Issuu on Google+

Kalevalan kanteleensoitto aikamme uuden luonnonvoiman kuvaajana

1


Annikki Kumpulainen

Kalevalan kanteleensoitto aikamme uuden luonnonvoiman kuvaajana

Kristosofinen Kirjallisuusseura ry Tampere 2002

61


Lukijalle Kirjaan kootut luvut ovat eriaiheisia ja eri aikoina pidettyjä esitelmiä, pääosin 1990-luvulta. Esitelmien saattamisessa painokuntoon olen saanut paljon asiantuntevaa apua. Marjaana Ahonen on lahjoittanut ystävällisesti kirjan kustantamiseen 20 000 mk Sirkku Sievisen testamenttivaroista. Kaunis kansi on Timo Niemelän suunnittelema. Sydämelliset kiitokseni kaikille työtä edistäneille ystäville. Toivon kirjan innostavan lukijoitaan tutkimaan kristosofisen elämänymmärryksen syvyyttä ja soveltuvuutta arkielämään. Helsingissä 28.2.2002 Annikki Kumpulainen

ISBN 951-9376-18-6

61


Elämä jälleensyntymisen ja karman valossa

Jumalallisen viisauden mukaan tämän elämän korkein, perimmäinen laki on syyn ja seurauksen laki, josta teosofiassa käytetään nimeä karma. Kaikkien muiden luonnonlakien kerrotaan olevan syyn ja seurauksen lain johdannaisia. Syyn ja seurauksen vuorottelu ilmenee jatkuvana uudistumisena. Näin elämässä vaikuttaa kaikkialla rytmi. On aamu, päivä, ilta, yö. On kevät, kesä, syksy, talvi. Kaikki koko maailmankaikkeudessa syntyy, elää aikansa ja kuolee, syntyy taas, elää ja kuolee. Sama toistuu yhä uudelleen. Tätä toistuvaa poljentoa nimitetään jälleensyntymisen laiksi. Se on elämän pohjimmainen ilmennysmuoto. Mutta alkakaamme alusta, ts. tutkikaamme, miten viisaat kertovat maailmankaikkeuden syntyneen. Tutkimukseni tietolähteinä olen käyttänyt pääasiallisesti Pekka Ervastin kirjaa Christosophia, J. R. Hannulan teosta Vuorisaarnan oppilaan näkökulmasta sekä Väinö Lehtosen artikkelia Kristosofian sanoma. Vanhan testamentin mukaan alkutilassa oli vain pimeys syvyyden päällä. Itämainen filosofia turvautuu puolestaan hengitykseen selittäessään asiaa. Kun Brahmaa hengittää ulos, niin maailmankaikkeus syntyy ulkokohtaisuuden tasolle. Kun Brahmaa sitten hengittää sisään, niin maailmankaikkeus katoaa ulkokohtaisuuden tasolta. Tämä pitkän pitkiä aikakausia käsittävä toiminta toistuu jatkuvasti. Palatkaamme vielä aikaan ennen maailmankaikkeuden syntyä. Silloinhan oli vain pimeys syvyyden päällä. Ei ollut katselijaa eikä katseltavaa, ei tähtiavaruuksia, ei mitään. Syy-seuraus -ketjun perimmäinen alkusyy, syytön syy, on salaisuus. Maailmankaikkeuden takana olevasta jumaluudesta kukaan ei voi tietää mitään. Jos olisi olento, joka tuntisi tuon salaisuuden, hänen täytyisi olla salaisuuden yläpuolella. Se on looginen mahdottomuus, koska hänkin, tuo oletettu viisas olento, on itsekin saanut alkunsa samasta syyttömästä syystä. Vaikka syytön syy on salaisuus, niin luomistyöstä ja sen kuluessa syntyvästä maailmankaikkeudesta tiedetään paljonkin. Luonnolla on muisti, akaasha, johon on tallennettu koko menneisyys, niin yksityisen ihmisen kuin koko ihmiskunnan, asuinpallomme Telluksen, oman aurinkokuntamme ja vielä suurempien tähtijärjestelmien menneisyys. Viisaat osaavat lukea tätä luonnon muistia. Luomisprosessi alkaa korkealla näkymättömissä maailmoissa, tulee sieltä alaspäin, aineellistuu yhä enemmän ja enemmän saavuttaen lopulta kaikkein aineellisimman kohtansa. Sitten alkaa vetäytyminen takaisin. Ensin maailmankaikkeus häviää ulkokohtaisuuden tasolta, sitten vähitellen näkymättömiltäkin tasoilta. Maailmankaikkeuden noudattama poljento toistuu maailmankaikkeuden eri osissa, tähtijärjestelmissä. Aurinkokuntammekin syntyy, elää aikansa, kuolee, viettää pralajan eli lepokauden, syntyy jälleen. Tämä toistuu monta kertaa maailmankaikkeuden yhden jälleensyntymän aikana. Meidän pieni Telluksemmekin syntyy, elää, kuolee, on pralajassa. Maapallomme jälleensyntymiä nimitetään luomispäiviksi. Kerrotaan, että elämme parhaillaan neljännessä luomispäivässä. Kuten maailmankaikkeus, galaksit, aurinkokunnat ja planeetat, niin ihminenkin jälleensyntyy uudelleen ja uudelleen. Hän syntyy, elää, kuolee, puhdistuu kuolemanjälkeisissä tiloissa ja valmistuu uutta jälleensyntymää varten. Tällöin ylemmällä älytasolla olevasta korkeammasta minästä lähtee säde kohti alempaa kolminaismaailmaa. Matkallaan aineelliselle tasolle sielu pukeutuu ensin ajatus- ja tunneaineeseen, sitten eetteriverhoon ja saa lopulta kemiallis-fyysisen käyttövälineen. Teosofisen tietouden mukaan ihmiskuntamme varsinainen inhimillinen historia alkoi n. 18 000 000 vuotta sitten. Ihmiskuntamme sai silloin, kolmannen juurirodun aikana Lemurian mantereella, nahkavaatteet. Näin ollen meille kullekin on kertynyt melkoinen määrä aiempia ruumistuksia.

61


Jo eletyn kehityskauden pituutta ihmetellessämme meissä voi herätä kysymyksiä. Mikä tarkoitus tällä kaikella on? Mihin päämäärään elämä tähtää? Miksi olen olemassa? Elämän tarkoitusta pohtiessamme voimme löytää vastauksen kristosofisesta elämänymmärryksestä. Siinä todetaan elämän tähtäävän siihen, että meistä tulisi oikeita ihmisiä, toisin sanoen että ihmisyyden perikuva, Kristus, saisi muodon meissä. Etsiessämme ohjausta miten löytää tähän päämäärään johtava tie näemme, että on kolmenlaista viisautta: ihmisviisautta, jumalallista viisautta ja Kristus-viisautta. Voimme tutkia näitä viisauden lajeja. Ihmisviisaudessa kehitytään tutkimalla näkyväistä maailmaa ja tekemällä sitten saaduista havainnoista johtopäätöksiä. Kaikki aistihavaintomme eivät kuitenkaan pidä paikkaansa. Niihin perustuvat tieteelliset totuudet saattavat osoittautua myöhemmin virheellisiksi. Esimerkkinä voidaan mainita aikaisempi käsitys, että maapallo on avaruudessa keskus, jota kosmos kiertää. Tätä käsitystä tukee se, että näemme, miten aurinko nousee idästä, vaeltaa päivän kuluessa kaakon, etelän ja lounaan kautta laskien illalla länteen. Tätä tukee myös kirkkaan tähtitaivaan katselu. Sekin nousee idästä ja laskee länteen. Omien aistimien avuksi on kehitetty tarkkoja kaukoputkia, mikroskooppeja ja monen monia muita kojeita. Voisimme sanoa, että tiede ja tekniikka on kehitetty huippuunsa. Ajatellessamme ihmisälyn keksimiä tuhovälineitä ja niillä jatkuvasti aiheutettua tuskaa, kärsimystä ja tuhoa joudumme toteamaan, ettei tähän viisauden lajiin sisälly välttämättä moraali. Kuitenkin kaikkina aikoina on ollut uskontoja, on elänyt viisaita, niin onhan jumalallista viisautta vuotanut ihmisviisaudenkin piiriin. Mutta se on mitätöity. Vaikka Jeesus Nasaretilainen puhui sotimattomuudesta ja pahanvastustamattomuudesta eläen ja kuollen opetustensa mukaisesti, niin virallistuneessa kristinuskossa on kumottu hänen opetuksensa ja asetettu tilalle julma veripelastusoppi. Sama ilmiö on toistunut aivan meidän päivinämme. Syvennetyn Vuorisaarnan julistanut Pekka Ervast on tähdentänyt aseettomuuteen sisältyviä henkisiä voimavaroja ja mahdollisuuksia. Hänen taivaallisen Isän käskyiksi nimetyt ohjeensa kuuluvat: älä suutu, älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan ja älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Kuitenkin monet hänen oppilaikseen itsensä nimenneet henkilöt ovat mitätöineet hänen opetuksensa sanomalla: kyllä Pekka Ervastkin tämän sodan hyväksyisi. He tarkoittivat vuonna 1939 alkanutta ja lyhyen välirauhan jälkeen jatkunutta sotaa. Ihmiskunnassa vallitsevasta tilasta johtuen jumalallista viisautta on esitetty suljetuissa laitoksissa, mysteeriokouluissa. Näin siksi, koska sen julkiset esittäjät olisi teilattu totutun elämänmenon häiritsijöinä. Mitä jumalviisaus sitten on? Esimerkiksi apostoli Paavali puhui teosofiasta eli sellaisesta viisaudesta kuin on jumalilla. Hänhän kertoi puhuvansa täydellisten kanssa viisautta, ei tämän maailman viisautta, vaan salattua jumalviisautta, teosofiaa. Teosofian eli jumalviisauden tunnistaa siitä, että sen perusta on moraali ja siitä pääsee tietoon vain moraalin eli vihkimysten tietä kulkien. Kun ihminen astuu vihkimysten tielle, hän joutuu työskentelemään oman sielunsa kanssa. Hän joutuu karsimaan itsestään kaikenlaista tarpeetonta: esteenä olevaa ja turmiota tuottavaa. Hän joutuu perkaamaan sielunsa pellon. Tämä tällainen on luopumista, hylkäämistä. Mutta jumalviisauden tietä mestariutta kohti kulkeva omaksuu ja harjoittelee myös uutta. Pekka Ervast puhuu tshittasta, ajatussubstanssista eli mielikuvitusvoimasta, ja sanoo, että korkeampi minämme on ympäröinyt itsensä vapaaehtoisesti tällä elävällä aineolemuksella tarkoituksenaan puhdistaa ja ottaa haltuunsa sitä sekä oppia sitä vapaasti käyttämään. Tästä tshittasta mestarit ja adeptit luovat itselleen käyttövälineen, jonka sanskritinkielinen nimitys on maajaavi ruupa. Maajaavi ruupa on niin selväpiirteinen ajatuskuva, että se tulee fyysisesti näkyväksi. Ajatuskuvan luoja, mestari, on elävästi ja itsetajuisesti läsnä luomassaan maajavi ruupassa olematta silti poissa fyysisestä ruumiistaan. Vieläpä mestari voi lähettää itsestään monia ruupoja. Mestarien työtapoihin kuuluvien maajaavi ruupojen käyttämistä selventäköön lainaus Väinö Lehtoselta. Hän kirjoittaa: ”Kun Mestari haluaa tietoa jostakin asiasta tässä maailmankaikkeudessa, niin hänen ei tarvitse lähteä paikan päälle tutkimaan, tekemään havaintoja ja kiikaroimaan tähtimaailmaa, vaan hän luo itsestään kuvan, ns. harharuumiin, jossa hän itse on mukana, lähettää sen tutkimaan asioita. Kun se palaa takaisin, niin se tuo tullessaan ehdottoman tiedon. Sanotaan, että Mestari voi lähettää kuinka monta harharuumista tahansa itsestään aina tarpeen vaatiessa. Viisauden laatu on siis ehdotonta tietoa, ehdotonta viisautta, ehdotonta tietoa siitä, minkälainen tämä maailma on, minkälaisten vaiheitten läpi se on kulkenut, minkälainen tie sillä on edessään, mikä on ihmisen alku ja ihmisen päämäärä. Tämä kaikki tieto tulee – ei sillä tavoin, että sitä

61


tutkitaan aistimien avulla, vaan – muilla keinoilla. Täten voimme lyhyesti sanoen ymmärtää ihmisviisauden ja jumalviisauden eron.” (Väinö Lehtonen, Eri painos Kristosofi-lehdessä vuosina 1974–1976 julkaistuista esitelmistä, s. 5.) Kolmas viisauden laji on Kristus-viisaus. Ymmärtääksemme mitä Kristus-viisaudella tarkoitetaan, palaamme maailman syntyyn. Kosmista Kristusta on kuvattu sanoilla jumalallinen aatteilu, Isän luoma täydellisyysajatus ihmiskunnasta. Edellä, jälleensyntymisen yhteydessä, oli puhe ihmisen korkeammasta minästä. Kun sielu lähtee uudelle toivioretkelleen maailmaan, niin se pukeutuu alemman kolminaismaailman verhoihin. Kun mainen matka päättyy, sielu palaa näkymättömän maailman monien tilojen kautta jälleen korkeamman minänsä yhteyteen. Sielu on silloin jo niin puhdistunut, että kaikki siinä on elämän hyväksymää. Maisen elämänsä aikana keräämänsä aarteet sielu luovuttaa nyt korkeammalle minälleen. Näin korkeampi minä kasvaa ja kehittyy lähettämiensä säteitten ihmisyyden mukaisien voittoisien kokemusten kautta. Ihmisen mysteerio on kuitenkin hyvin syvä. Se ei rajoitu kiertokulkuun alemman kolminaismaailman ja kuolemanjälkeisten puhdistus- ja taivastilojen kautta ylemmässä älymaailmassa olevan korkeamman minän yhteyteen sekä edelleen uusien jälleensyntymien jälkeen tapahtuvaan korkeampaan minään sulautumiseen. Ihminen on syntyperältään jumalallinen. Hänen tulee toteuttaa Isän luoma täydellisyyskuva ihmisyydestä. Jokaisen maapallon uuden jälleensyntymän alussa aurinkokuntamme Logos vyöryttää yksilölliselle tasolle monadijoukon, joka lähtee pitkälle kehitystaipaleelle ja kulkee monien eri luonnonvaltakuntien kautta kohti täydellisyyttä. Oman ihmiskuntamme monadit vyörytettiin jo aurinkokuntamme edellisen jälleensyntymän aikana, joten olemme olleet mukana maapallomme erilaisissa aineellisuustiloissa sen ensimmäisestä luomispäivästä lähtien. Monadi, Kalevalan mukaan tulisoronen, on Isän Jumalan aatteilun tulos, siis yksisyntyinen, Jumalan synnyttämä Jumalan poika. Siihen on painettu inhimillisen täydellisyyden kuva, Kristus. Monadimme on täydellinen: hyvä, puhdas, totuudellinen. Siinä vallitsee syvä rauha ja se on rakastava. Mutta monadi on kaikkea tätä vain omalla tasollaan, omassa yksilöllisessä maailmassaan. Se on toimintakyvytön alemmilla tasoilla, aineellisemmissa olosuhteissa. Se tarvitsee itselleen käyttövälineen muilla tasoilla. Meidän ihmisten tulisi valmistaa itsessämme omalle monadillemme sellaiset olosuhteet, että monadillinen elämä voisi laskeutua meihin. Kun puhutaan Kristus-viisaudesta, niin sillä tarkoitetaan monadillista elämää, Jumalan pojan itsetietoiseksi tulemista kemiallis-fyysisellä tasolla, sitä että ihminen rakentuu sellaiseksi astiaksi, käyttövälineiksi, johon monadi voi laskeutua. Kristosofisesta kirjallisuudesta löydämme kuvauksia tällaisista koko ihmiskunnan elämään vaikuttaneista tapahtumista. Saamme tietää, että ihmiskuntamme elää kehityksensä kriittisintä vaihetta, sillä se on astunut henkeenpalautumisen tielle. Tätä vaihetta ovat auttaneet henkiset edelläkulkijat. Suuri kosmokraattori Jeesus Nasaretilainen ei itse kirjoittanut mitään, joten meidän on turvauduttava evankeliumien kuvauksiin. Niistä selviää, että Jordan-kaste oli Jeesuksen elämän käännekohta. Siinä suuri Elämä tunnusti hänet pojakseen. Hän tuli tietoiseksi omasta sisimmästä itsestään, Jumalan pojasta itsessään. Mutta Jeesuksen henkinen kokemus ei ollut vain hänen henkilökohtainen voittonsa. Sen vaikutus koskee koko ihmiskuntaa. Hänen tajuntansa kautta kosminen Kristus tuli maapallollemme, täytti planeettamme ja sen auran. J. R. Hannula toteaa, että Jeesus Kristus ilmensi fyysis-eetterisellä tasolla anupaadaka-tason, aurinkokuntamme toiseksi korkeimman tason, elämää, sen joka on yksinomaan Logoksen toiminta-aluetta ja jossa ihmiskunnan monadit ovat. Samalla hänen vaikutuksensa elähdytti kaikkien tasojen elämää, mutta erikoisesti buddhisen tason sekä sen alemman vastaavaisuuden, eetteritason, elämää. Jeesus näytti käytännössä, että uskonto ei ole älyllistä voimistelua, vaan luonnollista luottamusta Jumalaan, näkymättömään järkeen, oikeuteen, rakkauteen. Sellainen luottamus on luonnollista ihmiselle, kun hän elää sydämessään, kun hänen sydämensä rakastaa. Suomessa henkisen elämäntyönsä suorittanut Pekka Ervast on kirjoittanut kymmeniä kirjoja, joista muutamissa hän on kertonut myös omasta kosmisesta kokemuksestaan. ”Tuli hetki elämässäni, jota minun täytyy nimittää uudestisyntymiseksi ja jota myöskin voisin sanoa toisella nimellä Jordanin kasteeksi. Se on mystillinen tapahtuma, jota on vaikea kuvata ja jota arkailee ja pelkää kuvata, mutta joka on lyhyesti ja

61


sattuvasti kuvattu evankeliumissa. Sama mikä tapahtui Jeesukselle, kun hän meni Johanneksen luo ja Johannes kastoi hänet Jordanissa, sama saattaa tapahtua ihmiselle tänä päivänä, jos hän kulkee Kristuksen jäljissä. Se tapahtui minulle. Minä tulin kastetuksi.” Itse tapahtumasta hän mainitsee: ”Tiesin sillä hetkellä, mikä oli ihmisen salaisuus. Ihminen on aivan toinen olento kuin mitä hän on itsestään otaksunut. Ihminen on luullut olevansa ruumiillinen ja sielullinen olento, pieni, inhimillinen persoonallisuus, jonka sisältö on hänen sieluelämässään, – ja ihminen on itse asiassa aivan toinen. Hän on iankaikkinen henki, syntynyt avaruuksien Isän omasta rakkaudesta, singahtanut maailman järjen tulesta. Ihminen on Jumalan Poika. Äärettömyyden iankaikkinen ja ehtymätön elämä on hänessä. Hän on se elämä. Hän on osa siitä, voidaan sanoa, mutta voidaan myöskin sanoa, että hän on se.” (Pekka Ervast, Ruusu-Ristin syntysanat Suomessa, s. 70–71.) Pekka Ervastin kuvauksen mukaan Jeesus Kristus oli mitä salaperäisimmällä tavalla läsnä hänen kokemuksessaan, kuin satumainen läpitunkeva persoonallisuus, joka oli mukana Jumalan pojan tietoisuudessa. Kokemus tapahtui selvässä päivätajunnassa. Pekka Ervast oli täydellisesti oma itsensä ennen kokemusta ja samoin sen aikana, mutta kuitenkin hän muuttui niinä hetkinä kokonaan. Hän kertoo tulleensa ikään kuin tietoiseksi itsestä, joka oli ollut ennen salassa. Nyt on huomattava, että vaikka Pekka Ervast jordankastekokemuksessaan tunsi olevansa Jumalan poika, ei hän kuitenkaan ollut persoonallisesti tuo Jumalan poika, sillä hän toteaa, ettei tule sanoa: ”minä olen Jumalan Poika, vaan Jumalan Poika on minussa”. Kuitenkin hän menetteli aina niin, että hänessä oleva Jumalan poika saattoi elää ja toimia hänessä. J. R. Hannulan elämänvaiheita seuraamalla näemme, miten hän kulki ihmisviisauden ja jumalviisauden kautta Kristus-viisauteen. J. R. Hannula syntyi v. 1873. Hän tutki ja mietti elämää ja sen ilmiöitä. Pääasiallisena oppaanaan hänellä oli Raamattu ja senaikainen kirjallisuus. Pohdintoihinsa ja tutkimuksiinsa perustuen hän muodosti itselleen oman filosofiansa, oman omantunnon uskontonsa. Näin hän eli ihmisviisauden parissa. Muutos tapahtui v. 1906. Silloin hän sai käsiinsä Omatunto-lehden, suomenkielisen teosofisen julkaisun. Hän astui jumalviisauden piiriin. Hän ymmärsi, että teosofiaan sisältyi kaikki, mitä hän oli vuosikymmenien ajan pohtinut. Vaikka teosofian löytäminen avasi hänelle valtavat näkymät, ei se kuitenkaan poistanut hänen syvintä kaipuutaan. Niinpä hän etsi ja ponnisti edelleen. Kestettyään kuukausimääriä etsijän sielullisia tuskia hänessä tapahtui muutos. Henkisestä kokemuksestaan ja sen tuomasta muutoksesta J. R. Hannula kertoo teoksessaan Vuorisaarnan oppilaan näkökulmasta persoonattomasti, nimeltä mainitsemattoman henkilön kokemuksena. Muutos oli se, että mainittu henkilö huomasi ymmärtävänsä elämää hengen ja totuuden kannalta. ”Tämä kokemus ei jäänyt pelkästään tilapäiseksi. Tuo ihminen saattoi aina sen jälkeen, milloin tahtoi, ymmärtää elämää sisästä päin, hengen ja totuuden kannalta.” (J. R. Hannula, Vuorisaarnan oppilaan näkökulmasta, s. 287.) Meistä jokaisella on mahdollisuus tutustua omakohtaisesti J. R. Hannulan laajaan kirjallisuuteen ja näin todeta, että hän on osannut valaista sekä vanhan liiton vertauskuvallisia kertomuksia että nykyelämän kaikkia ilmiöitä hengen ja totuuden kannalta. Lukiessamme J. R. Hannulan omia kuvauksia henkisestä kokemuksestaan huomaamme hänen korostavan, että vaikka se oli laadultaan samanlainen kuin Pekka Ervastin, ei se yltänyt samaan syvyyteen. Tämä on luonnollista, sillä kosmokraattorit ovat tuoneet uutta henkistä voimaa maiseen elämään. He ovat avanneet, Jeesus omana aikanaan ja Pekka Ervast meidän päivinämme, uudet henkiset tiet kulkeaksemme. Nyt tarvitaan uuden voiman käyttäjiä ja uuden tien kulkijoita. Sellaisena meille on esitetty J. R. Hannula. Väinö Lehtosen kirjasta Vanajavuoren taru löydämme kaksi henkisen kokemuksen kuvausta. Ensimmäinen koskee kirjan Peltosta, uuden maailmanuskonnon perustajaa, joka valotti uutta aikakautta ja aikamme kosmishenkistä voimavuodatusta. Hän kertoi oman aikaisemman jälleensyntymänsä käänteentekevästä tapahtumasta. Hän oli silloin suomalainen tietäjä, joka oli saanut ensimmäiset tietonsa kelttien maassa salaperäisissä mysteereissä voitettuaan sisäisten kamppailujen kautta itsensä. Hänen kolmas silmänsä avautui, ja näkymätön maailma vainajineen ja haltioineen tuli hänelle todellisuudeksi. Hän alkoi ymmärtää sekä omaa että Suomen kansan menneisyyttä. Mutta hän etsi yhä lisää tietoa, hän samosi Kreikkaan, tutustui orfilaisiin sekä edelleen Mustanmeren rantamien Kolkhis-mysteereihin. Hän kertoo: ”Mitä näissä opin, ei ollut vain muistin säilyttämää oppia, vaan se oli sisäistä kokemusta ja tietoa, oman itseni tuntemusta, henkeni nousemista alkulähteitään kohti.”

61


Saavuttamansa tiedon luonnetta hän kuvaa: ”Kuinka korkea ja jumalallinen onkaan ihminen, ollessaan Korkeimman poika. Koko maailma kätkeytyy pienoiskoossa ihmiseen. Niinpä omasta sielustani löysin sekä Tuonelan että taivaan... Ja kuitenkin tiesin, etten ollut syvintä salaisuutta löytänyt. Vaikka lukemattomat kerrat olin tuonelat ja taivaat käynyt ja tiesin olevani kuolematon, koska yhä uudestaan olin sieltä palannut, oli kuitenkin, kuin siivistäni olisi kantovoima puuttunut. – Sillä aavistin, että korkeus on lähentynyt syvyyttä aivan uudella tavalla.” (Väinö Lehtonen, Vanajavuoren taru, s. 154, 155.) Kirjan Peltosen kertomus koski vanhan liiton henkistä saavutusta. Hänen kokemuksensa ajoittui kuitenkin Jeesus Nasaretilaisen esiintymisen jälkeiseen aikaan, joten siinä vaikutti aavistus, että maailmaan oli tullut uusi voima, joka asettaa ihanteen vanhan liiton ihannetta korkeammalle ja joka avasi uuden henkisen tien ihmisten kuljettavaksi. Kirjassa esitetty Hanneksen kokemus on sen sijaan oman aikamme tapahtuma, joten näemme siinä ymmärrettävästi viimeisimmän kosmis-henkisen voimavuodatuksen innoittavaa ja suojelevaa vaikutusta. Kirjassa kuvataan: Hänen tajuntaansa lankesi valo. Se oli aurinkoa ja kultaista valoa, väriä ja säveltä. Se oli ylimaallista taivaallista soittoa ja kirkkautta. Siinä valossa hän näki Kristuksen yhdessä oman jumalallisen minuutensa kanssa seisovan sydämensä alttarilla. Sydän avautui kuin aurinkoa suuteleva lootuksen kukka. Kukassa oli alttari, jolla Jumalan poika seisoi ja siunasi maailmaa. Kokemusta oli edeltänyt syvä huoli hänen ymmärrettyään, että maailman kansat kulkevat historiansa suurinta onnettomuutta, sotaa, kohti. Sota oli syttymäisillään, mutta nuori totuudenetsijämme oli päättänyt: Sotaan en lähde, vaikka kaikki toiset menevätkin. Elän yksin Mestarini opetusten mukaan. Elämä oli menettänyt kaiken merkityksensä, hän keskitti kaikki sielunsa voimat äänettömään pyyntöön saada kokea äärettömyyttä, Jumalaa, tai sitten sammua olemattomiin. Kokemus soi totuudenetsijällemme tiedon, että hänessä asui Jumalan poika. Olihan jo Jeesus opettanut, että taivasten valtakunta on sisäisesti ihmisissä, mutta nyt hän tiesi, että niin on. Ihminen on sisäiseltä olemukseltaan Jumalan poika, ja hänen tehtävänsä on rakentaa taivasten valtakuntaa maan päälle. Kaikkia edellä kuvattuja henkisiä kokemuksia edelsi sielullinen kriisi, jolloin koko elämä kävi tukalaksi ja asianomainen tunsi aivan fyysistä tuskaa. Sielulliseen ahdistukseen liittyi voimakas ikävä, kaipuu johonkin tuntemattomaan. Ihminen kaipasi tietoa elämästä ja kuolemasta. Hän kaipasi iäisyyttä, Jumalaa. Viisaat sanovat sitä synnyttämisen tuskaksi. Ihmettelyyn, miksi totuudenetsijä joutuu kokemaan tällaisia sielullisia kärsimyksiä henkisten pyrkimystensä yhteydessä, viisaat vastaavat lyhyesti: omakohtaisesta henkisestä tiedosta on aina maksettava lunnaat. Lunnaat voivat olla omaa purkautuvaa karmaa, jotta pyrkijä siitä vapauduttuaan olisi aiempaa kyvykkäämpi ihmisyyden ilmentäjä ja henkisten opettajiemme auttaja. Henkistä synnyttämistä edeltävä vaikea sielullinen tila on samalla elämän järjestämä testi pyrkijälle. Osaako hän uhkaavien voimien kohteena ollessaankin keskittyä ihanteeseen? Mikäli osaa, silloin hänen sielunvoimansa tiivistyvät suureksi palavaksi pyynnöksi kohti korkeutta. Henkisten opettajiemme toteamus, Kristus on nyt lähempänä meitä kuin oma korkeampi minämme, saa luonnollisen selityksen. Vuorisaarnan ihanteet, hyvyys, puhtaus, totuus, rauha ja rakkaus, ilmentävät Kristusta ja ovat näin ollen myös Logoksen toiminta-alueella olevan Jumalan poikamme eli monadimme sisältö. Keskittyminen ihanteen toteuttamiseen vaikeuksien keskellä saa vastakaikua monadissamme, vetää sitä kohti päivätajuntaamme sitä voimakkaammin, mitä tahtoperäisempi oma ponnistuksemme on. Kaikki viisauden lajit, niin ihmis-, jumal- kuin Kristus-viisaus, ovat tarpeellisia. Fyysisin aistein hankittu tietous, jopa yliaistinenkin tutkimus, näkee maailman rakenteen sellaisena kuin se näyttäytyy. Tästä johtuu, että tätä tutkimustapaa käyttävät henkilöt saattavat tehdä samoista ilmiöistä toisistaan jyrkästikin poikkeavia johtopäätöksiä. Näin voimme todeta tapahtuvan esimerkiksi tieteellisessä tutkimustyössä. Samoin selvänäkijöiden tulkinnat näkymättömän maailman tapahtumista ja oloista eroavat toisistaan. Jumalallinen viisaus, teosofia, avartaa ihmistä, ja sen omaksumisen myötä hänessä kasvaa vastuunalaisuus. Kristosofia merkitsee sellaista viisautta kuin on Kristuksella tai Kristuksen avulla saavutettavissa. Kristussanalla tarkoitamme sekä Jumalan luomaa elävää täydellisyyskuvaa ihmisyydestä että tämän täydellisyyskuvan ilmentäjäihmistä. Koska kristosofisessa peruskirjallisuudessa tarkastellaan kaikkia elämän ilmiöitä Kristus-valossa, niin tukeutumalla tähän tietouteen voimme opetella katselemaan maisessa

61


el채m채ss채mme kohtaamiamme tilanteita ihmist채ydellisyyden kannalta.

61


Jälleensyntyminen kristosofian valossa Ihmisten suhtautuminen jälleensyntymisoppiin vaihtelee suuresti. Osa vastustaa jyrkästi ja tuomitsee sen harhaopiksi, itämaiseksi taikauskoksi tai muuksi paheksuttavaksi villitykseksi. Toisena äärimmäisyytenä on pieni vähemmistö sellaisia henkilöitä, jotka osaavat lukea Elämän kirjaa, akashaa, ja siten tietävät jälleensyntymisen todeksi. Näiden äärimmäisiä näkökantoja edustavien ryhmien välimaastoon sijoittuu niiden ihmisten joukko, jotka jälleensyntymisopista ensi kertaa kuultuaan tietävät, tai jokin heidän sisässään tietää, sen heti todeksi. Sisäinen tieto asian totuudellisuudesta on järkkymätöntä varmuutta ja vakaumusta, mutta se ei valaise itse jälleensyntymismysteeriota eikä anna vastausta uteliaisuudesta tai turhamaisuudesta syntyneisiin kysymyksiin. Näin ollen on luonnollista ja johdonmukaista, että tällaiseen vakaumusryhmään kuuluva henkilö ryhtyy jälleensyntymisopin kohdattuaan etsimään lisää tietoa. Hänestä tulee totuudenetsijä. Suuret uskonnot, varsinkin muinaiset, tarjoavat mielenkiintoisen kohteen tutkia, onko tieto jälleensyntymisestä kuulunut niiden ohjelmaan. Suuret uskonnot muodostavat kuitenkin hyvin laajan aihepiirin. On varmaan viisasta aloittaa meille suomalaisille läheisestä kalevalaisesta maailmankatsomuksesta. Pekka Ervastin Kalevalan avain -teos apuna Kalevalasta löytyy jälleensyntymistä valaisevia kuvauksia. Meidän on kuitenkin muistettava, että vanhan liiton uskonnoissa jaettava tieto elämän ja kuoleman mysteerioista verhottiin. Kuulijoiden oli itsekin ponnisteltava löytääkseen kätköistä totuuden helmet. Kansalliseepoksemme nimi Kalevala johtuu mysteeriokielessä käytetystä sanasta Kaleva. Kaleva on maailman luoja. Kielitieteellisenä lähtökohtana on kaksi sanaa: liettualainen kálvis (seppä) ja eestiläinen kalev (herrasmiehen vaatekangas). Kalevala merkitsee näin ollen Kalevan eli maailman luojan koti. Tämä maailman luojan eli sepän koti on luonnollisesti näkymättömän maailman ylimmillä vyöhykkeillä, joten voimme päätellä, että Kalevalassa kerrotaan syvällisistä jumalallisista mysteereistä. Kalevaa vastaa kreikankielessä sana Logos, joka on totuttu kääntämään järki, sana, luku. Logos on maailman luoja ja esiintyy sen vuoksi maailmansynnyn yhteydessä. Johanneksen evankeliumi alkaa: Alussa oli logos ja logos oli jumalan tykönä. Voimme sanoa yksinkertaisesti: Logos on kosminen Kristus, jonka kautta kaikki on luotu. Vanhojen suomalaisten Kaleva ja kreikankielisten Logos on ilmennyt kolmiyhteinen jumala ja reaalisena todellisuutena maailman lukemattomien olentojen yhteistajunta. ––– Jälleensyntymisoppia ja kristinuskoa opetettiin alkuseurakunnissa. Uudesta testamentista emme kuitenkaan löydä kuin muutaman epäsuoran viittauksen jälleensyntymiseen. Yksi näistä usein toistetuista esimerkeistä liittyy Jeesus Nasaretilaisen kirkastuskokemukseen. Kun Jeesus oli kokenut kirkastuksen opetuslastensa Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen seurassa ja he olivat palaamassa vuorelta, Jeesus varoitti heitä sanoen: ”Älkää kenellekään kertoko tätä näkyä, ennen kuin Ihmisen Poika on noussut kuolleista.” Opetuslapset kysyivät häneltä: ”Miksi sitten kirjanoppineet sanovat, että Eliaan pitää tulla ensin?” Tällöin Jeesus vastasi: ”Elias tosin tulee ja asettaa kaikki kohdalleen. Mutta minä sanon teille, että Elias on jo tullut. Mutta he eivät tunteneet häntä, vaan tekivät hänelle, mitä tahtoivat.” Ja evankeliumissa lisätään: ”Silloin opetuslapset ymmärsivät hänen puhuneen heille Johannes Kastajasta.” (Matt. 17:9–13.) Toinen, usein käytetty esimerkki löytyy Johanneksen evankeliumista. Suora lainaus: ”Ja ohi kulkiessaan hän näki miehen, joka syntymästään saakka oli ollut sokea. Ja hänen opetuslapsensa kysyivät häneltä sanoen: ’Rabbi, kuka teki syntiä, tämäkö vai hänen vanhempansa, että hänen piti sokeana syntymän?’” (Joh. 9:1–3.) Kysymys ilmaisee opetuslasten pitäneen luonnollisena, että miehellä oli ollut mahdollisuus aiheuttaa sokeutensa jo ennen syntymäänsä. Jos mies oli itse tehnyt syntiä, oli hän tehnyt sitä ennen syntymäänsä.

