatuksiinsa ja toimiinsa. Kokemuksestaankin he jo kykenevät rinnastelemaan ja arvioimaan olosuhteita siellä alhaalla laaksoissa, joissa he ovat olleet ja joista ovat lähteneet. Toisella tavalla tuntevat ja ajattelevat ja toimivat ne ihmiset, jotka ovat olleet kauemmin vuoren rinteillä, jotka ovat ennättäneet korkeammalle, joille niinollen aukenee vieläkin avarammat näköalat. Heistä tuntuu vaikealta palata takaisin laaksoihin – joissa maa on kenties vesiperäistä, ilma intohimoisen kosteata ja raskasta, ja joissa ei ole avaria näköaloja. Tämän ohella tuntevat ja tajuavat tilanteen vieläkin eri tavalla ne, jotka kulkevat kiertoteitä, eri tavalla ne, jotka kulkevat suoraan ylöspäin. Sillä heillä on erilaiset kokemukset. Taas heitä, jotka ovat jo esikartanoissa, voitaisiin ehkä verrata jonkunlaisiin bernhardilaiskoiriin, jotka kulkevat jyrkillä ja lumisilla vuoristoteillä, etsien ja auttaen väsyneitä, eksyneitä tai loukkaantuneita. 4


Tällaiset esikartanoihmiset – etsiessään ja auttaessaan väsyneitä, eksyneitä tai loukkaantuneita – joutuvat työnsä vuoksi kulkemaan ylös ja alas, joskus kiertotiellä, joskus suoralla polulla, jopa kaukana laaksoissa, miten työ ja tarve kulloinkin vaatii. Kenties he joskus ajattelevat, nuo esikartano-ihmiset, että kovin hitaasti, laiskasti ja varomattomasti nuo vaeltajat tuolla laaksoissa ja rinteillä kulkevat. Siinä he vaan joko seisoskelevat tai joutavia rupattelevat, pysähdellen silloin tällöin sinne ja tänne. Joskus – tai useastikin – he poimivat kauniilta näyttävän kukan, tehden sen ilman henkistä harkintaa. Siitä he saavat huumauksen, tai myrkytyksen. Silloin he touhuavat kuin pyörällä päästään, ovat surkeuksissaan ja valittavat. Vieläpä he – aistimyrkytettyjä kun ovat – syyttävät ja kolhivat toisiaan, jopa hakkaavat toisiltaan päät poikki: hyppien, hoilaten ja teuhaten. Heidän oma päänsä on niin pyörällä, heidän aistinsa niin myrkytetty ja järkensä pimitetty, että he lopulta itse uskovat ja toisillensa uskottelevat, että juuri näin täytyy olla, että juuri näin on Jumala tarkoittanut, että juuri tämä on sitä oikeata elämää; että muunkaltainen olisi jotain abnormia, vikaan mennyttä. – Toisinaan taas, tai väliajoilla, he huvikseen juoksentelevat jonkun keijukaisen tai aistiperhosen perässä, jolloin loukkaavat itsensä kiveen, tai kierivät alas laaksoon, päistikkaa rapakkoon. Siinä. he joko taittavat niskansa ja kuolevat, joko ruumiillisesti tai sielullisesti, tai jäävät siipirikoiksi, jolloin itkevät ja valittavat, ovat allapäin ja pahoilla mielin. Kaikkea tätä katsellessaan, ja omalla tavallaan mukana ollen, esikartano-ihmisellä on "sydän kurkussa". Hän yrittää puhua sydämensä kieltä, jos mahdollista sanoakseen järkevän sanan ihmiselämän tarkoituksesta ja päämäärästä, ja mitenkä päämäärään kuljetaan. Toisinaan hänen puheensa näyttää hiukan onnistuvan. Mutta jotkut jo siellä täällä, pahimmin myrkytetyt huutavat: "ottakaa kiinni se mies! Hänen puheensa on myrkkyä, joka myrkyt tää meidät kaikki ja vie turmioon!" Toiset taas, ollen toisella tavalla myrkytettyjä, mylvivät: "hän on järjiltään!" Ja kolmannet, ollen kolmannella tavalla myrkytettyjä selittävät, erittäin viisaan ja arvokkaan näköisinä: "paholaisen lähettiläs!" – "Aamen!" huutavat joukot kuorossa. Ja möly ja huuto ja itku ja parku paisuu yhä. Kuitenkin joukosta joku, silloin tällöin, saa väläyksen vuorella olevan temppelin valosta, joten hän näkee puhujan toisessa valossa. Esikartanoihminen huomaa tämän. Siitä hänen voimansa ja uskonsa ihmisyyteen vahvistuu. Hän selittää jollekin, joka on loukannut päänsä: "no, ei se nyt mitään; juokse edelleen, mutta varovammin!" Toista hän tukee ja moraalisesti puhaltaa kyynärpäähän: "puh, terve on!" Kolmatta hän koettaa nostaa, pestä ja paikata. Samassa kuuluukin kirkaisu jossain ylempänä: ovat kuulleet tai nähneet kummituksen, ja siitä säikähtäneet. Pitää heti juosta sinne. Eikä siinä ennätä kiertää ympäri vuoren, vaan on harpattava suoraan ylös. Tällä menolla esikartano-ihminen harjaantuu juoksemaan milloin suoraan ylös vuoren laelle, milloin alas alempiin laaksoihin – jos niin sanoisimme – seitsemän penikulman saappailla. Samalla hän lähenee itse vuorella olevaa Temppeliä. Hänen työnsä vie hänet sinne. Mutta me emme yritä emmekä kykene millään tavalla kuvailemaan tuon Temppeli-ihmisen elämää. Voisimme kenties ajatella, että temppeli aukenee myöskin alaspäin, itse vuoren sisään, aina sen perustuksiin ja uumeniin, ylettyen siis sekä vuoren alapuolelle, syvyyksiin, että yläpuolelle, korkeuksiin, manaloihin ja taivaisiin. ––– Nyt on selvää, että noilla ihmisillä, työskennellen tuon suuren näyttämön eri osissa, on – niinkuin jo edellä sanoimme – erilaiset tunnelmat, erilaiset ajatukset ja näköpiirit. Mutta onko heillä mitään yhteistä? H e i l l ä o n p y r k i m y s. He pyrkivät jotakin päämäärää, jotakin ihannetta, jotakin tehtävää kohti. Tämä kaikille kuuluva pyrkimys yhdistää heidät yhdeksi joukoksi, yhdeksi kokonaisuudeksi. ––– Toinen tällainen vertauskuva on Tie. Buddhalaiset puhuvat kahdeksankertaisesta tiestä. Jeesus sanoo itse olevansa tie.


Ajatelkaamme, että tie kulkee kohti toisenlaisia olosuhteita, esim. pohjoisesta kohti päiväntasaajaa, jolloin ilmasto ja maisemat muuttuvat vähitellen. Tällöin on selvää, että kun ihmiset kulkevat tuolla tiellä, toiset alussa, toiset lopussa, kolmannet keskipaikkeilla, niin on heillä erilainen tunnelma, kokemus ja näkemys. Jotkut heistä eivät ole vielä lähteneetkään tielle, vaan askartelevat kaikessa rauhassa jossain kylmässä vyöhykkeessä. Heillä ei ole omaa kokemusta tiestä, mutta he kuulevat siitä puhuttavan, ja heissä voi herätä halu pyrkiä tielle – pyrkiä pois pimeästä ja kylmästä vyöhykkeestä, kohti aurinkoista etelää. Taas hän, joka on kulkenut tien päähän asti, tietää, että päivä ja yö ovat päiväntasaajalla aina yhtä pitkät. Olettakaamme, että tämä tie pohjoisesta päiväntasaajalle on vertauskuva ihmisen siveellisen täydellisyyden saavuttamisesta. Silloin se opettaa meille, että täydellisyys, Nirvaana, Jumalan valtakunta merkitsee siveellisen tasapainon saavuttamista. Mutta täydellisyydessäänkin se merkitsee t y ö t ä. Ihmisen tie kulkee t y ö s s ä, samalla kertaa kohti yhä korkeampaa valoa ja syvempää pimeyttä. Mitä korkeammaksi kasvaa hänen kokemuksensa valo, sitä suuremmaksi hänen työnsä vaikeuksineen ja mahdollisuuksineen. Ja taaskin on näillä kulkijoilla jotain yhteistä: heidän ihanteellinen ikävänsä, heidän päämääränsä ja pyrkimyksensä. Sillä vaikkakin ihminen olisi saavuttanut kuinka paljon ja mitä tahansa, täytyy hänen kyetä tajuamaan, että hänellä yhä edelleen on ihanne edessään, jota hän pyrkii sekä ymmärtämään että toteuttamaan. Se ihanne kannustaa häntä pyrkimään. Mutta ihminen myöskin kannustaa ihannettaan. ––– Palataksemme jälleen näihin kesäkursseihin, voimme ajatella niitäkin kokonaisuudessaan vuoreksi esikartanoineen ja temppeleineen, joka rakentuu yhä korkeammaksi korkeuteen ja aukenee yhä syvemmälle syvyyksiin, s.o. tieto ja taito kasvaa ratkaisemaan yhä syvällisempiä pulmia, kantamaan yhä suurempaa vastuuta. Tai voimme ajatella näiden kesäkurssien tilannetta tieksi, jolla kuljetaan kohti päiväntasaajaa, kohti korkeampaa valoa ja synkempää pimeyttä, s.o. kohti sitä kokemusta, tietoa ja taitoa, jossa valo hallitsee pimeyttä; siten jatkuvasti ylläpitäen elämää. Meidän edesvastuumme kasvaa. Me ymmärrämme olevamme jokainen oma yksilömme, oma vuoremme, temppelimme tai tiemme – keskellä jotain olevaista ja olematonta, hetkellistä ja ikuista. Mutta samalla me olemme osa kokonaisuudesta, osa vuoresta, temppelistä tai tiestä, muodostaen yhden suuren kokonaisuuden. Ja sen tähden, vaikka olemmekin yksilöitä, vaikka kuljemmekin omalla vastuullamme, käy kulkumme kuitenkin sopusointua tavoittelevan kokonaisuuden osasena. Sopusointua tavoittelevat sekä kokonaisuus että jokainen sen osanen. Tämän ohella tajuamme olevamme kaksois-olentoja, maallisia ja taivaallisia, ajallisia ja ikuisia. Olemme kulkemassa aineellisuudesta henkisyyttä kohti. Ei siten, että siirtyisimme johonkin toiseen maailmaan, kuolemantakaiseen tai muuhun, vaan siten, että itse muutumme, että aineen maailmassa eläen ja työtä tehden vähitellen muutumme henkisemmiksi. Yleensä on – poikkeuksien vahvistaessa sääntöjä – työmme ja elämämme kaksinaista. Yleensä meillä on joku maallinen tehtävä eli velvollisuus. Mutta ymmärtäen elämämme henkisen päämäärän me tahdomme järjestää niin, ettei meidän aikamme kokonaan kuluisi maallisen velvollisuuden täyttämisessä, vaan että meillä olisi aikaa henkiseen harrastukseen, henkiseen palvelevaisuuteen, oppiaksemme siten siirtymään tietoiseen ja järjestettyyn henkiseen elämään. Tällä tavoin me etsimme korkeampaa kolminaismaailmaa ikäänkuin tämän alemman kolminaismaailman sisältä tai takaa. Ja kun nämä molemmat kolminaismaailmat ovat myös meissä itsessämme, seuraa tästä, että meidän on yritettävä tietoisesti järjestää erikoisia tilanteita, joissa suuremmalla menestyksellä voisimme koskettaa korkeampaa kolminaismaailmaa. Ja eikö tällaiset kesäkurssit, jossa me runsaan viikon ajaksi olemme kokoontuneet Johtajamme Pekka Ervastin ympärille, eikö tämä juuri ole tuollainen tietoisesti järjestetty tilaisuus koskettaaksemme korkeampaa kolminaisuusmaailmaa? Kokemus todistaa asian näin olevan. Täällä meille on varattu ja järjestetty erikoinen tilaisuus sekä yksilöinä että yhteisvoimin kävellä ylös vuorelle, katsella elämän laajenevaa näköalaa, tähystellä korkeuksiin ja syvyyksiin. Tai me voimme henkisessä 6


järjessämme matkustaa päiväntasaajalle, missä päivä ja valo on korkein, mutta jossa yö ja pimeys samalla tai säännöllisesti on syvin. Näillä kesäkursseilla me saamme elää samassa aurassa, oppia tuntemaan samoja tunteita, samoja sekä tuskan että veljeyden ja rakkauden tunteita. Me saamme ajatella samoja ajatuksia, puhtaampia ja avarampia ajatuksia, syvyyksiä ja korkeuksia. Saamme tuntea ja nähdä elämässä esiintyviä vaikeuksia, vaaroja ja vastuksia. Opimme tajuamaan, kuinka vaarojen ja vastuksien voittaminen kysyy oikeata uhrimieltä, kysyy nöyryyttä ja voimakkuutta, uskollisuutta, neuvokkuutta ja rakkautta. Kaikkea tätä me nyt kesäkurssien alussa tunnemme ja ajattelemme. Me toivomme hengen heräämistä tunteissa, valoa ja avartuneisuutta ajattelussa, siveellistä voimaa kaiken oppimamme hyvän toteuttamisessa.


II YKSINÄISYYS JA IKÄVÄ, VAROVAISUUS JA VELVOLLISUUS Pidämme edelleen mielessämme nuo kolme kuvaa: olemme kulkemassa kohti vuorta, kulkemassa vuoren rinteellä, kohti laella olevia esikartanoita ja huipulla olevaa Temppeliä. Tai olemme kulkemassa Tiellä, vuorisaarnan tiellä kohti päiväntasaajaa, jossa valo ja pimeys ovat selvimmissä vastakohdissaan, mutta jossa elämä samalla on tasapainoisinta, voimakkainta. Tai että me etsimme ylempää kolminaisuutta tämän alemman sisällä. Mikä tällöin on pannut meidät liikkeelle? Liikkeellepanija on tavallaan myönteinen ja kielteinen. Myönteinen on u s k o. Teosofinen elämänymmärrys on vapauttanut meidät sokeasta uskosta, taikauskosta, umpimähkäisestä totenapitämisestä. Olemme oppineet ymmärtämään, että usko ja tieto ovat saman asian kaksi puolta. Usko on kokemuksen aiheuttamaa luottamusta siveelliseen elämänjärjestykseen. Tällainen usko tekee tuntemattoman tunnetuksi ja tietämättömän tietäväksi. Asettaessamme luottamuksemme siveelliseen totuuteen, esim. Vuorisaarnan käskyyn: "älä suutu", aukenee meille uusia näköaloja elämästä. Samoin: kun luotamme käskyihin: "älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas", "älä vanno", "älä ole pahaa vastaan", "älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä", kun luotamme ja uskomme näihin käskyihin ja noudatamme niitä silloinkin, vaikka joutuisimme sen tähden maailman puolelta kärsimään, niin avautuu meille uusia näköaloja elämästä. Usko eli luottamus hyvään, Mestarin käskyyn, ihmisen sisäiseen Jumalaan, parhaimpaan, se on tie elämän sisimpään, pyhimpään, josta ihminen voi järjellään katsella ja ymmärtää niin pitkälle ja syvälle, kuinka pitkälle ja syvälle hän on hyvään luottaessaan ja hyvästä kiinni pitäessään ennättänyt. Kysymme: mistä johtuu, että ihminen huomaa ryhtyä alkuunkaan hyvään luottamisessa? Vastaamme: ihmisen sisällä on mahdollisuutena rajaton hyvyys, rajaton jumaluus, rajaton hyvän maailma. Me olemme lihallisina ja persoonallisina olentoina säde eli heijastuma tuosta sisäisestä, ikuisesta olemuksesta. Sen tähden tuo ikuinen voi vaikuttaa meihin kutsuvasti, kehoittaen meitä etsimään itseään, parempaa itseämme. Tämä on siis myönteinen kannustin: u s k o; joka syntyy ja kasvaa kokemusperäisen siveellisen tiedon tajuamisesta ja seuraamisesta, aiheuttaen puolestaan yhä syvempää kokemusta ja siitä johtuvaa tietoa. Entä kielteinen kannustin? Vastaamme: sisäinen y k s i n ä i s y y s j a i k ä v ä . Kun lankeamme pois uskostamme, tai kun emme ole sitä vielä tajunneet, ovat seurauksina erehdykset. Ja erehdyksien seurauksina ovat kärsimykset, jotka voivat kehittyä kurjuudeksi, jota tietämättömyyden pimeys ympäröi. Tässä tietämättömyyden pimeydessä ei sisäisen ihmisemme ääni pääse välittömästi, valaisevasti, opettavasti tietoisuuteemme. Kahden olemuspuolemme, maallisen ja taivaallisen, suhde höltyy, loittonee. Näin ollen me joudumme olemaan tavallaan yksikseen, ilman Taivaallisen Ihmisemme läsnäoloa – tai myöskin sen osittaisesti läsnäollessa, kun emme siihen vielä ole oppineet uskomaan –, ja me tunnemme voimakasta yksinäisyyttä ja ikävää. Tämä salaperäinen yksinäisyys ja ikävä kasvaa yhä. Se on huomattava jo nuorissa ihmisissä, toisissa erittäin voimakkaana. Ihminen on tällöin kuin kahden maailman välissä. Etenkin nuorena. Yksinäisyys ja ikävä häntä kannustaa, panee jotenkin liikkeelle, vaikka samalla kuin varoittaen, harkitsemaan kehoittaen. Sillä itse hänen on kuitenkin harkittava, valittava, kumpaanko suuntaan hän lähtee taivaltamaan. Syöksyykö hän silmät ummessa – tai vaikkapa puolittain avoiminakin – alemman kolminaismaailman pyörteisiin, sen huumaavaan humuun, sen myrkyllisten aisti-kukkien tuoksua hengittämään, sen mielikuva- ja ajatusperhosten perässä pyrähtelemään, vai osaako hän hiljentyä 8


kuuntelemaan Taivaallisen Ihmisensä kutsua? Yleensä me ihmiset ensin, kun sisäinen yksinäisyys ja ikävä meidät yllättää, syöksymme alemman maailman pyörteisiin – tarkoitan useissa ruumistuksissa –, ja vasta sitten, kun kärsimys ja kurjuus on meidät taltuttanut, saatamme me kaivata lapsuutemme viattomuutta ja nuoruutemme vapautta ja huudahtaa: "voi, jospa saisin lapsuuteni takaisin, niin toisella tavalla elämäni aloittaisin!" Ja kas: elämä antaa meille lapsuutemme takaisin, mutta laillisessa järjestyksessä. Me synnymme jälleen maalliseen elämään. – Kuinka? Emmehän siitä mitään muista? – Siinäpä lapsuutemme onkin. Sillä jos noin vain muistaisimme menneiden elämiemme kurjuudet, niin emmehän silloin olisi lapsia, vaan paljon kokeneita aikuisia. Elämämme olisi välitöntä kurjuuden jatkoa, eikä siinä olisi lapsen puhdasta, vapaata alkamisen mahdollisuutta. Vasta paljon myöhemmin, tultuamme hyvään uskomisessamme luotettaviksi, saatamme avautua muistamaan menneitä ruumistuksiamme. Siihen asti on parasta, että emme muista, vaan meillä on uusi elämä edessämme, ja että sisäinen yksinäisyys ja ikävä saa kannustaa meitä u s k o o n , s.o. siveellisen tiedon, Mestarin neuvon seuraamisen mahdollisuuteen. Huomaamme siis, että kohtalo oikeastaan on suopea ja armelias, kun se uudessa jälleensyntymässä vetää hunnun menneisyytemme eteen. Meidän ei tarvitse välittömästi katsella kaikkia menneitten elämiemme rötöksiä. Ja kuitenkin kaikki entiset virheemme sisältyvät kohtaloomme. Nekin ovat osaltaan lisäämässä sisäisen yksinäisyytemme ja ikävämme painoa. Näinollen entiset virheemmekin ovat meitä jollain tavalla liikkeelle kannustamassa. Mutta tästä huolimatta voi sattua, että me jälleen olemme leväperäisiä ja varomattomia: emme muista emmekä osaa uskoa Mestarin esittämän totuuden tietoon, vaan luisumme jälleen suin päin alempaan maailmaan. – Ruusu-Ristissä olemme saaneet kuulla ja oppineet ymmärtämään, että Taivaallisen Ihmisemme elämä on elämää r a k k a u d e s s a. Mutta kun me emme vielä osaa rakastaa, s.o. kun me emme osaa rakastaa pyyteettömästi, sukupuolettomasti ja kaikkia ihmisiä – niinkuin Jeesus ja joku Paavali – seuraa tästä, että sisäisen yksinäisyyden ja ikävän yllättäessä emme osaa kääntyä oman Taivaallisen Ihmisemme puoleen, vaan kuljemme silmät ummessa alemman, eläimellisen sukuvietin mukana; johon annamme ihmisyytemme heijastaa ihannoivaa hohdettaan. Tämän eläimellisen himon puhdistamiseksi ja taltuttamiseksi, ja sukupuolisen luonnonvoiman alistamiseksi inhimillis-jumalalliseen rakkauteen, luonto on varannut keinon, koulun, jossa rakkaus vähitellen puhdistaa ja voittaa eläimellisen himon. Tämä keino ja koulu on: y k s i m i e s j a v a i m o. Niinkuin Pekka Ervast sanoo: "Avioliitto perustuu tekoon ja on yhtä luonnollinen kuin elämä". Toisin sanoen: mies ja nainen perustavat liittonsa teossa, ja on tällä liitolla sitten oma ihanteensa: yhdyselämä keskinäisessä rakkaudessa, uskollisuudessa ja palvelevaisuudessa. Sukupuolivoima ja siitä johtuva perhe-elämä on sitä varten, että ihmiset oppivat rakastamaan. Onkin sanottava, että nykyinen rotu ei ole kyennyt ratkaisemaan sukupuolisen avioliiton ongelmaa. Nykyisessä rodussa on p y y d e vielä ollut siksi ylivoimainen, että puhdas, palveleva rakkaus ei ole edes avioliitossakaan päässyt voitolle. Parhaallaan alkava kuudes alarotu nähtävästi tulee ratkaisemaan inhimillisen avioliiton ongelman. Sillä – niin meille sanotaan – kuudennessa juurirodussa emme kukaties enää ole jaettu kahteen sukupuoleen. Suku jatkuu jollain toisella, luonnon itsensä keksimällä tavalla. Näinollen ihmiskunnan jakautuminen kahteen sukupuoleen on ilmiö, joka on voitettava. Ja se voitetaan rakkaudessa, totuuden palvelevassa rakkaudessa. Jumala on totuus ja rakkaus ja hyvyys. Sen tähden meidän on – olemmeko naimisissa vaiko yksinään – etsittävä Jumalaa, sisäistä Taivaallista Ihmistämme, s.o. meidän on etsittävä totuutta, on elettävä henkistä elämää. Vain silloin osaamme ottaa elämän koulun kannalta. Muutoin emme. Ajauduttuamme "avioliiton satamaan" saatamme pian huomata., että elämämme ongelma ei sillä vielä tullutkaan ratkaistuksi – vaikka romaanien kirjoittajat yleensä asian niin esittävät. Avioliittoon jouduttuamme heräämme huomaa-


