5
Väitellään
Siunaamisella ja vihkimisellä ei ole eroa, Veikko Karhumaa! Tikkurilan seurakunnan pappi Veikko Karhumaa ei ole tavannut ketään, joka avioituisi vain saadakseen hienot häät.
Kirkkohäissä on pakko veisata virsiä.
– Viimeinen sana musiikkivalinnoissa on kanttorilla, mutta lähtökohtaisesti vihkikaavaan kuuluu yksi virsi. Jokaiseen tilaisuuteen löytyy kyllä virsikirjasta joku sopiva virsi. Suosituin vihkivirsi taitaa olla Suvivirren sävelellä veisattava virsi numero 822, Se tuntee onnen syvän. Paljon lauletaan myös perinteisiä kiitosvirsiä kuten Soi kunniaksi Luojan ja Herraa hyvää kiittäkää.
Avioliiton on tarkoitus kestää siihen asti kunnes kuolema erottaa.
– Kyllä se on ihanne, mutta aina niin ei käy. Ihanteelle on inhimillisetkin perusteet, sillä sitoutuminen antaa elämälle turvaa. Elinikäinen avioliitto on myös osa Jumalan alkuperäistä luomistahtoa. Avioliittoon vihkiminen on pyhä toimitus niin kuin kastekin.
Ilman sormuksia ei voi mennä kirkossa naimisiin.
– Se on erityinen toimitus, johon on oma kaava. Luterilaisessa kirkossa se ei kuitenkaan ole sakramentti niin kuin kaste. Kaste on Jeesuksen asettama, mitä avioliitto ei ole. Avioliittoon vihkiminen on enemmän järjelle käsitettävä ja yhteiskunnallinen asia, kaste on jotain ihan muuta. Kastetta ei uusita, mutta avioliittoon voidaan vihkiä useamman kerran.
– Vähintään yksi vihkisormus pitäisi olla. Joskus tämä tulee ihan konkreettisesti vastaan, kun pari ei ole ehtinyt hankkia sormuksia. Silloin joudutaan improvisoimaan. Vähemmistö pareista valitsee kirkkohäät.
– Suhde on suunnilleen puolet ja puolet, mutta kirkollisten vihkimisten osuus on pienentynyt nopeasti. Vielä parikymmentä vuotta sitten 70–80 prosenttia pareista valitsi kirkollisen vihkimisen. Suurin syy lienee se, että nykyisin on paljon pareja, joissa toinen ei kuulu kirkkoon.
Ei ole suurta eroa sillä, siunaako pappi avioliiton vai vihkiikö siihen.
– Jos avioliitto on solmittu maistraatissa, pappi voi siunata sen. Kirkollisessa vihkimisessä molempien puolisoiden tulee olla rippikoulun käyneitä kirkon jäseniä. – Toimituksissa ei ole juuri eroa. Kysymysten sanamuoto on erilainen eikä siunaamiseen kuulu sormusrukousta eikä -lupauksia. Toimitusten kirkolliset elementit ovat samat: molemmissa avioliitto siunataan ja avioparin puolesta rukoillaan.
Monille ikimuistoiset häät ovat tärkeämmät kuin avioliitto sinänsä.
– Tuota en kyllä usko. Itse en ainakaan ole tavannut tuolla tavalla ajattelevia pareja. Avioliitto on askel, jota mietitään vakavasti. Avioliitto on aikansa elänyt instituutio.
– Ei missään tapauksessa. Kyllä se on edelleen yhteiskunnan perussolu, niin kirkon kuin maallistenkin viranomaisten mielestä. Ja tuntuu se olevan monen nuorenkin tulevaisuudentoiveissa. Minua hämmästyttää se, että parit, jotka elävät yhdessä ja joilla ehkä on lapsiakin, eivät virallista liittoaan.
Pienet häät eivät oikein sovi kirkkoon.
– Pienet häät sopivat kirkkoon vallan mainiosti. Juhlia ja tilaisuuksia on erikokoisia. Vihkivän papin tai kanttorin näkökulmasta ei ole väliä sillä, onko häävieraita muutama vai kirkon täydeltä. Oleellinen on se vihittävä pari. – Toisaalta kirkolliseen vihkimiseen ei tarvita kirkkoa, vaan sen voi toimittaa melkein missä tahansa. Minä olen valmis vihkimään saman tien vaikka virastossa, jos parilla on avioliiton esteiden tutkinta hoidettuna.
Kaisa Halonen
Kirkollinen vihkiminen ei maksa mitään.
Paula Lehto
– Totta, ei maksa ainakaan oman seurakunnan jäsenille. Papin, kanttorin ja vahtimestarin palvelut ovat ilmaisia. Joillakin seurakunnilla on käytäntö, että muiden seurakuntien jäseniltä peritään kirkosta pieni maksu. Meillä ei, joten suositussa Pyhän Laurin kirkossakin pääsee vihille ilmaiseksi.
”Vähintään yksi vihkisormus pitäisi olla.”
Kolumni
Verot kansan verta juovat Täytyy tunnustaa: viime aikoina olen langennut twiittaamaan. Aika usein käsittelen twiiteissäni samoja asioita, joista olen kirjoittanut tänne Vantaan Lauriin. Muutaman kerran olen pohtinut sitä, että Suomessa jaetaan ennätyksellinen määrä osinkoja samaan aikaan, kun leipäjonot pitenevät satojen metrien mittaisiksi. Kuinka voi olla, että maassa on yhtä aikaa mielettömästi rahaa ja mielettömästi köyhyyttä? Se ylittää ymmärryskykyni, mutta olenkin kai jo jämähtänyt menneisiin aikoihin ja niiden ihanteisiin. Vielä enemmän minua on ihmetyttänyt saamani palautteen vihamielisyys. Rikkaat tuntuvat kokevan verojen maksamisen varkautena: he ovat rahansa ansainneet, ja yhteiskunnan on väärin vaatia niistä osaansa! Mikä on minun, on minun, eikä kenenkään muun. Minuakin vihlaisee, kun palkastani vähennetään verot. Sitten muistan, mitä veroilla on saatu aikaan: olen saanut koulutuksen ekaluokkalaisesta tohtoriksi, terveydenhoidon, turvallisuuden, tiet ja rautatiet, ties mitä muuta.
Samaa pätee yrityksiin, jotka tänä niukkuuden keväänä ovat niin avokätisesti palkinneet omistajiaan. Ne ovat saaneet ilmaiseksi työvoiman, joka on koulutettu ja hoidettu valtion varoilla, siis verotuloin. Ne ovat saaneet turvallisen toimintaympäristön, tiet, puhtaan ilman ja veden.
”Rikkaat tuntuvat kokevan verojen maksamisen varkautena.” Minusta on aivan oikein, että yritykset saavat kaiken tämän ilmaiseksi. Olisi typerää alkaa miettiä, paljonko niiden pitäisi maksaa yhteiskunnalle siitä, että niillä on ilmaiseksi käytettävissään insinöörejä tai lääkäreitä, jotka ovat saaneet neuvolapalveluista yliopistoon asti julkisen sektorin kustantamaa koulutusta, kaikesta muus-
ta puhumattakaan. Mutta tuon vastapainona on syytä ymmärtää, etteivät yritysten voitot ole ihan yksinomaan niiden itsensä tuottamia, vaan taustalla on yhteiskunnan vahva panostus. En minäkään verojani rakasta. Mutta ymmärrän, että niillä osaltaan kustannetaan kaikki se hyvä, jonka näen ympärilläni suomalaisessa yhteiskunnassa. Jaakko Hämeen-Anttila professori