Rämö, Matti - Vanha-Majamaa, Anton: Sitkeä Jussi (Docendo) by Kirja.fi

M AT T I R Ä M Ö • A N T O N VA N H A - M A J A M A A

80 VUOTTA ELOKUVAA, KRIISEJÄ JA TÄHTILOISTOA

M AT T I R Ä M Ö • A N T O N VA N H A - M A J A M A A

80 VUOTTA ELOKUVAA, KRIISEJÄ JA TÄHTILOISTOA

FSC Finnish C021394 New MIX Paper Landscape BlackOnWhite

Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö, WSOY:n kirjallisuussäätiö sekä Suomen tietokirjailijat ry ovat tukeneet tämän kirjan tekemistä.

S I S Ä L LY S ALKUSANAT........................................................................................................... 8 1. 1944 JUSSIT SYNTYY............................................................................................ 11 2. 1945–1959 SUOMALAINEN ELOKUVA VÄÄRÄLLÄ TIELLÄ ..................................................... 37 3. 1960-LUKU UUSI AALTO, VANHAN POLVEN JUSSIT ............................................................. 79 4. 1970-LUKU KARVALAKKIGLAMOURIN AIKA.....................................................................143 5. 1980-LUKU UUSI UUSI AALTO........................................................................................185 6. 1990-LUKU SIVU KÄÄNTYY HITAASTI............................................................................. 225 7. 2000-LUKU SHOW-AIKA...............................................................................................279 8. 2010-LUKU NAISET ASTUVAT LAVALLE...........................................................................327 9. 2020-LUKU ”KYLLÄ SITÄ KELPAA JUHLISTAA” ................................................................375 KIITOKSET........................................................................................................412 VIITTEET..........................................................................................................413 HENKILÖHAKEMISTO......................................................................................... 424

ALKUSANAT Erot ovat pieniä mutta selviä. Toisen patsaan olkapäät ovat leveät ja pää takakenossa, katse ylpeästi kohti yläviistoa. Valkoisessa pinnassa on harmaita sävyjä. Puukko erottuu selvästi solakalta vyötäröltä, jalustassa lukee ”Elokuvajournalistit”. Patsas komeilee tämän kirjan kannessa. Toinen patsas on vieruskaveriaan tanakampi ja valkoisempi. Hartiat tuskin erottuvat, ja katse on suunnattu eteenpäin. Puukko on kadonnut. Jalustassa lukee ”1992”. Näyttelijä Esko Salmisen kaakeliuunin reunalla seisovat kahden eri sukupolven Jussit. Ensimmäisen sai Salmisen äiti, näyttelijä Kyllikki Väre sivuosistaan elokuvissa Herra ja ylhäisyys (1944) ja Vaivaisukon morsian (1944). Jälkimmäisen sai Salminen itse psykopaatin sivuroolista elokuvassa Tuhlaajapoika (1992). Väreen saama Jussi jaettiin 16. marraskuuta 1944 helsinkiläisessä Ravintola Adlonissa kaikkien aikojen ensimmäisessä Jussi-juhlassa. Jatkosodan lopusta ei ollut kahta kuukauttakaan. Kansa kaipasi piristystä, ja elokuvien eskapismi vastasi huutoon. Jussi seurasi tähtipölyä mutta ei halunnut kimaltaa liikaa. Oscarien rinnalla kipsipatsas on kotikutoinen ilmestys, suomalaisen elokuva-alan karhea symboli.

