Fuksit avautuvat

Fuksit

T: PIHKA OKSANEN, WILJAMI MIETTUNEN : PEKKA TÖLLI : ILONA TUOMI

avautuvat

Aikuisten juttuja

Kun sain opiskelupaikan, olin todella hämmentynyt. Pienen spiraloinnin jälkeen onnistuin kuitenkin rauhoiumaan, olihan kyseessä kuitenkin mukava uunen. Tilanne tuntui absurdilta koronakevään ja osiaisen eristyksen jälkeen. Olin oikeastaan jo hyväksynyt jääväni välivuodelle. Minulla on ilmeises suurten elämänmuutosten äärellä tapana lykätä tosiasioiden käsielyä. Opiskelupaikan saatuani en oikeastaan ajatellut opiskelun alkamista vaan keskityin nykyhetkeen, kesän vieoon ja töihin. Vasta kesän loppupuolella aloin ymmärtämään, mitä on todella tapahtumassa. En ole mitenkään erityisen epäjärjestelmällinen ihminen, mua olen todella taitava jäämään asioita viime nkaan. Heinäkuun lopussa tajusin yhtäkkiä, eä minunhan täytyy varmaan muuaa omilleni, irsanoutua töistä ja hoitaa lukuisia muita aikuisten juuja. Kaikki tapahtui todella nopeas, ja opiskelun alkaminen oli vain yksi suuri elämänmuutos muiden joukossa. Olen jo pitkään unelmoinut omilleni muuamisesta ja vastuun oamisesta, mua itsenäisen arjen todellisuus on erilaista kuin osasin kuvitella. Vaikeinta ei ole vuokran tai laskujen maksaminen, kuten luulin, vaan skaaminen ja ajoissa nukkumaan meneminen. Ironista tässä on se, eä ne ovat juuri niitä asioita, joista vanhempani ovat minulle koko viime vuosikymmenen vaahdonneet. Toisaalta yritän aina välillä muistuaa itseäni siitä, kuinka nuori oikeas olen. Vaikka suuret muutokset ovat tapahtuneet nopeas, niihin ei tarvitse toua hetkessä. Kompleksin lämmin ja hyväksyvä ilmapiiri on pehmentänyt laskua uuteen arkeen. Orientaao poikkesi varmas monella tavalla edellisistä vuosista, mua tuli selväksi, eä olen tervetullut juuri sellaisena kuin olen. Tutorit ja muut opiskelijat osoivat yhteisöllisyyden merkityksen poikkeuksellisissa olosuhteissa. Koen jo tässä vaiheessa olevani osa uua yhteisöä. Vaikka joudunkin jo tammikuussa jäämään opinnot hetkeksi, tämän syksyn kokemukset Kompleksin ilmapiiristä ja yhteisöstä lohduavat minua. Nimiäin kun ensi syksynä palaan, edän jo valmiiksi, kuinka lämpimään yhteisöön olen astumassa.

