Dharma

DHARMA

TIMO MUURINEN

Muutamista Tampereen ryhmän opiskeluissa käyttämistäni puheenvuoroista olen koonnut tämän kirjasen. Tähän tarjoutui tilaisuus, kun Matti Parkkali ja Jouko Sorvali lupasivat hoitaa kustannuspuolen. Kiitos, kiitos. Suppeassa esitystyylis­ sään läystäkkeeni on jonkinlainen ennätys. Jos siis tahtoo ymmärtää läystäkkeeni sisällön, siihen täytyy syventyä. Usein asioita on selitetty vain aluksi, loppu täytyy miettiä.

Näillä eväillä terveisin Timo Muurinen Tampereella 31.10.1985 Kansi on Parkkalin Matin tekele (kiitos, kiitos).

”Jumalalliseen hallintoon” kuuluu hierarkisuus, sillä Valkoisen Veljeskun­ nan sanotaan olevan hierarkinen. Kuitenkaan tuolle hierarkisuudelle ei ole fyysistä vastaavaisuutta suoranaisesti. Fyysisessä maailmassa olevat hie­ rarkiset hallintojärjestelmät (kirkko, armeija) ovat kaukana henkisyydestä.

Jollakin tavalla Valkoisen Veljeskunnan hierarkisuus kuitenkin näyttäytyy ulkonaisestikin. Siitä osoituksena on se, että tulevat henkiset opettajat ei­ vät tee edeltäjiensä työtä mitättömäksi, vaan valaisevat edeltäjiensä työn tarkoitusta ja merkitystä. Tämä seikka johtuu siitä, että henkinen työ etenee hierarkisena.

Hierarkisuuteen asettumisen kannalta on henkisen opettajan tiellä rat­ kaisevana rajapyykkinä hänen kirkastuksensa. Ennen kuin henkinen opet­ taja voi lähteä Golgatan tielle, joka vie hänet henkisesti katsoen uusiin tehtäviin, täytyy hänellä olla kolme sellaista oppilasta, jotka ovat päässeet selville opettajansa henkisestä ja okkultisesta asemasta. Lisäksi yhden noista kolmesta oppilaasta täytyy olla kehityksessään siinä kohdassa, että hän saattaa lupautua suorittamaan vastaavanlaisen tehtävän kuin hänen opettajansa on jo suorittanut. Tämä siitä syystä, että tiettyä henkistä astetta vastaavalle tehtävälle täytyy aina olla tekijänsä, muutenhan hierarkisuuteen tulisi ”aukko”. Edellä esitetty sääntö näyttäytyy varsin selvästi kristosofisten opettajiemme kohdalla, siksi on syytä tarkastella kyseistä seikkaa opetta­ jiemme kirkastuksen kannalta Pekka Ervast tuli omaan ”kirkastusajankohtaansa” vuonna 1934, kuten J. R. H. on asiaa selvittänyt. Kuitenkin kävi niin, että P. E:llä ei ollut tarvitta­ vaa oppilasmäärää, joka olisi ollut selvillä hänen henkisestä asemastaan, ja siksi P. E:n kirkastus jäi ulkonaisesti tapahtumatta (P. E. poistui fyysillisestä

2

maailmasta). P. E:n viimeiset puheet kuitenkin osoittavat, että sisäisesti tuo hänen kirkastuksensa oli tapahtunut. Pekka Ervasthan toi viimeisissä puheissaan esille, että hänellä oli työlleen jatkaja. Sellainen ihminen oli siis olemassa, joka oli henkisessä kehityksessään siinä asteessa, että saattoi lupautua suorittamaan vastaavanlaisen työn kuin P. E. jo oli suorittanut.

Väinö Lehtosen opastuksella me voimme ymmärtää, että tämä ihminen oli J. R. Hannula. V. L:n opastuksella myös selviää Hannulan työn laa­ juus ja sisältö seitsemännen juurirodun korkeimpana vihittynä (neljännen luomispäivän korkein vihitty). V. L:n tiedonantoon voi tietysti liittää myös J. R. H:n omat opetukset seitsemännen juurirodun tyypillisen korkeimman vihityn työstä ja tulevista saavutuksista (13. vihkimys). Ulkonaisesti Hannula myös synnytti Isän uskonnon, jonka P. E. jo oli työllään muiden tietämättä synnyttänyt.

Väinö Lehtoselta taas saamme tietää Hannulan kirkastusajankohdan (1947). Hannulalla täytyi siis myös olla kolme sellaista oppilasta jotka olivat selvillä hänen henkisen työnsä laadusta. Luonnollisesti Hannulalla täytyi olla myös yksi sellainen oppilas, joka oli henkisessä kehityksessään siinä kohdassa, että oli selvillä J. R. H:n henkisestä ja okkultisesta asemasta koko laajuudessaan ja saattoi lupautua suorittamaan vastaavanlaisen työn kuin J. R. H. jo oli suorittanut. V. L. kuvaa kirkastusta edeltänyttä Hannulan työtä siten, että Hannula synnytti ihmisiä kristosofiassa sanallaan. Tämä tehtävä jäi siis Hannulan varsinaisen kirkastajan suoritettavaksi. Se on tul­ lut suoritetuksi Väinö Lehtosen opetuksissa, kuten olen yrittänyt esittää kirjasessani Matka kristosofiaan. Väinö Lehtonen oli Hannulan varsinainen kirkastaja. V. L. ei itse koskaan tullut kirkastukseen.

Edellä esitetty tarkastelu on kovin pinnallinen, eikä siitä voi mitenkään selvitä henkisten opettajien koko dharma. Edellä esitetyllä tavalla asioi­ta voisi tarkastella paljon laajemminkin. Tästä esimerkkinä voisi mainita, että J. R. Hannula synnytti oppilaansa Vuorisaarnan moraalin seuraamiseen ja aseettomuuteen. Tämä työ jäi Väinö Lehtoselle paljon laajemmassa mer­ kityksessä. Hänen opetuksistaan selviää, että tuleva kuudes juurirotu on aseeton ja sen moraalina on Vuorisaarnan moraali. Ihmiskunnan synnyttä­ minen kuudenteen juurirotuun, siis edellä mainittuun moraaliseen vastaa­ vaisuuteen, kuuluu kuudennen juurirodun Manun dharmaan. V. L:n mukaan fyysillinen rotu syntyy jollakin luonnon itsensä keksimällä tavalla, kun taas kuudetta juurirotua luodaan Suomessa sisästä päin, tähtäimenä ihmisten sielullinen muutos. Väinö Lehtoselle siis kuuluu kuudennen juurirodun Ma­ nun dharma.

3

Tällaiseen laajempaan tarkasteluun opettajiemme kohdalla ei nyt kui­ tenkaan ole mitään syytä, sillä näistä asioista on jo muutenkin tehty kylliksi selkoa. Opettajien dharmallisten suhteiden pohjalta lähtevä tarkastelu an­ taa kuitenkin hyvän lähtökohdan miettiä, minkälaiset menneisyydessä suo­ ritetut tehtävät ovat tuoneet opettajamme Suomeen, sillä tokihan sillekin on menneisyydessä syynsä. Tarkastelun kohteeksi on nyt valittava se ajankoh­ ta, jolloin tämän ihmiskunnan keskuudessa on tehty vastaavanlaista työtä kuin nyt meillä täällä Suomessa suoritetaan ja on suoritettu kristosofian merkeissä. On siis tarkasteltava Jeesus Kristuksen esiintymisajankohtaa.

