13
Kirkko&kaupunki 12. elokuuta 2015 Numero 30
tarhurit ovat täällä saaneet toteuttaa ammatillista kiinnostustaan, Ollila kertoo. Hän on kouluttautunut hortonomiksi ja johtanut Malmin hautausmaata pian 12 vuotta. Aina kun mahdollista, ylipuutarhuri nappaa tietokoneensa ja siirtää toimistonsa keskelle työmaataan, hautausmaan ainoaan pyöreään kortteliin. Se on hänen lempipaikkansa, jossa solisee Armas Hutrin veistokseen kuuluva suihkulähde. – Korttelin on suunnitellut arvostettu suomalainen maisema-arkkitehti Erik Sommerschield, ja Hutrin veistos on tällä hautausmaalla ainoa, joka ei liity sotiin. Täällä tuntuu, että kaikki ulkopuolella katoaa. Ollilan hautausmaakiinnostus on laajentunut vapaa-ajallekin. Viime vuonna hän kiersi mökkipaikkakuntansa kaikki viisi hautausmaata. – Minua eivät kiinnosta hautakivet vaan se, miten puusto ja haudat on hoidettu ja millaisia kukkia on käytetty. Maalaishautausmailla ylläpitoon ei ole samanlaisia resursseja kuin Helsingissä.
Muurien sisällä. Seija Mäkinen on käynyt hautausmailla lapsesta asti. Karjalaisessa kodissa kuolema oli rohkeasti läsnä, vaikkakin ilon kautta.
Pyhä hiljaisuus. Hannele Saxelinille hautausmaa on valoisa ja toivorikas paikka. Menneiden sukupolvien muistoksi rakennettu paikka on yksi hänen suosikeistaan Honkanummen hautausmaalla.
– Täällä käy heitä, jotka eivät syystä tai toisesta voi käydä itselleen tärkeän ihmisen haudalla. Talvella alue täyttyy tuhansista kynttilöistä, Saxelin kertoo. Hän menetti lähimmät sukulaisensa varhain. Käynnit hautausmaalla alkoivat jo nelivuotiaana, ja niistä tuli osa elämää. Saxelin laittaa omaistensa hautaa huolella – epähautausmaamaisilla kukilla, kuten hän itse kuvailee. – Suomessa moni tekee kuten luulee, että kuuluu tehdä. Minä käytän aina haudalla punaisia kynttilöitä ja kukkia, Saxelin sanoo. Hän vie haudalle harvoin ulkopuolisia. Se on hänelle yksityinen paikka. – Oman vanhemmuuden ja isovanhemmuuden myötä tunteet nousivat haudalla pintaan. Kävin täällä itkemässä läheisilleni, miksi sairastuitte ja jätitte minut, vaikka tajuan kyllä, että eivät he täällä ole. Oli kuitenkin tärkeää sanoa sellaista, mikä jäi lapsena sanomatta. Nykyään hautausmaa on Saxelinille va-
loisa paikka, jossa voi hiljentyä ja kohdata Jumalan. Toisinaan siellä tapaa mielenkiintoisia ihmisiä, kuten kerran miehen, joka hautausmaan päätiellä maaten katseli jalkapallo-ottelua pieneltä ruudultaan. Häiritsevää on Saxelinin mielestä, jos lähihaudoille ilmaantuu ihmisiä riitelemään keskenään kukkien laitosta. – Se rikkoo jotakin pyhää, hän sanoo. Saxelin ei ole hautausmaafani. Hänelle tärkeä on nimenomaan tämä yksi hautausmaa ja sen tietty kortteli. Siellä ympärillä on vanhoja puita ja melkein umpimetsää. On tilaa hengittää. – Samassa korttelissa joku on kuollut sataneljävuotiaana, toinen eli neljä kuukautta. Minua koskettavat ihmisten tarinat. Malmin hautausmaalla ohi ajaa ensimmäisenä lava-auto, jonka kyydissä on kuormallinen orvokkilaatikoita. Elämäsi kukat, lukee niiden kyljissä. Totta tavallaan: elävillehän tätä ympäristöä rakennetaan. Niin