61


Olihan hän ollut sokea syntymästään asti. Valtiokirkon muodostuminen aiheutti jälleensyntymisopin kiroamisen. Kirkkoisä Origenes opetti kuitenkin jälleensyntymisoppia niin ymmärrettävästi, että häntä kuunnelleista kasvoi kysyjiä ja ajattelijoita, joita kaikki selitykset eivät tyydyttäneet. Niinpä kirkon johtomiehet katsoivat karsaasti jälleensyntymisopin esittäjiä. Vuonna 553 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa jälleensyntymisoppi kirottiin Origeneen opin ohella. ––– Gnostilaista alkuperää olevasta evankeliumista Pistis Sophia ei ole karsittu jälleensyntymistä valaisevia kohtia. Vaikka teos käsitteleekin kristillistä esoterismia kolmannelta vuosisadalta, niin se ”löydettiin” uudelleen vasta v. 1785, jolloin Brittiläinen museo osti sen tohtori Askew'in kokoelmista. Käsikirjoitus oli hankittu sinne jostain Lontoon antikvariaatista. Teoksen alkupuolella kerrotaan Jeesus Nasaretilaisen suorittamista esivalmisteluista ennen syntymäänsä maiselle tasolle. Jo teoksen ensimmäiset sanat johdattavat lukijan suoraan historialliseen, ristiinnaulitsemisen jälkeen yksitoista vuotta kestäneeseen jaksoon. ”Tapahtuipa, kun Jeesus oli kuolleista noussut, että hän yksitoista vuotta vietti opetuslapsinensa, puhellen ja antaen ohjeita heille”. (mts. 14.) Jeesus virkosi valekuolleista ystäviensä avulla, mutta lain mukaan hän oli kuollut. Niinpä hänen oli jatkettava opetustyötään maailmalta salassa, sillä muutenhan hänet olisi teloitettu uudelleen. Eräs muhamettilainen traditio kertoo Jeesuksen vaeltaneen muutamien opetuslapsiensa, mm. Tuomaan, kanssa Kashmiriin. Kashmirin vuorille hänet aikanaan haudattiin. (Väinö Lehtonen, Ongelmien seurassa IV/111.) Ennen syntymäänsä maiselle tasolle Jeesus suoritti kertomansa mukaan valmisteluja. Hän valikoi mm. tulevat opetuslapsensa: ”olen alusta alkaen todella valinnut teidät Ensimäisen Mysterion kautta. Iloitkaa siksi ja riemuitkaa, sillä kun minä maailmaan läksin, niin mukanani kaksitoista voimaa kannoin, niin kuin alusta asti olen kertonut teille, jotka Ensimäisen Mysterion käskyn mukaan Valon Aarteiston kahdeltatoista vapahtajalta ottanut olen. Nämä minä maailmaan tullessani äitienne kohtuun heitin, nuo ne tänä päivänä ovat ruumiissanne.” (Pistis Sophia, s. 22.) Omaa ja opetuslapsiensa syntymää järjestellessään Jeesus otti enkeli Gabrielin haahmon. ”Ja kun minä maailmaan lähdin, minä sfäärin valtiain keskeen tulin ja minulla oli Gabrielin, aioonein enkelin haahmo; eivätkä aioonein valtiaat tunteneet minua, vaan enkeli Gabrieliksi luulivat minua.” (mts. 23.) Tulevalle äidilleenkin, Marialle, Jeesus ilmestyi enkeli Gabrielin haahmossa. Pistis Sophiassa kerrotaan: ”Tapahtuipa sitten sen jälkeen, että Ensimäisen Mysterion käskystä alas ihmiskunnan puoleen katsoin ja Marian löysin, jota äidikseni aineruumiin mukaan sanotaan. Minä hänen kanssaan Gabrielin haahmossa puhuin, ja kun hän puoleeni oli kääntynyt korkeuksiin, niin minä sieltä häneen heitin ensimäisen voiman, jonka Barbelolta olin saanut – se on ruumiin, jota korkeudessa minä kantanut olen.” (mts. 24.) Profeetta Eliaan uuden jälleensyntymän valmistelusta kerrotaan: ”Tapahtuipa, kun aioonein valtiain keskeen tulin, että minä Ensimäisen Mysterion käskystä alas ihmiskuntaan katsoin. Elisabethin löysin, Johannes Kastajan äidin” (mts. 23). Jeesus löysi ensin äidin, sitten jälleensyntyvän sielun. Teoksen mukaan Elisabethin oli määrä saada valtiasten sielu, mutta Jeesus löysi sfäärien aiooneista Elias-profeetan sielun, otti hänet sieltä, johti hänet sieltä Valon neitsyen eteen. Valon neitsyt luovutti sielun edelleen vastaanottajaväelleen, ja niin aiemmin Elias-profeettana elänyt sielu sai äidikseen Elisabethin. Pistis Sophiassa kuvatuissa Jeesuksen ja opetuslasten yhteisissä kysymyskokouksissa tai keskustelutilaisuuksissa käsitellään myös ihmisten jälleensyntymistä yleensä. Voidakseen elää ja toimia ainemaailmassa jälleensyntyvä sielu tarvitsee fyysisen käyttövälineen. Mutta syntyessään maiselle tasolle sielulle annetaan aineellisen käyttövälineen lisäksi myös voima, jäljentelemisen henki ja kohtalo. Sisäinen voima saa sielun liikkeelle valon maita ja jumaluutta etsimään. Jäljentelemisen henki on vihamielinen sielulle, saaden sen kaikenlaista syntiä tekemään. Jäljentelemisen henki on lisäksi sillä tavoin ovela ja kaksipuolinen, että se houkuttelee ensin sielun syntiä tekemään ja sitten syyttää sielua kaikista niistä rikkomuksista, joihin se on itse sielun houkutellut. J. R. Hannula kirjoittaa: ”Mutta mikä on tuo jäljentelemisen henki? Voimme ensin sanoa: se on alemman luonnon (itsekäs) itsesäilytysvaisto. Mutta me ihmiset panemme siihen oman osuutemme omine tunteinemme, ajatuksinemme ja tekoinemme. Siten muodostuu astraalinen elementaali.” (Pistis Sophiasta Christosophiaan, s. 109.)

61


Kohtalo, karma, on ihmisen puolueeton seuralainen hänen kuolinpäiväänsä asti. Sielun todellinen vihamies on siis hänen oman sielutalonsa asukas: jäljentelemisen henki. Jeesus on luonnehtinut omaa kosmis-henkistä tehtäväänsä mm. lauseilla: Tulta olen tullut maan päälle tuomaan. Samoin: Sillä tästä lähtien, kun viisi yhdessä talossa asuu, kolme on kahta vastaan. Jeesuksen tuoma tuli on suuri, väkevä ja viisas. Se astuu Jeesuksen tuoman mysteerion vastaanottaneeseen sieluun salaa ja suorittaa siellä puhdistustyötään. Kastemysteerio aikaansaattaa ryhmittymisen ihmisessä. Sielu ja voima erottuu omaksi ryhmäkseen. Toinen ryhmä muodostuu jäljentelemisen hengestä, fyysisestä käyttövälineestä ja kohtalosta. Sielu ja voima voivat kulkea kuin edellä, vaikka asuvatkin samassa talossa jäljentelemisen hengen, fyysisen käyttövälineen ja kohtalon kanssa. Ja kun sielu aikanaan lausuu eläessään vastaanottamansa valon mysteeriot, silloin aukenevat niiden sinettien kahleet, joilla jäljentelemisen henki on sidottu sieluun. Tällöin jäljentelemisen henki kukistuu. ––– Jälleensyntymä muodostaa ympyrän. Ympyränkehä tai matka, jonka sielu kulkee yhden jälleensyntymän aikana, koostuu sekä maanpäällisestä että kuolemanjälkeisestä taipaleesta. Kun sielu syntyy maiselle tasolle, hän samalla poistuu näkymättömästä maailmasta. Kun ihminen kuolee, hän jättää maanpäällisen elämän ja syntyy näkymättömän maailman kansalaiseksi. Voimme luonnehtia toisellakin tavalla jälleensyntymäympyrän kahta pistettä: syntymää ja kuolemaa. Kuolema on luopumista, riisuutumista. Syntymä on pukeutumista, kasvamista. Kumpikin prosessi on tavallisesti pitkä. Kuoleman ensimmäiset vaiheet ihminen kokee fyysisen käyttövälineen alkavana rappeutumisena. Sielun syntymän valmistelut ovat saattaneet käynnistyä esimerkiksi silloin, kun karman toimeenpanijat eli kohtalon valtiasten palvelijat etsivät maailmasta sielulle vanhempia. Jälleensyntymäympyrän tutkiminen voi alkaa mistä kohdasta tahansa. Aloitan kuolemasta ja tukeudun Väinö Lehtosen kirjaan Hengen ykseyselämä. Luonnollisen kuoleman määräytymishetki on tekemisissä praanan eli elonvoiman tai elämänvoiman kanssa. Elämänvoima on aurinkovoimaa. Se virtaa fyysiseen käyttövälineeseemme pernan kohdalla eetteriruumiissa olevan tshakran tai keskuksen kautta ja elähdyttää paitsi fyysistä käyttövälinettä myös tunteita ja ajatuksia. Elämänvoimalla on siis kyky erilaistua fyysisen, astraalisen ja mentaalisen käyttövälineen elähdyttäjäksi. Fyysistä käyttövälinettä elähdyttäessään auringosta virtaavaa elämänvoimaa nimitetään mm. eläimelliseksi magnetismiksi. Kuoleman lähestyessä praanan elämää ylläpitävä voima hellittää otettaan. Lämpöeetteri alkaa irtautua. Irtautuminen alkaa tavallisesti jaloista. Eetteriruumis vetäytyy keskiruumiin kautta päähän. Hengitys lakkaa ja sydän pysähtyy, mutta aivot toimivat. Kuoleva kokee viimeistä tuomiota. Hänen tajunnassaan virtaa ajatuskuvien sarja nopeassa tempossa. Hänen elämänsä kuolinhetkestä lapsuuteen asti kulkee tajunnan läpi, kaikki aivan yksityiskohtaisesti, teot, tunnelmat, ajatukset. ”Kuolevan oma tajunta on joutunut suureen ylimaalliseen valoon, se on hänen kuolemattoman minänsä valoa. Se valo aivan kuin vetää kuolevan tavallisen minän itseensä, joten hän osaa olla aivan puolueeton, harkitseva ja kirkasnäköinen. – – Kun siis mennyt elämä virtaa hänen tajuntansa läpi, niin hän osaa jakaa siinä esiintyneet hyvät ja huonot seikat erilleen. Siinä tilassa hän ei puolusta paheitaan eikä kiitä hyveitään, vaan siirtää asteittain koko elämänsä vasemmalle ja oikealle. Hän jakaa elämänsä aivan puolueettomasti tuon korkeamman moraalin mukaan. Se on vainajan viimeinen tuomio itsensä yli. Samanaikaisesti eetteriruumis irtautuu kiinteästä ruumiista, mutta niitä yhdistää ns. hopealanka, välkkyvä hopealta hohtava säie. Oikeastaan niitä on kaksi, joista toinen on salaperäisesti kiinni fyysillisessä ruumiissa ja toinen eetteriruumiissa. Kumpainenkin niistä on kuudennumeron muotoinen ja kummankin päät yhdistyvät toisiinsa sydämen kohdalla olevassa perusatomissa, karmallisessa voimapyörteessä. – – Eetteriruumis siis poistuu tavallisesti pään kautta ja kun hopealanka on katkaistu, niin ihminen on lopullisesti kuollut. Mutta elämänkirjan lukeminen saattaa jatkua vielä eetteriaivoissa kiinteän ruumiin ulkopuolella. Kaikkiaan sitä voi kestää muutaman tunnin.” (Väinö Lehtonen, Hengen ykseyselämä, s. 107–108.) Vainaja on vapaa. Elämänkirjansa luettuaan hän nukahti ja sinä aikana jätti myös eetteriruumiinsa. Nyt hän on täysin tajuissaan, kevyt ja terve. Kuolema on jakanut hänet kolmeen osaan. Ensimmäisenä riisuttu fyysinen käyttöväline lepää tiedottomana, samoin sen yläpuolella leijuva eetteriruumis. Vainaja on vetänyt

61


maisesta käyttövälineestään ja eetteriruumiistaan koko entisen persoonallisuutensa hienoimman aineolemuksen. Siinä on hänen muistieetterinsä vallitsevana. Se palvelee nyt vainajaa hänen käyttövälineenään. Tätä olotilaa muinaissuomalaiset nimittivät kalmaksi. Sen aikana vainaja elelee fyysisen maailman näkymättömällä puolella. Mikäli hän on siten tilanteen tasalla, että ymmärtää olevansa kuollut, hän voi käydä seuraamassa esimerkiksi omia hautajaisiaan. Ellei hän tiedä olevansa kuollut, hän joutuu kerta toisensa jälkeen ymmälle, kun sukulaiset ja tuttavat eivät ole tietääkseen hänen läsnäolostaan heidän kohdatessa. Kalma on kuitenkin vain välitila. Varsinainen kuolemanjälkeinen matka alkaa siten, että vainaja tuntee jakautuvansa kahtia. Kuolinmietiskelyssään hän jakoi maisen elämänsä ajatukset, tunteet ja teot oikealle ja vasemmalle. Nyt oikealle määräytynyt osa loittonee hänestä. Se siirtyy taivasmaailmoihin häntä odottamaan. Vainaja minänä liittyy vasemmalle siirtämiensä ajatusten, tunteiden ja tekojen ryhmään. Maaelämän aikana ihmisen sydämessä kuulunut korkeamman minän ääni ei kaiu enää. Vainaja jää himojensa ja pyyteittensä vangiksi. Maisen elämän aikana häntä elähdyttänyt elämänvoima on nyt muuttanut suuntaa, muuttunut hävittäväksi. Astraalinen praana hävittää hänen itsekkäitä pyyteitään. Vainaja tuntee sen tuskallisena poltteena. Kuolemanjälkeinen elämä on maisen arvomaailman purkamista. Alimmilla asteilla palavat alhaiset ominaisuudet, korkeammilla himon hienostuneet muodot, kuten kunnian ja vallan halu. Kiirastulta seuraa ns. persoonallinen taivas. Vainaja kertaa maaelämänsä kauniit muistot. Hän tapaa ystävänsä. Hän tuntee itsensä onnelliseksi. Mutta ihme ja kumma, aikanaan vainaja kyllästyy taivaselämäänsäkin. Häntä alkaa hienokseltaan vaivata se, että kaikissa miellyttävissä muistoissa on mukana piirre: minä olin silloin ja silloin hyvä, minä autoin ihmisiä, minä käyttäydyin jalosti, minä, minä, minä... Vainaja väsähtää, nukahtaa ja herää jälleen. Mutta nyt hän saa astua todelliseen taivaaseen, kun on tunnistanut maaelämänsä hyviin ajatuksiin, tunteisiin ja tekoihin liittyneen hienostuneen itsekkyyden. Todellinen taivastila vietetään puhtaan älyn maailmassa. Sekin on maanpäällisen elämän kertausta, mutta kertausta ilman hienostunuttakaan itsekkyyttä ja pahaa. Vainaja saa kylpeä ylimaallisessa onnessa ja autuudessa. Deevakhaanissa hän kokee ja näkee maaelämänsä jaloimmat unelmat toteutuneina. Ajatukset ovat siellä elävää todellisuutta. Nyt vainajan kuolemanjälkeinen matka alkaa lähestyä loppuaan. Hän onkin niin ”kulunut” matkansa aikana, tullut niin ”läpikuultavaksi”, että entinen persoonallinen minä on miltei yhtä taivasmaailman ylhäisten tilojen korkeamman minän kanssa. Maisesta persoonallisuudesta jäänyt ”tuoksu” yhtyy jumalalliseen minään. Ennen yhtymistä sielu saa kuitenkin katsahtaa taakseen, omaan menneisyyteensä. Hän saa nähdä menneiden jälleensyntymiensä ketjun ja edessään odottavan tulevaisuuden. Jälleensyntymismuistin avain on korkeamman minän hallussa. Niitä hetkiä, joiden aikana sielu näkee menneisyyttään ja tulevaisuuttaan, voimme rinnastaa maisen elämän kuolinmietiskelyyn. Tosin näillä kahdella totuuden hetkellä on se ero, että kuolinmietiskelyssä näemme yhden maaelämän, kun taas taivasmatkamme korkeimmalla huipulla katseemme yltää kauas menneisyyteen. Voimakkaina autuuden hetkinään sielu tahtoo syntyä jälleen maiseen elämään ja tehdä parhaansa kasvaakseen oikeaksi ihmiseksi. Ja niin sielu alkaa kulkunsa kohti aineellisuutta. Tietäjät sanovat: Kuolematon itse heittää säteen aineeseen. Säde pukeutuu ensin ajatus-vaippaan, sitten tunne-vaippaan. Karma lahjoittaa syntyvälle sielulle eetteriruumiin, kemiallis-fyysisen käyttövälineen valinmuotin. Sikiötilan aikana ja syntymässä lapsi saa maisen käyttövälineen. Mutta ennen syntymäänsä on hän tyhjentänyt unhon maljan. Vuosien vieriessä lapsi varttuu ja saa vedettyä minuutensa ja kaikki verhonsa maiselle tasolle. On kuitenkin erehdys ajatella, ettei hänen tarvitse enää kamppailla niiden heikkouksien ja pyyteitten kanssa, joista hän kuolemanjälkeisessä elämässään niin perusteellisesti puhdistui. Kuolemanjälkeinen luopuminen tapahtui luonnon välttämättömyydestä. Ennen kuin se on täysin todellista ja varmasti voitettua, on ratkaisut osattava tehdä maisella tasolla ja vapaaehtoisesti. Niinpä sielu voi joutua jälleen maisen tason elämän kouluun astuttuaan samankaltaisten ongelmien eteen. Kuitenkin hän on nyt sikäli aikaisempaa edullisemmassa asemassa, että kiirastuliajasta häneen on sittenkin jäänyt heikko kaiku, omantunnon ääni. Tämä sisäinen ääni varoittaa, ettei hän enää tekisi samoja erehdyksiä. Mutta omantunnon ääni jää sillä tavoin kielteiseksi, ettei se osaa neuvoa oikeata ratkaisua, se vain varoittaa toistamasta samoja erehdyksiä.

61


Voimme nyt kysyä, miksi synnymme aina uudelleen ja uudelleen muistamatta menneitä vaiheitamme. Edellä totesimme, että kun sielussa oli herännyt halu syntyä uudelleen, kun hän oli ymmärtänyt elämän odottavan häneltä jotain, niin elämän odotus kuvastui sielulle oikeaksi ihmiseksi kasvamisena. Elämä odottaa meiltä kaikilta, että kasvaisimme oikeiksi ihmisiksi. Oikean ihmisen mitta tai elävä kuva ihmisyydestä on annettu Vuorisaarnassa. Jeesus Nasaretilaisen Palestiinan päivien opetuksien ydin on koottu Vuorisaarnaan. Meidän aikanamme Pekka Ervast on suomentanut Vuorisaarnan uudelleen, täsmentänyt ja tiivistänyt Jeesuksen neuvot lyhyiksi ja ytimekkäiksi ohjeiksi: älä suutu, älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan ja älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Ohjeissa on sekä kielteinen että myönteinen puoli. Kielteinen puoli ilmaisee, mihin kaikkeen jäljentelemisen henki yrittää meitä houkutella. Jäljentelemisen henki kuiskaa kriittisinä hetkinä: Onhan tämä nyt sellainen loukkaus, että sinulla on oikeus, jopa velvollisuus suuttua, pitäähän sinun toki kokea tämä nautinto. Jäljentelemisen henki yllyttää alinomaa taisteluun, turvautumaan hätävalheisiin, toisten ihmisten moittimiseen, jotta oma persoonallisuus kuvastuisi hohdokkaana. Kun jäljentelemisen henki houkuttelee vihaan, epäpuhtauteen, valheellisuuteen, turhien sanojen lausumiseen, persoonalliseen mahtipontisuuteen, kovuuteen, julmuuteen, taisteluun, hävittämiseen, sotaan jne., voimme kysyä, millainen sitten on Vuorisaarnan kuvaaman oikean ihmisen malli? Oikea ihminen on hyvyyden ympäröimä. Hyvyyden lähde on hänen omassa sydämessään. Hänen pelkkä läsnäolonsa rauhoittaa, laukaisee kireyttä. Oikea ihminen on ajatustensa herra. Hän osaa keskittyä. Mutta häntä kiehtovat vain ihanteen toteutukseen liittyvät asiat. Maisia velvollisuuksiaankin täyttäessään hänen sielunsa on avoin henkisen auringon valolle. Oikea ihminen on luottamuksen arvoinen. Hän on totuudellinen, mutta hänen totuudellisuutensa on valoisaa, kohottavaa. Hänen sanansa voivat olla vakavia tai leikillisiä, mutta eivät koskaan ilman sisältöä. Oikealla ihmisellä on avoin ja kiinteä suhde sisäiseen jumalaansa. Oman sisäisen jumalansa edessä hän on alaston, vailla peittäviä verhoja. Oikea ihminen ei tuhlaa voimiansa taisteluihin. Hän ei osallistu taisteluun pahaa vastaan, vaan käyttää kaikki voimansa hyvän palvelukseen. Oikea ihminen ei sodi, ei hajota. Oikea ihminen on oivaltanut rakkauden olemuksen, tahdon onnellistuttaa toisia ihmisiä. Hän on oivaltanut, että todellinen onni liittyy henkiseen elämään, Jumalan löytämiseen. Vaikka jokaisen on itse kuljettava oma polkunsa sisäisen itsensä luo, niin tien jo kulkeneiden kuvaukset omista askeleistaan ja ohittamistaan maisemista innostavat ja rohkaisevat toisia etsijöitä etenemään tiellä. Aikanamme päivän valoon tuodut Vuorisaarnan ohjeet näyttävät meille ihanteen. Se että ihanne on nyt päivätajuisen ymmärryksen ulottuvilla, merkitsee myös uutta suhdetta sekä korkeampaan minäämme että näkymättömään maailmaan. Vanhojen uskontojen ja mysteeriolaitosten aikoina totuudenetsijän tuli pyrkiä maisesta käyttövälineestään näkymättömään maailmaan tai hän pyrki ekstaasiin saadakseen kokea yhteyttä korkeamman minänsä kanssa. Entisajan etsijä tapasi näkymättömillä tasoilla Kristuksen vastaanottaneita olentoja. Nyt on suunta päinvastainen. Totuudenetsijä vetää oikealla olemisellaan, oikeiden ratkaisujen tekemisellä korkeampaan minäänsä talletettuja kykyjä päivätajuisen minänsä käyttöön. Oikean ihmisen mittapuun, Kristuksen, läheisyys on mullistava todellisuus.

61


Jälleensyntyminen ja karma Kalevalassa Avatessamme Kalevalan kuudennentoista runon kohdalta tapaamme vanhan, viisaan Väinämöisen veneenveistopuuhissa. Koska Kalevala kuuluu vanhan liiton pyhiin kirjoihin, niin ymmärrämme, että Väinämöisen veneenrakentaminen liittyy henkiseen elämään. Esitystapa on vertauskuvallinen ja arkielämän askareisiin tukeutuva. Vesi on ikivanha tunne-elämän symboli. Veneen rakentaminen kuvaa näin ollen harjaantumista ajatusten ja tunteitten hallitsemisessa. Seuratessamme Väinämöisen eri vaiheita hänen valmistaessaan venettään joudumme ensin kuolemanjälkeisiin puhdistustiloihin ja myöhemmin taivastiloihin, eli ensin Tuonelaan ja sitten Vipusen vatsaan. Väinämöinen on kuitenkin elävä ihminen, tietäjä, vanhan liiton vihitty. Hän lähti etsimään tietoa näkymättömästä maailmasta, kuten vanhan liiton aikana oli tapana. Tietoa, jumaltajuntaa, Sanaa, Kristusta on aina etsitty. Vanhan liiton aikana Kristusta etsittiin näkymättömästä maailmasta. Siksi liikkuminen näkymättömässä unimaailmassa kuului henkisen tien läksyihin. Mutta näkymättömässä maailmassa ihminen saattoi joutua yllättäviin ja pelottaviin tilanteisiin. Mahtavat ajatus-tunnemuodot, kaikenlaiset pahat olennot ja omiin pyyteisiinsä eläytyneet vainajat pyrkivät saamaan hänet valtaansa. Siksi oli osattava rakentaa luja ja turvallinen vene, opittava hallitsemaan omat ajatuksensa ja tunteensa kaikissa tilanteissa. Väinämöinenkin etsi veneeseensä tukevaa puuta. Rakennusaineeksi eivät kelvanneet toukan syömät, sisältä ontelot puut. Mutta tammi, ympäri yheksän syltä, kelpasi. Pyrkimyksen tuli olla kauttaaltaan luja ja vakava. Kun tammi oli kaadettu ja siitä oli saatu pohjapuita ja lautoja, niin Väinämöinen teki tieolla venettä, laati purtta laulamalla. Vene oli jo kaaritettu ja liitetty laian liitot, kun työ pysähtyi. Puuttui kolme sanaa. Väinämöinen tuskitteli: ”Voi, poloinen, päiviäni! Ei saanut veno vesille, uusi laiva lainehille!” Väinämöinen arvelee, ajattelevi, mistä hän saisi lisää tietoa, ja päätyy ratkaisuun: tuolta Tuonelan ko’ista, Manalan ikimajasta. Aivan samoin kuin Väinämöinen, laskeutuivat manalaan esimerkiksi kreikkalaisten Orfeus ja monet muut vanhan liiton sankarit. Henkisen tien kulkija treenasi itseään saavuttaakseen taidon poistua maisesta käyttövälineestään voidakseen tavata näkymättömässä maailmassa inhimillisyydessä kasvaneita, Kristusihanteen vastaanottaneita olentoja ja saada heiltä neuvoja. Kun Väinämöinen oli astua taputellut viikon vitikkoa, toisen tuomikkoa ja kolmannen katajikkoa, niin jopa näkyi Manalan saari. Väinämöinen huhuta huikahutti Tuonen tytille: Tuo venettä, Tuonen tytti, lauttoa, Manalan lapsi. Vainajien asuinsijojen ja maan päällä elävien ihmisten välillä virtaa Tuonen joki. Ymmärrämme tämän omasta kokemuksestamme. Kun palaamme syvästä unesta päivätajuntaamme, emme useinkaan pysty tuomaan mukanamme selkeätä tietoa, missä olemme olleet ja mitä olemme puuhanneet. Merkillinen kahden maailman puoliaineellinen välitila pyyhkii ihmisestä yleensä tiedon hänen siirtyessään toisesta toiseen. Jää vain ohut

61


muisto. Lyhykäinen Tuonen tytti ei ole kovin halukas täyttämään Väinämöisen pyyntöä. Hän jatkaa poukkujen pesua ja siinä ohessa ilmoittaa: ”Vene täältä tuotanehe, kuni syy sanottanehe, mi sinun Manalle saattoi”. Väinämöisen ja Tuonen tytin keskustelusta selviää, että Tuonelaan menijöiden ulkonäöstä ja vaatetuksesta näkyy kuolinsyy. Jos rauta on saattanut Manalle, niin vainajan vaatteet valuvat verta. Jos vainaja on hukkunut, niin vaatteet valuvat vettä. Jos taas tuli on tuonut Tuonelaan, ovat kutrit kärventyneet ja partakin pahoin palanut. Tuonen tytin paljastettua Väinämöisen narraamisyritykset, kielastelut, tämän oli lopulta rehellisesti kerrottava, että hän oli tullut hakemaan tietoa. Todellisen syyn kuultuaan Tuonetar toruvi: ”Oi on, hullu, hulluuttasi, mies on, mielesi vähyyttä! Tulet syyttä Tuonelahan, tauitta Manan majoille!” Samalla hän tunnustaa, ettei Väinämöinen ole suinkaan ensimmäinen elävä ihminen, joka Tuonelaan pyrkii. ”Äijä on tänne tullehia, ei paljo palannehia.” Kun Väinämöinen lopulta onnistui pääsemään Tuonelaan, hän havaitsi sen ikäväksi ja epämiellyttäväksi paikaksi. Kun esimerkiksi vierasta vastaanottamaan tullut Tuonelan emäntä tarjosi miehelle olutta, niin tuopin sisällä oli sammakoita ja laioilla matoja. Lisäksi Tuonelan emäntä uhkasi: ”Etkä täältä pääsnekänä sinä ilmoisna ikänä...” Tuonetar uuvuttikin miehen unehen. Mutta vaikka mies makasi, niin vaate valvoi. Väinämöinen ei sotkeutunut Tuonelan verkkoihin. Hän ei uppoutunut omaan surkeuteensa, vaan tutki elämää ja tapahtumia ympärillään ja selviytyi vaskilankaisesta sekä pitkin että poikin Tuonelan jokea lasketusta nuotasta. Tuonelakäyntinsä kokemukset Väinämöinen tiivisti opetukseen: ”Elkätte, imeisen lapset, sinä ilmoisna ikänä tehkö syytä syyttömälle, vikoa viattomalle! Pahoin palkka maksetahan tuolla Tuonelan ko’issa: sija on siellä syyllisillä, vuotehet viallisilla, alus kuumista kivistä, palavoista paateroista, peitto kyistä, käärmehistä, Tuonen toukista ku’ottu.” Käynti Tuonelassa paljasti Väinämöiselle ihmisen olevan vastuullinen maisen elämänsä ajatuksista,