On kysyttävä: kuka oli Jeesuksen varsinainen kirkastaja Jeesuksen elä­ essä? Tähän ei ole vaikea vastata Pekka Ervastin opetusten pohjalta, sillä apostoli Johanneshan oli ainoa, joka oli kokenut Damaskos-kokemuksen Jeesuksen eläessä (tätä kokemustahan eivät muut Jeesuksen opetuslap­ set kokeneet Jeesuksen kuoltuakaan, vaan heidän kokemuksensa olivat toisen luonteisia, kuten P. E. opettaa). Apostoli Johannes oli siis Jeesuk­ sen eläessä hänen varsinainen kirkastajansa. Kuitenkin saamme P. E:lta tietää, että Jeesuksen henkisen ja okkultisen aseman selvittely olisi kuu­ lunut Stefanukselle, vaikkakin työ jäi suorittamatta hänen murhaamises­ taan johtuen. Tällainen P. E:n tiedonanto antaa ymmärtää, että Stefanus oli sisäisessä, henkisessä mielessä Jeesuksen varsinainen kirkastaja, sillä opettajansa henkisen ja okkultisen aseman selvittelyhän kuuluu aina var­ sinaiselle kirkastajalle. Siis Stefanuksen on täytynyt lupautua suorittamaan vastaavanlaisen työn kuin Jeesus jo suoritti. Stefanus on kristosofisessa kirjallisuudessa liitetty P. E:iin jo senkin vuoksi, että hän suoritti sen Stefa­ nukselle kuuluneen tehtävän, joka jäi Stefanukselta tekemättä (P. E. selvitti Jeesuksen henkisen ja okkultisen aseman). Lisäksi P. E. on kerran mainin­ nut: minä olen Stefanus. J. R. Hannulalta taas saamme tietää, että Pekka Ervast oli samankaltainen Logosolento kuin Jeesus Kristus. Voimme siis nähdä Stefanuksen lupauksen täyttyneen Pekka Ervastissa. Jos puhumme Pekka Ervastista Kristus-Isän inkarnaationa, niin ei silloin tietenkään ole syytä puhua Pekka Ervastin menneistä ruumistuksista, sillä Kristus-Isä ei voi olla jälleensyntymisen lain alainen, mutta jossakinhan täytyi kasvaa sen ihmisyksilön, joka Pekka Ervastina syntyi, ja tuo ihmisyksilö oli aikoinaan Stefanus.

Kuka oli Stefanuksen varsinainen kirkastaja? Stefanuksen kirkastus oli myös hänen Golgatansa ja tuolloin Saulus, siis Paavali, oli läsnä. Paavalin myöhemmästä työstä voimme jo päätellä, että hän oli Stefanuksen varsi­ nainen kirkastaja. Paavali on siis lupautunut suorittamaan vastaavanlaisen

4

työn kuin Stefanus suoritti (vaikkakin ulkonaisesti ottaen jälkikäteen). Väinö Lehtoselta olemme saaneet tietää, että Paavali syntyi myöhemmin J. R. Hannulana. Voimmekin nähdä, että Hannula oli vastaavassa asemassa aikanamme eläneeseen Logosolentoon, Pekka Ervastiin nähden kuin Ste­ fanus oli aikoinaan Logosolentoon, Jeesus Kristukseen nähden. J. R. Han­ nula selvitti Pekka Ervastin aseman henkisenä opettajana.

Vielä jatkaaksemme eteenpäin täytyy meidän kysyä: kuka oli Paavalin varsinainen kirkastaja? Tähän kysymykseen vastaa P. E. osaltaan Suuressa seikkailussa Kotkan kysymyksellä: ”Oliko Dionysios Areopagiitta Paava­ lin opetuslapsi? (Batory) – Oli tietysti, vaikka sitä ei ole virallisesti tunnus­ tettu kirkon taholta.” Tästä asiasta on sanottu selvemminkin. Dionysioksen työ oli suoraa jatkoa Paavalin työlle (vrt. V. L. Ongelmien seurassa 1/93).

Samoin kuin Hannulan työ oli suoraa jatkoa P. E:n työlle, oli Dionysioksen työ suoraa jatkoa Paavalin työlle. Dionysios Areopagiitta oli siis Paavalin varsinainen kirkastaja. Näin ollen Dionysios on lupautunut suorittamaan vastaavanlaisen työn kuin Paavali suoritti. Olen jo aikaisemmin esittänyt Matka kristosofiaan kirjasessa, miten Väinö Lehtonen oli kristosofian työsa­ ralla vastaavassa asemassa kuin Paavali oli kristinuskon työsaralla, joten tyydyn vain viittaamaan em. kirjaseen. Lisäksi yritin kirjasessani perustel­ lusti tuoda ilmi, että Suuren seikkailun kysymys Dionysioksesta liittyy Väinö Lehtoseen.

Onko Dionysios Areopagiitta siis Väinö Lehtosen mennyt ruumistus?

Mitään mahdotonta ei siinä ole! Ensinnäkin on huomattava, että Damaskoskokemuksen kokivat ainoastaan Stefanus, Paavali ja Johannes. Lisäksi P. E:lta saamme tietää, että uuden liiton tie varsinaisesti alkaa vasta Da­ maskos-kokemuksesta. Dionysios ei siis varsinaisesti siirtynyt uuden liiton tielle ja tähän viittaavat jo hänen opetuksensakin, joissa hän käsittelee en­ kelihierarkioita. Näillä enkelihierarkioilla on vastaavaisuutensa vihkimysjär­ jestelmässä, joka on vanhan liiton tiellä ja opetuksessa keskeinen. Lisäksi Väinö Lehtonen tuo esille, että Dionysios oli mahdollisesti paremmin perillä enkelihierarkioista kuin Paavali (vrt. Ongelmien seurassa 10/9), joten sekin seikka viittaa hänen kulkeneen vanhan liiton tietä. Kirjassaan Vanajavuoren taru V. L. kertoo omasta menneisyydestään Peltosen menneisyytenä.

Selviää, että V. L. on menneisyydessään tiennyt uuden liiton tiestä, mutta kieltäytynyt siltä tieltä jonkun tulevan tehtävänsä vuoksi.

Vielä meitä luonnollisesti saattaa kiinnostaa apostoli Johanneksen dharma. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta oli Johannes Jeesuksen varsinainen kirkastaja hänen eläessään. Täten on apostoli Johanneksen

5

täytynyt lupautua suorittamaan vastaavanlainen työ kuin Jeesus suoritti.

Luonnollisesti Johanneksen työ ei saata kulkea samassa syvyydessä kuin Stefanuksen (P. E.), mutta Johanneksen dharma vie hänet ilman muuta työ­ hön, jota on rinnastettava Jeesuksen työhön. Tältä pohjalta saatamme löy­ tää apostoli Johanneksen tulevat tehtävät. Yhden Johanneksen myöhem­ män ruumistuksen saamme tietää Pekka Ervastilta. Esitelmässään Kain (15.2.1931) P. E. sanoo: ”Kain itse oli eräs ihmisolento, joka myöhemmässä inkarnaatiossa syntyi Hiram-Abifina - - Hiram-Abif syntyi sitten myöhemmin Latsaruksena, sinä Latsaruksena, jonka Jeesus herätti kuolleista ja joka oli siis toiselta kannalta Apostoli Johannes. Ja apostoli Johannes syntyi myöhemmin Rosenkreutsina, sinä suurena mestarina, joka on äärettömän lähellä Jeesus Kristusta ja joka on kaikkien okkultisten ja mystillisten järjes­ töjen takana Euroopassa.” Rosenkreutsin työstä tiedetään kuitenkin melko vähän, mutta sen verran on kerrottu, että hän keräsi itselleen 12 opetuslasta.

Lisäksi kerrotaan miten veljet myöhemmin löysivät Rosenkreutsin haudan, mutta ruumista ei ollut missään. Hänen ulkonaisessa toiminnassaan näyt­ täytyivät täsmälleen samat merkit kuin Jeesuksenkin ulkonaisessa työssä.

Tältäkin pohjalta ajateltuna on varsin selvää, että Rosenkreuts oli apostoli Johanneksen jälleensyntymä.

