Page 1


Yiyun Li

Yksinäisyyttä kalliimpaa Suomentanut HeLene Bützow

KustannusosaK eY Htiö ta m mi HeLsinK i


suomen Kulttuurirahasto on tukenut kirjan suomennostyötä.

Li Pon runo sivulla 223 on Pertti niemisen suomentama. englanninkielinen alkuteos Kinder Than Solitude ilmestyi 2014. Copyright © 2014 by Yiyun Li all rights reserved. suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö tammi 2015 Painettu eu:ssa isBn 978-951-31-8147-5


Dapengille, Vincentille ja Jamesille


Christophe hyv채, ei ole mahdollista el채채 ja olla el채nyt. Romain Rolland: Jean-Christophe


1 Boyang oli ajatellut, että suru kohottaisi ihmiset arkipäiväisyyden yläpuolelle. Krematorion odotushuone oli kuitenkin vain paikka siinä missä muutkin: halu saada palvelua ensimmäisenä ja epäilys muiden paremmista kaupoista toivat mieleen torin tai pörssin. Joku mies töni häntä ja nappasi monta kappaletta samaa kaavaketta. eiköhän sinullakin ole vain yksi ruumis poltettavaksi, Boyang nauroi itsekseen, ja mies mulkaisi häntä synkästi, aivan kuin henkilökohtainen menetys olisi taannut hänelle oikeuden siihen, mitä maailma ei ollut hänelle velkaa. mustapukuinen nainen säntäsi sisään ja etsi valkoista krysanteemia, jonka oli täytynyt pudota häneltä aikaisemmin. Virkailija, vanha mies, katsoi kuinka nainen kiinnitti kukan taas kaulukseensa. ukko hymyili Boyangille. ”ihmettelette, miksi he eivät malta hidastaa vauhtia”, virkailija sanoi, kun Boyang oli ilmaissut pahoittelunsa siitä, mitä kaikkea vanha mies joutui kestämään. ”Päivästä toiseen. nuo ihmiset unohtavat, että ne jotka juoksevat elämän jokaisen makean hedelmän perään, juoksevat myös kohti kuolemaa.” 9


Boyang mietti, saiko virkailija – jota kukaan ei olisi suonut tapaavansa ja jonka tapaamisesta tuli osa raskasta muistoa – lohtua noista sanoista; ehkä hän iloitsi tietäessään, että ne jotka kohtelivat häntä nyt huonosti, tulisivat kylmenneinä takaisin. ajatus sai Boyangin pitämään virkailijasta. Kun vanha mies oli saanut teensä juoduksi, he kävivät läpi shaoain tuhkaamiseen tarvittavat paperit; kuolintodistuksen, johon oli merkitty kuolinsyyksi keuhkojen pettäminen akuutin keuhkokuumeen seurauksena, kellastuneen kotipaikkakortin, jossa oli virallinen mitätöimisleima, kansalaisen henkilökortin. Virkailija tutki asiakirjat tarkasti, tarkisti myös Boyangin henkilökortin, ja lyijykynästä jäi pieni piste jokaisen Boyangin kirjoittaman numeron ja päivämäärän alle. Hän mietti, mahtoiko virkailija huomata, että shaoai oli kuusi vuotta vanhempi. ”sukulainenko?” virkailija kysyi nostettuaan katseensa. ”Ystävä”, Boyang sanoi ja kuvitteli vanhan miehen katseessa pettymystä siitä, ettei hän ollutkaan tuore leski kolmekymmentäseitsemänvuotiaana. Boyang lisäsi, että shaoai oli ollut sairaana kaksikymmentäyksi vuotta. ”Hyvä, että asioilla on loppunsa.” Boyangin oli pakko myöntää vanhan miehen lohduttomat sanat tosiksi. Boyang oli iloinen siitä että oli saanut tädin, shaoain äidin, suostumaan siihen ettei tämä tulisi krematorioon. Boyang ei olisi pystynyt varjelemaan tätiä vieraiden ihmisten hyväntahtoisuudelta ja pahansuopuudelta, ja tädin suru olisi nolottanut häntä. Virkailija käski Boyangin tulla takaisin kahden tunnin kuluttua, ja tämä meni ikuisen vihreyden puutarhaan. shaoai olisi pilkannut sypressejä ja mäntyjä – ikuisen 10