61


tunteista ja teoista. Hän ymmärsi vainajien kuolemanjälkeiset kärsimykset seurauksiksi maanpäällisen elämän rikkomuksista. Veneen rakentamisessa tarvittavia sanojakaan ei Väinämöinen löytänyt sieltä. Tosiksi olivat myös osoittautuneet Tuonelan emännän sanat: ”Ei Tuoni sanoja anna, Mana mahtia jakele!” Pekka Ervast toteaa teoksessaan Kalevalan avain, että ihmisen kuolemanjälkeinen elämä jakautuu kolmeen jaksoon. Ensin hän saa tutustua maanpäällisen elämänsä pahuuteen. Puhdistustilojen jälkeen seuraa taivastila, maisen elämänsä epäitsekkäiden ja ihanien unelmien uudelleen eläminen ja toteuttaminen, sekä lopuksi uuteen jälleensyntymään valmistautuminen. Mutta palatkaamme Väinämöisen pariin! Väinämöinenhän ei ollut tavallinen vainaja. Hän oli elävä totuudenetsijä ja totuuden tietäjä. Hänen veneensä on yhä keskeneräinen. Vaikka hän on jo puhdistanut tunneelämäänsä itsekkyydestä ja vaikka hän on jo tutkinut ihmissielun eri tunnetiloja ja vainajien kohtaloa Tuonelassa, niin vielä hän kaipaa lisää tietoa. Niinpä Väinämöinen päättää lähteä vastaansa tulleen paimenen neuvoa seuraten Antero Vipusen luo. Paimen kuvaa tien vaikeaksi: Siinä tulee juosta naisten neulojen neniä, käyä miesten miekan tutkaimia ja koikutella pitkin uroon tapparan teriä. Väinämöinen ei luovu pyrkimyksestään. Hän varustautuu huolella matkaan, pyytää seppo Ilmarista takomaan itselleen rautaiset varusteet. Virsikäs Vipunen, mies vanha, varaväkevä, on kuitenkin jo kuollut. Hartioilla kasvoi haapa, kulmilla koivu, leppä leukaluun nenässä ja havuhonka hampahilla. Väinämöinen raivaa haavan hartioilta ja pajupehkot parran päältä sekä työntää rautaisen korentonsa Antero Vipusen suuhun. Jopa herkesi Vipunen unesta avoi suunsa suuremmaksi, leukapielensä levitti, – nieli miehen miekkoinensa, kulahutti kulkkuhunsa tuon on vanhan Väinämöisen. Väinämöinen tuumaa: Jo taisi tuhoni tulla, hätäpäivä hämmenteä tämän Hiien hinkalossa, tämän kalman karsinassa. Mutta hän ei jää neuvottomaksi näinkään tukalassa tilanteessa, vaan rakentaa heti ensi töikseen veneen, jolla souteli joka solukan, joka supun suikerteli. Tavallinen vainaja kertaa taivasmaailmoihin saavuttuaan maisen elämänsä onnen hetkiä yhä uudelleen ja uudelleen. Hän saa kokea lepoa ja rauhaa, vieläpä nähdä kauneimpien unelmiensa toteutuvan. Mutta Väinämöinen ei ollut tavallinen vainaja. Hän oli elävä totuudenetsijä ja tietäjä, joka meni hakemaan näkymättömästä maailmasta kolmea sanaa eli tietoa. Hän etsi sieltä tietäjää, itseänsä viisaampaa ja tietävämpää. Väinämöinen löysikin etsimänsä. Hän tapasi Antero Vipusen. Mutta eihän todellinen tietäjä lausu luonnon syvimpiä salaisuuksia kenelle tahansa luokseen tulleelle. Hän paljastaa niitä vasta varmistuttuaan, ettei tiedon vastaanottaja käytä saamaansa tietoa väärin. Tietäjillä on opetuslapsista koostunut lähipiiri. Koska oppilaan ja opettajan keskinäinen suhde on niin läheinen, että opettaja tuntee itsessään jopa opetuslapsiensa ajatukset ja tunteet, on oppilaaksi pyrkijän osoittauduttava ensin luottamuksen arvoiseksi. Niinpä Antero Vipunenkin häätää Väinämöistä tiehensä. Väinämöinen puolestaan osoittaa hallitsevansa astraalimaailman vellovia tunteita rakentamalla soutukelpoisen veneen. Edelleen Väinämöinen osoittaa olevansa ahkera ja työteliäs rakentamalla pajan. Kun veneellä soutelukaan ei vielä tehonnut Vipuseen, niin Väinämöinen rakensi pajan, jossa hän takoa taputteli yön lepäämättä, päivän pouahuttamatta. Jo ryhtyi Vipunen häätämään Väinämöistä: Lähe nyt,

61


kumma, kulkemahan, maan paha pakenemahan. Mutta Väinämöinen vakuuttaa asettavansa alasimensa yhä syvemmin syänlihoille ja painavansa paljansa yhä lujemmin, ellei hän saa kuulla sanoja. Silloin virsikäs Vipunen aukaisi sanaisen arkun, virsilippahan levitti lauloaksensa hyviä, parahia pannaksensa... Vipunen lauloi syntyjä syviä päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli. Päiväkin päätyi laulantaa kuulemahan, kuu tähyämähän, aallot seisattuivat selällä. Vipusen suusta vyöryvä tieto oli niin valtavaa, että Kalevalan mukaan: puuttui virrat vieremästä, Rutjan koski kuohumasta, vuotamasta Vuoksen koski, joki Juortanin pysähtyi. Lopulta Vipunen avoi suunsa vielä suuremmaksi. Niin Väinämöinen läksi suusta suuritieon, vatsasta varaväkevän. Hän meni keskeneräiseksi jääneen venonsa luokse. Veno syntyi veistämättä, laiva lastun ottamatta. Vipusen tiedon mahtavuus kuvaa kuolemanjälkeisen elämän kolmatta jaksoa, kun vainaja valmistautuu uutta jälleensyntymää varten. Tässä tapauksessa niitä valtavia näkymiä, jotka avautuvat, kun tietäjä saa katsella avaruuden syvyyksiin, lukea akaashan kuvakirjaa. Kalevalan pääsankarit Ilmarinen, Lemminkäinen ja Väinämöinen kuvaavat myös Logoksen kolmea tajuntapuolta. Logoksen psykologiaan syventyminen auttaa meitä ymmärtämään, miten samat voimat ilmenevät ihmiskunnan jälleensyntymien saatossa tapahtuvassa sielullis-henkisessä kehityksessä. Suurien kehityskaarien tutkiminen avartaa oivaltamaan ihmisyksilön kehittymistä jälleensyntymien kuluessa. Ilmarinen edustaa jumalallista ajatuksen voimaa, Lemminkäinen jumalallista rakkauden mahtia ja Väinämöinen jumalaista tahdon valtaa. Vaikka Kalevalan sankarit edustavat jumalallisia voimia, eivät he silti ole täydellisiä olentoja. Esimerkiksi Ilmarinen on hidas, juro ja miltei lapsellinen. Lemminkäinen esiintyy joskus hyvinkin ylimielisesti. Hänet kuvataan myös kiivaaksi ja huikentelevaiseksi. Tarkastelkaamme Lemminkäisen historiaa. Märkähattu karjanpaimen, Ahti Saarelainen, Lemminkäinen ja Päivän poika -henkilöt kuvaavat tunne-elämän kehitystä alkeellisesta tilasta aina ihmiskunnan auttamistyössä tarvittavaan epäitsekkääseen rakkauteen. Ero eläimellisten viettien vallassa olleen Märkähattu karjanpaimenen tai edesvastuuttoman Ahti Saarelaisen ja pyyteettömästi koko Kalevan väen puolesta työskennelleen Päivän pojan välillä on suuri. Mutta onpa tunne-elämän kehitys ja puhdistuminen persoonallisesta mahtipontisuudesta, malttamattomuudesta ja itsekkyydestä vaatinutkin pitkiä aikoja, kokonaisia jälleensyntymien sarjoja. Aikana, jolloin Märkähattu karjanpaimen eli, järjen valo oli ihmisissä himmeä. Ukko oli sokea, umpisilmä. Ihmiset elivät eläimellistä vaistoelämää. Märkähattu karjanpaimen eli paratiisikertomuksessa esitettynä ”syntiinlankeemuksen” aikana. Teosofisen tietouden mukaan ”syntiinlankeemus” tapahtui kolmannen juurirodun aikana Lemurian mantereella. Kalevala vain viittaa Märkähattu karjanpaimeneen Lemminkäisen Pohjolan-matkan yhteydessä. Lemminkäisen laulaessa Pohjolan tuvan tyhjäksi yhen jätti laulamatta: karjanpaimenen pahaisen, ukko vanhan umpisilmän. Tämä oli niin kurja ja katala sekä samalla vähäpätöinen. Kalevalan sanoin: ”Siksi en sinuhun koske,

61


kun olet katsoa katala, kurja koskemaisittani.” Ahti Saarelainen kuuluu, samoin luonnollisesti Saaren Kyllikki, neljänteen, Atlantis-mantereella asuneeseen rotuun. Ahti Saarelainen on ulkomuodoltaan komea, mutta luonteeltaan huikenteleva, ajattelematon, pintapuolinen, tunne-elämältään kehittymätön. Ahti Saarelaisen lapsuudentilassa olevat tunteet liehuivat sinne tänne. Kalevala kuvaa: Tuli mies mitä parahin, puhkesi punaverinen, joka päästänsä pätevi, kohastansa kelpoavi; vaan tuli vähän vialle, tavoiltansa turmiolle: ain’ oli naisissa eläjä... Lemminkäinen on jo totuudenetsijä. Hän tavoittelee Pohjan neitiä, omaa korkeampaa minäänsä. Samalla voimme pitää Lemminkäistä viidennen juurirodun parhaimmiston tunne-elämän edustajana. Korkeamman minänsä odottamia ansiotöitä suorittaessaan Lemminkäinen kuitenkin sortuu. Hänen oma vanha karmansa, Märkähattu karjanpaimen, suistaa hänet Tuonelan jokeen. Puhdistaessaan sydäntään, laulaessaan Pohjolan tupaa tyhjäksi väestä, Lemminkäinen piti Märkähattu karjanpaimenta niin mitättömänä ja vähäpätöisenä, että jätti tämän laulamatta. Kalevalan Tulen synty -runon keskeinen sankari on Päivän poika eli Pätöinen poika. Päivän poika kuvaa itse asiassa tulevaisuuden ihmistä, sellaista, jonka tunne-elämästä kaikki epäoleellinen on pudonnut pois. Pois on Lemminkäisen mahtipontisuus, ylimielisyys. Pois on myös malttamattomuuden sävyttämä innostus. Päivän poika nousee merestä. Todellinen rakkaus syntyy tunne-elämästä. Vaikka rakkaus on näennäisesti pieni ja vähäpätöinen, on sillä ihmeellinen voima. Päivän poika onnistui tavoittamaan tulisorosen, Ukko ylijumalan iskemän tulikipunan, oman jumalallisen syntyperänsä. Tulen synty -runon tapahtumissa keskitytään koko Kalevan kansan auttamiseen. Siinä ei ole enää kysymys yksityisen totuudenetsijän ponnistuksista päästä jatkuvaan yhteyteen, elinikäiseen kumppanuuteen, oman korkeamman minän kanssa. Kalevan väki on joutunut keskelle pimeyttä, sillä sekä aurinko että kuu ovat Pohjolassa vuoren sisällä. On kysymys koko ihmiskuntaa koskevasta valosta, oikeastaan kahdesta valosta. Aurinko edustaa henkistä tietoa ja viisautta, kuu yhteiskunnallisessa elämässä tarvittavaa oikeudenmukaisuutta. Tämä toivoton tilanne laukeaa onnellisesti Päivän pojan, rakkausvoiman, avulla. Itsensä Ukko Ylijumalan taivaallisissa asunnoissa iskemä tulisoronen oli maan päälle pudottuaan joutunut kalan vatsaan. Niin yleensä käy. Suurten tietäjien antamat siveelliset ohjeet omakohtaiseen tietoon pääsemiseksi joutuvat muiden asioiden nielaisemiksi. Kun taivaasta pudonneen tulisorosen nielemä kala oli saatu onnellisesti maalle ja Väinämöinen piti sen halkaisemista liian vaikeana ilman rautarukkasia, Päivän poika tarjoaa apuaan: ”Minä hauin halkoaisin, tohtisin käsiksi käyä, kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani.” Totuudenetsijä, jossa on syttynyt todellinen rakkaus, ei turvaudu persoonallisiin voimiinsa, vaan valtavanhempansa apuun. Veitsi putoaakin taivaasta. Taivaasta kotoisin olevien neuvojen avulla on mahdollista valaista pimeimmätkin sielun sopukat, erottaa valhe totuudesta kussakin asiassa. –––

61


Jälleensyntymisen tosiasiaa ja syysuhteen lakia pohtiessamme voimme laajentaa näkemystämme. Jälleensyntyminen ei koske ainoastaan ihmistä. Koko elämä noudattaa henkisten opettajiemme mukaan jälleensyntymisen lakia. Kaikki luomakunnat, maapallo, aurinkokunnat, maailmankaikkeus syntyvät, kuolevat, lepäävät, syntyvät uudelleen, kuolevat, kehittyvät... Maapallomme jälleensyntymiä nimitetään luomispäiviksi, sanskritin kielellä manvantaroiksi. Pallollamme on aurinkokuntamme tässä jälleensyntymässä seitsemän pitkän pitkää jälleensyntymää. Elämme parhaillaan keskimmäisessä eli neljännessä. Jokaisen luomispäivän aikana pallollamme kehittyy ihmiskunta, joka siirtyy seuraavassa luomispäivässä taas uuteen kehitysvaiheeseen. Jumalallista luomisdraamaa kuvatessaan Pekka Ervast on käyttänyt aiempien luomispäivien ihmiskunnista nimiä: Pimeyden Ruhtinaat, Valon Herrat ja Vahvuuden Kalliot. Nimi Pimeyden Ruhtinaat viittaa ensimmäisenä luomispäivänä vallinneeseen pimeyteen. Ensimmäistä luomispäivää sanotaan myös pimeäksi manvantaraksi, mustaksi päiväksi, sillä jos olisimme liikkuneet siellä nykyisine aisteinemme, emme olisi nähneet mitään. Silloin oli ainoastaan lämpöilmiöitä, jotakin, joka ei palanut, koska ei ollut fyysistä ainetta, joka olisi voinut palaa. Tässä luomispäivässä ihmiskuntamme sai fyysisen käyttövälineensä siemenen, ja monadeissamme herätettiin tahdon mahdollisuus. Monadi on kreikankielinen sana ja tarkoittaa ihmisen sisintä Itseä, yksin Isästä syntynyttä tajuntayksiötä. Maapallomme toisessa jälleensyntymässä, aurinkomanvantarassa, pallomme laskeutui ilmaelementtiin. Kuumuus alkoi loistaa. Siksi silloiselle ihmiskunnalle sopii hyvin nimi Valon Herrat. Toisen luomispäivän aikana meidän ihmiskuntamme monadeissa herätettiin buddhin, rakkauden, mahdollisuus. Se merkitsi, että tajuntamme oli herkkä rakkaudelle ja hyvyydelle. Silloin saimme myös eetteriverhomme aiheen, idun. Kolmannessa luomispäivässä, kuumanvantarassa, saimme astraaliverhomme siemenen, ja monadeissamme herätettiin ajatus. Tellustamme asutti silloin ihmiskunta Vahvuuden Kalliot. Kun maapallomme oli ensimmäisen luomispäivän aikana näkymätöntä lämpöä, toisena se sai lisäksi ilman ja alkoi loistaa, niin kolmantena päivänä tuli lisää juokseva aine. Nykyisen aikamme käänteentekevä merkitys selviää, kun syvennymme syysuhteen lakiin kiinteästi liittyvään avunantoon. Kristosofisen tietouden mukaan edellisten luomispäivien ihmiskuntien kauneimmat saavutukset on lahjoitettu nykyisen ihmiskuntamme käyttöön. J. R. Hannula käyttääkin aiempien luomispäivien ihmiskunnista myös nimiä Väinämöis-, Lemminkäis- ja Ilmaris-ihmiskunta. Nimet viittaavat näiden ihmiskuntien edustajilta saamamme avun luonteeseen. Aiempien luomispäivien korkeimmat vihityt ovat aikanamme tapahtuneissa jälleensyntymissään tuoneet saavuttamansa tiedon, rakkaustaidon ja viisauden meille. Buddha, eli oikeammin se sielu josta tuli Buddha, edusti Kalevalan Ilmarisen järjen valoa. Hän antoi nykyiselle ihmiskunnallemme kaiken sen viisauden, mikä oli voitu saavuttaa kuumanvantarassa. Tämän lisäksi olemme saaneet häneltä kaiken hänen kolmannessa manvantarassa saavuttamansa nöyryyden, myötätunnon, säälin ja rakkauden. Buddha ratkaisi astraaliolemuksemme salaisuuden. Hän neuvoi, miten astraaliolemus järkevöitetään manaksen avulla. Jeesuksen, eli sen sielun joka syntyi Jeesuksena, sanoman ydin on rakkaus, buddhinen voima, veljeys. Kalevalassa Lemminkäinen ilmentää tunne-elämää. Jeesus Nasaretilaisen neuvoja seuraten meissä kehittyvä rakkauskyky elävöittää eetteriverhoamme. Fyysisen käyttövälineemme kerrotaan olevan käyttövälineistämme vanhin ja viisain, saimmehan sen siemenen jo ensimmäisessä luomispäivässä. Silloin laskettiin kehityksen virtaan korkeimman olemuspuolemme heikko heijastuma. Saman luomispäivän aikana monadeissamme herätettiin tahdon pieni alku. Olimme silloin pelkkiä lämpöilmiöitä ja muodostimme silloisen kivikunnan. Väinö Lehtonen kuvaa, miten henki nukkui silloin kivessä, mutta nukkuessaan se näki unta tulevaisuudesta. Nukkuessamme tajusimme vain rauhan, syvän ihmeellisen seesteisyyden, joka heijastui siihen aalajan ulapoilta. Rauha oli aineen salaisuus. Pekka Ervast, ensimmäisen luomispäivän kypsä hedelmä, väinämöisvoimien edustaja, opettaakin: Älä taistele pahaa vastaan äläkä hyvän puolesta, vaan anna rauhan tulla sieluusi. Nuo edelläkävijät ovat maapallon edellisten luomispäivien kypsiä hedelmiä. Väinö Lehtonen valaisee: ”He ruumistuttivat Logoksen järkenä, rakkautena ja tahtona ihmiskunnan päivätajunnan tasolla ja näin avasivat ja viitoittivat tien Logokseen. Tämä on vihkimyksen suuri mysteerio, jossa Universaalinen Logos, ’äärettömyys,

61


syvyys ja kuilu’, astui ihmiskuntaan. Sen tapahtuman ilmennys on koko ihmiskunnalle julistettu uskonto, uskonto, joka viisaudessaan riittää oppaaksi nykyisen luomispäivän loppuun asti.” (Vaeltajan viesti II, s. 24– 25.) Kristosofisessa sanomassa korostetaan karman johdon siirtymistä Saatanalta Kristuksen käteen. Aikanamme tapahtunut muutos, siirtyminen, on jo toteutunut jälleensyntymismysteerioissa. Sen kerrotaan ilmenevän niin, että Kristus leimaa aikaisemmassa elämässään totuutta etsineet ja Vuorisaarnan moraalin hyväksyneet sielut. Leima ei ole ulkoisesti havaittava. Leima on sisäinen ja ilmenee voimakkaana kaihona ja kaipauksena totuuden ja Jumalan etsintään. Maisen vaelluksen aikana havaittava karman muuttunut johtamistapa ilmenee siten, että karman toimintaan on tullut mukaan lempeyttä. Karmaa ei voida tehdä tyhjäksi. Se on voitettava, mutta lunastustavan ihminen voi itse valita. Periaate on: on tehtävä yhtä paljon hyvää kuin on aikoinaan aiheuttanut pahaa. Henkisen työn asema on myös muuttunut. Enää ei totuudenetsijöiden tarvitse piiloutua suljettuihin mysteeriolaitoksiin. Henkistä työtä voidaan tehdä jokseenkin vapaasti. Vaikeudet ja vastukset nousevat totuudenetsijöiden sieluista, heidän omasta, vielä voittamattomasta menneisyydestään. Tällainen sielullisten syövereiden sisällön pulpahtelu ”pintaan” eli päivätajuntaan on luonnollista, sillä henkiselle tielle astuneiden yksilöiden karma alkaa purkautua nopeammin. Onhan heillä jo tietoa ja ohjeet osatakseen edetä persoonallisuuden vähenemisen tiellä. Aiemmin yksinomaan kuolemanjälkeisissä puhdistustiloissa vaikuttanut elämän puhdistava tuli on ulottanut vaikutuspiirinsä nyt myös maiselle tasolle. Näin meillä on mahdollisuus suorittaa jo täällä eläessämme vapaaehtoisesti tuo kuolemanjälkeinen kiusallinen ja joskus pitkäaikainenkin kiirastulivaihe. Samoin meillä on mahdollisuus luopua kokonaan tai ainakin lyhentää kuolemanjälkeistä persoonallista taivastilaa. Se onnistuu, kun tarkastelemme kuin ulkopuolisen silmin parhaimpien pyrkimystemme kannustimia, ovatko ne todella vapaat persoonallisista pyyteistä. Näin maaelämän tärkeys korostuu ja maisen tason muuntuminen paratiisiksi saa uskottavuutta.

61


Salaperäinen muisti Mitä muisti on? Miten muisti toimii? Tutustukaamme ensin vallalla oleviin käsityksiin muistista. Joidenkin ihmisten käsityksen mukaan muisti on aivoissamme oleva monilokeroinen säilytystila, kaappi, jossa muistikuvamme ovat kukin omassa laatikossaan. Kun haluamme muistaa jonkin määrätyn asian, niin vedämme oikean laatikon auki. Ajatellessamme asiaa tarkemmin voimme todeta, että muisti ei sittenkään ole laatikkojärjestelmä, jossa muistikuvamme säilyisivät muuttumattomina. Unohdamme elämämme kuluessa monet kokemamme elämykset, ja nekin jotka säilyvät, saattavat muuttua ajan mukana. Ne joko haalistuvat, jolloin muistamme ne vain epäselvästi, tai sitten värittyvät erheellisesti. Muistilla on kolme toimintatapaa: muistiin juurruttaminen, säilyttäminen ja muistiinpalauttaminen. Jos ajattelemme vaikkapa omaa kouluaikaamme, niin varmaan moni meistä sai silloin useita muistiin juurruttamistehtäviä. Oli paljon ulkoa opittavaa: runoja, vuosilukuja, kaupunkeja jne. Osa silloin muistiin juurrutetuista tiedoista on säilynyt, mutta paljon on kadonnut, ainakaan emme pysty kaikkea oppimaamme palauttamaan mieleen. Muistiinpainamisen yhteydessä havaitsemme, että ihmisillä on erilaisia muisteja. Muusikoilla on esimerkiksi hyvä sävelmuisti, taidemaalareilla värimuisti, kokit puolestaan voivat yllättää meidät maku- ja tuoksuelämystensä muistamisella. Oppineet professorit muodostavat, tai ainakin muodostivat aiemmin, aivan oman luokkansa muistitoimintoja tarkastellessamme. He voivat muistaa esimerkiksi suunnattoman määrän tieteellisten tutkimusten tuloksia, mutta eivät ole selvillä, minne ovat unohtaneet silmälasinsa, sateenvarjonsa jne. Tai kävellessään kadulla keskittyneinä miettimään jotain tieteellistä ongelmaa he eivät tunnista vastaantulevia oman perheensä jäseniä. Syntyessämme maiselle tasolle saamme fyysisen käyttövälineen asunnoksemme. Kristosofisten opettajien mukaan se on vanhin ja viisain eri olemuspuolistamme eli prinsiipeistämme. Meidän tulisi kohdella saamaamme lahjaa hyvin ja kuunnella sen neuvoja. Saatamme kuitenkin menetellä joskus hyvinkin ajattelemattomasti, vaadimme fyysiseltä käyttövälineeltämme liikaa, hoidamme sitä huonosti, syömme ehkä aivan liikaa ja lisäksi sille soveltumatonta ravintoa jne. Joudumme kuitenkin joskus pohtimaan aiempia erehdyksiämme ja silloin huomaamme, että myös fyysisellä käyttövälineellämme on joko oma muisti tai sitten se on yhteydessä jonkin salaperäisen muistikeskuksen kanssa. Pieni esimerkki selventäköön tilannetta. Nautimme ulkoilmasta ja auringonpaisteesta. Haluamme saada mahdollisimman paljon auringosta tulvivaa voimakasta säteilyä, poltamme ihomme. Ihomme on kärsinyt liiallisesta säteilystä, sen kestokyky on ylittynyt. Iho on palanut. Mutta vaikka kaikki silloiset ihosolut ovat palamisreaktion vuoksi hilseilleet ja poistuneet, niin muisto tästä ei ole kadonnut. Se on tallella ja saattaa vuosikymmeniä myöhemmin aiheuttaa ihosairauden. Lääkärit kertovat elävän organismimme saaneen alkunsa yhdestä ainoasta hedelmöityneestä munasolusta. Solu jakautuu ja jakautuu. Ihmisruumiissa on lääketieteen mukaan biljoonia (biljoona on miljoona miljoonaa) soluja ja jokaisessa niistä on täsmälleen samanlainen DNA, perimäaines, täsmälleen samat geenit. Kuitenkin kaikki solut kasvavat suunnitelmallisesti ja tarkasti, kunnes jossakin tietyssä vaiheessa lopettavat kasvunsa. Varvas kasvaa tietyn mittaiseksi, ei pitemmäksi, jotkut solut erilaistuvat sydämeksi, toiset keuhkoiksi, käsiksi, aivoiksi jne. Mutta miten solu voi tietää, milloin sen tulee alkaa jakautua ja milloin taas lopettaa jakautuminen? Miksi perimältään aivan samanlaisista soluista jotkut erikoistuvat sydämen tehtäviin, jotkut keuhkojen? Entä mikä aiheuttaa sen, että jotkut solut alkavat kapinoida ja toimivat mielensä mukaan? Nämä kiihkokapinalliset solut eivät suostu yhteistyöhön muun elimistön kanssa. Solut, jotka aiemmin olivat ystävällisiä ja tottelivat elimistön säätelykeskuksia, tunkeutuvatkin nyt vieraalle alueelle, ottavat siellä vallan käsiinsä, imevät itselleen

61


elinvoiman ja jättävät valloittamansa alueen normaalit solut nääntymään nälkään. Teosofisessa kirjallisuudessa kerrotaan akaashisista aikakirjoista eli luonnon muistista, johon kaikki tapahtumat valokuvautuvat ja josta ne ovat jälkeenpäin luettavissa. Pekka Ervast kertoo: ”Salatieteilijä, joka siis niin sanoaksemme laillisella tavalla lähtee tutkimaan näkymätöntä maailmaa, kohtaa tiellään henkimaailman ja ihmisten kuolemanjälkeiset tilat. Mutta hän ei pysähdy niihin, sillä paljon merkillisempiä aloja avautuu hänen tutkittavakseen. Hän joutuu näet yhteyteen ja kosketukseen erään asian kanssa, jota nimitetään – ja sopivasti nimitetään – salatieteellisessä kirjallisuudessa ’luonnon muistiksi’, ja siinä tarjoutuu hänen tutkittavakseen luonnon todella suurin ihme. Niin kuin ihmisen muisti toimii isommissa ja pienemmissä aivoissa, samalla tavalla salatieteilijä huomaa, että luonnonkin muistilla on isot ja pienet aivot. Sisästäpäin katsoen maapallo ja sen elämä on kuin aivot. Salatieteilijä, joka näkymättömässä maailmassa lähtee tutkimaan luonnon muistia, joutuu ensin tekemisiin semmoisen todellisuuden kanssa, jota voimme kuvata pieniksi aivoiksi. Nämä luonnon pienet aivot eivät ole maapallon pinnan rajoittamat, vaan ulottuvat kauas ulkopuolelle ilmakehää, ja ne avautuvat salatieteilijän hämmästyneelle katseelle täydellisenä, värillisenä valo- ja peilikuvagalleriana, mitä merkillisimpänä elävänä taulukokoelmana.” (Pekka Ervast, Jälleensyntymismuisti, s. 29.) Kaikki, mitä tämän maan päällä tapahtuu tai on tapahtunut, on tuossa ihmeellisessä peilikuvagalleriassa toistettuna. Pekka Ervast valottaa lisäksi näiden taulujen salaperäistä alkuperää todeten, että luonnon ihmeelliset pienet aivot ottavat tarkkoja kuvia kaikesta ja että ne toimivat luonnon elävien olentojen välityksellä. Kivien sekä kasvien kautta tulee verrattain vähän tietoja näkyväisestä maailmasta. Eläinmaailman kautta luonnon aivot saavat paljon kuvia, mutta selvimmät ja monipuolisimmat kuvat tulevat ihmisten välityksellä. Tuhannet ihmiset saattavat nähdä saman tapahtuman. Kuvia tulee yhtä monta kuin on tapahtuman seuraajia. Luonnon aivot valokuvaavat puolueettomasti kaikki yksityiskohdat. Vaikka osa näkijäihmisistä olisi vain ohikulkijoita, jotka päivätajunnassaan tuskin edes muistavat kyseistä tapahtumaa, ovat kuitenkin kaikki sen yksityiskohdat heijastuneet heidän alitajuntaansa. Koska ihmisen pikku aivot ovat tekemisissä luonnon aivojen kanssa, jäävät kuvat luonnon muistikuvastoon eli astraalivaloon. Samalla menneisyys joutuu tavallaan meidän ulkopuolellemme. Luonnon valokuvamuisti on aivan puolueeton. Se kuvaa objektiivisesti sekä hyvän että pahan. Koska astraali- eli tunnemaailma on luonnon pienten aivojen läheisyydessä, säilyttävät kuvat siemeninä myös niihin liittyneet inhimilliset tunteet. Paitsi pikku aivoja luonnolla on, kuten ihmiselläkin, myös isot aivot. Tälle luonnon korkeammalle muistille on annettu nimet elämänkirja ja akaashiset aikakirjat. Elämänkirjan muisti on valikoiva. Sitä on sanottu myös seulaksi, sillä kaikki paha ja turha putoaa sen läpi. Vain hyvyys, puhtaus, epäitsekkyys, totuudellisuus, sopusointu, rakkaus, saavutetut kyvyt jäävät akaashaan. Kärsimykset, tuskat, vaelluksen varjopuolet unohtuvat. Akaashaan kelvollinen ja kelpaamaton on määritelty Jeesus Nasaretilaisen opetuksista kootussa Vuorisaarnassa. Pekka Ervastin uudelleen suomentamina ja täsmentäminä ohjeet kuuluvat: älä suutu, älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan ja älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Turhaa ovat viha, harmistuminen, itsekkäät, kateelliset ajatukset, valhe, juonittelu, taistelu, tappaminen. Sellaisten ajatuksien, tunteiden ja tekojen muistot eivät läpäise akaashan seulaa. Maapallon korkeampaa muistia on nimitetty elämän kirjaksi ja vastaavasti alempaa muistia kuoleman kirjaksi. Maapallokin on elävä olento, sillä on samat verhot tai prinsiipit kuin meillä ihmisillä. Kuoleman kirjan muistikuvat ovat astraalimaailmassa. Astraalimaailma on kuoleman valtakunta, siellä tuonelassa ovat vainajien olinpaikat. Henkiset opettajamme kertovat, että astraalimaailma ulottuu paikallisesti maan sisältä ylös ilmakehään ja jakautuu seitsemään alatasoon. Alimmalla alatasolla, manalassa, ovat karkeitten himojen uhrit: irstailijat, juopot jne. Tuonelan toisessa asteessa puhdistaudutaan aistillisesta viehätyksestä. Kolmannen alatason vainajat ovat eläessään pitäneet tärkeimpänä ulkoista muodollisuutta ja säännöllisyyttä. Heidän arkielämäänsä ei sisälly totuuden ja Jumalan etsimistä. Heillä ei ole siihen aikaa, vaikka he itse asiassa tiedostavat henkisen elämän kutsun sielunsa sopukoissa. He elävät kuitenkin niin ”täysillä” persoonallisen elämän monimuotoisissa kuvioissa, ettei heidän tajunnassaan jää tilaa henkisten asioiden pohdinnalle monien velvollisuuksien ja kaiken kiireen keskellä. Oman, neljännen ryhmänsä, muodostavat piintyneet materialistit, joiden mielestä kemiallis-fyysinen maailma on ainoa todellisuus. Persoonalliset taivastilat kuuluvat myös kuolemanjälkeisiin puhdistustiloihin. Kun synkimmät helvetit ovat paikallisesti maapallomme sisällä, niin persoonallisten taivastilojen asukkaat elävät ylhäällä maapallon