maan, että nyt rakkaus-ongelman selvittely vasta alkoi. Heräämme huomaamaan, että onni ei ollutkaan himossa, pyyteessä, että rakkaus ei ollutkaan laiskottelussa, ei ruusujen päällä tanssimisessa. Onni olikin rakastamisessa, työssä ja palvelemisessa. Rakkaus olikin yhtämittaista pyyteetöntä rakastamista, itsensä unohtavaa ja uhrautuvaa palvelemista sille, jota rakastaa. Tämä huomio on ollut nykyiselle, pyyteissään elävälle rodulle ällistyttävä. Yleensä me olemme ottaneet elämän – avioliittommekin – pyyteen kannalta, ei rakkauden. Ja sitten tulee pettymys. Voi käydä, että kun pyyteelle perustettuun rakkausavioliittoomme esim. "köyhyys astuu ovesta sisälle, niin rakkaus pakenee akkunasta ulos"; niinkuin kansanomaisesti sanotaan. Ja niin me sitten elää retuuttelemme jotenkuten. Syntyy älyllis-filosofisia, rotuopillishyötyperäisiä selityksiä sukupuolielämän ja avioliiton merkityksestä ja tarkoituksesta. – Ettäkö rotuopillinen filosofointi sukupuolielämän yhteydessä olikin vain ehkä älyllistä puolustusta epäonnistumisellemme sukupuolikysymyksen ratkaisussa? – Epäilemättä. Sen huomaamme, kun totuuden etsijöinä tarkkailemme omia vaikuttimiamme. Voimme kysyä: kuinkahan monessa tapauksessa ihminen lienee joutunut sukupuolielämään rotuopillisista syistä? Eiköhän ole päinvastoin niin, että ihmiset yleensä "virran vieminä", tavalla tai toisella, sotkeutuvat sukupuolivoimiin? Eivätköhän ihmiset yleensä joudu naimisiinkin siksi, että elämän virta ja olosuhteet ovat heille ylivoimaiset? Eiköhän parhaimmissa ja kauneimmissakin tapauksissa – poikkeuksia lukuunottamatta – ole niin, että kun ihminen joutuu alastomana tilille sisäisen Jumalansa eteen, niin hän nöyrtyen myöntää: "niin, totta on: en jaksanut elää, rakastaa ja palvella ilman toisen sukupuolen apua, lempeä ja rakkautta. Siksi jouduin naimisiin. Naimisiin jouduin rakkaudettomuuteni tähden". Niin myöntää vilpitön totuudenetsijä ja lisää: "mutta kiitos kaikesta. Sillä nyt todella ymmärrän, että sukupuolielämä on sitä varten, että me ihmiset oppisimme rakastamaan, ja että elämänikäinen uskollisuuden liitto, yksiavioisuus, on järjestetty rakkauden koulu elämän koulun sisällä". Eiköhän asia ole näin? Ja totta on myös, että yksinäisen elämä, kun emme vielä osaa rakastaa, on peljättävän tyhjää. Sen tähden miehen ja naisen välinen avioliitto, jossa vallitsee keskinäinen palvelevaisuus, luottamus ja uskollisuus, on luonnollinen ylimenotila ihmiskunnan kehityksessä. Vieläpä niin, että on katsottava poikkeuksellisiksi, kun jotkut – niinkuin Jeesus sanoo – ovat Jumalan valtakunnan tähden joutuneet aviottomiksi. ––– Mutta kaikkien niiden pettymysten, yllättävien kokemusten, ristiriitaisten tunnelmien ja vaikeuksen keskellä, joita me ihmiset joudumme sukupuolielämässämme ja avioliitossamme runsaasti kokemaan, saatamme me taasenkin puhjeta huudahtamaan: "oi, jos saisin alkaa elämäni alusta uudelleen, niin toisella tavalla yrittäisin!" Nuoruudessani kuulin vanhempien ihmisten useasti näin huudahtavan. Sellaisenaan tuo huudahdus sisältää melkoisen elämänviisauden. Tällainen toivomus on luonnollinen, ja ilmenee seuraavassa elämässä auttavana voimana. Jos ihminen sensijaan tulisi katkeraksi, vaikuttaisi se seuraavassa elämässä haitallisesti. Sillä elämä, tuo suuri isä-äiti, antaa ihmisen alkaa alusta uudelleen. Niinpä seuratkaamme mekin saman ihmisen seuraavaa fyysillistä ruumistusta. Olettakaamme, että edelliseen, edellä kuvailemaamme ruumistukseen, liittyi etenkin se kokemus, että kun "köyhyys astui ovesta sisälle, niin rakkaus pakeni akkunasta ulos". Kun sitten uudessa ruumistuksessa sisäinen yksinäisyys ja ikävä alkavat voimakkaasti vaikuttaa, niin voi käydä, että ihminen jälleen etsii ja löytää pakopaikkansa sukupuolisen liiton satamasta. Mutta nyt tuo entinen kokemus ja pettymys, jossa ovesta sisään astunut köyhyys ajoi rakkauden akkunasta ulos, antaa käytännölliselle pyrkimykselle toisen suunnan. Ihminen joutuu vastakohtien toiseen puoleen: aineellisten rikkauksien keskelle. Se on hänen kohtalonsa. Ja hän voi saada uuden kokemuksen: myöskin rikkauden astuessa ovesta sisälle, joutui rakkaus ja onni pakenemaan akkunasta ulos. Ei siis pitänyt paikkaansa tuokaan oppi tai toive, että aineellinen rikkaus sinään voisi tuoda tai säilyttää rakkauden ja onnen. 10


Luonnollisesti tällainen kokemus vaikuttaa pettymyksen, ellei suorastaan romahduksen sukupuoliseen lempeen ja rikkauteen perustuvassa onnen ihanteessa. Tämän koettuaan ihminen voi jäädä elämään kuin puolella höyryllä. Epäonnistumisen puolustukseksi voi jälleen syntyä uusia sekä rotuopillisia että yhteiskunnallis-taloudellisia selityksiä elämän tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta; jotka selitykset yleensä käyvät toiseen suuntaan, kuin jumalallinen viisaus. Mutta ollessaan totuuden etsijä ja joutuessaan alastomana tilille sisäisen Jumalansa eteen, saattaa ihminen vilpittömästi nöyrtyä ja tunnustaa itselleen totuuden: kun aikanaan, nuoruudessani, sisäinen yksinäisyys ja ikävä minut yllätti, en jaksanut luottaa totuuden tietoon, en vuorisaarnan neuvoon: "vaan etsikää ensin valtakuntaa ja sen oikeamielisyyttä, niin tämäkin kaikki sen ohessa tulee teille". En jaksanut kuunnella ja seurata Mestarin neuvoa rikkaalle nuorukaiselle "luovu kaikesta ja seuraa minua". Ja niin ihminen joutuu jälleen huudahdukseen "oi, jos saisin lapsuuteni vapauden takaisin! Jos tosiaan se ihme tapahtuisi, silloin pitäisi harkita paremmin – etten jälleen vaihettaisi henkistä esikoisuuttani maailman katoavaan hernerokkaan". ––– Ja ihme tapahtuu. Aikanaan alkaa uusi elämä lapsena. – Toinen asia on, minkä verran ihminen taasenkaan jaksaa ja viitsii käytännössä uskoa henkisen totuuden tietoon. Hyvistä ja vakavistakin aikomuksista huolimatta voi ihmiselle sattua, että kun sisäinen ihanne herää ja kutsuu uskoon, Mestarin neuvon seuraamiseen ja kun sisäinen yksinäisyys ja ikävä hänet yllättää ja ahdistaa, voi sattua, että hän jossain muodossa kuitenkin takertuu ihmisyytensä katoavaan varjoon. Elämäntehtävästään filosofoidessaan hän ensin voi hyvinkin epäillä näin: "minä en saa mistään hinnasta myydä itsenäisyyttäni, en alistua maailman itsekkyyden käskyläiseksi". Ja niin lähtee ihminen ihannettaan seuraamaan. Mutta ellei hän ole kyllin kokenut ja viisas, ei vielä itseään ja maailmaa voittanut, ja kun käytännölliset vaikeudet asettuvat ratkaistaviksi, saattaakin hänen filosofiansa kiertyä tällaiseksi: "koska en voi myydä itsenäisyyttäni tämän maailman itsekkyydelle, ja koska minun kuitenkin täytyy juuri tässä maailmassa toimia, niin: minun on päästävä johtoon, valtaan, johtaakseni ja hallitakseni tätä maailmaa ja sen ihmisiä". Tämä on hienoa. Onhan se niin asiallista ja järkevää. Ja kuitenkin se loppujen lopuksi osoittautuu ansaksi. Sillä pyrkiessään tässä maailmassa johtoon ja valtaan, yrittäessään siten parantaa ihmisiä, maailmaa ja olosuhteita, johtaa se ennen pitkää siihen, että ihminen itse joutuukin maailman, sen ihmisten ja olosuhteiden hallittavaksi; jolloin hän samalla loittonee Taivaallisesta Ihmisestään. Sillä maailma ei vielä tunne eikä tottele Ihmistä, vaan luulee Häntä milloin haaveilijaksi, milloin epäkäytännölliseksi, milloin miksikin. Ihmiskunta ei ole vielä tunnustanut Ihmistä käytännölliseksi johtajakseen ja hallitsijakseen. Tästä seuraa, että kun joku ihminen, sanokaamme ihanteellinen ihminen, Mestarin oppilas, tahtoo auttaa maailmaa pyrkimällä ja pysymällä johdossa ja vallassa, niin joutuu hänkin, olosuhteiden ja toisten ihmisten painostuksesta, kieltämään Ihmisen. Sillä ellei hän sitä tee, niin hänet itsensä työnnetään pois johdosta ja vallasta. Tämä on tragedia, jonka lävitse totuudenetsijän on kuljettava. Mutta ennenkuin ihminen on tämän ansan voittanut, tämän tragedian läpi kulkenut, on hän jälleen joutunut puolustautumaan eräänlaisilla filosofisilla selityksillä. Se käy jotenkin näin. Ensin hän jonain hiljaisena hetkenä joutuu Taivaallisen Ihmisensä kasvojen eteen, vuorelta tulevan Temppelin tai esikartanon valoon, jolloin hän huomaa joutuneensa käytännölliseen ristiriitaan sisimmän itsensä kanssa. Mutta jostain syystä hän ei uskalla tätä kauan ajatella. Sillä velvollisuudet ja maailman hätä ja painostus kutsuvat. Hän ryntää tehtäviään täyttämään. Siinä touhussa Taivaallisen Ihmisen kasvot häipyvät, eikä äskeinen ristiriita ole enää niin selvänä hänen sisäisen silmänsä edessä, hänen rauhaansa häiritsemässä. Tilanne muuttuu. Kun hän ei uskaltanut pysähtyä Taivaallisen Ihmisensä kasvojen eteen, vaan kiiruhti käytännöllisiin puuhiinsa, seurasi tästä, että hän joutuikin persoonallisen itsensä ja tämän maailman valtiaan kasvojen eteen. Ja sen inspiratiossa hän näkee asiat toisessa valossa. Se inspiratio sanoo: "mitä hullua? Jumala on ennen kaikkea oikeuden ja järjestyksen Jumala. Maailmassa täytyy vallita järjestys. Se kuuluu Jumalan suunnitelmaan. Ja kuka huolehtisi


suunnitelmasta, oikeudesta ja järjestyksestä, ellet sinä, sinä, niin juuri, sinä, joka olet perillä asioista, niin, jonka ainakin luulisi ja jonka pitäisi olla asioista perillä?" Ja niin ihminen on pauloihin lumottu ja sidottu. Hän luulee olevansa erikoisessa Jumalan tai Mestarin suosiossa. Hän innostuu taistelemaan muka valkoisten voimien puolesta pimeitä voimia vastaan. Kun ilmenee älyllisiä erimielisyyksiä, ratkaisee hän ne tylsästi, julistamalla toisinajattelevan pimeyden voimien edustajaksi. Hän luulee asian niin vaativan. Hän luulee tekevänsä uhrin, uhratessaan toisen. Hän on unohtanut tai hän ei uskalla edes ajatella Valkoisen Mestarin ensimmäistä käskyä: "Jokainen, joka vihastuu veljeensä, on ansainnut oikeuden tuomion, ja joka sanoo veljelleen: 'raaka', hän on ansainnut sanhedrinin tuomion, mutta joka sanoo: 'sinä hullu', hän on ansainnut tulen gehennan"; saatikka sitten, kun menemme leimaamaan toisen ihmisen mustaksi. Mutta tuollaiseen ansaan joutunut totuudenetsijä ei ole sittenkään aivan varma – onneksi. Hän epäilee hiukan. Olihan hän joskus lukenut tai kuullut historiallisen Mestarin sanat valtaan pyrkiville oppilailleen: "Näin älköön teidän kesken olko, vaan joka teidän keskuudessanne tahtoo tulla suureksi, hän olkoon teidän palvelijanne". Ei ole kuitenkaan varmaa, että hän enää siinä ruumistuksessa jaksaa ajatella loppuun saakka, ja että hän vielä jaksaisi voittaa itsensä ja maailman. Sillä ruumis ja aivotkin vanhenevat. Ja oman saavutetun persoonallisen sädekehän pirstoiksi meneminen arveluttaa. Sen tähden on luultavaa, että hän ryhtyy jotenkin luovailemaan: "ja kukas sitä sittenkään niin varmaan tietää ...? Ja pianhan minä jo kuolen. Olenkin jo väsynyt. On sentään siunattu asia, että saa kuolla ... Mutta sittenkin: oi, jos nyt saisin alkaa alusta uudelleen! Olisinpa viisaampi. Tosiaan: pitäisi harkita paremmin ennenkuin menee veljeänsä mustaksi leimaamaan ... Ja kuka on asettanut meidät toistemme tuomareiksi ...? Minä, kurja, minä olen unohtanut, että Jumala yksin on meidän tuomarimme ja hallitsijamme. Ja Jumala on näkymätön. Jumala on maailmalle näkymätön silloinkin, kun se on täydellisimpänä ihmisessä ilmentynyt. Miksi minä tämän unhotin? Mutta jos nyt vielä järjestäisin? Uhraisin lopultakin itseni, sanoisin suoraan ja peittelemättä, miten nyt asian ymmärrän ... Mutta ymmärtäisikö minua kukaan? Eikö siitä tulisi vain skandaali? Kukaties tekisin vain karhunpalveluksen asialle ... Kenties olisi parasta tehdä salainen testamentti? Voisinhan siinä sanoa totuuden edes lähimmille seuraajilleni ...? Täytyypä miettiä..." Mutta kukaties siinä miettiessä saapuukin lempeä ja oikeamielinen Kuolema. Vainajan ruumis haudattiin niinkuin sankarin, niinkuin pyhimyksen. Sitten levisi huhu omituisesta testamentista. Sankari oli siinä paljastanut totuuden, tunnustanut erehdyksensä. Toinen huhu lisäsi, että testamentti oli hiljaisuudessa poltettu. Mitään varmaa ei kuitenkaan tiedetty. Se vaan tiedettiin, että hän oli ollut sankari, kenties pyhimys. Siksi hänen muistolleen suitsutettiin. Ja tuo suitsuttaminen sopii niin hyvin tämän maailman valtiaan suunnitelmiin. Kelpaahan viitata tuohon historian loistavaan, sankarilliseen esimerkkiin. – Mitäs siitä, jos vuorisaarnan Mestari opettaa toisin?! Sehän on sentään, hm, ei nyt mitenkään abnormia, mutta kuitenkin epäkäytännöllistä! Se sopii tulevaisuudessa. Vasta tulevaisuudessa. Ja lumipallo vyöryy edelleen. ––– Mutta sillä välillä vaeltaakin tuon historian sankarin jälleensyntynyt perijä uudelleen ihmisten keskellä maan päällä. Kenties jo toisen tai kolmannen kerran. Ymmärrämme samalla, että tällä menolla ihminen kerää kokemuksia, siveellisiä voimia, henkistä rikkautta. Ja kerran hän saavuttaa senkin kohdan, että kun sisäinen yksinäisyys ja ikävä hänet yllättää, hän hiljenee, kuuntelee ja odottaa. Vaikka silloin alemman kolminaismaailman kaikki kolme mahtavaa pyörrettä yhtyisivät yhdeksi valtavaksi hirmupyörteeksi, lisäten voimansa pauhua ja lumonsa tenhoa kaikilla lisäpyörteillään, niin tuo yksinäinen vaeltaja ei antaudu. Hän kieltäytyy ensin vaistomaisesti, sitten tietoisesti. Silloin on ihminen tullut suureen hiljaisuutensa hetkeen. Hän kuulee Taivaallisen Ihmisensä ja 12


Mestarin kutsuvan äänen: l u o v u k a i k e s t a j a s e u r a a m i n u a . Hän ymmärtää sen. Hän hyväksyy sen. Hän tottelee. Hänestä tulee vaeltaja. Tämä lähtö voi olla joko alustavaa laatua tai lopullinen. Pääasia on, että ihminen omalla paikallaan ja omassa kohtalossaan kuuntelee Mestarin neuvoa ja seuraa sitä. Tämä on ratkaiseva käännekohta. Kuvattakoon sitä tutulla kertomuksella tuhlaajapojasta, tai jollain muulla. Silloin ihmisen Taivaallinen Ihminen riemuitsee, niinkuin riemuitsee tuhlaajapojan isä. Tai niinkuin Ibsenin "Peer Gyntissä" Solveig riemuitsee Peerin palatessa. Ei ole Solveigilla moitteen sanaa. On vain ymmärtämystä, lohdutusta, rakkautta. – On kätketty totuutta siihen, että Solveig ei ole Peerin mukana silloin, kun hän maailmassa "sankariteillä" vaeltaa. Hän vaan odottaa, niinkuin Isä odottaa, niinkuin Taivaallinen Ihminen, niinkuin Mestari odottaa. Taivaallinen Ihmisemme pysyy omissa siveellisissä perusteissaan. Me joudumme etsimään Häntä kuolevaisuuden kolminaismaailman takaa. Me kosketamme sitä sisäisesti yhä enemmän. Astuttuamme vihdoin Hänen, oman ihmisyytemme, oman Taivaallisen Ihmisemme kynnyksen sisäpuolelle, silloin me ymmärrämme, että sukupuolinen lempi ja avioliitto oli vertauskuva rakkaudesta, vertauskuva liitosta Taivaallisen ja maallisen ihmisemme välillä. Samoin silloin ymmärrämme, että aineellinen rikkaus myöskin oli vain vertauskuva sisäisestä, henkisestä rikkaudesta. Sama oli laita vallan, kunnian ja maineen. Valta oli vain vertauskuva siitä vallasta, että ihmisellä on valta alistaa itsensä Jumalan tahtoa ilmentämään. Ihminen ymmärtää, että valta taivaissa ja maan päällä kuuluu yksin totuuden ja rakkauden ja hyvyyden Jumalalle, Isälle, ja me kaikki olemme hänen lapsiaan. Meidän valtanamme on alistaa itsemme Isän valtaan – Mestarin johdolla.


