Page 1

Sattumalta sinun


VEERA VAAHTERA

KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ TAMMI HELSINKI


Varhaisempi versio julkaistu nimellä ”Akateemisesti sinun” jatkokertomuksena MeNaisissa kesällä 2013.

© Veera Vaahtera ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015 ISBN 978-951-31-8222-9 Painettu EU:ssa


1

T

avallisesti suuntavaistoni oli melko hyvä. Nyt olin kuitenkin kulkenut jo viisitoista minuuttia yliopiston pohjakartta kädessäni ja etsinyt turhaan filosofian laitosta sokkeloisilta käytäviltä. Päädyin taas samaan oleskeluaulaan, jossa olin käynyt jo kolmesti. Teoriassa minun olisi pitänyt olla perillä. Käytännössä silmieni edessä oli vain pieni aula ja siitä eri suuntiin levittäytyviä käytäviä, jotka olin ehtinyt kävellä läpi moneen kertaan. Siinä, että teoria ja käytäntö sijaitsivat elämässäni kaukana toisistaan, ei kylläkään ollut mitään uutta. Teoriassa minun olisi pitänyt saada yliopistovirka vuosia sitten. Teo­ riassa minulla ei ollut mitään syytä jättää Villeä, joka oli kaikkea mitä hyvältä miesystävältä saattoi odottaa. Teoriassa minun olisi kuulunut nukkua edellisyö rauhallisin mielin. Ja silti hyppysellinen käytäntöä riitti romuttamaan täydelliset ajatusrakennelmat. Ei virkaa, ei miestä, ei unta. Vain yliopiston uumeniin piiloutunut filosofian laitos, joka minun täytyisi pelastaa kunhan ensin kykenisin paikantamaan sen. Aulan pienellä sohvalla istua rönötti pitkätukkainen opiskelijanuorukainen kuulokkeet korvillaan. Hänen jalkansa naputtivat. Keho eli musiikin rytmissä, eikä mies itse näyttänyt olevan tietoinen ympäristöstään. Aiemmilla ohi-


kulkukerroilla en ollut hennonut häiritä hänen loikoiluaan. Jos ihminen oli maailmassa noin kotonaan, oli sääli särkeä idylliä. Nyt hätä ei kuitenkaan enää lukenut lakia. Kokous alkaisi viiden minuutin kuluttua. En tahtonut käynnistää ensimmäistä projektipäivääni saapumalla paikalle myöhässä. Kävelin nuorukaista kohti kunnes jalkani saavuttivat lattian sen kohdan, johon pitkätukka tuijotti, ja hän havahtui vähitellen läsnäolooni. Katse näki ensin korkokenkäni, nousi hameeseen ja jakkuun ja jatkoi kulkuaan ylöspäin. Kasvoihini ehdittyään mies näytti yllättyvän kuin olisi odottanut pukeutumisen perusteella muuta. Tädiltä peritty jakkupuku kantoi kieltämättä mukanaan jotakin tädin ankarasta olemuksesta, vaikka olin yrittänyt asustaa sitä nuorekkaaksi ja vakuuttanut itselleni, että puku oli vintagemuotia. Pitkätukka hymyili. Hän otti kuulokkeet korviltaan ja kohotti kysyvästi kulmiaan. –  Etsin filosofian laitosta, selitin. – Mun käsityksen mukaan sen pitäisi olla jossain näillä main. Osaisitko auttaa? Mies osoitti peukalolla taakseen. Huomasin oven, jonka silmäni olivat tähän asti sivuuttaneet. Ovi maastoutui käytävään, olin luokitellut sen ensisilmäyksellä siivouskomeroksi. –  Kiitos, sanoin. –  Eipä mitään, pitkätukka vastasi. Hänellä oli kaunis puheääni: pehmeänkarhea, soinnikas. Pitkätukka laittoi kuulokkeet takaisin korvilleen ja palasi musiikkinsa pariin. Onnellisia olivat he, jotka eivät tienneet mitään valmistumisen jälkeisestä todellisuudesta. Kävellessäni lähemmäs ovea huomasin siihen kiinnite-


