12
Kirkko&kaupunki 12. elokuuta 2015 Numero 30
Teksti Laura Pörsti Kuvat Esko Jämsä
Eräät meistä astuvat joka päivä hautaus maan portista sisään. He sanovat, että se tekee ihmisestä oikean kokoisen.
Elämän mittakaava
K
un Seija Mäkinen asettuu kuvattavaksi harava kädessään, hän vaihtaa asentoa sillä tavalla käärmeensulavasti kuin vain ammattimallit osaavat. Olemme Hietaniemen hautausmaalla, lintujen laulun ja yli satavuotiaiden puiden keskellä. 61-vuotias Mäkinen on Miss Suomen ensimmäinen perintöprinsessa vuosimallia 1973 ja Pariisin, Milanon ja Lontoon kolunnut entinen malli ja mallitoimistoyrittäjä, joka nykyään viettää kesänsä hautausmaan kausityöntekijänä. – Viisitoista vuotta sitten halusin vetää henkeä. Olin töissä Annikki Karvisella Espalla ja näin ikkunasta puistotyöntekijöitä. Ajattelin, että tuo työ olisi mielenkiintoista. Kaverit kehottivat soittamaan tänne hautausmaalle, Mäkinen kertoo. Siitä alkoi uusi elämä. Ensimmäisenä työaamuna lokakuussa 2000 Hietaniemen hautausmaalla oli säkkipimeää. Vain kaupungin valot kajastivat. – En osaa selittää, mitä tapahtui, mutta ihastuin tähän tunnelmaan. Jokin ihmisessä muuttuu, kun hän astuu muurin tälle puolelle, Mäkinen sanoo. Hänen mielestään hautausmaan tenho tulee siitä, että siellä saa olla läsnä kaikkine tunteineen. Hautausmaa on osa ihmisen olemassaoloa. – Ihmisen elämä voi kestää päivän tai sata vuotta, ja aina se on kokonainen. Nautin siitä, että olen elossa, mutta en pelkää kuolemaa.
”
Ihmisen elämä voi kestää päivän tai sata vuotta, ja aina se on kokonainen.”
Seija Mäkinen
Kaksi vuotta meni, ennen kuin Seija Mäkinen sai järjestettyä elämänsä siten, että hautausmaalle jäi riittävästi tilaa jokaiselle kesäkaudelle. Sitten löytyi talvityö, joka sallii Mäkisen nauttivan hautausmaasta joka vuosi huhtikuusta syyskuuhun. – Koen tämän työn todella merkitykselliseksi: kitkemme rikkaruohoja ja siivoamme, mutta teemme sen toisia varten ja heidän rauhoittumisensa helpottamiseksi. Lomaa Mäkinen pitää pari viikkoa vuodessa mutta ei erityisesti kaipaa sitä. Hautausmaa hoitaa henkisesti ja fyysisesti.
Elävä puisto. Juha Ollilan suosikkipaikka Malmin hautaus maalla on sen ainoa ympyrän muotoinen kortteli. Sen penkillä hän tekee usein kesäisin töitä läppäri sylissään.
Honkanummen hautausmaan sisäänkäynnin luona haudat ovat suorissa riveissä, korttelit kuin ruutupaperille piirrettyjä. Hannele Saxelin ei jää huomaamatta. Pitkä, tyköistuviin vaatteisiin pukeutunut nainen korkeissa koroissa, upea vaalea hiuspehko ja huolella laitettu olemus: kaikki viestii heti siitä, että tämä nainen ei ole kuin muut. Eikä hän olekaan. Saxelin on käynyt Honkanummen hautausmaalla omaistensa haudalla joka päivä vuosikymmenten ajan. Joskus hän kävelee porteista sisään yhdeltä yöllä. Hän johdattelee peremmälle. Ympärillä avautuu metsää. Honkanummella on paljon tilaa laajentua, se on helsinkiläisten tulevaisuuden hautausmaa. – Katso nyt, miten kaunista! Sulje silmät ja kuuntele, Saxelin kehottaa. Linnut konsertoivat, ja tieltä kantautuu vaimea auton ääni. Miehet mustissa metallibändin t-paidoissa hiljentyvät yhdellä haudoista. Nuori perhe on iltakävelyllä. Kello käy seitsemää illalla. Seisomme menneiden sukupolvien muistoksi rakennetussa paikassa, joka kaarisiltoineen on kuin oma minipuistonsa.