III ÄÄRELLINEN JA ÄÄRETöN Olemme edellä puhuneet, kuinka ihminen vertauskuvallisella matkallaan vuorelle, esikartanoihin ja Temppeliin, tai todellisella matkallaan kohti sisintä itseään, Jumalaa, kuinka hän saattaa joutua kuin kehään, ympyrään, jossa hän tuntee olevansa yksin ja ikävissään, etsien ulospääsyä; tai sisäänpääsyä. Ja hän saattaa pyrkimyksissään joko onnistua tai epäonnistua. Mutta ihmisen elämä on jatkuvaa avartumista. Näinollen hän saattaa samassakin ruumistuksessa joutua useamminkin ympyrään, jossa uusi yksinäisyys ja ikävä, uusi kolkutus, uusi ulos – tai sisään – pyrkiminen jatkuu. Katsokaamme nyt asiaa ensin filosofiselta kannalta, sitten käytännölliseltä. Tapasin kesällä erään oppineen ja ajattelevan miehen, tuomarin, jonka kanssa keskustelin pari tuntia. Hän oli paljon lukenut ja miettinyt uskontoa, filosofiaa ja myöskin metafysiikkaa. Kuitenkaan hän ei vielä ollut päässyt sisälle teosofiseen maailmankatsomukseen. Hän sanoi mm., ettei voinut ymmärtää sellaista Jumala-käsitettä, että Jumala olisi sekä rajoitettu että rajaton, persoonallinen Jumala ja ehdoton jumaluus, Brahmaa ja Parabrahma. Hän valaisi asiaa tutulla avaruus-probleemalla, jossa järki ajautuu kahteen vastakkaiseen johtopäätökseen. Toinen johtopäätös sanoo: "avaruus täytyy olla ääretön; siinä ei voi olla rajoja, ei alkua eikä loppua". Mutta jätettyään tämän puolen hetkeksi rauhaan ja ajatellessaan asian toista puolta tulee järki tulokseen: "avaruudessakin täytyy olla joku raja". – Mikä raja? – Samantekevää mikä raja; vaikkapa joku "muuri". Sehän on hullua, sanoo järki. Eihän siellä nyt muuria voi olla. Mutta kun siinä kerran t ä y t y y olla raja, niin otaksukaamme, että se on muuri. Mutta nytpä alkaa mielikuvitus askarrella: "mitähän ihmettä siellä muurin takana mahtaa olla?" Minä en saa rauhaa, otan poran ja vasaran, ja lennän mielikuvituksessani sinne muurille. Alan kalkutella peräänantamattomasti, ja eikös vaan: siihen puhkeaa reikä. Pujahdan reijästä läpi muurin. Iloitsen ja huudahdan: "ahaa, pääsinpäs!" Liitelen iloisena uudessa avaruudessa. Mutta älyyni välähtää sellainen kiusallinen ajatus, että jos siellä on vielä toinenkin muuri? Ja eikös olekin! Olinpa vähällä iskeä pääni uuteen seinään. Mutta peräänantamattomana minä sanon: "uusi reikä!" Ja taas minä olen muurin toisella puolella. Mutta siinä samassa huomaankin istuvani tässä sohvalla, enkä suinkaan ole hakannut minkäänlaista reikää minkäänlaiseen muuriin. – Tämähän on kiusallista, sanon. Ja lisään: avaruus ei voi olla kahdella tavalla, rajallinen ja rajaton. Siis toinen taikka toinen. Mutta kumpiko? Se, mikä tuntuu järjellisemmältä. Ja järjellisemmältä tuntuu, ettei avaruudessa ole mitään muureja; joihin olisi tilaisuudessa reikiä kalkuttaa. Sen tähden sanon: pois kaikki muurit! Avaruus on rajaton. Samoin on Jumalan laita. Jumala on yksi, toimiva, persoonallinen Jumala. Mitään muuta ei tarvita. – Mutta, huomautan puolestani, miksi on monta ihmistä? Miksi ei ole vain yksi ihminen? Ja toiselta puolen voidaankin sanoa, että onkin vain yksi ihminen; jonka ruumiin jäseniä eli atoomeja me kaikki olemme. Miksi siis tylsästi tai mielivaltaisesti hylkäisimme toisen tai toisen? Antakaamme avaruuden olla samalla kertaa rajallisen ja rajattoman; koska jo ajattelevan järjenkin vaatimus on sellainen. Antakaamme samoin Jumalan olla samalla kertaa persoonallisen ja persoonattoman, rajallisen ja rajattoman, yhden ja monen. Tällainen käsitys on jo sinään rikkaampi. Siinä on mahdollisuus, joka kannustaa edelleen syventymään asiaan. Sielumme on jatkuvassa vireessä ja ponnistuksessa. Tästä tulemmekin uuteen ajattelun jaksoon. Sillä kahden on mahdollista synnyttää kolmas. Jatkuvasti syventyessämme tuo kaksinainen käsityksemme rajallisesta ja rajattomasta voi tulla "hengestä raskaaksi", jolloin siitä syntyy eli "käy ulos" kolmas, aivan uusi, ihmeellisempi 14


maailmankuva. Sillä kolmas voi syntyä kahdesta. Jos me tylsän mielivaltaisesti poistamme toisen, niin jälelle jäänyt jää hedelmättömäksi, eikä voi uutta synnyttää. Kun annamme olla molemmat, rajallisen ja rajattoman avaruuden, persoonallisen ja persoonattoman jumalan, silloin voimme synnyttää itsessämme kolmannen, ja me voimme ymmärtää, että ilmentymättömänä avaruus voi olla rajaton ja jumaluus persoonaton, mutta ilmennyksessä avaruus on rajallinen ja Jumala persoonallinen, tai kenties paremmin sanottuna yksilöllinen. No niin. Keskustelumme päättyi siihen, että tuo oppinut mies osti "Teosofian avaimen" ja "Suuret uskonnot". Voi olla, että hän osti ne kohteliaisuudesta, mutta kenties myöskin aikomuksessa lukea ja tutkia. ––– Nyt siirrymme käytännöllisen kokemuksen alalle. Ne, jotka olivat viime vuonna kesäkursseilla muistavat, että muutamissa esitelmissä kerroin joukon omia, elämäkerrallisia muistojani ja kokemuksiani. (Julkaistu v. 1938 kirjana: "Miten tulin teosofiksi?") Nyt aion edelleen esittää joitakin kokemuksiani; sikäli kuin ne voivat olla apuna esitettävien asioiden käsittelemiseen. Lapsuuteni ja nuoruuteni oli hyvin huomattavaa kehässä kulkua, ympyrässä elämistä. Kehän rajoina olivat aavistukseni, tietoni ja tietämättömyyteen. Katselin elämää ympärilläni, enkä ymmärtänyt sen merkitystä. Tiesin olevan esim. vankiloita, syyttäjiä ja tuomareita ja käräjiä, ja ihmettelin maailmaa, jossa sellaisia tarvitaan. Sillä tunsin, että minun kannaltani katsoen kaikki tuollaiset olivat tarpeettomia. Sillä tavoin lapsena useasti ajattelin. En ymmärtänyt elämää yleensä. Olin kuin kysymysmerkki. En ymmärtänyt maailmassa vallitsevan elämänkatsomuksen syytä ja tarkoitusta. Enkä sisäisestikään löytänyt täysin tyydyttävää, täysin vapauttavaa elämän selitystä. Tämä siis oli se ympyrä, jossa liikuin, olin ja elin – pohjimmaltani yksin. Vaikka elin ihmisten seurassa, keskellä jokapäiväistä menoa, niin ei mukanaolo koskettanut minun koko olemustani. Tämä tietenkin johtui siitä, ettei yhdessäolo-elämässämme päästy varsinaisesti koskettamaan niitä kysymyksiä ja elämäntuntuja, joita minussa liikkui. Jos joskus puhuttiinkin elämän syvemmistä kysymyksistä, liikkui se joko liian matalalla, tai olivat esitykset ja loppupäätelmät liian järjettömiä, epäjohdonmukaisia. Näinollen olin – niinkuin sanottu – pohjimmaltani aina yksin. Yksinäisyydessäni liikuin tuolla elämäni ja käsitteitteni rajoilla. Ja sisäiseen yksinäisyyteeni liittyi sisäinen ikävä. Tästä pohjatunnelmasta nousi toiset kaksi tunnelmaa, jotka olivat enemmän käytännöllisperäisiä: varovaisuuden ja v e l v o l l i s u u d e n tunto. Jos näin jälkeenpäin pukisin varovaisuustunteen sanoiksi, niin oli kuin se olisi jatkuvasti puhunut tähän tapaan: "kun et tiedä etkä ymmärrä mitä elämä on, mitä se tarkoittaa. tai sinunkin suhteesi odottaa, niin älä siihen myöskään sekaannu, vaan pysy erilläsi; (jotta olisit – voisin sulkumerkeissä lisätä – vapaa antautumaan sille paikalle, ryhtymään sen tehtävän suorittamiseen, jossa sinuakin mahdollisesti tarvittaisi, johon elämä sinuakin kutsuisi, jossa tuntisit voivasi olla kokonaan mukana, kaikkine pohjimmaisine olemuksinesi, voiminesi ja kykyinesi)". Voimmehan ymmärtää, että näin ilmeni menneitten elämien erilaisten kokemusten tulos tässä muodossa. Toiselta puolen oli luonnollista, että piti koettaa täyttää ne velvollisuudet, joita jo lapsuudenkin koti asetti nuorelle ihmiselle. Luonnollista oli myöskin, että noiden pikku velvollisuuksien huolellinen täyttäminen aiheutti iloakin; niinkuin velvollisuuden täyttäminen aina tuottaa. Mutta kaikkien noiden ja myöhempienkin velvollisuuksieni täyttäminen ei kyennyt herättämään ja kehittämään sisintä ihmistäni. Siksi ei noiden velvollisuuksien suorittamisesta johtunut ilokaan kyennyt koskettamaan sisintä olemustani, ei poistamaan siellä vallinnutta yksinäisyyttä ja ikävää. Tämän ohella olin kaiken aikaa jo omalla tavallani kalkutellut sitä avaruuden "muuria", josta edellä puhe oli. On ymmärrettävää., että jos olisin nuoruudessani tehnyt sellaisen yksipuolisen ratkaisun, jota tuo edellä esittämäni oppinut tuomari puolusti, niin nähtävästi en myöskään olisi niinkään päässyt sisälle aikanaan vastaani tulleeseen teosofiseen maailmankatsomukseen. Mutta nyt


olin kuitenkin ymmärtänyt olla varovainen. En ollut asettunut yksipuoliselle kannalle enempää avaruuden kuin jumaluudenkaan suhteen. Olin antanut niiden olla paikoillaan kaikkine mahdollisuuksineen, rajoineen ja rajattomuuksineen. Olin myös tavallaan aina, niinkuin sanoin, kalkutellut tuota älyllistä avaruuden muuria. Ja kerran se muuri puhkesi. Se puhkesi ensi kerran tutustuessani teosofiseen kirjallisuuteen. Minulle aukeni uusi ja laajempi avaruus: teosofinen maailmankatsomus. Tässä avautuneessa avaruudessa valaisi järjellisen tiedon valo. Siellä näkyivät asiat aivan uudelta kannalta: puhuttiin järjellisesti, valaisevasti, johdonmukaisesti ja lakiperäisesti. Puhuttiin jälleensyntymisestä, syyn ja seurauksen laista. Puhuttiin ihmiselämän tarkoituksesta ja päämäärästä, joka on täydellisyys, ja kuinka tämä täydellisyys saavutetaan jatkuvan pyrkimyksen, työn ja kehityksen kautta. Näin jälkeenpäin ymmärrän edelleen, että tuo kalkutus tosiaan tapahtuu ensin kuin jossain avaruudessa, järjen ja mielikuvituksen maailmassa. Sillä aluksi teosofinen valo kiinnosti ja askarrutti minuakin etupäässä järjen tasolla. Se valaisi ymmärrystäni. Mutta ennen pitkää läpäisi saavuttamani teosofinen elämänymmärrys sekä tunne- että tahtoelämäni. Ei kauan kestänyt, kun se jo vaikutti hiukan fyysillisestikin. Tämä ilmeni siinä, että jouduin kirjeelliseen kosketukseen Pekka Ervastin kanssa; ja sitä tietä jäseneksi Teosofiseen Seuraan ja seuran vuosijuhlaan. Vuosijuhlan vaikutus minuun oli erittäin eloisa. Tämä erittäinkin kahden ihmisen, Pekka Ervastin ja Rudolf Steinerin läsnäolon vaikutuksesta. He vaikuttivat minuun kuin kaksi elävää todistuskappaletta, kaksi elävää näytettä teosofisen maailmankatsomuksen todenperäisyydestä. Jos näin jälkeenpäin sanoisin jotain näiden kahden ihmisen vaikutuksesta minuun, niin sanoisin ehkä, että tohtori Steineristä tuntui kuin uhkuvan varmuus: "jos tahdotte päästä tietoon, tietoon korkeammista maailmoista, niin seuratkaa minua". Pekka Ervastin vaikutus oli toisen luontoinen. Sitä kenties ei ole yhtä helppo sanoiksi pukea. Sanoisin näin: "Pekka Ervastin vaikutus oli kuin henkisen elämän läsnäoloa, moraalisen eli henkisen tajunnan piirissä aukkoa avaava ja mahdollisuuksia tarjoava". Steiner tuntui tarjoavan mahdollisuuksia elämän yliaistillisen muotopuolen tutkimiseen, Ervast taas elämän henkisen puolen tajuamiseen. Niinkuin sanoin, näiden kahden ihmisen vaikutus vuosijuhlassa oli minuun hyvin eloisa. Ja myöskin tehoisa. Seuraukset olivatkin nopeat. Jo vuosijuhlan aikana, ollessani väliajalla asunnossani, huomasin yht'äkkiä joutuneeni jälleen tietojeni ja tietämättömyyteni rajoille. Olin jälleen koskettanut tuota merkillistä muuria jossain järjen avaruuksissa. Mutta nyt siinä oli myöskin tunne mukana. Ja pian siihen vedettiin hiukan tahtoakin. Oli kuin olisin pienessä hetkessä elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni yksinäisyyden ja ikävän. Ja että kertaus olisi ollut täydellinen, leimahtivat pian myös nuo toiset kaksi: velvollisuus ja varovaisuus. Velvollisuuden tunto heräsi ensin. Se osasi puhua jotenkin näin: "sinä tunnet nyt, kuinka yksinäistä ja ikävää on elämä tietämättömyyden pimeydessä. Näet myös, että nuo kaksi ihmistä kykenevät tekemään työtä henkisen valon lisäämiseksi. Eikö tämä kaikki sinuakin velvoita? – Tosin sinä et, et ainakaan vielä, kykene tekemään työtä heidän tavallaan. Mutta kuitenkin sinä voit jollakin tavalla tukea heidän työtään. Sinä voit auttaa heitä taloudellisesti". Näin osasi puhua velvollisuuden tunto. Ja minä en osannut muuta kuin myöntää: "tuo kaikki on totta". Tässä siis esiintyi käytännöllisesti nuo kaksi avaruuden järjellistä olettamusta: olla samalla kertaa rajoitettu ja rajaton. Rajallisuutta, siis avaruuden muuria, edusti se puoli asiassa, että minulta puuttui tietoa ja taitoa tehdä työtä noiden miesten tavalla. Mutta samalla siinä piili rajattomuuskin. Sillä minulla oli sittenkin mahdollisuus liittyä jollain tavalla heidän työhönsä: minä saatoin avustaa heitä taloudellisesti. Ajatellaanpa, että olisin tehnyt yksipuolisen ja jyrkän ratkaisun, niinkuin tuo edellä esittämäni oppinut tuomari oli ajatellut: avaruudessa ei ole mitään rajoja! Eipä liene vaikea ymmärtää, että jos minä tällöin käytännössä – ja tietysti sitä ennen filosofiassa – olisin siten ratkaissut, niin minun maailmani avaruus olisi jäänyt hedelmättömäksi ja hämäräksi. 16


Mutta, onneksi, minä en tullut tehneeksi tuollaista yksipuolista ratkaisua. Tulin säilyttäneeksi ja käytännössä ottaneeksi lukuun molemmat puolet, rajoituksen ja rajattomuuden. Rajoituksen otin siinä, että tunnustin tietämättömyyteni ja kykenemättömyyteni tehdä työtä noiden kahden ihmisen tavalla. Rajattomuuden otin mukaan siinä, että omaksuin velvollisuuden ryhtyä taloudellisesti tukemaan noiden ihmisten työtä. Täten minä oikeastaan tulin ottaneeksi käytännöllisellä tavalla käteeni poran ja vasaran, ja tulin lähteneeksi kalkutta maan reikää avaruuden muuriin. – Ja katsos vaan: eikös puhjennutkin muuriin reikä heti, ja minä olin siinä tuokiossa toisessa vyöhykkeessä! Tunsin vapautumista ja iloa. Oli käynyt niinkuin olin esittänyt tuolle oppineelle tuomarille, että kun ei kiellä kumpaakaan avaruuden mahdollisuutta, niin voi tapahtua hengestä hedelmöityminen ja kolmannen syntyminen. Niin oli nyt käynyt minulle käytännössä. Olin ottanut molemmat, ja niistä syntyi kolmas. Samalla huomautan, että tässä kohdassa on helpompi ymmärtää lausuntoni Pekka Ervastin vaikutuksesta: "se oli kuin henkisen elämän läsnäoloa, moraalisen tajunnan piirissä aukkoa avaava ja mahdollisuuksia tarjoava". Toisin sanoen: tie totuuden löytämiseen käy moraalisen täyttymyksen kautta. Moraalisen täyttymyksen kautta olin päässyt siihen totuuden tietoon, josta Jeesus sanoo: totuus teidät vapaiksi tekee. Suurta vapautuneisuutta minäkin silloin tunsin, ja sain siis kokemuksessa tietää, että Jeesus oli totuuden tietäjä. Ja onhan Sokrateskin opettanut, että Jumala on ihmisen sisällä ja tulee sitä lähemmäksi mitä herkemmin hänen tahtonsa toteutamme. Eli siis jälleen: moraalinen täyttymys vie totuuden tietoon. Näin täyttyvän moraalisen velvollisuuden ohella seurasi heti asianomainen toinenkin ominaisuus varovaisuus. Sillä vaikka ryhdyinkin kalkuttelemaan avaruuden muurilla siten, että ryhdyin rahallisesti avustamaan henkisen työn tekijää, niin ei aikomukseni mennyt siihen suuntaan, että olisin suunnitellut jotain erikoista keinoa rahojen ansaitsemiseen. Ei velvollisuuteni ja aikomukseni vienyt siihen suuntaan. Päinvastoin oli varovaisuus käytännössä: älä sekaannu uusiin maallisiin velvollisuuksiin. Minä ryhdyin säännöllisesti avustamaan vain niillä rahoilla, jotka luonnollisella tavalla minulle kuuluivat. ––– Viimevuotisissa kesäkurssi-esitelmissäni en puhunut mitään suhteestani perhe-elämään. Joku siitä minulle huomauttikin. On sanottava, että tässäkin vaikutti synnynnäinen varovaisuuteni. Tätä varovaisuuttani oli omiansa lisäämään pari ympäristöstä saamaani vaikutusta. Ensiksi isäni vaikutus. Hän oli saavuttanut peräti omaperäisen näkökannan tässä asiassa. Hän oli kokemuksestaan tullut siihen varmaan käsitykseen, että on jo ihmisen kohtalossa määrätty, kenen kanssa hän menee naimisiin, vai meneekö ollenkaan. Tästä taas johtuu – selitti hän – että on turhaa ja vahingollista yrittää ketään ihmistä estää tai kehoittaa menemään naimisiin sen tai tuon ihmisen kanssa. Koska jokainen nai itselleen eikä toiselle, niin seuraa tästä – selitti isäni edelleen – että jokainen menee naimisiin omalla vastuullaan. Vieläpä hän oli tullut ankaran yksiavioisuuden kannalle, jopa niin, että jos hän jäisi leskeksi, hän ei menisi toista kertaa naimisiin. Niinkuin sitten tapahtuikin. – On luonnollista, että tällainen puhe isäni puolelta oli omiaan herättämään minussa vastuuntunnetta, ja lisäsi luontaista varovaisuuttani. Mainitsen vielä erään toisen seikan. Äitini kuoltua – tai äitimme kuoltua, koska meitä oli kolme veljestä ja yksi sisar – minun ollessani 13 vuotiaana, oli meillä emännöitsijänä eräs iäkäs, syvällisesti uskonnollinen ihminen, jolla oli paljon psyykkisiä kokemuksia, näkyjä ja ilmestyksiä. Hänkin on jo vuosia sitten kuollut. Erään kerran hän lausui minulle sellaisen ennustuksen, että minä en joutuisi naimisiin. Vanhemmalle veljelleni hän sensijaan profeteerasi, että hän kyllä joutuisi naimisiin; niinkuin sitten joutuikin. Kun profetissa samalla selitti valittelunsa minulle lausumansa ennustuksen suhteen, ajattelin minä: "no, ei se nyt mitään". Mutta muistaakseni minä en sanonut ääneeni sitä enkä tätä. Asetuin puolueettomalle kannalle. Näinollen jäivät tässäkin asiassa paikoilleen molemmat mahdollisuudet: avaruus on tavallaan rajoitettu, tavallaan rajaton.


