Smale, Holly: Geek Girl. Kohellusta korkokengissä (Tammi)

Kohellusta korkokengiss채

Tammi

Kohellusta korkokengissä

Suomentanut Marja Helanen KustannusosakeyhtiĂś Tammi Helsinki

model 1 2 3

pienoismalli, malli, esikuva, mannekiini, (taiteilijan) malli, (valokuva)malli, mallinukke, mallikappale, kuva malli-, esi-, ihannekuvallinen muovailla, suunnitella, laatia, muovata, olla mallina, työskennellä mannekiinina

malli

esine, kuva, kuvio, kaava 2 esikuva, esimerkki 3 tyyppi, muoto, tyyli, kuosi, tapa 4ark. tyyli, tapa, tahti, meininki 5a kuvataiteilijan aiheenaan käyttämä kohde 5b muotia yllään esittävä henkilö, mannekiini 1

5

1 Nimeni on Harriet Manners, ja olen malli. Tiedän sen varmasti, koska: 1. On maanantaiaamu, ja minulla on ylläni kultainen tutu, kultainen jakku, kultaiset ballerinat ja kultaiset korvakorut. Kasvoni on maalattu kultaisiksi ja pääni ympäri on kiedottu pitkä kultarihma. En minä yleensä pukeudu niin maanantaisin.

2. Minulla on henkivartija. Korvakorut ovat niin kalliit, että veskissä käytyäni kaapin kokoinen mies tutkii korvalehteni varmistaakseen, etten ole vahingossa vetänyt korviksia pöntöstä alas.

3. En ole saanut hymyillä kahteen tuntiin.

4. Aina kun haukkaan donitsia pysyäkseni voimissani, kaikki vetäisevät henkeä aivan kuin olisin kumartunut lipaisemaan lattiaa.

7

5. Suuri kamera sojottaa suoraan kasvoihini, ja mies sen takana hokee: ”Hoi, malli!” ja napsuttelee minulle sormiaan.

On muitakin merkkejä – minä vähän murjotan ja teen pikkuruisia, robottimaisia liikkeitä parin sekunnin välein – mutta niistä ei välttämättä voi päätellä mitään. Isä tanssii juuri niin, kun televisiosta tulee automainos.

No, viimeinen seikka, josta tiedän olevani malli: 6. Minusta on tullut siro, elegantti ja tyylikäs olento.

Oikeastaan voisi sanoa, että olen todellakin aikuistunut siitä, kun viimeksi minut tapasit.

Kehittynyt. Puhjennut kukkaan.

En kirjaimellisesti. Olen täsmälleen saman kokoinen ja muotoinen kuin puoli vuotta sitten ja puoli vuotta sitä ennen. Mitä naisellisiin muotoihin tulee, puberteetti muistuttaa aika lailla koulun verkkopallokapteenia: se valitsee minut sumeilematta vihonviimeisenä.

Ei, puhun vertauskuvallisesti. Minä vain heräsin yhtenä aamuna ja PAM: muoti ja minä olimme yhtä. Työskentelimme yhdessä, autoimme toisiamme. Niin kuin krokotiili ja pieni egyptiläinen kahlaajalintu, joka kömpii pedon suuhun nokkimaan lihanmurut sen hampaista. Paitsi tietenkin paljon hohdokkaammalla ja hygieenisemmällä tavalla.

8

Aion olla sinulle täysin vilpitön: muoti on muuttanut minut. Nörtti on poissa, ja hänen paikallaan on joku hohdokas. Suosittu. Siisti.

Tuliterä Harriet Manners.

9

2 Oli miten oli. Kun on täysin synergiassa muotimaailman kanssa, siinä on se hienous, että kuvaukset sujuvat tosi sutjakasti ja tehokkaasti. ”Jahas”, valokuvaaja Aiden sanoo. ”Mitä me mietimme, malli?”

(Huomaatko, mitä tarkoitan? Mitä me mietimme.