Rosenkreutsin työssä ei suinkaan tullut suoritetuksi koko apostoli Jo­ hanneksen lupauksen sisältämä dharma. Luonnollisesti kyseiselle ihmisyk­ silölle kuuluu myös opettajansa eli Jeesus Kristuksen henkisen ja okkultisen aseman selvittelytyö. Voimmeko nähdä Pekka Ervastin lisäksi esiintyneen sellaista ihmistä, joka olisi selvittänyt Jeesus Kristuksen henkistä ja ok­ kultista asemaa? Kyllä: Rudolf Steinerin. Jeesuksen aseman selvitystyön sanotaan kuuluneen hänen tehtäväänsä. Steinerin opetus Jeesus Kristuk­ sen asemasta henkisenä opettajana on niin samankaltainen Pekka Ervas­ tin vastaavien opetusten kanssa, että P. E:a syytettiin steinerilaisuudesta.

Steinerin opetukset jo sinänsä osoittavat, että hänellä oli tietoa asiasta jopa enemmän kuin Paavalilla. Oliko Steiner siis Johanneksen ja Rosenkreutsin seuraava merkittävä ruumistus? Näin voisi päätellä jo Steinerin opetuksista, sillä opettajat tunnetaan opetuksistaan, mutta voimmehan hakea ­asiaan lisätietoa P. E:lta.

Esitelmässään Rosenkreutsilainen virtaus ja viides kulttuuri (painettu R-R 47. vk. n:o 5) P. E. vetää täyden yhtäläisyysviivan Steinerin opetuksen ja rosenkreutsilaisuuden välille sanomalla kolmasti: ”Steinerilainen eli Ro­ senkreutsilainen maailmankatsomus”. Onhan opetettu, että mikä kolmasti sanotaan, on tosi. P. E:n artikkelista 1910: ss. 83-84 saamme tarkemman

6

määritelmän Steinerin rosenkreutsilaisuudesta: ”Hän edustaa todellista, sa­ laista Rosenkreutsilaisuutta, s.o. valmistusta ja vihkimystä Salaiseen Veljes­ kuntaan kristillistä tietä käyden ja kristittyä (Rosenkreutsilaista) menettelyta­ paa noudattamalla. Steiner on toisin sanoen länsimaalainen salatieteilijä.”

Pekka Ervast kirjoittaa artikkelissaan Rosenkreutsista (R-R 1921 ss. 14-22): ”Salatieteilijät ja teosofit ovat tietysti taas sillä kannalla, että Christian Ro­ senkreuts on historiallinen henkilö, joka eli vv. 1378-1484, vieläpä, että hän on korkea adepti, joka elää yhä vielä, joskin toisessa ruumiissa.” Steiner kuoli 1925. Kaikesta huolimatta Steinerin työ jäi vajavaiseksi. Se selviää jo P. E:n esitelmästä Rosenkreutsilainen virtaus ja viides kulttuuri. Esitelmäs­ sään hän sanoo: ”Minä olen varma siitä, että tri Steiner itse esoteerisesti, esoteerisessa itsessään, on yläpuolella oman tehtävänsä, on yläpuolella sitä eksoteerista tehtävää, mikä hänellä on edustaessaan viidettä kulttuu­ ria.” Steiner ei siis saanut koskaan vedettyä esoteerista itseään omaan päivätajuntaansa. Syykin tähän selviää P. E:lta: Steinerin oppilaat sortuivat keskinäiseen ihasteluun. Steinerilla ei ollut yhtään sellaista oppilasta, joka olisi varsinaisesti kulkenut Steinerin edustamaa tietä, joten ei tiekään, Stei­ nerin esoteerinen itse, päässyt lähemmäksi fyysistä maailmaa.

Steinerinkaan työssä ei kyseisen ihmisyksilön koko dharma tullut tyhjen­ netyksi, sillä Jeesus Kristuksen työssä oli myös salainen, okkultinen sisältö.

Vastaavanlainen työ täytyy siis sisältyä myös käsiteltävänä olevan ihmisyk­ silön dharmaan. Ja missä sellainen henkinen työ voitaisiin suorittaa? Jeesus Kristuksen suorittamaan okkultiseen työhön verrattavaa dharmallista tehtä­ vää olen yrittänyt kuvata kirjasessani Kalevalan Kullervo. Olenhan kirjases­ sani rinnastanut Jeesuksen ja Kullervon töiden sisäistä vaikutusta toisiinsa.

Kullervon työn mainitsin lisäksi kulkevan Boddhisattvan linjaa pitkin. Miten kyseinen seikka liittyy nyt käsiteltävänä olevaan ihmisyksilöön? Boddhisatt­ van sanotaan johtavan kulttuuriosastoa, johon kuuluu myös uskonto, siis okkultiset ja mystilliset järjestöt. Jo aiemmasta P. E:n opetuksesta selvisi, että Rosenkreuts on kaikkien okkultisten ja mystillisten järjestöjen takana Euroopassa. Näin ollen on selvää, että kyseisen ihmisyksilön työ kulkee Boddhisattvan työsaralla. Voisi myös sanoa, että eurooppalaisista henki­ sistä liikkeistä ei ole mitään muuta tietä Valkoiseen Veljeskuntaan kuin se, mikä käy Rosenkreutsin kautta. Rosenkreuts on luonnollisesti mysterio, ei ihmisyksilö, vaan tie Valkoiseen Veljeskuntaan, sen totuus ja elämä. Ja jos tuo Rosenkreuts, tie, totuus ja elämä pääsisi ruumistumaan tehtävästään tietoisessa valiojoukossa, s.o. Kullervossa tänne fyysilliseen maailmaan, silloin tulisi rakennetuksi Mysterio-opisto, näkyväinen yhdysside aineen ja

7

hengen maailman välille. Silloin tie olisi avoin ja Valkoisen Veljeskunnan totuus ja elämä pääsisi vaikuttamaan tämän ihmiskunnan elämään, olisi tullut istutetuksi elämän puu tähän fyysilliseen maailmaan, josta puusta ihmiset voisivat ammentaa elämälleen henkisen sisällön.

Kysymys Rosenkreutsista ei kaiken kaikkiaan ole kovinkaan selvä. Ru­ dolf Steiner opettaa kirjasessaan Rosenkreutsilainen kristinusko, että hen­ kinen viisaus on koottuna Rosenkreutsin eetteriruumiiseen ja tämä onkin varsin luonnollista, sillä Rosenkreutsin kulkema henkinen tie tarkoittaa käy­ tännössä eetteriruumiin organisoimista. Lisäksi Steiner mainitsee, että St. Germain oli Rosenkreutsin eksoteerinen ruumistuma. St. Germainhan on toinen rosenkreutsilainen Valkoisen Veljeskunnan Mestari, Mestari Ragoczy.

Steinerin tiedonanto ei ymmärtääkseni luonnollisestikaan merkitse sitä, että ihmisyksilöt Rosenkreuts ja St. Germain olisivat yksi ja sama henkilö, vaan Steiner tarkoittanee St. Germainissa ruumistuneen Rosenkreutsin henkisen viisauden, henkisen todellisuuden. (Samantapaista P. E. kertoo kuudesta Kumaarasta, joista kolme on eksoteerisia ja kolme esoteerisia, välillä paik­ koja vaihtaen, ks. Eväitä matkalle Epistola 14). Nämä kaksi, St. Germain ja Rosenkreuts ovatkin ns. kaksoissielu, joilla on ”yksi elämä”, mutta kuitenkin kyseessä on kaksi eri ihmisyksilöä, itsetietoisuutta. Heidän välillään on KainAbel suhde. Asia on hieman vaikeatajuinen, mutta syvemmillä tietoisuuden tasoilla ei ole ulkonaista ja sisäistä elämää erikseen, vaan ”siellä” elämä on ykseyttä. Tällä hetkellä näistä kahdesta ennemminkin St. Germain edus­ taa sitä Rosenkreutsia, joka on tie, totuus ja elämä, johtuen siitä, että hän on ”myöhemmin” saavuttanut Valkoisen Veljeskunnan ”kansalaisoikeudet” kuin historiallinen Rosenkreuts. Valkoisen Veljeskunnan hierarkisuudesta johtuen St. Germain on ”portti taivasten valtakuntaan”. Tätä seikkaa tukee myös P. E:n tiedonanto siitä, että ensimmäinen tapaamansa Valkoisen Vel­ jeskunnan Mestari oli juuri St. Germain. Eikä myöskään ole sattumaa, että P. E. oli jo lapsena tavoiltaan ja kyvyiltään kuin toisinto St. Germainista, näkymättömästä auttajastaan. Siis St. Germain edustaa sitä henkisyyden elämää, joka on Kullervo.

