K&k 2013 nro 31

12

Kirkko&kaupunki 21. elokuuta 2013 Numero 31

Karhun kansa Karhulla on aina ollut erityinen merkitys suomalaisille.

Nyt karhuun uskovat haluavat virallisen uskonnon aseman.

Teksti Tuija Pyhäranta Kuva Benjam Pöntinen / Kuvaliiteri

O

tso, kontio, vihtahousu, lehmänpelko, nalle, mettänäijä ja tapio. Karhulle tunnetaan yli 200 suomen- tai karjalankielistä kutsumanimeä.

Syy monipuoliseen nimistöön on karhun historiallisessa asemassa.

Karhu oli suomalaisille ennen kristinuskon tuloa ja pitkään sen jälkeen pyhä hahmo, tabu.

Karhun laajasta esiintyvyydestä huolimatta Suomesta ei ole löydetty yhtään sitä esittävää kalliomaalausta. Jo karhun nimen mainitseminen oli ennen kielletty. Uskottiin, että jos karhu olisi kuullut oikean nimensä, se olisi suuttunut.

Vihaista karhua on syytäkin pelätä. Luonnonvarainen uroskarhu saattaa painaa jopa 300 kiloa, mutta suuri koko ei estä sitä juoksemasta 60 kilometrin tuntivauhtia tai kiipeämästä tarvittaessa ketterästi puuhun. Tämän kaiken se tekee lähes äänettömästi.

Kahdella jalalla seistessään tai nyljettynä karhu muistuttaa ihmistä, ja karhun takatassun jättämä jälki on samankaltainen kuin ihmisjalan. Citius, altius, fortius. Karhu on vähän niin kuin ihminen, mutta juoksee nopeammin, kiipeää korkeammalle ja lyö kovempaa.

Ylivoimaisuus selittää ainakin osittain karhun keskeistä asemaa muinaisten suomalaisten mytologiassa.

– Karhua on tuskin pidetty jumalana, mutta se on ollut metsän voimakkain eläin, jonka voimaan suomalaiset ovat halunneet samaistua, kertoo suomalais-ugrilaista kansanuskoa tutkinut dosentti Risto Pulkkinen.

Ennen kristinuskon tuloa suomalaiset pitivät karhua kantaisänään, joka oli syntynyt taivaassa, mutta maan päällä seikkaillessaan yhtynyt kantaäidin kanssa. Kouko, eräs karhun nimistä, tarkoittaa kirjaimellisesti esi-isää.

Karhu oli metsän kuningas, mutta myös taivaan Otava.

Sen elämänpiiri kattoi kaikki ulottuvuudet. Karhun syntytarina kerrotaan länsisuomalaisessa runossa:

Mis on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty?

Tuoll on otso synnytetty, mesikämmen käännytetty: luona kuun, tykönä päivän, otavaisen olkapäillä.

Sielt on maahan laskettuna kultaisessa kätkyessä, vitjoissa hopeisissa.

Paitsi jumalallista alkuperää oleva esi-isä, karhu oli vaarallinen petoeläin. Siksi sitä myös metsästettiin, tosin vain tarkkojen rituaalisten sääntöjen mukaisesti.

– Karhua ei tapettu, vaan se kaadettiin ikään kuin taistelussa kunniakkaan soturin tavoin, Pulkkinen kertoo.

Karhut kaadettiin kevättalvella niiden ollessa vielä talviunillaan. Ennen pesälle lähtöä kaatajien tuli elää selibaatissa, peseytyä tarkasti ja pukeutua puhtaisiin vaatteisiin.

Nukkuvaa karhua ei saanut tappaa pesäänsä, vaan se piti herättää ensin herätyslaululla.

Kaksi kertaa vuodessa karhua kunnioitettiin erityisillä juhlamenoilla. Kevättalvella järjestettiin peijaiset kaadetun karhun kunniaksi ja kesällä vietettiin karhunpäivää.

– Peijaisissa saatiin osa karhun voimasta itselle. Sen avulla pärjättiin paremmin olemassaolon taistelussa.

Peijaisissa näyteltiin uudestaan karhun ja kantaäidin häät. Ne olivat myös syömä- ja juomajuhla, jossa metsästäjät söivät karhun pään ja sen kallosta juotiin olutta. Hampaat jaettiin kaatajien kesken.

Juhlan huipennukseksi karhun kallo ripustettiin mäntyyn, ja loput luista haudattiin anatomisesti oikeaoppiseen järjestykseen puun juurelle. Tämän oli tarkoitus mahdollistaa karhun palaaminen taivaalliseen alkukotiinsa ja uudelleensyntyminen ja siten taata pyyntionni jatkossakin.

Kaikkia juhlinta ei miellyttänyt. Karhupeijaiset olivat suomalaisen pakanallisuuden näkyvin ilmaus ja siten kirkon näkökulmasta erityisen paheksuttavia.

– Karhumytologia oli totemistista ja ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa, Pulkkinen sanoo.