Muodilla ja minulla on oikeastaan yhteiset aivot.) ”Ajattelemme mystisyyttä”, vastaan kuvaajalle. ”Mietimme arvoituksellisuutta. Mietimme käsittämättömyyttä.” ”Miksihän me sellaista mietimme?” ”Koska parfyymilaatikon kyljessä lukee niin.” ”Aivan. Minä mietin Garboa ja Grablea, Hepburnia ja Hayworthia, Bacallia ja Bardotia, mutta saattaisi olla parasta, jos sinä miettisit tosi-tv:n kilpailijoita ja menettelisit päinvastoin kuin he.” ”Selvä”, minä sanon, vaihdan hieman asentoa lattialla ja liikutan jalkaani niin, että jalkapohja on minuun päin.

Sitten nojaudun sirosti sitä kohti. Mystinen. Tartun jakku-

10

ni kulmaan ja kohotan sitä vähän, kuin perhosen siipeä, ja käännän kasvoni alaspäin. Arvoituksellinen. Viimein taivutan selkäni kaarelle ja työnnän käsivarteni esiin niin, että tuijotan ryppyä kyynärtaipeessani. Käsittämätön. ”Selvä.” Aiden nostaa katseensa kamerasta. ”Malli, Yuka Ito oli oikeassa. Sinä todellakin otat hyvin outoja asentoja, mutta se toimii. Oikein ärhäkkää. Oikein muodikasta.”

Mitäs minä sanoin? Minä ja muoti: marssin sen suusta sisään ja ulos, eikä se enää edes yritä syödä minua. ”Ojennahan nyt kyynärpääsi toiseen suuntaan minun ilokseni.” Valokuvaaja kyyristyy, säätää kameran suljinta ja nostaa taas katseensa. ”Kameraa kohti.”

Voihan sokerinekku. ”Siis”, minä sanon liikahtamatta, ”arvoituksellinen, mystinen, käsittämätön. Tautologiaa. Yuka voisi säästää paljon printtitilaa valitsemalla vain yhden.” ”Liikuta sinä vain käsivarttasi.” ”Hmm, onko hän harkinnut sanaa ’vaihettelevainen’?

Vanha sana, sillä kuvattiin tuulta, joka sysi merimiehiä joka suunnasta. Sopii aika hyvin parfyymille, eikö vain?”

Aiden nipistää sormilla nenänvarttaan. ”Aivan. Mitä jos näytät minulle kengänpohjan? Meidän pitäisi yrittää saada se kuvaan kontrastina.”

Karaisen kurkkuani, mieleni alkaa myllertää. ”Ööö… entä Saudi-Arabia, Kiina ja Thaimaa? Niissä maissa on

11

kulttuurisesti epäkohteliasta näyttää jalkapohjaa…” Silmäilen huonetta paniikin vallassa. ”Emme kai halua ottaa sitä riskiä, että suututamme nuo maat?” Heilautan kättäni laajasti, vakuutellen.

Ja jokin hihassani osuu Aidenin silmiin.

Voi ei. Ei, ei, ei. ”Mikä tuo on?” hän kysyy, nousee seisomaan ja tulee sinne, missä minä parhaillaan yritän pyristellä ylös lattialta, mutta jalkani ovat juuttuneet valtaisaan tutuun.

Valokuvaaja tarttuu minua käsivarresta ja nyppää pikkuisen kultaisen tarran jakkuni kyynärtaipeesta. ”Mikä tämä on?” ”Hmm?” sanon nieleskellen ja yritän pyöristää silmäni niin suuriksi kuin ikinä voin.

Aiden tihrustaa tarraa. ”F = ma?” hän tavaa hitaasti. Sitten hän nyppii kolme muuta tarraa jakkuni vuorista. ”U = RxI? Ek = ½mv2? G = mg?”

Ennen kuin ehdin liikkua, hän tempaa kengän jalastani, kääntää sen ympäri ja nyppää korosta tarran. Sitten hän nyppää toisen tarran kyynärtaipeestani ja neljä tutuharson sisäkäänteistä.

