Kaarnakari, Ville: Hakaristin leimaama (Tammi)

ta m m i

s u o m a l a i s e n s s - s ot u r i n ta r i n a

Parhaat kiitokseni Neiti Poikolaisen ystäville.

Kiitos perheelleni, joka on taas jaksanut. Silloin kun kipinöi, te olette aina ensimmäiseksi tuli­ linjalla. Erityinen kiitos vaimolleni Maritalle käsi­ kirjoitustani kehittävistä kannanotoista. Työrauhasta kiitän tytärtäni Kittyä ja poikaani Mickeä.

Tämän kirjan syntyä ovat tukeneet Suomen Tieto­ kirjailijat ry sekä Kustannusosakeyhtiö Tammen rahasto.

© Ville Kaarnakari ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014 ISBN 978-951-31-8012-6 Painettu EU:ssa

Siinä paikassa, missä suomalainen SS-mies seisoi, vihollinen aina lyötiin.

Heinrich Himmler

Kirjassa käytetyt Waffen SS:n sotilasarvot SS-Obergruppenführer Kenraali SS-Standartenführer Eversti SS-Obersturmbannführer Everstiluutnantti SS-Sturmbannführer Majuri SS-Hauptsturmführer Kapteeni SS-Obersturmführer Luutnantti SS-Untersturmführer Vänrikki SS-Sturmscharführer Sotilasmestari SS-Hauptscharführer Vääpeli SS-Oberscharführer Ylikersantti SS-Scharführer Kersantti SS-Unterscharführer Alikersantti SS-Rottenführer Korpraali SS-Sturmmann Korpraali SS-Schütze Sotamies

Hein채kuu 1961

soittimensa. Hetken hän asetteli suukappaletta huulilleen ja aloitti sitten.

Ensimmäiset sävelet tulivat kuin tunnustellen.

Pitkän pöydän ääressä seisoi joukko miehiä tiukassa asennossa. Jokainen tuijotti jonnekin kaukaisuuteen.

Tutun sävelen myötä katse ulottui monen vuoden, monen vuosikymmenen taakse, Venäjän aroille asti.

Trumpetin ääni voimistui. Jokainen oli tunnistanut ensi sävelistä tutun melodian. Tätä oli laulettu monesti kentälle jääneiden toverien hautajaisissa Venäjän aroilla ja silmänkantamattomilla heinikoilla tai laajojen auringonkukkaviljelmien reunustamissa ränsistyneissä kylissä. Sitä oli laulettu myös tunnelmallisissa illanvietoissa, joissa oli alkoholin voimin purettu sielun tuskaa.

Jokainen osasi laulun sanat. Kovat koettelemukset olivat kaivertaneet ne loppuelämäksi mieleen.

Trumpetinsoittaja oli aloittanut varovaisesti. Soitto sai edetessään koko ajan lisää voimaa. Ensimmäisten säkeiden jälkeen moni miehistä jo hyräili tutun laulun sanoja. Yksi miehistä tunnettiin hyvänä laulajana, ja nytkin hän lähti viemään vahvalla äänelTrumpetinsoittaja kohotti

7

lään koko joukkoa. Hän lauloi laulun ensimmäistä säkeistöä suomeksi, ja pian siihen yhtyi jokainen omalla äidin­kielellään. …Yhä tarjoot mulle kättäs, johon taannoin tartuin mä.

Puristaa sitä en voi joskaan, olemasta et lakkaa koskaan!

Sinä parhain ystäväin!

Laulua johtanut mies vaihtoi toisen säkeistön alussa kielen saksaksi. Lauluun tuli lisää voimaa kaikkien laulaessa yhdessä tuttuja sanoja: Will mir die Hand noch reichen, Derweil ich eben lad.

Kann dir die Hand nicht geben, Bleib du im ew’gen Leben Mein guter Kamerad!

Klaus Runolinna hyräili hiljaa mukana. Hän osasi laulun sanat hyvin, molemmilla kielillä, muttei halunnut äänensä kaikuvan ylinnä. Laulun aikana Runolinna antoi katseensa kiertää pöydän ympärillä seisovien ja laulavien miesten kasvoissa. Lähimpänä vasemmalla puolella seisoi belgialainen SS-Sturmmann Rutgeer De Vos, hänestä seuraavana saksalainen SS-Unterscharführer Peter Thalberg. Oikealla puolella lähinnä häntä seisoi SS-Obergruppen­ führer Felix Steiner, Wiking-divisioonan sodanaikainen komentaja, ja sitten norjalainen SS-Sturmmann Felix Halvorsen.

Vastakkaisella puolella pöytää seisoivat vierekkäin SS-Scharführer Mikko Onninen ja tanskalainen SSRottenführer Jesper Poulsen. Tanskalaisen vieressä 8

olivat SS-Scharführer Niilo Laitinen ja hollantilainen SS-Sturmmann Piet van Oorschot.