tyn post-it-lapun. Lappuun oli kirjoitettu lyijykynällä keppikirjaimin: FILOSOFIAN LAITOS. Tein mielensisäiseen muistilistaani ensimmäisen merkinnän. Oven sulkeutuessa jäljessäni minusta tuntui kuin olisin vaihtanut ilmanalaa. Hengitysilma oli hapetonta ja ummehtunutta, oli kuin käytävässä ei olisi käynyt tuulenvirettä vuosiin. Ennen kuin ehdin etsiä lähimmän ikkunan ja työntää pääni hartioita myöten ulos, erotin hennon, multaisen ja vehreän tuoksun tunkkaisen ilmamassan seasta. Tuoksu voimistui kävellessäni eteenpäin, ja se ohjasi minut käytävän päädyssä sijaitsevan huoneen luo. Nimikyltin mukaan huone kuului Mervi Kultalalle, joka johti laitosta. Olin puhunut hänen kanssaan puhelimessa edellisviikolla, mutten ollut vielä tavannut häntä henkilökohtaisesti. Suoristin selkäni, koputin puoliksi avonaiseen oveen ja kurkistin sisään. Huoneessa puuhaili nainen, jonka kuvan muistin nähneeni laitoksen nettisivuilla. Ryhditön kukkamekko ja joka suuntaan sojottava hiuspehko viittasi siihen, ettei Kultala ollut katsonut vielä tarpeelliseksi siirtyä kesämökkikaudelta syksyn akateemiseen elämään. Tunsin itseni välittömästi ylipukeutuneeksi. – Aa niin, Kultala sanoi ja irrotti otteensa ruukkukasvista, jonka multaa hän oli sormillaan tunnustellut. – Meidän arvovieras. Olethan sä Karoliina? Nyökkäsin ja ojensin käteni Kultalaa kohti. Kultala näytti multaisia sormiaan eikä kätellyt vaan elehti minua peremmälle. –  Haluaisitko kahvia? Tai teetä? 7


–  Kahvia kiitos, tartuin helpottuneena tarjoukseen. Uuden työympäristön synnyttämä adrenaliinikaan ei tuntunut pitävän tänään aivojani riittävän hereillä. Kultalan puuhatessa kahvinkeittimen kanssa katselin ympärilleni. Työtila muistutti enemmän trooppista kasvihuonetta kuin ajattelulle ja byrokratian pyörittämiselle omistettua pyhättöä. Joka puolella vihersi ja kukki. Nahkealehtiset huonekasvit kiilsivät pölyttömyyttään, ja hyllyjen pakolliset kirjarivit näyttivät jo aikaa sitten hävinneen taistelun villille luonnolle. – Kaikki ovat tosi iloisia, kun me saatiin sinut tänne, Kultala sanoi, jätti kahvin tippumaan ja jatkoi toiveikkaasti: – Harrastatko sattumalta puutarhanhoitoa? Pudistin päätäni. Joitakin viikkoja aiemmin olin todennut tappaneeni fiikuksen, jonka olin saanut Villeltä ensitreffeillämme, enkä ollut sen jälkeen uskaltanut kutsua häntä entiseen yhteiseen kotiimme. Pelkäsin, että Ville huomaisi tyhjän kohdan ikkunalaudalla ja pahoittaisi mielensä. Nopeasti nuupahtavien ruusujen sijaan Ville oli halunnut lahjoittaa minulle jotakin persoonallista ja pysyvää. Niin hän oli lahjoittanutkin: persoonallisen ja pysyvän neuroosin siitä, etten pystyisi pitämään fiikusta hengissä. Olin stressannut itseni läkähdyksiin miettiessäni, mitä kertoisi minusta ja suhteestamme, jos en välittäisi ensimmäisen yhteisen iltamme romanttisesta muistosta sen vertaa, että muistaisin kastella kasvia kerran viikossa. Tavallaan oli tuntunut lohduttavalta, kun vääjäämätön oli lopulta tapahtunut. Kantaessani fiikusvainajan kerrostalon jäteastiaan olin tuntenut kehossani helpotuksen lämpi8