nuoruuden symboleita krematoriossa. Hän olisi irvaillut äitinsä surua ja Boyangin haikeutta, jopa omaa surkeaa loppuaan. shaoai jos joku olisi osannut elää. Boyang ajatteli taas hänen vastenmielisyyttään kaikkea mitätöntä, ikävää ja arkipäiväistä kohtaan, hänen armotonta terävyyttään. Liian kauan jatkunut rappeutuminen oli tehnyt tragediasta riesan; kun kuolema iskee, sen olisi parasta saada tuhotyönsä ensi yrittämällä päätökseen. Vanhat puut vartioivat koristeellisia mausoleumeja kukkulan laella. Joukko lintuja – variksia ja harakoita – raakkui niin lähellä, että Boyang olisi osunut niihin männynkävyllä, mutta sellainen poikamainen urheilu vaatisi yleisöä. Jos Coco olisi täällä, hän osaisi vitsailla Boyangin heitosta ja vaikuttaa innostuneelta, kun Boyang näyttäisi hänelle siemenet käpyjen sisällä, vaikka todellisuudessa hän ei ollut vähääkään kiinnostunut sellaisista asioista. Coco oli kahdenkymmenenyhden, mutta oli jo omaksunut pitkään eläneen ihmisen välinpitämättömän asenteen; hänen himonsa – ahneempi tai köyhempi kuin sen ikäiselle sopi – kohdistui konkreettisiin etuihin ja tavaraan. Polun päässä paviljongin suojassa oli miehen pronssinen rintakuva. Boyang koputteli pilareita. ne olivat vankkaa tekoa, vaikka puutavara ei ollutkaan ensiluokkaista, ja maali oli kauhtunut ja hilseili sieltä täältä; kilven mukaan paviljonki oli rakennettu alle kaksi vuotta sitten. Patsaan juurelle lasketut muovililjat näyttivät enemmänkin kuolleilta kuin keinotekoisilta. talouskasvun alettua aika tuntui rientävän Kiinassa epätodellista vauhtia, uudesta tuli nopeasti vanhaa, vanha painui unholaan. myös Boyangilla olisi halutessaan varaa muuttua joskus tulevaisuudessa kiviseksi tai metalliseksi rintakuvaksi ja saavuttaa sen 11


tarjoama vähäinen kuolemattomuus, jolle ihmiset voisivat naureskella. Jos hänellä olisi hitunen onnea, Coco tai joku Cocon myöhempi seuraaja voisi vuodattaa haudalla kyynelen tai pari – ei ehkä surrakseen sitä, että maailma oli menettänyt Boyangin vaan oman tuhlatun nuoruutensa tähden. Kumpareen takaa tuleva nainen kääntyi Boyangin nähdessään niin äkisti, että tämä ehti nähdä mustavalkokuvioisen huivin reunustamat kasvot vain vilaukselta. Boyang katsoi naisen mustaa takkia ja käsivarrella olevaa merkkilaukkua ja mietti, mahtoiko nainen olla jonkun rikkaan miehen leski, tai mikä vielä parempaa, rakastajatar. Boyang vaali hetken ajatusta, että kiiruhtaisi naisen perään ja vaihtaisi muutaman sanan hänen kanssaan. Jos he pitäisivät toisistaan, he voisivat kaupunkiin palatessaan pysähtyä johonkin kylään ja käydä sopivassa ruokapaikassa maistelemassa maalaisherkkuja: korkeassa metallitynnyrissä paahdettua bataattia, niin sanottujen ”paikallisten luomusienten” kanssa haudutettua kanaa, he voisivat ottaa tilkkasen väkevää jamssiviinaa joka saisi jutun luistamaan helpommin ja antaisi syyn pitkittää lounasta. He voisivat tavata uudestaan myöhemmin kaupungissa tai jättää jutun sikseen, tunnelmasta riippuen. Boyang palasi sovittuna aikana palvelutiskille. Virkailija ilmoitti pienestä viivytyksestä, koska muuan perhe oli epäpuhtauksien välttämiseksi ehdottomasti halunnut valvoa kaikkea itse. siis jonkun toisen tuhkan aiheuttamat epäpuhtaudetko olivat ongelma, Boyang kysyi, ja vanha mies hymyili sanoen, että täällä jos missä sopeuduttiin ihmisten oikkuihin. Herkkää hommaa, Boyang sanoi ja kysyi, oliko joku naishenkilö tullut äsken tuhkaamaan vainajaa. 12