61


ilmakehässä. Ulottuuhan maapallomme astraalinen aura kuun piiriin saakka. Tuonelan viidennessä asteessa viettävät aikaansa sellaiset kuuluisat taiteilijat, tiedemiehet, keksijät, jotka ovat tavoitelleet tunnustusta. He ovat nauttineet ponnistustensa palkaksi saavuttamastaan maineesta. On hämmästyttävää, että näillä tuonelan ylimmillä asteilla joutuvat puhdistautumaan itsekkyydestään paitsi etevät ajattelijat myös ihmiskunnan hyväntekijät ja mallikelpoisiksi ihmisiksi itseään kasvattaneet. Jos yhteishyvän puolesta työskennelleiden kannustimena on ollut julkisuuden tavoittelu, eivät he selviydy eteenpäin kuolemanjälkeisessä elämässään, ennen kuin ovat ymmärtäneet toimineensa itsekkyyden lumoissa. Kaikkiin suuriin uskontoihin sisältyy itsekasvatusohjelma. Meistä ei tule oikeita ihmisiä, ellemme pyri oikaisemaan itseämme moraalisen mittapuun mukaisiksi. Mistä sitten mallikelpoisuuden tavoittelijat ja mallikelpoisuutta jo saavuttaneetkin joutuvat puhdistautumaan? He joutuvat luopumaan oman persoonallisuutensa korostamisesta. Kalevalassa kuvataan moitteettoman persoonallisuuden luomista Ilmarisen kehitysketjussa kultaisen neidon takomisena. Kultainen neito on kaunis mutta kylmä. Selviydyttyään näistä kuolemanjälkeisen elämän eritasoista vainaja nukahtaa ja herää siirtyneenä todelliseen taivaselämään, deevakhaniin. Sen sisältöä kuvaa sana autuus, sillä sinne ei ylety mikään paha eikä alhainen. Vainaja on täysin onnellinen. Hän kertaa menneen maaelämänsä parhaimpia muistoja. Tässä taivastilassa hänen kaikki maiset unelmansa toteutuvat niiden kauneimmissa muodoissa. Hänen koko elämänsä on sopusointua, rauhaa, rakkautta. J. R. Hannula kuvaa: ”Mutta persoonallinen taivaselämäkin loppuu. Vainaja voi toistaa taivaassaan kaikkea sitä hyvää ja kaunista, mitä hän maallisessa elämässään on unelmoinut. Hän voi toistaa sitä niin kauan ja niin moneen kertaan kuin hän suinkin jaksaa, kyllästykseen ja väsymykseen saakka. Kun hän kuitenkaan ei voi tehdä uusia alotteita syystä, että korkeampi minä ei ole mukana, ei hän voi jatkaa loputtomiin vanhan kertaamista. Perinpohjaisessa kyllästymisessä ja väsymisessä kohtaa häntä persoonallisuuden kuolema.” (J. R. Hannula, Tuomiokausi, s. 26.) Persoonallisuuden kuoleman jälkeen vainajan tajunta yhtyy puhtaan järjen maailmassa olevaan korkeampaan minäänsä. Hän saa nähdä oman menneisyytensä ja sen seurauksena rakentuvan tulevaisuutensa. Hän saa syntyä uudeksi persoonallisuudeksi maiselle tasolle elämänkouluaan jatkamaan. Tutustuminen tietäjäihmisten kuolemanjälkeisen elämän kuvauksiin tarjoaa meille arvokasta opastusta. Lisäksi saamme kuulla, että vaikka vapaudumme helveteissä ja kiirastulissa kaikesta himosta, julmuudesta, raakuudesta, väkivaltaisuudesta, itsekkyydestä, kateudesta, kunnian- ja vallanhimosta, seuraavat ne meitä karmallisina kohtaloina ja luonteen taipumuksina uusiin jälleensyntymiin aina siihen asti, että voitamme ne maisella tasolla eläessämme. Jokainen ihminen rakentaa elämänsä aikana itselleen asunnon tuonelassa. Kuoltuaan hän muuttaa asuntoonsa. Jos siinä on vaillinaisuuksia, hänen täytyy ne korjata. Pekka Ervast kirjoittaa vuonna 1908 nimimerkillä Elia Vera käynnistään tuonelan tuvilla. Siellä hän saapui astraalisella retkeilyllään yksinäiseen metsäseutuun. Puiden lomasta näkyi kaunis ja sirotekoinen talo, joka muistutti goottilaista temppeliä suippopäisine kattoineen, korkeine ikkunoineen ja taivasta tavoittelevine torneineen. Se oli runoilija Adalbertin maja. Mutta tultuaan avaran ja valoisan eteisen jälkeen tilavaan, korkeaan ja valoisaan huoneeseen hän hämmästyi – lattia oli tehty maalaamattomista ja höyläämättömistä, likaisen näköisistä lankuista, jotka loikoivat sinänsä kuoppaisella ja paljaalla maalla. Lautojen lomitse näkyi mustankostea maaperä ja keskellä lattiaa oli aivan paljas paikka. Runoilijan työhuoneesta lattia puuttui kokonaan. Siellä täällä oli tosin laudanpätkä, mutta muuten lattiana oli kosteannäköinen suosammal, jonka vihreät mättäät tuntuivat kätkevän ties minkälaisia ilkeitä matelijoita. Runoilijan astellessa mättäillä likainen vesi loiski hänen jalkainsa alla. Runoilija ei ymmärtänyt, että hän oli kuollut ja eli vainajien valtakunnassa. Runoilijan itseään ja taidettaan varten rakentama taiteen temppeli kuvasti hänen nuoruutensa korkeita ihanteita. Koko maisen elämän tuli olla kukkien poimimista runouden ruusutarhassa ja hedelmäin nauttimista maineen maailmassa. Hän voittikin runoillaan ihailua. Mutta kuoleman jälkeen hänelle selvisi auttajan ansiosta, että maailman puolelta tullut kunnia olikin tomua ja tuhkaa. Hänen työllään oli ollut väärä perusta. Erehdyksensä oivallettuaan hänessä heräsi puhdistumisen ja oppimisen halu. Hän liittyi kuolemanjälkeisessä elämässä toimivaan kouluun. (Tietäjä 1908, s. 53–58.) Henkisten opettajien kuvaukset tuonelan eri tiloista paljastavat meille, ettei muistin pysyvä koti ole fyysisissä aivoissamme, sillä vainajan jätettyä maisen käyttövälineensä hänen muistinsa säilyy

61


kuolemanjälkeisen elämän huipulle. Pekka Ervast toteaa, että muisti asuu syyruumiissa. Syyruumista ei ole kuitenkaan lainkaan mainittu, kun on valaistu ihmisen eri olemuspuolia eli hänen prinsiippejään. Puhutaan kemiallis-fyysisestä käyttövälineestä sekä eetteri- ja astraaliverhosta, persoonallisesta minuudesta ja näiden neljän lisäksi korkeamman minämme kolminaisuudesta eli manaksesta, buddhista ja aatmasta. Syyruumista on kutsuttu monella muullakin nimellä: kausaaliruumiiksi (causa on syy latinaksi), kaarana shariiraksi (sanskritinkielinen nimitys syyruumiille), karmaruumiiksi, ihmisen avaruusmaailmaksi. H. P. Blavatsky käyttää siitä nimitystä aurinen muna. Se on meissä oleva kuolematon keskus. Kuolemassa jätämme ensin fyysisen käyttövälineemme, sitten heitämme pois eetteriruumiimme ja edelleen tunneprinsiippimme tuonelassa. Kuolemanjälkeisissä puhdistustiloissa häviää koko vanha persoonallisuutemme. Taivasmaailmassa ihminen elää maisen elämänsä muistikuvissa. Mutta vaikka kuolinprosessissa joudumme jättämään eetteriruumiimme, niin maisen elämämme parhaat muistikuvat säilyvät taivasmaailmoihin. Emme siis menetäkään koko eetteriverhoamme. Sehän koostuu neljästä eri voimasta, joista kaikkein korkein ja hienoin on muistieetteri. Juuri siitä on rakennettu eetteriruumiiseemme kätketty kuolematon aineellinen keskuksemme. Suotta ei eetteriruumistamme ole sanottu salaperäisimmäksi käyttövälineeksemme. Emme hallitse vielä muistiamme, mutta tuleva kasvumme tähtää siihen, että oppisimme hallitsemaan muistieetteriämme, jolloin muistimme ulottuisi myös menneisyyteemme. Voimme tässä yhteydessä palauttaa mieleen sen autuudenjulistusparin, joka on suoranaisesti tekemisissä muistieetterimme kanssa. Autuaita ne, jotka isoavat ja janoavat oikeamielisyyttä, sillä heitä tullaan ravitsemaan, ja autuaita armeliaat, sillä heitä kohtaan tullaan osoittamaan laupeutta. Elämän oikeamielisyyttä janoavalle ja totuutta etsivälle sielulle luvataan henkistä ravintoa. Rinnakkaisjulistuksessa määritellään tarkemmin totuudenetsijän janoaman oikeudenmukaisuuden sisältöä. Totuudenetsijän oikeudenjanon tulee olla rakkauden, säälin ja lempeyden läpitunkemaa ja kannattamaa. Vain jatkuva totuudenetsintä ravitsee henkistä olemustamme. Totuudenetsintämme tulee kuitenkin olla elämässä vallitsevan totuuden etsimistä, ei tuen etsintää omille mieltymyksillemme. Olisi suotavaa, että ymmärtäisimme omaa syyruumistamme eli omaa avaruusmaailmaamme, onhan siihen kätketty sekä koko menneisyytemme että tulevaisuutemme suuntaviivat. Väinö Lehtonen kuvaa ihmisen kuolemattoman keskuksen alkuvaiheita: ”Luomistyön alkaessa luodaan ihmisen ’avaruusmaailma’, täydellinen ihannekuva ihmisestä kaikkine prinsiippeineen. Se kuva on Kristus Logoksen tajunnassa. Se on kuin suuren Arkkitehdin piirustus, mutta se ’piirustus’ ei ole kuollut kuva, vaan elävä tajunta. Sana ’kuva’ merkitsee muotoa, rajoitusta, aineellisuutta. Siihen ’kuvaan’ sisältyvät myöskin fyysillisen ruumiin malli ja kaikki voimat, jotka ovat kiinteässä ja eetterisessä ruumiissa. Täydellisyyskuva sisältää kaikki ihmisen prinsiipit jumalallisen puhtauden tilassa.” (Kehityksen virta, s. 53–54.) Kun ihmisen avaruusmaailma oli luotu Logoksen tajunnassa, alkoi kehitys: ihmisen prinsiippien rakentaminen. Tämä monta luomispäivää kestänyt työ on tapahtunut kahta linjaa pitkin. Jumalien toimesta herätettiin monadissamme eli jumalkipinässämme ensin aatma ja buddhi eli hyvä tahto ja rakkaus. Monadin peilikuva heijastui aatmiseen ja buddhiseen maailmaan. Sitten alkoi ihmisen prinsiippien, fyysisen ruumiin, eetteriverhon ja astraaliolemuksen, rakentaminen aivan erillään aatma-buddhista. Aatma-buddhi oli koko ajan siellä taustalla, mutta ilman suoranaista yhteyttä prinsiippien kehittymiseen. Ihmisen rakentaminen tapahtui siis kahtaalla, ei kuitenkaan aivan vailla yhteyttä. Yhteys toimi ryhmähenkien, eräiden enkelikuntien, avulla. Joidenkin okkultistien kuvaukset valaisevat eläinten joukkosielua. He sanovat, että eläinlajin yhteinen sielu sulattaa itseensä samaan luokkaan kuuluvien eläinten kokemukset. Jokaisella lajin eläimellä on yhtä suuri osuus yhteisestä tiedon ja kokemusten varastosta. Jos yksi lajin eläin kärsii, kärsii joukkosielu. Kolmannen luomispäivän aikana ihmiskunta oli tajunnallisesti eläinkunta-asteella. Kun silloinen eläin heräsi kaipaamaan yksilöllisyyttä, niin aatma-buddhista heijastui säde eläimen tajuntaan, ja sinä hetkenä muodostui silta aatma-buddhin ja eläintajunnan välille. Silloin syntyi manas, inhimillinen minä, inhimillinen järki. Jos aatma-buddhi-manas edustaa henkeä ja fyysinen ruumis, etteriruumis ja astraaliolemus ainetta, niin syntynyt inhimillinen minä mahdollisti aurisen munan, ihmisen täydellisyyskuvan alkusolun, syntymisen. Kun ihmiskunnan prinsiippien rakennusvaihe oli edistynyt riittävän pitkälle, tästä alkusolusta saattoi syntyä varsinainen aurinen muna, kaarana shariira, kuolemattomuuden piiri ihmisminälle. Tämä piiri tai avaruusmaailma koostuu kolmesta atomista: muistieetteriä olevasta karmallisesta atomista, tunneprinsiipin perus-

61


atomista ja älyprinsiipin perusatomista. Kristusrakkautta välittävästä buddhista on jänne eli lankasielu näkymättömien elämäntasojen läpi fyysiseen maailmaan. Jänne on sanskritin kielellä sutraatma. Se yhdistää edellä mainitut permanenttiset atomit toisiinsa. Vaikka henkiset opettajamme ovat kuvanneet korkeamman minämme buddhista maiselle tasolle ulottuvaa jännettä, sielulankaa, sutraatmaa ja sen syntyä, niin asia jää siitä huolimatta vaikeatajuisuutensa vuoksi meille teoreettiseksi. Mutta kun luemme aiheeseen liittyviä omakohtaisia kokemuksia, asia tulee ymmärrettäväksi. J. R. Hannula on kertonut muistelmissaan pikkupoika-ajalta: ”Makasin yöllä vuoteellani hereillä. Samalla katselin, kuinka kuu paistoi huoneen seinälle. Silloin minulle puhui näkymätön olento. Hän puhui kauan aikaa, ja se oli jotain sekä rohkaisevaa että opettavaa. Olin merkillisen rauhallinen, tuntien oloni turvalliseksi.” (J. R. Hannula, Miten tulin teosofiksi?, s. 26.) Tapauksesta jäi merkillinen jälkivaikutus. Aina kun tämä tapaus tuli hänen mieleensä ja hän ajatteli näkymättömän olennon puhetta, kävi värinä hänen selkärankansa lävitse. Samalla siinä oli jotain pyhää ja korkeata. Tätä kesti siihen asti, kunnes hän tapasi Pekka Ervastin ja liittyi häneen. Väinö Lehtonen on kommentoinut tapausta: ”Se värinä oli buddhista tuleva virtaus ja se paljastaa J. R. Hannulan menneisyyttä. Kun korkeammasta minästä tulee värähtely alas päivätietoisuuteen, niin se alkaa takaraivosta ja kulkee pitkin selkärankaa alaspäin. Siihen värähtelyyn sisältyy ylimaallinen, autuas tunne.” (Ongelmien seurassa V/33.) Pekka Ervastin mukaan korkeamman minän vaikutus voi olla sekä positiivista että negatiivista. J. R. Hannulalla se oli tahdonalainen ilmiö, sillä väristys uusiutui aina hänen muistellessaan sitä. Samalla se todisti, että J. R. Hannula eli positiivisen maagillisesti korkeammassa minässään lapsesta lähtien. Korkeamman minän negatiivisen vaikutuksen saattaa herättää kenessä tahansa jokin ulkoinen seikka. Esimerkiksi taivaallisen kaunis musiikki voi aukaista hetkeksi buddhisen väreilyn linjan. Buddhalaisten kuvailema jälleensyntymisen pyörä, jota ihminen kiertää, onkin hän itse. Ihminen syntyy maiselle tasolle, elää täällä aikansa, kuolee, purkaa kuolemanjälkeisessä maailmassa elämänsä kerän, syntyy jälleen, elää, kuolee, kiertää jatkuvasti samaa kehää. Jälleensyntymisen pyörä on ihmisen aurinen muna. Tällä muistieetteristä koostuneella ihmisen ilmennyksen piirillä on ”maja” jokaisella elämän tasolla. Kun puhutaan korkeammista ja alemmista tasoista, ei tule ajatella, että ne ovat erillään toisistaan. Ne ovat tajunnallisesti erillisiä, mutta silti samassa avaruuden kohdassa. Ne läpäisevät toisensa. Ihminen kylvää siemeniä eli syitä jokaiselle elämän tasolle ja palaa aikanaan niittämään niistä satoa ja kylvämään uusia syitä. Aurinen muna eli ilmennyksen piiri eli syyruumis kätkee paitsi menneisyyttämme myös tulevaisuuden eli henkisen kehityksen mahdollisuudet. Siinä piirissä on täydellisyyskuva jokaisesta ihmisen prinsiipistä. Se on ihmisen karmallinen muistikirja, josta karman mukaisesti kehkeytyy varsinainen eetteriruumiimme jokaisessa jälleensyntymässämme. Todellinen muistaminen edellyttää kuolemattomuutta. Vaikka omakohtainen kuolemattomuuden saavuttaminen näyttäisikin meistä totuudenetsijöistä tällä hetkellä hyvin kaukaiselta tulevaisuuden haaveelta, kristosofisen tietouden mukaan suuret henkiset edelläkävijät ovat kuitenkin sen jo saavuttaneet. He ovat lunastaneet elämältä lahjaksi saamansa aurisen munan pysyvät atomit omikseen. Aasian valo, Buddha, puhdisti sielunsa, hallitsi ajatuksensa ja tunteensa. Hän muutti astraaliruumiinsa kirkkaaksi järjeksi. Hän lunasti omakseen avaruusmaailmansa astraalisen perusatomin. Siitä kasvoi sähköverho. Kuoleman voittaminen sai uutta syvyyttä Jeesus Nasaretilaisen elämäntyön yhteydessä. Jeesus Nasaretilaisen rakkauskyvyn myötä tuli mahdolliseksi vuodattaa buddhista voimaa eetteriruumiiseen ja sitä tietä suoraan auriseen munaan, joka on muodostunut muistieetteristä. Kasvaessamme rakkauselämässä rakkausvoimat vaikuttavat eetteriruumiiseen niin, että siitä muodostuu kuolemattoman ruumiin toinen vaihe: magneettinen verho. Näiden saavutusten lisäksi kemiallis-fyysisestä käyttövälineestä on tehtävä Isän tahdon ilmentäjä, jolloin aatman voimat pääsevät siinä täydelleen hallitsemaan. Tällöin vasta syntyy varsinainen ja lopullinen kuolematon käyttöväline, kun karkean fyysisen käyttövälineen voimat yhtyvät kuolemattoman minämme verhoon. Tämä viimeinen vaihe avautui Pekka Ervastin jordankastekokemuksessa. Voimme ymmärtää, että sisällämme kasvaa henkisten ponnistelujemme, Vuorisaarnan ihanteiden sisäistämisen ja toteuttamisen, seurauksena uusi ihminen, vaikka emme olisi siitä tietoisia

61


päivätajunnassamme. Kun ihmiskunnan kehitystä valvovat Mestarit näkevät jonkun ihmisen kasvaneet voimat, he kysyvät: Tahdotko uhrata itsesi ja voimasi ihmiskunnan hyväksi? Kun ihmissielu on kypsä antamaan myönteisen vastauksen, koittaa aika, jolloin Kristus syntyy hänessä. Kristuksen syntymä ihmisessä merkitsee sitä, että korkeampi olemuspuolemme, jumalallinen järki, rakkaus ja tahto, yhtyvät persoonallisuuteen. Tapahtuu ylemmän ja alemman minän yhtyminen. Hän tulee päivätajuisesti tietoiseksi sisällään kasvaneesta uudesta ihmisestä. (Väinö Lehtonen, Mestarin seuraaminen, s. 16, 17.)

61


Ihmisen mysteerio Suuri suomalainen salatieteilijä Pekka Ervast paljastaa syvän salaisuuden. Hän kirjoittaa, että meidän ihmisten tulee opettaa enkeleitä ja jumalia, niitä suuria Jumalan poikia, jotka eivät vielä tunne ihmisen ja ihmisen pojan mysteeriota. Lauseesta ilmenee, että ihmisen mysteerio on syvempi kuin enkeleitten ja jumalien. Meille ihmisille on siis annettu tehtäväksi opettaa sekä enkeleitä että jumalia, mutta miten voimme suoriutua tällaisesta tehtävästä, kun emme itsekään ole riittävästi perillä opetettavasta asiasta: ihmisen mysteeriosta. Mutta jostain on tehtävän tutkiminen aloitettava. Voimme tutustua suurten henkisten edelläkävijöiden omista ponnistuksistaan ja löydöistään kertoviin kuvauksiin. Tällöin meille selviää, että koko ihmisenä olemisen ongelman ydin on siinä, että emme tunne sisintä itseämme, meissä olevaa Jumalan poikaa. Kristosofisen tietouden mukaan Jordanin kaste merkitsi käännekohtaa, ihmisen mysteerion selviämistä, Jeesus Nasaretilaisen elämässä, sillä silloin Jumalan poika tuli hänessä itsetietoiseksi. Hän tiesi ja tunsi silloin olevansa Jumalan poika. Kun kristittyjä vainonnut Saulus sai kokea Damaskon tiellä, että taivaat aukenivat ja sieltä tullut valo ympäröi hänet ja täytti hänet, niin hän samalla tiesi ja tunsi olevansa Jumalan poika. Paavali mietti ja pohti Damaskon tien tapahtumaa ja omaa elämäänsä. Hän oli saanut kokea keskellä päivää, päivätajunnassaan, täysin tietoisena itsestään, ihmeellistä iankaikkisuuden tilaa, ekstaasia, henkisen elämän huippua. Lisäksi kokemuksessa oli mukana myös Jeesus Nasaretilainen, hän, jota ja jonka seuraajia Paavali oli vainonnut. Olihan Paavali etsinyt Jumalaa koko varhemman elämänsä ajan. Mutta hänestä oli ollut selviö, että ihmiskunnan pelastus oli yksinomaan siinä tosijuutalaisessa hengessä, joka piti kiinni ankarasti Mooseksen laista. Ja koska hän oli toiminnanhaluinen ihminen, joka tahtoi olla hyödyksi kansalleen, niin hän kiivaili Jehovansa puolesta. Vähitellen hänen huomionsa oli kiintynyt "köyhiksi" itseään nimittäviin lahkolaisraukkoihin, jotka Paavalin mielestä halveksivat Mooseksen lakia. Damaskon tapahtuman jälkeen Paavali ymmärsi, että oli alkanut uusi aika. Kun joogit ja askeetit olivat pitkien ponnistusten jälkeen oppineet poistumaan maisesta käyttövälineestään ja kun he olivat saaneet kokea näkymättömässä maailmassa Kristusta tuntevia olentoja, niin nyt ihminen saattoi päivätajunnassaan ottaa vastaan Jumalan pojan. Päästyään täyteen selvyyteen kokemuksensa merkityksestä ja kantavuudesta Paavalista tuli Jeesus Kristuksen sanoman väsymätön levittäjä. Hänen kirjeistään käy ilmi, että alkuseurakunnissa oli erilaisia asteita, mutta kaikki ne tähtäsivät samaan: sanoma Jeesus Nasaretilaisen henkisten ponnistusten ansiosta alkaneesta uudesta ajasta oli saatava levitetyksi. Koska näkymätön maailma on maista tasoa kansoitetumpi ja koska henkimaailman mahtavat enkelihierarkiat vaikuttavat monella tavalla ihmiskunnan elämään, piti Paavali tärkeänä saattaa ilmavallan hallitsijoiden tietoon uuden aikakauden alkaminen. Pekka Ervast toteaa, että ne alkuseurakuntien jäsenet, joiden elämässä Jeesus Nasaretilaisen elämänohjeet tulivat esille todellisuuksina ja joita sanottiin uskollisiksi (pistoi) ja uskovaisiksi, opettivat elämällään taivaisia valtoja. Taivaisia valtoja ei käy opettaminen sanoilla. Mutta maan päällä elävä ihminen elää samalla myös henkimaailmassa sieluna, ja hänen puheensakin kuuluu näkymättömän maailman alemmille alueille, johon sitä kokoontuu kuuntelemaan vainajia ja luonnon henkiä ja muita alemman laatuisia olentoja. ”Mutta taivaisiin hänen äänensä ei kuulu. Taivaissa näkyy hänen ajatuksensa, hänen sielullinen ulkomuotonsa, hänen oma itsensä semmoisena kuin hän todellisuutena on. Kun ihminen uskovaisena on kutsuttu saarnaamaan hallitsijoille ja valloille, kutsuttu heitä opettamaan, niin tämä opetus ja tämä saarna on tapahtuva hänen ajatuksissaan ja hänen elämässään, joka lyö leimansa sieluruumiiseen. Siellä hän opettaa ja puhuu ainoastaan sen kautta, mitä hän on.” (Paavali ja hänen kristinuskonsa, s. 77—78.) Jeesus Kristus oli hänkin opettanut enkelijärjestöjä, eikä ainoastaan opettanut, vaan myös muuttanut

61


näkymättömän maailman olosuhteita. Tästä Jeesuksen henkisten saavutusten puolesta kertoo gnostilainen evankeliumi Pistis Sophia. Pistis Sophia on arvokas, sillä se oli kadoksissa ajan, jolloin monet evankeliumit tuhottiin ja jäljelle jätetyistä poistettiin osia. Kirjan alkuperäistä koptinkielistä käsikirjoitusta säilytetään Lontoon Brittiläisessä Museossa. Koptin kielen sanotaan olevan kehittynyt muinaisegyptiläisestä kielestä. Mutta vaikka käsikirjoitus on koptinkielinen, niin sen monet nimet ja nimitykset, kuten itse kirjan nimikin, ovat kreikkaa. Kirja on käännetty suomeksi englanninkielisestä painoksesta. Pekka Ervast on tarkistanut suomennoksen yhtäpitävyyden englantilaisen tekstin kanssa. Kirjan alussa Jeesus kertoo suorittamistaan toimenpiteistä ennen syntymäänsä Palestiinaan. Hän toteaa valinneensa opetuslapsensa ”alusta alkaen”. Elias-profeetan sielun hän sanoo järjestäneensä Johannes Kastajan ruumiiseen. Opetuslapset kyselevät monenlaisten rikkomusten seurauksia. Minnekä niin ja niin menetellyt ihminen joutuu tai mikä on hänen rankaisunsa, kun hän erkanee ruumiistaan. Kirjassa Jeesus selittää vainajien kuolemanjälkeisiä puhdistustiloja ja kuvaa, millaisia heidän uusissa jälleensyntymissä saamansa fyysiset käyttövälineet ovat. Erehdyksistä johtuvat surulliset kohtalot kirvoittavat opetuslapset kysymään: Kuka pakottaa ihmisen syntiä tekemään? Vaikka kysymys on lyhyt, niin vastauksen ymmärtäminen edellyttää koko jälleensyntymisympyrän tuntemista. Jälleensyntyvä sielu tarvitsee luonnollisesti ainemaailmaan tullessaan kemiallis-fyysisen käyttövälineen voidakseen elää ja toimia täällä. Maisen tason käyttövälineen lisäksi sielu saa mukaansa jäljentelemisen hengen, voimalatauksen ja kohtalon. Sielun maailmaan syntyessä mukaansa saama voima saa sielun valon maita ja jumaluutta etsimään. Voima kannustaa häntä astumaan henkiselle tielle. Lähtiessään maailmaan Jeesuksella oli mukanaan opetuslapsiaan varten kaksitoista voimaa, jotka hän oli ottanut Ensimmäisen mysteerion mukaan Valon Aarteiston kahdeltatoista vapahtajalta. Opetuslapset olivat ansainneet Jeesuksen heille tuoman sisäisen voiman aikaisempien ruumistustensa henkisten ponnistusten seurauksena. Heidän Palestiinan-elämäänsä varten saama voimalataus oli kuitenkin aivan erikoisen voimakas siitä syystä, että tiedettiin heidän joutuvan suuriin vaikeuksiin sekä näkymättömän että näkyväisen maailman taholta. Heillä oli odotettavissa maailman valtiain uhkat ja maailman piinat, vaarat ja vainot. Kaikki ihmiset eivät saa syntyessään mukaansa yhtä voimakasta henkiseen elämään kannustavaa voimalatausta. Edellisissä elämissään yksinomaan alemman kolminaismaailman sisällöstä kiinnostuneet ihmiset saavat voimansa aioonein valtiailta, ei vapahtajilta. Kysymykseemme, mitä ovat aioonein valtiaat, saamme vastauksen kirjan kohtalosfäärin käsittelyn yhteydestä. Kohtalosfäärissä on kaksitoista aioonia. Ensimmäinen aiooni on Oinas, toinen Härkä, kolmas Kaksonen, neljäs Krapu, viides Leijona jne. Sfääri on siis eläinrata. Kun eläinrata jaetaan kahteentoista yhtä suureen osaan, saadaan kaksitoista aioonia, joita kutsutaan nimillä: Oinas, Härkä, Kaksonen, Krapu jne. Entä jälleensyntyvän sielun mukaansa saama kohtalo! Pistis Sophiassa esiintyvä kohtalo on käyttämämme terminologian mukaan karma. Karma seuraa sielua äänettömänä kumppanina, puolueettomana seuralaisena, jolla on määrätty toimeenpanovalta. Jälleensyntymä koostuu siis Pistis Sophian mukaan viidestä eri tekijästä. Ensimmäisenä ja samalla keskeisenä tekijänä on luonnollisesti jälleensyntyvä sielu, minuus. Toinen välttämätön tekijä on maisen tason käyttöväline. Kolmas on salaperäinen jäjentelemisen henki ja neljäs henkisyyteen kannustava voima, viides kohtalo. Näistä tekijöistä on salaperäisin keskimmäinen eli Pistis Sophian jäljentelemisen hengeksi nimittämä olemuspuolemme, siitä huolimatta että elämme sen kanssa jatkuvassa, jopa päivittäisessä vuorovaikutuksessa. Jäljentelemisen hengen inspiraatiot, kuiskeet ja houkutukset hämäävät meitä, saavat tajuntamme täyttymään kaikella muulla, niin ettemme kuule henkisyyteen kannustavan sisäisen voiman ääntä. J. R. Hannula toteaa, että jäjentelemisen henki on alemman luonnon itsesäilytysvaisto. Mutta kun me ihmiset panemme siihen oman osuutemme omine tunteinemme, omine ajatuksinemme ja tekoinemme, niin siten muodostuu astraalinen elementaali. Moni meistä on varmaan havainnut, miten helposti toistamme entisiä erehdyksiämme, noudatamme uskollisesti vanhoja tapojamme. Totuudenetsijän elämässä jäljentelemisen hengen vaikutus tulee esille esimerkiksi ajankäytön valintatilanteissa. Olemme niin tottuneet viettämään aikaamme jonkin mielenkiintoisen,

61


mutta samalla kuitenkin turhan ja vapaaehtoisen harrastuksen parissa, että on vaikeaa lähteä uusille urille. Vaatii usein kuin itsensä riuhtaisua irti jäljentelemisen hengen otteesta, jotta osaisimme jättää rakkaan ajanviettotapamme ja suuntaisimme mielenkiintomme hetkellisistä asioista ikuisten pariin. Pistis Sophia -evankeliumissa todetaan (s. 272): ”Jäljentelemisen henki on vihamielinen sielulle, saaden sen kaikenkaltaista syntiä ja kaikenkaltaista vallattomuutta tekemään...” Jäljentelemisen henki eli toista ilmausta käyttäen astraaliverhoomme kiinnittyneet tavat, tottumukset ja taipumukset ovat ovela sielun vihollinen, kahta erilaista osaa esittävä. Ensin jäljentelemisen henki houkuttelee ihmisen tekemään kaikenkaltaista syntiä ja vallattomuutta, mutta kun sielu sitten erkanee ruumiista, toisin sanoen kun ihminen kuolee, niin jäljentelemisen hengestä tuleekin sielun vastaanottaja. Tähän tehtävään valtuutettuna se siirtelee sielua erilaisiin rangaistuksiin, joita se on saanut sielun tuottamaan maanpäällisessä elämässä. Jeesus Nasaretilaisen henkinen työ avasi uusia mahdollisuuksia hänen seuraajiensa sekä maanpäällisessä että kuolemanjälkeisessä elämässä. Muutos aiheutuu kastemysteerioista. Pistis Sophian mukaan kastemysteeriot merkitsevät suurta, väkevää, viisasta tulta, joka kaikki synnit poroksi polttaa ja sieluun astuupi salaa ja kaikki ne synnit syöpi, jotka jäljentelemisen henki on kiinnittänyt siihen. On siis kyse puhdistavasta tulesta, kuolemanjälkeisen kiirastulen poltteeseen verrattavasta. Näin opetuslapsetkin ymmärsivät, sillä Maria totesi Jeesuksen sanojen (s. 277): ”Tulta olen tullut maan päälle tuomaan, ja kuinka minä soisin, että se palaisi” merkitsevän kastemysteerioitten tuomista ja toivomusta, että ne polttaisivat ja puhtaaksi saisivat kaikki sielun synnit. Vapaaehtoinen puhdistuksen tielle astuminen tuo totuudenetsijän elämään kastemysteeriot. Hän joutuu sielulliseen puhdistusprosessiin. Jokaisen ihmisen on käytävä sellaisen lävitse, mutta tavallisesti vasta kuolemanjälkeisen elämänsä aikana. Puhdistuksen tielle astunut totuudenetsijä on sellaisessa etuoikeutetussa asemassa, että hän saa tilaisuuden luopua elämän periaatteiden vastaisuudestaan jo maan päällä eläessään. Mutta totuudenetsijän elämässä tapahtuu toinenkin muutos. Se koskee jäljentelemisen hengen ja valon voimien puoleen kannustavan voiman keskinäistä asemaa. Jäljentelemisen henki on tavanomaisesti johdossa ihmisen sielussa. Se astelee ensimmäisenä ja esittelee ihmiselle toinen toistaan houkuttelevampia tavoitteita, mutta ihmisyyteen pyrkivän totuudenetsijän elämässä tapahtuu johdon vaihdos. Henkisyyteen kannustava voima astuu johtoon. Jäljentelemisen henki jää askeleen pari jälkeen karman kanssa. Elämä tarjoaa esimerkkejä jäljentelemisen hengen ja karman jälkeenjäämisestä. Eräs totuudenetsijä kertoi joutuneensa jokin aika sitten pieneen tapaturmaan. Keskeisellä tapahtumahetkellä, juuri silloin kun tömähti, välähti hänen aivoissaan ajatus: ”Näinkö vähällä minä pääsinkin!” Ajatussalaman taustalla oli selkeä tieto, että hänen persoonansa yllä oli leijunut vakavan tapaturman uhka, mutta hän selviytyikin siitä melko vähäisin vaurioin. Kuolemanjälkeisessä elämässä jäljentelemisen henki kuljettaa sielua niiden erehdysten ja syntien mukaisiin rangaistuksiin, joita se on itse houkutellut sielun tuottamaan. Mutta kuten tiedämme, niin kuolemanjälkeiset puhdistustilat ovat ajallisia. Kun sielu on luopunut vihamielisistä ajatuksistaan ja tunteistaan, itsekkäistä toiveistaan, petollisuudestaan, väkivaltaisuudestaan jne., niin jäljentelemisen henki johdattaa sielun auringonvalon eteen, tuomarin luo, Valon neitsyen eteen. Puhuessaan enkeleiden luokituksesta Pekka Ervast käyttää ihmiskunnasta vanhaa rosenkreutziläistä nimitystä ”neitseelliset henget”. Ymmärrämme, että Valon neitsyt on ihmisen korkeampi minä. Siinä sielu vapautuu jäljentelemisen hengestä, ei kuitenkaan lopullisesti. Uusi kohtaaminen tapahtuu uuden jälleensyntymän portilla, kun korkeampi minä lähettää itsestään taas säteen fyysiselle tasolle kokemuksia keräämään. Mutta jos totuudenetsijä on ottanut maisen elämänsä aikana kaste- eli puhdistusmysteerioitten lisäksi vielä valon mysteeriot, ts. omaksunut elämänsä ohjenuoraksi Jeesus Nasaretilaisen siveelliset opetukset, silloin sielu voi kokonaan vapautua jäljentelemisen hengestä heti kuolemanjälkeiseen elämään siirryttyään. Sielu vain lausuu ”mysteerion jäljentelemisen hengen sinettien ja kahleitten aukomiseksi, joilla valtiaat tämän ja sielun ovat toisiinsa sitoneet; kun hän on lausunut sen, jäljentelemisen hengen siteet laukeavat, ja tämä jättää sielun ja vapauttaa sen niiden määräysten mukaan, joita suuren Kohtalon valtiaat sille ovat panneet.” Jäljentelemisen hengen mahtava kielteinen vaikutus ihmissieluun ilmenee Jeesuksen kuvauksesta. Hän kertoo, miten jäljentelemisen hengen kaikottua synkistämästä sielun maisemaa sielu muuttuu hetkessä suureksi, loistavaksi valovirraksi. Tällöin kaikki koston ja hävityksen tuojat, jotka ovat sielun johtaneet ulos