Hän räpyttää tarroille pari kertaa silmiään sillä aikaa, kun minä tuijotan lattiaa ja yritän näyttää niin pieneltä kuin ihminen suinkin voi. ”Harriet”, Aiden sanoo hitaasti epäuskoisella äänellä. ”Harriet Manners, pänttäätkö sinä matikkaa kesken minun muotikuvausteni?”

12

Ravistan päätäni ja tuijotan tyhjyyteen valokuvaajan vasemman korvan taakse. Krokotiili ja lintu, kai muistat?

Luulenpa, että toinen meistä ahmaistaan kohta. ”En”, vastaan kaikkein pienimmällä äänelläni. Koska a) on kyse fysiikasta ja b) olen päntännyt kaiken aikaa.

13

3 Hyvä on, olen saattanut venyttää totuutta ihan hitusen.

Tai siis – paljon.

En ole muuttunut. Oikeastaan olen entistä nörtimpi, koska: a) aivojeni harmaa aine kehittää edelleen päivittäin lisäyhteyksiä b) tiedän enemmän faktoja kuin ennen c) koekausi on lopuillaan, joten lyhytkestoiset kognitiiviset kykyni käyvät ylikierroksilla.

En myöskään ole siro, elegantti enkä tyylikäs, mutta sen olet varmaan jo itsekin hoksannut. ”Uskomatonta”, Aiden mumisee ja selaa samalla kameran kuvia. Livahdan huoneen perälle verhon taakse vaihtamaan päälleni koulupuvun.

14

”Anteeksi kauheasti”, huikkaan. ”Ei todellakaan ollut tarkoitus osoittaa halveksuntaa teitä tai krokotii – tuota, muotiteollisuutta kohtaan. Saitteko kelvollisia kuvia?” ”Siitä ei ole kysymys. Tiedätkö, miten moni muu malli himoitsi tätä keikkaa?”

Kyllä. Kun viimeksi olin Infinity Modelsissa, kaksi mallia lukitsi minut komeroon, joten minulta meni tosi iso casting-tilaisuus sivu suun. Jouduin kököttämään kopperossa, kunnes siivoja tuli päästämään minut pois. ”Anteeksi, mutta minulla on tänään loppukoe”, yritän selittää samalla kun kiskon yltäni muhkeaa tutua ja isken kyynärpääni kipeästi seinään. ”Kello kahdelta iltapäivällä maamme koululaitos päättää, onko minulla mitään toivoa tulla palkituksi fyysikoksi. Koko tulevaisuuteni hahmottuu tänään.”

Nykäisen päälleni kouluneuleen, joka tarttuu saman tien päätäni yhä kiertävään kultarihmaan. Seuraa hiljaisuus, kun loikin ”pukuhuoneeseen” ja sieltä pois villapaita kasvoilla, käsivarret kuin hulluina pupunkorvina huiskien. ”Hmm”, Aiden suvaitsee sanoa ja klikkailee edelleen kuvia. ”Olet selvästikin nero ja saat vielä joskus Nobelin palkinnon.” ”Fysiikan loppukoe ei käsittele konkreettista avaruudellista hahmotuskykyä”, puhisen, sohin sokeana päätäni ja kolhaisen samalla polven seinään. ”Vaan käsitteellistä avaruudellista hahmotuskykyä. Ne ovat kaksi täysin eri asiaa.”

15

Onneksi, koska päätäni kiristävä rihma tuntuu takertuneen kaikkeen kahden metrin säteellä. Minulla on olkalaukussani yksityiskohtainen Ajoissa kouluun -suunnitelma, eikä siellä missään kohtaa sanota: Irrota itsesi verhorenkaasta. ”Ei hätiä mitiä, Harriet”, sanon ja kiepahtelen avuttomana. ”Sinulla on vielä tunti ja yksitoista minuuttia aikaa ehtiä junalla kouluun. Tai tunti ja kuusitoista minuuttia taksilla. Aikaa on vaikka kuinka.” ”Tuota… kai tiedät, että peräseinän kello jätättää?”

Lakkaan äkkiä kieppumasta.