Ben Renvallin suunnitteleman Jussi-patsaan malli on vuosikymmenien aikana muuttunut, ja niin on itse palkintokin. Sen perustanut Elokuvajournalistit ry hajosi sisäisiin kiistoihin, mutta perinnettä jatkoi elokuva-alan toimijoita laajemmin edustava Filmiaura. Tässä kirjassa tarkastelemme 28,5-senttisen patsaan silmin suomalaisen elokuvan ja yhteiskunnan muutosta. Jussi on nähnyt kotimaisen elokuvan studiovuodet, niitä seuranneen kriisin ja monta, yhä kansainvälisempää uutta aaltoa. Palkintojuhlat ovat kulkeneet täpötäysistä illallistilaisuuksista autioon työväenopiston juhlasaliin ja lopulta satojentuhansien tv-katsojien gaalaviihteeksi. Juhlissa on sammallettu kiitoksia ja pahoiteltu kotimaisen elokuvan kehnoa tasoa, puitu metoo-liikkeen paljastamia epäkohtia ja jaettu sukupuolineutraaleja palkintoja. Kipsipatsaita on himoittu ja halveksittu, ajan myötä vähintäänkin arvostettu. Samalla kotimaisen elokuvan estetiikka ja arvomaailma ovat päivittäneet itsensä moneen kertaan, Valkoisista ruusuista Kahdeksan surmanluodin ja Napapiirin sankarien kautta Auroraan. Aikansa keskeisiä Jussi-voittajia käsittelemme erillisissä esseissä. Jussi on kestänyt elokuva-alan alamäet, kulttuuriradikalismin puhurit ja järjestöriidat. Monta kertaa se on ollut niin huonossa jamassa, että palkinnon yltämistä 80 vuoden ikään voi pitää pienoisena ihmeenä. Heikoimmillakin hetkillä Jussi on merkinnyt kotimaiselle elokuva-alalle niin paljon, että sille on löytynyt puolustajia. Olemme kahlanneet tätä kirjaa varten läpi Filmiauran arkistot ja haastatelleet noin 50 näyttelijää, elokuvantekijää ja alan muuta vaikuttajaa. Näiden ja lukuisien muiden lähteiden avulla kerromme kaunistelemattoman tarinan yhdestä maailman vanhimmista elokuvapalkinnoista, kotimaisen elokuva-alan sitkeyden symbolista, Jussista. Helsingissä 21. tammikuuta 2024, Matti Rämö ja Anton Vanha-Majamaa

–1–

1944

JUSSIT SYNTYY Talvi- ja jatkosodan runtelemassa Suomessa kaivataan kipeästi juhlan aihetta. Sitä tarjoaa kukoistuskauttaan elävä kotimainen elokuva. Vaikka sota on hidastanut tuotantoja ja materiaalipula yltyy, elokuvia tehdään ja katsotaan Suomessa ahkerammin kuin koskaan. Vasta perustettu Elokuvajournalistit ry ottaa tehtäväkseen Jusseiksi ristittyjen elokuvapalkintojen jaon.

Toivo Särkkä: Vaivaisukon morsian 1944 Ansa Ikonen. © KAVI / Suomen Filmiteollisuus SF Oy

avintola Adlonissa vietettiin 16. marraskuuta 1944 historiallista iltaa. Elokuvajournalistit ry jakoi tuolloin kaikkien aikojen ensimmäiset Jussi-palkinnot vuoden parhaiden elokuvien tekijöille. Kluuvin Pörssitalossa, nykyisen Restaurant Pörssin paikalla sijainnut Adlon oli Helsingin arvostetuimpia ruoka- ja viihderavintoloita. Sinne kuljettiin rakennuksen sisäpihan, Linnapihan, kautta. Oviaukon yllä välkkyi valokyltti ”Adlon”, ja ovea reunustivat molemmilta puolin toiseen kerrokseen kavunneet portaat. Sisällä valkoisin pöytäliinoin kruunatut pöytäryhmät, kukkakuvioinen kokolattiamatto ja juhlasalin keskellä komeillut tanssilattia loivat hyvät puitteet pidoille. Adlonissa oli kuvattu myös paljon suomalaisia elokuvia, kuten Juurakon Hulda (1937) ja Rikas tyttö (1939). Sopivampaa paikkaa kotimaista elokuvaa juhlistaneelle gaalalle tuskin olisi voinut keksiä. Jussi-gaalasta oli ilmoitettu näkyvästi sanomalehdissä. Mainoksissa oli kehotettu kaikkia kiinnostuneita lunastamaan lippunsa tilaisuuteen Adlonin hovimestarilta. Illalliskortin hinta oli 100 markkaa, ja illallistuotot luvattiin rajaseudun evakuoiduille lapsille. Kysyntä oli ollut kova: neljä päivää ennen gaalaa Helsingin Sanomissa kerrottiin, että kaikki gaalapöydät oli varattu.1 Pääsylipuista käytiin kauppaa mustassa pörssissä, ja liputta jääneiden kerrotaan yrittäneen keplotella itsensä juhlaan lahjuksilla keittiön kautta. Lisäpöytien avulla Adloniin saatiin ahdettua noin 400 ihmistä. Sali oli tupaten täynnä. Pöydissä istui kotimaisen elokuvan silmäätekeviä Toivo Särkästä Marie-Louise Fockiin ja Tauno Palosta Joel ”Jopi”Rinteeseen. Kunniavieraana oli opetusministeri Kalle Kauppi, joka sai istua Ansa Ikosen ja Elokuvajournalistit ry:n hallitusjäsenen Salama Simonen-Hirvosen välissä.2 Kaupin läsnäolo osui dramaattiseen hetkeen: Urho Castrénin hallitus kaatui gaalaa seuraavana päivänä, ja Kauppi luopui ministerinsalkustaan. Kyseessä on Suomen historian toiseksi lyhytikäisin (58 päivää) hallitus.3