män aallon. Huoli Villen reaktiosta oli toki tehnyt siitä nopeasti selvää, mutta välillä oli silti virkistävää vaihtaa vanhat murheet uusiin. –  Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa, Kultala jatkoi. – Tiedäthän, mitä ne sanovat? Ettei mikään ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito? Tämä bonsai oli esimerkiksi ihan kuolemankielissä, kun sain sen hoitooni. Katso, kuinka se nyt kukoistaa. Suurempaa tyydytyksen tunnetta ihminen ei voi saada. Paitsi ehkä lapsista, silloin kun ne ovat pieniä eivätkä vielä puhu. Ihastelin Kultalan bonsaipuuta tyytyväisenä siitä, ettei Kultala kaikesta päätellen pitänyt minua vihollisena. Herkempi ihminen olisi tulkinnut palkkaamiseni niin, että oli itse epäonnistunut laitoksen varsinaisena johtajana. Toisin kuin esimerkiksi minä, Kultala ei nähtävästi ollut taipuvainen stressaamaan turhia. Vilkaisin kelloani. –  Eikö sen kokouksen pitäisi nyt alkaa? kysyin. –  Minkä kokouksen? –  Sen mistä me puhuttiin puhelimessa. –  Niin tietysti, Kultala henkäisi ja kävi kaatamassa meille kahvia. Hän ojensi minulle kupillisen. – Kai mä kutsuin sen koolle? Kysymys antoi ymmärtää, että minä tietäisin asian Kultalaa paremmin. Särvin kahvin kurkkuuni niin nopeasti kuin juoman kuumuudelta kykenin. Ilmeisesti minun täytyisi todella herätä, jos aioin suoriutua päivästä.

9


2

P

uoli tuntia ja neljä kahvikupillista myöhemmin henkilökuntaa oli saatu haalituksi paikalle sen verran että kokous saattoi alkaa. Huoneen perällä seisoi harmaapartainen, mahakas logiikanopettaja, joka piti käsiään puuskassa ja yritti kai pelotella minut ylenkatseellaan perääntymään. Paksusankaisiin laseihin sonnustautunut keski-ikäinen tutkijamies oli suostunut istuutumaan pöydän ääreen. Hän oli kuiskannut minulle nimensä niin hiljaa, ettei minulla ollut ollut toivoakaan saada siitä selvää. Mervi Kultala istui tutkijamiehen vieressä ja katsoi minuun äidillisen kannustavasti kuin luokanopettaja, joka odotti koululapsen aloittavan ensimmäisen esitelmänsä. –  Ollaanko me tässä kaikki? kysyin. – Koko henkilöstö? –  Pari jatko-opiskelijaa puuttuu, Kultala kertoi. – Ja tutkijoista Helke Komulainen ei käy täällä muutenkaan. Hän työskentelee kotonaan, kun hän kokee, että täällä on homeongelma. Virallisestihan meillä on ihan terveen työympäristön paperit. Ei täältä ole löydetty mitään erityisen kummallista millään mittareilla. Kyllähän sitä ihmiset sairastelevat muutenkin, varsinkin jos eivät syö tarpeeksi vitamiineja. Olen yrittänyt sanoa Helkelle että toisi huoneeseensa muutaman viherkasvin. Nehän yhteyttävät. Synnyttävät happea. 10


Kaadoin itselleni termoskannusta lisää kahvia ja join. Selvitin kurkkuani, jota ajatus myrkyllisestä homeesta oli alkanut kutittaa. –  Ehkä me sitten aloitamme, sanoin. – Te olette varmaan jo kuulleet miksi mä olen täällä. Miehet vilkuilivat toisiaan ja Kultalaa. Mervi Kultala hymyili viattomana kuin hän olisi ollut muiden tapaan tietämätön tilanteen luonteesta. Mikäli joku ammuttaisiin viestin­ tuojana, Kultala osasi nähtävästi varmistaa ettei se olisi hän itse. – Ehkä mun kannattaa ensin kertoa muutama asia itsestäni, totesin. –  Mä olen Karoliina Laajasalo. Olen itsekin tämän yliopiston kasvatteja, tosin kasvatustieteen puolelta. Väittelin pari vuotta sitten tohtoriksi. Tutkimuskohteenani oli koulutuksen tuottavuuden mittaaminen ja kehittäminen. Siinä tutkimuksen ohella mä olen vienyt läpi muutaman projektin, joilla on kehitetty yliopiston eri laitosten toimintaa. Ollaan kannustettu niitä laitoksia loistamaan. Puhuessani sain varmuutta ja aloin vähitellen nauttia olostani. Tiesin mitä tein, olin joku muu kuin se ihminen, joka ei ollut saanut edellisiltana unta miettiessään, kuinka tuhoaisi seuraavana päivänä maineensa, uransa ja itsekunnioituksensa. –  Mä olen varma, että täällä teidänkin laitoksellanne tehdään mielenkiintoista ja tärkeää akateemista työtä, liioittelin niin paljon kuin suinkin kehtasin. – Mutta noin tilastojen näkökulmasta täällä ei olla ihan siellä kärkikastissa, kun mitataan työn tuottavuutta. 11