”nainenko?” virkailija kysyi. Boyang harkitsi, kuvailisiko naista, mutta tuli sitten siihen tulokseen, että kannatti suhtautua tahdikkaasti mieheen jolla oli luotettavat kasvot ja hienovarainen huumorintaju. Hän vaihtoi puheenaihetta ja jutusteli kaupungin uusista, kiinteistöjä koskevista määräyksistä. Kun virkailija kysyi myöhemmin, halusiko Boyang nähdä shaoain jäännökset, ennen kuin ne jauhettaisiin tuhkaksi – jotkut omaiset halusivat, selitti virkailija; jotkut halusivat tutkia luutkin tarkasti – Boyang kieltäytyi tarjouksesta. Kaiken päättyminen tällä tavalla oli yhtä mitätön helpotus kuin valju aurinko, joka silasi kojelaudan Boyangin ajaessa takaisin kaupunkiin. Hän oli lähettänyt kuolinviestin sähköpostitse moranille ja Ruyulle. Hän tiesi moranin asuvan amerikassa, mutta Ruyun olinpaikasta hän ei ollut varma; tämä oli todennäköisimmin amerikassa, ehkä Kanadassa, australiassa tai jossakin päin eurooppaa. Boyang epäili, olivatko nuo kaksi pitäneet yhteyttä keskenään, hänen viesteihinsä he eivät olleet vastanneet kertaakaan. Hän lähetti kummallekin jokaisen kuukauden ensimmäisenä päivänä viestin, jossa kertoi – muistutti – shaoain olevan vielä elossa. Hän ei maininnut koskaan kriittisiä tilanteita, ei keuhkojen pettämistä kerran eikä usein sattuneita sydänperäisiä kriisejä; niukat tiedot säästivät vastauksen odottamisen vaivalta. shaoai oli aina selviytynyt, tarrautunut maailmaan jolla ei ollut hänelle käyttöä eikä paikkaa, ja lyhytsanaisten viestien lähettäminen oli antanut Boyangille eräänlaista pysyvyydentunnetta. uskollisuus menneelle luo perustan elämälle, johon ei päädytä sattumalta eikä tarkoituksellisesti. Boyangin sinnikkyys oli pitänyt mahdollisuuden avoimena. Boyangin käsityksen 13


mukaan moranin ja Ruyun vaikeneminen vahvisti asian olevan niin: määrätietoinen hiljaisuus saattoi tarkoittaa vain sitä, että he olivat uskollisia siinä missä hänkin. Kun lääkäri totesi shaoain kuolleeksi, Boyang ei tuntenut surua eikä helpotusta vaan kiukkua – kiukkua siitä että hänen oli osoitettu olleen väärässä, että häneltä oli evätty se jälleennäkeminen jota hän oli pitänyt oikeutenaan: he – hän, moran ja Ruyu – olivat Boyangin fantasiassa vanhoja, jopa ikäloppuja, he olivat mies ja kaksi naista jotka lähestyivät kuolevaisen elämänsä päätepistettä, mutta kokoontuivat vielä viimeisen kerran nuoruutensa järvelle. moran ja Ruyu saattaisivat pitää paluutaan luonnollisena tai peräti voitokkaana epitafina. siihen juhlatilaisuuteen Boyang toisi shaoain, jonka läsnäolo saisi kaiken sen, mitä he olivat vuosikymmenten mittaan itselleen kasanneet – avioliitot, lapset, uran, vaurauden – näyttämään hamstraajan naurettavalta kokoelmalta. Paras elämä on elämätön elämä, ja shaoai olisi ainoa, jolla olisi oikeus siihen totuuteen. Boyang oli kuitenkin aivan yhtä hupsu kuin moran ja Ruyu, ja hän tarvitsi heitä nauraakseen omalle mielettömyydelleen: yksin nauraminen on sietämättömämpää kuin yksin sureminen. He eivät ehkä olleet huomanneet kuolinviestiä sähköposteissaan – nythän oli kuitenkin vasta kuukauden puoliväli. Boyang tiesi vaistomaisesti, että moranin ja Ruyun sähköpostiosoitteet eivät olleet niitä joita he käyttivät päivittäin, ja hän itsekin käytti lähetysosoitettaan vain näihin viesteihin. se että shaoai oli kuollut äkisti silloin, kun hän oli sitä vähiten odottanut, ja se etteivät moran ja Ruyu reagoineet hänen viesteihinsä, saivat kuoleman tuntumaan epätodelliselta, aivan kuin hän olisi 14