Katsoessamme P. E:n kirjaa Suuri seikkailu voimme nähdä Versailles’n henkilöihin liitetyksi sekä Rosenkreutsin että St. Germainin. Eikä vain heitä, sillä Versailles’ssa näyttäytyy myös H. P. Blavatsky ja ehkä Cagliostro. Syy siihen miksi P. E. on liittänyt nämä henkilöt Versailles’iin, johtuu luonnolli­ sestikin siitä, että Versailles’lla kuvattu työvaihe on heidän hommiaan. Eikä kyseinen työvaihe voi tietenkään rajoittua vain näihin neljään, mutta heillä on kullakin ehkä oma erikoistehtävänsä.

8

Mietteitäni Pekka Ervastin Amerikan-matkan johdosta Tällä otsikolla Väinö Lehtonen on kirjoittanut artikkelin, jota hän ei kuiten­ kaan ole julkaissut eläessään, vaan se on julkaistuna kirjassa Kristosofisesta ryhmätyöstä 46-47 ss. 162-166. Artikkeli käsittelee Pekka Ervastin viimeisiä puheita vuonna 1934. V. L. kirjoittaa: ”Pekka Ervastin matkatove­ rina Amerikan-matkalla oli nuori poika, Gerald. Hänestä Pekka Ervast puhui perin kauniisti, ylisti häntä mm. näin: ’Enkä minä malta olla puhumasta siitä seikasta, että se nuori poika, joka oli minun matkatoverinani, ja joka ei vielä ole tullut takaisin Suomeen, että hän kirkastui kinun ilokseni yhä enemmän jumalalliseksi lapseksi. En ole koskaan tuntenut ihmistä, jonka sielu on niin täydellisesti täynnä vaan yhtä asiaa, nim. rajatonta luottamusta totuuteen.

Jonka ajatus ei koskaan kohdistunut muuhun kuin Mestarin palvelukseen.

Siinä suhteessa oli iloa. Ja hän näki ja kuuli Mestareita ja niitä toisen puolen olentoja hyvin usein. Hän ehkei ollut niin usein yhtämittaisessa kosketuk­ sessa heidän kanssaan kuin minä, mutta oli kuitenkin ihmeellistä nähdä, kuinka hänen suuri rakkautensa aivankuin pakoitti Mestarin lähestymään ja puhumaan hänelle. – Teille rakkaat ystävät uskallan sanoa ja se jääköön teidän sydämenne salaiseksi tiedoksi, teille uskallan sanoa, että hänen Mestarinsa sanoi, että minä voisin vihkiä sinut nyt, mutta toinen sinun kum­ meistasi ei vielä sitä tahdo. Toinen sinun kummeistasi joka sinua läheisesti kasvattaa, tahtoo, että sinä vielä vähän odottaisit. Ja hänen täytyi odottaa.

Toinen kummi oli kyllä valmis sanomaan, että hänet voisi vihkiä, mutta kos­ ka minun veljeni ei vielä suostu, niin en minäkään siihen mitään voi.’ ”Samassa yhteydessä Pekka Ervast sanoi, että Ceraldin heikkous oli, ettei hän rakastanut Suomea, koska tämä oli niin kylmä maa. Gerald jäi Amerikkaan, kun Mestari kielsi häntä vielä menemästä Suomeen. Hän palasi Suomeen myöhemmin. Muussakin yhteydessä Pekka Ervast puhui Geraldista ja se herätti sellaisen käsityksen, että Gerald oli Paavali. Tämä käsitys oli kuulijakunnassa aivan vakava”.

Myöhemmin kirjoituksessaan Väinö Lehtonen tuo esille P. E:n sanat: ”En tuo mitään erikoisia terveisiä keltään Mestarilta”. Kuitenkin P. E. toi terveiset Geraldilta. Gerald ei siis ollut Mestari, mutta kuitenkin P. E. puhui Geraldista aivankuin hän olisi Mestari, jumalallinen lapsi. Lisäksi P. E:n puhe Geraldin ajatuksen kohdistumisesta vain Mestarin palvelukseen ja hänen suuresta rakkaudestaan joutuu omituiseen valoon kun P. E. tuo ilmi, että Gerald ei rakastanut Suomea, koska tämä on niin kylmä maa. Pekka Ervast ei siis todellisuudessa puhunut tuosta nuoresta pojasta, Geraldista.

9

Olivatko Pekka Ervastin puheet sitten aivan tuulesta temmattuja? Tuntuisi varsin kummalliselta, että P. E. viimeisissä puheissaan, joissa hän jättää viestiä tulevasta työstään ja sen tekijöistä, alkaisi lörpötellä aivan jonnin joutavia. Ja toisaalta, lainaisiko Väinö Lehtonen kyseisiä P. E:n puheita artikkeliinsa, jos niihin ei sisältyisi jotakin viestiä? Ei! Jos Pekka Ervast ei siis puhunut Geraldista, kenestä sitten? Paavalista eli J. R. Hannulastako? Hannula oli kokenut Damaskos-kokemuksensa jo yli 20 vuotta aiemmin, eikä voinut olla näin ollen kyse hänen vihkimisestään.

P. E:n puhuessa Gerald oli Amerikassa, mutta kuitenkin P. E. ryhtyy yht­ äkkiä puhumaan kuin jollekin läsnä olevalle henkilölle: ”Voisin vihkiä sinut nyt, mutta toinen sinun kummeistasi...” Väinö Lehtonen aloittaa artikkelinsa: ”Olin mukana Ruusu-Ristin vuosikokouksessa...” P. E:n puheet Geraldista tarkoittivat Väinö Lehtosta! Häntä ei oltu tuolloin vielä vihitty, koska toinen V. L:n kummeista, J. R. H. ei sitä tahtonut. Väinö Lehtosen vihkiminen ta­ pahtui vasta 1939 (ks. Matka kristosofiaan) ja kuten hän itse sanoo, hän ei tuolloin ollut selvillä Pekka Ervastin henkisestä ja okkultisesta asemasta päivätajunnassaan. V. L. ei ollut selvillä P. E:n asemasta päivätajunnas­ saan, koska häntä ei vielä oltu vihitty, mutta jossakin toisessa tajunnantilas­ saan V. L. siis oli asiasta selvillä! Sitähän V. L:n lausunto toiselta puolelta merkitsee. Miksi J. R. H. ei tahtonut V. L:sta vielä vihittävän? (P. E. Suuri seikkailu): ”Hyvästi, Ilmari, ja muista: nyt sinä olet Äidin tuki ja turva, niin kauan kuin isä on poissa. Silloin poikani huulet värähtivät ja hänen silmänsä sumenivat. – Kyllä, isä, hän vastasi heikolla äänellä. Eihän ollut tietoa koska matkalta palaisin.” Merkitsee (Matka kristosofiaan): Kun isä, P. E. poistui, oli Ilmarin, Väinö Lehtosen oltava Ingridille, Hannulalle tuki ja turva. Kuten Väinö Lehtosen J. R. Hannulan asemanselvitystyöstä selviää, ei Hannula vielä tuolloinkaan (1934) ollut saanut Damaskos-kokemuksessaan koke­ maansa vihkimystä päivätajuntaansa.