Jätin mainitsematta, että laitos oli jäänyt tuoreissa selvityksissä hännänhuipuksi sekä yliopiston sisällä että kaikkien Suomen filosofian laitosten joukossa. Ei ollut syytä herättää paniikkimielialaa, kun huhuja toimintojen karsimisesta liikkui yliopistolla muutenkin enemmän kuin riittävästi. Harmaaparta yskähti. Ilmeestä päätellen hänen kurkussaan ei ollut mitään vikaa. Päätin katsoa bluffin läpi. – Haluasiko joku kommentoida tässä välissä jotakin? kysyin. Harmaaparta ei tarttunut haasteeseen. –  Keskeisiä ongelmia on kaksi, jatkoin. – Laitoksen opiskelijat eivät valmistu, eikä henkilökunta julkaise artikkeleita. Pelkästään näihin kahteen asiaan keskittymällä saisimme aikaan merkittäviä parannuksia. Ja se tietysti vaikuttaisi suoraan esimerkiksi laitoksen rahoitukseen. Silmälasipäinen tutkijamies nosti kätensä. Nyökkäsin. –  Ole hyvä. Tutkija mutisi jotakin mutten erottanut sanoja. Epämääräinen rohkaisu umpimähkään tuntui liian riskialttiilta, joten pyysin anteeksi ja kehotin miestä toistamaan asiansa. –  Mä kyllä julkaisen joka viikko, mies kertoi hieman voimakkaammalla äänellä. Piristyin. – Niinkö? Mahtavaa, se tieto on varmaan jäänyt huomaamatta, sanoin ja otin esiin kynän ja paperia. – Missä julkaisussa? Tutkija mainitsi paikallislehden, joka putosi postiluukustani sitkeästi joka torstai, vaikka olin kiinnittänyt ulko-oveen ei mainoksia -tarran. Lehteen kirjoitetut kolumnit eivät ai12


van vastanneet niitä vertaisarvioituja kansainvälisiä artikkeleja, joita olin peräänkuuluttanut. –  Ne ovat filosofisia mietelmiä, tutkija selitti vaistotessaan pettymykseni. Hän puhui ensimmäistä kertaa normaalilla äänenvoimakkuudella. – Alaan liittyvää ihan ehdottomasti. Kirjoitin lehden nimen muodon vuoksi ylös. Huomasin sormieni vapisevan, vaikkei minua enää varsinaisesti jännittänyt. Viides kahvikupillinen oli ollut kenties liikaa. – Mulla olisi vielä pari powerpointtia, jotka haluaisin näyttää teille, ennen kuin ryhdytään varsinaiseen työhön, sanoin, avasin kokoustilan tietokoneen ja kytkin siihen muistitikkuni. Jostakin syystä tiedostoni eivät kuitenkaan ilmestyneet näytölle. –  Pikkuhetki. Laitetaan nämä tekniset asiat ensin kuntoon. Kultala ja tutkijamies tarttuivat tilaisuuteen ja alkoivat tarkistaa uusimpia Facebook-päivityksiä kännyköistään. Harmaaparta tyytyi tuijottamaan minua, kun metsästin tiedostojani eri asemilta. Löysin ainoastaan vanhoja latauksia, jotka käsittelivät tiedostojen nimistä päätellen puutarhanhoitoa ja itsemurhaa. Tietokone hylki marketista ostamaani halpismuistitikkua yhtä sitkeästi kuin laitos uutta vuosituhatta. –  En ymmärrä mikä tässä on, myönsin lopulta, kun Kultala ja tutkijamies olivat selvästikin kolunneet tuttaviensa Facebook-päivitykset vauvavideoita myöten ja väsymys oli ajanut Harmaaparran nojaamaan ruhonsa pöytään. – Tämä ei kerta kaikkiaan lue mun tiedostoja. Mä aioin kyllä tulla 13