harjoitellut yksin jotakin, mihin hän tarvitsi noita kumpaakin naista – tai ei, kaikkia kolmea; myös shaoain oli oltava läsnä omissa hautajaisissaan. Hopeanvärinen Porsche ohitti Boyangin moottoritiellä, ja hän mietti, oliko kuljettaja sama nainen jonka hän oli nähnyt hautausmaalla. matkapuhelin värisi, mutta hän ei ottanut sitä vyöstään. Hän oli peruuttanut tämänpäiväiset tapaamiset, ja soittaja oli todennäköisesti Coco. Hän ei tehnyt Cocolle tiliä liikkeistään, joten tämän oli soitettava ja varauduttava viimehetken muutoksiin. Cocon pitäminen epävarmuudessa oli palkitsevaa vallankäyttöä. Sugar daddy, namupappa – Coco ja hänen kaverinsa olivat varmasti käyttäneet ulkomaista nimitystä Boyangin selän takana, mutta kun hän oli kerran hiukan juovuksissa kysynyt Cocolta, pitikö tämä häntä namupappana, Coco oli nauranut ja sanonut hänen olevan liian nuori. Namuveli, Coco sanoi myöhemmin puhuessaan ystävättärensä kanssa puhelimessa ja iski Boyangille silmää, Boyang kiitti häntä myöhemmin jalomielisyydestä. Hän joutui kiertelemään hetken ennen kuin löysi pysäköintipaikan asuntoalueelta, joka oli rakennettu kauan ennen kuin asukkailla oli autoja. Pienen – ulkonäöstä päätellen kiinalaisvalmisteisen – auton tuulilasia pesevä mies mulkaisi Boyangia synkästi, kun tämä nousi ulos. Boyang vastasi katseeseen tuimasti ja mietti, naarmuttaisiko mies hänen Bmw:tään tai vähintäänkin potkaisisi rengasta tai puskuria, kun hän häipyisi näköpiiristä. Huoli epäilemättä heijasti Boyangin omaa matalamielisyyttä, mutta ihmisen oli aina pysyttävä ulkomaailmaa tarkkanäköisempänä. Boyang ylpeili halveksunnalla, jota tunsi muita ihmisiä ja itseäänkin kohtaan. tämä maailma, ja monet sen ihmiset, 15


kohtelevat väistämättä paremmin sellaista, joka ei tuhlaa niihin turhaa ystävällisyyttä. täti avasi asunnon oven, ennen kuin Boyang ehti käyttää omaa avaintaan. täti oli varmasti itkenyt, sillä hänen silmäluomensa olivat punaiset ja turvonneet, mutta hän esitti pirteää, melkeinpä hilpeää, ja laittoi teetä vastoin Boyangin kieltoa, työnsi hänelle vadillisen pistaasipähkinöitä ja kyseli hänen vanhempiensa vointia. Boyang toivoi, ettei olisi ikinä nähnytkään tätä yhden makuuhuoneen asuntoa, joka oli ollut nuhjuinen jo silloin, kun täti ja setä muuttivat sinne shaoain kanssa, eikä ollut juuri muuttunut viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana. Huonekalut olivat vanhoja, 60- ja 70-luvuilta, halpoja puisia pöytiä ja tuoleja, rautaisia vuodekehikkoja, joiden alkuperäinen kiilto oli himmennyt aikoja sitten. ainoa myöhempi lisä oli metallinen kävelytuki, ostettu pikkurahalla siitä sairaalasta jossa täti oli ollut hoitajana ennen eläkkeelle jäämistään. Boyang oli auttanut setää sahaamaan pyörät irti, muuttamaan telineen korkeutta ja kiinnittämään sen seinään. shaoai oli autettu kolme kertaa päivässä pystyyn, jotta hän saattoi seistä omin voimin, eivätkä lihakset surkastuneet aivan kokonaan. Käsitukien ympärille käärityt vanhat lakanat olivat kuluneet vuosien mittaan, telineen taivaansininen maali oli lohkeillut pahasti, ja alta paistoi likainen metalli. Boyang ajatteli, ettei joutuisi enää koskaan maanittelemaan shaoaita karamellin avulla seisomisharjoituksiin, mutta oliko hänen maailmansa parempi nyt, ilman shaoaita? muualla kulunut aika oli jättänyt asunnon asukkaineen taakseen kuin joki, joka etsii suoremman väylän, ja heidän elämänsä ja kuolemansa olivat fossiileja merkityksettömästä 16