Siinä oli koko komea joukko, joka oli kokoontunut tähän yksityiseen muistotilaisuuteen.

Runolinnan katse hakeutui seuraavaksi soittajan vieressä oleviin lippuihin. Metalliseen telineeseen oli aseteltu etuviistoon asentoon useita lippuja. Jalustaan oli laitettu Suomen, Belgian, Hollannin, Norjan, Tanskan ja Saksan liput.

Niiden vieressä oli erillisessä jalustassa kaksi pienempää, neliömäistä lippua. Toinen muistutti Suomen lippua, mutta sen kulmissa olivat vapaudenristi, Jääkäripataljoona 27:n tunnus, Saksan rautaristi sekä SS-salamat. Keskellä oli tuttu punapohjainen Suomen vaakunaleijona.

Toinen samanmallinen lippu oli pohjaväriltään musta. Siinä oli valkoisella SS-divisioona Wikingin tunnus, aurinkopyörä, Das Sonnenrad. Pronssi­ kaudelta peräisin oleva merkki muistutti ympyränmuotoon taivutettua hakaristiä.

Wiking-divisioona.

Itärintama.

Keväästä 1941 kesään 1943.

Kaksi pitkää vuotta nuoren miehen elämästä.

Runolinnan ajatus siirtyi väkisinkin itärintamalle, missä koko tämä joukko oli palvellut saksalaisessa SSWiking-divisioonassa. Kuinka monissa kenttähautaustilaisuuksissa he olivatkaan siellä olleet.

Monen ystävän tie oli katkennut jo alkumatkalla.

Vain koivuristi ja siihen ripustettu kypärä olivat jääneet aron multaan. Monet haudat hävisivät tuulen piiskaamina näkyvistä muutamassa kuukaudessa. Suuremmat hautausmaat olivat venäläiset oletettavasti hävittäneet saksalaisten peräydyttyä.

Yhteislaulu päättyi. Jokainen jäi vielä seisomaan hil9

jaisuuden vallitessa. Miehet istuutuivat vasta Runolinnan pienen kädenviittauksen jälkeen.

Runolinna itse jäi seisomaan. Muutaman kerran hän kakisteli kurkkuaan.

– Kenraali, hyvät herrat, Meine Herren. Olemme kokoontuneet viettämään ystävämme ja aseveljemme SSHauptscharführer Heikki Kairan muistotilaisuutta.

Olen erittäin iloinen, että olen onnistunut kutsumaan näin monta vanhaa aseveljeä tähän tilaisuuteen.

– Puhuimme Heikki Kairan kanssa useasti, että pitäisi organisoida tällainen tapaaminen. Nyt se sitten on saatu järjestetyksi, mutta ei aivan sellaisissa merkeissä kuin Kairan kanssa puhuimme. Olen kaikesta huolimatta vilpittömän iloinen, että meillä on mahdollisuus tavata toisemme niin monien vuosien jälkeen.

Uskon, että Heikki on läsnä joukossamme tänäänkin.

Valitettavasti äkillinen sairaus vei hänet ennenaikaisesti joukostamme.

Runolinna piti pienen tauon. Hän oli etukäteen vähän jännittänyt tätä puhetta. Ei siksi, että puhuminen olisi jännittänyt. Siihen hän oli tottunut. Sen sijaan hän oli pelännyt, että tunnekuohu saisi hänestä yliotteen. Nyt oltiin seurassa, jonka olemassaolo oli ollut kielletty monia vuosia. Palvelua SS-joukoissa Saksassa oli jouduttu salailemaan vuosikausia. Se oli ollut pitkään häpeällinen asia niin Suomessa kuin muual­ lakin.

– Kenraali, hyvät herrat, Meine Herren. Kohottakaamme malja ystävämme SS-Hauptscharführer Heikki Kairan muistolle.

Pöydän ympärillä istuvat tummapukuiset miehet nousivat hiljaisina ylös.

– Haluan samalla kohottaa maljan kaikille niille taistelutovereillemme, jotka jäivät itärintaman multiin. Me kaikki muistamme heidät kovina sotilaina 10

ja hyvinä ystävinä. Me muistamme jokaisen miehen, jonka hautasimme Venäjän laajoille aroille ja vehreiden laaksojen vilpoisiin lehtoihin. Me muistamme jokaisen miehen, jonka haudan hakkasimme kivikovaksi jäätyneeseen maahan. Ilman heidän sankaruuttaan ja uhrautuvaisuuttaan jotkut meistä eivät olisi täällä.

Runolinna piti pienen ajatustauon.

– Rauha heidän sieluilleen.

Sitten hän nosti lasiaan.

– Für die treue Kameraden!