Tällä välin olin tullut teosofiksi. Naimisiin menemisen suhteen en ollut päättänyt sitä enkä tätä. Mutta vakavammin teosofiksi tultuani tämäkin asia odotti ratkaisuaan. Mainitsin jo, että se teosofinen valo, jonka teosofinen kirjallisuus antoi, imeytyi vähitellen sisääni, ja alkoi sieltä, sisästä päin, vaikuttaa. Mainitsin jo, kuinka vuosijuhlilla 1912 mukauduin tämän sisästä päin vaikuttavan valon vaikutukseen, liittymällä tukemaan rahallisesti henkisen työn tekijää. Tämä mukautumiseni teki mahdolliseksi, että ennen pitkää sisäinen valo teki minulle kolme ehdotusta. Ensimmäinen ehdotus oli se, mikä aikanaan tehtiin rikkaalle nuorukaiselle: "luovu kaikesta". Täten sain kokemuksessa todentaa, että evankeliumin kertomus oli oikea ja yleispätevä. Ja minä hyväksyin ehdotuksen. Jonkun ajan kuluttua tuli toinen ehdotus: "pitäisi tehdä köyhyyden lupaus". Hyväksyin ehdotuksen. Samassa tuli kolmas ehdotus: "pitäisi tehdä naimattomuuden lupaus". Tämänkin ehdotuksen minä hyväksyin. Täten jouduin, sisäisen valon opastamana, tavallaan kuin astumaan ulos ihmiskunnan tavallisesta. elämästä. Samalla totesin, etteivät vanhat luostarilupaukset, vapaaehtoisen köyhyyden ja naimattomuuden lupaukset, eivät ne olleet tuulesta temmattuja. Kyllä niissä oli tavoiteltu totuutta; vaikkakin kenties hiukan mielivaltaisella tavalla. Mutta se sikseen. Olin siis, niinkuin sanottu, joutunut astumaan ulos ihmiskunnan tavallisesta elämästä. Mutta olinko tullut sisälle uuteen? En varsinaisesti vielä. Vaikka teosofinen valo jo vaikutti ja teki ehdotuksiakin sisästä päin, en kuitenkaan vielä ollut päässyt sisälle itse omakohtaisen totuuden tiedon alkuperustukseen. Mutta siihen pääsemisen tarve yltyi ja paisui minussa sisäiseksi välttämättömyydeksi. Jouduin sisäiseen tuskaan – kuukausimääriksi – joka oli päättyvä joko häviöön tai uuden elämän syntymiseen. Ja kerran se sitten puhkesi. Uusi elämä syntyi. Se mullisti minun yksilöllisen elämäni. Se laski perustuksen vastaiselle työlleni. Se teki teosofis-ruusuristiläisen elämäntyöni mahdolliseksi. Olin läpikäynyt henkisen uudestisyntymisen. Maallinen ja Taivaallinen Ihmiseni olivat yhtyneet. Väärinkäsitysten välttämiseksi lisään vielä, että vaikka tämä kokemus kulkee samassa sävyssä kuin se, minkä Pekka Ervast koki 21 vuoden iässä, tai Jeesus noin 30-vuotiaana, niin se ei kuitenkaan syvyytensä ja avaruutensa puolesta ole sama asia. Sillä Jeesus Natsarenuksen ja Pekka Ervastin uudestisyntymiskokemukset ovat aurinkokuntamme rajojen ulkopuolelle meneviä kosmillis-universaalisia tapahtumia. ––– Edellä sanotussa lienee mm. käynyt selväksi, ettei ole hyvä mennä tekemään mielivaltaisia tai ennakkoluuloisia ratkaisuja persoonallisen ja persoonattoman, äärellisen ja äärettömän, tietyn ja tietämättömän rajalla. On parasta antaa molempien olla paikallaan, harjoittaen uskollista kalkutusta "muurilla", jolloin molemmat voivat tulla hedelmälliseksi ja synnyttävät kolmannen. Silloin asia selkenee, ja uusi elämä tulee sisästä päin. ––– – Ettäkö minun pitäisi kertoa jotain enemmän ratkaisun seurauksista jälkeenpäin? – Tietenkin. Miten siinä oikein kävi? – No, mehän muistamme, kuinka useasti kävi sen jälkeen, kun rakastavaiset saivat toisensa? – Kävipä useassa tapauksessa siten, että kun köyhyys tai rikkaus astui ovesta sisälle, silloin rakkaus sai lähteä akkunasta ulos. – Niinpä niin. Kuinka heikko sittenkin oli tuo romaaneissa ylistetty lempi, sukupuolinen rakkaus, tuo, jonka piti olla ehkä maailman suurin voima. Aineellinen köyhyyskin oli useasti lempeä mahtavampi. Samoin aineellinen rikkaus. Ne kumpikin useasti osoittautuivat sukupuolista lempeä voimakkaammaksi, niin että lempi, rakkaus sai niiden edessä joko värjöttää nurkassaan, tai lähteä kiireen kaupalla ulos akkunasta. 18


– Niinpä kyllä. Avioliiton murhenäytelmiä näytellään niin rikkaitten palatseissa kuin köyhienkin mökeissä. Mutta entäs miten kävi nyt? – Niin, nyt kävi siten, että kun rakkaus astui ovesta, tuosta avaruuden muuriin puhjenneesta aukosta sisälle, silloin juoksivat akkunasta pellolle kaikki, kaikki ... – Mitkä kaikki? – Sinne juoksivat ensimmäisinä Köyhyys ja Rikkaus, nuo kuuluisat sankarit; joiden edessä lempi oli niin useasti saanut olla polvillaan, tai värjöttää nurkassaan, tai juosta suinpäin akkunasta ulos. Nyt ne saivat vuorostaan kumartaa, nostaa lakkiaan ja laputtaa tiehensä. Sitä tietä menivät myöskin edellisten sisarenpojat: herrat Kurjuus ja Ylellisyys, Saituruus ja Tuhlaavaisuus. Heidän perässään vaelsi hänen ylhäisyytensä Juonittelu. Tämän mahtavan madamen mentyä tunsivat suurta tyhjyyttä ja turvattomuutta herrat ritarit Pakko ja Patukka, Pyssy ja Pamppu, Tikari, Miekka ja Väkivalta. Ne kaikki häipyivät kuin akanat tuuleen. Ja Viisastelija, Väittelijä, Saivartelija, nuo länkkäsääret Veijarit, ne kaikki veivasivat vinhasti perässä. Ja viimeksi nuo mahtavat keikarit: Pelko, Ylpeys ja Laiskuus, ne toki pitivät mölyä mennesään. – Niinkö tosiaan? No hyvä: että heistä kerrankin päästiin! – Kenties arvelet kuitenkin: onpa se Rakkauskin yksinvaltias, kun kaikki noin vaan saivat laputtaa tiehensä? – Melkeinpä tuli mieleeni sellainen ajatus. – Tätäpä seikkaa minäkin mietin. Mutta pian heräsin kysymään itseltäni: mitä sinä vielä tahtoisit, kun sinulla jo on Rakkaus? Tämän Rakkaus huomasi, ja puolestaan puhkesi puhumaan: katsos, eivät ne todellisuudessa juosseet akkunasta pellolle, vaikka siltä näytti. Se mikä juoksi tiehensä, oli vaan tyhjä haamu. Itsessään ne kaikki olivat Voimia, vaikka villiä, kesyttömiä. Ne ovat minun palvelijoitani. Ne ovat nyt muuttaneet pukuaan, ja ne palvelevat minua, Rakkautta, niinkuin minäkin puolestani autan ja palvelen Viisautta. – Se todella muuttaa asian. – Mutta Rakkaus osoitti minulle vielä erään oikean oman poikansa. Se oli rakkauden Velvollisuus. Rakkaus puhutteli poikaansa nimellä Välttämättömyys ja huomautti, että se onkin meidän yhteinen poikamme, josta meidän yhdessä on huolta pidettävä. – Oletko vielä jotain huomannut ja oppinut? – Mutta, sinähän olet peräänantamaton! No, minä kerron. Olen huomannut, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Hänelle kuuluu myös nimi Vapaa, tai paremminkin, käytännöllisistä syistä, Vapaaehtoinen. – Siis: Velvollisuus, joka on Vapaaehtoinen Välttämättömyys. – Ja sitten? – Tarkoitat perhehuolia? – Tietenkin. – Siis salat julki. Totta on, että joskus, etenkin alkutaipaleella, Rakkaus veti hunnun silmilleen, eikä näyttänyt kasvojaan. Yritin vetää huntua pois Rakkauden kasvoilta, mutta se ei onnistunut. Kuitenkin hän kääntää päätään erääseen suuntaan. Vilkaisen sinne. Ja eikös vaan: siellä kyyköttää, puolittain torkuksissa, Rakkauden poika, meidän oma poikamme, Velvollisuus. Siellä hän on laiminlyötynä, kyyryllään. Sen huomattuani tartun heti Velvollisuutta käteen, sitä Vapaaehtoisen Välttämättömyyden Velvollisuutta, jonka Rakkaus oli minulle osoittanut. Puhelen hänelle kaikkea sitä hyvää, totta ja kaunista, mihin suinkin pystyn ja kykenen. Ja eikös vaan: Rakkaus on siinä heti silmät kirkkaina, ilman huntua, iloitsemassa ja riemuitsemassa! Ja niin taas kävelemme reippaasti eteenpäin, Rakkaus ja minä, jolloin Velvollisuus on siinä keskellämme, ja jota me yhdessä hoitelemme. – Tosiaan. Mutta ettekö ottaisi minua neljänneksi? – Kah, miksikäs ei? Tervetuloa vaan! Mutta tuumaahan vielä päivä pari. Ja tutki itseäsi. Viikon verran. Miltä sinusta silloin tuntuu? Omasta puolestani toivon parasta. Ja myös sinunkin puolestasi. Pian tavataan.


IV KAKSI VIRSTAA Ajatellessamme edelleen kulkuamme kohti vuoren huipulla olevaa Temppeliä, kohti Taivaallista Ihmistämme, tulee välttämättä eteemme jonkunlainen mukautuminen, uudelleen järjestyminen. Yleensä ihmiskunta vielä kuuntelee, tottelee ja seuraa n.s. tämän maailman valtiasta. Totuudenetsijä järjestäytyy kuuntelemaan, tottelemaan ja seuraamaan henkemme Isää, totuuden ja rakkauden ja hyvyyden Jumalaa. Edellistä puhetapaa käyttääksemme on siis sanottava, että ihmisen on osattava jatkuvasti vapautua siitä vaikutuksesta, johdosta ja tahdosta, mikä tulee alhaalta laaksoista, mutta on sensijaan opittava mukautumaan ja tottelemaan vuorelta, vuorisaarnasta ja Temppelistä tulevaa vaikutusta ja tahtoa. Tulemme siis tottelevaisuuden kanssa tekemiseen. Muistamme samalla, että luostareissa oli kolmantena tottelevaisuuden lupaus. Edellä kerroin, kuinka sisäinen valo aikanaan ehdotti allekirjoittaneen tehtäväksi kaksi lupausta: köyhyyden ja naimattomuuden; jotka puolestani hyväksyin. Samalla itsekseni ihmettelin ja mietin: miksi minulle ei ehdotettu myös kolmatta, tottelevaisuuden lupausta? Tässäpä tulemmekin tärkeään kysymykseen: ketä ja miten ja milloin me tottelemme? Sillä muistammehan, miten erikoisesti juuri tottelevaisuuden lupaus vei luostarit ja munkkikunnat henkisesti katsoen turmioon. Miten siis pääsisimme oikeaan alkuun? Muistakaamme ensin, että Vuorisaarnan viisi yksityiskohtaista käskyä ovat kielteisiä: ä l ä suutu, ä l ä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, ä l ä vanno, ä l ä ole pahaa vastaan, ä l ä sodi. Ainoastaan viidennen käskyn loppu: v a a n r a k a s t a k a i k k i a i h m i s i ä, on myönteinen. Mitä tämä meille opettaa? Se opettaa, että tottelevaisuus on kaksipuolinen, kielteinen ja myönteinen. Oikeastaan ihmisen pitäisi osata tehdä tottelemattomuuden lupaus. Sillä siihen käytäntö vuorisaarnan käskyjen seuraamisessa kuitenkin vie. Kun tämän maailman valtiaan johtamasta maailmasta tulee meille käskyjä, joissa suuttuminen on paikallaan, joissa on sallittua olla ajatuksissaan epäpuhdas, joissa pitäisi vannoa, pitäisi vastustaa pahaa väkivalloin, pitäisi taistella ja käydä sotia, niin silloin meidän – kulkeaksemme kohti vuorella olevaa Temppeliä – pitäisi osata toteuttaa tottelemattomuus-lupaus. Tässä on kuitenkin huomattava toinen tärkeä puoli: tällaista tottelemattomuutta ihminen osaa toteuttaa vain siinä määrin, missä määrin hän tottelee rakkauden käskyjä, vuorelta ja Temppelistä tulevaa Taivaallisen Ihmisen neuvoa, Jumalan tahtoa. ––– Tottelevaisuutemme kohdistuu näinollen Jumalaan. Mutta tästä nousee uusi kysymys: mikä on Jumala? Tai: miten tiedämme Jumalaa totella? Sillä mennessämme jokapäiväisellä älyllämme liian hätäisesti määräämään, mikä Jumala on, saatamme joutua kerrassaan umpikujaan. Niin on kirkolle käynyt. Kirkon Katekismuksessa, Mooseksen käskyjen yläpuolella, saamme lukea: "Jumalan kymmenen käskyä". Tämä merkitsee umpikujaa kirkolle. Sillä tällöin Jeesuksen käskyt, vaikka ovat siveellisesti paljon syvällisemmät, joutuvat väkisinkin syrjään. Jeesuksen käskyt jäävät korkeintaan Pojan käskyiksi. Ja onhan Jumala luonnollisesti pätevämpi käskyjen antaja kuin hänen poikansa. Ja niinhän kirkko pitääkin kiinni Mooseksen käskyistä. Jos sen sijaan olisi asetuttu totuuden etsijän kannalle, silloin olisi tie auki ja me saattaisimme ymmärtää Mooseksenkin asemaa ja käskyjä siten kuin esim. apostolit ne ymmärsivät. Apostolit eivät mene noin vaan sanomaan, että Mooseksen käskyt olisivat Jumalan käskyjä. Jeesuksen käskyjä sensijaan voidaan sanoa aurinkokuntamme Jumalan eli Logoksen antamiksi ihanteiksi. Mooseksen käskyt ovat pienempien olentojen, enkelien, antamia. Niinpä Stefanus sanoo: "– teistä, jotka enkelien toimesta saitte lain, ettekä sitä pitäneet". Ja Paavali sanoo: "– se säädettiin enkelien kautta ja annettiin välimiehen käteen". J.n.e. 20


Missä nyt siis on se Jumala, jota kohtaan saattaisimme osoittaa kunnioitusta, rakkautta ja tottelevaisuutta? Ei tottelevaisuutta koneellisesti, umpimähkään, vaan ajatellen, harkitusti, järkevästi. Missä on se Jumala? Tämä Jumala on ihmisessä sisällä. Siksi Jumala on näkymätön. Jumala on ulkonaisesti näkymätön silloinkin – niinkuin jo edellä olemme sanoneet – kun se ihmisen muodossa on täydellisimpänä esiintynyt. Ja mikä on ensimmäinen kosketus sisäisen Jumalamme kanssa? Tai paremminkin: mikä on seuraus ensimmäisestä kosketuksesta sisäisen Jumalan kanssa? Kosketuksen ensimmäinen seuraus on, että me tunnemme ja ymmärrämme olevamme v a s t u u n a l a i s i a olentoja. Tämä ensimmäinen kosketus Jumalan eli enkelin kanssa onkin omiansa tekemään ihmisen kielteiseksi tämän maailman valtiaan komentoa kohtaan. Se on omiansa johtamaan ihmisen siihen tottelemattomuus-lupaukseen, josta edellä puhuimme. Tästä ensimmäisestä Jumal-kosketuksesta johtuvaa vastuunalaisuuttaan ja siitä johtuvaa tottelemattomuutta harjoitellessaan voi ihminen aikanaan joutua koskettamaan Jumalaa uudella, syvällisemmällä tavalla. Se uusi kosketus on Jeesuksen Kristuksen kautta alulle pantu. Kun ihminen löytää tai koskettaa Jumalaa tällä uudella tavalla, seuraa siitä rakkausvelvoituksen tajuaminen, siitä johtuvan välttämättömyyden vapaaehtoinen seuraaminen ja totteleminen. Näin voimme löytää sisäisesti Jumalan ja asettua tottelevaisuuden suhteeseen Jumalaan. ––– Ja sitten tottelevaisuutemme Mestaria kohtaan. Nyt saattaisi joku kysyä: kun meillä on mahdollisuus totella Jumalaa, niin miksi vielä Mestaria tarvitaan? Kysymys sellaisenaan on asiallinen. Mutta vastaus on myös luonnollinen. Mestarius ja Mestarin tarve johtuu siitä, että syvimmässään kaikki ihmiset ovat yhtä, ja että jotkut ovat kehityksessään pitemmällä, ovat sisäistä Jumalaa syvemmälle seuranneet. Siis tavallaan niinkuin on opettajia ~mallisessa tietämisessä ja taitamisessa. Voimme kysyä: miksi on monenlaisia kouluja, opistoja, yliopistoja? Miksi eivät nuoret ihmiset opiskele vain älynsä ja kekseliäisyytensä avulla? – Oikeastaan turha kysymys, sillä mitäpä elämästä tulisi ilman toistemme yhteistä apua. Sama on suhteemme Mestariin. On olemassa ihmisiä, jotka ovat niin paljon tavallisesta ihmiskunnasta edellä, että he ovat saaneet tehtäväkseen ja vastuulleen ihmisten opettamisen. Mutta taas nousee uusi kysymys: kuka on Mestari? Ja miten Mestarin tunnemme? Käytännöllisistä syistä meidän on jaettava Mestari kolmeen kohteeseen. 1) historian perintätietoinen Mestari, 2) sisäinen Mestari ja 3) ruumiissaan keskuudessamme elävä Mestari. Nämä muodostavat siten kokonaisuuden, että yhtä seuratessamme emme ole toisiakaan vastaan. Aloitamme historian Mestarista. Saamme kuulla ja lukea, että kaikki historialliset Mestarit: Jeesus, Mooses, Zarathustra, Buddha ovat aikanaan olleet ruumiillisesti keskuudessamme eläviä ihmisiä. Eläessään heillä oli verrattain pieni joukko seuraajia. Sitten he kuolivat. Tämän jälkeen he saivat suuremman tunnustuksen ja enemmän seuraajia. He jättivät jälkeensä sekä filosofisia opetuksia että ennen kaikkea käytännöllis-siveellisen opin Tiellä kulkemista varten. Niinpä meillä on nyt Vuorisaarna. Jeesus Kristus sellaisenaan on näkymätön; niinkuin Jumalakin. Ja Jeesus Kristuksen sisäinen kosketus meihin on kuin Jumalan kosketus; niinkuin Pekka Ervast sanoo. Jeesus Kristus näkymättömänä on kuin tuo sisäinen Jumala. Mutta hän on samalla Mestari. Historiallisena Mestarina hän esiintyy ennen kaikkea Vuorisaarnassa. Vuorisaarnassa meillä siis on historian perintätietoinen Mestari, jonka opetuksia voimme seurata. Toinen Mestari on meidän oma Taivaallinen Ihmisemme meidän sisällämme; jota me niinikään olemme tilaisuudessa seuraamaan, niinkuin edellä puhe on ollut. Mutta entä ruumiillisesti keskuudessamme elävä Mestari? Kuinka Hänet löydämme? Hänet me löydämme viimeiseksi. Ja kaikkein vaikeimmin. Sillä ilman muuta me emme tunne