Sodan aiheuttamasta pula-ajasta huolimatta pukuloisto hiveli silmiä. Vaikka vaatetavaran myyntiä säännösteltiin, naisvieraiden asuissa oli silkkiä, brokadia ja pitsiä. Paremman puutteessa iltapuku kankaaksi kelpasivat verhot ja pöytäliinat.4 Miehet olivat pukeutuneet smokkeihin. Tarjoilijat ja kuvaajat puikkelehtivat ihmismeressä, ja tupakansavu leijaili ilmassa. Tunnelma oli riehakas: vieraat olivat ottaneet vakavissaan järjestäjien toiveen, että nyt juhlittaisiin. Illan mittaan nautittu alkoholi vain lisäsi riemukkuutta. Sotajoukkojen laajamittaisen kotiutuksen takia ravintoloihin oli määrätty anniskelukielto. Adlonissa piilopulloja vaihdeltiin pöytien alla ja eteisaulaan jätetyn palttoon taskusta käytiin nappaamassa ”kohennustippoja”.5 Tarve juhlimiselle oli kova, sillä maailma oli säröillä. Pitkä ja kivulias jatkosota oli runnellut Suomea. Helmikuisten Helsingin suurpommitusten sirpalevaurioita näkyi siellä täällä, ja muun muassa Helsingin yliopiston päärakennus oli osin tuhoutunut. Yli 60 000 suomalaista oli kaatunut sodassa, ja mieliala oli apea. Välirauha oli solmittu Moskovassa 19. syyskuuta, vain vajaat kaksi kuukautta ennen Jussi-gaalaa, ja pohjoisessa sotaa käytiin vielä entisiä aseveljiä saksalaisia vastaan. Jussi-palkinnot kuvastivat sekä paluuta normaaliin että uuden aikakauden alkua. Sota oli väistymässä ja uusi sivu kääntymässä Suomen historiassa. Mitä kaikkea se vielä merkitsisikään kotimaiselle elokuvalle?

Sotavuosien todellisuuspakoa Suomen elokuvateollisuus muodostui käytännössä 1930-luvulla. Merkittävimmät tuotantoyhtiöt olivat Suomi-Filmi ja Suomen Filmi teollisuus. Suomi-Filmi oli niistä vanhempi ja perinteikkäämpi. Vuonna 1919 perustettu yhtiö hallitsi Suomen orastavia elokuvamarkkinoita