61


ruumiistaan, pelästyvät sielun valoa ja lankeavat kasvoilleen. Sinä hetkenä sielu liitää kaikkien valtiain ja valon järjestöjen alueiden lävitse, kunnes se oman valtakuntansa alueelle pääsee, sinne, josta se on saanut mysteerionsa. Monissa vanhoissa uskonnoissa on viitattu ihmisen sisäiseen valoon, todettu ihmisen olevan valo-olento. Esimerkiksi 700-luvulta eKr. peräisin olevissa intialaisissa Patandshalin Joogasuutroissa opastetaan pyrkijää poistamaan valonsa peitteen. Jeesus viittaa myös tulevaisuuteen. Silloin, ”maailman hajautuessa se on, kun kaikkeus nostetaan ylös, ja kun minä Kuningas olen viimeisen Auttajan keskuudessa”. J. R. Hannula on julkaissut tutkimuksen Pistis Sophia -evankeliumista nimellä Pistis Sophiasta Christosophiaan. Väinö Lehtonen on todennut kirjaa esitellessään: ”On huomattava, ettei J. R. H. ole pyrkinytkään selittämään jokaista evankeliumin ongelmaa, vaan hän avaa ladun, tuoden nähtäväksi ne linjat – –, joiden puitteissa ’Pistis Sophian’ ymmärtäminen käy mahdolliseksi. J. R. H:n avaus tähtää – jos katselisimme sitä varhaisgnostilaiselta näkökulmalta – tulevaisuuteen, siis niihin tapahtumiin, jotka ovat ajankohtaisia nykyajan ihmisille. Okkultisessa maailmassahan on tapahtunut paljon mullistavaa ’Pistis Sophian’ kirjoittamisen jälkeen. Näistä oli gnostikoilla aavistusta, mutta ei luonnollisestikaan kokemusperäistä tietoa.” (Vaeltajan viesti, s. 105.) Jeesus Nasaretilaisen henkisessä työssä keskeisintä ja samalla mullistavinta ovat luonnollisesti hänen opetuksensa ja niissä hänen asenteensa väkivaltaan ja kehotuksensa rakkauden kyvyn kasvattamiseen. Hänen siveellisten neuvojensa ydin on koottu Vuorisaarnaan. Hänen työnsä vaikutus ulottui myös näkymättömään maailmaan ja muutti sen olosuhteita. Kun Jeesus ristiinnaulittiin, ei hänen elämänlankansa katkennut. Hän joutui valekuolleeseen tilaan. Jeesuksen eetterinen kirkastusruumis ei ollut vielä silloin täysin organisoitunut. Hän ei ollut vielä saanut kolminkertaista valovaippaansa. Hän saavutti sen vasta vähitellen ristiinnaulitsemisen ja valekuolleista heräämisen jälkeen. Jeesus kertoo, miten hän puettuaan ylleen kolminkertaisen valovaippansa saapui taivaankannen portin kautta ensimmäiseen sfääriin, sitten toiseen ja lopulta valtiasten suuriin aiooneihin. ”Tapahtuipa sitten, kun ne kaikki, jotka kahdessatoista aioonissa ovat, suuren valon näkivät, joka ympäröi minua, että he kiihtyivät toinen toisillensa ja juoksivat sinne tänne aiooneissa. Ja kaikki aioonit ja kaikki taivaat kaikkine järjestöineen kiihtyivät toinen toisilleen sen suuren pelvon vuoksi, joka valtasi heidät, sillä mysteriosta he eivät mitään tienneet, joka oli tapahtunut.” (Pistis Sophia, s. 33–34.) Enkelivaltojen hämmästys pukeutui Pistis Sophian mukaan muotoon: ”Ja he katsahtivat valovaippaani ihmeissänsä ja nimensä mysterion vaipassani näkivät ja yhä enemmän järkyttyivät, ja he suuressa pelvossa olivat näin sanoessansa: ’Kuinka kaikkeuden herra on kauttamme mennyt meidän tietämättä niin mitään?’ Ja heidän alueittensa kahleet kirposivat kaikki ja heidän järjestöjensä ja heidän huoneittensa; he luokseni tulivat heti, lankesivat maahan, palvontaansa osoittivat edessäni ja ylistystä kaikin yhdessä lauloivat sisimpäin sisimmälle, suuressa pelvossa ollen ja järkyksissä.” (mts. 31–32.) Jeesuksen kautta tullut suuri valo saattoi enkelivallat hämmästyksen valtaan, sillä suuri valo ei tullut maailmaan ja ihmiskuntaan vihkimysjärjestelmän kautta, vaan välittömänä henkisenä uudestisyntymisenä. Jeesus otti kolmannen osan hämmästyneiden enkelivaltojen voimasta. Pistis Sophian mukaan: ”Minä kolmannen osan heidän voimastansa heistä kaikista otin, jotta enää he eivät tekisi pahojansa.” (mts. 34.) Lisäksi Jeesus muutti vielä enkelivaltojen hallitsemat kohtalon ja sfäärin. ”Ja Kohtalon ja sfäärin, joita he hallitsevat, minä muuttanut olen ja aikaan saanut, että he kuusi kuukautta vasemmalle kääntyneinä viettävät ja tekevät tehtäviänsä, ja että he kuusi kuukautta oikealle katsovat ja tekevät tehtäviänsä.” (mts. 34.) Aiemmin totesimme sfäärin merkitsevän eläinrataa. Kun horoskoopinlaatijat tutkivat ihmisten astrologisia karttoja, he kiinnittävät huomiota taivaankappaleiden välisiin kulmiin, joista tärkeimpiä ovat yhtymä (0°), kahdeksikko (45°), neliö (90°), kolmio (120°) ja vastakkaisuus (180°). Jeesus kuitenkin totesi vaihtaneensa enkelivaltojen vaikutuksen ja heidän neliönsä ja kolmionsa ja kahdeksikkonsa. Kohtalon ja sfäärin eli eläinradan kääntäminen katsomaan myös oikealle, ei aina vain vasemmalle, tarkoittaa, että Jeesus herätti henkivalloissa herkemmän itsekritiikin. Enkelivallat joutuivat tarkastelemaan omia oppejaan, omia käsityksiään. Kohtalon ja eläinradan kääntäminen katsomaan myös oikealle koskee myös koko ihmiskuntaa. Määrätystä kehityksensä kohdasta lähtien ihmiset ovat olleet ja ovat edelleenkin

61


tähtivoimien vaikutuksen alaisia, horoskooppiensa mukaisesti niiden sitomia. He ovat sidottuja tähtivoimiin siihen asti tai niin kauan kuin he elävät pääasiallisesti persoonallista elämää. Mutta kun he alkavat elää Kristus-elämää Vuorisaarnan mestarin johdolla, silloin Kristus-voima hallitsee ja voittaa heissä tähtivoimat. Voimme ihmetellä, miksi Jeesus Nasaretilainen otti valoa vastaan taistelevilta hirmuhallitsijoilta ja langenneilta enkeleiltä vain kolmannen osan heidän voimastaan. Miksi hän ei ottanut heidän kaikkea voimaansa? Tähänkin saamme asiallista valaistusta J. R. Hannulalta. Otetun voiman rajoittuminen kolmannekseen ei johtunut Jeesuksen harkinnasta. ”Ymmärrämme, että tämä järjestely ei voinut olla mitenkään mielivaltainen, vaan se täytyi perustua Lakiin.” (Pistis Sophiasta Christosophiaan, s. 63–64.) Jeesus Nasaretilainen edustaa kolminkertaisen valovaippansa saatuaan sekä kosmisessa Logoksessa että aurinkokuntamme kolminaisessa Logoksessa keskimmäistä eli Poika-ryhmää. Hänellä on näin ollen kolmannes vastuullisuutta ja sen aiheuttamaa voimaa ja mahtia. Edellä jo todettiin, että J. R. Hannulan Pistis Sophia -kirjan avaus tähtää tulevaisuuteen, ymmärtämään nykyajan ihmisille ajankohtaisia tapahtumia. Okkulttisessa maailmassa on todella tapahtunut paljon mullistavaa. Jeesus Nasaretilaisen aikana aioonein valtiailta otettiin kolmannes heidän voimastaan. Jäljelle jäi kaksi kolmasosaa. Aioonein valtiaille jäi silloin enemmän voimaa kuin heiltä otettiin. Kuten aikanaan Jeesus oli suuren henkisen ponnistuksen keskushenkilö, samoin Pekka Ervast on ollut meidän päivinämme tapahtuneen yhä syvemmälle menneen ja yhä ratkaisevammaksi tulleen suuren kosmisen tapahtuman keskushenkilö. Nyt Pekka Ervastin jälkeen on johdonmukaista päätellä, että taas on otettu aioonein valtiailta kolmannes heidän voimastaan. Nyt paha on menettänyt kestovoimansa, se sortuu. Voimme kysyä: Millä valtuuksilla tällainen uusi mullistava muutos voimasuhteissa on saatu aikaan? Kristosofisen tietouden mukaan näkymättömän ja näkyväisen maailman voimien järjestelyssä on ollut mukana koko maailmankaikkeus. Kun Pekka Ervast kertoo omasta jordankasteestaan 13. päivänä lokakuuta 1896, hän toteaa, että Jeesus Nasaretilainen oli siinä läsnä niin kuin salaperäinen, läpitunkeva persoonallisuus, mutta ei niin kuin vihkijä. Väinö Lehtonen on valaissut monissa artikkeleissaan Logos-kysymystä. Logos-mysteeriosta puhuessaan hän on myös viitannut Pekka Ervastin jordankasteen vihkijään sanoen: ”Vihkijänä oli itse maailmankaikkeuden Isä ja se ’personoitui’, jos sellaista sanaa uskallamme käyttää, Keskusaurinko Siriuksen Logoksena.” (Vaeltajan viesti II, s. 89.) Pekka Ervastin vihkimys tuli aurinkokuntamme ulkopuolelta, AurinkoLogoksen yläpuolella olevasta hierarkiasta. Aurinko-Logos on korkea hierarkia. Ei ihme, jos Pekka Ervastin henkisen ja okkulttisen aseman paljastaminen Aurinko-Logoksen Isä-ryhmän johtajaksi herättää kysymyksiä. Miten aivan tavallisella ihmisellä, Pekka Ervastilla, saattaa olla niin korkea henkinen asema aurinkokuntamme hierarkiassa? Vastaus perustuu maailmankaikkeudessa vallitsevaan kehitykseen. Sielu, joka nykyisessä ruumistuksessaan kantoi nimeä Pekka Ervast, oli niin vanha, että hän oli jo kauan, kauan sitten ponnistellut henkisesti niin paljon, että hänestä oli tullut jo maapallon ensimmäisen luomispäivän aikana sen korkein vihitty. Hän, Pekka Ervast, kasvoi kirkkaudessa ja siirtyi aikanaan kehityksen tietä kulkien Logokseen. Meidän oma mysteeriomme ja tulevaisuutemme liittyvät myös Logokseen. Mekin olemme Logos-olentoja, vaikka tavanomaisina persoonallisina ihmisinä emme edes tiedä olevamme sisäisesti Logos-olentoja. Ihminenhän on minuudellisesti siten kolminainen, että hänellä on tämä persoonallinen arkiminä; arkiminän takana tai paremminkin sen sisällä hänellä on korkeampi minä, enkeliminuus, ja vieläkin syvemmällä jumalihminen, monadi. Kreikankielinen sana monadi merkitsee ihmisestä puhuttaessa Jumalan yksisyntyistä poikaa, siis yksin Isästä, ensimmäisestä Logoksesta, syntynyttä. Tätä Jumalan poikaa kutsutaan Kalevalassa tulisoroiseksi, Ukko ylijumalan tulta iskiessä syntyneeksi tulikipunaksi. Pekka Ervast käyttää sellaistakin vertauskuvallista sanontaa monadeista, että ne ovat kuin atomeja Kristuksen ruumiissa. Logoksen Poikaryhmän johtaja, Jeesus Nasaretilainen, ilmentää täydellisesti Kristusta, ihmisyyden elävää täydellisyyskuvaa. Niinpä hän on ottanut Maan ihmiskunnan erikoiseen suojelukseensa ja yhtynyt lopulta ihmismonadien tajuntaan. Väinö Lehtonen toteaa: ”Näin tapahtuen ihmiskunta osaa kerran ilmentää kosmillisen Kristuksen ihannetta, se oppii itse siihen tehtävään, jota nyt suorittaa Logos. Ihmiskunta on kutsuttu Logos-tehtävään.” (Vaeltajan viesti II, s. 87.) Entä henkivaltojen voittamatta jäänyt pahan kolmasosa! Me ihmiset voimme voittaa jäljelle jääneen osan

61


Vuorisaarnan ohjeiden avulla. Pekka Ervastin kääntäminä ja täsmentäminä ne kuuluvat: älä suutu, älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan ja älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Vuorisaarnan ohjeet on muotoiltu siten, että niissä ilmaistaan suoraan ja selvästi jäljentelemisen hengen houkuttelun kohteet, joista meidän tulee kieltäytyä. Mutta ihminen saa syntyessään sieluunsa myös hyvään kannustavan voiman. Se innoittaa seuraamaan Vuorisaarnassa annettuja ihanteita: hyvyyttä, puhtautta, totuutta, rauhaa ja rakkautta. Totuudenetsijäin ponnistellessa henkisellä tiellä he voivat aikanaan astua aioonein valtiain piiristä Valon Aarteiston Logos-viisauden piiriin.

61


Kalevalan Sampo Kansalliseepoksemme Kalevalan mukaan Sampo on onnea tuottava ihme-esine, jonka omistamisesta Pohjolan väki ja Kalevalan sankarit kiistelevät. Vaikka Sampo on sangen keskeinen Kalevalan runoissa, sen olemusta valaisevia säkeitä löydämme varsin niukasti. Niinpä Kalevalan ilmestyttyä tutkijat ovat koettaneet kilvan keksiä, mitä Sampo merkitsee. Alussa he sanoivat, että Sampo on vertauskuva aivan kuin germaaninen Grottemylly, joka jauhoi onnea, kultaa, leipää. Myöhemmät tutkijat pitivät Sampoa noitarumpuna ja vielä myöhemmät harvinaisena ja kalliina kirkon aarteena. Kalevalan runojen kerääjä ja julkaisija Lönnrot on itse kirjoittanut Kalevalan alkulauseessa, että kaikki kalevalaiset nimitykset kuvaavat korkeita, ihmeellisiä asioita. Kun otamme tutkimuksemme lähtökohdaksi Lönnrotin ilmoituksen, että Sampo kuvaa korkeita, ihmeellisiä asioita, voimme oivaltaa, ettei Sammon arvoitusta pystytäkään ratkaisemaan tavallisen tieteellisen tutkimuksen keinoin. Tarvitaan henkistä tietoutta, tarvitaan henkisiä tietäjiä. Kristosofisen elämänymmärryksen mukaan Kalevala on sisällöltään mytologinen. Siinä kuvataan suuria, ikuisia totuuksia. Sampo-sanan henkinen merkitys selviää käyttäessämme okkulttis-psykologista avainta. Tällöin Sampo tarkoittaa kuolematonta käyttövälinettä, jonka totuudenetsijä rakentaa itselleen fyysisen ruumiinsa välityksellä henkisen tiedon hankkimista ja käyttämistä varten. Kun Kalevalan sankarit lähtivät Sampoa ryöstämään, he lähtivät etsimään tietoa, joka kehitti heissä aurinkoruumista, samporuumista. Kiertäessämme okkultis-psykologista avainta toisen kerran saamme Sampo-sanalle merkityksen tshakra. Pekka Ervast kirjoittaa: ”Se onkin äänellisesti vähän samanlainen sana. Sen kanssa mystillisessä yhteydessä on myöskin sana sacr, josta tulee sakramentti. Sakramentti on okkultisesti semmoista toimintaa, joka vaikuttaa tshakroihin.” (Tietäjän Aarteisto III, s. 168.) Koska tshakrat ovat keskeisessä asemassa Sammon mysteeriota selvitettäessä, tarkastelemme ensin tshakrojen toimintaa teosofian valossa. Se auttaa meitä ymmärtämään Kalevalassa kuvattua Sampo-retkeä. Tshakra on sanskritia ja merkitsee pyörää tai pyörivää kiekkoa. Suomenkielisessä kirjallisuudessa tshakroista on käytetty nimiä elonkeskukset, voimakeskukset, lootuskukat, ruusut, hakaristit. Voimakeskuksia on seitsemän. Ne sijaitsevat päälaella, otsassa silmien välissä, kurkun kohdalla, pernan kohdalla, plexus solariksen kohdalla ja selkärangan alapäässä. Kaikki tshakroista teosofiassa käytetyt nimet kuvaavat niiden toimintaa selvänäköisesti tarkasteltuna. Hindulaisissa kirjoissa tshakrojen toimintaa tarkastelleet selvänäköiset henkilöt ovat verranneet näkemäänsä kukan terälehtiin. Vieläpä he ovat kertoneet, että tshakrat eroavat toisistaan mm. ”terälehtien” luvun mukaan. Niinpä esimerkiksi napatshakran terälehtien luku on kymmenen, kun taas pernan kohdalla toimivalla voimakeskuksella on kuusi terälehteä, sydämen kohdalla olevalla kaksitoista, kurkun kohdalla olevalla kuusitoista, silmäkulmien välissä olevalla toisten lähteiden mukaan ainoastaan kaksi ja toisten mukaan 96. Viimeksi mainitun elonkeskuksen terälehtien lukumäärien ero eri tutkijoilla johtuu todennäköisesti siitä, että tietäjät kertovat voimakeskuksen näyttävän jakautuneen kahteen eriväriseen osaan. Mutta voima-aaltoiluja tarkasteltaessa saadaan 96 terälehteä. Päälaella olevaa voimakeskusta nimitetään intialaisissa kirjoissa tuhatlehtiseksi. Se on salatieteilijöiden mukaan täyteen toimintaansa heränneenä loistavin. Sen värivivahdukset värähtelevät selittämättömän nopeasti. Lisäksi siinä on kaksi pyörrettä tai kukkaa. Ulkokehässä on salatieteilijöiden mukaan 960 terälehteä ja pienemmällä pyörteellä on kultainen sydän ja kaksitoista omaa kirkkaanvalkoista aaltoilua. Ihmiset voidaan jakaa tshakrojen toiminnan mukaan kolmeen luokkaan. On ihmisiä, joiden tshakrat eivät sanottavasti toimi. Lootuskukat seisovat liikkumattomina. Mediumististen ihmisten aurassa tshakrojen

61


toiminnasta käytetään sanontaa: ne pyörivät vasempaan suuntaan. Korkean adeptin eli tietäjän aurassa tshakrat pyörivät oikeaan suuntaan. Tshakrojen välityksellä ihminen on yhteydessä aurinkovoimiin. Voimakeskusten toimiessa ihmiselle voi avautua kemiallis-fyysisen tason takana tai sisässä olevien olotilojen, tunne- ja älymaailman, elämänmuotojen havaitseminen. Tshakrojen kerrotaan toimivan joko tiedottomasti tai tietoisesti. Voimakeskustensa toimintaa hallitsematon henkilö saattaa joutua näkymättömän maailman joskus hyvinkin alhaisten olentojen orjaksi. Sen sijaan itsetietoinen tshakrojen haltija katsoo milloin hän haluaa katsoa ja mistä hän tarvitsee tietoa. Mediumististen ihmisten sympaattinen hermosto toimii herkästi, ja he ovat vaikeassa asemassa. He ovat suuressa vaarassa kykyjensä vuoksi useammallakin tavalla, esimerkiksi siten, että on tavattoman raskasta ja voimille käypää nähdä rikoksia, vaikeita kuolemanjälkeisiä puhdistustiloja, kostonhaluisia ajatus- ja tunnemuotoja jne. Kirjallisuudesta löydämme asiaa valaisevia kuvauksia. Mainitsen koruttoman esimerkin Väinö Lehtosen kirjasta Vanajavuoren taru. Siinä tekijä on myös osoittanut, miten ongelma ratkaistaan. Suora lainaus kyseisestä kirjasta: ”Kohta kaupunkiintulonsa jälkeen Hannes huomasi lehdessä ilmoituksen, jossa luvattiin maksua vastaan paljastaa elämän salattuja mysterioita. Ensin hän hymyili ilmoitukselle, mutta kun hän oli aikonut ottaa selvää kaikesta, mitä avara maailma tarjosi, päätti hän tarttua syöttiin. Ei kait tuossa suuria menetä, jos ei voitakaan. Tarjous osoittautuikin odotettua mielenkiintoisemmaksi. Hän sai käytettäväkseen eräänlaisen joogamenetelmän, jossa hengitysharjoitusten ynnä muiden menetelmien avulla piti saavuttaa yliaistillisia kykyjä. Luvattiin selvänäköisyyttä ja kykyä lukea toisten ajatuksia. Asia esitettiin sangen kauniissa valossa ja puhuttiin jumalallisista ja henkisistä kyvyistä.” (mts. 55–56.) Kirjan Hannes oli kahden vaiheilla, aloittaako harjoitukset vai eikö. Hänen sisäinen äänensä tuntui varoittavan ja hän tunsi koko asiaa kohtaan pientä kammoa. Lisäksi häntä ihmetytti, että jumalallisia asioita myydään rahalla. Aikansa mietittyään hän päätti kuitenkin koettaa. Kirjassa todetaan, että harjoitukset johtivat odottamattoman pian tuloksiin, sillä Hanneksessa oli menneissä elämissä kasvatettua herkkyyttä, joka helposti virkosi eloon. Kirja jatkaa: ”Mutta kyvyt näyttivät olevan kaikkea muuta, kuin mitä hän osasi odottaa. Hän kaipasi henkistä tietoa ja valoa, suurempaa omakohtaista kokemusta niihin välähdysmäisiin muistikuviin, joita silloin tällöin leimahteli hänen tajunnassaan.” (mts. 56.) Odottamansa henkisen tiedon ja valon asemasta Hannekselle avautuivat ihmisten ja tapausten rumat puolet. ”Hän saattoi nähdä vastaantulevan ihmisen sielunelämän koko alhaisuudessaan – ja hän kauhistui. Hän yritti taistella herääviä kykyjään vastaan, mutta huonolla menestyksellä. Ne eivät totelleet hänen tahtoaan, vaan tulivat ja menivät täysin omavaltaisesti.” (mts. 57.) Vaikka kirjassa kuvattu henkilö lopetti tshakraharjoituksensa huomattuaan, mihin kurimukseen ne hänet johtivat, eivät ilmestykset jättäneet häntä rauhaan. Milloin tahansa hän saattoi nähdä ja kuulla mitä järkyttävimpiä asioita. Jokin vain aukeni hänen tajunnassaan. Näyt veivät hänestä elinvoimaa niin, että hän oli vähällä nääntyä. Vasta turvautuminen Vuorisaarnaan toi avun. J. R. Hannula on myös puhunut paljon ja painokkaasti psyykkisyyden vaaratekijöistä ja varoittanut yrittämästä herättää tshakroja teknisin menetelmin. ––– Entä tshakrojen oikea toimintatapa? Niiden toiminnan elvyttäminenhän kuului entisajan mysteeriolaitosten opetusohjelmaan sangen keskeisesti. Oli kuitenkin muistettava, mihin tshakrojen aktiivisuudella pyrittiin. Vanhan liiton aikana maailmankaikkeudellinen ihmisyyden ihanne oli kaukana jokapäiväisestä arkielämästä. Siksi ihanteen, kosmisen Kristuksen, vastaanottaneita olentoja oli mentävä tapaamaan näkymättömään maailmaan. Vain korkeimmilla taivasmaailman tasoilla oli mahdollista saada tietoa maailmankaikkeudessa vallitsevasta järjestyksestä, ihmiskunnan päämäärästä, ihmisenä olemisen tarkoituksesta jne. Pelkästä uteliaisuudesta tai toiveesta saada esiintyä kanssaihmisi�� erikoisempana ei mysteeriolaitoksen oppilaaksi päässyt. Ken pääsi, hän joutui maksamaan lunnaat saamastaan henkisestä tiedosta, omakohtaisesta kokemisesta, Kristusta tuntevien olentojen tapaamisesta. Lunnaat olivat ankara itsekasvatuksen tie. Vaikka oppilaat saivat mysteeriolaitoksissa henkilökohtaista opetusta tiedon tielle pyrkiessään, ei tie

61


sittenkään ollut helppo. Kun suuri tietäjä Väinämöinen Kalevalassa innostaa Ilmarista samporetkeläisen tielle, Ilmarinen epäröi: ”Ei ole sampo saatavana, kirjokansi tuotavana pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta!” Ilmarinen ilmaisee syynkin epäröintiinsä. Sampo on Pohjolassa saatettuna kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon ta’aksi. Lisäksi sammon juuret on juurruteltu yheksän sylen syvähän, yksi maaemähän, toinen vesiviertehesen ja kolmas kotimäkehen. On muistettava, ettei Ilmarinen lähde jälleensyntymiensä pitkässä ketjussa ensimmäistä kertaa henkistä tietoa tavoittelemaan: Ilmarinen on jo takonut Sammon, mutta syntyessään uudelleen maiseen elämään hän on kadottanut muiston aikaisemmista henkisistä saavutuksistaan. Ei kuitenkaan kokonaan. Ilmarisella on merkillisiä muistoja unielämänsä tapahtumista ja seikkailuista. Muistikuvien merkillisyys on siinä, että unissa esiintyvä Ilmarinen on maisen tason Ilmarista huomattavasti viisaampi, taitavampi. Unimaailman Ilmarinen osaa menetellä kiusallisissakin tilanteissa auttavasti ja inhimillisesti. Ilmarinen ei voi kuitenkaan olla suostumatta Väinämöisen tuumaan, vaikka tietääkin matkan vaikeaksi. Mutta merelle hän ei halua. ”Vakavampi maisin matka. Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri, saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi.” Omatunto herkistyy kuolemanjälkeisissä kiirastulissa. Ihmisen synnyttyä uudelleen maiseen elämään se osaa varoittaa häntä toistamasta entisiä virheitään. Ilmarinen oli joutunut aikaisemmassa elämässään psykismin pauloihin. Hän oli tavoitellut Pohjan neidon nuorempaa sisarta. Hän oli ponnistellut saavuttaakseen psyykkisiä kykyjä, kuten selvänäön ja selväkuulon. Mutta ryhdyttyään herättelemään itsessään uinuvia salaperäisiä kykyjä hän oli samalla antautunut leikkiin, josta tietäjäihmiset ovat aina varoittaneet. Ilmarisella ei ollutkaan taitoa hallita uusia kykyjään. Hänelle avautui juonittelun, koston ja väkivallan maailma. Lisäksi tuonelan ja kalman valtakunnan puhdistustiloissa olevat vainajat ryntäsivät hänen kimppuunsa pyyntöineen ja vaatimuksineen. Miten hän olisi pystynyt auttamaan kaikkia, varsinkin kun avunpyytäjien tahto oli usein jyrkässä ristiriidassa hänen oman vakaumuksensa kanssa. Vainajat eivät halunneet puhdistua pyyteistään ja himoistaan, vaan rukoilivat Ilmariselta apua ehdottaen mm., että Ilmarinen lainaisi heille edes hetkeksi omaa fyysistä käyttövälinettään, jotta he vielä kerran saisivat kokea maisen elämän nautintoja. Muistaessamme Ilmarisen taustan ymmärrämme, että hän kaihtoi tunnemaailmaa kuvaavaa merimatkaa. Niinpä Väinämöinen ja Ilmarinen alkoivat varustautua maamatkaa varten. Miekka oli jo taottu Väinämöiselle. Kokeiltuaan uutta miekkaansa Väinämöinen totesi: ”Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin!” Väinämöisen tuliteräinen miekka on totuuden ja lujan uskon miekka. Paavali käyttää samasta asiasta puhuessaan sanontaa ”Hengen miekka, joka on Jumalan sana”. (Ef. 6:17.) Henkisissä pyrinnöissä tarvitaan totuuden miekkaa, erottamiskykyä, jolla pulma kuin pulma jaetaan totuuden kannalta kestävään ja

61


kestämättömään. Hevonenkin oli jo haettu lehosta ja sille painettu päähän päitset. Miesten ajaa ratustellessa kahen miehen rantamaata: kuului rannalta kujerrus, valitanta valkamalta. Väinämöinen arvelee: ”Siell’ on impi itkemässä”. Itkijä ei ollut kuitenkaan impi, vaan venonen. Veneen valitus kuvaa heräävien muistikuvien ääntä Ilmarisen sielussa. Ilmariselle selvisi, ettei aikaisemman epäonnistumisen syy ollut unitajunnassa, vaan hänessä itsessään, hänen väärässä motiivissaan, virheellisessä menetelmässään. Ihmisen aikaisemmat henkiset saavutukset ovat tallennettuina hänen korkeamman minänsä huomaan. Korkeamman minän koti on Pohjolassa, salatajunnassa. Yhteys korkeampaan minään edellyttää astraalista merimatkaa. Mutta tavoitteena tulee olla Sammon saanti ja peränpitäjänä Väinämöinen, jumalallinen viisaus, ei pyrkijä itse päivätajuisena Ilmarisena. Siitä vanha Väinämöinen heitti hiekalle hevosen, painoi puuhun marhaminnan, ohjat oksalle ojenti, lykkäsi venon vesille, lauloi purren lainehille. Kun Väinämöinen oli laulanut ensin veneen laitapuolet sitten teljot täytehen väkeä ja istunut itse perähän, asettui Ilmarinen soutamaan: jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui. Samporetki alkoi onnellisissa merkeissä. Viisaus, Väinämöinen, piti perää, oli johdossa. Samporetkeläinen, Ilmarinen, itse teki työtä, souti. Iloinen ponnistelu tuotti pian ensimmäisen hedelmän. Lemminkäinen halusi yhtyä matkalaisiin. Samporetken psykologisessa tulkinnassa Kalevalan pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen eivät kuvaa eri henkilöitä. On kyse vain yhdestä totuudenetsijästä, samporetkeläisestä, Ilmarisesta. Väinämöinen ja Lemminkäinen edustavat Ilmarisen eri puolia. Väinämöinen on Ilmarisen tahto ja samalla sisin ääni, jonka kautta mestarikin puhuu. Lemminkäinen on Ilmarisen sisäinen rakkaus. Ilmarisen aikaisemmissa jälleensyntymissä kehittynyt rakkauskyky oli jo kauan kärsinyt toimettomuudesta. Kalatuutta Kauko itki, leivätyyttä Lemminkäinen, Ahti aitan pieneyttä, veitikkä osan vähyyttä. Matka jatkui. Samporetkeläisen mieli oli iloinen, onnellinen, tasapainoinen. Ilo heijastui ympäristöönkin. Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: ”Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla, ilo ennistä parempi, laulu muita laatuisampi?”