Jokainen kohotti lasiaan kohti Runolinnaa ja tämän vieressä seisovaa arvovierasta.

Runolinna katseli pöydän ääressä seisovia miehiä.

Ikää oli kaikille tullut lisää, ulkoinen muoto oli muuttunut, mutta ryhti oli jokaisella entisellään. Saman hän oli pannut merkille jo äsken hautausmaalla vanhan aseveljen hautajaisissa.

Tunnelma oli jäykähkö. Osa miehistä ei ollut tavannut toisiaan vuosiin. Hautajaiset olivat hautajaiset ja latistivat jälleennäkemisen iloa. Tilaisuuden järjestäjänä Runolinna ymmärsi tämän hyvin. Siksi hän oli kutsuja lähettäessään esittänytkin, että jokainen varaisi vähän enemmän aikaa yhdessäoloon hautajaisten jälkeen.

11

Sepä vasta hienoa!

Kenraali Steiner oli heti innostunut Runolinnan kertoessa viikonlopun ohjelmasta Saimaan rannalla sijaitsevassa lomakodissa.

– Se puhdistaa miehen sielua myöten!

Kenraalin into tuntui tarttuvan muihinkin. Matka Runolinnan varaamalla linja-autolla sujuikin jo paljon leppoisimmissa merkeissä kuin muodollinen muistotilaisuus. Puhuttavaa riitti, sillä useat miehistä eivät olleet tavanneet toisiaan sodan jälkeen.

Seurueen määränpäänä oli Runolinnan omistama loma­koti Pohjantähti Saimaan rannalla. Hän oli saanut siirrettyä asiakkaidensa tilauksia niin, että koko lomakoti voitiin varata vain heidän joukolleen. Vanhaan kartanoon kunnostettu lomanviettopaikka oli aivan ideaalinen tapaamispaikka heille. Siellä oli mahdollisuus rentoutua saunomalla sekä nauttia Saimaasta nostettua kalaa ja muita kesän herkkuja.

Lomakoti tarjosi myös loistavat mahdollisuudet majoittumiseen ja yhteisten tilaisuuksien pitämiseen joko ulkona tai sisällä.

– R auchsauna!

12

Pohjantähti sijaitsi pitkällä hiekkaisella niemellä, joka sormen tavoin kurkotti leveälle järven selälle.

Päärakennus muistutti vanhaa herraskartanoa ja oli koristeltu upeilla puuleikkauksilla. Miesten saapuessa pihalla oli vanhanaikaiseen tapaan henkilökunta odottamassa ja auttamassa vieraiden matka­tavaroiden kanssa.

Majoittumiseen ei käytetty montakaan hetkeä, ja koko joukko siirtyi tyynen järven rannalle. Kapea polku vei vähän sivummalle uimarannasta ja laiturista. Pienen poukaman perälle matalaan rinteeseen oli rakennettu hirsinen savusauna. Osa siitä oli kaivettu hiekkaiseen penkereeseen. Saunan eteen oli rakennettu suurikokoinen terassi, johon nyt oli katettu runsaasti virvokkeita valkoisien pöytäliinojen päälle.

– Tervetuloa vielä kerran tänne Pohjantähteen.

Sanon ohjelmastamme vain sen, että saunomme ja syömme, keskustelemme kaikessa rauhassa, ja ennen kuin lähdemme täältä pois, savusauna lämmitetään vielä kerran. Olkaa sydämellisesti tervetulleita.

Pian iloinen keskustelunsorina täytti vanhan savusaunan avaran ja valoisan terassin. Herkullinen tuoksu savustuspöntöstä, silmiä hivelevä järvimaisema, saunaoluet ja muutamat juodut snapsit olivat lopullisesti sulattaneet hautajaisten ja muistotilaisuuden kohmeen.

Runolinna tarkasteli ruuanvalmistuksen lomassa pöydän ääressä istuvia. Itse asiassa hän hämmästeli taas, että näinkin suuri joukko oli saatu saapumaan tilaisuuteen.

Noutaessaan edellisenä päivänä heitä lentoasemalta, hän oli joutunut ponnistelemaan tunnistaakseen vanhoja sotakavereitaan. Vuodet olivat tukevoittaneet ja harmaannuttaneet heistä jokaista.

13

Nyt, kun oli oltu hetki yhdessä, kaikki tuntuivat entisiltä tutuilta tovereilta. Samat liikkeet, sama puhetapa, sama nauru – kaikki oli entisellään. Ajan muokkaamista hahmoista kuoriutui nopeasti tuttuja miehiä, aivan samanlaisia kuin ennenkin.

Saksa oli luontevasti kaikille yhteinen keskustelukieli. Pari vuotta kestänyt palvelus saksalaisessa rintamadivisioonassa oli opettanut jokaiselle sujuvan saksan puhekielen, olipa äidinkieli mikä tahansa.