tänne aamulla katsomaan laitteet valmiiksi, mutten sitten löytänyt perille ihan ajoissa. Harmaaparta huokaisi äänekkäästi. Jos viimeisen lauseeni tarkoitus oli ollut herättää myötätuntoa, häneltä sitä oli nähtävästi turha odottaa. –  Mä haen Matiaksen, Mervi Kultala sanoi ja nousi ylös. – Jatka sä vaan sillä aikaa siitä mihin sä jäit. Tosi mielenkiintoista tämä kaikki. Kerta kaikkiaan asiantuntevaa. Yritin näyttää siltä etten tarvinnut Kultalan kannustusta niin pahasti kuin todellisuudessa tein. Menin fläppitaulun luo, käänsin esiin puhtaan lehden ja nappasin kourusta tussin. Siitä ei tullut jälkeä. Heitin tussin roskiin ja kokeilin seuraavaa. Se kirjoitti kolme kirjainta ja ehtyi sen jälkeen kokonaan. Vasta neljäs tussi toimi kunnolla, piirsi paperiin hentoa mutta selkeää juovaa. Seuraavien tuokioiden aikana kittaamani kofeiini alkoi todella purra. Fläppitaulukirjoitukseni oli maailmanennätysluokkaa sekä tiheydessään että epäselvyydessään. Sain keskittyä ankarasti, etten puhuisi kaksi kertaa normaalia nopeammin, ja tuntui kuin ajatukseni olisivat olleet pikakelauksella. Kun Kultala viittä minuuttia myöhemmin palasi, fläppitaulua kansoittivat yliopiston visiot ja arvot. Yliopisto on sivistyksen ja henkisen uudistumisen instituutio! Tulevaisuuden rakentaja! Edelläkävijä! Arvojamme ovat kriittisyys! Luovuus! Avoimuus! Yhteisöllisyys! Pyrkimys tietoon ja totuuteen! Vähän etäämmältä katsoen muutaman huutomerkin olisi ehkä voinut jättää väliin. 14


Kultalan mukana saapui aamulla sohvalta löytämäni pitkätukka. –  Karoliina Laajasalo, esittäydyin. – Mä en tiennytkään, että kuulut laitoksen väkeen. Pitkätukka tarttui käteeni ja puristi sitä. Hän kertoi minulle nimensä, joka oli siis Matias, ja syventyi sitten tietokoneongelmiini. – Matias on meidän siviilipalvelusmies, Mervi Kultala sanoi. – Ja entinen opiskelija. – Nykyinen myös, Matias korjasi tietokoneen säätämisen lomasta. – Mulla on vielä gradu kesken. On ollut jo viisi… ei kun kuusi vuotta. Tilanne tarjosi minulle mainion esimerkin laitoksen ongelmista, mutta Matiaksen kaunis ääni ja rento asenne hämäsivät. Ne ohittivat kuulijan tietoisen harkinnan, eikä keskeneräinen gradu vaikuttanut siksi aivan niin suurelta tragedialta kuin olisi pitänyt. – Mä luulin että sä valmistuit jo aikoja sitten, Kultala hämmästeli. – Oletko ihan varma? Matias virnisti. –  Mä luulen, että mä tietäisin, jos musta olisi tullut jossain välissä maisteri, hän sanoi ja napsautti esiin muistitikun tiedostot. – No niin, nyt ne puhuvat samaa kieltä.

15


3 muru, Ville sanoi ja teki minulle tilaa yliopis– M oitoruokalan nurkkapöytään, nousi hetkeksi seiso-

maan ja suukotti poskeani. Katsoin sekä suukkoa että hellittelynimen käyttämistä läpi sormien, koska molemmat olivat sillä hetkellä tarpeen. Laskin tarjottimeni pöydälle. Vietin Villen kanssa tätä nykyä jopa enemmän aikaa kuin silloin, kun olimme vielä seurustelleet. Ville oli tehnyt viime vuosina pitkää päivää yhden miehen yrityksessään. Suhteemme loppuaikoina hän oli lähtenyt aamulla ennen heräämistäni ja palannut usein vasta sitten, kun olin ollut jo nukkumassa. Ellen olisi löytänyt Villen likaisia vaatteita säännöllisesti olohuoneen lattialta, olisin voinut alkaa epäillä oliko hän ylipäätään käynyt kotona. –  Sä näytät väsyneeltä, Ville huomautti. –  Niin mä olenkin, myönsin vaikka tunsin itseni jo pirteämmäksi. Villelle en ollut mikään yliopistojohdon­sieluton konsultti vaan tavallinen Karoliina. Erosta huolimatta Ville olisi aina puolellani, ketä tahansa vastaan. –  Mä nukuin viime yönä ehkä kolme tuntia, selitin ja lapoin maistamatta suuhuni ruokalan kunnianhimotonta kasvispöperöä. 16