Voi taivas. VOI TAIVAS. Tiesin, ettei meitä turhaan pantu opiskelemaan karmaa uskontotunneilla. ”Eikä”, vinkaisen ja riuhtaisen itseni eroon rihmasta.

Hiuksia repeää irti, poskeen tulee naarmu, verhorengas tipahtaa ja puolet koulupuvusta ratkeaa. ”Paljonko?” ”Ihan liikaa”, Aiden vastaa.

Ja – hupskeikkaa – Ajoissa kouluun -suunnitelmani sekä koko tuleva elämänkaareni lentävät suoraan ikkunasta ulos.

16

4 Uskomattoman tyypillistä.

Sen ainoan kerran, kun isä ei häily kuvausten taustalla ”elävöittämässä” meininkiä vohkimalla mallinuken osasia ja heiluttelemalla sitten kolmea kättään ja neljää jalkaansa, juuri silloin todella tarvitsisin häntä.

Mutta isä on työhaastattelussa, ja minulla on enää vajaa tunti aikaa ehtiä runsaan tunnin matkan päässä olevaan määränpäähän.

Taksikuski tähdentääkin hilpeästi, kun kapuan auton perälle ja pyydän häntä pitämään kiirettä: ”Voin ajaa vain muun liikenteen nopeutta, Kultakutri. Meikähän on osa siitä, vai mitä?”

Pitäisin sitä varmaan jonkinmoisena nasevana yleismaailmallisena totuutena, ellen olisi keskittynyt tekeytymään mahdollisimman kevyeksi siinä toivossa, että pienempi paino siivittäisi auton kovempaan vauhtiin.

Korjaan myös mielessäni kuskin kielioppia.

17

Mitään muuta en voi tehdä. Fysiikan lakien – ja ironian – ansiosta minun loppukokeeseen ehtimiseeni vaikuttaviin tekijöihin ei ilmeisesti kuulu a) itku, b) hyperventilointi eikä c) ”voihan sokerinekun” hokeminen niin kauan, että taksikuski sulkee väli-ikkunan ja vääntää vipua, joka estää häntä kuulemasta minua.

Voin siis käyttää jäljellä olevan ajan rakentavasti ja kerrata, mitä minulle on kuluneen puolen vuoden aikana tapahtunut.

Lyhyt yleiskatsaus: 1. Minusta on tullut entistäkin epäsuositumpi. Nörtti + malli = ihan uudenlaista graffitia kimpsuihin ja kampsuihin.

2. Yritän pillittää mokoman asian takia vähemmän. Jokainen meistä heruttaa elinaikanaan kyyneliä keskimäärin 121 litraa, eikä minulla ole varaa ehtyä ennen kuin pääsen edes lukioon.

3. Isä on edelleen työtön, ja Annabel toimii yhä juristina.

Se kannattaa mainita, koska äitipuoleni on nyt kahdeksannella kuulla raskaana, isä ei todellakaan.

4. Keskivertoihminen ilmeisesti syö ruokaa tonnin vuodessa: lähes täysikasvuisen norsun verran. Annabel yrittää

18

parhaansa mukaan haastaa kyseisen tilaston. Hän on valtava.

5. Paras ystäväni Nat on täyttänyt kuusitoista, minä en. Se tarkoittaa, että Nat voi nyt ihan laillisesti pelata flipperiä USA:n Georgiassa iltayhdentoista jälkeen ja ohjata yksin lentokonetta Englannissa, mutta minä en.

6. Olen ollut kaksi kertaa Bayleen mallina, käynyt parissa castingissa (milloin en ole viettänyt aikaani hyödyllisesti siivouskomeroon lukittuna), siinä se.

7. Olen viimeinkin tullut siihen tuskalliseen tulokseen, että hiukseni eivät olekaan punervan vaaleat.

8. Ne ovat punaruskeat.

Ja se siitä. Kaikki muu on pysynyt aivan ennallaan.

Stalkkerini Toby kiertää minua edelleen kuin vähän räkäinen kuu, ja nemesikseni Alexa vihaa minua yhä, käsittämätöntä kyllä.