menneisyydestä. Boyangin omat vanhemmat olivat ostaneet viimeisten kymmenen vuoden aikana neljä kiinteistöä, jokainen edellistä isompi; heidän nykyinen kotinsa oli kaksikerroksinen talo, johon he kutsuivat jatkuvasti ystäviään esitelläkseen marmorista kylpyammetta, italiasta tuotettua kristallikruunua ja kiiltäviä saksalaisia kotitalouskoneitaan. Boyang oli valvonut kaikkien neljän asunnon remonttia ja hoiti niitä kolmea, joihin oli otettu vuokralainen. Boyangilla oli Beijingissä kolme omaa huoneistoa; ensimmäisen hän oli ostanut mennessään naimisiin ja luovuttanut sitten nöyryyttävänä anteliaisuuden osoituksena entiselle vaimolleen, kun mies jonka kanssa tämä oli pettänyt Boyangia ei ollutkaan eronnut vaimostaan, kuten oli luvannut. shaoain mustavalkoisen, mustakehyksisen valokuvan vieressä seinällä oli kuva sedästä, joka oli kuollut maksasyöpään viisi vuotta aikaisemmin. Kuvien edessä oli vadillinen tuoreita hedelmiä, appelsiinit oli lohkottu ja melonit viipaloitu, koskemattomat omenat ja päärynät näyttivät vahamaisilta ja luonnottomilta. täti esitteli niitä arasti Boyangille, aivan kuin hänen olisi todistettava, että suri juuri sopivassa määrin – liika suru tekisi hänestä taakan; liian vähäinen suru viittaisi välinpitämättömyyteen. ”menikö kaikki hyvin?” täti kysyi, kun puheenaiheet tyrehtyivät, vaikka hän oli varmasti valmistellut niitä ennen Boyangin tuloa. Boyangia kiusasi kuva tädistä katsomassa kelloa viiden minuutin välein ja miettimässä, missä hänen tyttärensä ruumis oli. Hän katui sitä, että oli painostanut tätiä jäämään pois krematoriosta, mutta hän karkotti ajatuksen saman tien. ”Kaikki sujui hyvin”, hän sanoi. ”Vaivattomasti.” ”en tiedä, mitä tekisin ilman sinua”, täti sanoi. 17


Boyang otti uurnan valkoisesta silkkipussista ja laski sen hedelmävadin viereen. Hän vältti katsomasta tarkemmin shaoain valokuvaa, joka oli otettu opiskeluvuosina. Viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana shaoai oli paisunut kooltaan kaksinkertaiseksi, ja kasvojen leukalinja oli kadonnut. ihminen täynnä hyllyvää lihaa katosi pätsiin… Boyang vavahti. Poissaoleva ruumis vei enemmän tilaa kuin elävä. Boyang meni seinään kiinnitetyn kävelytuen luo tutkimaan, saisiko sen irti. ”Kaipa se saa olla siinä?” täti sanoi. ”se voi vielä joskus olla minulle tarpeen.” Boyang ei halunnut tädin ohjaavan keskustelua tulevaisuuteen vaan nyökkäsi ja sanoi, että hänen pitäisi lähteä pian, hänellä oli tapaaminen liikekumppanin kanssa. totta kai, täti sanoi, hän ei halunnut pidätellä Boyangia. ”olen lähettänyt sähköpostia Ruyulle ja moranille”, Boyang sanoi ovella. oli raukkamaista mainita heidän nimensä, mutta Boyang pelkäsi, että jos ei saisi kevennetyksi mieltään, hän viettäisi taas yhden yön juomalla enemmän kuin oli terveellistä, laulamalla tarkoituksellisesti nuotin vierestä karaokebaarissa ja kertomalla liian äänekkäästi rivoja vitsejä. täti oli hiljaa kuin ei olisi kunnolla kuullut, joten Boyang sanoi uudestaan, että viesti oli lähetetty moranille ja Ruyulle. täti nyökkäsi ja sanoi, että se oli oikein, mutta Boyang tiesi hänen valehtelevan. ”ajattelin, että sinä ehkä haluaisit niin”, Boyang sanoi. oli julmaa käyttää hyväkseen vanhaa naista, jolla ei ollut mahdollisuutta panna vastaan, mutta Boyang halusi puhua jonkun kanssa moranista ja Ruyusta, halusi kuulla jonkun toisen äänen lausuvan heidän nimensä. 18