Aikaisemmin J. R. H:n tuki ja turva oli P. E., mutta hänen poistuttuaan sisäiseksi tueksi ja turvaksi Hannulalle oli tultava Väinö Lehtosen. Väinö Lehtonen tuli sisäisemmässä tajunnantilassaan J. R. Hannulalle avuksi, jotta J. R. H:n työ P. E:n aseman selvittäjänä tuolloin yleensä oli mahdol­ linen. Tilanne jatkui tällaisena aina isän, P. E:n paluuseen asti, joka paluu tapahtui J. R. H:ssa myöhemmin. Tämä oli syy, miksi J. R. H. ei tahtonut V. L:sta vielä tuolloin vihittävän.

Toinen lainaus V. L:n artikkelista: ”Vuosikokouksen avauksen jälkeises­ sä puheessa Pekka Ervast lausui mm.: (pikakirjoituksen mukaan) ’Nyt tuon terveisiä tälle vuosikokoukselle eräältä, joka pyysi että tervehtisin vuosiko­

10

kousta. Ja se on minun matkatoverini. Hän sai käskyn Mestariltaan vielä jonkun aikaa olla pois. Hän on erikoisen armoitettu olento. Hän uskoi, että Suomi on paremmassa turvassa, kun minä vain olen täällä. Tämä on has­ su ajatus. Ja on vielä toinen, joka on kauan ollut ulkomailla. Hän on myös erikoisen armoitettu olento’. (Tässä on pikakirjoittajan ”pyöristys”) Pekka Ervast puhui eräästä, joka meni Intiaan ja joka myös lupasi tulla takaisin.

Hän sanoi, että jos tulee se, joka lupasi jatkaa hänen (Pekka Ervastin) työtä, olette turvassa, ja jos vielä tulee se toinen joka lupasi tulla, niin teillä ei ole mitään hätää.”

Samassa yhteydessä Pekka Ervast sanoi: ”Mutta niin paljon tahdon sanoa, ettei ainoastaan Apostoli Paavali, Mestari kun on, ei ainoastaan hän ole innostunut meidän työstämme, ei ainoastaan hän tahdo tältä kan­ salta paljon, vaan ihmeellistä kyllä, yksi vanhoista teosofisista Mestareista, nim. H. P. Blavatskyn Mahaatma Moria, seuraa erikoisella mielenkiinnolla ja toivoo meistä paljon. Hän vähän nauraa minulle ja tykkää, että minä olen naurettava olento jossakin suhteessa. Mutta hänen naurunsa on hyvää.

Sen enempää en sano. Sillä sanoin jo, että en tuo mitään erikoisia terveisiä keltään Mestarilta”.

Jatkossa Väinö Lehtonen tuo esiin, että Gerald oli Paavalin, J. R. Hannu­ lan peite. Näinhän asia tietenkin on, vaikka Gerald-puheiden sisältö kosket­ taakin Väinö Lehtosta.

P. E. kuittaa puheensa: ”Minä vain olen täällä” (Suomessa) sanomalla: ”Tämä on hassu ajatus”. Hassu ajatus ei ole tosi. Sitten seuraakin P. E:n puhe eräästä, joka meni Intiaan, joihin puheisiin V. L. myöhemmin kirjoi­ tuksessaan palaa tuomalla ilmi, että P. E. ei sanonut, menikö ”se Joku”, joka myös lupasi tulla, Intiaan eilen vaiko monta vuosisataa sitten. Tämä tieto tarvitaan, jotta osaisimme yhdistää ”Intiaan menneen” P. E:n puheisiin intialaisesta Mahaatma Moriasta. Moria tiesi uuden uskonnon syntyvän ja valmisti sitä (vrt. Väinö Lehtonen Vaeltajan viesti Unessa ja valveilla ss.

282-285). Valmistustyö Morian kohdalta päättyi silloin, kun hänen tshee­ lansa työ päättyi. Missä siis oli tuo Moria? Jos oletamme, että Moria oli­ si näkymättömästä maailmasta käsin, Valkoisen Veljeskunnan Mestarina, seurannut P. E:n, uuden uskonnon julistajan työtä, niin olisiko Moria nau­ ranut P. E:lle, jonka työtä oli valmistanut? Jos Moria olisi näkymättömästä maailmasta käsin seurannut P. E:n työtä, niin silloinhan P. E. olisi varmaan tuonut erikoisia terveisiä Morialta. Moria ei ollut näkymättömässä maail­ massa. Kun P. E. sanoo: ”Sen enempää en sano”, niin sen enempää ei tarvittukaan, hän sanoi jo riittävästi. P. E:n puheesta käy selväksi, että Moria

11

ei tiedä, kuka P. E. on. Ei luonnollisestikaan tiennyt, koska häntä (Väinö Lehtosta) ei oltu vielä vihitty.

Miksi P. E. puhuu Paavalista varsin suoraan tuomalla ilmi, että Paava­ lilla on uusi ruumis ja hän on mukana P. E:n työssä (näitä P. E:n kaikkein selvimpiä puheita Paavalista ei V. L. tuo esille artikkelissaan), kun taas Moriasta P. E. puhuu paljon peitetymmin? Syy on selvä. Paavali oli tuolloin jo tunnettavissa opetuksistaan, sillä olihan J. R. H. jo pari vuosikymmentä tehnyt työtä P. E:n rinnalla. Paavalista ei siis olisi tarvinnut ryhtyä arvaile­ maan. Mutta Morian kohdalla asia oli toisin. Väinö Lehtonen ei vielä tuolloin ollut aloittanut opetustyötään ja siksi oli puhuttava peitetymmin.

Kun muistamme J. R. Hannulan opetuksen: Jordankaste-kokemus tuo uuden voiman aurinkokuntaamme ja Damaskos-kokemus järjestää tässä ihmiskunnassa jo tullutta voimaa, niin luonnollisestikin tarvitaan kolme ”jär­ jestäjää”, sillä ihmiskunta, ihminen, on kolminainen (tahto, tunne, järki). Jos P. E. olisi vielä puhunut jostakin kolmannesta, joka on luvannut tulla ja joka ei mahdollisesti tuolloin (1934) vielä olisi syntynytkään, olisi P. E:n silloin täytynyt puhua hänestä vieläkin peitetymmin kuin Moriasta.

Lainatkaamme edelleen Väinö Lehtosen artikkelia: ”Kansalliskongres­ sissa pitämässään puheessa Pekka Ervast sanoi mm.: ...tunnen pelkoa, kun ajattelen meidän tulevaa työtämme, mitä mahdollisuuksia meillä on ja mitkä äärettömän hyvät ja viisaat olennot meitä auttavat, ovat olleet valmiit auttamaan meitä yhä enemmän ja enemmän. Ja niin kuin eräskin sanoi: Minä en ainoastaan tule käymään useammin Suomessa sinua ta­ paamassa, mutta tulen ehkä jatkamaan sinun työtäsi, ottamaan oikein sen työn, ja ehkä tulen viemään sen omaan loppupäätökseen... että mikään kuolevainen olento kuin minä olen ja me kaikki olemme, että me voisimme loppupäähän viedä, mutta jos tulee se joka minulle sanoi, en uskalla sanoa kuka, niin silloin tietysti hän kykenee viemään sen päämääräänsä.”