61


Pyörteisen ja kivisen kosken laskukin onnistui. Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. Laski louhien lomitse noita kuohuja kovia; eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu. Mutta annas olla. Veneen tultua väljemmille vesille pursi puuttuikin juoksemasta, venonen pakenemasta. Pursi puuttuvi lujahan, vene vieremättömäksi. Asiaa tutkittaessa havaittiin, ettei veno ole kivellä, ei kivellä, ei haolla: Vene onkin hauen hartioilla. Väinämöinen antaa ohjeen: ”veä miekalla vetehen, katkaise kala kaheksi!” Palauttakaamme mieleemme, että Ilmarinen toi unimaailmasta tullessaan muistikuvia toisesta itsestään, toisesta ja kyvykkäämmästä Ilmarisesta. Lähdettyään tavoittelemaan kuolematonta viisautta hän ymmärsi, että hänen tuli puhdistaa ja muuntaa tapansa ja taipumuksensa. Se ei ollut helppoa. Mutta tavoitteena oli päivätajuisen Ilmarisen katkeamaton yhteys kehittyneempään veljeensä, unimaailman Ilmariseen. Vene juuttui hauen hartioille. Matka ei jatkunutkaan enää yhtä aurinkoisissa merkeissä kuin se alkoi. Samporetkeläinen joutuu elämässään ahtaalle. Mestari neuvoo käyttämään totuuden miekkaa, erottamiskykyä. Ilmarinen ei osannut ratkaista eteensä tullutta ongelmaa. Ei edes herännyt rakkauskyky, Lemminkäinen, antanut riittävää apua. Mutta kun Väinämöinen veälti miekkansa, jopa katkesi hauki kaheksi. Turvautuminen Mestarin johtoon ja vakaa päätös toimia inhimillisesti aiheuttaa, että samporetkeläisen aivoja vastaava voimakeskus herää ja päästää kehittyneemmän Ilmarisen tietoisuuden lävitseen. Tällöin samporetkeläinen saa hämmästyksekseen kokea, että hän osaakin menetellä vaikeassa tilanteessa päivätajuista persoonallisuuttaan viisaammin. Toinen Ilmarinen auttaa häntä. Hauen halkaisu, tilapäisen päivätajuista tietoisuutta rajoittavan esteen poistaminen, lujittaa samporetkeläisen luottamusta jumalallisiin hyvän voimiin. Kokemuksen perinpohjainen mietiskely avaa uusia mahdollisuuksia. Siitä hauki keitetähän, murkinoiahan muruina. Jäipä luita luotoselle, kalanluita kalliolle. Hauki keitettiin ja syötiin. Kalliolle jääneistä luista Väinämöinen rakensi kanteleen. Väinämöisen kanteleen soitossa on kuvattu, miten pyrkijä opittuaan taidon turvautua jumalalliseen johtoon on valmistanut itsestään instrumentin jumalhengessään kaikuvalle viisaudelle. Sydämen ja aivojen välille on auennut yhteys. Ilmarinen koki, miten tiukan paikan tullen hänen turvatessaan löytämäänsä totuuteen hän sai odottamatta apua. Hän osasi menetellä tavallista päivätajuista itseään viisaammin ja sydämellisemmin. Mestari johti hänen tajunnassaan. Näin ymmärtäen saamme uuden avaimen Väinämöisen kanteleen soittoon. Ilmarisesta on muodostunut kantele, jonka kautta Väinämöinen, mestaritajunta, saattaa ilmentyä. Tämä on mahdollista siten, että Ilmarisen sydämen kohdalla oleva tshakra on elävöitynyt ja herännyt yhteistoimintaan päälaen tshakran

61


kanssa. Tällainen kanteleen soitto -tilanne, jumalallisena instrumenttina olo, kuuluu jokaisen samporetkeläisen matkakokemuksiin. Kyseessä on kuitenkin erikoinen juhlahetki. Sitten matka jatkuu jälleen arkisissa merkeissä. Vaikka kanteleen soitto, samporetkeläisen suuri juhla, on ehkä ainiaaksi ohitse siinä ruumistuksessa, se on kuitenkin muuttanut paljon hänen totuuden- ja jumalanetsintäänsä. Samporetkeläinen on saanut paljon kokemusperäistä varmuutta, uutta uskallusta. Hän etsii ja pyrkii nyt koko olemuksellaan, järjen ja sydämen lisäksi tahdollaan. Tätä kuvaa Kalevalassa Väinämöisen ilmoitus Kalevalan sankarien astuessa Pohjolan tupaan: ”saimme sampuen jaolle, kirjokannen katselulle.” Aurinkokeskeisen elämänymmärryksen avulla muodostuva aurinkoruumis, Sampo, on Pohjolassa. Pohjola on kuvattu pimeyden maailmaksi, noitien, velhojen ja kaiken pimeyden tyyssijaksi. Pohjolan mahtava emäntä Louhi esiintyy luonnon suuren himovoiman, syvimmän itsekkyyden, ja mustan magian edustajana. Kuitenkin Kalevalan sankarien tavoittelema ihana Pohjan neito asuu Pohjolassa. Ihmissielussa olevan jumalkipinän, enkeliminuuden, koti on Pohjolassa. Näin ollen Pohjola ei saata olla pelkästään pahuuden voimien vertauskuva. Pohjolan olemuksen selvittelyssä voimmekin ottaa avuksi Pohjolan vastapoolin, Kalevan maailman. Kaleva merkitsee luojan kotia, korkeampia elämäntasoja. Kaleva-nimitys johtuu herrasta ja sepästä. Kalevalla tarkoitetaan näin ollen sekä maailman luojaa että Jumalan valtakuntaa. Kalevalan runoissa kuvataan jumalallisen elämän laskeutumista maan päälle. Koska Kaleva tarkoittaa Jumalan maailmaa, voimme ajatella, että Pohjola on silloin tämä näkyväinen, fyysinen maailma. Kalevan maailma pyrkii saamaan vaikutusvaltaa maisella tasolla, mutta ihmiskunta tietämättömyydessään vastustaa, sillä se palvelee valtiaanaan Louhea, ”tämän maailman jumalaa”. Näin syntyy taistelu. Tietämättömyyden pimeydestä huolimatta Pohjola, maailmoiden pohja eli eri tasojen aineellisin tila, kätkee itseensä monadillisen jumaltajunnan. Fyysisessä maailmassa saavutettavat hengen voitot kasvattavat ihmisissä esille heissä olevaa Jumalan poikaa. Pohjolan tupaan astuminen merkitsee samporetkeläisen elämässä kaivautumista yhä syvemmälle elämän tahdon toteuttamispyrkimyksessä. Ilmarisen rynnistäessä, hänen päätettyään valloittaa taivasten valtakunnan äkkirynnäköllä, on hänen tahtonsa niin voimakas ja mestarin ääni, Väinämöisen soitto, samporetkeläisen tajunnassa niin kannustava, että Pohjolan väki nukahtaa. Samporetkeläinen saa työskennellä jonkin aikaa vapaasti. Hän on jo saavuttanut kiinteän otteen jumaljohtoiseen elämään, Sampo on jo veneessä. Saivat sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa; työntivät venon vesille, satalauan lainehille. Tyrskähti veno vetehen, läksi laioin lainehesen. Viisaat ovat todenneet, että itsensä voittaminen on maailmanvalloitusta vaikeampaa. Koska itsensä voittaminen on arvioitu näin vaikeaksi, on luonnollista, että se on myös monin verroin merkittävämpää kuin ulkoisen maailman valloittaminen. On ymmärrettävää, että samporetkeläisen tahtoperäiset ponnistelut vaikuttavat häntä ympäröivään maailmaan ja herättävät siinä vastustavia voimia. Samporetkeläinen joutuu alempien voimien piirittämäksi ajatus-, tunne- ja tahtoelämässään. Kalevala kuvaa niitä kaikkia Louhen, tämän maailman jumalan, toimesta lähetetyiksi. Tavallisesti ensin astuvat tajunnan näyttämölle samporetkeläisen ajatusmaailmaa kokeilevat voimat. Ututyttö, neiti terhen, u’un huokuvi merelle, sumun ilmahan sukesi.

61


Epäilykset valtaavat mielen. Epävarmuus hiipii samporetkeläisen sieluun, kykenemättömyys löytää oikea ratkaisu elämän eteen tuomissa uusissa ristiriitatilanteissa. Mitä tehdä, miten menetellä? Näyttäähän ulospääsy toivottomalta. Kalevalan samporetkeläinen hiljenee. Kokonaista kolme yötä kuluu sisässä meren sinisen pääsemättänsä perille, kulkematta kunnekana. Suoritettu hiljainen mietiskely tuottaa tuloksen, erottamiskyky terävöityy, oikea ratkaisu löytyy. Maailma valkenee. Väinämöinen Veti vettä kalvallansa, merta miekalla sivalti. Sima siukui kalvan tiestä, mesi miekan roiskehesta: nousi talma taivahalle, utu ilmoillen yleni. Selvisi meri sumusta, meren aalto auteresta; meri suureksi sukeutui, maailma isoksi täytyi. Kului aikoa vähäisen, jo kuului kova kohina viereltä veno punaisen. Iku-Turso, Äijön poika, vieressä veno punaisen nosti päätänsä merestä, lakkoansa lainehesta. Itsekkyyden ääni samporetkeläisen sielussa nostaa päätään tarkoituksena katkaista matka. Samporetkeläinen on joutunut luopumaan monista tavalliseen elämänmenoon kuuluvista huvituksista, päämääristä, mukavuuksista, mistä milloinkin ja kuka mistäkin. Luopuminen on välttämätöntä aktiivisen uhrautumistaidon kehittymiselle. Nyt hänet valtaa itsesääli. Miksi enää jatkaisin uhrautumista ja menettäisin monta mahdollista persoonallisen elämän onnen ja mukavuuden hetkeä. Jo kuljettu taival on kuitenkin tuonut henkisen elämän kannalta monta arvokasta taitoa. Niinpä samporetkeläinen osaa tarkastella tajuntaansa nousevia houkuttelevia kuvia totuuden valossa. Hän ottaa niitä korvista kiinni. Saipa korvat kourihinsa. Korvista kohottelevi, kysytteli, lausutteli. Suorasukainen neuvottelu oman itsekkyyden kanssa tuottaa tuloksia. Itsekkyys väistyy. Jäljellä ovat vielä tahtoelämän koettelemukset. Sota- ja väkivaltakysymys on ratkaisematta. Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan. Kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli; enemmän etelä tuuli,

61


itä inkui ilkeästi; kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi. Myrsky huipentui Pohjolan emännän rakennellessa sotaveneen ja latoessa sata miestä miekallista, tuhat jousellista urosta laivahansa. Syntyi taistelu, jota käytiin työaseilla. Kalevala kertoo Louhen toimista: Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa: nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; Samporetkeläisen puolustukseksi on sanottava, ettei hän suistunut suoralta kädeltä väkivallan ja taistelun tielle. Ilmarinen heitäikse Jumalahansa, Luojahansa luotteleikse. Tilanteen yhä kiristyessä samporetkeläinen yritti neuvotella väinämöisprinsiipissään lausuen: ”Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?” Samporetkeläisen rakkauskyky ei ollut kuitenkaan vielä kyllin kehittynyt. Hän lankesi taistelun tielle lemminkäisominaisuudessaan. Siinä Lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi, tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa; kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi. Samporetki epäonnistui. Sampo särkyi palasiksi: siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi. Samporetkeläinen ei saavuttanutkaan kuolemattomuutta. Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän, hyrskyn maalle hylkeävän, aallon rannallen ajavan noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita.

61


––– Miten samporetkeläinen kestää suuren työnsä tyhjiin murenemisen? Yllätykseksemme Väinämöinen, mestarin ääni Ilmarisen tajunnassa, ei olekaan murheen murtama. Henkiset ponnistukset eivät ole menneet hukkaan. Kalevala kertoo Väinämöisen ajatuksista sampuen muruja katsellessaan: Hän tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: ”Tuost’ on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen! Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!” Vanhan liiton aikana oli mahdotonta rakentaa sellainen kuolematon ruumis, joka olisi käyttökelpoinen elämän kaikilla tasoilla. Vanhan liiton kuolemattomuus koski näkymätöntä maailmaa. Vanhan liiton vihityt saattoivat liikkua rakentamissaan verhoissa vapaasti näkymättömän maailman eri tasoilla, mutta näkyväistä maailmaa ei heidän voittonsa koskenut. Jeesus Nasaretilainen avasi uuden tien, pyyteettömän rakkauden tien. Sillä tiellä kuoleman voimat tulevat voitetuiksi rakkaudessa. Sillä tiellä Lemminkäinen ei vedä esille terävää rautaa räimilöidäkseen. Meidän ajallamme julistetussa ihmisyyden sanomassa on annettu selvät ja yksityiskohtaiset ohjeet Pekka Ervastin uudelleen suomentamassa Vuorisaarnassa. Eläytymällä Vuorisaarnan ihanteisiin, kuolemattomaan hyvyyteen, puhtauteen, totuudellisuuteen, hyvän voittavaan voimaan ja rakkauskyvyn vaalimiseen, voittaa nykyajan samporetkeläinen kuoleman voimia maisella tasolla. Aivan tavallinen totuudenetsijä voi astua tälle kuoleman voittamisen tielle. Mutta hän joutuu alkamaan sota- ja väkivaltakysymyksen ratkaisusta, siis toisin kuin Kalevalan kuvaama vanhan liiton pyrkijä. Samporetkeläisen eteen tämä ongelma astui ratkaistavaksi vasta tien loppuhuipentumassa. Nyt se kuuluu tien alkuläksyihin. Kalevalan Väinämöinenkin viittaa tulevaisuudessa avautuviin uusiin mahdollisuuksiin lähtiessään vaskisessa venehessä selvälle selälle. Väinämöinen toteaa, että häntä vielä tarvitahan uuen Sammon saattajaksi. ”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla, taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi, uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi, kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa.”

61


Väinämöisen unelma: aseeton Suomi Kansalliseepoksemme Kalevalan pääsankarit Väinämöinen, Lemminkäinen ja Ilmarinen ovat kaikki merkittäviä henkilöitä, mutta käytettäessä okkulttis-kansallista avainta näemme, että Väinämöisessä on tuotu ilmi syvintä, mitä Suomen kansan hengessä liikkuu. Kalevalan mysteerioita avannut Pekka Ervast kirjoittaa: ”Hänessä on ikään kuin personoituna heimomme rakkaus tietoon ja viisauteen, lauluun ja runouteen, sen usko sanojen ja sävelten voimaan. Väinämöisen lannistumaton lujuus, horjumattomuus päätöksissä, voittamaton maltillisuus ja tyyneys merkitsee jokaisen suomalaisen silmissä ihanteellista luonnetta.” (Pekka Ervast, Kalevalan avain 1992, s. 469.) Väinämöisessä on kuvattuna kansamme syvin pyrkimys, syvin usko ja syvin rakkaus. Mutta Väinämöinen ei ole vain muinaisen ajan ”pakanallinen” jumalolento tai runollinen kuvitelma, vaan hän on yhä tänä päivänä tärkeä meille suomalaisille, sillä hän elää. Hän elää ja edustaa Suomen kansallishenkeä. Jokainen kansa muodostaa yhden kokonaisuuden, jonka yllä näkymättömässä maailmassa kaareutuu kansan henkinen ilmakehä eli aura. Tietäjät kertovat, että kansan aurasta ilmenee sen luonteenlaatu, ajatustavat, tunnekyvyt, henkiset pyrkimykset, taiteelliset taipumukset, kulloinkin vallalla olevat mielipiteet jne. Kaikki nämä yhdessä muodostavat kansan persoonallisen sielun. Mutta kuten yksilön, samoin kansankin sielun takana piilee henkinen salaisuus. Kuten ihmisellä on korkeampi minä, samoin kansalla on henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen, itsenäinen henkiolento. Nämä kansojen kaitsijat eivät kuulu siihen kehitysjärjestelmään, mihin ihmiskuntamme kuuluu. He kuuluvat enkeli- eli deevajärjestelmään. Deevan valitseman kansan luonteessa on jotakin hänen omaa olemustaan vastaavaa. Kansan aurasta tulee tavallaan hänen ulkonaisin verhonsa eli asuntonsa ja hän ottaa kansan sieluelämän omakseen. Näin on mahdollista jatkuva ja yhtämittainen vuorovaikutus kansan sielun ja suojelusenkelin tajunnan välillä. Deeva yrittää johtaa kansaansa ja vuodattaa sen vuoksi kansan auraan omia yleviä ajatuksiaan ja tunteitaan. Luonnollisesti kaikki eivät pysty vastaanottamaan näitä inspiraatioita, mutta sellaiset yksilöt, joissa on herännyt aito isänmaanrakkaus, kuulevat deevan äänen ja tuovat sitten ilmi deevan ajatuksia ja tahtoa joko taiteen tai ihanteellisten tekojen välityksellä. Pekka Ervastin mukaan deeva ei ole yksin, vaan häntä ympäröi mahtava alempiasteisten enkelien ja haltiain auttajajoukko. Lainaan pienen otteen Suuri seikkailu -kirjan luolamietiskelyä kuvaavasta kohdasta: ”Sitten kuulin äkkiä kaukaista kuorolaulua ja pohjoisesta päin tuli ilman halki kiitäen lukematon joukko enkeli- ja henkiolentoja, jotka verkalleen liitelivät yli koko Suomen niemen, pienten keijukaisten siroitellessa vaaleanpunaisia ruusuja kaikkialle. Sitten enkelit järjestyivät pitkin rantoja ja rajoja kasvot sisämaahan päin ja heidän keskelleen ilmestyi äkkiä Suomen ihana suojelusenkeli leijaillen Päijänteen pohjoispuolella. Se oli vanha viisas Väinämöinen, mutta kaikkien enkelien häntä tervehtiessä hän muuttui vanhasta nuoreksi ja hänen kasvonpiirteensä, jotka olivat täynnä surua ja huolta, kirkastuivat onnellisen ja iloisen näköisiksi. Hän kiitti autuaallisesti hymyillen ja kyyneleet tippuivat hänen silmistään. Tuhannet keijukaiset kiiruhtivät kokoamaan kyyneleitä ja toivat niitä – oi ihmettä! – luomieni punaisten ruusujen luo, joiden teriin he laskivat ne kirkkaina kastehelminä. Väinämöistä ympäröivä valokehä laajeni laajenemistaan taivaankaaren värisenä ja hänen sydämensä lauloi mahtavaa uskoa ja luottamusta.” (Pekka Ervast, Suuri seikkailu 1978, s. 184–185.) Kysymykseen, milloin Väinämöinen liitti oman kohtalonsa Suomen kansan kohtaloon, saamme vastauksen: Se tapahtui historian takaisina, kalevalaisina aikoina. Silloin Suomen heimo oli suuri ja mahtava. Siihen kuuluivat lappalaisten ja muiden suomensukuisten heimojen esivanhemmat. – Suuri osa Eurooppaa oli sen hallussa ja se hallitsi viisauden voimalla enemmän kuin väkivallan. Sen sivistys oli enemmän henkistä kuin aineellista laatua. Sen tietäjät oli vihitty korkeaan mysteerioviisauteen ja kuuluisat mahtavasta

61


loitsutaidostaan. (Pekka Ervast, Kalevalan avain 1992, s. 474.) Sitten Väinämöinen vetäytyi syrjään. Mutta hän lupasi palata, kun häntä tarvitahan, katsotahan, kaivatahan uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi. Väinämöinen onkin palannut, mutta sillä tavoin erilaisissa merkeissä, että kun hänen kansansa koostui monista eri aineksista tai ainesmahdollisuuksista, niin nyt Väinämöinen on valinnut yhden suomensukuisista heimoista omaksi kansakseen. Väinämöisen valitsema kansa on Suomen kansa. Palatkaamme vielä Väinämöisen historiaan. Se on sikäli erikoinen, että hän on entinen ihminen. Väinämöinen on nauttinut henkistä opetusta suljetuissa mysteeriolaitoksissa vanhan liiton aikana, mutta on ollut ruumistuneena myös Jeesus Nasaretilaisen esiintymisen jälkeen. Vihkimysten tietä kulkien hän on noussut aste asteelta vihkimyksissä ja siirtynyt aikanaan ihmisten kehityslinjalta deevojen kehityslinjalle. Väinö Lehtonen viittaa sellaiseenkin mahdollisuuteen, että Väinämöinen oli kuulunut ennen ihmiseksi tuloaan deevaluokkaan, deevasäteeseen. ”Monessa ruumistuksessa hän saattoi oppia kaiken, mitä ihmisistä oli opittavissa ja sai vielä kuulla ja tuntea Jeesuksen Autuudenjulistukset ja niiden hengen. Hän ymmärsi Jeesus Kristuksen elämänymmärryksen pohjasävelen jo ihmisenä ollessaan, näki, mikä on ihmisen päämäärä ja Suomen tehtävä.” (Väinö Lehtonen, Ongelmien seurassa V/61.) Pitäkäämme mielessämme nämä Väinämöisen henkiseen kehitykseen liitetyt tiedot, että hän tajusi Jeesus Kristuksen elämänymmärryksen pohjasävelen, näki mikä on ihmisen päämäärä ja Suomen tehtävä. Luonnollisesti näin syvällinen Kristuksen palvelija on ollut mukana uuden, Kristus-viisautta esittävän opettajan esiintymisen valmistelutyössä. Ihmiskuntamme kohtaloon niin merkittävästi vaikuttavaa tapahtumaa on valmisteltu kauan, Väinämöisen vaikutusta voimme nähdä mm. Mikael Agricolan työssä, historiallisella linjalla irtautumisessa Ruotsin vallasta ja liittymisessä Venäjän valtakuntaan, menneen kulttuurin muistoja sisältävän Kalevalan vastaanottamisessa, Lönnrotin, Snellmanin, Runebergin ja Topeliuksen työssä jne. Siirtykäämme nyt tutkimaan autuudenjulistuksia, onhan Väinämöinen omaksunut niiden hengen ja yrittää niiden kautta inspiroida kansaamme kaihoa Jumalan etsintään. Autuudenjulistuksia on kahdeksan, eli neljä paria. Ne muodostavat Pekka Ervastin Vuorisaarna-kirjan mukaan taivasten valtakunnan portin. Taivasten valtakunta on henkinen olotila, joka on ikuisuudessa ja siis ajasta riippumaton. Jos haluamme astua taivasten valtakuntaan, on se tehtävä maisen elämän aikana. Mainen elämä on Jeesus Nasaretilaisen mukaan ”otollinen aika”. Miksi maanpäällinen elämä on otollinen henkisen elämän eli taivasten valtakuntaan astumisen kannalta, selviää Jeesuksen kehotuksesta: vaeltakaa niin kauan kuin teillä valo on. Valo tarkoittaa korkeamman minämme järjen valoa. Kuoleman jälkeen joudumme yleensä erkanemaan korkeammasta minästämme. Jäämme vain persoonallisina minuuksina kulkemaan puhdistustilojen läpi, ja vasta seuraavassa jälleensyntymässä meillä on uusi tilaisuus aloittaa valon seuraaminen. Kaikki autuudenjulistukset alkavat sanalla autuaita. Autuas tarkoittaa ylenpalttista taivaallista onnea, yhtä suurta ja samanlaista kuin jumalien onni. Autuus eli ikuinen onni on ikuisesti kasvavaa, laajenevaa, syvenevää onnea, mutta tällainen onni ei ole muuttumattomuudessa eli laiskuudessa, vaan se on hyvässä, siunausta tuottavassa ja levon kanssa vaihtelevassa työssä. Mutta koska työhön sisältyy aina vaikeuksien voittamista, niin taivaallinen onni ei sulje itsestään pois kärsimystä. Ensimmäinen autuudenjulistuspari kuuluu: ”autuaita köyhät hengessään, sillä heidän on taivasten valtakunta” ja ”autuaita ne, joita oikeamielisyyden takia vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta”. Näissä sanoissa on meille ilmaistu yksinkertaisesti, lyhyesti ja ytimekkäästi taivasten valtakunnan kansalaisuuden ehto. Entä ehdon täyttäminen! Sanoilla köyhät hengessään on kaksi merkitystä. Ensimmäinen niistä tarkoittaa sellaista köyhyyttä, jolloin ihminen tuntee henkisen tietonsa vähäiseksi ja kaipaa syvempää henkistä viisautta. Kuka tahansa saattaa tuntea itsensä köyhäksi henkisissä asioissa. Toinen tulkinta on pääasia. Sen mukaan ihminen on silloin köyhä hengessään, kun hän on vapaa mammonallisista kiinnikkeistä, kun hän ei ajattele itseään, vaan toivoo, että maallista hyvää riittäisi kaikille. Hän hoitaa aineellisia asioita, karmallisia velvollisuuksiaan ja omaa rahatalouttaan oikeamielisesti, huolella, velvollisuudentuntoisesti. Hän kantaa velvollisuuksistaan koituvan vastuun osaansa tyytyväisenä. Näin hän vapautuu oikealla tavalla mammonallisista siteistä. Kaikki alkaa kuitenkin pienestä. Raha ja omaisuus eivät ole ainoita, joiden maagisesta vallasta hän joutuu irtautumaan. Käytettävissämme oleva aika, sen oikea käyttö, kuuluu tämän autuudenjulistusparin piiriin.

61


Jatkuvasti elämä tuo eteemme ongelmia, joiden ratkaisu ilmaisee kiinnostuksemme suunnan. Esimerkiksi kumpi vetää meitä enemmän puoleensa, on kiinnostavampaa, tiedotusvälineiden välittämän uutisvirran ja maailmantapahtumien seuraaminen vaiko kristosofiseen kirjaan syventyminen. Autuudenjulistukset ovat vuorovaikutuksessa eetterivoimiimme. Niinpä opettajamme kertovat, että oikeamielinen köyhyyden ongelman ratkaisija saavuttaa ikuisen nuoruuden. Ensimmäisen autuudenjulistusparin salaisuus on nuoruuden eliksiiri. Ikuisen nuoruuden saavuttaminen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ihminen pysyisi aina fyysisesti nuorena. Elämän voimat eivät toimi omia lakejaan vastaan. Kyllä hänen mainen käyttövälineensä vanhenee, kuluu, rapistuu. Suurten kosmokraattoreiden, kosmis-henkisten voimavuodatusten vastaanottajien, yhteydessä on puhuttu kuolemattoman käyttövälineen rakentumisesta. Kerrotaan Jeesus Nasaretilaisen olleen esikoinen, ensimmäinen ihminen, joka oli saavuttanut kuolemattomuuden, rakentanut itselleen kuolemattoman käyttövälineen. Kuolemattomaksi ei tulla hetkessä. Se on pitkä prosessi, jopa monien jälleensyntymien mittainen. Kun Pekka Ervast kuvaa omassa huoneessaan kokemaansa Jordan-kasteeksi nimittämäänsä kosmista tapahtumaa, hän kirjoittaa: ”Ja minä nousin sohvalta hämmästyneenä ja katselin ympärilleni, sillä katso, minä olin toinen ihminen.” (Pekka Ervast, Tietäjän Aarteisto I, s. 173.) Autuudenjulistusten toinen pari kuuluu: ”autuaita lempeät, sillä he tulevat perimään maan” ja ”autuaita rauhanrakentajat, sillä heitä tullaan nimittämään Jumalan pojiksi”. Kun ensimmäinen pari ilmoitti ehdon, jonka täyttäminen oikeuttaa astumaan taivasten valtakuntaan, niin toinen pari valaisee valtakunnan puolesta tehtävää työtä. Ensimmäisen ehdon täyttävä ihminen voi astua samassa taivasten valtakuntaan, mutta toinen autuudenjulistusten pari viittaa tulevaisuuteen. Lempeät tulevat perimään maan. Lempeitä rauhanrakentajia tullaan nimittämään Jumalan pojiksi. Kristosofisen tietouden mukaan aikanamme tapahtunut, keskusaurinko Siriuksesta tullut ja uudeksi luonnonvoimaksi muuttunut henkinen vuodatus on aiheuttanut valtikan siirtymisen. Ihmiskuntamme aiempi kouluttaja Saatana uskoi kärsimysten kasvattavaan voimaan. Tämä korkea enkeli on toiminut omaksumansa periaatteen mukaan. Mutta hänenkin vapautumisensa vaikeasta tehtävästään on sidoksissa lisääntyvään luottamukseen hyvän voimiin ja niistä suurimpaan eli rakkauteen. Vuorisaarnan sanalla lempeä kuvataan niitä ihmisiä, jotka ovat luonteeltaan hellämielisiä, lempeitä, hiljaisia, hyviä, mutta samalla horjumattomia, järkähtämättömiä. Säeparissa tarkoitetaan siis aktiivista lempeyttä, myötätuntoista ja ymmärtäväistä asennetta toisia kohtaan. Lempeä rauhanrakentaja ei ole pelkuri, ei arka. Vähitellen kasvaa niiden ihmisten lukumäärä, jotka ymmärtävät sodan ja väkivallan mielettömyyden. He alkavat ymmärtää Kristus-hengessä tehtävää lempeää rauhanrakentamistyötä. Näin valta siirtyy Saatanalta Kristukselle. Toiseen autuudenjulistuspariin kätkeytyy luovan voiman eli synnyttämisen salaisuus. Lempeän rauhanrakentamistyön kautta vaikutamme magneettiseen eetteriin. Tämän eetterin ehkä pulmallisimman osuuden muodostaa sukupuolivoima. Henkisten opettajiemme mukaan meidän ei tule koettaa omin voimin nujertaa sukupuolivoimaa itsessämme. Ainoa todellinen keino saavuttaa sukupuolivoimien hallinta on asenteen muutoksessa. Luovumme kaikesta julmuudesta, kiusanteosta. Luovumme sellaisesta virheellisestä käsityksestä, luulottelusta, että meitä pitäisi rakastaa. Jos koemme rakkauselämässämme pettymyksiä, jos rakkautemme kohde ei välitä meistä, niin rakkautemme aitous ilmenee siinä, osaammeko iloita siitä, että rakastettumme on onnellinen jonkun toisen kanssa. Näin vapaudumme sukupuolivoimien eteemme heittämistä harhoista ja nähtyämme oman rakkauskykymme vaillinaisuuden teemme itsessämme tilaa rakkauden kasvulle. Autuudenjulistuspariin kätkeytyvä synnyttäminen tarkoittaa sielullista ja henkistä synnyttämistä. Kun toivomme osaavamme synnyttää sellaisen lapsen, joka palvelisi henkistä työtä, silloin pyrimme ilmaisemaan oivaltamiamme kristosofisia totuuksia runoissamme, kirjoituksissamme, sävellyksissämme, taiteellisissa piirroksissamme, taideteoksissamme jne. Edellistä vielä syvempi synnyttämisen muoto on sanalla synnyttäminen. Mestari-ihmisillä on sellainen taito. He osaavat puhua niin ymmärrettävästi syvällisistä henkisen elämän salaisuuksista, että kohoudumme tajunnassamme. Kolmas autuudenjulistuspari kuuluu: ”autuaita murheelliset, sillä heitä tullaan lohduttamaan” ja ”autuaita puhtaat sydämestä, sillä he tulevat näkemään Jumalan”. Kuten tiedämme, murhetta on monenlaista. Joku ihminen saattaa tuntea syvää surua, kun hän ei yltänytkään persoonalliseen tavoitteeseensa, kun esimerkiksi

61


hänen toiveensa aineellisessa mielessä yltäkylläisestä elämästä kariutuivat, sairaus tai muu vastoinkäyminen yllätti. Autuudenjulistusparin tarkoittamassa murheessa ei ole kuitenkaan kysymys tavallisista maallisista suruista ja murheista. Rinnakkaisjulistuksessa puhutaan sydämen puhtaudesta. Kun otamme huomioon murheen laatua määritellessämme sanat puhtaat sydämestä, silloin meille selviää, että murhe liittyy puhdistuksen tien kulkemiseen. Kun aktiivisesti puhdistamme joka päivä mielemme pahoista ajatuksista, vartioimme jatkuvasti ajatuksiamme, pyrimme hallitsemaan niitä, silloin sydämemme puhdistuu. Puhdistuessaan sydämemme kuin tyhjenee; se kuolee itsekkyydelle; sitä ei enää kiinnosta persoonalliset tavoitteet. Mutta samalla voimme jäädä kuin kahden maailman välitilaan. Emme ole saavuttaneet taivasten valtakunnan täydellistä kansalaisuutta, mutta sydämemme ei viihdy enää maisten arvojen tavoittelussa. Henkisen kehityksensä tässä vaiheessa olevaa ihmistä luvataan lohduttaa. Hän saa nähdä Jumalan. Mutta Jumala ei ole maailman ulkopuolella oleva persoonallinen hallitsija, vaan koko olemassaolon sisäinen henki ja elämä. Puhdassydäminen ihminen saa tuntea ja nähdä Jumalan kaikkialla läsnä olevaa ääretöntä rakkautta ja voimaa. Jumalan näkeminen ei siis ole samaa kuin näkisi ja ymmärtäisi jonkin tieteellisen tai filosofisen totuuden, sillä ”Jumalan näkijä” tulee samalla osalliseksi Jumalan hengestä ja autuudesta. Neljäs autuudenjulistuspari kuuluu: ”autuaita ne, jotka isoavat ja janoavat oikeamielisyyttä, sillä heitä tullaan ravitsemaan” ja ”autuaita armeliaat, sillä heitä kohtaan tullaan osoittamaan laupeutta”. Kun ihminen kaipaa maiseen elämään oikeutta, elämän lakien mukaista oikeamielisyyttä, kun hän ikävöi oikeamielisyyttä ei vain omalle itselleen, vaan kaikille, silloin häntä ravitaan henkisesti. Hänen järkensä kirkastuu, hän ymmärtää yhä syvemmin henkisten edelläkulkijoiden opetuksia, kristosofisessa elämänymmärryksessä annettua elämän ja kuoleman mysteerioita valaisevaa tietoa. Mutta jälleen meidän tulee ottaa avuksemme rinnakkaisjulistuksen opastava sana armeliaat. Kun liitämme armeliaisuuden oikeamielisyyteen, silloin meille selviää, ettei oikeudentuntomme saa olla kiivasta ja kiihkoisaa. Emme saa edistää oikeudenmukaisuutta maailmassa väkivalloin, pakolla. Oikeudenmukaisuuden janoaminen on ainoastaan silloin taivasten valtakunnan lähestymistä edistävää, kun se on rakkauden, säälin ja lempeyden läpitunkemaa. Tähän autuudenjulistuspariin sisältyy myös salaisuus. Rakkaudellinen oikeudenmukaisuuden kaiho vaikuttaa neljänteen eetterivoimaamme, muistieetteriin. Muisti- eli refleksieetteri on eetterivoimistamme korkein. Sen hallinta edellyttää, että olemme ehdottoman rehellisiä oman jumalamme edessä. Vieläpä opettajamme toteavat, että meidän tulee tutkistella joka päivä itseämme, käydä kuin kuolinmietiskelyssä läpi koko elämämme. Tällainen itsemme uudelleen luominen, ainainen tahto tulla aiempaa rehellisemmäksi, herättää korkeimman eetterimme. Joudumme tavallaan kuin oman persoonallisuutemme ulkopuolelle, mutta samalla joudumme yhä enemmän ja enemmän kosketukseen korkeamman minämme kanssa. Toteuttaessamme neljännen autuudenjulistusparin moraalia voimistamme ja järjestelemme korkeampaa minäämme, kunnes se kerran valtaa meidät, niin että elämme aina korkeamman minämme elämää. Palatkaamme Väinämöisen unelmaan: aseeton Suomi. Kristuksen palvelijana suojelusenkelimme on ymmärtänyt, että aseettomuus saavutetaan moraalin tietä kulkien. Mutta totuudenetsijöiden tulisi olla edelläkulkijoita, esimerkin näyttäjiä. Totuudenetsijät voivat auttaa kansaamme elävöitymällä Vuorisaarnan henkeen ja toteuttamalla elämässään siinä esitettyjä ihanteita. Pekka Ervast on sanonut, että Suomen tehtävä tulee olemaan täydellinen, itsealoitteellinen ja vapaaehtoinen aseista riisuutuminen. Hän lisää vielä, että jos joku kansa, vaikkapa Suomen kansa, tekee tämän vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestaan, silloin se kansa tämän tekonsa kautta on julistautunut kuin pyhäksi kansaksi, jonka kimppuun kukaan ei voi hyökätä. Voimme luottaa näihin sanoihin. J. R. Hannula teki työtä Suomessa puolen vuosisadan ajan aseettomuuden puolesta. Hän herätteli meitä ymmärtämään, miten käänteentekevässä ajassa elimme. Hän valaisi tapahtuneita suuria henkisiä voimavuodatuksia, erikoisesti aikanamme tapahtunutta. Tieto ihmiskunnallemme annetusta avusta ja uusista henkisistä mahdollisuuksista on kuitenkin valtaosin kristosofisen kirjallisuuden kätköissä. Vain pienet totuudenetsijöiden ryhmät ovat tietoisia tapahtuneista mullistuksista. Niinpä aseettomuus on välietappi Valkoisen Veljeskunnan Kristus-looshin mestarien suunnitelmissa. Sanottiinhan Väinämöisenkin olevan selvillä, nähneen, mikä on ihmisen päämäärä ja Suomen tehtävä. Suomen tehtävä ihmiselle asetetun päämäärän toteutumisprosessissa koko ihmiskunnan laajuisesti on rakentaa suurten tietäjiensä johdolla pyhä mysteerio-opisto. Sellainen on jo avattu Suomessa, mutta se on eetteritasolla, näkymättömässä maailmassa.