emmekä tiedä kuka Mestari on, emme vaikka asuisimme kaiken ikämme hänen kanssaan samassa talossa. Mitenkä siis etsimme Mestaria? Tulemme jälleen edellä esittämäämme ajatukseen, että kaksi synnyttää. kolmannen. Meidän on sekä filosofisesti että käytännössä pidettävä kiinni sekä historian, vuorisaarnan Mestarista että sisäisestä Mestaristamme. Niin tehdessämme nämä kaksi jälleen hedelmöittyvät, ja meissä itsessämme syntyy jotain uutta. Tämä historian Mestarin ja sisäisen Mestarimme seuraamisen yhteisvaikutuksesta meissä syntynyt uusi elämä tekee mahdolliseksi, että voimme löytää ja tuntea keskuudessamme ruumiillisesti elävän Mestarin. Ryhtykäämme edelleen tarkistamaan asiaa. Onhan meillä historiallinen koetusluoti ja mittapuu: vuorisaarna. Tällä mittapuulla me tarkistamme huomioitamme ja löytöjämme. Tätä mittapuuta me varmasti tarvitsemme. Sillä me voimme tavata, joko henkilökohtaisesti tai kirjallisuudessa ihmisiä, jotka mielellään ja salaperäisen mahtipontisesti esiintyvät suurina vihittyinä. Mutta seuratessamme jonkun aikaa heidän viisauttaan, saatamme huomata, että juuri perintätietoisen Mestarin opetus, vuorisaarnan neuvot ja käskyt, ne ovat tuolle mahtipontiselle tietäjälle hyvin outo, vähemmän kiintoisa puheenaihe. Huomaamme, että vuorisaarnan opetuksesta puheen ollen hän tuntee olonsa jotenkin kiusaantuneeksi. Jossain puheenvuorossaan hän antaa huomata, että oikeastaan vuorisaarna on hänelle voitettu kanta, joka häntä ei enää muka velvoita, ja että hän työskentelee jo jossain "suuremmissa asioissa". Mutta jostain toisesta puheenvuorosta kuulostaakin, että nuo muka "korkeammat asiat" ovat juuri niitä alempia asioita, joihin vuorisaarnassa nimenomaan kielletään ryhtymästä. Jossain kolmannessa puheenvuorossaan saattaa samainen tietäjä huomaamattaan puhua jalat altaan selittämällä, että oikeastaan vuorisaarna on hänelle itselleenkin liian vaikea, jopa mahdoton noudatttaa; ja sitäpaitsi epäkäytännöllinen. Pitäessämme siis kiinni vuorisaarnasta, historian Mestarin opetuksesta, saatamme huomata ja ymmärtää, missä Mestari ei ole. Vuorisaarnasta kiinni pitäessämme on meidän samalla huomioitava sisäisen Jumalamme ohjausta. Kun näitä molempia, vuorisaarnan Mestarin ja sisäisen Jumalan ohjausta seuraamme, saattaa kerran koitua hetki, jolloin sisäinen Jumalamme, Isämme henki, osoittaa meille keskuudessamme ruumiillisesti elävän Mestarin. Niinhän kävi aikanaan Pietarille, joka osasi sanoa Jeesuksesta: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", ja johon Jeesus puolestaan vastasi: "Autuas olet sinä, Simon, Joonaan poika, sillä ei liha eikä veri ole sitä sinulle ilmaisseet, vaan Isäni, joka on taivaissa". Merkki eli tieto keskuudessamme elävän Mestarin löytämiseen ja tuntemiseen täytyy siis tulla ihmisen sisäisestä hengestä. Mutta tieto ei voi tulla, Isä ei voi tietoa antaa, ellemme ole totuuden etsijöitä, ellemme samalla kunnioita ja seuraa historiallisen Mestarin oppia ja sisäisen Isän ohjausta. – Löydettyämme vihdoin Mestarin keskuudessammekin, silloin vasta voimme oppia Häntäkin paremmin ymmärtämään, Hänenkin työtänsä, elämäänsä ja käytännöllistä esimerkkiään seuraamaan. Ei sokeasti, ei umpimähkään, vaan itsenäisesti, kiitollisina ja omalla vastuullamme; yhä rinnastaen ja ottaen huomioon nuo kaikki kolme Mestari-kohdetta historiallinen Mestari, Mestari sisällämme ja Mestari keskellämme. ––– Nyt siirrymme käsittelemään tottelevaisuutta suhteessamme maailman johtoon ja auktoriteettiin. Vuorisaarnassa sanotaan: "Ja jos joku pakoittaa sinua yhden virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi". Ymmärrämme helposti, ettei umpimähkäinen tottelevaisuus käy päinsä tämän käskyn suhteen. Sillä voisihan joku, joko yksityinen ihminen, joukko tai järjestö tai kokonainen kansa pakoittaa meitä kävelemään kanssaan johonkin sellaiseen hommaan, jossa me polkisimme jalkoihimme vuorisaarnan yksityiskohtaiset käskyt ja neuvot. Valaistakseni asiaa kerron pari omaa kokemustani. Olen jo ennen maininnut – esim. viimevuotisilla kesäkursseilla –, että minä Suomen kansalaissodan aikana v. 1918 kuolemani uhalla kieltäydyin millään tavalla osallistumasta 22


mainittuun sotaan, en rintamalla, en esikunnissa enkä missään. Tässä voisi maailmanviisas selittää: "Vai niin. Te sanotte seuraavanne vuorisaarnaa. Hyvä. Mutta olette kai huomannut käskyn: 'ja jos joku pakottaa sinua yhden virstan matkalle, kulje hänen kanssaan kaksi?' Ettekö huomaa, että jos te todella seuraisitte vuorisaarnaa, silloin teidän velvollisuutenne olisi kulkea yksi virsta ensin siten, että heti lähtisitte rintamalle, ja toinen virsta siten, että osoittaisitte kahta vertaa suurempaa intoa taistelussa, ollen siten innoittavana esimerkkinä toisille". Näin voisi maailmanviisas asian tulkita. Mutta sekä vuorisaarnan opetus että oma kokemuksemme sanovat toista. Kieltäytymiselläni minä nimenomaan kuljin yhden virstan. Johan viidennessä yksityiskohtaisessa käskyssä nimenomaan kielletään sotimasta, riitelemästä; kehoitetaan rukoillen siunaamaan niitäkin, jotka meitä vahingoittavat. Pakoitettuna sotaan minä juuri kieltäytymiselläni kuljin yhden virstan Mestarin osoittamaan suuntaan. Ja että asia niin oli, sen myöskin sisäinen Isä minussa ilmaisi. Ensiksikin tämä sattui pitkäperjantain aattona, joten minä pitkäperjantaina maantiellä kulkiessani ajattelin: "taisipa tulla kurja pääsiäinen". Mutta hengessäni sain vastauksen: "ihana pääsiäinen". Ja niin kyllä kävikin. Vietin pääsiäispäivät eräässä majatalossa, kirjoitellen erästä kirjaa. Koko pääsiäispyhien aikana sain tuntea niin suurta Isän läsnäoloa ja rakkautta, että se oli kuin yhtä suurta Jumalan rakkauden tulvaa. Mikä samalla herätti huomiotani oli se, että kaiken aikaa tunsin ja tajusin, että tuo suuri rakkauden tulva oli Pekka Ervastin rakkauden tulvaa. – Kävi siis niinkuin Jeesus oli Pietarille sanonut, että se ei ollut liha ja veri, vaan se oli Isä, joka minulle ilmaisi, miten asia oli. Näin olin kulkenut yhden virstan tottelemalla Jumalaa ja ollen tottelematta maailman valtiaan vaatimusta. Mutta tämä oli vasta ensimmäinen virsta. Pian sain huomata, että minun oli lähteminen kulkemaan myös toista virstaa. Esityksissäni ja keskusteluissani ihmisten keskuudessa minun oli ryhdyttävä rauhan rakentajaksi. Minun oli tietoni ja kokemukseni mukaan valaistava sodan ja rauhan asiaa. Sillä vaikkakin sodassa uhrautuminen muinaisina, alkeellisen kehityksen aikoina, oli ollut moraalisesti sankarillinen teko, niin nyt on ihmiskunta kuitenkin jo niin pitkällä älyllisessäkin kehityksessään, että sankarius edellyttää toisenlaista uhria. Sankariuden kielteinen edellytys on nyt siinä, että ihminen kieltäytyy osallistumasta sotaan, kieltäytyy sittenkin, vaikka hänet sen vuoksi maailmassa surmattaisiin. Nyt on osattava uhrautua henkisessä työssä elämälle, eikä enää toisiaan surmaten tai itseään surmauttaen kuolemalle. Samoin minun on ollut puheissani ja keskusteluissani valaistava sitä mullistavaa tapahtumaa ihmiskunnan henkisessä historiassa, mikä teosofis-ruusuristi-liikkeen yhteydessä meidän ajallamme on tapahtunut. Minun on ollut valaistava Logoksen, Kristuksen, Jumalan asteettaista astumista ihmiskuntaan. Logos, ilmennyt Jumala, on tajunnallisesti kolmio, vastaten ihmisen älyä, tunnetta ja tahtoa. Kokemuksissa on minulle selvinnyt, että ennenkuin ihmiskunta voi lähteä palautumisen eli kohoutumisen tielle, täytyy aurinkokuntamme Logoksen eli Jumalan kaikki kolme tajunnan puolta ruumistua ihmiskuntaan. Ja meidän viides juurirotumme on todellisuudessa ensimmäinen varsinainen askel nousevalla puolella. Tämä on syy, miksi Logoksen kaikki kolme tajunnan puolta ovat nyt tämän viidennen juurirodun aikana ruumistuneet ihmiskuntaan. Buddhassa Logos pääsi ihmiskuntaan järkitajuntana. Jeesus Natsarealaisessa Logos pääsi ihmiskuntaan tunnetajuntana. Ja vihdoin Logos pääsi tahtotajuntana ihmiskuntaan siinä historiallisessa henkilössä, jonka me tunnemme Pekka Ervastin nimellä. Edellä sanoimme, että Jeesus Kristuksen – jossa kosmillinen Logos Poikana ruumistui ihmiskuntaan – sisäinen kosketus meihin on kuin Jumalan kosketus. Jeesus Kristus näkymättömänä on kuin tuo sisäinen Jumala. Sama on nyt Pekka Ervastin – jossa kosmillinen Logos entistä täydellisemmin eli Isänä ruumistui – sisäinen asema ihmiskunnassa. Pelastuksen tie ylöspäin nousulle on nyt ihmiskunnalle avattu kaikissa kolmessa: älyn, tunteen ja teon maailmassa. Koko tekojenkin maailma tulee muuttumaan. Alaspäisellä kaarella hengen laki aineessa on yleensä joutunut toimimaan sitovaan suuntaan. On muodostunut jäykkiä muotoja. Sillä henki ei ole varsinaisesti hallinnut


aineessa, vaan aine on ollut jotenkin voitolla, ja on sitonut henkeä. Mutta ylöspäisellä kaarella, nyt kun Logoksen kaikki kolme tajunnan puolta ovat ihmisten kautta astuneet aineeseen, nyt hengen laki aineessa alkaa toimia voittoisaan, purkautuvaan, vapauttavaan suuntaan. Siis tekojenkin maailma tulee muuttumaan. Mutta nyt nousee tärkeä kysymys: mikä on meidän perustekomme? Se on uhriteko. Ja ihmiskunnan elämässä on kaksi suurta uhritekoa: uhri Jumalalle ja uhri ihmisille. Uhri Jumalalle – oikeastaan ulkonaiselle, oikeuden ja koston uhkaavalle Jumalalle – on tapahtunut uhrautumalla sodassa. Uhri ihmisille on tapahtunut uhrautumalla sukupuolisessa avioliitossa. Nyt, kun Logos on astunut myöskin tekojen maailmaan, tulevat nämä molemmat uhriteot muuttumaan. Ensisijassa Jeesus Natsarealaisen voiton kautta – koska Jeesus Kristus osasi synnyttää sanallaan – ihmiskunta alkaa vapautua jakautumisestaan kahteen sukupuoleen. Sanotaan, että kuudennessa juurirodussa ihminen jatkaa sukuaan jollain uudella, luonnon itsensä keksimällä tavalla. Ja taas pääasiallisesti Pekka Ervastin voiton kautta – koska Isä pohjimmaltaan on sekä kaiken luoja että lopulta myös kaiken hävittäjä, ja jolle niinollen yksin kuuluu tuomion ja hävityksen miekka – pääasiallisesti Pekka Ervastin voiton kautta tullaan vapautumaan uhriteosta Jumalalle sodan, tappamisen ja tapattamisen ja tuhoamisen muodossa. Siis ei vain älyn ja tunteen, vaan myöskin tekojen maailma on mullistuva ja muuttuva. Tietenkään tämä ei suuressa ihmiskunnassa toteudu yht'äkkiä. Mutta mullistuksen ja muutoksen käytännöllinen perustus on laskettu. Yksilöittäin ihmiset heräävät tajuamaan, mikä Jumalan tahto kehittyvässä elämässä on. ––– Toinen virsta on siis kuljettava – niinkuin buddhalaisittain voitaisiin sanoa – hyvän lain esittämisessä ihmiskunnalle. Tai niinkuin Uuden Testamentin mukaisesti voitaisiin luonnehtia: ensimmäinen virsta on kulkua maailmasta Mestarin, Jumalan luo, toinen virsta on kulkua julistamaan ihmiskunnalle sitä totuuden ja rakkauden hyvää sanomaa, minkä ihminen hiljaisuudessa Jumalan luona on kuullut ja oppinut. Sitä tehden haltuumme uskotut leiviskät karttuvat. Ja ovathan kaksi yleistä käskyä, s.o: "rakastakaa Jumalaa ensin ja yli kaiken", ja toiseksi: "rakastakaa toisianne Kristus-rakkaudella", ovathan nämä kaksi käskyä myös kaksi talenttia; joiden oikealla kartuttamisella opimme oikein suorittamaan nuo kaksi edellä puheena ollutta uhritekoa, uhrin Jumalalle ja uhrin ihmisille. Samoin vuorisaarnan viisi yksityiskohtaista käskyä ovat myös haltuumme annetut viisi leiviskää. Jos me pelkurimaisesti tai liiallisesti arvostaen kätkemme ne maahan, niin kukaties ne voitaisiin ottaa pois, tai ne eivät olisi meille miksikään hyödyksi. Niidenkin suhteen on kuljettava kaksi virstaa. Vaikka ensimmäisen virstan kulku on välttämätön, voidaksemme ollenkaan kulkea toista, niin se ei kuitenkaan riitä. Ensimmäisen virstan kulku on talentin haltuumme saamista, toisen virstan kulku sen kartuttamista. Ei riitä, että kieltäydymme suuttumasta, kieltäydymme edes ajatuksissammekaan olemasta epäpuhtaita, kieltäydymme vannomasta, olemasta pahaa vastaan ja sotimasta. Se on kyllä tehtävä, mutta se on vasta ensimmäisen virstan kulkemista. Toisen virstan kuljemme palvelemalla Mestarin työssä siihen suuntaan, että ihmisissä, veljissämme ja ympäristössämme ja kaikkialla hyvyys voittaisi vihan, puhtaus ja rakkaus aistillisuuden, ja että totuus kasvaisi ihmisissä niin, että he valoittakin jaksaisivat totuudessa pysyä; että paha voitettaisiin passiivisella vastarinnalla, rakkaudella, ja että ihmiset osaisivat uhrata itsensä Jumalalle ilman verenvuodatusta, ilman sotaa, ilman hävitystä. Näin meidän on kuljettava kaksi virstaa. Ensimmäisen virstan kuljettuamme tulee Taivaallinen Ihmisemme, tulee Isä meitä vastaan. Hän syntyy meissä, antaa siunauksensa ja lähettää meidät toiselle virstalle: kertomaan löydöistämme ja kokemuksistamme. Silloin kuljemme kahta virstaa siten, että kuljemme samalla Jumalaan ja ihmisiin päin, ––– Alaspäisellä kaarella – ja etenkin alhaalla aineen laaksossa – me ihmiset yleensä olemme eläneet eripuraisuuden moninaisuudessa. Ylöspäisellä kaarella, palautumisen tiellä, me ihmiset yleensä opimme elämään sopusoinnun ykseydessä. Kuljemme siten ykseytymistä kohti. Näinollen erittelemme tässä eräitä ykseytymistapahtumia. 24


Edellä oli puhetta neljästä kehittyvästä ominaisuudesta: yksinäisyys ja ikävä, velvollisuus ja varovaisuus. Samoin oli puhetta neljästä lupauksesta: köyhyyden, naimattomuuden, tottelevaisuuden ja rauhanrakentamisen. Nyt nousee kysymys: ovatko nuo neljä ominaisuutta yhdeltäpuolen ja neljä lupausta toiselta puolen jossain yhteydessä keskenään? Tulevatko ne mahdollisesti sulautumaan toisiinsa? Ensiksi voimme sanoa niiden olevan siten yhteydessä keskenään, että mitä enemmän ihminen ajattelee elämää noiden neljän lupauksen kannalta, sitä voimakkaampina neljä vastaavaa ominaisuutta hänessä ilmenevät. Ja sitä menoa ne kumpaisetkin kannustavat ihmistä eteenpäin. Sitä menoa nuo asiat, nuo ihanteet ja ominaisuudet kerran sulautuvat toisiinsa. Voimme huomata seuraavat vastaavaisuudet ja yhtymät. Yksinäisyyden tunto sulautuu vapaaehtoiseen köyhyyteen. Onhan totta, että raha tuo omistajalleen ystäviä. Kun ihmisellä on aineellista rikkautta, ei hänen tarvitse olla yksin. – Mutta myöhemmin, etenkin köyhdyttyään, voi ihminen herätä huomaamaan, että ystävät olivatkin hänen rahojensa ystäviä, ja että oikeastaan hän ihmisenä on, ja on ollut, yksin. Tämä kaikki johtaa siihen, että ihminen lopulta astuu vapaaehtoiseen köyhyyteen. Tällöin vapaaehtoinen köyhyys nielee ja sulattaa itseensä yksinäisyyden tunnon, vaihettuen henkiseksi rikkaudeksi. Ikävä puolestaan sulautuu vapaaehtoiseen naimattomuuteen; naimattomuuteen Jumalan valtakunnan tähden. Sukupuolisuuden negatiivinen ominaisuus on ikävä. On aina vaan ikävä. Ja sukupuolielämässä tuo ikävä vain suurenee. Totta on mitä enemmän siitä vedestä juomme, sitä enemmän jano yltyy. Sen tähden tämä kaikki vähitellen johtaa vapaaehtoiseen naimattomuuteen; jolloin ikävä hukkuu naimattomuuteen, muuttuen sisäiseksi rakkaudeksi. Varovaisuus vie oikeaan tottelevaisuuteen. Synnynnäinen varovaisuus johtuu väärästä tottelevaisuudesta edellisissä elämissä. Ja johtuu se myöskin oikeasta tottelevaisuudesta. Sen tähden varovaisuus sulautuu ja yhtyy ja vaikuttaa siinä vapaaehtoisessa tottelevaisuudessa vuorisaarnan sisäistä Jumalaa ja Mestaria kohtaan, josta edellä perusteellisemmin puhuimme. Velvollisuuden tunto vie vepaaehtoiseen rauhan rakentamiseen. Tämä rauhan rakentaminen ei suinkaan ole vain ulkonaisen rauhan rakentamista. Velvollisuuden tunto kannustaa vähitellen luopumaan kaikesta, ja siirtymään asteellisesti työhön Jumalan valtakunnassa. Tämä on toimiva asenne siinä valtakunnassa, mikä on meidän Taivaallisen Ihmisemme koti, Jumalan maailma ihmisten sisällä ja keskellä. Näin olemme kulkemassa eripuraisuuden moninaisuudesta sopusoinnun ykseyttä kohti. Ensimmäinen virsta on kuljettava kieltäymisen tietä, toinen virsta Jumalan tahdon ilmentämisen tietä.