alkuun käytännössä yksin, mutta 1930-luvulla asetelma muuttui. Suomi-Filmi oli ajautunut pahoihin vaikeuksiin Yhdysvaltoja koetelleen laman sekä johtajansa Erkki Karun epäonnistuneiden bisnesliikkeiden vuoksi. Vuonna 1933 Karu joutui eroamaan pestistään.6 Johtajan paikkaa pitivät lyhyesti Aarne Wuorenheimo, Väinö Mäkelä ja Matti Schreck, kunnes vuonna 1945 tehtävään valittiin studion pääohjaaja sekä tuotantopäällikkö Risto Orko (1899–2001). Karu, joka oli ohjannut Suomi-Filmille historian ensimmäisen äänten kanssa kuvatun suomalaisen elokuvan, Tukkipojan morsiamen (1931), perusti heti erovuonna kilpailevan yhtiön, Suomen Filmiteollisuuden. Nimi lyhennettiin logossa muotoon SF. Suomi-Filmiä muistuttanut nimivalinta kieli joko sodanjulistuksesta tai yrityksestä ratsastaa kilpailijan maineella – mahdollisesti molemmista. Halu haastaa entinen työnantaja ykkösstudion paikasta oli vahva, ja Suomen Filmiteollisuus nousikin muutamassa vuodessa Suomi-Filmin rinnalle tuotantomäärissä. 1940-luvulle tultaessa SF oli jo niskan päällä. Asetelma muistutti Hollywoodia, jossa katsojista kilpaili viisi suurta studiota Paramount Pictures, Warner Bros., RKO Pictures, Metro-Goldwyn-Mayer ja 20th Century Fox. Amerikkalaiset studiot kiinnittivät ohjaajia ja näyttelijöitä palkkalistoilleen pitkillä sopimuksilla, jotka estivät kilpailijan tuotannoissa esiintymisen. Suomessa toimittiin samoin: Armand Lohikoski teki koko uransa SF:llä, etupäässä Pekka ja Pätkä -elokuvia ohjaten, Valentin Vaala taas ohjasi Suomi-Filmille vuosina 1935–1963 peräti 39 pitkää elokuvaa. Näyttelijä Regina Linnanheimo oli ensin Suomen Filmiteollisuuden kassamagneetti, kunnes hänet vuonna 1943 kaapattiin Suomi-Filmille tuon ajan mittapuulla valtavalla 10 000 markan kuukausipalkalla (nykyrahassa n. 2 100 euroa).7 Edes nimekkäimpien naisnäyttelijöiden palkat eivät juuri nousseet yli 6 000 markan. Samalla kaapattiin kilpailijalta myös Tauno Palo, jonka kuukausipalkka oli peräti 25 000 markkaa (n. 5 300 euroa). Palkkatasa-arvosta oltiin siis kaukana.8

Hollywoodista opittu tehdasmainen ajattelu näkyi kuukausipalkkaisten työntekijöiden lisäksi siinä, että yhtiöillä oli omat puusepänverstaansa, sähköosastonsa, ompelimonsa ja konttorinsa – sekä tietenkin studionsa, joissa elokuvia kuvattiin. Suomi-Filmin studiot sijaitsivat ensin Vironkadulla ja sitten Munkkiniemessä, SF:n taas ensin Fredrikinkadulla ja myöhemmin kuuluisassa Liisankatu 14:ssä. Elokuvien tuotantomäärät jatkoivat Suomessa kasvuaan läpi 1930-luvun, mitä auttoi elokuville myönnetty verovapaus. Vuosikymmenen aikana Suomessa tuotettiin yhteensä 98 pitkää elokuvaa, joista seitsemän oli dokumentteja. Ahkerin tuotantoyhtiö oli Suomi-Filmi, joka julkaisi 33 elokuvaa. Studion suurin menestys oli Risto Orkon ohjaama romanttinen komedia Siltalan pehtoori (1934), joka keräsi teattereissa lähes miljoona katsojaa. Katsojaluvut tältä ajalta perustuvat elokuvahistorioitsija Kari Uusitalon arvioihin, sillä Suomen elokuvasäätiön virallinen katsojalukujen tilastointi aloitettiin vasta vuonna 1970. Myös Valentin Vaalan elokuvat löysivät yleisönsä hyvin: Juurakon Huldan (1937) arvioidaan saaneen miljoona katsojaa, muita hittejä olivat Vaimoke (1936) sekä Niskavuoren naiset (1938). Kaikissa kolmessa näytteli aikansa suurin filmitähti Tauno Palo. Aggressiivisesti kasvanut Suomen Filmiteollisuus nousi vuosikymmenen mittaan kilpailijansa rinnalle niin tuotantomäärissä kuin suosiossa. SF tuotti varsinkin menestyneitä komedioita. Sellaisia olivat esimerkiksi Aku Korhosen tähdittämät kolme Lapatossu-elokuvaa (1937‚ 1939 ja 1940). Suosittuja olivat myös Erkki Karun viimeisiksi jääneet elokuvat Syntipukki ja Roinilan talossa (molemmat 1935) sekä Toivo Särkän ja Yrjö Nortan ohjaama, samannimiseen näytelmään perustunut Pohjalaisia (1936). Kun SF:n perustaja Erkki Karu menehtyi yllättäen vuonna 1935, Suomen Filmiteollisuuden uudeksi johtajaksi nousi Toivo Särkkä (1890–1975), joka käytti tuottajana nimestään lyhennettä T. J.