61


Tarkoitus on, että mysteerio-opisto laskeutuisi myös tähän näkyväiseen maailmaan. Se olisi silloin Auringon Kuninkaallisen Neuvoston keskuspaikka maapallollamme. Laskeutumisen ehtona on kuitenkin aseettomuus. Mysteeriolaitoksia on ollut aikaisemminkin eri puolilla maapalloa, esimerkiksi Egyptissä. Egyptiläinen sivistys on hyvin vanhaa. Se on atlantilaisen sivistyksen suoranaista jatkoa. Vaikka egyptiläisyys muodostaa nykyisen viidennen juurirodun toisen alarodun ja vaikka sillä on psykologisia yhtymäkohtia kolmanteen alarotuun, niin kaikesta huolimatta se on kristosofisen tietouden mukaan suoranaista jatkoa noin miljoona vuotta sitten kukoistaneelle neljännen eli atlantilaisen juurirodun sivistykselle. Vanhalla Egyptillä ja nykyisellä Suomella on yhtymäkohtia. Kansalliseepoksemme Kalevala on perua muinaiselta atlantilais-egyptiläiseltä ajalta. Kalevala on erikoinen muiden eeposten joukossa, sillä siinä esiintyy luovan sanan jumalallis-inhimillinen mahti. Muissa vastaavissa teoksissa kaikuu miltei yksinomaan aseitten kalske. Kalevala onkin ilmeinen kulttuurisilta muinaisen Egyptin ja nykyisen Suomen välillä. Egyptin ja Suomen välillä on myös kielellinen yhdyssilta. Vielä eräs yhdistävä tekijä: oma deevamme, Väinämöinen, on ollut mukana Egyptin kulttuurityössä ihmisruumistustensa sarjan eräässä vaiheessa, samoin monet nykyisen ajan totuudenetsijöistä. Näin ollen Egyptin ja Suomen välillä on myös karmallinen silta. Aikaisemmat mysteeriokoulut ovat olleet maapallomme Valkoisen Veljeskunnan perustamia vanhan liiton aikana. Niitä oli ympäri maailman. Suomessa, eetterimaailmassa, avatun mysteerio-temppelin erilaisuutta aikaisempiin verraten voidaan valaista ehkä parhaiten toistamalla lyhyesti pääpiirteet sen syntyhistoriasta. Maapallomme sai apua aurinkokuntamme ulkopuolelta. Keskusaurinko Siriuksesta tuli suuri henkinen voimavuodatus, jonka Auringon Kuninkaallinen Neuvosto otti vastaan ja lähetti maapallolle. Telluksellamme vuodatuksen vastaanottajana oli maapallon Valkoinen Veljeskunta, sama veljeskunta, joka perusti aikoinaan mysteeriolaitoksia. Veljeskunta valitsi lähettilääkseen ja työntekijäkseen Helena Petrovna Blavatskyn, joka puki henkisen voimavuodatuksen ymmärrettävään muotoon teosofisena maailmankatsomuksena. Kosmisen vuodatuksen varsinainen keskushenkilö oli suomalainen Pekka Ervast. Hän jatkoi ihmiskunnan auttamistyötä Blavatskyn alustavasti raivaamalla ihmisyyden työsaralla. Pekka Ervast valaisi syvällisiä Kristus-mysteerioita selkeästi ja ymmärrettävästi. Voimavuodatus laskeutui 50 vuoden aikana kohti kemiallisfyysistä tasoa ja muuttui vuosina 1926–1928 uudeksi henkisiä pyrkimyksiä tukevaksi ja elämää kiihdyttäväksi luonnonvoimaksi. Kosminen aurinkovoima ja aurinkoviisaus sai jalansijaa, ja täällä Suomessa, eetterimaailmassa, avattiin Valkoisen Veljeskunnan Kristus-looshin temppeli vuonna 1927. Siellä se odottaa laskeutumistaan näkyväiseen maailmaan. Väinö Lehtonen luo katseen tulevaisuuteen. Hän kuvaa Suomessa maisella tasolla toimivaa mysteerioopistoa eli ihmeellistä temppeliä: ”Sen valkoiset pilarit kohosivat mahtavina kohti korkeutta, ja sen kultainen kupoli hohti outoa valoa. Temppelin pilarikäytävissä liikuskeli kansaa. Valoisia teitä suuntautui Temppeliin maailman joka kolkalta ja niitä pitkin vaelsi vakavan, hartaan näköisiä ihmisiä. Selvästi saattoi erottaa eri kansallisuuksien ja rotujen puvustoa; kaikilla matka ylös Temppeliin... Oliko tuo harhaa vai totta? Selvästi kuului juhlallinen ja kaihoisa temppelilaulu kuulakkaassa talviyössä, kaihoisa, mutta samalla uskoa ja voittajan iloa täynnä.” Edelleen hän kuvaa: ”Temppelistä asteli harvakseen ulos ylevän näköisiä ihmisiä. Heidän katseessaan loisti tietäjän viisaus ja heidän päätään koristi elämän Kruunu. He suuntasivat kulkunsa pimeään maailmaan, vieden mukanaan Temppelin valoa. He olivat uuden aikakauden sanansaattajia, aikakauden, jossa Kristus kuninkaana hallitsee...” (Väinö Lehtonen, Erämaan tietäjä, s. 148–149.)

61


Valoa Pohjolasta Kerrotaan vanhan ajan filosofien ja tietäjien tulleen havainnoissaan siihen lopputulokseen, että koko ilmennyt maailma on älyn kannalta katsoen ilmennyttä matematiikkaa. Kieltämätön tosiasia onkin, että kosmos on suurenmoisella tavalla järjestetty. Ja järjestys on aina lukuihin perustuvaa. Pekka Ervast toteaa: ”Kaikkea voimme itse asiassa laskea, ja jos tuntisimme kaikki luonnon ja elämän lait, voisimme laskea ihmisen elämään ja ihmiskunnan historiaan kuuluvia asioita suurella tarkkuudella sekä taaksepäin että eteenpäin, sekä ’muistaen’ että profetoiden.” (Ihmisyyden uskonto 1941, s. 164.) Tietäjät ovatkin laskeneet monien tulevien tapahtumien ajankohdan. Esimerkiksi H. P. Blavatskyn Salaisessa Opissa on ennuste Kalkii Avataaran esiintymisen ajankohdasta. H. P. Blavatsky kirjoittaa, että Vishnu eli ”Iankaikkinen kuningas” on esiintyvä Kalkii Avataarana sekä palauttava oikeamielisyyden maan päälle. ”Iankaikkinen kuningas” ei ole suinkaan mikään tavallinen profeetta, koska hän palauttaa oikeamielisyyden maan päälle eli toisin sanoen järjestää maapallon elämän uudelleen. Kalkii Avataaraa koskeva ote on lainattu Salaiseen Oppiin Vishnu Puraanasta, joten se on vanha itämainen ennustus. Viisaat verhoavat ennustuksensa, joten niitä tutkivat joutuvat näkemään vaivaa. Väinö Lehtonen on selvittänyt ennustuksen toteutumisen tarkaksi ajankohdaksi Kali Jugan ensimmäisen 5 000 vuotta kestäneen ajankohdan lopun eli vuoden 1898. (Vaeltajan viesti, s. 109.) Pekka Ervast oli myös tietoinen kyseisestä ennustuksesta. Hän mainitsee sen kertoessaan vuoden 1908 ajasta, jolloin hänen oli pakko olla pitkällään, koska hänen jalkansa oli poikki. Tällöin hän mietiskeli ja ikään kuin näki tulevaisuuteen. Hän kertoo: ”Näin mielestäni, että tulee jokin opettaja, mestariolento, joka jatkaa Jeesuksen Kristuksen opetuksia, kertoen lisää niistä asioista, jotka jäivät peittoon Jeesuksen sanoissa tai apostoleilta kirjoittamatta muistiin. Hän paljastaa uusissa opetuksissaan luonnollisella ja yksinkertaisella tavalla semmoista, jota minä sielussani tunsin ja tiesin, jota olin kokenut nuoruudessani ja lapsuudessani, – sanalla sanoen semmoista tietoa, jota minulla oli elämästä ja kuolemasta lapsesta lähtien.” (Ihmisyyden uskonto 1941, s. 155.) Pekka Ervast kertoo näin selvästi ja selkeästi, että uudella opettajalla on juuri semmoista tietoa, jota hänellä oli lapsesta lähtien. Mutta sitten hän heittää kuin verhon esittämänsä avoimen tunnustuksen ylle esittämällä silloisen kuulijan ja nykyisen lukijan mietittäväksi erilaisia vaihtoehtoja tulevasta opettajasta. Hän nimittäin jatkaa, että ensin uuden opettajan tulo oli hänen mielestään hyvin kaukainen Kalkii Avataaran aika, mutta sitten minusta alkoi tuntua yhä todenmukaisemmalta, että hän on Valkoisen Veljeskunnan tämän vuosisadan lähettiläs. Opettajakysymyksen käsittelyssä hän päätyy toteamukseen: ”Samalla tunsin velvollisuutta itsekin vähän puhua.” (mts. 156.) Vaikka Vishnu Puraanasta Salaiseen Oppiin otettu ennustus on ikivanha, siinä päädytään kuitenkin tarkkaan vuosilukuun siitä syystä, että ennustukseen sisältyy tietty historiallinen vuosi, nimittäin Krishnan kuolema, mikä tapahtui v. 3102 eKr. Siitä vuodesta alkoi Kali Juga eli Tuomiokausi. Varsinainen Kali Juga on kuitenkin hyvin pitkä aikakausi, 432 000 vuotta. Mutta se jakautuu useampaan jaksoon, joista ensimmäinen on vaikein ja mustin ja kestää 5 000 vuotta. Kun lukee ennustuksen tarkkaan ja huolellisesti, silloin ymmärtää, että sanat ”Ja Kali Jugan, meidän nykyisen aikakautemme lopulla” tarkoittavat suuren Kali Jugan ensimmäisen 5 000-vuotisjakson loppua eli vuotta 1898. Vaikka edellä lyhyesti käsitellystä ennustuksesta selviää täsmällinen uuden opettajan tuloaika, niin hänen maantieteellinen esiintymispaikkansa jää avoimeksi. Mutta koska tämä ennustus ei ole ainoa uuden opettajan tuloa koskeva, voimme etsiä toisista ennustuksista vastausta kysymykseen, minkä kansan parissa suuri opettaja työnsä suorittaa. Tällöin on luonnollista, että käännymme H. P. Blavatskyn puoleen kysyen, mikä oli

61


hänen käsityksensä asiasta, olihan hän teosofisen sanoman julistaja aikanamme ja samalla Pekka Ervastin työn esivalmistaja. H. P. Blavatsky kuoli vuonna 1891. Kun kreivitär Wachtmeister oli löytänyt teosofiasta maailmankatsomuksen, joka kykeni selvittämään hänen omiakin kokemuksiaan selvänäköisyyden ja -kuuloisuuden alalla, hän pyhitti koko elämänsä teosofialle. Aluksi, eli vuodesta 1885, hän liittyi Blavatskyyn palvellen ja hoitaen häntä miltei keskeytyksettä sekä ennen kaikkea auttaen kirjallisissa töissä. Kreivitär Wachtmeister, H. P. B:n uskottu, toisti nuorelle Pekka Ervastille v. 1903 Tukholmassa Blavatskyn ennustuksen. ”No niin, minulle hän teroitti mieleen monta eri kertaa. ’Muista, kreivitär’, hän sanoi, ’ja ota ajasta vaarin, jos sinä silloin vielä elät. Tulee aika, niin vaikea koko maailmalle, että kaikki ihmiset ovat vähällä kadottaa tasapainonsa ja teosofitkin, jotka niin paljon henkistä valoa ovat saaneet, kysyvät itseltään ja toisiltaan toivottomina, mitä teosofia oikeastaan on ja mikä Teosofisen Seuran tehtävä on maailmassa. Kaikki tuntuu pettävän jalkojen alta ja pimeys vallitsee maailmassa. Muistakoot silloin teosofit, että kääntävät kasvonsa Pohjolaa kohti, sillä Suomesta tulee valo’. Niin sanoi madame Blavatsky.” Pekka Ervastin tiedusteluun, tarkoittiko Blavatsky poliittisia vai henkisiä olosuhteita, kreivitär vastasi: ”En tiedä, mutta joka tapauksessa madame Blavatsky tarkoitti henkistä pimeyttä ja henkistä valoa, aiheutukoon sitten pimeys poliittisista tai muista syistä”. (Pekka Ervast, Teosofisia muistelmia, s. 128.) Ihmiskunnassa me järjestämme elämämme aurinkokunnan ja sitä ympäröivän maailmankaikkeuden ajan osoittajien mukaan. Oman tähtemme pyörähdys akselinsa ympäri merkitsee meille vuorokautta. Tänä aikana planeettamme aurinkoa kohti kääntyvä puoli kokee aamun sarastavan, ja pallon kääntyessä auringosta poispäin koittaa ilta. Planeettamme kiitäessä rataansa seuraavat vuodenajat toisiaan. Kokonainen kierros merkitsee meille vuotta. Tähtemme kolmas, kevätpäivän tasauspisteen siirtymisestä aiheutuva aikajakso, suuri vuosi eli vanhojen roomalaisten mukaan annus magnus, kestää 25 920 tavallista vuotta. Kevätpäivän tasauspistehän on maapallon pohjoisnavan tähtäyspiste taivaalla maaliskuun 21. päivänä. Se siirtyy vuodessa 50 kaarisekuntia, voisimme sanoa, jää 50 kaarisekuntia jälkeen edellisen vuoden kevätpäivän tasauspisteestä. Se siis siirtyy päinvastaiseen suuntaan kuin aurinko näennäisesti kulkee. Suuri vuosi jakautuu kahteentoista suurkuukauteen, kuten tavallinenkin vuosi. Yhden kuukauden pituus on näin ollen 2 160 vuotta. Elämme parhaillaan Vesimiehen v. 1898 alkaneessa suurkuukaudessa. Kuukausi jakautuu edelleen seitsemään vuosiviikkoon, siis toisin kuin meidän tammi-, helmi- ynnä muut kuukautemme. Vanhat egyptiläiset sanoivat, että maailma on aina taas samanlainen suuren vuoden kuluttua, koska silloin ovat jälleen samat tähtivoimat vaikuttamassa. Suuren vuoden jokaisena kuukautena vaikuttaa erikoinen kosminen voima. Kussakin Eläinradan merkissä on joku meidän aurinkokuntamme pyhistä planeetoista kuin linssinä, joka kokoaa kosmiset voimat ja lähettää ne edelleen aurinkokuntaan. Vesimiehen merkissä planeettoja on kaksi, nimittäin Saturnus ja Uranus, Saturnus hallitsevana ja Uranus salaisena. Saturnus kuitenkin enemmän menneisyydessä, tulevaisuudessa yhä suuremmalla voimalla Uranus. Uranus-planeetta on aivan kuin ovi, joka avautuu Vesimiehen merkissä ja jonka kautta Vesimies-voimat virtaavat aurinkokuntamme pyhiin planeettoihin, niiden planeettahenkiin, jotka istuvat Logoksen istuimen ympärillä. Näistä seitsemästä planeetasta kukin ottaa vuorollaan suuremmassa mitassa vastaan näitä voimia. Siksi suurkuukausi jaetaan edelleen seitsemään, 309 vuotta kestävään vuosiviikkoon. Kutakin tällaista viikkojaksoa hallitsee määrätty planeetta eli planeettahenki. Ensin Aurinko, sitten järjestyksessä Venus, Merkurius, Kuu, Saturnus, Jupiter ja viimeiseksi Mars. (Pekka Ervast, Ihmisyyden uskonto, s. 174.) Ennen Vesimiestä oli 2 160 vuotta kestänyt Kalojen suurkuukausi. Jeesus Nasaretilainen eli, toimi ja kuoli Kalojen suurkuukauden aikana. Kalojen merkissä on syvimmällä johtavana planeettana Neptunus, jumalallisinhimillisen veljesrakkauden planeetta. Koko tähtemme sekä ihmiskuntamme päämääränä onkin rakkauden oppiminen. Jeesus Kristus esiintyi aivan Kalojen merkin alussa, sen ensimmäisen vuosiviikon aikana. Kysymykseemme, miksi juuri silloin, saamme vastauksen. Jeesus Kristus edusti yleismaailmallista, kosmista Logosta. Hänen inkarnoitumisensa täytyi tapahtua silloin, kun pyhä planeetta Aurinko oli hallitsevana planeettana. Edustaahan Aurinko ja Aurinkologoksemme kosmista Logosta. Länsimaisen okkultismin mukaan Mikael on Auringon pyhä planeettahenki. Ennen Aurinko-kautta on edellisen suurkuukauden viimeinen viikko, Mars-planeetan hallituskausi, jolloin planeettahenki Rafael on johdossa.

61


Juuri nämä planeettahenget, Mikael ja Rafael, ovat merkitykselliset kahden aikakauden vaihtuessa. He vaikuttivat voimakkaasti Jeesus Nasaretilaisen aikana, kun siirryttiin Oinaasta Kaloihin, samoin nyt meidän aikanamme siirryttäessä Kaloista Vesimieheen. Juuri heidän puoleensa kääntyi Väinämöinen, kun hän pyrki Suomen kansan enkeliohjaajaksi. Väinö Lehtosen näytelmä Valoa Pohjolasta kuvaa tätä vaihetta. Mutta ensin Väinämöinen joutui turvautumaan ihmisveljiensä apuun voidakseen nousta näkymättömään maailmaan, jumalien maailmaan. Avunpyyntöään hän perusteli: ”Jo ammoin saimme tietää, että Maa ja sen ihmiskunta on lähestymässä aikakausien suurta käännekohtaa, ja että tämä kalevalainen kansamme on kutsuttu uuden aikakauden avaajaksi. Saimme johdattaa tämän kansan kauas Pohjolaan, uusille asuinsijoille ja tämän työvaiheen olemme nyt saaneet päätökseen. Edessämme on nyt suuri ponnistus, Suomen kansa tarvitsee ylimaallisen ohjaajan. Teidän avullanne, veljet, nousen jumalien maailmaan, ja jos Ylhäinen suo ja rakkauteni kansaamme on kyllin voimakas, niin ehkä saan ryhtyä kansamme auttajaksi. Kristus on jo voittanut maailman ja Hänen tahtoaan noudattaen uhraudumme yhdessä tähän pyhään tehtävään. Palauttakaamme siis vielä kerran mieliimme autuudenjulistusten henki.” (Valoa Pohjolasta, s. 1.) Kaikilla sivistyskansoilla on oma suojelusenkelinsä, kansallishaltiansa, enkeliruhtinaansa. Kansallishaltia inspiroi kansaansa ja pyrkii ohjaamaan sen askeleita hyväksi oivaltamaansa suuntaan. Suomen deeva Väinämöinen on siten erikoinen, että hän on elänyt myös fyysisessä käyttövälineessä maisella tasolla. Lisäksi hän on Kristuksen palvelija, merkityksessä Jeesus Nasaretilaisen seuraaja, sillä hän on omaksunut Vuorisaarnan autuudenjulistukset oppaakseen. Väinämöinen on todellinen helmi kansallishaltijoiden joukossa, koska hänellä on kokemusta maisen elämän vaikeuksista ja koska hän innostaa kansaansa aseettomaan sivistykseen. Vaikka jotkut muutkin kansallishaltiat ovat liittyneet Kristuksen johtoon, kuten Väinämöinen – niin ovat tehneet kristosofisen tietouden mukaan mm. Venäjän, Ruotsin ja Saksan suojelusenkelit –, eivät heidän kansansa ole kuunnelleet heitä. Mutta seuratkaamme, miten Väinämöisen pyrkimys Suomen kansan auttajaksi edistyy. Mikael, Rafael ja joukko kerubeja on koolla. Mikael puhuu ylhäisille veljilleen: ”Korkeudesta on tullut käsky, aika on täyttynyt. Meidän on autettava tuota sinistä maailmaa, jota sanotaan Maaksi. Katsokaa, siinä on jo purppuran hohdetta. Sen päivännousu lähestyy. Veljeni Rafael ja te kerubit, tahdotteko auttaa minua?” Kaikki puhutellut tahtoivat auttaa, mutta auttamista vaikeutti se, kuten Rafael totesi, että Maa oli vielä Luciferin hallinnassa ja Luciferin valtakuntaa rasittaa väkivalta. Niinpä Lucifer kutsuttiin mukaan kertomaan työstään. Toki tiedettiin, että Luciferin tehtävä oli raskas ja että hän kaipasi vapautumisensa päivää. Lucifer saapui kiertämästä Maata, surujen tähteä. Mikaelin hänelle esittämään kysymykseen: ”Sanohan, Lucifer, oletko tavannut valtakunnassasi uskoa, toivoa ja rakkautta?” Lucifer vastasi: ”Uskoni on uskoa elämän oikeuteen ja toivoni toivoa, että oikeus voittaisi. Siihen uskoon ja toivoon olen myös ihmisiä kasvattanut. Rakkautta en tunne, silmä silmästä on lakini. Oikeudenpolkija kärsiköön tekojensa seuraukset.” Luciferissa heräsi kuitenkin pieni epäilys kasvatusperiaatettaan kohtaan keskustelun jatkuessa, sillä tiesihän hän, että ihmisten tuli raivata tiensä hänen tulimuurinsa lävitse hengen korkeuksiin. Miten se olisi mahdollista? Vieno, surunvoittoinen maasta kuuluva soitto sai Luciferin aprikoimaan Mikaelin hänelle lausumaa ennustusta: ”Veljeni Lucifer! Rakkautta et vielä tunne, mutta näethän tuon purppurahohteen joka näkyy Maasta. Se kertoo uuden päivän noususta. Se päivä herättää sinussakin rakkauden.” Väinämöinen saapuu, kertoo unelmastaan auttaa ihmisiä. Hän saa hyväksynnän Mikaelilta: ”Uskosi ei ole unelma. Aika on täyttynyt ja sinua tarvitaan jatkamaan työtäsi. Saat etsiä entiset työtoverisi, sillä hekin odottavat ajan täyttymistä.” Aika täyttyi, kuten niin monissa ennustuksissa oli ilmoitettu. Keskusaurinko Siriuksesta lähtenyt suuri valo, myös mannasateeksi nimitetty kosmis-henkinen voimavuodatus, lähestyi aurinkoa ja edelleen Auringon Kuninkaallisen Neuvoston välityksellä maapalloa. Maapallon Valkoinen Veljeskunta otti sen vastaan ja valitsi H. P. Blavatskyn henkisen mannan välittäjäksi. Hän, H. P. B., puki saapuneen voimavuodatuksen ymmärrettävään muotoon. Varsinainen keskushenkilö oli kuitenkin Pekka Ervast ja keskustapahtuma Pekka Ervastin jordankastekokemus 13. päivänä lokakuuta vuonna 1896. Pekka Ervast luonnehtii henkisessä kokemuksessaan vastaanottamansa valon aiheuttaneen muun muassa sellaisen ilmiön, että hän ymmärsi yhtäkkiä evankeliumeja. Niissähän puhuttiin juuri siitä valosta, jossa hän vaelsi kokemuksensa jälkeen yhtä mittaa monta kuukautta. Jeesus oli puhunut samasta valosta kehottaessaan ”Vaeltakaa niin kauan kuin teillä

61


valo on”. Blavatskylta saimme totuudenmukaisen filosofisen ja metafyysisen maailmankatsomuksen, jolle kristosofiset opettajamme ovat rakentaneet sitä samalla täydentäen. Siriuksesta saapuneen kosmisen viestin koko sisältö ei kuitenkaan tyhjentynyt sen filosofis-metafyysisen puolen esittämiseen. Keskeisintä siinä oli maailmankaikkeudellinen ihmisyysihanne eli Kristus. Jo sana maailmankaikkeudellinen ilmaisee, että vuodatuksen moraali pätee, ei vain maapallollamme ja omassa aurinkokunnassamme, vaan maailmankaikkeutemme kaikissa aurinkokunnissa, onhan se kotoisin keskusauringosta. Sana maailmankaikkeudellinen ilmaisee lisäksi, ettei pallollemme saapunut henkinen vuodatus ole suinkaan tarkoitettu vain muutamille harvoille tai edes yhdelle kansalle, vaan koko ihmiskunnalle. Mutta ihmiskunta ei voi ymmärtää uutta ihmisyysihannetta, elleivät ihmiset puhdista ensin omaa elämänymmärrystään. Niinpä havaitsemmekin, että Pekka Ervastin kirjallisessa tuotannossa on suoritettu välttämätön valmistava toimenpide, suurten uskontojen puhdistus, luonnollisesti myös kristinuskon puhdistus. Hänhän käänsi Jeesus Kristuksen opin sisältävän Vuorisaarnan uudelleen alkukielestä, kirjoitti Vuorisaarnan uudelleen sen alkuperäistä henkeä vastaavaksi. Palatkaamme vielä tuohon keskeiseen oman aikamme tapahtumaa luonnehtivaan ilmoitukseen ”kosmishenkinen voimavuodatus” ja siinä erikoisesti sanayhdistelmään ”voimavuodatus”. Vuodatushan saavutti luonnon ja tuli sen keskelle uutena luonnonvoimana. Alussa, vuoden 1926 kevättasauspäivästä lähtien, auringosta tullut eetterivoima ja sen uudet värähtelyt aiheuttivat luonnossa levottomuutta. Mutta vuoden 1928 jälkeen luonto alkoi tasaantua ja tottua uuteen voimavuodatukseen. On tietysti sekä mielenkiintoista että tärkeää saada selville, millainen tämä uusi luonnonvoima on. Tunnemmehan entuudestaan lihasvoiman, virtaavan veden käytön voimantuotossa, tuulivoiman, osaamme käyttää tulta. Näiden lisäksi on sellaisiakin luonnonvaraisia voimia, jotka ovat olleet aina olemassa, mutta joita me emme osaa käyttää. Esimerkkinä mainittakoon taivaalla risteilevät salamat. Lisäksi tiedämme, että hengenmaailmoissa vaikuttavat voimat saavat fyysisessä maailmassa aineelliset ja samalla vertauskuvalliset muodot. Kun henkinen valo syttyi pari tuhatta vuotta sitten Gautama Buddhassa, niin ihmisäly keksi höyryvoiman. Sen synnyttämiseen tarvitaan eri elementtien yhteistyötä, nimittäin kiinteästä aineesta rakennettu kattila, jonka sisällä oleva vesi muuttuu tulen vaikutuksesta kaasumaiseksi. Tälle massoja liikuttavalle höyryvoimalle on luonteenomaista, että se pyrkii vapautumaan karkean aineen kahleista, sitä ympäröivästä vaipasta. Höyryvoiman jälkeen keksittiin sähkövoima. Sen ehkä huomattavin ominaisuus on magnetismi. Se liikkuu parhaiten jaloissa metalleissa. Lisäksi se voi muuttua valoksi ja lämmöksi. Sähkön käyttö voimataloudessa perustuu magnetismiin. Sähkövoiman henkinen vastaavaisuus on koossapitävä ja yhteen liittävä veljeys, kristusvoima. Meidän päiviemme uusi keksintö on atomivoima. Sitä voisimme sanoa voimien isäksi, sillä se merkitsee käännekohtaa ihmiskunnan ulkoisessa elämässä. Se on jo kumonnut materialismin osoittaessaan kokeellisesti, että aine on pohjimmiltaan voimapyörteitä. Tämä havainto johtaa meidät ymmärtämään, että voima on tajuntaa. Viisaitten mukaan kaikki ilmennyt elämä on pohjimmiltaan tajuntaa, tahtoa. Mutta tavallinen tahto ei pysty pitämään eetterisiä voimapyörteitä määrättyjen välimatkojen etäisyydellä toisistaan, onhan jokainen voimapyörre kuin pienoisaurinkokunta, jossa on aurinko planeettoineen. Henkiset opettajamme ovat sanoneet, että isätajunta ratkaisee aineen eli toisin sanoen käytännöllisen elämän salaisuuden. Aineen magian salaisuus on jumalallinen tajunta, Isän tahto. Tähän lausuntoon syventyminen saattaa meidät mietteliäiksi, sillä sisältäähän se ohjeen suhtautua uudella tavalla maiseen elämään. Elämä fyysisellä tasolla on jumalallisen tajunnan ylläpitämää, siis pyhää. Mutta me ihmiset emme vielä tiedosta tätä emmekä elä luottaen hyvään tahtoon. Henkiset vuodatukset pyrkivät luonnollisesti tähän käytännölliseen elämään. Ei niitä ole tarkoitettu vain jonkinlaisiksi elämänselityksiksi, vaan käytäntöön sovellettaviksi elämänohjeiksi. Tultuaan mukaan työhön J. R. Hannula ymmärsi, että Pekka Ervastin sanomassa on annettu uusi uskonto ihmiskunnalle. Jotta kuulijat oivaltaisivat, miten käänteentekevistä asioista on kyse, mitä keskellämme parhaillaan tapahtuu, on heille esitettävä henkisen valon tuojan henkinen ja okkulttinen asema. Kuulijoiden tulee ymmärtää, ettei Pekka Ervastin esitelmissä ja kirjoissa tule esille tavallisen mystikon ja teosofisen kirjailijan ajatuksia, vaan sen

61


maailman, johon meidän pieni Maa-planeettammekin kuuluu, korkeimman johdon tieto ja viisaus, apu ja opastus. Ihmisyyden taitajien, rakastavien ja hyvää tahtovien aurinkokuntamme keskuslooshin jäsenten, asiantuntemus perustuu kokemukseen, joten heistä korkeimman ohjeet ovat arvokkaammat kuin tavallisen henkistä tietä taivaltavan pyrkijän päätelmät. Päämäärää, ihmisyyden toteuttamista ja sen myötä maapallon paratiisiksi muuttumista, ajatellen sota ja väkivalta ovat karkein ja valitettavasti vielä niin yleinen este tiellämme. Havaitsemmekin, että nämä kaksi aihetta, Pekka Ervastin asema sekä sota- ja väkivaltakysymys, olivat toistuvasti esillä J. R. Hannulan esitelmissä. Niitä hän valotti kaikilta puolin. Esitelmätyönsä ohella hän innoitti kuulijoitaan perustamaan kristosofisia tutkimusryhmiä. Hän tiesi omiin kokemuksiinsa perustuen, että kosmis-henkisen voimavuodatuksen muunnuttua uudeksi luonnonvoimaksi se tukee henkisiä pyrkimyksiä ja että voima pääsee purkautumaan juuri ryhmien kautta auttavaksi tekijäksi laajemmalti. Yhteistyö on voimakanava. Ihmisyyspyrkimyksemme tulee monin verroin tehokkaammaksi ryhmätyössä kuin yksin yrittäen. Uuden uskonnon filosofisten ja metafyysisten alkulähteitten selvittelyn ja ryhmätyön järjestämisen lisäksi J. R. Hannula kiinnitti huomionsa myös ihmissielun monipuolisen sisällön tutkimiseen. Hänen kirjallisuudessaan aivan erikoisen ryhmän muodostaa Kysymyksiä ja vastauksia -sarja. Sarjan sisältö on kooste elävästä elämästä, vuodesta toiseen jatkuneissa kysymyskokouksissa esitetyistä kysymyksistä, joihin Hannula vastasi. Kysymyksissä kuvastuvat ihmiselämän pulmat monissa vivahteissaan. Vastauksissa pohditaan näitä pulmia kristusmoraalin valossa. Näin kristosofinen viisaus kohdistuu käytännölliseen elämään, sen oikaisuun kristusmoraalin mukaisesti. (Väinö Lehtonen, Vaeltajan viesti II, s. 139.) Tällaisen J. R. Hannulan kaltaisen hengen jättiläisen syntymistä maiselle tasolle on näkymättömässä maailmassa valmistettu huolellisesti. Väinö Lehtonen valaisee J. R. H:n henkistä tehtävää näytelmässään Vaeltaja. Sen ensimmäisessä osassa kerrotaan näkymättömässä maailmassa käydystä neuvottelusta. Itämaiset Mestarit Koot Hoomi ja Morya keskustelevat Vaeltajan kanssa päätöksestään auttaa länsimaita saatuaan siihen luvan Tshoohanilta. Vaeltaja toteaa länsimaiden tarvitsevan oikean käsityksen elämästä, ennen kaikkea jälleensyntymisen ja karman laista. Uskonpuhdistus on myös välttämätön. Mutta näiden lisäksi hän ajattelee vielä muutakin. Vaeltaja viittaa kädellään ja sanoo: ”Katsokaa pohjoiseen! Uusi päivä sarastaa ihmiskunnalle.” Idän Mestarit varjostavat kädellään silmiään, katsovat kaukaisuuteen ja kysyvät näkemästään ilahtuneina: ”Mitä näemmekään? Koittaako suuren Avataaran tulo? Silloin on todellakin uusi aamu alkamassa ja meidänkin tehtävämme on osana suuremmassa rynnistyksessä. Annat meille uutta uskoa, veljemme, sillä meidän on käännettävä ajan ratisevaa ratasta uusille urille. – – Entä oletko sinä jo löytänyt lähettilääsi?” Tähän Vaeltaja vastaa: ”Menen itse. Tuo pimeä maailma tarvitsee minua, Jeesus Kristus tarvitsee puolustajaa. Mutta eniten tarvitsee ystävää ja työtoveria Hän, maailman tuleva voittaja.” (Vaeltaja, s. 9–10.) Tiedämme, Vaeltaja tuli maiselle tasolle ja tuki suurta Avataaraa ja hänen työtään.