Huomatkaamme: Pekka Ervast jätti sanomatta mm. sen, lupasiko se josta ”en uskalla sanoa kuka” jossain eilispäivän kahvipöydässä, vaiko tuhat vuotta sitten Jumalien Neuvostossa. Samoin hän jätti sanomatta, menikö ”se Joku”, joka myös lupasi tulla, Intiaan eilen vaiko monta vuosisataa sit­ ten. Lisäksi on huomattava, ettei Pekka Ervastin työn päätökseen vieminen, mm. Mysterio-opiston luominen, josta hän puhui samassa yhteydessä, ole toteutettavissa yhden ihmisen iässä. Kun siis Pekka Ervastin työn jatkajaksi lupautuva lupasi tulla ”useammin käymään Suomessa sinua tapaamas­ sa”, niin tässä on puhe persoonallisen kuolemattomuuden saavuttaneesta Mestarista, joka syntyisi Suomeen useasti jatkamaan Pekka Ervastin työn päätökseen viemistä.

12

Väinö Lehtonen käsittelee asiaa siten kuin ”Tämä Eräs”, josta P. E. puhui Kansalliskongressissa, olisi ollut Paavali (J. R. H.). On eräitä seik­ koja, jotka kuitenkin osoittavat, että ”Tämän Erään” kohdalla kyse ei ollut Paavalista. Tässä kohdassa Väinö Lehtosella oli vain sopiva paikka tuoda ilmi se, että ”Intiaan mennyt” ei mennyt Intiaan P. E:n aikana, vaan jo paljon aikaisemmin. Ja voihan ajatella, että näitä P. E:n puheita voi avata useam­ mallakin avaimella. Mikä nyt sitten osoittaa, että ”Tämä Eräs” ei ollut Paa­ vali? Ensinnäkin P. E. ei uskalla sanoa kuka ”Tuo Eräs” on. Voihan tietysti ajatella, että P. E. ei tässä yhteydessä uskalla mainita Paavalia. Mutta jos nyt ajattelemme, että Paavali olisi tuhat vuotta sitten Jumalien Neuvostossa sanonut: ”Minä en ainoastaan tule käymään useammin Suomessa sinua tapaamassa”, niin ilmaisu tuntuisi varsin kummalliselta. Sillä tuhat vuotta sitten ei ollut tietoakaan Suomesta ja oliko Paavali (J. R. H.) nyt tullut vain tapaamaan P. E:a? Eikö J. R. H. ollutkaan ottanut P. E:n työtä oikein omak­ seen? Viimeinen seikka, joka osoittaa, että kyse ei ole Paavalista on se, että ”Tämä Eräs” lupasi viedä P. E:n työn omaan loppupäätökseen.

P. E:n työllä on useampia loppupäätöksiä, on eri työvaiheiden loppupää­ töksiä. Paavalin (J. R. H:n) työn loppupäätös, mihin hän on lupautunut, on odotettavissa joskus seitsemännen juurirodun lopussa, kuten V. L. on asiaa selvittänyt. ”Tämän Erään” lupaus sen sijaan koskettaa sitä omaa loppu­ päätöstä, johon loppupäätökseen P. E. jatkossa viittaa puhumalla Mysterioopiston luomisesta. ”Tämä Erään” kohdalla on siis kyse Mysterio-opiston luomisesta eli siitä loppupäätöksestä, johon Suuren seikkailun kuvaus lop­ puu. On siis kyse siitä ihmisyksilöstä, jonka tunnemme mm. apostoli Jo­ hanneksena. Milloin P. E:n esille tuoma lupaus on annettu? Luonnollisesti silloin, jolloin voidaan puhua Suomesta. Eli lupaus koskettaa Rudolf Stei­ neria. Olisiko Steiner antanut lupauksensa eläessään? Steiner kävi kerran Suomessa tapaamassa Pekka Ervastia. Kuitenkaan hän ei nähnyt, kuka P. E. itse asiassa oli. Steiner kyllä ihmetteli jotakin P. E:n kykyä ja taisi mainitakin P. E:lle siihen tapaan, että meidän täytyisi tavata useammin­ kin, mutta toista tapaamista heidän välillään ei kuitenkaan tullut. Ei Steiner ole siis eläessään voinut lupaustaan antaa, ja sen osoittaa jo sekin, että lupaus­ta ei antanut kuolevainen olento, ei fyysillinen ihminen. Kun Stei­ ner kuoli (1925), varmaan hänelle heti selvisi, kuka P. E. oli, sillä saihan hän sentään kosketuksen P. E:iin. (Eivät ainoastaan itämaalaiset Mestarit olleet ”hereillä”, vaan kyllä länsimaalaisetkin Mestarit olivat selvillä uuden uskonnon syntymisestä, tämähän selviää P. E:n opetuksista). Kuoltuaan Steiner, esoteeriseen itseensä siirryttyään, ehkä tapasi P. E:n näkymättö­

13

mässä maailmassa ja ehkä antoi tälle em. lupauksen. Jos näin on, täytyy sen silloin jotenkin peitetysti tulla esille P. E:n muotoilemasta sanallisesta lupauksesta. Lupauksesta voi rivien välistä lukea: Minä en ainoastaan tule käymään useammin Suomessa sinua tapaamassa, (niin kuin silloin kerran kävin sinua ainoastaan tapaamassa Suomessa ja jolloin oli puhetta useam­ masta tapaamisesta), mutta tulen ehkä jatkamaan sinun työtäsi, ottamaan oikein sen työn, (eli synnyn Suomeen), ja ehkä tulen viemään sen omaan loppupäätökseen, (siihen loppupäätökseen joka tarkoittaa Mysterio-opiston luomista, sillä se työhän kuuluu jo minun dharmaani).

Nyt herää kysymys, miksi Väinö Lehtonen on em. kirjoituksen kirjoitta­ nut? Tahtooko hän ehkä tuoda esille, että J. R. Hannula on Paavali? Ei var­ maankaan, sillä silloinhan V. L. varmaan toisi esille kirjoituksessaan P. E:n kaikkein selvimmät puheet Paavalista. Mitäpä sitä asiaa enää esittämään, sillä onhan V. L. jo selvittänyt J. R. H:n aseman tuoden esille sellaista, josta ei P. E. sen kummemmin kuin J. R. H:kaan ole opettanut. Tahtoiko V. L. siis yleensäkään kirjoitustaan julkaistavaksi? Miksi hän olisi sen kirjoittanut, jos hän ei tahtoisi asiaa käsitellä? V. L:n kirjoitus on niin arkaluontoinen, että hän ei ole voinut julkaista sitä eläessään. Kirjoituksen pääasiallinen sanoma on ymmärtääkseni: Se toinen, josta P. E. puhui, ei mennyt Intiaan äsken, vaan enemmän kuin sata vuotta aiemmin. Tunnemme hänet nimellä Moria.

Moria kuoli julistettuaan teosofisen sanomansa H. P. Blavatskyn kautta, sillä hän oli luvannut tulla Suomeen. P. E:n puhuessa Moriasta (1934), jälleensyntynyt Moria ei tuntenut P. E:a uuden uskonnon julistajaksi, sillä jälleensyntynyttä Moriaa ei oltu vielä vihitty, koska J. R. Hannula tarvitsi häntä vielä omassa työssään. Nyt ne sydämiin kätketyt salaiset tiedot voi kaivaa esille, sillä Moria on tehnyt työnsä, hänet on tunnettavissa opetuk­ sistaan. Avatkaa silmänne!

Väinö Lehtonen opettaa (vrt. Vaeltajan viesti 3 ss. 20-21 Etenevä elä­ mä), että kun henkinen opettaja on suorittanut elämäntyönsä ja esittänyt julkisen sanomansa, seuraavien yhdentoista vuoden aikana oppilaitten tu­ lisi päästä selvyyteen opettajansa henkisestä asemasta. Tämä siksi, että tällöin olisi pohja opettajan opetusten ymmärtämiselle ja sulattamiselle. Jos näin käy, henkinen elämä ja työ etenee, päinvastaisessa tapauksessa alkaa taantuminen. Väinö Lehtosen kuolemasta on kulunut jo runsaat 12 vuotta, siksi Väinö Lehtosen asema henkisenä opettajana – eli hänen henkisen työnsä merkitys – tulisi jo ainakin joillekin olla selvyys. Täten asia käy jo osittain vanhanaikaiseksi jossakin mielessä. Henkinen työ ei voi tallata pai­ koillaan, vaan sen on mentävä eteenpäin, syvennyttävä.