Särkkä. Tästä eteenpäin näiden kahden studion välinen taistelu henkilöityi Särkkään ja Suomi-Filmin Risto Orkoon. Miesten välejä on kuvailtu parhaimmillaankin vain ulospäin korrekteiksi. Heidän elokuvamakunsa erosivat selkeästi toisistaan: SF luotti kansanomaisiin aiheisiin ja komedioihin, Suomi-Filmiä kiinnosti kaupunkilaisarki.9 Särkkä suhtautui elokuvaan Orkoa enemmän metritavarana ja yritti maksimoida tuotannossa olevien elokuvien määrän. Toisaalta studiot myös seurasivat toisiaan. Molemmat tuottivat 1930-luvun lopussa isänmaallisia aatedraamoja: Suomi-Filmi esimerkiksi Risto Orkon ohjaamat elokuvat Jääkärin morsian (1938) ja Aktivistit (1939), SF taas Toivo Särkän jaYrjö Nortan ohjaaman Helmikuun manifestin (1939). Studiot myös ennakoivat Helsingin olympialaisia, joita oli määrä viettää kesällä 1940. Suomi-Filmi tuotti Orvo Saarikiven ohjaaman juoksudraaman Avoveteen (1939), SF:ltä taas ilmestyi Yrjö Nortan ohjaama komedia Lapatossu ja Vinski olympiakuumeessa (1939). Olympialaiset peruttiin myöhemmin sodan takia. Kahden suuren rinnalla yksittäisiä elokuvia tuottivat pienemmät yhtiöt, kuten Adams-Filmi, Aho & Soldan, Fennica-filmi, Jäger Filmi ja Eloseppo. Adams-filmiltä lähtenyt Teuvo Tulio tuotti lisäksi itse elokuvansa Laulu tulipunaisesta kukasta (1938), joka oli ilmestymisvuotensa katsotuin kotimainen. Elettiin Suomi-elokuvan kultaisia vuosia, ja moderneja elokuvateattereita rakennettiin ympäri maata. Sitten ensimmäiset pommit putosivat Helsinkiin. 30. marraskuuta 1939 kotimainen elokuvatuotanto seisahtui käytännössä välittömästi. Tekijöitä alettiin kutsua rintamalle, ja monet niistä, joita ei kutsuttu, lähtivät sinne taltioimaan Suomen sotaponnisteluja. Yksi heistä oli Suomi-Filmin johtaja Orko, joka kuvasi rintamalta uutisfilmejä teatterilevitykseen. Televisioita ei vielä ollut, joten teattereissa esitetyt ajankohtaiskatsaukset olivat katsojille ainut tapa nähdä tuoretta dokumentaarista kuvaa maailman tapahtumista. SF:n johtaja Särkkä puolestaan oleskeli Tukholmassa talvisodan loppuun saakka.10

Elokuvateatterit suljettiin talvisodan alettua pariksi viikoksi, minkä jälkeen niitä avattiin hiljalleen Pääesikunnan toivomuksesta paikkakunnilla, jotka eivät olleet sotatoimien kohteina. Yleisöä ei riittänyt näytöksiin entiseen tapaan, mutta kansa kaipasi sodan keskellä viihdykettä. Talvisodan aikana nähtiin kaksi uuden kotimaisen näytelmäelokuvan ensi-iltaa, Jäger Filmin Isoviha 17. joulukuuta 1939 ja Suomen Filmiteollisuuden Serenaadi sotatorvella 26. joulukuuta 1939. Ensimmäinen oli Kalle Kaarnan ohjaama romanttinen epookki, joka oli asetettu alkujaan esityskieltoon, koska sen pelättiin heikentävän Suomen suhteita Venäjään. Jälkimmäinen taas oli Toivo Särkän ohjaama sotilasfarssi, jossa näyttelivät muun muassa Kaarlo Angerkoski, Tauno Palo ja Ansa Ikonen. Aikalaiskriitikot pitivät Serenaadia sotatorvella hauskana ja sujuvana. Vuosikymmeniä myöhemmin tv-esitysten yhteydessä kiinnitettiin kuitenkin huomiota siihen, kuinka sotilaista kertova elokuva tuntui tapahtuvan täysin irrallaan oikean maailman tapahtumista. ”Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun suomalainen elokuva sulki silmänsä ympäröivältä todellisuudelta”, kriitikko Mikael Fränti huomautti vuonna 1983.11 Valtaosa teattereihin tuoduista elokuvista oli dokumentteja. Suomi-Filmi oli tuottanut uutiskatsauksiaan jo ennen sodan syttymistä, ja nyt niissä keskityttiin sota- ja kotirintamien taltiointiin. Yrityksellä oli valmiiksi paljon kalustoa ja osaavia tekijöitä, sillä sen oli ollut määrä filmata yksinoikeudella kesäksi 1940 kaavaillut Helsingin olympialaiset. Lisäksi Suomi-Filmi oli organisoinut valmiin levitysketjun, jolla filmit saataisiin teattereihin myös ulkomailla. ”Olympialaiset ehkä muuttuivatkin maaotteluksi verivihollistamme vastaan ja niin niiden filmauskin. Taistelutantereena ei ole valkoinen stadionimme, vaan lumiset metsämme”, Risto Orko sanoi lehtihaastattelussa.12

