TEKSTI Arja Ojala KUVA Anna Karp, Unsplash
Huilusi Erakkorastas mollissa soi ”Tulipa hyvä olo, kun pääsin tunturiin. Löytyi korvesta kaatunut kelo, sen juurakkoon nojasin, siinä menneitä muistelin ja hiukan uneksin.” Näin runoilee Erkki Leminen. Luonto on paikoin vahvasti läsnä Lemisen runoissa, joskus konkreettisesti, joskus vertauskuvallisena: ”Elämä on kuin virran juoksu, leirisauhu, suopursun tuoksu, lokin nauru ja kuikan huuto … ja villisorsan valitus.” Ympäröivän luonnon ohella runoissa mainintoja saavat useimmiten linnut. Naurulokki lentää, kirkuu, nauraa niin kuin huvikseen. Pääskynen visertää pyyhkäistessään järvien yli. Monesti linnut kuitenkin liittyvät kaipaukseen, ikävään ja yksinäisyyteen. ”Soi minussa kuin satakielen laulu, kuin tuulen humina, kuin veden solina, tämä ihmisen ikävä.” Kaipuuta ja muuttolintuja Muuttolintujen lähtö herättää kaipuun. ”Verkkaan liikkuvat suurten lintujen siivet matkalla etelään. Riipovat huudot taivaalla kuuluvat. Kurjet – onnelliset – muutatte taas.” Ja vieläkin riipaisevammin: ”Maa on huurteinen ja metsä lehdetön ja lauluton. Hämärässä syksyn säässä kipu päässä, poskillani kaipuun
16
kyyneleet, kuljen, ihminen. Kunpa voisin kauas päästä, sumusäästä muuttolinnun lailla etelään, maahan lämpimään. Pääse en. Kaivaten rukoilen.” Kevät tuo kuitenkin toivon. ”Talveni horroksesta lauluun heräsin, ja rintani laulurastas myös heräsi laulamaan. Yksinäinen rastas taas heräsi laulamaan”. Lienevätkö rastaat Lemisen ”sielunlintuja”, sillä aivan kokonaan oman runonsa on saanut toinen rastaslaji, erakkorastas.
Kevät tuo kuitenkin toivon. Ensin mainittu laulurastas on rastaistamme pienin ja yleinen kuusivaltaisten metsien lintu. Monesti se laulaa näkyvästi kuusen latvassa. Laulu soi kirkkaana, voimakkaana ja vaihtelevana. Sama aihe toistuu laulussa useita kertoja peräkkäin ja vaihtuu sitten uuteen. Erakkorastas onkin sitten arvoituksellisempi, sen nimistä lintua, kun ei meidän maassamme esiinny, Pohjois-Amerikassa