ajattelee myös hautausmaan ylipuutarhuri Juha Ollila. – Tämä on 65 hehtaarin laajuinen puisto, jossa on kesäaikaan parhaimmillaan 180 työntekijää yhtä aikaa. Missä suomalaisessa puistossa on enemmän elämää? Hautoja Malmilla on noin 50 000, mutta vielä enemmän on vainajien omaisia. – Puut, pensaat ja kukat ovat täällä kulissia hautaamiselle ja surutyön tekemiselle. Silti ajattelen, että tulen joka päivä töihin Helsingin hienoimpaan puistoon, Ollila sanoo. Ja katso: Ympärillämme kohoaa varmasti Helsingin komein tammikujanne. Puukujanteita on Malmilla yli seitsemän kilometriä. Korttelista 75 Ollila esittelee laajan alueen harvoin nähtyä höyhenpensasta. Kasviharrastajat tuntevatkin Malmin hautausmaan siitä, että siellä on yli 250 puuvartista kasvilajia tai -lajiketta. – Kun jonnekin tarvitaan uusi kasvi, pyrimme aina löytämään uuden lajin mieluummin kuin käyttämään entisiä. Puu-
Sitten on kuolema, aihepiiri jota ei hautausmaalla tarvitse vältellä. Noin 2 700 työpäivää hautojen keskellä on muuttanut Juha Ollilan ajatusta siitä, miten hänet haudataan. – Ennen tänne tuloa tunsin vain perusvaihtoehdot. Nyt sukuhauta ei tule kohdallani kysymykseenkään. Ollilalle on selvää, että minkäänlaista hänen nimeään kantavaa kiveä tai muistolaattaa ei jälkipolville jää. – Minulle ei ole mitään iloa siitä, että nimeni lukee jossakin kivessä. Haluan tulla haudatuksi mereen. Vaimoni kanssa olemme keskustelleet nämä asiat tarkasti läpi. Hannele Saxelinin ystävät ovat joskus ihmetelleet, eikö hän keksi itselleen hautausmaata iloisempaa paikkaa. Hän uskoo, että hautausmaa ahdistaa niitä, jota eivät ole käsitelleet surua ja kuolemaa. – Itse aloitin käsittelyn nelivuotiaana, kun mummoni kuoli. Olin syöttänyt häntä sairaalassa, ja hänen kuoltuaan kysyin, kuka mummoa nyt syöttää. Minulle vastattiin, että Jumala. Olin helpottunut. Saxelin korostaa, että kuolema on osa elämää. Se voi yllättää milloin tahansa. Kun hänen nyt teini-ikäinen lapsenlapsensa oli pieni, hän toi tämän hautausmaalle piknikille. – Halusin, että hautausmaasta tulee hänelle turvallinen paikka. Me synnymme ja kuolemme, sellaista elämä on. Hannele Saxelin on yrittäjä. Jokapäiväiset hautausmaakäynnit ovat hänelle lepoa, jota hän ei halua karsia aikataulustaan pois. – Se, että olen ollut kuoleman kanssa paljon tekemisissä, on kasvattanut minua. Olen osa kokonaisuutta, hän toteaa. Hietaniemessä yhden hautakiven takana lukee: Mitä te olette nyt, sitä me olimme kerran, ja mitä me olemme nyt, sitä te tulette olemaan. – Se on elämän kiertokulku, joka palauttaa ihmisen nahkoihinsa ja oikean kokoiseksi, sanoo Seija Mäkinen. Rikkaruohoja kitkiessä hänellä on usein mielessään kuvataitelija Helene Schjerfbeck, jonka isä haudattiin Hietaniemeen tytön ollessa 10-vuotias. Siitä on 143 vuotta. – Kuinka monta kertaa Helene itse on seissyt tuossa isänsä haudalla, Mäkinen miettii. Myös tytär itse on haudattu Hietaniemeen, kuten lukuisat muutkin ansioituneet suomalaistaiteilijat. – Kun tulee vanhan kappelin portista sisään, etenee Taiteilijainmäen kautta keskikäytävää pitkin Hietaniemen alueelle, Mannerheimin haudalle ja sankarihaudoille, kävelee ajassa reilun sata vuotta, Seija Mäkinen laskee. Se ei ole mahdollista kovin monessa paikassa.