14

Mysterio-opiston luomistyö on vielä tekemättä. Siksi kyseinen työvaihe kääntyy yhä ajankohtaisemmaksi. Eritoten, kun eräs äärettömän viisas ja hyvä olento, ihminen, on jo olemassa. Hän se on minuakin auttanut ja ilman häntä en olisi näistäkään asioista mitään osannut kirjoittaa. Itse olenkin vain puheTORVI. Tuo eräs on Versailles’n, Mysterio-opiston, rakentaja.

Henkisen työn rytmillisyys Väinö Lehtonen on usein tuonut esille (mm. kesäkurssiesitelmissään), että henkinen työ on rytmillistä. Henkinen työ saapuu tiettyihin rajakohtiin tiettyi­ nä aikoina, jolloin siinä olisi tapahduttava eteenpäin menoa, syvenemistä. ”Elämä” tuolloin tarjoaa tietenkin mahdollisuuksia henkisen työn syvenemi­ selle, mutta lopputulos jää riippumaan ihmisistä. On olemassa onnistumisen ja epäonnistumisen mahdollisuudet. Henkisen työn rytmillisyys johtuu siitä, että henkisellä elämällä, työllä, on lainalaisuutensa. Henkiset lainalaisuudet ovat vain toisenlaisia kuin fyysisen maailman lainalaisuudet. Painovoima­ laki toimii kaikesta huolimatta, siihen ei tarvitse pyrkiä. Henkisen elämän, työn, lainalaisuudet eivät sen sijaan toteudu ilman toteuttajiaan, eli niihin täytyy mukautua vapaaehtoisesti.

Henkisen työn lainalaisuudesta johtuen voidaan henkisen työn etene­ minen tarkasti etukäteen ennustaa. Tästä on osoituksena esim. P. E:n kirja Suuri seikkailu. Hänhän sanoi piirtävänsä siinä uskonpuhdistustyön (kristo­ sofisen työn) ääriviivat. Suuressa seikkailussa onkin annettu tarkkoja vuo­ silukuja tiettyjen tapahtumien ajankohdiksi. Tästä voisi ottaa esimerkin.

Kuten tiedämme, historiallisina henkilöinä Kotkaa ja Batorya vastaavat Pekka Ervast ja J. R. Hannula. Ensi kertaa he tapasivat toisensa Teosofisen Seuran vuosijuhlilla 1912. Kohtaaminen oli sanaton. J. R. H. seisoi sivum­ malla, kun P. E. ja Rudolf Steiner kävelivät juhlasaliin. Tuosta tapahtumasta on J. R. H. itse kertonut. Tämä tapahtuma on kuvattuna myös Suuressa seikkailussa. Tapahtumat on sijoitettu Ida Basilierin konserttiin. Kotka näki sivummalla herrasmiehen, joka silmäili häntä tarkasti. Kotka ei ollut konsertissa yksin, vaan tätinsä kanssa (viittasin jo aiemmin St. Germainin suhteesta P. E:iin ja St. Germainin ”sisareen” Steineriin). Suuresta seik­ kailusta saamme tärkeän tiedon: Kotka oli tuolloin 10 tai 12 vuotta vanha.

Täten saamme lasketuksi Kotkan ”syntymävuodet”, kun vähennämme 10 tai 12 vuotta vuodesta 1912. Saamme vuodet 1902 ja 1900. Pekka Ervast oli Amerikan-matkan tehdessään 58-vuotias (myös kuollessaan). Nyt kun lisäämme 58 vuotta vuosiin 1902 ja 1900, saamme Versailles’n matkan

15

historiallisen ajankohdan. Vuodet ovat 1960 ja 1958. Vuonna 1960 Väinö Lehtonen esitti J. R. Hannulan aseman ja vei P. E:n ja J. R. H:n työt yh­ teen (Kotkan ja Batoryn yhteen). 1958 Versailles’n matka tapahtui Väinö Lehtoselle sisäisesti hänen Neptunus-vihkimyksessään (vrt. Matka kristosofiaan). Tätä laskentatapaa käyttäen voi em. tapahtumille löytää muitakin ajankohtia.

Kotkalle on olemassa useampiakin merkityksiä, mm. Isän voima (vrt.

Kalevalan Kullervo). Isän voiman ”syntymisvuodet” fyysilliselle tasolle saam­ me Pekka Ervastilta. Isän voima saavutti fyysillisen tason 1926-1928. Kun lisäämme em. ajanjaksoon 10 tai 12 vuotta, saamme ajanjaksot 1936-1938 ja 1938-1940. Tällöin siis tapahtui Kotkan, Isän voiman, ja Batoryn tapaami­ nen. Vuosina 1936-1938 J. R. Hannula esitti P. E:n henkisen ja okkultisen aseman Ruusu-Risti-seurassa. Siinä työssä Batory (J. R. H.) kohtasi Kot­ kan (P. E:n). Vuosina 1938-1940 jolloin J. R. H:n työmahdollisuudet olivat Ruusu-Risti-seurassa loppuneet, Kotkan ja Batoryn kohtaaminen tapahtui hänessä sisäisesti, hän sai voimansa käyttöön, synnyttäen ihmisiä sanal­ laan (vrt. Väinö Lehtonen Tie ihmisyyteen). J. R. Hannulan työ ja henkinen tie siis tapahtui järjestyksessä ”ensin ulkoisesti, sitten sisäisesti”. Täysin päinvastaisesti kuin Väinö Lehtosella. (P. E:n henkinen tie oli molem­pien yhdistelmä.)

J. R. H. on kuvannut omaa henkistä tietään kirjoissaan. Johanneksen evankeliumi teosofian valossa J. R. H. kirjoittaa: ”Vaikkakin henkisen aher­ tajan täytyy harppailla ja toimia aivankuin itsensä edellä, oman silloisen tilansa edellä, kotiutuu tuo hämärä ja vaikeasti tavoiteltu tila vähitellen saavutetuksi ja varmennetuksi asemaksi.” (1. painos s. 242). Kyseisenä ajankohtana (1936-1940) J. R. H. teki luonnollisesti oman Versailles’n mat­ kansa, sillä hänhän vei Kotkan (P. E:n) ja Batoryn (Kristus-Isän) yhteen (vrt.

Batoryn sanat Kotkalle: ”Minähän en voi näkyä, mutta te saatte olla minun edustajani maailmassa”. Isä on näkymätön). Kyseisen ajanjakson lopulla tapahtui myös Isän (P. E:n) paluu J. R. H:ssa, josta jo aikaisemmin oli puhet­ ta. Hannulan työ tuotti tulosta ja syntyi Isän uskonnolle muoto (kristosofinen työmuoto), eli tuli rakennetuksi Versailles’n ulkonainen rakennus.