13. maaliskuuta 1940 julistettu välirauha merkitsi alan hetkellistä elpymistä. Teattereihin tuotiin talvisodan ”kunnian päivistä” kertovia dokumentteja, ja elokuvastudioissa alkoi taas vilinä. Sodan takia julkaisematta jääneet elokuvat puskettiin teattereihin ja keskeytyneet tuotannot saatettiin valmiiksi. Talvisota ei lopulta hidastanut kotimaista elokuvateollisuutta, sillä vuonna 1939 tuotettiin ennätykselliset 22 näytelmäelokuvaa ja vuotta myöhemmin 20.13 Suomessa elettiin näennäisesti rauhan aikaa, mutta Eurooppa oli sodassa. Kansalaiset kyllä tiesivät, että rintamalle voisi käydä kutsu. Epävarmassa ja ahdistavassa ajassa kaivattiin eskapismia. Sitä tarjosivat nostalginen maalaisromantiikka ja pirteät komediat. Suosittuja elokuvia olivat muun muassa Yrjö Nortan iskelmäelokuva SF-paraati (1940), kansanfarssi Tavaratalo Lapatossu & Vinski (1940) ja historiallinen draama Kaivopuiston kaunis Regina (1941). Särkän ohjaamasta nostalgisesta musiikkiromanssista Kulkurin valssi (1941) tuli Suomen siihenastisen historian menestynein elokuva. Sotaa huumorin kautta ja ajankohtaisista tapahtumista etäännytettynä käsitteli suursuosioon noussut Ryhmy ja Romppainen (1941). Kesällä 1941 käynnistynyt jatkosota seisautti tuotannot jälleen. Suomi-Filmin ensimmäinen kokonaan jatkosodan aikana kuvattu fiktioelokuva, Varaventtiili, valmistui vasta kevättalvella 1942. Elokuvamarkkinat pysyivät ”myyjän markkinoina”.14 Ulkomaisten ensi-iltojen määrä hupeni kolmanneksella rauhan vuosiin verrattuna, mikä helpotti entisestään kotimaisten studioiden asemaa. Käytännössä jokainen kotimainen ensi-ilta täytti katsomot, ja katsojaluvut laskettiin sadoissa tuhansissa, jopa miljoonissa. Kaikkien aikojen katsotuimpien suomalaisten elokuvien kärkikymmenikössä on yhä kaksi elokuvaa vuodelta 1941, molemmat Särkän ohjaamia. Kaivopuiston kaunis Regina sai noin 760 000 ja Kulkurin valssi peräti 1,5 miljoonaa katsojaa. Elokuvien suosioon auttoi osaltaan se, ettei muita huvituksia juuri ollut tarjolla. Tanssien järjestäminen oli sodan aikana kielletty,

