Kotiseutukirjallisuudesta Lassi Saressalo Dosentti, tietokirjailija. Kotikaupunki Turku.
S
uomen Kuvalehdessä 16.12.2016 oli Otavan kirjamainos, joka esitteli muun muassa Risto Oikarisen teoksen Nälkämaan laulu maininnalla ”Kotiseuturomaani sai aivan uuden ilmeen”. Tämä pysäytti miettimään, mitä kotiseutukirjallisuus käsitteenä oikein pitää sisällään. Kaunokirjallisuudessa paikka saattaa olla fiktiivinen mikä-mikä-maa tai aivan konkreettinen kulttuuriympäristö, jossa teoksen henkilöhahmot liikkuvat ja elävät. Fiktiot, jotka sijoittuvat konkreettiseen aikaan ja paikkaan, tunnetaan yleensä historiallisina romaaneina kuten Mika Waltarin tutkimuksentarkka Turun kuvaus teoksessa Mikael Karvajalka taikka Kaari Utrion todellisiin kulttuurisiin ympäristöihin ja dokumentoituihin aikajaksoihin sijoitetut romaanit. Näissä historiallinen aika on pysäytetty ja kertomuksiin on haettu sopiva etnografinen preesens, jonka mukaan tarinoissa eletty elämä ja niiden tapahtumat on konstruoitu. Uusimpana ilmiönä vastaavanlaisesta kulttuuriympäristöön sijoitetusta fiktiosta mainittakoon vaikkapa lukuisat dekkarit, joiden sankarit sijoittuvat kukin omaan kaupunkiinsa ja jotka elävät niissä ajallisesti ja paikallisesti uskottavaa elämää. Näin esimerkiksi Reijo Mäen Vares-kirjasarjassa, joka liikkuu pääasiassa Turussa ja sen ympäristössä ja jonka ympärille on rakennettu konkreettinen Vares-kulttuuripolku Apteekkeineen ja muine kohteinen. Vexi Korhonen asusteli aikoinaan Pispalassa kokonaisen vuoden laatiessaan yksityisetsivä Salon vaiheita käsittelevää teostaan. Useilla kaupungeilla Suomessa alkaa jo olla oma dekkarisankarinsa, joka elää aidossa ympäristössä fiktiivisten henkilöhahmojen ja tapahtumien keskellä. Itse asiassa fiktiivinen kotiseutukirjallisuus ei suinkaan ole mikään uusi laji. Varsin helppoa on palata takaisin Topeliuksen Maamme kirjaan, joka edusti hänen aikanaan historiallista dokumenttikirjallisuutta, tai Välskärin kertomuksiin, historiallisen romaanin isään ja äitiin. Topeliuksesta ei ole kovin pit-
Kotiseutu 2017
61