V HENKINEN TYÖ JOOGANA Puhuessamme ihmisen henkisen elämän tiestä täydellisyyteen, vuorelle ja Temppeliin, emme luonnollisestikaan voi lopulta sivuuttaa sitä puolta asiassa, jota sanotaan varsinaiseksi henkiseksi työksi, siksi työksi, jota oppilas Mestarinsa johdolla vapaasti, ilman maallista virka-asemaa, siis niinkuin vapaa taiteilija, itsenäisesti ja omalla vastuullaan suorittaa. Evankeliumienkin kirjoituksista näemme, kuinka tärkeänä Mestari pitää tällaista, sanoisimmeko "epävirallista", vapaata, itsenäistä ja omalla vastuullaan suoritettavaa henkistä työtä. Evankeliumissa sanotaan: "Ja nähdessään kansanjoukot hänen tuli heitä sääli, kun he olivat rääkkääntyneet ja nääntyneet niinkuin lampaat, joilla ei ole paimenta. Silloin hän sanoi opetuslapsilleen "Eloa on paljo, mutta työmiehiä vähä. Rukoilkaa siis elon Herraa, että hän lähettäisi työmiehiä elonkorjuuseensa". Sitten Mestari kehoittaa kahtatoista opetuslastaan lähtemään matkalle, antaen heille neuvoja, miten heidän on matkalle varustauduttava ja miten matkalla meneteltävä. Näemme, että heillä ei ole mitään taattuja vuosituloja, ei jonkun järjestön, kirkon tai seuran valtakirjaa esiintyäkseen. He saavat lähteä vapaina, itsenäisinä ja omalla vastuullaan. He saavat oppia soveltamaan käytäntöön periaatteen: Jumalan valtakunta ja sen työ ensin, ja kaikki muu saa seurata siinä ohella. Erään toisen kerran Mestari lähettää seitsemänkymmentä tilapäisempää oppilastaan etukäteen valmistamaan maaperää niille paikkakunnille, jonne hän itse myöhemmin aikoo mennä. Heillekin hän antaa yksityiskohtaisia neuvoja, kuinka heidän tulee matkalle varustautua ja työssään käyttäytyä. Myöskin Morja ja Kuthumi, teosofisen liikkeen alullepanijat sanoivat, että suorin tie Mestarin luo käy teosofisen työn kautta. Samoin Pekka Ervast esim. kirjassaan "Haaveilija" ja eräissä kirjoituksissaan "Tietäjässä" asettaa kuin tarjouksena ihmisen eteen ihanteen, jossa hän voisi ryhtyä jopa kokonaan itsenäiseen, vapaaseen henkiseen työhön. Sillä palkattu, virallisesti asetettu työntekijä – niinkuin Jeesus opettaa – ei ole tietoinen uhristaan ja vastuunalaisuudestaan, vaan on vaikeuksien sattuessa altis vetäytymään syrjään. Mestarin lähettämä työntekijä sensijaan – uhrautuen Mestarin työssä ihmiskunnan hyväksi – oppii olemaan uskollinen kuolemaan asti. Niinpä nyt yritämme siirtyä puhumaan varsinaisesta henkisestä työstä; tai ehkä paremminkin työhön ryhtyessämme kohtaamistamme ja voitettavistamme vaikeuksista. Tässä työssä voimme eritellä eri puolia ja jaksoja. Ottakaamme aluksi: Y l e i n e n v a i k u t u s. Teosofis-ruusuristiläisestä työstä, henkisestä työstä,voimme hyvinkin puhua v a i k u t u s merkityksessä. Mutta ensiksi: miksi yhdistämme henkisen työn erikoisesti teosofis-ruusuristiläisyyteen? Kahdestakin syystä. Ensiksi, koska tämä nimi erinomaisesti kuvaa henkistä työtä. Teosofia merkitsee j u m a l v i i s a u s , ja ruusuristi merkitsee, että kun elät ja toimit jumalviisauden mukana, silloin kannat ristiäsi siten, että siitä puhkeavat ruusut. Toiseksi siitä syystä, että teosofis-ruusuristielämänymmärrys on seuraus siitä suuresta, aurinkokuntamme rajojen ulkopuolelta tapahtuneesta henkisestä vuodatuksesta, mikä erikoisesti Pekka Ervastin keskushenkilönä ollessa meidän maailmaamme ja ihmiskuntaamme vuodattautui. Teosofis-ruusuristi-elämänymmärrys on siis alkuperältään aurinkokuntamme Logoksen kantamaan ristiin puhjennut ruusu. Näinollen: ryhtyessämme varsinaiseen teosofis-ruusuristityöhön, silloin joudumme tämän työmme kautta osallistumaan Logoksen kantamaan ristiin ja siitä rististä puhjenneeseen ruusuun. Mutta. tähän Logoksen ristiin ja ruusuun yhtyessään, Tosofis-ruusuristi-työtä tehdessään, tekee ihminen jo sellaisenaan jonkunlaisen vaikutuksen ympäristöönsä; niinkuin kylläkin tekee jokainen ihminen, olkoon hänellä millainen maailmankatsomus tahansa. On luonnollista, että juuri tämä vaikutus on erinomaisen tärkeä puoli ihmisen elämässä. Se on jo sinään työtä, riippumatta siitä, onko ihminen karmallisesti missä asemassa tahansa, tai vaikka hän olisi joko osittain tai kokonaan 26


teosofis-ruusuristiläisessä työssä. Siirrymme sitten Ryhmätyöhön. Voimme puhua teosofisesta työstä ryhmätyönä, looshityönä. Siinäkin on, niinkuin kaikessa työssä, etenkin oppimis- ja opettamistyössä, kaksi puolta: vastaanottamisen ja antaminen. Ellei alinomaan kykene vastaanottamaan, ei kykene antamaankaan. Ja päinvastoin: ellei kykene antamaan, ei kykene vastaanottamaankaan. Ymmärrettyään antamisen ja vastaanottamisen kaksinaisuuden ja huomattuaan taitonsa kummassakin, niin vastaanottamisessa kuin antamisessakin, vähäiseksi, on ihmisen sitten opittava olemaan uskollinen siinä vähässä, mihin hän kummassakin kuitenkin kykenee. Vielä oppii ihminen ryhmätyössä huomaamaan, että hän uskollisuudessaankin saattaa olla joko laahustava tai virkku, joustava. Laahustaviksi me uskollisuudessammekin muodostumme silloin, kun me kovin paljon huolehdimme itsestämme, kuormitamme itseämme omalla luulottelevaisuudellamme, laahustaen siten, kuin kuormitettu saituri, vaikeasti eteenpäin. Virkuksi eli joustavaksi voi ihminen muodostua siten, että hän ryhmän jäsenenä koettaa mahdollisimman paljon astua oman itsensä ylitse, astua yli persoonallisten vaatimuksiensa, tapojensa ja oikkujensa, heikkouksiensa ja hyveittensä, kykyjensä, tärkeyksiensä ja arvokkuuksiensa. Toisin sanoen: hän eläytyy henkiseen harrastukseen ja työhön. Muu seuraa siinä ohella. Tai on seuraamatta. Ilo puhkeaa ruusuna työn ristissä. Näin muodostuu tilanne ryhmässä sellaiseksi, että sekä yksilöt, että ryhmä kokonaisuudessaankin voi olla sekä vastaanottaja että antaja. Siirrymme sitten siihen puoleen, jota voimme nimittää Teknilliseksi teosofiseksi työksi. Tarkoitamme teosofista elämää ja työtä siinä muodossa, kun ihminen tekee työtä teosofis-ruusuristiläisen maailmankatsomuksen puolesta puhumalla, esitelmöimällä, kirjoittamalla, teosofisruusuristiläistä kirjallisuutta kustantamalla ja levittämällä. Puhumme nyt henkiseen työhön valmistautumisesta. Oletetaan, että ihmisellä on joku karmallinen tehtävä eli velvollisuus, olkoon se mikä hyvänsä. Hän täyttää nämä velvollisuutensa hyvin ja uutterasti. Herättyään totuuden etsijäksi alkaa hän ymmärtää Mestarin johtaman henkisen työn tarpeellisuuden, koettaen karmallisen työnsä ohella osallistua siihen niin paljon kuin mahdollista. On hyvä alunperin ottaa huomioon eräitä seikkoja. Ensiksi pitäisi olla varovainen karmallisen eli maallisen ammatin lisäämisessä. Kokemus on osoittanut, että jos totuuden etsijä pyrkii muuttamaan paikkakuntaa tai toimialaa persoonallisia etuja silmällä pitäen, niin yleensä hänen asemansa sen kautta vain vaikeutuu. Sillä vaikeudet eivät poistu pakenemalla, vaan voittamalla. Täytyy ensisijassa varautua henkiselle työlle ja pitää silmällä, ettei maallisten asioiden järjestely vaikeuttaisi osanottoa henkiseen työhön. Parempi mitä vähemmän karmallinen tehtävämme huomiotamme vaatii. Aineellinen työ saisi muodostua melkeinpä kuin alitajunnan tai tottumuksen varassa tapahtuvaksi; jotta mieli ja harkitseva ajatus olisi samalla vapaa hengen toimintaan. – Tämän ohella ihminen luonnollisesti kieltäytyy tuhlaamasta aikaansa ja voimiansa turhaan seuraelämään, tai sellaisiin sivutehtäviin ja harrastuksiin, jotka eivät kuulu hänen varsinaisiin velvollisuuksiinsa. On suuri merkitys sillä, että ihminen itse järjestää, tekee tällaista vapautumis- ja puhdistamistyötä itsealoitteellisesti. Sillä ellei ihminen milloinkaan itse ryhtyisi tällaiseen järjestelyyn, tai kun hän laiminlyö kohtalon tarjoamat tilaisuudet järjestelläkseen itseään varsinaiselle henkisen toiminnan puolelle, silloin tämä laiminlyönti ottaa sellaisen karmallisen muodon, että hän "vapautuu" sekä kykeneväisyydestään että tarjoutuvista tilaisuuksista ja mahdollisuuksista. Ainakin seuraavassa elämässä, mutta useasti jo samassakin ruumistuksessa tapahtuu se, josta sanotaan, että otetaan talentit pois ja annetaan sille, kuka niitä uutterasti ja taitavasti käyttää. Toisin sanoen: laiminlyöden tilaisuuksia, joissa ihminen voisi järjestäytyä Mestarin johtaman henkisen työn puolelle, muodostuu hänen kohtalonsa vaikeaksi ja umpiperäiseksi. On


aivan toista, kun ihminen koettaa itse vapaaehtoisesti järjestää itselleen mahdollisuutta, vapautta ja aikaa osallistuakseen Mestarin työhön. Silloin kohtalo voi avata ihmiselle enemmän vapautta ja mahdollisuuksia, jolloin hänen Taivaallisen Ihmisensä voimat ja kyvyt pääsevät paremmin esille päivätajuisessa toiminnassa. Tässä on siis sanottu varovaisuudesta tässä erikoisessa, vai sanoisimmeko varsinaisessa merkityksessä. Nyt tulevat eteemme n.s. J o o g a v a i k e u d e t y l e e n s ä. Emme tässä ajattele joogavaikeuksia vain mietiskelyssä, vaan myöskin yleensä henkisessä työssä. Olemmehan kaikki ehkä lukeneet, tai kenties kokeneetkin joogavaikeuksia mietiskelyssä. Niinpä Ruusu-Ristissä n:o 5 v. 1927 oli erään "saksalaisen reformaattorin", Paulkin puhe: "Elämän lähteillä". Vaikka Paulkin työ ja systeemi kuuluisikin ruumiilliseen joogaan, niin tuo kirjoitus on kuitenkin asiallinen. Se osoittaa tekijänsä harjoittaneen omalaatuistaan joogaa ja saavuttaneen kokemuksia. Hän esittää, että jos päättää vaikkapa harjoittaa tasaista hengitystä vain viiden minuutin ajan, pitäen samalla ruumiinsa liikkumattomana, niin koko alempi luonto ymmärtää sen silmänräpäyksessä sodanjulistukseksi, ja se lähettää heti joukkonsa tuleen, ryhtyy vastarintaan, elähyttäen ja muistuttaen ihmistä kaikissa vanhoissa tehtävissään, tottumuksissaan ja taipumuksissaan. Alempi, puoliaan pitävä luonto nostattaa mieleen ja elähyttää kaikkia tärkeitä ja vähemmän tärkeitä asioita, joita juuri nyt pitäisi miettiä, järjestää tai suorittaa. Tuntuu niin elävästi ja selvästi, kuinka tällainen mediteeraaminen tai hengityksen harjoittaminen on hyödytöntä ajanhukkaa; olisi paljon tärkeämpää ajateltavaa, hyödyllisempiä tehtäviä. Jos on onnistunut torjumaan nämä vihollisen ensimmäiset partiojoukot – sanoo Paulk –, silloin vihollinen lähettää uusia joukkoja tuleen. Tunnemme yht'äkkiä kutiamisia ja nipistyksiä ruumiissamme, ja me emme malta olla nostamatta kättämme puolustukseen, s.o. raapimiseen. Tämähän lienee yleispätevä kokemus. Ken vähänkin on yrittänyt harjoittaa mietiskelyä, tuntee tämän asian. Monia kiintoisia muistoja tai tärkeitä asioita nousee mieleen niin elävinä, innoittavina ja velvoittavina, että tuntuu kuin pitäisi heti paikalla keskeyttää mietiskely ja rynnätä noita toisia asioita suorittamaan. Kokematon saattaa tosiaan – melkeinpä pyhästi tai järkevästi loukkaantuneena sanoa itselleen: "no mutta, tosiaan, joko minä alan tulla lapselliseksi! Että minä, järjellinen olento, tällätavoin istun mediteerailemassa!" Ja hän saattaa nousta ja lopettaa mietiskelynsä siihen paikkaan. Mutta sitten – edellyttäen, että hän on vilpitön havaintojen tekijä itsensäkin suhteen – saattaa hän panna merkille, että hän on päivän kuluessa saattanut tuhlata vaikkapa kokonaisen tunnin turhassa haaveilussa – jolloin eivät mitkään tärkeät asiat hänen huomaavaisuuttaan vaatineet. Tai hän on tuhlannut tunnin kuunnellakseen, vieläpä osallistuakseen johonkin turhaan, jopa ilkeämieliseen ja vahingolliseen jutteluun jostakin asiasta tai henkilöstä – ilman että hän olisi tuntenut itseään erikoisen lapselliseksi, tai että tärkeät velvollisuudet olisivat kutsuneet, tai että joku erikoinen nipistely tai kutka ruumiissa olisi häntä häirinnyt. Jos hän on riittävän vakavamielinen ihminen, niin hän häpee omaa kehnouttaan, nöyrtyy ja vahvistuu – ja jatkaa henkistä pyrkimystään. Ja hän saa kokea myöskin myönteisiä asioita. Siirrymme nyt huomioimaan, miten esiintyvät J o o g a v a i k e u d e t r y h m ä t y ö s s ä. On huomattu, että kun pitäisi mennä ryhmäkokoukseen, vaikkapa kerran pari viikossa, niin kasaantuupa juuri siksi hetkeksi niin paljon kiireellistä ja tärkeää tehtävää, ettei mitenkään sopisi mennä. Toisella kertaa taas sattuu pistäytymään se tai tuo tuttava, vieläpä tärkeä arvohenkilö, jolle ei nyt mitenkään käy sanominen, että niin "vähäpätöisen" tai muodin ulkopuolella olevan asian, kuin looshikokouksen tähden, siirtäisimme tai peruuttaisimme tuon muodin ja hyviin tapoihin kuuluvan seurustelun. Ja niin pääsee alempi luonto voitolle ja tukahuttaa meidän vakavammat pyrkimyksemme; ellemme opi voittamaan ja järjestämään tilanteita. Mutta tämän voittaessamme tulee oma ärtyisyytemme, kaikenlainen hermostuneisuus ja kutka. 28


Muistuu niin oikeutetusti mieleen, kuinka oikeastaan – suurta itsesääliä tuntien – pitäisi mennä ulos kävelemään, tai laskeutua levolle. Niin, sääli raukkaa. Ja siten tyrehtyy looshikokoukseen meno. Mutta myöhemmin voi panna merkille, kuinka jo seuraavana iltana oli voinut, itseänsä surkeilematta, istua jossain joutavassa seurassa tai "komiteassa", eikä mitään kiirettä, ei väsymystä, ei hermostuneisuutta, ei pistoksia eikä kutkua tuntunut olevan. Tällainen huomio voi herättää ihmisessä mielenkiintoa siinä mielessä, että hän ravistelee päältään joutavan itsesäälin, jatkaen entistä uutterammin osanottoaan looshityössä. Mutta sitten voi hyökätä esille kolmas alemman luonnon partiojoukko: oma turhamaisuus. Ihminen on huomaavinaan, ettei hänen henkilöllisyytensä ole saanut riittävää huomiota osakseen. Hänessä herää "pyhä" ja sangen "oikeutettu" loukkaantumisen tunne. Ei ole osattu huolehtia enempää hänen tarpeistaan kuin ansioistaankaan. Aijai. Ei tästä tule mitään. Ja alempi luonto tietää kokemuksesta, että sittenhän on ihme, ellei tämä ihmisen omaan turhamaisuuteen vetoaminen tepsi. Niin monet lahjakkaat ja ponnekkaasti aloitetut yritykset ovat tähän kuoppaan kuupertuneet – Mutta ei sentään aina. Sillä toiset hoksaavat ajoissa asettaa itsensä porraspuuksi, ja niin astelevat turhamaisuuden kuilun toiselle puolelle. J o o g a v a i k e u d e t t e k n i l l i s e s s ä , h e n k i s e s s ä t y ö s s ä. Edellä esitetyt joogavaikeudet mietiskelyssä ja ryhmätyössä toistuvat sitten varsinaisessa teosofisessa työssä sen teknillisessä merkityksessä. Teknillistä teosofista työtä on, kun ryhdymme työhön teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen puolesta puhumalla, esitelmöimällä, kirjoittamalla, kirjoja kustantamalla ja levittämällä. Ihminen ryhtyy tähän työhön – niinkuin jo edellä sanoimme – kuten vapaa taiteilija, itsenäisesti ja omalla vastuullaan, ilman virka-asemaa, ilman ulkonaisia valtakirjoja: henkisen, Taivaallisen Ihmisensä ja Mestarin lähettämänä ja inspiroimana. Ryhtyessään tällaiseen työhön. – vieläpä aavistaen kohtalonsa olevan sellaisen, että se työ todennäköisesti ottaa hänet kokonaan – joutuu ihminen huomaamaan, kuinka alempi luonto asettuu mitä hurjimpaan ja yllättävimpään vastarintaan. Se panee kaikkensa liikkeelle, ikäänkuin silläkin olisi elämä ja kuolema kysymyksessä. Etenkin, jos ihminen on joutumaisillaan, tai on jo joutunutkin, henkisen inspiration yhteyteen. Sillä sellaista inhimillistä saavutusta aineellinen luonto, joka alaspäisellä kaarella – niinkuin edellä sanoimme – on yleensä onnistunut kahlehtimaan hengen aineen ylivaltaan, sellaista hengen yliotetta aineen tajunta suorastaan kauhistuu, pitäen sitä omalle mahdilleen ja auktoriteetilleen vaarallisena. Ensiksi ovat tietysti edessä nuo jo mietiskelyssä ja looshityössä koetut levottomuudet, hätääntyneisyys j.n.e., mutta nyt kaikki paljon voimakkaampana. Tähän liittyy jonkunlainen epävarmuus, kammottavaisuus. Niin että jos missä, niin tässä ihminen saa vastaansa nuo Zanonissa esiintyvän Glyndonin kauhut; vaikkakaan ei välttämättä samoissa muodoissa, eikä tappiolle joutuen, niinkuin Glyndon. Tässä kysytään pyrkijältä uskoa. Kirkot ovat panneet usko-käsitteemme aivan piloille. Mutta pyrkijälle selviää, mitä usko on. Usko on hänelle peräänantamatonta työhön käsiksi käymistä. Usko ilmenee luovassa työssä, siinä työssä, jossa Mestarin inspiratio toteutuu. Pyrkijälle tämä käy selviöksi, ja siksi hän uskoo ja yrittää. Ja ihmiselle tapahtuu uskonsa mukaan. Se ei tapahdu minkään luonnottomuuden kautta, vaan peräänantamattoman, uskonsa mukaisen työn ja ponnistuksen kautta. Samalla ihminen saa arvokasta kokemusta. Kun alkuun on päästy, kun ura on uurrettu, on myöskin taitoa saavutettu. Työhön luonnollisesti aina sisältyy vaikeuksia. Jokaisessa luovassa yrityksessä on tavallaan toistettava tuo vertauskuvallinen matka Vipusen vatsaan, sanoja saamaan. Tai toistettava matka yli Punaisenmeren, halki vaikean erämaan, aina luvattuun maahan, s.o läpi astraalitason, halki alemman tunne- ja älymaailman, sisälle Taivaallisen Ihmisemme elämään, Mestarin inspiratioon. Luonnollisesti jatkuva kokemus lisää uskoa. Mutta sisua ja kestävyyttä tarvitaan. Ihmisen täytyy kohdata ja tottua kokemukseen, jossa tuntee ja tietää olevansa yksin, tavallaan yksin, kannustimenaan tieto siitä, että työtä on tehtävä, eteenpäin mentävä. Alkukokemuksissaan ihmisestä