–  Mitä sä tällä kertaa murehdit? –  Niitä tavallisia. Että mä en selviydy ja jään taas työttömäksi. Etten saa opintolainoja maksettua. Että mä en muista, mitä mun piti filosofian laitoksella puhua. Että ne vihaa mua, kun mä tulen kertomaan niille, miten niiden pitäisi hoitaa hommansa. Ville kohautti olkiaan. –  Mitä se haittaa vaikka vihaisivatkin? Puristin servietin ruttuun ja heitin sillä Villeä. –  Ei sun noin pidä sanoa. –  No mitä sitten? –  Ettei ne vihaa mua. Että mä olen ihana. Ville keskeytti hetkeksi ateriointinsa ja katsoi minua silmiin. –  Sä olet ihana. Ryhdistäydyin. Keskustelu oli selvästi ajautumassa tutuille väärille raiteille. Viisi yhteistä yötä Villen uudessa poikamiesboksissa viimeisen puolen vuoden sisään oli aivan riittävästi, viisi nostalgista rakastelukertaa täytti eronjälkeisen epäselvyyden koko kiintiön. Minä ja Ville olimme eronneet. Se tarkoitti muun muassa sitä, että oli olemassa rajoja, joita ei enää saanut ylittää. Niitä täytyi tarkkailla kuten Suomen itäistä vyöhykettä mahdollisista yya-sopimuksista huolimatta. –  Miten sulla menee töissä? kysyin niin asiallisesti kuin osasin. – Tilauksia tulee enemmän kuin mä pystyn toimittamaan, Ville vastasi. – Mä palkkasin yhden kundin siihen avuksi, mutta siitä ei ole mihinkään. Mä maksan sille nähtävästi lähinnä somessa roikkumisesta. Se jos joku saisi mun 17


puolestani menettää yöunensa. Musta olisi täysin kohtuullista, ettei se saisi iltaisin unta, kun se miettisi, vihaanko mä sitä. Mutta ei ne stressaa joiden pitäisi. Ville joi maitonsa kerralla loppuun ja napsautti lasin vasten pöytää. Hän söi ja joi aina niin nopeasti etten pysynyt perässä. Suhteemme aikoina minua oli välillä raivostuttanut, miten Villellä oli tuntunut olevan jatkuvasti sata kiireellistä ja minua tärkeämpää asiaa odottamassa. Hän ei ollut kyennyt rauhoittumaan edes illalliselle, hitaasta ja huolellisesta rakastelusta puhumattakaan. Nykyään Ville ei tosin enää karannut minnekään vaan viipyi lounaillamme, kunnes minäkin olin syönyt loppuun. Joskus minusta tuntui jopa, että hän joi seurassani monta kuppia kahvia vain pitkittääkseen yhteistä hetkeämme. – Mä olen ymmärtänyt, että psykopaatit nukahtavat tosi helposti, myötäilin Villeä. – Äiti toisteli aina, että hyvä omatunto on paras päänalunen, mutta auttaa ilmeisesti sekin, jos ei ole omaatuntoa ollenkaan. Ville hymyili minulle ja vaikenin, muistelin, miten otettu äitini oli Villestä ollut, kun he olivat tavanneet ensimmäisen kerran. Villen määrätietoisuus ja tarmo olivat tehneet äitiin syvän vaikutuksen, niin myönteisen ettei sitä ollut pilannut edes Villen taipumus vastata työpuheluihin kesken päivällisen. Kosmetologina ja yksityisyrittäjänä äiti olo arvostanut ahkeruutta yli ihmisen kaikkien muiden ominaisuuksien. Teinivuosieni lyhytaikainen poikaystävä oli menettänyt äidin sympatiat heti, kun hän oli kertonut suunnitelmistaan käydä lukio neljässä vuodessa, jotta hän voisi nauttia rennommasta elämästä. 18


Mitä tuli Villen ja minun eroon, äiti ei olisi varmaankaan ymmärtänyt ratkaisuani. Hän olisi puhunut minut ympäri, sanonut etten koskaan löytäisi yhtä hyvää miestä kuin Ville. Kaikilla oli vikansa, ja työhulluus oli niistä vähäisimpiä. Toisaalta jos äiti olisi halunnut pitää parisuhteeni kasassa, hän olisi saanut luvan pysyä elossa. Äidin kuoleman jälkeen kaikesta oli tullut erilaista, enimmäkseen vaikeampaa. –  Pääsetkö sä Pimun synttäreille viikonloppuna? Ville keskeytti ajatuskulkuni. Tällä välin hän oli käynyt hakemassa meille kahvia, mutta aamuisesta kofeiinihepulista viisastuneena työnsin oman kuppini kauas ulottuviltani. –  Kaikista olisi kiva nähdä sua, Ville lisäsi. – Ja Pimuhan on aina tykännyt susta. Pimu ei nimestä huolimatta ollut nuori nainen vaan kunnianarvoisa vanhus. Vaatimattomasta fyysisestä koosta ja korkeasta iästä syntynyt pikkumummu-nimitys oli ­lyhentynyt lähisuvun keskuudessa Pimuksi. Koska omat iso­vanhempani olivat kuolleet ennen syntymääni, olin vuo­ sien mittaan tavallaan adoptoinut Villen mummun omakseni. –  Kai mä voisin tulla, sanoin. – Jos se ei ole susta outoa. – Miksi se olisi outoa? Ville kysyi, sai oman kahvinsa juotua ja tarttui hylkäämääni kuppiin. Toruin Villeä katseellani. En aikonut osallistua leikkiin. –  Me ollaan erottu. Yleensä siitä seuraa, ettei pyöritä entisen kumppanin sukujuhlissa. – Ollaanhan me silti ystäviä, Ville sanoi ja joi kahvi­ 19