”moran on hyvä tyttö”, täti sanoi ja taputti Boyangia olkapäälle. ”olen aina surrut sitä, ettet mennyt hänen kanssaan naimisiin.” Kaikkein viattominkin ihminen pystyy nurkkaan ahdistettuna sydämettömään rikokseen. Boyang oli ällistynyt siitä, kuinka kepeästi täti pystyi tuottamaan tappavaa tuskaa. ei ollut hänen tapaistaan viitata sanallakaan Boyangin avioliittoon. Heillä ei ollut muuta yhdyssidettä kuin shaoai. Boyang oli kertonut tädille avioerostaan, eikä hänen ollut tarvinnut teroittaa tälle – toisin kuin vanhemmilleen – ettei asiasta puhuttaisi enempää. täti oli maininnut avioliittoehdokkaana nimenomaan moranin ja jättänyt toisen nimen tarkoituksellisesti sanomatta – Boyangin teki mieli rangaista jotakuta, mutta hän vain pudisti päätään. ”avioliitoista viis”, hän sanoi, ”mutta minulle tulee nyt kiire.” ”Ja kun ajatteleekin, ettemme ole kuulleet moranista pitkään aikaan”, täti jatkoi sinnikkäästi. Boyang jätti kommentin huomiotta ja sanoi tulevansa käymään myöhemmin samalla viikolla. Kun hän oli kysynyt shaoain jäännösten hautaamisesta, täti oli vastannut, ettei ollut vielä valmis siihen. Boyang epäili, ehkä kohtuuttomasti, että täti piti kiinni tuhkauurnasta, koska se oli ainoa asia joka vielä yhdisti Boyangin tähän asuntoon. Hän ja täti eivät olleet verisukulaisia. autoon palattuaan Boyang näki, että äiti ja Coco olivat soittaneet hänelle. Hän valitsi äitinsä numeron ja lähetti puhelun jälkeen Cocolle tekstiviestin, jossa sanoi olevansa varattu lopun päivää. nykyään hänen huomiostaan kilpailivat ennen kaikkea äiti ja Coco. Boyang ei ollut pitänyt tarpeellisena esitellä heitä toisilleen – toinen oli elämässä liian ohimenevä ja toinen liian pysyvä. 19


oli mukava päästä tädin luota vanhempien asuntoon. se oli remontin jälkeen kuin lehden mainoskuva, täydellinen verho, jonka taakse epämiellyttävä maailma jäi. Boyang ymmärsi täällä paremmin kuin missään muualla, kuinka tärkeää oli panostaa vähäpätöisyyksiin: kauniit esineet, samoin kuin kalliit juomat ja tuttavien kestitseminen, edellyttivät ettei ihminen ajattele eikä tunne juuri muuta kuin lähiympäristönsä. He olivat syöneet edellisenä iltana päivällistä ystävien kanssa, Boyangin äiti selitti. tähteitä oli aivan liikaa, joten äiti oli ajatellut, että Boyang voisi tulla käymään ja vapauttaa heidät ruoasta. Boyang nauroi sanoen, ettei ollut tiennyt olevansa heidän biojäteastiansa. Vanhemmista oli tullut nirsoja ruoan suhteen, heillä oli päähänpinttymä siitä, miten jokainen suupala vaikutti tai ei vaikuttanut heidän terveyteensä. Boyang tiesi, että he tilasivat valtavat määrät ruokaa ystävilleen, mutta eivät koskeneet itse juuri mihinkään. aterialla puhuttiin Boyangin sisaren amerikassa syntyneistä kaksosista, uuden taloudenhoitajan tehottomuudesta ja asuntojen hinnoista Beijingissä sekä eräässä rannikkokaupungissa, josta vanhemmat harkitsivat ostavansa rantahuoneiston. Kerättyään astiat pöydästä äiti kysyi aivan kuin ohimennen, oliko Boyang kuullut shaoain kuolemasta. siinä vaiheessa isä oli jo mennyt työhuoneeseensa. Boyang ei ollut katsonut tarpeelliseksi kertoa vanhemmilleen, että oli pitänyt yhteyttä shaoain vanhempiin ja huolehtinut perheestä sairauksien ja kuolemantapausten aikana. mikäli vanhemmat olivat epäilleet sitä, he olivat valinneet mieluummin tietämättömyyden. Vanhempien käsityksen mukaan menestyksen avain oli siinä, että 20