voi tuntua, niinkuin hän olisi joutunut johonkin kaaostilaan, jossa "maa oli autio ja tyhjä, ja pimeys oli syvyyksien päällä, ja Jumalan henki liikkui vetten päällä". Ja niinhän asia kyllä onkin. Sillä jokainen ihminen on kutsuttu luojaksi – ollessaan samalla luotavanakin – omassa maailmassaan. Sen tähden hän ei voi välttyä kokemasta tuota alkukaaostilaa, jossa on vain maa ja taivas, s.o. käsitys alemmasta ja ylemmästä elämästä, katoavaisesta ja katoamattomasta, mutta jossa ei omakohtaisen henkisen luomistyön kokemus ja sen aiheuttama tiedon valo vielä valaise, vaan on suuri kokemattomuuden pimeys ja alkuvedet, s.o. mahdollisuudet. Ryhtyäkö nyt luomistyöhön omassa maailmassaan? Isän maailmassa. On monta sivuhoukutusta. On heti tarjolla houkutus: vetäytyä takaisin maallisen huoliin, hukuttautua maallisiin velvollisuuksiin. Tai: ryhtyä tähyilemään ja keinolla millä hyvänsä "parantamaan" toisten ihmisten maailmaa. Tämä on erittäin houkutteleva ansa. Jos sitä tahtoo välttää, silloin täytyy olla tunkeilematon, täytyy sallia jokaisen rakentaa maailmaansa sen taidon mukaan, mikä kullakin on. Sillä jokainen on ensisijassa vastuussa omasta maailmastaan. Sen tähden: olkoot maailmojen rakentajat riitelemättä keskenään! Suvaitkoot toisiaan. Ottakoot toisistaan oppia. Olkoot toisilleen myötätuntoisia. Oppikoot olemaan avuliaita ja rakastamaan toisiaan. Opimme samalla erään tärkeän asian: minun kannaltani kaikki maailmat ovat hyviä, kunhan vaan minun maailmani on hyvä. Olkoon minun maailmani niinollen kuin luova aurinko, tai kuin kiertotähti, joka uskollisesti kiertää rataansa sille kuuluvalla paikallaan. Mutta nytpä olemme unohtuneet puhumaan, kuin valmiin maailman kannalta. Mutta onhan sanottu täydellisyys on rakkaudessa. Rakkaus tekee mahdolliseksi, että jokainen aloittelijakin – omassa pikku maailmassaan – voi heti saada käytettäväkseen täydellisyyden sanelemat ohjeet. Alkavassa luomistyössämme voimme heti ottaa ohjeiksemme Taivaallisen Isän Viisi Käskyä. Ja sitten Vuorisaarnan kokonaisuudessaan. Tämä on verraton apu siinä välttämättömyydessä, että jokaisen on kuitenkin luotava oma maailmansa. On turvallista – olkoon yksilö niin taitava kuin onkin – liittyä aurinkokuntamme Mestariin, Isään, Jumalaan. Hänen kanssaan voimme olla kosketuksessa kaikkeuden Isään, Häneen, joka yksin on ilmenneen ja ilmenemättömän kynnyksellä. Tässä kohdassa herää kuin luonnostaan kysymys miksi ihmiset niin hitaasti ja vastahakoisesti ryhtyvät henkiseen tehtäväänsä? Ihmiskunnan historiaa ajatellessa on huomattavana, että ihmiset mieluimmin ovat ryhtyneet melkeinpä mihin muuhun tahansa. Yleisessä historiassa voimme panna merkille erään päävirheen: on luultu voitavan pystyttää pysyväinen maailma huolimatta siitä, onko se sopusoinnussa Logoksen, Jumalan maailman kanssa. Tämän harhaluulon vallassa rakennetut mailmamme ovat tuomitut sortumaan. Ja maailmojen sortuessa me itsekin joudumme sortumaan ja kärsimään. Sen tähden täytyy tulla selviöksi: oikeata maailmaa rakennamme vain silloin, kun rakennamme sopusoinnussa Logoksen, Jumalan maailman kanssa. Ja käytännölliset rakennusohjeet ovat juuri Vuorisaarnassa. Jos yleisestä historiasta siirrymme n.s. joogan historiaan, niin näemme omituisia asioita. On muodostunut n.s. alempi jooga, jossa ilmenee kummallisia päämääriä ja menetelmiä. Tärkeämpänä kuin ryhtyä henkiseen työhön Mestarin, Kristuksen, Isän johdolla, ovat ihmiset saattaneet pitää sellaisia treenauksia, kuin esim. harjoitella seisomaan pitkiä aikoja yhdellä jalalla, istua molemmat jalat niskan takana, tai seisoskella kainaloitaan myöten järvessä, niinkuin fakiirit ovat tehneet. Tai ihmiset ovat lähteneet jollain eriskummallisella tavalla kulkemaan maapallon ympäri. Ovatpa jotkut antaneet muurata itsensä johonkin luostarin muurin koloon. Kaikki tuollaiset ja monet muunlaiset hommat ovat voineet kiinnostaa ihmisiä enemmän, kuin ryhtyminen Mestarin johdolla luojaksi henkisessä työssä. Monet tuollaiset asiat kiinnostavat ihmisiä ja estävät heitä ryhtymästä varsinaiseen teosofis-ruusuristi-työhön. Siinä kun ei ole tarjolla edes tuota kuoleman jälkeistä nautinnon ja laiskottelun paratiisia; jollaista rappiolle menneissä uskonnoissa niin auliisti tarjoillaan. Ei mitään sellaisia itsekkyyttä kutkuttelevia harhakuvitelmia. Ei siinä merkityksessä mitään, mihin "päänsä kallistaisi". Ei muuta kuin vapaaehtoista työtä, työtä ja taas vaan työtä. Tietysti lepoa myös. Työtä ja lepoa siihen suuntaan, että Jumalan tahto ilmenisi. Niin, sekä H.P. Blavatsky että Pekka Ervast huomauttavat, että kun puhutaan okkultismista, niin 30


okkultismia on vain se, kun ihminen elää ja toimii vuorisaarnan opin mukaisesti. Selvää on myöskin, että kun puhutaan henkisestä työstä, niin henkistä työtä tehdään vain silloin, kun sitä tehdään Taivaallisen Ihmisemme ja Mestarin viisauden mukaisesti, sopusoinnussa vuorisaarnan kanssa. Muussa tapauksessa työmme on sielullis-ruumiillista työtä. ––– Mutta aikansa kierreltyään monissa harhoissa ja kummallisuuksissa – ikäänkuin samalla kertaa etsien ja pakoillen Taivaallista Ihmistään – joutuu ihminen lopulta kuitenkin siihen ratkaisevaan kohtaan, jolloin hän lausuu nuo taikasanat: "tulkoon valkeus!" On huomattava, että tuo sanominen: "tulkoon valkeus!" tapahtuu ihmisen koko käytännöllisessä olemuksessa ja teossa. Tätä sanoessaan ihminen elää siinä ennakkoselviössä, että ihmiselle kuuluu valon saavuttaminen, ja että henkinen työ sekä edellyttää että johtaa valon saavuttamiseen. Vakavalle totuudenetsijälle tapahtuu kerran se, mitä tarkoitetaan sanoessa: "Ja valkeus tuli". Ken etsii, hän löytää. Syttynyt sisäinen valo lisääntyy rinnan luovan henkisen työn ja palveluksen kanssa. Vielä seuraamme siirtymistä V a l m i s t a v a l t a t i e l t ä v a r s i n a i s e l l e t i e l l e. Toimiessaan muun työnsä ohella uskollisesti luovassa henkisessä työssä, kasvaa ihminen kokemuksessa ja uskossa ja lähenee vähitellen ja asteettaisesti sitä rajaa, jolloin hän siirtyy valmistavalta tieltä varsinaiselle tielle, s.o. siirtyy kokonaan luovaan henkiseen työhön. Taas henkistä työtä ajatellen on otettava huomioon inhimillis-jumalallisen kehityksen historiallinen saavutus. Sanoimme jo, että teosofis-ruusuristi-elämänymmärrys on itse aurinkokuntamme Logoksen kantamaan ristiin puhjennut ruusu, ja on se siten historiallisen kehityksen täydellistynyt elämänymmärryksellinen ilmennys. Se on historiallisia uskontoja puhdistava ja syventävä, itseensä sulkeva ja eteenpäin vievä, uudesta henkisestä vuodatuksesta syntynyt maailmanuskonto. Tästä johtuu, että teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen työsaralla tarjoutuu tilaisuus antautua uudestisyntyvään henkiseen työhön ihmiskunnan hyväksi. Tämä ei merkitse, etteikö ihmisillä olisi tilaisuus elää hengen elämää ja tehdä henkistä työtä yleensä vanhoissa uskonnoissa. Sellainen mahdollisuus edelleenkin on. Ihmisillä on edelleenkin mahdollisuus seurata vanhojen historiallisten Mestareiden opetuksia. Mutta teosofis-ruusuristi-elämänymmärrys sisältää itsessään kaikki vanhat uskonnot niiden alkuperäisyydessä, ollen itse vuorostaan uuden suuren universaalisen vuodatuksen elämänymmärryksellinen ilmaus. Tällä emme sellaisenaan ja ilman muuta tarkoita niitä monia seuroja ja järjestöjä, jotka nyt tai vastaisuudessa muodostavat teosofis-ruusuristiläisen liikkeen. Onhan teosofinen liike joissakin seuroissaan jo kovasti maallistunut. On sekaantunut politiikkaan ja sotaan ja muodolliseen kirkkoon, jolloin historiallisen Mestarin käytännöllinen siveysoppi, vuorisaarna, on jäänyt pääasiasta sivuasiaksi. Kuitenkin teosofis-ruusuristi-elämänymmärrys on nyt ihmiskunnalle annettu. Se on annettu alustavasti H.P. Blavatskyn ja varsinaisesti Pekka Ervastin jälkeensä jättämissä kirjoissa ja elämäntyössä. Se on sellaisenaan aarre, jota ihmiskunnalla ei ole ennen ollut. Se aarre on nyt vapaasti jokaisen totuudenetsijän käytettävänä. Ja varmaan on aina oleva ratkaisevasti henkiseen työhön antautuneita yksilöitä, sellaisia, jotka ovat kaikesta luopuneet, joilla on elävä suhde Mestariin, Taivaalliseen Ihmiseensä, Jumalaan. Ja varmaan nämä yksilöt tekevät kaikkensa myöskin elävän, kaavoihinsa kangistumattoman seura- ja looshityön, siis järjestyneen yhteistyön aikaansaamiseksi ja ylläpitämiseksi. Tämä selviö antaa meille aiheen katsella toivorikkaasti tulevaisuuteen.


VI HENGEN NOUSU AINEEN HAUDASTA Edellä puhuimme, kuinka alaspäisellä kaarella – siis atlantilaisen eli neljännen juurirodun puoliväliin asti – aineen mahti pyrki ja onnistuikin kahlehtimaan henkeä, ehkä tarpeettomankin jäykkiin aineellisiin muotoihin. Niinpä Pekka Ervast kesäkursseilla Terijoella esittikin, että alkuperäinen ajatus ei ollut, ei ollut alkuperäinen suunnitelma, että elämä laskeutuisi meidän karkealle kemiallis-fyysilliselle tasolle. Lankeemus tapahtui, kun aikojen aamuna osa enkeleistä kieltäytyi ruumistumasta. Älykkäämpien täten jäädessä pois, joutuivat vähemmin kehittyneet sekaantumaan sukupuolisesti eläimiin. Tällöin elämä laskeutui fyysillis-kemialliselle tasolle, ja ihmiset jakautuivat kahteen sukupuoleen, mieheen ja naiseen. Auttavaksi tekijäksi tuli tällöin kuolema. Mutta miten on ymmärrettävä, että kuolema tuli auttavaksi tekijäksi? Ymmärrämme tämän hyvinkin. Kuolemasta tuli auttava tekijä siten, että se yhä uudelleen vapauttaa ihmisen aineellisen mahdin ylivallasta, opettaen siten kuolemassa ja kuoleman jälkeisissä tiloissa ihmistä ymmärtämään, että hän tajuntana on henkiolento, joten hänen ei ole pakko antaa aineen mahdin sitoa itseään aineen orjaksi. Tätä läksyään ja tätä tehtäväänsä joutuu ihminen oppimaan jatkuvissa jälleensyntymissä siihen asti, että hän vapauttaa kuoleman palvelemasta itseään. Toisin sanoen siihen asti, että ihminen ruumiissa eläessään täysin voittaa aineen mahdin, luopuen vähitellen ja jatkuvasti kaikesta, elääkseen vapaaehtoisesti henkisen työn elämää aineen maailmassa. Tältä pohjalta ajatellen ymmärrämme myöskin, että ennenkuin ihmiskunta kokonaisuudessaan voi aloittaa voittoisan nousunsa aineen ylivallasta, täytyy tapahtua aloitteellisesti ratkaiseva hengen yliote aineesta. Tämä aloitteellinen ratkaisu tapahtuu siten, että aurinkokuntamme johtava henki, Logos, täydellisesti ruumistuu ihmiseksi aineen tasolle. Siten lasketaan pohja hengen alkavalle ja jatkuvalle voitolle; jolloin aine ja sen mahti jälleen alistuu hengen palvelevaksi käyttövälineeksi. Täten käy perustellun selväksi myöskin se, mitä edellä sanoimme Logoksen kolminaisesta ruumistumisesta meidän viidennen juurirotumme aikana. Sillä viides juurirotuhan on – niinhyvin nykyisessä neljännessä luomispäivässä seitsemine juurirotuineen, kuin koko planeettakaudessammekin seitsemine luomispäivineen – ensimmäinen varsinainen porras ylöspäiselle kaarelle. Emme olisi päässeet varsinaisesti nousemaan, ennenkuin Logos kolminaisena tajuntana, Pyhänä Henkenä, Poikana ja Isänä ruumistui ihmiskuntaan. Nyt tämä Logoksen kolminainen inkarnoituminen on tapahtunut Buddhassa, Jeesus Natsarenuksessa ja Pekka. Ervastissa. Näinollen Logoksen kolmas, täydellistyttävä ruumistus tapahtui ennenkuin kuudes juurirotu alkoi. Se tapahtui viidennen juurirodun kuudennen alarodun alkaessa. On huomattava, että tästä kuudennesta alarodusta aikanaan kehittyy kuudes juurirotu. ––– Näin on laskettu kaksinainen pohja ihmiskunnan nousulle suuremmin joukoin hengen elämään, pois aineen orjuudesta. Ensiksi: Logos on täydellisenä astunut ihmiseen ja elämään täällä aineellisuuden maailmassa. Toiseksi: tämän jumalallisen vuodatuksen seurauksena meillä on nyt teosofis-ruusuristielämänymmärryksessä tähän mennessä täydellisin elämänymmärryksellinen opas. Tähän oppaaseen tutustumalla ja sitä seuraamalla on ihmisyksilöillä nyt ja vastaisuudessa mahdollisuus lähteä suuremmin joukoin tietoisesti kulkemaan ylöspäistä kaarta, kohti vuorella olevia esikartanoita ja Temppeliä. Sillä tätä opasta seuratessaan Logoksen kolminainen voima tukee ja auttaa meitä. Mennäksemme esityksessämme eteenpäin katselemme suhdettamme kuolemaan nyt tältä vapautumisen kannalta. Edellä jo sanoimme, miten kuolema omalla erikoisella tavallaan opettaa ihmiselle aineesta vapautumisen läksyä. Sillä kuolema vapauttaa ihmisen tilapäisesti aineen orjuudesta. Täten kuolema on meidän auttajamme, mutta niin, että meidän on autettava kuolemaa, voittamalla kuolema. Ja miten me voitamme kuoleman? Luonnollisesti siten, että me itsealoitteellisesti kuuntelemme ja seuraamme hengen opasta; jolloin vapaaehtoisesti "kuolemme", s.o. kaikesta luovumme, ja hengen 32


elämää elämme. Tästä tulemme niihin vaikeuksiin – ja vaikeuksien voittamiseen – joita sekä pakollisen että vapaaehtoisen kuoleman yhteydessä esiintyy. Näissä vaikeuksissa ja niiden voittamisessa voimme joko onnistua tai epäonnistua. Voimme hyvinkin puhua kuolemisen taidosta kummassakin tapauksessa. Katsokaamme ensin tavallista ruumiillista kuolemaa. Sekin voi olla epäonnistunut. Olemmehan kuulleet tai kirjallisuudessa lukeneet onnettomista vainajista, kummittelijoista, vieläpä vampyyreistä, jotka ovat olleet yhdellä tai useammalla tavalla niin kiintyneitä tähän aineelliseen aistimuselämään, etteivät kuoltuaankaan pääse siitä vapautumaan. Tämä aineellisaistillinen kiintymys sitoo heidät jonkunlaiseen, milteipä luonnottomaan välitilaan, vaikeaan manalaan tai helvettiin; ei kylläkään loputtomaan. Tai ellei elämä ole ollut aivan niin aineen mahtiin vajonnutta, mutta kuitenkin yhdellä tai useammalla tavalla itsekästä, silloin on vainajalla edessään puhdistuksen kiirastuli, jossa hän joutuu jatkamaan "epäonnistunutta" kuolemaansa, vapautuakseen itsekkyydestään. Näin voimme puhua epäonnistuvasta eli pitkittyvästä kuolemisesta. Puhukaamme nyt onnistuneesta kuolemasta. Ajatellaan vanhusta, joka on ottanut elämän henkiseltä kannalta. Hänen himoluontonsa on puhdistunut henkisessä pyrkimyksissä, kokemuksissa ja kärsimyksissä. Tämän lisäksi hän on järjessään ja sydämessään ymmärtänyt, että aineellinen maailma ei ole omistamista varten, vaan on se, kuin kouluhuone monenlaisine kouluvälineineen; joihin sisältyvät läksyt on opittava, ja siten niistä vapauduttava. Osatakseen sitten – hengen johtaessa – niitä oikein käyttää. Kun tällaiselle ihmiselle aikanaan tulee ruumiillinen kuolema, on se suureksi osaksi vain kuluneen ruumiin pois heittämistä. Hänen kiirastulensa on lyhyt. Ja hänen seuraava elämänsä maan päällä on vapautuneempi, sisältäen suurempia henkisiä mahdollisuuksia. Kuitenkin hänen on pakko jatkaa uusissa jälleensyntymissä maan päällä siihen asti, kunnes hän on voittanut aineen ylivallan, ja lopullisesti eli ratkaisevasti siirtynyt hengen elämän puolelle. Silloin vasta alkaa elämä välttämättömyyden vapaaehtoisuudessa. Samoin on laita siinä "kuolemassa", kun ihminen edellä puheena olleen henkisen työn valmistavalta tieltä siirtyy varsinaiselle tielle. Sekin "kuolema" voi tapahtua epäonnistuneesti, mutta myöskin onnistuneesti. Mikäli hän oppii elämisen taidon henkisessä työssä, sikäli hän oppii kuolemisenkin taidon. Sillä hengen on voitettava aine, elämän voitettava kuolema. Ymmärtääksemme tätä aatteellista "kuolemaa" voimme sen rinnastaa tavalliseen kuolemaan. Näemmehän, että ruumiillinen kuolema vapauttaa tai siirtää ihmisen pois kaikista maallisista asioista: rikkaudesta, perheestä, kunnia- tai mahtiasemasta; tai niiden vastakohdista: köyhyydestä, perheettömyydestä, häpeästä tai orjuudesta. Samoin ihminen aatteellisessa "kuolemassa" – siirtyäkseen henkisen elämän valmistavalta tieltä varsinaiselle tielle – omaksuu kohtalon tarjoaman vapaaehtoisen köyhyyden ja naimattomuuden, luopuen tavoittelemasta kunniaa ja valtaa. Hän luopuu elämisestä persoonallista itseään varten, uhrautuen elämään ikuista varten: tekemään työtä hengen taloudessa vuorisaarnan Mestarin johdolla. – Ruumiillinen kuolema tulee kuin ulkoa päin ja on pakollinen, kun sitävastoin aatteellisen "kuoleman" vastaanottaminen on vapaaehtoinen. Tämäkin "kuolema" on kyllä välttämättömyys, mutta tämä välttämättömyys toteutuu jatkuvassa vapaaehtoisuudessa. Tämäkin aatteellinen "kuolema" voi tapahtua onnistuneesti tai epäonnistuneesti. Epäonnistuminen seuraa samoista syistä kuin ruumiillisenkin kuoleman epäonnistuminen; josta edellä oli puhe. Ellei Mestarin tarjoamaan henkiseen työhön antautunut ihminen jaksa kokonaan eläytyä työhönsä, vaan pysyttelee samalla maailman moninaisissa harrastuksissa, saamatta mieltään niistä irti, niin voi käydä, että hänen yrityksensä epäonnistuu. Tämä epäonnistuminen näkyy ensin siinä, että ihminen väsyy. Väsyneenä hän alkaa olla tyytymätön, vieläpä niinkuin joku toinen ihminen tai elämä olisi syypää hänen väsymykseensä. Tai – kun ei ole jaksanut voittaa salaista itsekkyyttään – joutuu hän vaihettamaan Mestarin johonkin "mestariin", joko näkyväiseen tai näkymättömään, jonka neuvoja seuraamalla hän jälleen joutuu – vaikka nyt muka aatteellisessa tarkoi-