sillä sitä pidettiin sopimattomana, kun rintamalla kaatui sotilaita. Ravintoloiden aukioloaikoja ja asiakkaille myytävien alkoholiannosten määrää rajoitettiin. Ei ihme, että Adamsin ja Kino-Palatsin penkit houkuttivat. Haasteitakin riitti. Elokuva-alaa oli repinyt niin kutsuttu filmiriita, joka kytkeytyi kahden suurvallan väliseen mittelöön. Alan yhdistysten keskusjärjestö Suomen Filmikamari oli liittynyt 1930-luvulla saksalaisjohtoiseen kansainväliseen filmikamariin IFN:ään, joka vaati sodan sytyttyä jäsenmaitaan kieltämään yhdysvaltalaisen elokuvan esittämisen. Suomessa tekijät jakautuivat Saksan toiveita kunnioittaneeseen ja niitä vastustaneeseen siipeen. Asetelma oli haastava: ohjelmistosta yli puolet oli yhdysvaltalaista elokuvaa, kun taas raakafilmi, laboratoriotarvikkeet sekä projektorien vaatimat kinohiilet tulivat Saksasta.15 Filmikamari hajosi kahtia, ja saksalaismieliset perustivat oman keskusjärjestönsä Suomen Filmiliitto ry:n. Sen riveissä olivat muun muassa Suomi-Filmin johtajat Matti Schreck ja Risto Orko. Tuottajien linja ei välttämättä ollut niinkään ideologinen kuin käytännöllinen: saksalaisten myötäily nähtiin ehtona sille, että filmikamerat jatkaisivat Suomessa pyörimistä. Filmiliitto sai nopeasti paljon valtaa, ja hetken näytti siltä, että yhdysvaltalaisen elokuvan levittämistä todella rajoitettaisiin. Näin ei kuitenkaan ehtinyt käydä. Saksa hävisi sodan, ja väli rauhan jälkeen kiellettiinkin saksalaisten elokuvien tuominen. Tyhjiötä täytettiin ennen kaikkea amerikkalaisilla filmeillä. Hajonneen Filmiliiton jäsenet hakivat uudestaan Filmikamarin jäsenyyttä. Osa hyväksyttiin heti, osa sai odottaa päätöstä vuosienkin ajan. Siitä lähtien Suomen Filmikamari ry. on ollut alan ainut kattojärjestö. Kotimaista elokuvaa kattavasti kronikoineen Kari Uusitalon mukaan filmiriidan harvoja hyviä puolia oli se, että elokuva-alan eri haarojen järjestäytymisprosentti kohosi huomattavasti.16

Poliittisen ja ideologisen väännön lisäksi sota merkitsi pulaa resursseista. Säännöstelykausi ulotti lonkeronsa myös elokuva-alaan. Tammikuussa 1941 valtio pani kotimaisen elokuvan verolle yhdentoista sapattivuoden jälkeen. Veroluokittelu perustui taiteelliseen laatuun: taide-elokuvien veroprosentti oli kymmenen, muiden viisitoista. Lokakuussa 1943 vero-osuudet nostettiin peräti 25 ja 35 prosenttiin. Tuotantokulut siis nousivat, mutta hintasäännöstely esti korottamasta lipunhintoja samassa suhteessa. Niinpä menestymisestä tuli entistä vaikeampaa.17 Elinkeinotoiminnan säännöstelytoimikunta kielsi vuonna 1944 hetkellisesti elokuvalehtien julkaisun, koska niitä pidettiin tarpeettomina. Kultaisten vuosien hiivuttua tarvittiin muistutuksia siitä, kuinka hieno ja arvokas asia kotimainen elokuva on. Ja mikä olisi parempi tapa muistuttaa tästä kuin kunnon kekkerit?

Elokuvajournalistit ry syntyy Tapio Vilpponen (1913–1994) oli todellinen moniosaaja.18 Raumalla vuonna 1913 syntynyt ja Vehmersalmella Pohjois-Savossa varttunut Vilpponen päätyi Ateneumin graafisen linjan kautta vuonna 1936 mainostekstien laatijaksi mainostoimisto SEK:hon. Kun talvisota katkaisi työt, Vilpponen pestautui Suomi-Filmille.19 Asepalvelukseen Vilpponen ei kelvannut, sillä hän oli menettänyt kuulonsa seitsemänvuotiaana. Vilpponen oli pudonnut veneen kyydistä veteen, minkä seurauksena korvaan oli mennyt vettä ja se oli tulehtunut. ”Siihen aikaan ei ollut kunnollisia hoitokeinoja”, Vilpposen poika Nemo Vilpponen kertoo. ”Lääkäri neuvoi häntä pitämään suussa kuumaa hiekkaa.” Nemo sanoo, ettei hänen isänsä tykännyt viittomakielestä vaan luki mieluummin huulilta. Artikulaatio oli Tapiolla heikentynyt.20