Hän kertoo, että vielä 1600-luvun alussa pienen keskisuomalaisen paikkakunnan kirkkoherra soitti kirkonkelloja kyläläisten palatessa karhumetsältä. Vuosisadan kuluessa ja puhdasoppisuuden vaatimusten kasvaessa yhteiselo kuitenkin loppui.

Kirkko alkoi pelätä karhun kamppailevan seurakuntalaisten sieluista itsensä Kristuksen kanssa. Papit saarnaKirkon asenne karhumenoja vastaan, oli ylimielinen.” sivat ja Margareta neitsyen päivä Pappi ja teologian tohtori siirrettiin Suomessa ja Baltian Pauliina Kainulainen maissa vietettäväksi viikkoa aikaisemmin kuin muualla, karhunpäivänä. Heinäkuussa 1640 Turun piispa Isak Rothovius saarnasi karhunpalvontaa vastaan Turun Akatemian avajaisissa.

– Kun karhu vangitaan, järjestetään pimeässä kestit, juodaan karhun malja pääkallosta, äännellään ja murahdellaan kuten karhu ääntelee. Näin saadaan muka enemmän onnea, Rothovius pilkkasi.

Karhumenoista oli päästävä eroon keinolla millä hyvänsä.

– Kirkon asenne oli ylimielinen, sanoo pappi ja teologian tohtori Pauliina Kainulainen.

Hän on tutkinut suomalais-ugrilaisten kansojen luontosuhdetta teologian näkökulmasta. Kainulaisen mukaan kirkko suhtautui kansanuskoon ja sen pohjana olevaan maailmankatsomukseen tarpeettoman kielteisesti.

– Vanhassa tavassa ymmärtää ihmisen paikka luonnossa oli ekologista viisautta, josta kirkko olisi voinut hyötyä.

Nyt meni lapsi pesuveden mukana.

Kirkko piti kansanuskoa kilpailijanaan. Niin syntyi kahden uskonnon ja samalla kristinuskon ja luonnon välinen vastakkainasettelu.

Kainulaisen mielestä näin ei olisi tarvinnut olla. Viimeistään 2000-luvulla kirkko voisi arvioida uudelleen suhdettaan muinaiseen uskomusperinteeseen. Vanha suomalaisugrilainen luontosuhde voisi kehystää kristillistä teologiaa.

”

nnostunut entisajan jumaluuksista, ne – En ole kiinnostunut oriankirjoissa. Mutta perinteeseen liittyy pysykööt historiankirjoissa. uten syvä yhteenkuuluvuus eläinten ja puimyös hyvää kuten kä ajatus kohtuullisuudesta, Kainulainen den kanssa sekä sanoo.

Osalle suomalaisista alaisista karhu on edelleen pyhä eläin. me pitää hengissä esi-isien maailmankuvaa ja – Haluamme tä asemaa, joka karhulla on muinoin ollut, kunnioittaa sitä uskoinen Tuula Muukka. sanoo suomenuskoinen koiset pyrkivät jatkamaan ennen krisSuomenuskoiset tinuskon tuloaa vallinneita uskomuksia ja perinteitä. Lähteinä käytetään esimerkiksi kansanrunousarkistoa jaa mallia otetaan sukulaiskansoilisilta. Muukan mukaan monet ta kuten virolaisilta. komukset ovat säilyneet näihin paikalliset uskomukset ullisena perimätietona. päiviin asti suullisena n liikkeessä keskeinen asema, Karhulla on lä oli muinaisten suomalaisaivan kuten sillä un suomenuskoiset perusten parissa. Kun tta sitten oman yhdistyktivat kaksi vuotta ksi Karhun kansa. sen, tuli nimeksi – Se tuntui osuvimmalta. Suomataan myös usein jörrilaisiahan sanotaan mme murahteluksi. köiksi ja kieltämme erustettiin, sillä suoYhdistys perustettiin, menuskoiset haluavat virallisen n yhdyskunnan aseuskonnollisen allituksen asettaman. Opetushallituksen jalautakunta hylma asiantuntijalautakunta isen hakemuksen käsi ensimmäisen n alussa, mutta tämän vuoden un kansa jätti uukeväällä Karhun den, korjatun version. Virallistteena on vähentamisen tavoitteena uloja. tää ennakkoluuloja. menuskoiset eivät Kaikki suomenuskoiset et olla mukana tosin halunneet hankkeessa. me hakemusta – Jouduimme elemään itvarten määrittelemään oamme tarseämme ja uskoamme ki eivät halua kemmin. Kaikki nolliseen yhkuulua uskonnolliseen dyskuntaan, jaa joku voi kokea, että juuri minun tapani uulluksi. uskoa ei tule kuulluksi. eskeinen osa Muukalle keskeinen non pyhyyuskoa on luonnon minen ja sen den tunnustaminen nen. Karkunnioittaminen. rityisasehulla on oma erityisasemansa. enki mer– Karhun henki kitsee voimaa. Siltä voin amaan tapyytää apua samaan titty rupaan kuin kristitty alalta tai koilee sitä Jumalalta hilta. muslimi Allahilta. mboloi mi– Karhu symboloi