kykeni elämään elämänsä valikoiden, unohti sen mitä ei tarvinnut muistaa, osasi vapautua muista, vähäpätöisistä ja merkityksettömistä ihmisistä ja ymmärsi tunteiden tarpeettomuuden. maine ja mammona ovat toissijaisia mutta luonnostaan lankeavia, jos ihminen pystyy rajaamaan elämänsä oikein ja elää yleispätevän viisaasti. Käsityksensä tueksi vanhemmat mainitsivat esimerkkinä Boyangin sisaren, joka oli menestyvä fyysikko amerikassa. ”Kuulin siitä”, Boyang sanoi. täti ei salaisi shaoain kuolemaa vanhoilta naapureiltaan, eikä Boyang yllättynyt siitä, että joku – tai ehkä useampikin – heistä oli soittanut hänen vanhemmilleen. Jos kuolinviestin välittäminen saattoi tuottaa iloa, niin oli varmasti käynyt siinä puhelussa, ja se oli ollut moite joka oli kuorrutettu ohuesti kohteliaisuudella. Äiti toi keittiöstä kaksi teekuppia ja antoi toisen Boyangille. Boyang huolestui huomatessaan, että äiti tuuppi keskustelua heidän tavallisten puheenaiheidensa mukavuusalueen ulkopuolelle. Boyang tuli joka kerta, kun äiti pyysi; hänen käsityksensä mukaan etäisyyden säilytti parhaiten siten, että tyydytti äidin kaikki tarpeet. ”mitä siis ajattelet?” äiti kysyi. ”mistä?” ”Koko jutusta”, äiti vastasi. ”onhan se haaskausta, se on pakko myöntää.” ”mikä on haaskausta?” ”shaoain elämä tietysti”, äiti sanoi ja suoristi yksinäistä kallaa, joka oli kristallimaljakossa pöydällä. ”mutta vaikka unohdettaisiin shaoai, muidenkin elämä on kärsinyt.” Ketkä muut olivat sen arvoisia, että heille kannatti uhrata ajatustakaan, Boyangin teki mieli kysyä. shaoain verestä 21


löytynyt kemikaali oli peräisin äidin laboratoriosta, ja oli jäänyt selvittämättä, oliko kyse murhayrityksestä, epäonnistuneesta itsemurhasta vai oudosta onnettomuudesta. tapauksesta ei puhuttu Boyangin perheessä, mutta hän tiesi, ettei äiti ollut koskaan lakannut kantamasta kaunaa. ”tarkoitatko, että urasi haaskautui?” Boyang kysyi. tapauksen jälkeen yliopisto oli ryhtynyt kurinpitotoimiin äitiä vastaan, koska kemikaaleja oli käsitelty leväperäisesti. se olisi ollut ikävä episodi, pieni tahra äidin muuten häikäisevällä akateemisella uralla, mutta hän kiisti syytteen itsepintaisesti: kaikki osaston laboratoriot toimivat vanhentuneiden säännösten mukaan, ja kemikaalit olivat kaikkien perustutkinto-opiskelijoiden saatavilla. Äidin mielestä oli toki onnetonta, että joku oli joutunut kärsimään; hän oli valmis hyväksymään rangaistuksen siitä, että oli antanut kolmen nuoren olla laboratoriossaan ilman valvontaa – hän oli ollut leväperäinen ihmisten mutta ei kemikaalien suhteen. ”Jos haluat puhua urastani, mikäpä siinä – se on mennyt hukkaan aivan syyttä.” ”mutta sinun tapauksessasihan kaikki kävi hyvin”, Boyang sanoi. ”Paremminkin kuin hyvin, se sinun on myönnettävä.” Äiti oli lähtenyt yliopistolta ja mennyt farmasian alan yritykseen, jonka eräs amerikkalaisyritys oli myöhemmin ostanut. Koska äiti oli oppinut katolisessa koulussa täydellisesti englannin kielen, ja hänen nimissään oli useita patentteja, hän oli ansainnut yksityisellä puolella kolme kertaa niin paljon kuin professorina. ”sanoinko muka että puhun itsestäni?” äiti kysyi. ”Kuvittelet, että ajattelen vain itseäni, mutta se on pelkkä hypoteesi, ei mikään tosiseikka.” 22