61


Kalevalan kanteleensoitto Kanteleensoitto on Kalevalan runojen kauneimpia kuvauksia. Väinämöinen tosin soittaa useamman kerran kannelta, mutta laajimmin tapahtumaa on kuvattu Pohjolaan suuntautuvan Sampo-retken yhteydessä. Louhi, Pohjolan emäntä, oli kätkenyt Sammon Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän. Sampo oli yheksän lukon takana ja sen juuret oli juurruteltu yheksän sylen syvähän. Sieltä Sampo oli nyt haettava Kalevan maille onnen tuottajaksi. Ennen varsinaista aiheen käsittelyä voimme palauttaa mieleen muutamia kristosofisesta kirjallisuudesta tuttuja okkulttisia merkityksiä. Sampo, Kalevalassa niin keskeisesti esiintyvä, tarkoittaa Pekka Ervastin Kalevalan avain -kirjan mukaan henkistä viisautta, alun perin Telluksellemme muualta tulleiden auttajaolentojen muassaan tuomaa. Louhi, Pohjolan mahtipontinen emäntä, edustaa tämän maailman jumalaa. J. R. Hannulan mukaan Kalevalan sankareissa tulee edustetuksi aurinkokuntamme kolminainen Logos siten, että Väinämöinen edustaa Isää, suurinta mahtia. Lemminkäinen puolestaan edustaa Poikaa, Kristusta, rakkautta. Ilmarinen ilmentää Pyhää Henkeä, luovaa järkeä, totuutta. Pääasiallisina lähteinä ovat olleet edellä mainittu Pekka Ervastin Kalevalan avain, J. R. Hannulan teoksen Vuorisaarnan oppilaan näkökulmasta luku Yleissilmäys Kalevalan mukaan ja Väinö Lehtosen kirja Kaksi maailmaa. Matkalla Pohjolaan oli jo monta vaihetta koettu, kun vene puuttui kiinni. Syytä etsittäessä ilmeni, ettei veno ole kivellä, ei haolla, vaan vene on hauin hartioilla, ve’en koiran konkkaluilla. Tällöin Väinämöinen kehotti katkaisemaan kalan miekalla kaheksi. Lieto Lemminkäinen, veitikkä verevä, vetikin miekan vyöltänsä ja sillä alta laian laskettavi, mutta vierähtikin itse vetehen. Seppo Ilmarinen tarttui tukkahan urosta ja nostalti merestä miehen. Ei kuitenkaan malttanut olla huomauttamatta: ”Kaikki on mieheksi kyhätty, pantu parran kantajaksi...” Ei olisi pitänyt Ilmarisen soimata Lemminkäistä tämän epäonnistumisesta, sillä hänen oma yrityksensä päättyi siihen, että miekka murskaksi mureni, eipä hauki tiennytkänä. Vasta kun Väinämöinen itse miekkansa veälti, tempasi terävän rauan, alta laian langetteli, hauki katkesi kaheksi, pursto pohjahan putosi, pää karahti karpahasen. Matka sujui jälleen. Jo otti venonen juosta, kun pursi pääsi puutoksesta. Väinämöinen luotti sitten purren luotoselle, ravahutti rantasehen. Siellä hauki keitettiin ja murkinoitiin. Jäipä luita luotoselle. Väinämöinen niitä katselevi, kääntelevi ja lopulta syntyi kantele. Kust’ on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. Kust’ on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hivuksista Hiien ruunan. Jo oli kantele valmis. Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan, käski keskinkertaisenki soittamahan sormillansa. Ei ilo ilolle noussut, vaikka yrittäjiä riitti. Lopulta kantele vietihin visusti laatijan kätehen. Väinämöinen istuikse sitten ilokivelle, laulupaaelle paneikse. Otti soiton sormillensa, käänti käyrän polvillensa, kantelen kätensä alle ja kutsui kuuntelijoita: ”Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!” Väinämöisen alkaessa soittaa kuulijoita saapuikin. Ei ollut sitä metsässä, jalan neljän juoksevata, ku ei tullut kuulemahan. Kalevala mainitsee oravat, kärpät, hirvet, ilvekset, suden, karhun. Tapiolan isäntä, itse metsän emäntä ja kaikki Tapion kansa kulki metsän kukkulalle. Linnut kiiätellen kiirehtivät, kokko lenti halki

61


pilvien, joutsenet saapuivat sulilta soilta, oli pieniä peipposia, sirkkuja satalukuisin, leivoja liki tuhatta. Ilman Luonnottaret kuuntelivat taivon kaarella. Kuuttarelta ja Päivättäreltä suistui käestä sukkula kuullessaan sorean soiton äänen. Kalaparvet luo’oilta ja syväntehiltä uivat rantahan. Ahto, aaltojen kuningas, luikahaikse lumpehelle. Sotkottaret hiipoivat hivuksiansa, mutta heiltä sulkahti suka vetehen, kun saivat kuulla äänen ouon. Ve’en emäntä väännäikse vesikarille kuulemahan soitantoa. Väinämöinen soitti päivän, soitti toisen. Ei ollut sitä urosta, ei miestä eikä naista, kellen ei itkuksi käynyt, kenen syäntä ei sulannut. Itsensäkin Väinämöisen kyynel vieri kyykähteli. Voimme kysyä: Mitä meidän aikamme ihmeellistä tapahtumaa Väinämöisen soitto kuvaa? Olihan siinä niin merkillinen tenho ja maaginen voima, että se lumosi koko luonnon. Soitto rauhoitti ja viritti elämän uudella tavalla. Väinö Lehtonen toteaa, että voimme nimittää Väinämöisen soitoksi sitä kosmis-henkistä voimavuodatusta, josta Pekka Ervast kertoi syksyn 1926 esitelmissään. Valaistessaan teosofisen liikkeen syntyä ja madame Blavatskyn tuomaa sanomaa, veljeyttä, hän sanoi: ”Kun teosofisen liikkeen henkeen perehtyneinä ja asiasta tietoisina katselemme tapahtumaa 50 vuotta sitten, näemme siinä kosmillisten voimien purkautumista.” (Ihmisyyden uskonto 1941, s. 213.) Edelleen hän selostaa: ”Niinpä siis kosmillinen henkinen vuodatus, joka Siriuksesta tuli aurinkoomme, lähti auringosta Valkoisen Looshin kautta maapalloon. Vuodatus, joka alkoi korkealla henkisessä maailmassa, saavutti maapallon ensin henkisessä muodossa, korkealla näkymättömässä maailmassa, ja laskeutui sitten vähitellen alas. Voimme kuvitella sitä mannasateeksi. Taivaallinen manna laskeutuu näkymättömän maailman läpi, kunnes se tulee maan päälle. Tänne se ei pääse semmoisena, kuin sen pitää tulla, jollei ole ihminen, joka uhrautuu astiaksi vastaanottamaan taivaallista mannaa ja välittämään sen pääsyä ihmiskuntaan ja näkyväiseen maailmaan. Valkoinen Veljeskunta otti mannan auringosta vastaan ja valitsi mad. Blavatskyn inhimilliseksi Graalin maljaksi.” (mts. 215.) H. P. Blavatsky antoi taivaalliselle vuodatukselle ymmärrettävän ajatusmuodon. Näin avautui samalla tie taivaalliselle mannasateelle, että se saattoi lähestyä maapalloa enemmän ja enemmän näkyväisesti. Kuitenkaan henkinen vuodatus ei esiinny nyt meidän aikanamme ainoastaan totuuden pyhän hengen inspiroivana voimana ihmisten kesken, sillä se saavutti myös luonnon ja tuli sen keskelle ikään kuin uutena luonnonvoimana. Tätä Pekka Ervast kuvaa: ”Niinpä tänä vuonna 1926 kevättasauspäivästä lähtien on taivaallinen vuodatus nähtävästi alkanut vaikuttaa luonnossa. Auringosta päin on tullut meidän maapallomme fyysilliseen ilmakehään erikoinen sähkövaikutus. Käytän tämmöistä sanaa, sillä en tiedä, millä nimellä voisi nimittää sitä eetterivoimaa, mikä nyt on tullut auringosta. Erikoisella voimalla ja väellä on tullut jotakin uutta meidän planeettamme ilmakehään.” (mts. 216.) Kosmis-henkinen voimavuodatus viritti luonnon uuteen vireeseen muuttumalla uudeksi luonnonvoimaksi. Koko luonto kuuntelee nyt sitä, sen jumalallista väreilyä, mikä musiikin tavoin nostaa koko luontoa nousevalle kehityskaarelle. Uuden väreilyn ilmennys on maailmanuskonto, sen järkevä elämänselvyys. Kun jatkamme tapahtuneen voimavuodatuksen selvittelyä, niin näemme, että Kalevala aavistelee vertauskuvissaan maailmanuskonnon syntyajankin, minkä nyt jälkeenpäin ymmärrämme täysin oikeaksi. Kalevalan Väinämöisen soittoa kuvaavassa runossa on Väinö Lehtosen mukaan suoranainen astrologishistoriallinen kuvaus. Runo enteilee aikaa, jolloin ”kantele alkaa soida” eli uusi luonnonvoima alkaa vaikuttaa. Astrologinen siirtyminen Kalojen merkistä Vesimieheen tapahtui v. 1898 helmikuussa. Pekka Ervast koki kosmis-henkisen jordankastekokemuksensa v. 1896. ”Keskusaurinko Siriuksesta tullut voimavuodatus alkoi vaikuttaa samoihin aikoihin, sillä H. P. B. oli sen ensimmäinen vastaanottaja ja ilmentäjä. Kalojen aikakauden tärkein tapahtuma oli Jeesuksen elämäntyö, hänen moraaliset opetuksensa, mitkä ovat säilyneet Matteuksen evankeliumissa olevassa Vuorisaarnassa. Jeesuksen oppi on – kuvaannollisesti sanoen – ’kalan pää’, tärkein, mikä Kalojen aikakaudesta siirtyi Vesimieskauteen.” Veneessä oleva Väinämöinen eli Veen emonen eli ”Vesimies” pyydysti tämän ”kalan pään”. Kuvaus toteutui siten, kuten olemme voineet todeta, että vesimieskulttuurin avaaja Pekka Ervast asetti Vuorisaarnan julistamansa maailmanuskonnon moraaliseksi perustaksi, kaikupohjaksi, mistä uusi luonnonvoima kaikuu elävöittävänä voimana ihmiskuntaan. Kalevalassa kanteletta ei kukaan muu osannut soittaa kuin Väinämöinen. Tosiasia onkin, että vain Pekka Ervast kykeni asettamaan Vuorisaarnan sellaiseksi kaikupohjaksi, jotta ken sen mukaan itsensä virittää, hän joutuu sopusointuun saapuneen uuden luonnonvoiman kanssa. (Väinö Lehtonen, Kaksi maailmaa, s. 142–143.) Maapallolle on annettu monia nimiä. Sitä on sanottu surujen tähdeksi, tuskallisten ponnistusten kouluksi,

61


jopa aurinkokuntamme kuritushuoneeksi. Mutta Pekka Ervast toteaa vastatessaan planeettakoulujen nimiä koskevaan kysymykseen (Ruusu-Risti 1931, s. 165): ”Ne ovat maapallon ihmisten antamia, ei planeettojen omia. Jokainen, joka on herkkä planeettain vaikutuksille, antaa niille hengessään omat nimensä. Omasta puolestani olen hengessäni nimittänyt neljää ensimmäistä koulua seuraavasti: Merkurius – totuuden helmi, Venus – rakkauden silmä, Maa – kanteleen soitto, Mars – ristin miekka.” Kanteleen soitto! Voisiko planeetallemme toivoa kauniimpaa tulevaisuutta. Nykyiset lähiplaneetoilta saapuvat inspiraatiot saattavat olla hyvinkin ristiriitaisia. Merkurius innostaa sekä totuudellisuuteen että vilppiin, Venus sekä inhimillisen lämmön osoittamiseen että eläimelliseen nautintoon, samoin Mars edustaa sekä sotaisuutta että epäitsekästä uhrautumista toisten hyväksi. Planeetoille annetut uudet nimet viittaavat siihen, että koko aurinkokunnan elämä muuttuu inhimilliseksi ja sopusointuiseksi. Elämme parhaillaan ratkaisevan tärkeiden kosmisten tapahtumien aikaa, joten voimme tutkia, minkälaisia vaikutuksia Väinämöisen kanteleensoitolla on ollut maapallomme elämään. Soitto teki alussa Maan rauhattomaksi. Maa liikutteli jäseniään, jolloin jyrähteli, ja merikin tulvahti jossain yli äyräittensä. Tulivuoret syöksyivät tulista laavaa. Ihmiset tulivat levottomiksi. Olivathan he olleet tiukoilla itsekkyyden siteillä kiinni maassa. Vallan- ja kunnianhimo, ahneus, julmuus olivat kiinnittäneet heidät lujasti Maahan. Taivaallisen mannasateen jatkuessa ihmiskunnan ja Maan väliset siteet katkeilivat. Ihmiskunnan ja Maan välinen itsekkyyteen perustuva ja aiemmin ikuiselta tuntunut perusta horjui. Vanhat arvot murentuivat. Ihmiset käsittivät tapahtuneen pahaksi. He tunsivat itsensä turvattomiksi. Elämän kannalta siteitten katkeaminen oli kuitenkin hyvä, sillä nyt ihmiset saattoivat helpommin pyrkiä ihmisyyttä kohti. Telluksellamme on nyt vaikuttamassa aivan uusi luonnonvoima. Koska se on niin uusi maapallomme pitkään ikään verrattuna, emme ole tottuneita sen käyttöön. Tiedämme vain sen vaikuttavan kiihdyttävästi. Samalla näemme, miten kaikki aiemmin salassa pidetty pyrkii esille niin ihmisten sielujen sopukoista kuin yhteiskunnan ja valtion menneisyydestä. Maailmanuskonto, Väinämöisen soiton uudeksi luonnonvoimaksi muuttuneen kosmis-henkisen voimavuodatuksen ilmennys, on kuitenkin pääasiallisesti vasta ajatusten tasolla ja kirjoihin painettuna viisautena. Siellä se pysyy siihen saakka, kunnes se osataan tuoda ajatusten tasolta käytännön elämään. Suomi on saanut olla ihmiskunnan elämään niin merkittävästi vaikuttavan Väinämöisen soiton, kosmisen voima-avun, vastaanottamispaikkana, maailmanuskonnon synnyinsijana. Täältä uusi uskonto voi levitä kaikkialle, kaikkien kansojen ja rotujen keskuuteen. Mutta leviämisen ehtona on luonnollisesti Suomessa syttyneen henkisen valon vastaanottaneet totuudenetsijät. Heidän vilpittömien henkisten pyrkimystensä ansiosta henkinen tieto, Sampo, tuodaan tämän maailman jumalan, Louhen, kätköistä maailmaa valaisemaan. Kalevala kuvaa tätäkin vaihetta, totuudenetsijöiden henkisellä tiellä kohtaamia vaikeuksia, sattuvasti. Vaikeudet eivät ole niinkään yksityisen pyrkijän omia erikoisvaikeuksia, omista persoonallisista heikkouksista johtuvia. Ihmiskunnan itsekkyyttä edustavat voimat nousevat nyt häntä vastustamaan ja samalla koettelemaan hänen henkistä päättäväisyyttään sekä motiivinsa puhtautta. Matka jatkui. Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän, Ilmarinen airoissa ylimmäisissä, Lemminkäinen airoissa alimmaisissa. Vaikka Kalevalan pääsankareita on kolme, niin totuudenetsijän koettelemuksien kuvauksissa nämä henkilöt edustavat hänen sielullista kolminaisuuttaan: ajatus-, tunne- ja tahtoelämäänsä. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen saapuivat pimeähän Pohjolahan. He vetivät venosen maalle, tempasivat tervarinnan teloille teräksisille. Pohjolan emännän tutkaeluun: ”Mitäpä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?” vaka vanha Väinämöinen vastasi heidän tulleen Sampuen jaolle, kirjokannen katselulle. Pohjolan emäntä eväsi kuitenkin Kalevan miesten aikomuksen todeten, ettei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen. Lisäsipä vielä: Hyvä on Sampuen hyrätä, kirjokannen kahnatella, Pohjolan kivimäessä sekä hänen itsensäkin olla Sammon suuren haltijana. Kalevalan sankarit eivät kuitenkaan tyytyneet saamaansa vastaukseen. Väinämöinen ilmoitti: Kun et antane osoa, tuota Sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme. Louhi tuo tuosta kovin pahastui ja kutsui Pohjolan kokohon pään varalle Väinämöisen. Tämä tarttui jälleen kalanluiseen kanteloisehensa ja alkoi soittoa somasti. Miehet kuuntelivat soittoa mielellä hyvällä, naiset suulla nauravalla. Näin vältettiin ensimmäinen taistelun uhka.

61


Totuuden siivittämät ajatukset yhtyneinä sydämen lämpöön ovat kuin ihmiskanteleen soittoa. Ne vaimentavat sotaista mielialaa. Vähitellen Pohjolan väkeä alkoi väsyttää. Kaikki nukahtivat. Väinämöinen voiteli vielä unella silmät, painoi väsyneen väen luomet lukkosehen. Väen nukkuessa Kalevan miehet voitelivat vaaran vaskisen ovien lukot ja saranat voilla. Mutta eipä Sampo liikukana, sillä sen juuret oli juurruteltu yheksän sylen syvähän. Pohjolan heinikossa oli kuitenkin vahva härkä. Härällä he kyntivät kirjokannen kiinnittimet. Saipa Sampo liikkumahan. Miehet saattelivat aarteensa venosehensa ja työntivät venon vesille, satalauan lainehille. Kotimatka alkoi. Sampo oli vaaran vaskisen sisällä, juuret juurruteltuna yheksän sylen syvähän. Ihmisen salatajunta on kaikkein kauimpana päivätajuisesta minästä ja aivan kuin riippumaton siitä. Siksi ihmisen on niin vaikeaa, miltei mahdotonta, muuttaa tapojaan, luonteenominaisuuksiaan, kykyjään jne. Henkisen tiedon etsijöinä meidän kuitenkin edellytetään puhdistavan salatajuntaamme saadaksemme käyttöömme myös sinne talletettuja kykyjämme. Salatajunta on kuitenkin lähimpänä fyysistä käyttövälinettä, sillä se toimii eetteriverhomme voimakeskusten välityksellä. Fyysinen ruumis ja eetteriverho toimivat ihmisen elinaikana yhdessä. Niistä voidaan sanoa: kaksi yhdessä. Kun totuudenetsijän tulee tuoda Sampo kivimäestä päivänvaloon, se tarkoittaa, että rakkauden tulee elähyttää hänen kaikkia tshakrojaan. Pohjolan vahva härkä viittaa mahdollisesti ”käärmetuleen” eli kundaliiniin. Ainoastaan rakkaus on oikeutettu herättämään tämän voiman. Itsekkyys ja uteliaisuus johtavat mustaan noituuteen, auenneiden kykyjen itsekkääseen käyttöön. Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen soutelevat kohti kotia. Matkan sujuessa leppoisissa merkeissä Lemminkäinen alkoi houkutella Väinämöistä: ”Miks’ et laula, Väinämöinen?” Tällöin Väinämöinen huomautti jo toisen kerran, ettei vielä ollut laulun aika: ”Äsken laulanta sopisi, kun omat ovet näkyisi.” Samporetkeläisen ei sovi esiintyä huolettomasti syvää henkistä tietoa omaavana tietäjänä. Henkinen tieto ei ole hänen omaansa. Lemminkäinen ei kuitenkaan luottanut vanhan Väinämöisen näkemykseen, vaan loihe kurja kukkumahan kohtalokkain seurauksin. Kannon päässä istunut kurki pelästyi pahan kerran ja loihe lentämään. Pohjan suolle tultuaan kurki parkaisi niin pahasti, että Pohjolan emäntä heräsi. Kun Louhi näki, että Sampo oli viety, hän manasi kolme estettä matkalaisten tielle. Ensimmäiseksi Ututyttö, neiti Terhen, sumun ilmahan sukesi, piti vanhan Väinämöisen kokonaista kolme yötä sisässä meren sinisen pääsemättänsä perille, kulkematta kunnekana. Sumu kuvaa ihmiskunnan suurta epäilystä, epätoivoa ja väsymystä. Kun epäilyksen, epätoivon ja väsymyksen sumu ympäröi totuudenetsijän sielua, hän ei näe, miten tulisi jatkaa etsintää ja työtä. Pelastus on rauhallisessa mietiskelyssä ja tilanteen pohtimisessa. Kaikki muut mielikuvat tulee laulaa ulos, vain selvä kuva suoritettavan henkisen työn tärkeydestä ja siinä käytettävien keinojen Vuorisaarnaan nojautuvasta puhtaudesta saa jäädä. Totuuteen turvautumalla Väinämöinen seurueineen selviää. Kun hän yötä kolme levättyään sivalsi totuuden miekalla merta, jopa selvisi meri sumusta, maailma isoksi täytyi. Matkalaisten selvittyä ensimmäisestä koettelemuksesta oli edessä jo toinen. Iku-Turso nosti päätänsä merestä tarkoituksella kaataa Kalevan miesten vene, hävittää heidät aaltojen alle ja saada Sampo Pohjolaan. Iku-Turso on ihmiskunnassa kehittynyt itsekkyys ja eläimellisyys. Se kuiskii: Etkö näe, miten kaikkialla maailmassa juonitellaan? Mitä sinun rehellisyytesi ja epäitsekkyytesi merkitsee? Totuudenetsijä oivaltaa, ettei hänen, yhden ihmisen, epäitsekkyys pysty hävittämään maailman itsekkyyttä. Mutta valitsemaltaan samporetkeläisen tieltä hän ei poikkea, vaan Väinämöisen tavalla kohottelee korvista Iku-Tursoa sanoen: ”Ellös sie merestä nousko, ellös aallosta yletkö etehen imehnisille

61


tämän päivyen perästä!” Samporetkeläisiä odotti vielä kolmas koettelemus matkallaan. Nousi niin raju myrsky, että lehtipuut menettivät lehtensä, havupuut tulivat havuttomiksi, kanervat kukattomiksi, heinät helpehettömiksi. Myrsky myllersi mustat murat selvien vesien päälle. Hauinluinen kantelokin meni Vellamon väelle. Kyynelsilmin Väinämöinen totesi mielisoittimensa menneen. Mutta kun Ilmarinen tuskautuneena koviin kuohuihin katui matkalle lähtöään, rauhoitteli Väinämöinen häntä: ”Itku ei hä’ästä päästä, parku päivistä pahoista.” Lemminkäinen ryhtyi nyt käytännön toimiin. Hän valmisteli varppehia ja liitti veneeseen sylen korkuisia liikalaitoja, joiden yli aallot eivät enää käyneet. Selvittyään onnellisesti myrskystä vene laskevi jälleen sinistä merta. Mutta kuinkas kävikään! Pohjoisessa näkyi pieni pilvi, joka tarkemmin katsottuna olikin pursi purjehinen. Kolmannen kerran katsoessaan Lemminkäinen sanovi sanalla tuolla: ”Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi! Sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa!” Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen. Vene honkainen vapisi, perä koskena kohisi. Väinämöinen jopa kasvatti mereen karin, johon Pohjan pursi puuttui. Mutta mikään ei auttanut. Syttyi suuri taistelu, jota käytiin työvälinein. Louhi otti viisi viikatetta ja kuusi kuokan kuoliota. Ne hän kyhäsi kynsiksensä, kohenteli kouriksensa. Samporetkeläiset ovat henkisen tiedon etsijöitä. Kuokat ovat opetuksia, joilla heidän tulisi pehmentää sielunsa peltoa, kunkin omaansa. Viikatteiden voimme ymmärtää olevan mietiskelyissä ja henkisiin totuuksiin syventymisissä heränneitä oivalluksia, joskus hyvinkin teräviä ja nerokkaita. Saamamme henkiset opetukset ja välähdyksenomaisesti vastaanottamamme oivallukset on tarkoitettu kasvattamaan meitä, jotta meistä tulisi käyttökelpoisia ihmisyyden Mestareiden julistaman tiedon levittäjiä. Jos nousemme toisiamme vastaan käyttäen saamiamme opetuksia lyömäaseina, olemme suistuneet kauas ihmisyyden ilmentämistehtävästämme. Kalevala kuvaa, miten Sampo särkyi taistelun tuoksinassa: siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi. Sammon suuria paloja meni alle vienojen vesien. Pienempiä paloja jäi meren laajan lainehille. Tuuli tuuitteli niitä ja työnteli rannalle. Henkinen sanoma hajosi monen moniksi murusiksi. Kuitenkin Väinämöinen lausui Sammon kappaleiden kohtaloa katsellessaan: ”Tuost’ on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen!” Tähän Kalevalan kuvauksen kohtaan sopinevat muutamat meidän nykyistä aikaamme valaisevat runosäkeet. Ne ovat lainaus Väinämöisen kanssa ammoin yhteistyössä olleelta kerubilta, näytelmähahmolta. Muistanpa sanasi vielä

61


tietäjä tuhat ikäinen, kun näit Sammon sortuneena murtuneena suuren työsi. Itku silmääsi kihosi vesi virtas poskipäilläs, koko luonto tuskaeli, valitteli, vaikerteli. Muistan ku kalliot vavahti ilman kansi karskahteli kun sä loihet lausumahan: ”Väkivalta Sammon surma, sota raastoi raunioksi. Kun mä toiste Sammon laitan Tuonet, Kalmat, kahlaelen: miekan murskaksi murennan taon auran anturaksi. Silloin kestää uusi Sampo, Luoja on taitoni takana.” Kun taas Sampoa rakennat ota meidätkin mukahas. (Väinö Lehtonen, Valoa Pohjolasta, s. 7–8.) Henkiset opettajamme ovat todenneet, että vähäinenkin kosketus kristosofiseen elämänymmärrykseen tuottaa aikanaan sadon. Ymmärrämme, että se saattaa olla kuolemanjälkeisissä kohtaloissa pelastava oljenkorsi. Siihen turvautumalla matkalainen voi nähdä häntä ympäröivien synkkien maisemien olevan oman sieluntilansa loihtimia. Kun hän tekee itsessään tilaa ihmisyydelle, hän samalla etenee kohti seesteisempiä olotiloja. Seuraavassa jälleensyntymässä hän on aiempaa vastaanottavaisempi henkiselle tiedolle. Näin pienestä siemenestä kasvaa aikanaan runsas sato. Opettajamme J. R. Hannulan kirjallisuudesta selviää, että olemme saapuneet tuomiokauteen. Elämä odottaa kansoilta ratkaisua sota- ja väkivaltakysymyksessä. Kristosofinen sanoma, aikamme Sampo, olisi säilytettävä ehjänä, kokonaisena ja sen opetukset olisi toteutettava käytännön elämässä. Mikäli onnistumme siinä, sikäli Kristuksen sanoma pääsee valaisemaan maailmaa. Silloin kansojenkin johtajat oivaltavat, että sota- ja väkivaltakysymyksen ratkaisu on aseettomuudessa. Aseettomuuden myötä ulkoinenkin kulttuuri henkevöityy.

61


Painetun teoksen sisällys (Ei pidä paikkaansa tässä)

sivu Lukijalle....................................................................................3 Elämä jälleensyntymisen ja karman valossa............................4 Jälleensyntyminen kristosofian valossa..................................10 Jälleensyntyminen ja karma Kalevalassa...............................15 Salaperäinen muisti................................................................22 Ihmisen mysteerio...................................................................28 Kalevalan Sampo....................................................................34 Väinämöisen unelma: aseeton Suomi....................................43 Valoa Pohjolasta.....................................................................48 Kalevalan kanteleensoitto.......................................................53 Painetun teoksen sisällys........................................................59 Sisältö.....................................................................................59 Takakansi................................................................................60

Sisältö Lukijalle....................................................................................3 Elämä jälleensyntymisen ja karman valossa............................4 Jälleensyntyminen kristosofian valossa..................................10 Jälleensyntyminen ja karma Kalevalassa...............................15 Salaperäinen muisti................................................................22 Ihmisen mysteerio...................................................................28 Kalevalan Sampo....................................................................34 Väinämöisen unelma: aseeton Suomi....................................43 Valoa Pohjolasta.....................................................................48 Kalevalan kanteleensoitto.......................................................53 Painetun teoksen sisällys........................................................59 Sisältö.....................................................................................59 Takakansi................................................................................60

61


Takakansi S u o mi o n s a a n u t olla ih mi sk u n n a n el ä m ä ä n niin m e r kitt ä v ä s ti v aiku t t a v a n Väin ä m öi s e n s oito n, kos mi s e n voi m a-a v u n, v a s t a a n o t t a mi s p aikk a n a , m a ail m a n u sko n n o n s yn n yi n sij a n a . Tä ält ä u u si u sko n t o voi levit ä k aikki alle, k aikki e n k a n s oj e n ja rot uj e n ke s k u u t e e n . Mut t a levi ä mi s e n e h t o n a o n luo n n ollis e s ti Su o m e s s a s yt t yn e e n h e n ki s e n v alo n v a s t a a n o t t a n e e t t o t u u d e n e t sij ä t. Heid ä n vilpitt ö mi e n h e n kis t e n p yrki m ys t e n s ä a n sio s t a h e n ki n e n ti e t o, S a m p o, t u o d a a n t ä m ä n m a ail m a n ju m al a n, Lou h e n , k ä tköis t ä m a ail m a a v al ais e m a a n . (s. 1 5 8.)

61


Kalevalan kanteleensoitto aikamme uuden luonnonvoiman kuvaajana