Suomi-Filmissä Tapio Vilpponen työskenteli suhdetoimintamiehenä ja lavastajana. Hänen ensimmäinen lavastustyönsä oli Risto Orkon ohjaama armeijakomedia Ryhmy ja Romppainen (1941). Vuonna 1943 Vilpponen ryhtyi päätoimittamaan elokuvastudion julkaisemaa Uutisaittaa, ja hän jatkoi tehtävässä vuoteen 1953 asti. Vilpponen oli siis samaan aikaan elokuvatoimittaja ja elokuvantekijä. Tällaiset kaksoisroolit eivät olleet Suomessa tuohon aikaan tavattomia. Vuonna 1944 Vilpponen kutsui koolle joukon helsinkiläisiä elokuvatoimittajia. 16. syyskuuta päivätyssä Elokuvajournalistit ry:n perustamiskokouksessa olivat Vilpposen lisäksi läsnä toimittajat Toini Aaltonen, Annikki Arni, Aino Aurela-Laaksonen, Raoul af Hällström, Hans Kutter, Olavi Linnus, Toini Pyykkö-Vilppunen, Salama Simonen-Hirvonen ja Paula Talaskivi.21 Elokuvajournalistit ry:n tehtäviksi määriteltiin yhtäältä edistää kotimaista elokuvajournalismia ja -debattia, toisaalta jakaa tunnustusta alan tekijöille. Yhdistys hyväksyttiin yhdistysrekisteriin 13. lokakuuta 1944.22 Kaksoisrooli elokuvatoimittajana ja elokuvantekijänä oli auttanut Vilpposta katsomaan elokuva-alaa monesta vinkkelistä. Hänen yhtenä Elokuvajournalistien perustamisen motiivinaan saattoi olla halu nostaa oman taiteellisen työn näkyvyyttä. Vilpponen sai urallaan viisi Jussia. Vilpponen ei ollut pelkkä elokuvamies: 1940-luvun lopulla hän muutti Brasiliaan, missä hän työskenteli yökerhoalalla sekä lentotoimiston mainospäällikkönä. Hän maalasi tauluja ja kirjoitti Jean Baptiste Montaubanin nimellä satoja kioskiromaaneja. Suomeen palattuaan hän jatkoi Suomi-Filmillä mainos- ja taideosaston päällikkönä, laati käsikirjoituksia SF:lle ja Veikko Itkoselle, työskenteli Mainos-TV:n päälavastajana ja taideosaston päällikkönä sekä pyöritti omaa PR-toimistoaan. Vielä eläkevuosinaan Vilpponen lavasti muun muassa Kansallisteatterin esityksiä.

SITKEÄ JUSSI – 80 VUOTTA ELOKUVAA, KRIISEJÄ JA TÄHTILOISTOA TARJOAA AINUTLAATUISEN IKKUNAN UUTTA KULTAKAUTTAAN ELÄVÄN KOTIMAISEN ELOKUVAN HISTORIAAN. Jussi-palkinto syntyi halusta juhlia, kun maailma ympärillä paloi. Ensimmäiset Jussit jaettiin sodan runtelemassa Helsingissä syksyllä 1944 pramein juhlallisuuksin. Siitä lähtien ne ovat peilanneet suomalaista elokuvaa. Palkintoja on jaettu teattereissa ja Finlandiatalossa, mutta myös auditoriossa ja työväenopiston juhlasalissa. Suomalaisen elokuvan historiaan mahtuu huippuvuosia ja totaalista alakuloa, pidäkkeetöntä iloa ja repiviä riitoja. Jusseja on pokattu smokeissa ja farkuissa. Gaalassa on laulettu ja ryypätty, käsitelty metoo-ilmiötä ja juhlittu tyttöenergiaa. Surkeimmillaan palkintoja on jätetty jakamatta, koska tarjonta on ollut niin heikkoa. Jussi on ollut uhattuna, mutta aina se on noussut takaisin juhlistamaan suomalaista elokuvaa ja sen tähtiä Regina Linnanheimosta Krista Kososeen ja Matti Kassilasta Aki Kaurismäkeen. Kuva: Petri Mast

MATTI RÄMÖ (s. 1979) on Suomen Kuvalehden toimittaja, tietokirjailija ja kriitikko. Hän on erikoistunut tutkivaan journalismiin ja elokuvaan. ANTON VANHA-MAJAMAA (s. 1988) on helsinkiläinen journalisti, tietokirjailija ja kriitikko. Hän on kirjoittanut kolme tietokirjaa ja istuu Filmiaura ry:n hallituksessa.

*9789523827004*

KL 77.4 ISBN 978-952-382-700-4 www.docendo.fi

Kansikuvat: Veikko Somerpuro Kansi: Jarkko Lemetyinen