kuppini tyhjäksi. – Kaikki mun sukulaiset rakastaa sua, jotkut enemmän kuin mua itseäni. Teillä on kymmenen vuoden yhteinen historia. Mä en ymmärrä miksi sen pitäisi kadota vain siksi, että meidän lusikat meni jakoon. Myönsin, että Ville oli oikeassa. – Mä tulen mielelläni, päätin lopulta. – Kiva kun pyysit. Musta on mukava nähdä Pimua pitkästä aikaa. Ja kaikkia muitakin. Tehdessämme lähtöä Ville otti minunkin tarjottimeni kannettavakseen. Hän vei astiamme palautustiskille ja minä nojailin sillä aikaa seinään, nautin hetkestä ennen kuin filosofian laitos ja uuden tehtävänkuvani vaatimukset vyöryisivät ylitseni. Hetki loppui tosin aivan liian pian, koska Ville oli tapojensa mukaan tehokas. Hän palasi melkein heti luokseni ja kaivoi taskujaan. –  Ota nämä, Ville sanoi ja sujautti käteeni jotakin. – Sä näytät siltä että sä voisit nukahtaa seisaallesi. Saisit ainakin ensi yönä levättyä. Avasin kämmeneni. Pieni pahvipakkaus näytti sisältävän unilääkkeitä. –  Mä olen alkanut käyttää niitä joskus, kun mun on vaikea rauhoittua nukkumaan, Ville sanoi. – Nyt kun sä et enää silittele mua uneen. –  Kiitos, tosi herttaista, mutta ei kiitos, sanoin ja annoin lääkkeet Villelle takaisin. Tein parhaani torjuakseni myös muiston yhteenkietoutuneista kehoistamme unen rajamailla. – Mä valvoisin sitten vain sitäkin enemmän, kun mä huolehtisin jäänkö mä lääkekoukkuun. 20


Aloin kävellä kohti filosofian laitosta, ja Ville seurasi minua. –  Ethän sä nyt loputtomiin voi olla nukkumatta, hän sanoi. –  En mä olekaan, vastasin ja käännyin kulmasta uuteen käytävään. – Vain siihen asti, että tämä projekti on valmis. Sen jälkeen mun ei tarvitse huolehtia esimerkiksi mun toimeentulosta enää koskaan. Rehtori käytännössä lupasi, että jos mä hoidan sen puljun kuntoon, se pian avautuva opintoasioidenpäällikön paikka on mun. Se on pysyvä virka, ymmärrätkö. Säännöllistä kuukausipalkkaa vuoteen 2052. –  Mitä tapahtuu vuonna 2052? –  Mä jään eläkkeelle. Ville nauroi. – Oletko sä laskenut sen? Etkö sä ole sitä paitsi silloin jotain kuuskytyhdeksän? –  En mä usko, että eläkeikä pysyy näin alhaisena siihen asti. Mä täytän sinä vuonna seitsemänkymmentä. Se on haamu­raja, ei ne sitä ylitä. Lähestyimme laitosta ja hidastimme vaistomaisesti kulkuamme. Ovella seisahduin kokonaan, käännyin Villeen päin ja katselin häntä hetken hiljaa. En osannut olla hymyilemättä. Ville vastasi katseeseen ja hymyyn alttiina ja lämpimänä, ja tajusin taas elävästi, kuinka minun tarvitsisi vain napsauttaa sormiani, ja hän olisi jälleen minun. Omalla kiireisellä tavallaan Ville pitäisi minusta huolta, elättäisikin, jos tarve vaatisi. Ei huolta työttömyydestä, yöllisistä murtovarkaista, siitä löytäisinkö koskaan enää rakkautta. –  Kiitos lounasseurasta, sanoin ennen kuin hetken hai21