Agenttini Wilbur keksii vieläkin sanoja aina kun häntä huvittaa, ja muotisuunnittelija Yuka Ito on yhä huisin hirvittävä.

Koirani Hugo tykkää edelleen maistella kaikkea tahmaista, mitä se jalkakäytävältä äkkää, ja minä pidän yhä

19

kaikki koulukirjani aakkosten, värin ja aiheen mukaisessa järjestyksessä.

Sillä sellaista tosielämä on: ihmiset, elämäntilanteet ja koirat eivät muutu järin usein, vaikka olisi laatinut hyvin tarkkoja suunnitelmia ja yrittänyt vääntää ne väkisin toimimaan.

Jos voisin jättää listani tuohon jamaan, tekisin niin.

Sehän on kiva lista, eikö? Ihastuttava, myönteinen lista, joka ennustaa koko kesää Natin seurassa, tuliterää, entistä vähemmän graffitin peittämää laukkua ensi lukukautena ja – tuota pikaa – laillista lupaa lentää lentokonetta omin nokkineni, kun siltä tuntuu.

En kuitenkaan voi päättää listaani tuohon, koska sattui vielä yksi juttu. Ja se jätti varjoonsa – ainakin joksikin aikaa – kaikki listan muut kohdat: 9. Leijonapoika jätti minut.

20

5 Syitä olla ajattelematta Nickiä 1. Hän kielsi.

Ole huoleti. Eivät asiat ole niin huonosti kuin miltä kuulostaa.

Tai siis tavallaan ne ovat juuri niin huonosti kuin miltä kuulostaa. Neljä kuukautta ensisuudelmamme jälkeen Nick ilmoitti, ettei meidän pitäisi enää tapailla, ja katosi sitten yhtäkkiä elämästäni. En ole nähnyt häntä sen koommin enkä kuullut hänestä. Ei ainuttakaan tekstaria. Ei yhtäkään puhelua eikä viestiä. Ei liioin meiliä. Ei twiittausta eikä Facebookviestiä. Ei edes faksia (vaikken tiedä, kuka enää faksaa, mutta se vaihtoehto on vielä jotenkin olemassa, vai mitä?).

Mutta ei siinä mitään. Kun viettää lähes kuusitoista vuotta lukemalla rakkausromaaneja, tutkimalla rakkausrunoja, kuuntelemalla rakkauslauluja ja katselemalla romanttisia leffoja, saa aika hyvän käsityksen siitä, miten rakkausjutut menevät.

21

Jokainen tietää, että dramaattiset ylä- ja alamäet erottavat aidon romanssin – sellaiset joista tehdään filmejä – tylsästä romanssista, josta kukaan ei viitsi kirjoittaa eikä laulaa.

Olisiko Ylpeys ja ennakkoluulo suosittu, jos Darcy ja Lizzy lyöttäytyisivät yhteen ensimmäisissä tanssiaisissa?

Olisiko Humiseva harju klassikko, jos Cathy valitsisi Heathcliffin?

Luettaisiinko Romeota ja Juliaa koulussa, jos he deittailisivat pari vuotta ja menisivät sitten naimisiin ja muuttaisivat Mantovan lähiöihin?

Juuri niin.

Joten vaikka romanssissa joku jättäisikin ja muuttaisi takaisin Australiaan, niin kuten Shakespeare sanoi: pitää vain kieltäytyä ”näkemästä esteitä”, ja toinen palaa kyllä.

Kaikkihan sen tietävät.

Ja kyllä, aikaa on kulunut runsaat kaksi kuukautta, joten Nickiltä kestää hieman kauemmin kuin ehkä kuuluisi, mutta hän on varmasti tulossa.

Minun pitää vain odottaa.