Jos nyt jatkamme laskutoimituksia lisäämällä ajanjaksoon 1926-1928 58 vuotta, saamme vuodet 1984-1986. Vuonna 1984 yritin perustella kir­ jasessani Matka kristosofiaan työmme rytmillisyyden perusteella, että Versailles’n matka on tuolloin alkanut ainakin jossain merkityksessä. Mai­ nitsin myös, että Versailles’n matka kestää 2 vuotta (pari tuntia). Kirjases­ sani Kalevalan Kullervo sanoin työn olevan puolimatkassa (1985). Suuren

16

seikkailun Versailles’n matka on puolimatkassa silloin, kun Kotka ja Carig­ nan päättävät ensimmäisen keskustelunsa, jossa käsitellään Batoryn mys­ teriota. Keskustelun lopussa Carignan sanoo, että Batory elää 150 vuotta ajastaan jäljessä. Kirjoitin Batoryn tarkoittavan Kullervoa. Ei liene vaikea arvata, milloin Kalevalan sankarit, siis myös Kullervo, elää 150 vuotta ajas­ taan jäljessä. Pienellä laskutoimituksella saa kyseisestä tiedonannosta ulos kaksikin vuosilukua, sillä on olemassa sekä vanha että uusi Kalevala. Mo­ lemmat syntyvät vuosiluvut ovat varmaankin ”rajakohtia”.

Kyseisenlaista veivaamista voisi tietenkin jatkaa. Vaikka se ei nykyisel­ lään ole kiellettyä, on se kuitenkin tarpeetonta. Tarpeetonta se on siksi, että Versailles’iin ei ole mitään ulkonaista tietä, eikä näin ollen ulkonainen ihmi­ nen sinne ketään saata viedäkään. Mikä on siis tie Versailles’iin? Henkisen työn eteenpäin menon ”vaatimukset” asettaa Taivaallinen Isä, Valkoinen Veljeskunta, sisästä päin. Jos sitä työtä tahtoo palvella, täytyy ihmisen mu­ kautua niihin ”vaatimuksiin” jotka hän voi löytää sisästään. Käytännöllisesti se merkitsee, että ihminen, totuudenetsijä, ei aseta mitään vaatimuksia toisille, sen kummemmin kuin itselleenkään, vaan etsii ensin ja ylinnä kai­ ken Taivasten valtakuntaa, henkisen työn lähdettä. On luonnollista, että kun Valkoinen Veljeskunta asettaa ”vaatimuksia”, niin se myös tarjoaa mahdol­ lisuuksia. Olenhan kertonut jo eräästä, joka on minua auttanut, mahdolli­ suudet eivät ole rajoitettuja. Työtä ei voi rajoittaa tai estää.

Ottakaamme vielä tarkasteltavaksi J. R. H. ja hänen työnsä. Aikaisem­ minhan tuli jo ilmi, että J. R. H. joutui työssään jatkuvasti harppailemaan oman itsensä edellä. (Itse olen kuvannut samaa asiaa Kullervon tiellä kä­ sitteellä ”julistaa tuomion oman itsensä yli”, joka merkitsi sitä, että Kullervo joutuu suorittamaan omaa henkistä tehtäväänsä opetuksellisesti oman hen­ kisen tilansa edellä. Syy, miksi en käyttänyt Hannulan kuvausta, johtui siitä, että en tuolloin vielä ollut lukenut Hannulan kirjaa Johanneksen evankeliumi teosofian valossa. Sitä paitsi Hannulan opetuksesta ei käy selväksi se, että harppominen ei tapahdu mihin sattuu. Opettajan täytyy kuitenkin harppoa oman henkisen tehtävänsä edellä). Tällaisesta harppomisesta, jota J. R. H. työssään suoritti, on luonnollisestikin seurauksensa. Seuraus on se, että opetuksessa tapahtuu paljon virheitä, joita virheitä J. R. H:n opetuksissa on tukuttain. Paavalin työ kulki myös samaa linjaa pitkin ja tästä johtuen hän epäonnistui opetustyössään melko perusteellisesti. Tämä ei tietenkään ole moite Paavalille. Paavalin epäonnistuminen on P. E:n toimesta kyllä tuotu ilmi, joten se on helppo hyväksyä. Sen sijaan saattaa tuntua pyhäin­ häväistykseltä mainita, että J. R. H:n opetuksissa on virheitä, jotka ovat

17

kuitenkin eittämättömiä. Paavalin opetus, hänen tehtävästään johtuen, oli kovin yksipuolista (opetus uskosta). Koska kirkko nojaa Paavaliin, kirkon käsitykset ovat yksipuolisia ja vielä vääriä. Kirkossahan ei anneta arvoa muulle kuin uskolle, jonka tulkinnassa kirkko on epäonnistunut. Aivan sa­ moin J. R. H:n opetukset ovat kovin yksipuolisia! Tämä johtuu Hannulan tehtävän luonteesta. J. R. H:n tehtävänä oli avata Kadonneessa sanassa määritelty punainen looshi, joka on todellisuuksien looshi ja vastaa Suuren seikkailun Whitewayta. Ehtona punaiselle looshille on, että sen jäsenet ovat ratkaisseet sotakysymyksen, tehneet totta Vuorisaarnan moraalin seuraa­ misesta ja metafyysisenä vastaavaisuutena näille asioille on P. E:n asema.

Näiden asioiden selvittelyyn J. R. H:n opetustyö keskittyy. Whiteway, siis punainen looshi ei ole kaiken päämäärä, ei lopullinen ihanne. Punaista loo­ shia seuraa vielä graal-looshi, Suuren seikkailun Versailles. Sininen ­looshi on opiskelulooshi, ja opiskeltavaa tarjoaa eritoten P. E. kirjoillaan. Vain si­ nisen looshinhan P. E. todellisuudessa avasi. Väinö Lehtosen opetukset taas tähtäävät graal-looshiin jota hän ei kuitenkaan saanut todellisuudessa avatuksi (niin ei tosin oltu suunniteltukaan). (P. E:n, J. R. H:n ja V. L:n ope­ tukset yhdessä muodostavat tien).

Väinö Lehtosen opetuksille on siis täysin erilainen pohja, kuin J. R. Hannulan opetuksille. Lisäksi Väinö Lehtonen kulki omaa henkistä tietään systeemillä ”ensin sisäisesti, sitten ulkoisesti”. Tästä syystä onkin hänen opetuksistaan vaikea löytää yhtään metafyysistä virhettä. Väinö Lehtosen ”tapa” kulkea henkistä tietä, ei myöskään tarjonnut mahdollisuuksia graallooshin avaamiselle, vaikka hänen opetuksensa siihen tähtääkin. Graallooshi kuvaa Valkoisen Veljeskunnan ”looshia”. Valkoisen Veljeskunnan jäsenet eivät pyri auttamaan itseään, vaan auttavat ”alempiaan”, ja tästä syystä Valkoinen Veljeskunta onkin hierarkinen. Samanlaiseen työtapaan tähtää Väinö Lehtonen opettaessaan, että meidän ei tarvitse huolehtia it­ sestämme. Kunhan asetamme talenttimme palvelemaan henkistä työtä, niin siinä sivussa henkinen kasvukin tapahtuu. Tätähän V. L. keskeisesti opetti. Jos ihminen osaisi näin menetellä, ilman pyyteitä, silloin hän avaisi itsessään kanavan Valkoisen Veljeskunnan Mestareille ja heidän avulleen.

Siitä eteenpäin tapahtuisi henkinen kasvu Mestareiden palveluksessa. Se on tie Versailles’iin, jota salassa kuljetaan. Onko tällöin Vuorisaarnan mo­ raali unohtunut? Ei, vaan silloin sitä elettäisiin. Henkisen työn lähtökohta on hengessä, Jumalassa, ja Jumalaa lähestytään uskolla, tahdolla. Ihmi­ nen ei lopultakaan voi kasvaa henkisesti, rikkoa omia rajojaan, ratkaista itsensä ongelmaa ilman apua ja ilman auttajia. Ihminen ei voi itseään nos­

18

taa hiuksista ilmaan, vaikka hänellä olisi Vuorisaarnan moraali tiedossaan.

Vuorisaarnan käskyt ovat muoto, joiden henki on löydettävissä sisältämme.

Sisäinen auttaja on olemassa, kuten olen kertonut. Siis on myös mahdol­ lisuuksia ja siitä olkoon tämäkin kirjoitukseni todisteena, joskaan se ei ole virheetön!

19