keus veisi minua yhtään pidemmälle. Ojensin Villelle käteni. –  Kiitos itsellesi, Ville vastasi, tarttui käteeni eikä päästänyt heti irti. – Ollaanpa me nyt virallisia. –  Eikö ollakin? vastasin neutraalisti ja kieltäydyin huomaamasta flirttiä Villen sanojen taustalla. Niin joustavalta ja huomaavaiselta kuin Ville nykyään vaikuttikin, tosiasia oli että ennen eroamme hän oli tullut syömään luokseni yliopistolle vain muutaman kerran valmistumisensa jälkeen. Silloinkin hän oli koko aterian ajan valittanut lounasruoan heikosta tasosta ja ruuhkaisesta matkasta yrityksen toimistolta yliopistolle. – Älä sure liikaa, Ville sanoi ja päästi kädestäni irti. – Kyllä se siitä suttaantuu. Nyökkäsin ja yritin näyttää reippaalta. Ville kääntyi ja lähti, ja minä jäin katselemaan hänen loittonevaa selkäänsä. Eroaminen tuntui työltä, mutta lopulta onnistuin siirtämään huomioni edessäni olevaan todelliseen urakkaan. Ennen kuin minusta leivottaisiin yliopiston opintoasiainpäällikkö, ratkaistavanani olisi vielä muutama filosofis-käytännöllinen dilemma.

22


Kolmikymppinen Karoliina on koko elämänsä ollut huolissaan jostain. Nyt hänellä on kuitenkin yksi murhe vähemmän: eläkevirkahaaveen toteutuminen on lähempänä kuin koskaan, sillä Karoliina on saanut työpaikan yliopistolta. Mutta sitä mukaa kuin projektityö filosofian laitoksella etenee, stressinaiheet ennemmin irjahyllyt kansoittivat huoneen jokaista seinää. Nurklisääntyvät kuin vähenevät. Mitä tehdä kun kaan ahdettu tietokone näytti pölyyntyneen siellä vuolaitoksen esimies on kiinnostuneempi huonesia eikä sen johtoja ollut kytketty mihinkään. Työpöytä oli kasveista kuin oppiaineensa tuottavuudesta ja jokseenkin siisti. Sillä lepäsivät ainoastaan shakkilauta napopettajat pelaavat šakkia tietokonetta vastaan puloineen sekä Harmaaparran karvainen poski, joka painausen sijaan että antaisivat ohjausta opiskelijoille? tui pöytälevyä vastensuhtautua kuin tyynylle. Muu ruumis nojasi polEntä miten entiseen poikaystävään, viin joka ja näytti myös olevanyliopiston sikeässä unessa. alkaa notkua ruokalassa ja – käyttäytyy Päivää, sanoin ensin normaalilla ja koskaan sitten voiyhtäkkiä niin kuin eroaäänellä ei olisi makkaammin. – Hyvää Auttaako päivää! murehtiminen vai tapahtunutkaan? Aamun palaverin päätteeksi olinettä sopinut kahdenkeskisiä pitäisikö vain luottaa siihen, kaikki järjestyy? keskusteluaikoja kanssa. Jo tänään oli vuoNiin tuntuu henkilökunnan tekevän siviilipalvelusmies Matias, raivostuttavan rennossa olemuksessa on rossajonka Harmaaparta, joka opetti laitoksen logiikan kursseja jotain turhankin kiehtovaa. ja jonka viimeisin tieteellinen artikkeli oli ilmestynyt syn-

4

K

tymävuotenani 1985. Veera Vaahteran kolmas romaani hersyvän Tervehdykseni eivät saaneet miestäonliikahtamaan. Pahauska kuvaus ihmissuhteiden ja työelämän hat epäilykset täyttivät mieleni: kuuluiko ihon todella olla ja siitä mitäKohosiko tapahtuu,lehtorin kun vatniin oikullisuudesta, kelmeä kuin Harmaaparralla? uskaltaa heittäytyä sattuman armoille. sakumpu lainkaan hengityksen rytmissä? Lähestyin miestä varovasti. En nähnyt edelleenkään elonmerkkejä. –  Karoliina Laajasalo tässä. Meillä oli tapaaminen. Herätys! 84.2

ISBN 978-951-31-8222-9

23

Vaahtera, Veera: Sattumalta sinun (Tammi)  

Riemastuttavan hauska tarina elämän oikullisuudesta!