tuksessa – joko sukupuolisiin kommelluksiin tai valta-, rikkaus- ja kunniapyyteisiin. Tällöin muodostuu tila, joka muistuttaa kuoleman jälkeistä kummittelijaa. Ihminen on antautunut hengen elämään, mutta – oman salaisen, voittamattoman itsekkyytensä vaikutuksesta – kiertyy takaisin siihen elämään, jossa aine orjuuttaa henkeä. Näinollen voi ihminen ottaa oppia toistenkin vahingosta ja sanoa itselleen: "pidä kiinni Mestarin vuorisaarnan neuvoista! Älä tuudittaudu väsymykseen, vaan syvenny työhösi, jotta olisit aina sisäisesti tuore ja henkisesti synnyttämiskykyinen. Sillä ymmärräthän, että aine ja kuolema voitetaan vain hengen elämällä". ––– Tässä yhteydessä sopii ajatella erästä fakiirin eli siis alemman joogan temppua. Fakiiri on saanut vallan jonkun luonnonhengen yli, jonka avulla hän voi m.m. tarjota vierailleen erilaisia viinejä. Vieraiden tarvitsee vain mainita, mitä lajia he haluavat, ja niin ilmestyvät halutut viinipullot pöydälle. – Fakiirilla itsellään on kuitenkin sellainen ehto, että hän itse ei saa nauttia näin hankkimiansa viinejä. Jos siis jo alemmassa, sanoisimmeko temppuilevassa joogassa vaaditaan tällaista kieltäytymistä, niin onhan selvää, että onnistuakseen luovassa henkisessä työssä, täytyy ihmisen jatkuvasti voittaa sekä omansa että aineessa ja maailmassa oleva itsekkyys. – Mutta kuinka ihminen tällaista ollenkaan osaa ja jaksaa? – Siinäpä se. Mutta työ tekijäänsä neuvoo. Ja sellainen elämähän kuitenkin kutsuu jokaista ihmistä. Viini on silloin rakkautta, työn iloa. Puhuuhan Jeesuskin henkisen työn yhteydessä viinistä, ja viinitarhurista. Samoin muistamme, että ensimmäisenä helluntaina, Pyhän Hengen vuodattautuessa, opetuslapset tekivät sen vaikutuksen, niinkuin he olisivat olleet "täynnänsä viiniä". Pyrkimysten sä seurauksena tulivat he niin täytetyiksi totuuden ja rakkauden elävällä elämällä, uudistavalla, uudestisynnyttävällä voimalla, että se herätti huomiota ympäristössä. Tämä sisästä päin tuleva eloisuus antoi heidän työlleen sellaisen tehon, että heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolmetuhatta henkeä. Näemme siis, että omalla tavallaan tuo fakiirin viinin loitsimistaito sisältyy myös henkisen työn joogaan. Ja kuinkas muutoin voikaan olla. Lankeaa itsestään, että ylempi jooga sisältää itseensä alemman, vaikkakin toisessa, henkisemmässä muodossa. Henkisen työn tekijä muodostuu itse hengen viinin tuottajaksi. Tässä on hänen kestävyytensä, voimansa ja eloisuutensa salaisuus. Ottakaamme vielä pari fakiiritemppua, nähdäksemme miten ne sisältyvät henkisen työn joogaan. Fakiiri esim. antaa haudata itsensä maahan, jossa hän on kokonaisen kuukauden. Hän ei tietenkään voi itse itseään maahan haudata, eikä liioin haudasta ylös kaivaa. Hänellä, fakiirilla, täytyy olla ystäviä, auttajia, joihin hän luottaa. Ystävät suorittavat sekä hautaamisen että haudasta ylös kaivamisen. Nyt on selvää, että tämä ruumiillinen fakiiritemppu on karkeaksi mennyt ilmiö jostain luonnollisesta tosiasiasta, joka henkisen työn tekijää kohtaa. Luonnollisesti asia tapahtuu seuraavalla tavalla. Vakava henkisen työn joogi on tietoinen ykseydestään kaikkien ihmisten kanssa. Mutta erikoisesti hän ykseytyy niiden ihmisten kanssa, jotka samoin etsivät totuutta. Nyt saattaa käydä niin, että joku tai jotkut, tai vaikka suurempi joukko totuuden etsijöitä joutuu joihinkin erikoisiin ristiriitoihin, käytännöllisiin vaikeuksiin totuuden etsimisessään ja siitä johtuvassa työssään. He eivät kykene ratkaisemaan ristiriitoja ja vaikeuksia siten, että henki voittaisi aineen. Heidän toiminnassaan pääsee aineen mahti kahlehtimaan henkeä. Siten he äly- ja henkiolentoina joutuvat kuin haudatuiksi aineeseen, maahan. Silloin henkisen työn tekijä, joka seuraa Jumalan tahtoa ja on tietoinen ykseydestään erikoisesti noihin aineen ansaan eli kuoppaan joutuneihin ystäviinsä, joutuu tavallaan heidän mukanaan hautaan. Hän ei ole siellä tajunnallisesti, niinkuin ei fakiirikaan tajuntana haudassa ole, vaan tajuntana hän on totuuden tietämisen vapaudessa. Ainoastaan käytännöllisesti on henkisen työn tekijä joutunut ystäviensä avulla, tai heidän mukanaan, hautaan. Ja vain ystäviensä avulla hän sellaisesta haudasta voi vapautua. Hän vapautuu ystäviensä mukana haudasta siten, että ystävätkin osaavat ratkaista ristiriidan ja pulman siten, että hengen tajunta voittaa aineen lumon ja mahdin. Tähän liittyy läheisesti eräs toinen fakiiritemppu. Se on tuo temppu, kun fakiiri heittää köyden 34


ylös ilmaan, jonka jälkeen yleisö näkee, miten fakiiri itse tai joku toinen henkilö kiipeää köyttä myöten ylös, häipyen lopulta näkymättömiin. Sellaisenaan tämä on luonnonhenkien avulla aikaansaatu silmänkääntötemppu, jossa karkealla tavalla kuvastuu se henkisen työn tekijän aikaansaannos, kun hän saa ratkaisemattoman ristiriidan aiheuttamaan hautaan joutuneiden ystäviensä ajatustajunnan nousemaan hengen ja totuuden korkeuksiin, jotta he sitten osaavat ratkaista pulman ja ristiriidan siten, että he tajunnoissa vapautuvat aineen lumosta ja orjuudesta, kyeten elämään ja järjestymään hengen kannalle toimiessaan aineen maailmassa. Ylempi eli jumalallinen jooga on siis siinä, että ihminen mietiskelyssä osaa kohoutua Mestarin tajunnan maailmaan, osatakseen sitten käytännössä ratkaista aineen ja hengen välisen ristiriidan jatkuvasti siten, että henki voittaa aineen, ja että totuudenetsijä siten käytännöllisesti voi kulkea ylöspäisellä kaarella, palautumisen tiellä. Ja siihenkin meitä – Logoksen ja Jumalan avulla – yhä voimakkaammin kutsutaan.


VII TYVESTÄ ON PUUHUN NOUSTAVA, VÄHÄSSÄ USKOLLISIA OLTAVA Puhumme vielä henkisen työn järjestyksestä. Teosofia merkitsee: jumalallinen viisaus. Tämä johtaa ajattelemaan, että totuudenetsijän on syvennyttävä elämässä tapahtuvaan jumalallisen järjen luovaan työhön. Edellä myös sanoimme, että jokaisen ihmisen on aikanaan ryhdyttävä tietoiseksi luojaksi omassa maailmassaan; sopeutuen samalla suuren maailman henkeen ja järjestykseen. Jatkamme näinollen tutkimuksiamme. Viisaat opettavat, että aurinkokunta syntyy kolmessa perättäisessä asteessa. Maailma syntyy ensin hengen voimassa, ensimmäisen Logoksen eli Isän tajunnassa. Sitten näin alkanut maailma ilmenee ihanteen muodossa, rakkaudessa, siis Logoksen Poika-tajunnassa. Kolmanneksi ottaa luotava maailma järjestyksen, siveellisen rytmin, ilmentyen siten kolmannen Logoksen eli Pyhän Hengen tajunnassa. ––– Katsokaamme asiaa toiselta kannalta, niiden olentoluokkien kannalta, jotka aurinkokunnassa elävät ja kehittyvät, jotka etenkin ylöspäistä kaartaan kulkien etsivät Jumalaa, totuutta, omaa sisintä alkuperäänsä. Aineeseen ruumistuneina ne joutuvat tavallaan kulkemaan kuin alhaalta ylös, tai ulkoa sisälle päin. Jumalaa etsiessään he näinollen joutuvat ensiksi koskettamaan Logoksen kolmatta tajuntaa, siveellistä rytmiä, Pyhää Henkeä. Voimme myöskin ymmärtää, että ainakin jotkut joukot aurinkokunnassamme ovat, toiset lähemmin, toiset heikommin, yhtyneet Pyhään Henkeen, tullen siten työskentelijöiksi yhdessä Logoksen kanssa Pyhässä Hengessä. Voimme edelleen ymmärtää, että jotkut näiden aurinkokuntamme Jumalan-etsijäin joukossa ovat avautuneet vieläkin sisemmin Jumalaan, yhtyen Logoksen toiseen olemukseen, Poikaan, s.o. – mikäli niin sopii sanoa – siveellisen rytmin sisällä avautuvaan melodiaan, rakkauteen. Vielä voi olla aurinkokuntamme kosmillisten Jumalan-etsijäin joukossa joku, tai joitakuita, jotka ovat avautuneet vieläkin syvemmälle, yhtyen kosmilliseen Isään, aurinkokuntamme alkusyntyyn. Niinhän olemmekin jo edellä osoittaneet, että ura on uurrettu, tie on avattu kaikkiin näihin kolmeen Jumala-yhtymään. Nuo kosmilliset uranuurtajat ovat olleet Buddha, Jeesus Natsarenus ja Pekka Ervast. Heihin voi nyt toisia Jumalan-etsijöitä yhtyä. Aurinkokunnassamme siis – kokonaisuuden kannalta katsoen – toimii tavallaan kaksi voimavirtaa: Jumalan hengen voimavirta kuin ylhäältä päin, ja Jumalan-etsijäin voimavirta kuin alhaalta ylös, aineesta henkeen päin. Täten elämä kiertyy kuin pyöriväksi pyöräksi, pyöriäkseen kehityksessään eteenpäin. Aurinkokuntammekin näinollen etenee tai syvenee kuin kaira avaruudessa. Tätä voimakairaa tavallaan vääntää kuin kaksi kättä: tajunnassa yhtyvä hengen ja aineen voima. Tässä taustassa voimme paremmin ymmärtää, miten sivistyksetkin – siispä teosofis-ruusuristi-elämänymmärryskin – yhdeltä puolen syntyvät, ja miten ja missä järjestyksessä niihin toiselta puolen sisälle astutaan. Katsokaamme tätä kaksivoimaisen pyörän toimintaa ensin esim. musiikissa. Musiikki syntyy ensin säveltäjässä. Mutta kun musiikki sitten kasvaa liikkeeksi, omaksi maailmakseen, huomaamme siinä selvästi nuo kolme ilmentymisastetta. 1) luova säveltäjä. Hänessä musiikki syntyy, joten hän edustaa isää. 2) esittävä taiteilija, joka edustaa poikaa; olkoon tämä esittävä taiteilija joko säveltäjä itse, tai joku toinen henkilö. Huomattava kuitenkin on, että esittäjä voi olla joku toinenkin henkilö, joka ei itse tarvitse olla säveltäjä. 3) tätä taiteellista esitystä, esim. konserttia, ei voi toimeenpanna missä hyvänsä ja milloin tahansa. Siinä täytyy olla käytännöllinen rytmi, kuri ja järjestys. Tästä huolehtii impressaario; joka näinollen edustaa kolmatta luojan tajuntaa. Ilman impressaariota ei säveltäjän eikä esittäjän järjestelmällinen toiminta käy laatuun. Kuitenkin on huomattava, että 36


impressaariona voi toimia sekä säveltäjä että esittävä taiteilija, tai joku kolmas henkilö, joka itse ei tarvitse olla säveltäjä eikä esittävä taiteilija. Sensijaan hänen täytyy olla sekä olosuhteiden että yleisön tuntija. Näin siis järjestynyt musiikin toiminta edellyttää kolmea astetta: säveltäjä, esittäjä ja järjestäjä. Entä sitten toisinpäinen virta? Missä järjestyksessä voimme astua sisälle musiikin maailmaan? Vastaisimme näin: impressaarion kautta. Ensinnäkin siten, että pyrkijä ainakin ostaa sisäänpääsylipun ja siten tukee impressaarion työtä, ja toiseksi: hänen täytyy osata nauttia musiikista. Ellei hän ymmärrä eikä nauti musiikista, niin eihän hänestä voisi tulla taiteilijaa eikä säveltäjää. Ollessaan ymmärtäväinen kuuntelija, saattaa hänestä myöhemmin kehittyä esittävä taiteilijakin. Ja jos hän edelleen syventyy musiikkiin, voi hänestä vieläkin myöhemmin, vaikkapa jossain tulevassa ruumistuksessa, kehittyä luova säveltäjäkin. Huomattava on, että säveltäjän täytyy oikeastaan hallita kaikkia kolmea astetta: säveltämistä, esittämistä ja järjestämistä. Ainakin hänen täytyy tuntea esittäjän ja järjestäjän psykologiaa. Esittävän taiteilijan tarvitsee hallita vain kahta astetta: esittämistä ja järjestämistä. Tai hänen täytyy tuntea järjestäjää ainakin psykologisesti. Impressaarion sensijaan tarvitsee hallita vain yhtä astetta: järjestämistä. Kuitenkin kaikki kolme, niin säveltäjä kuin esittäjä ja järjestäjäkin täytyvät tuntea myös neljättä tekijää: suurta yleisöä, vastaanottavan yleisön psykologiaa. Nättämötaiteessa, teatterissa, on asiantila samalla tavalla; joten emme siitä tarvitse enempää puhua. ––– Sensijaan siirrymme nyt siihen maailmaan, jonka teosofis-ruusuristi-työ muodostaa, ja johon kaikkia ihmisiä kutsutaan. Kaikkia ihmisiä kutsutaan jumalallisesti luovaan, esittävään ja järjestävään henkiseen työhön. Tässäkin työssä on kolme ilmentymisastetta. Alkakaamme alusta, teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen esiintymisestä. Riittää, kun tässä yhteydessä mainitsemme lyhyesti, että teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen synnyttämisessä ja esittämisessä ovat olleet keskeisinä henkilöinä Pekka Ervast ja H.P. Blavatsky. Pekka Ervast on varsinainen ilmentäjä ja H.P. Blavatsky valmistava työntekijä. Mainitsemme myös lyhyesti, että teosofis-ruusuristi-sanomassa meillä nyt on sekä syvällisin että luonnollisin ja selvin esitys elämästä, selvempi kuin mitä ihmiskunnalle on milloinkaan annettu. Ja kun edelleen ottaa huomioon, että Logos kaikissa kolmessa tajuntapuolessaan nyt on astunut ihmiskunnan päivätajuntaan, niin ymmärrämme, että täydellistynyt lähtökohta, pohja ja perusta on täten laskettu henkiselle työlle ja ihmiskunnan tuleville, nousevan kaaren sivistyksille. Nyt siirrymme toiseen puoleen asiassa. Kysymme: miten ja missä järjestyksessä meidän on astuttava sisälle teosofis-ruusuristi-elämänymmärrykseen? Vastaamme lyhyesti: samassa järjestyksessä kuin miten edellä esitimme astuttavaksi sisälle musiikin maailmaan. Ensin on asetuttava suuren yleisön kannalle. On tutustuttava teosofis-ruusuristi-kirjallisuuteen. On oltava kuuntelijana mukana esitelmissä, on osallistuttava kyselijänä keskusteluihin. Täten jatkamalla voimme päästä sisälle teosofis-ruusuristielämänymmärrykseen. Tällainen asiaan syventyminen on yleinen ja yhteinen kaikille. Voimme siinä viipyä joko vähemmän tai enemmän aikaa. Sitten tulee aika, jolloin olemme niin sisällä asiassa, että joudumme jollain tavalla osallistumaan työhön omaksumamme teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen puolesta. Ja silloin meilläkin on edessämme kolme askelta. Työskennellessämme teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen puolesta tulee meistä ensin – omalla tavallamme – impressaarioita, sitten tieteellisiä esittäjiä ja kolmanneksi luovia työntekijöitä. Eritelkäämme näitä hiukan. Ensin tulee ihminen impressaarion asemaan siten, että hän uhraa Mestarin työn tukemiseksi sitä, mikä hänen vallassaan on. Siis älyllisen, filosofisen tai taiteellisen kyvyn, siveellisen tuen ja taloudellisen rikkauden henkisen työn- ja työntekijöiden avustamiseksi, kirjojen julkaisemiseksi ja levittämiseksi. Toiseksi tähän liittyy oppinut tieteellinen teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen esittäminen osaksi siten, että ihminen kasvattaa itseään sopusointuun elämän henkisten lakien ja Mestarin opin ja viisauden kanssa, osaksi siten, että ihminen tutustuu monipuolisesti ja perusteellisesti maailman


uskontoihin, tieteellisiin ja filosofisiin järjestelmiin, erittäinkin teosofis-ruusuristi-kirjallisuuteen, kyetäkseen sitten oppineesti ja joustavasti luennoimaan, eritellen ja yhdistellen, otteilla eli sitaateilla perustellen ja valaisten. Kolmanneksi liittyy tähän pyrkiminen ja aikanaan pääseminen – henkisen uudestisyntymisen kautta – yhteyteen itse elämän kanssa. Silloin etenkin tulee mahdolliseksi luova henkinen työ, jossa työn tekijä jatkuvasti uudestisynnyttää itseään ja työtään. Tällöin ihminen sekä ymmärtää että osallistuu työhön kaikissa kolmessa asteessa. Syvimmällä hän jatkuvasti synnyttää ja luo. Samalla hän esitelmissään osallistuu teosofis-ruusuristi-elämänymmärryksen esittämiseen. Samoin hän ymmärtää ja on mukana taloudellisesti, kirjojen kustantamisessa ja levittämisessä. Ja hän ymmärtää suurta yleisöä, osaa asettua kaikkien kannalle, ottaen kaikesta oppia, kaikkia auttaen ja palvellen. ––– Siis: tyvestä on puuhun noustava, vähässä uskollisia oltava. Siten meillä on tilaisuus ja mahdollisuus voittaa aineellisuuden asettamat esteet ja vaikeudet. Tahtomisestamme kaikki riippuu. Kaikki riippuu siitä, yhdymmekö Jumalan tahtoon, tahdommeko sitä, mitä Jumala tahtoo? – Ah, veli Johannes, kuinka tahtoisinkaan, että Jumalan aurinko jo paistaisi ihmisten sydämissä. – Sanos muuta, rakas Teofilus! – Ja niin ihmiskunnassa olisi aurinko aina keskitaivaalla, kuuluu isä Ahasveruksen ääni Beringin salmen toiselta rannalta. Sillä Jumalan aurinko on aina keskitaivaalla niiden ihmisten maailmassa, joissa ja joiden keskuudessa Jumalan tahto ilmenee; joiden sydämissä Jumalan aurinko paistaa, lämmittää ja valaisee, puhelee Ahasverus edelleen. Ja niin jatkuu luomistyö.

38


RAKKAALLE TEOFILUKSELLE ......................... 3 I TEMPPELI JA TIE................................................ 4 II YKSINÄISYYS JA IKÄVÄ, VAROVAISUUS JA VELVOLLISUUS 8 III ÄÄRELLINEN JA ÄÄRETöN......................... 14 IV KAKSI VIRSTAA ............................................ 20 V HENKINEN TYÖ JOOGANA .......................... 26 VI HENGEN NOUSU AINEEN HAUDASTA .... 32 VII TYVESTÄ ON PUUHUN NOUSTAVA, VÄHÄSSÄ USKOLLISIA OLTAVA

36

TOTUUDENETSIJÄ  

RAKKAALLE TEOFILUKSELLE 5 I TEMPPELI JA TIE 7 II YKSINÄISYYS JA IKÄVÄ, VAROVAISUUS JA VELVOLLISUUS 17 III ÄÄRELLINEN JA ÄÄRETöN 34 IV KAKSI...

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you