Wiljami Mieunen Kirjoiaja on ensimmäisen vuoden psykologian opiskelija

Itkuntäyteinen orientaatio

Kyyneleet valuvat ripsistäni poskipäilleni ja lopulta syliini. Olen lopen kyllästynyt. En jaksa enää röhnöää olohuoneen nojatuolissa tai maata sängyllä niin kuin olen tehnyt joka ikinen päivä viiden kuukauden ajan ylioppilaskirjoitusten lopuua. Painan puhelimeni näytön päälle katsoakseni kelloa ja huomaan, eä poikaystäväni naaman päällä on ilmoitus Gmail-sovelluksesta. Avaan sähköposn, jossa on liieenä orientaaoviikon aikataulu. Rinnassani hypähtävät ilo ja yllätys: ensimmäinen tapahtuma onkin jo ensi viikon perjantaina, kolme päivää aiemmin kuin luulin! Silmäni kuivuvat lukiessani ohjelmaa. Viikon päästä Tukholmankadun yliävissä liikennevaloissa rauhoielen itseäni ja valmistaudun kohtaamaan toisella puolella odoavat liilahaalariset tutorit. Kävelemme yhdessä sisälle Biomedicumiin ja ihastelen lähestyäviä hymyjä heidän kasvoillaan. Alun infolaisuuden jälkeen jakaudumme tutorryhmiimme, joissa leikimme tutustumisleikkejä, kierrämme kampusta ja käymme Haartman-instuun Unicafessa syömässä. En tahdo saada sanoua sanaakaan ellei joku suoraan osoita kysymystä minulle. Ahdistus leviää varpaisiini ja sormiini saakka. Olen odoanut yliopisto-opintojen alkua lukion ensimmäisestä vuodesta saakka, sillä en sopeutunut lukiooni enkä saanut juurikaan kavereita, saakaan ystäviä. Pelkään enemmän kuin mitään, eä edossa on toisinto elämäni ikävimmästä luvusta. Seuraavana maanantaina Suomenlinnassa en edä mihin istuisin. Tiedän, eä voisin aseaa istuinalustani mihin vain, sillä fuksikollegani ovat joka ikinen todella mukavia ja kohteliaita. Vilkuilen kuitenkin jatkuvas eri suunin, enkä pysty keskiymään yhden ihmisen kohtaamiseen vaan haluan etää, mitä kaikkialla tapahtuu. Lopulta jään siihen, missä satuin seisomaan. Lautalla takaisin mantereelle olen henkises sirpaleina enkä kykene enää pinnistelemään, vaan istun yksin penkillä, mitä kukaan ei tunnu huomaavan. Myös jatkoilla Tuomiokirkon portailla kyyhötän omalla portaallani muiden alapuolella. Tuntuu pahalta, eä jo muutaman päivän aikana loistavas ryhmäytynyt porukka nauraa ja laulaa yhdessä samalla, kun minä tunnen itseni täysin ulkopuoliseksi. Säikähdän kuoliaaksi, kun kuulen kirkkaan tervehdyksen takaani. Eräs neljännen vuoden opiskelija istahtaa viereeni ja kyselee kuulumisiani. Meinaan purskahtaa itkuun koko keskustelun ajan, mua annan suolaisten pisaroiden valua silmistäni vasta matkalla rakkapysäkiltä koin. Nyt fuksisuokista on melkein kaksi kuukaua ja tunnen kuuluvani joukkoon alun vaikeuksista huolimaa. Ahdistun ja hiljenen vieläkin usein nyhtökaurabolognesen tai koulutehtävän äärellä kuten orientaaoviikolla, mua edän kuitenkin voivani puhua kenelle tahansa fuksille tai vanhemmalle opiskelijalle. En ole aiemmin päätynyt yhteisöön, joka olisi yhtä avoin, ystävällinen ja auavainen kuin Kompleksi. Siitä huolimaa olisin toivonut, eä hätäni olisi nähty useammin, kuten Tuomiokirkon portailla, ja minulta oltaisiin kysyy, onko kaikki hyvin, tai kiskaistu mukaan ryhmään. Vaikka en ole vielä löytänyt lopullista paikkaani psykojen sosiaalisessa kentässä, oloni on toiveikas. Eniten helpotusta on tuonut se, eä olen antanut itselleni luvan olla hitaas lämpiävä ja tarkkailla aluksi varovaises porukan nurkasta - sitä paitsi laitamilla on muitakin kiikarit kaulassa. Te, empaaset ihmiset, olee luoneet turvallisen ympäristön, jossa voin olla huolea keskeneräinen. Niinpä haluan kiiää joka ikistä, joka on kärsivällises jutellut kanssani, vaikka olen ollut mörköjeni kahlitsema. Kiitos!

Pihka Oksanen Kirjoiaja on ensimmäisen vuoden psykologian opiskelija