”en tiedä ketään muutakaan ajattelemisen arvoista.” ”et edes itseäsi?” ”mitä tarkoitat?” mahdollisimman heikko vastaus, Boyang ajatteli: ihmiset esittävät sellaisia kysymyksiä vain silloin, kun tietävät vastauksen. ”eikö sinusta sitten tunnu, että shaoain myrkytys on vaikuttanut elämääsi?” millaisen vastauksen äiti halusi? ”Kaikkeen tottuu”, Boyang sanoi. Hetken mietittyään hän lisäsi: ”en silti sanoisi, että shaoain tapaus on vaikuttanut minuun merkittävästi.” ”Kuka halusi hänen kuolevan?” ”anteeksi kuinka?” ”Kuulit aivan oikein. Kuka halusi tappaa hänet silloin? shaoai ei vaikuttanut ihmiseltä, joka tekisi itsemurhan, vaikka joku tyttöystävistäsi, en muista kuka niistä, niin vihjaisikin.” Käydessään mielessään läpi shaoain kuoleman skenaarioita Boyang ei ollut koskaan ottanut lukuun äitiään – mutta onko vanhemmalla koskaan mitään osaa lapsen fantasioissa? siitä huolimatta Boyangia ärsytti, että äiti oli pannut asiat merkille, ja Boyang itse oli aliarvioinut äitinsä mielenkiinnon tapaukseen. ”Ymmärrät varmasti, että jos sanot avoimesti olleesi se, joka myrkytti shaoain, minä en sano enkä tee mitään”, äiti sanoi. ”Kyselen vain omaa uteliaisuuttani.” He noudattivat samaa koodia, vaalivat kahden toisilleen vieraan ihmisen rinnakkaiseloa, läheisyyttä – jos heidän suhteestaan saattoi käyttää sellaista sanaa – johon liittyi kurinalainen välinpitämättömyys. oikeastaan Boyang piti äidistään juuri sellaisena ja tiesi, ettei eräässä mielessä ollut 23


koskaan ollut äitinsä lapsi; vastaavasti äiti ei vanhetessaan suostuisi muuttumaan Boyangin hoidokiksi. ”en myrkyttänyt häntä”, Boyang sanoi. ”anteeksi.” ”miksi anteeksi?” ”olisit paljon tyytyväisempi, jos saisit vastauksen. minäkin olisin tyytyväisempi, jos osaisin sanoa sinulle varmasti, kuka myrkytti shaoain.” ”siinä tapauksessa muita mahdollisuuksia on vain kaksi. uskotko siis, että se oli moran tai Ruyu?” Boyang oli kysynyt itseltään samaa vuosien mittaan. Hän katsoi äitiään hymyillen, piti huolen siitä etteivät hänen kasvonsa paljastaneet mitään. ”mitä sinä ajattelet?” ”en tuntenut kumpaakaan heistä.” ”miksi olisitkaan tuntenut”, Boyang sanoi. ”tai ylipäätään kukaan, jos sikseen tulee.” Äiti ei Boyangin käsityksen mukaan harrastanut sarkasmia. ”en tavannut Ruyua koskaan kunnolla”, äiti sanoi. ”morania minä tietysti näin, mutta en muista häntäkään hyvin. minulla on sellainen mielikuva, että hän ei ollut erityisen lahjakas, olenko oikeassa?” ”mahtaakohan kukaan olla tarpeeksi lahjakas sinulle.” ”sisaresi on”, Boyangin äiti sanoi. ”mutta älä yritä kääntää ajatuksiani muualle. sinä tunsit molemmat aikoinaan hyvin, joten sinulla on varmasti jokin ajatus.” ”ei ole”, Boyang sanoi. Äiti katsoi Boyangiin, ja tämä kuvitteli, kuinka äiti järjesti Boyangin ja muiden asemat päässään uudelleen kuin kemialliset molekyylit. Boyang muisti, kuinka oli vienyt vanhempansa amerikkaan heidän neljännenkymmenennen hääpäivänsä kunniaksi. san Franciscon lentokentällä oli ollut houkutuslintunäyttely. takana oli kahdentoista tunnin 24


COLIN McPHERSON

YIYUN LI on syntynyt Beijingissä vuonna 1972 ja muuttanut Yhdysvaltoihin opiskelemaan 1996. Nykyisin hän asuu Kaliforniassa miehensä ja kahden poikansa kanssa. Hän on jo ehtinyt saada lukuisia palkintoja, Frank O’Connor -palkinnon, PEN/Hemingway Awardin sekä Guardianin esikoiskirjapalkinnon. Litä on verrattu muun muassa Jhumpa Lahiriin, Ernest Hemingwayhin ja Alice Munroon.

Yksinäisyyttä kalliimpaa on murhamysteeri, harvinaislaatuinen kuvaus Kiinan muutoksesta viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana ja herkkä kertomus kolmesta ihmisestä, joiden on vaikea löytää paikkaansa muiden keskellä. ”Loistava, surullinen ja ennalta arvaamaton romaani.” Booklist

”Yiyun Listä on kehittynyt yksi tärkeimmistä kirjailijoistamme.” Salman Rushdie

Päällys:Tuija Kuusela

84.2

ISBN 978-951-31-8147-5

Li, Yiyun: Yksinäisyyttä kalliimpaa (Tammi)  

Vaikuttava tarina menneeseen vangituista ihmisistä