16
Kirkko&kaupunki 23. syyskuuta 2015 Numero 36–37
Marjaana Toiviaisen mielestä kirkossa ei ole kyse hyvän tekemisestä, vaan jostakin paljon syvemmästä: täydellisestä tasa-arvoisuudesta.
a l l e d u a k k a R
Teksti Laura Pörsti Kuva Esko Jämsä
H
arva pappi on saanut niin paljon palstatilaa kuin Kallion seurakunnan pastori Marjaana Toiviainen, 30. Kaikki alkoi, kun hän puolitoista vuotta sitten helmikuussa kutsui seurakuntalaisia majoittamaan asunnottomia kotiinsa ja majoitti kaksi itsekin. ”Asunnottomia majoittanut pappi leimattiin kukkahattutädiksi”, otsikoi Helsingin Sanomat 4.9.2014. ”Tekisitkö saman? Pappi majoittaa asunnottomia yksiöönsä”, kertoi Me Naiset kuukautta myöhemmin. ”Mitä pappi oppi asunnottomilta romaneilta?”, kysyi Olivia tämän vuoden maaliskuussa, ja toukokuussa Image tiedusteli Toiviaiselta, ”miten muuten voi parantaa maailmaa kuin antamalla rahaa”. Toiviainen kokee sankariviittaa tarjoavan julkisuuden ristiriitaisena. Omasta mielestään hän vain tekee sitä, mitä maalaisjärki sanoo: on sisko lähimmäisilleen niin hyvin kuin osaa. Usein puutteellisesti. – Haluan oppia tottelemaan maailman ääniä mahdollisimman vähän ja Jumalan ääntä mahdollisimman paljon, hän sanoo. Kaikki lähtee tottelemattomuudesta. Sen Marjaana Toiviainen tajusi, kun taiteilija Jani Leinonen kutsui hänet opettajaksi syyskuussa Kiasmassa auenneen näyttelynsä Tottelemattomuuskouluun. Toiviainen opettaa siellä ihmiskuvasta ja pyhyydestä. – Monet todella pahat asiat maailmassa ovat johtuneet siitä, että ihmiset ovat totelleet sokeasti: kuunnelleet yhteiskunnan, vallanpitäjien tai vaikkapa ystäviensä ääntä. Joskus tottelemattomuus on välttämätöntä, Toiviainen sanoo. Esimerkiksi juuri nyt. Toiviainen on tänä syksynä käynnistänyt verkoston, joka suunnittelee kotimajoitusta turvapaikanhakijoille Suomessa, vaikka sellainen ei ole ollut tapana.
”
Kirkon täytyy olla myös kivi minun kengässäni, muistuttaa toisesta maailmasta.”
Pappi Marjaana Toiviainen
– Kirkko on hankkeessa mukana, hän kiittää. Sillä kirkko saisi Toiviaisen mielestä useamminkin olla kriittinen ja haastava. Esimerkiksi holtitonta kulutuskulttuuria, loputonta laihuuden ihannointia ja imperialistista nationalismia ei hänestä tarvitsisi sukia myötäkarvaan. – Kirkon täytyy olla myös kivi minun kengässäni, muistuttaa toisesta maailmasta, hän sanoo. Hän haluaa olla kirkon osa siksi, että sen ytimessä on jotakin keskeisesti outoa. – Kirkollinen elämä on hullua: vietän rukoushetken kello 12, vaikka kirkossa ei olisi ketään muuta. Sehän on ihan typerää, tehotonta ja epämyyvää. Siksi se on valtaisa, pyhä, tottelemattomuuden tehtävä. Savonlinnalaiset kympin tytöt jatkoivat peruskoulun jälkeen lyseoon, mutta Marjaana Toiviainen valitsi toisin. Hän meni taidelukioon saksofonia soittamaan. Lukio oli hänelle ensimmäinen kokemus aidosti tasa-arvoisen yhteisön rakentamisesta. – Meille sanottiin, että tervetuloa ja katso vierellesi. Siinä istuu siskosi tai veljesi, ja olet hänestä vastuussa. Ja että hyvää matkaa, toivottavasti teillä on siistiä. Hormonihöyryisille lukiolaisille luotettiin koulun avaimet ja seinien ja kivijalan maalaus. Koulu oli ihan oikeasti heidän. – Kun itse olimme maalanneet seinät, emme tietenkään halunneet tuhota niitä.
Kuuden ällän ylioppilaalle uramahdollisuuksia olisi ollut vaikka kuinka, mutta Toiviaista kiinnosti teologia – siitä huolimatta, että hän on ei-erityisen-uskonnollisen ja ei-korkeakoulutetun perheen tytär eikä tuntenut yhtään pappia. Luterilaisesta teologiasta tuli opintojen myötä Marjaana Toiviaisen suuri rakkaus. Hän tutkii tekeillä olevassa väitöskirjassaan toiseuden kohtaamista luterilaisessa teologiassa. – Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa teologia on hyvä mutta sosiologia outo: kirkko on vähän kuin Kela, jossa papit ovat virkamiehiä ja seurakuntalaiset asiakkaita, Toiviainen harmittelee. Hänestä kirkon asema julkisyhteisönä tekee siitä helposti nationalistisen kansankirkon, jonka tehtävänä pidetään suomalaisten tapojen ja perinteiden ylläpitämistä. – Pitäisi muistaa, että luterilaisuus ja koko kristinusko ovat globaaleja ilmiöitä, eivät suomalaisia. Ei ole kansankirkkoa, vaan kansojen kirkko. Parikymppisenä Marjaana Toiviainen oli kesätöissä kanadansuomalaisten sanomalehdessä Thunder Bayssa ja rakastui. Mies oli intiaani. He olivat yhdessä viisi vuotta, ja niiden aikana Toiviainen vietti paljon aikaa Superior-järven rannalla sijaitsevassa Pays Plat -intiaanireservaatissa. Sen halkaisee koko Kanadan läpi