Sillä välin yritän olla ajattelematta häntä. En ajattele hänen kahvinväristä ihoaan enkä hänen suurta mustaa leijonanharjaansa, en hänen vihreää tuoksuaan enkä hänen silmiään, jotka menevät nurkista vinoon. En ajattele hänen nenänsä kaarta enkä hänen leveää hymyään enkä sitä, miten hänellä oli tapana hieroa peukalollaan minun rystystäni, kun pitelimme toisiamme kädestä, ja naputtaa nenänpäätäni,

22

kun olin aivastanut (tosi epähygieenistä, mutta jostain karseasta ja tavattoman hämmentävästä syystä tykkäsin siitä).

En ajattele, miten hän saa minut tuntemaan itseni tulikärpäseksi: aivan kuin puolet minusta olisi tulessa ja toinen puoli osaisi lentää.

En ajattele, miten olisin kaiken aikaa hänen kanssaan, jos suinkin voisin.

Enkä missään nimessä ajattele sitä, etten todellakaan nauti romanssini tästä vaiheesta ja että olisin tykännyt paljon enemmän siitä tylsäilystä, jossa Nick olisi jäänyt luokseni ja kaikki olisi jatkunut vanhaan malliin.

Vaikka se sitten olisikin romuttanut kaikki romanssin säännöt.

Taksikuski rykäisee. ”Onko Kultakutri rakastunut?” Hän iskee minulle silmää peruutuspeilistä ja heilauttaa kättään minuun päin. ”Se selittää paljon.”

Katson yllättyneenä anatomisesti oikean näköistä sydäntä, jota olen luonnostellut ikkunaan, punastun ja pyyhin sen pois. Pientä rajaa, Harriet. ”En”, vastaan niin huolettomasti kuin pystyn. ”Minä vain… harjoittelen ensi vuoden biologian moduulia.” ”Niinpä tietenkin.” Kuski virnistää. ”Eikös sulla ollut kiirus. Jotkut kokeet, vai?” Hän nyökkää. ”Aikaa on neljä minuuttia.”

23

Räpyttelen silmiäni. Auto on pysähtynyt aivan kouluni eteen. En ollut edes hoksannut, että emme enää liikkuneet. ”Mutta…” sanon ja pengon laukusta kukkaroa. ”Miten se on fysiikan lakien mukaan edes mahdollista?”

Kuski kohauttaa hartioitaan. ”Meikä tekee taikoja, eikö?” hän ilmoittaa muina miehinä. ”Niin kuin se paksukainen ’Arry Potterissa.”

Vilkaisen. Mies tosiaan näyttää… yliluonnolliselta.

Efemeraaliselta. Karvoitusta on siunaantunut hieman liikaa. ”Ajoin myös reilusti ylinopeutta”, hän heläyttää. ”Tekee kahdeksankymppiä, muru. Magia on nykyään tyyristä. Alahan laputtaa, sinulla on enää kolme minuuttia aikaa.”

24

Harriet Manners tekee mallintöitä, mutta sisimmässään hän on silti edelleen vahvasti nörtti!

15-vuotiaan Harrietin kesä on pilalla jo ennen kuin se on ehtinyt alkaa. Unelmapoikaystävä Nick on pannut suhteen katkolle ja kadonnut Australiaan. Isä ja äitipuoli Annabel odottavat ensimmäistä yhteistä lastaan, eikä Harriet oikein tiedä mikä hänen roolinsa kasvavassa uusioperheessä on.

Ja kun paras ystävä Nat lähetetään pakolla Ranskaan maatilalomalle, voi kesäsuunnitelmat haudata lopullisesti.

Yllätyspelastus tulee työtarjouksen muodossa: Yuka Ito lennättää Harrietin Tokioon uuden mallistonsa keulakuvaksi. Japanissa kun ollaan, Harrietia kuvataan mm. sumoringissä ja Fuji-vuoren edustalla. Katastrofi vaanii kuitenkin jatkuvasti nurkan takana...

Kohellusta korkokengissä on Geek Girl -kirjasarjan toinen osa. Sen viehättävän vinksahtanut tunnelma ja jalat maassa -asenne voittavat puolelleen kenet tahansa.

9 789513 183295 N84.2

ISBN 978-951-31-8329-5