Saunomisen lomassa yritettiin nopealla tahdilla kuroa vuosien tietokatkosta umpeen. Jokainen kyseli toistensa kuulumisia. Välillä pärähti iloinen nauru. Hyvin tuntuvat vieraat viihtyvän, Runolinna ajatteli vetäessään tuoksuvat kalat ulos savustuspöntöstä.

– Jos sopii, voisimme siirtyä tuonne huvilan terassille ruokailemaan. Tarjolla on savukalaa, silliä, uusia perunoita ja tuoreita vihanneksia. Illalla syömme vielä rapuja suomalaiseen tapaan, hän vielä lupasi.

Ruokailun aikana Runolinna nautti sekä maittavasta ateriasta että mielenkiintoisista keskusteluista. Iloisista aiheista keskustelu kääntyi jossakin vaiheessa menehtyneisiin aseveljiin. Heikki Kairakin nousi taas puheenaiheeksi.

Runolinnan vieressä istuva Nikke Laitinen esitti kysymyksen, jonka vastausta kaikki jäivät kuuntelemaan: – Hei Klaus, sinä kai meistä parhaiten tunsit Heikin? Eikö hän ole ollut koko ajan sinun firmassasikin töissä? Lupasit tulomatkalla kertoa, miten te päädyitte itärintamalle.

Pöydän ympärillä istuvat muut miehet lopettivat keskustelunsa ja jäivät kuuntelemaan. Runolinnaa vastapäätä istuva saksalainen kenraalikin tarttui aiheeseen.

– Minäkin olisin kiinnostunut kuulemaan tarinanne.

Vaikka olemme tavanneet vuosien aikana useaan ot14

teeseen sekä Saksassa että täällä Suomessa, eipä ole koskaan tullut puheeksi, miten te kaksi päädyitte minun divisioonaani.

Kenraali Steiner, joka oli sotien jälkeen siirtynyt liike-elämään, oli ystävystynyt Runolinnan kanssa.

Läheistä ystävyyttä oli jatkunut jo vuosikymmeniä.

Taisi herroilla olla yhteisiä liiketoimiakin, sillä oman työnsä puolesta Runolinna matkusti paljon Saksassa.

– Kerro vaan, joku muukin kehotti.

Runolinna otti vielä tilkan viiniä suuhunsa ja pyyhki sitten suupieliään lautasliinalla miettien, mistä oikein alkaisi.

– Mehän olimme Heikin kanssa eri puolilta Suomea kotoisin. Varmaan muistatte, että me olimme Saksaan lähtiessämme jo kovia kokeneita sotaveteraaneja.

Olimme samassa rykmentissä talvisodan Taipaleessa.

Alkuun olimme eri komppanioissa, mutta Taipaleen kiivaimpien taistelujen aikana tiemme kohtasivat.

Runolinna siemaisi taas lasistaan. Ajatus haki tarinalle luontevaa alkupistettä. Käsi siirsi tyhjentyneen viinipullon kauemmaksi kuin tehden tilaa tulevalle tarinalle.

– Minäpä kerron, miten me värväydyimme Saksaan lähtijöiden joukkoon. Muistan sen hyvin, vaikka siitä on jo aikaa. Mutta minusta tuntuu, että jutun täytyy alkaa siitä, miten me Kairan kanssa tapasimme ensi kertaa.

Kaikkien pöydän ympärillä istuvien katseet olivat suuntautuneet Runolinnaan. Vähän rykäistyään hän aloitti.

15

Helmikuu 1940

17

Hei, herää! Taas tuli käsky.

Vänrikki Runolinna heilahteli häntä herättelevän kersantin voimakkaissa ravisteluissa. Vieri vieressä korsun laverilla makaavat melkein tajuttomina nukkuvat sotilaat estivät velttoa vänrikkiä putoamasta lumisohjoiselle lattialle.

– Vänrikki, herätkää.

Kersantin ravistelut voimistuivat ja saivat väsyneen upseerin ääntelemään. Ynähdykset kuulostivat siltä kuin joku olisi menossa uimaan jääkylmään veteen.

– Vänrikki, nyt on herättävä! Vänrikki!

Velttona makaava upseeri säpsähti hereille ja jäykistyi, pää kohosi laverilta. Tummat silmät tuijottivat renkaina ympärilleen.

– Tuliko läpi? vänrikki älähti.

Pää putosi takaisin laverille ja hän makasi taas velttona kersantin jatkaessa sinnikkäästi ravistelua. Pikkuhiljaa pää nousi pitemmäksi aikaa ylös ennen kuin valahti taas laverille miehen muuttuessa veltoksi.

Taukoamaton räjähdysten ääni oli muuttunut taustameluksi. Vain lähelle tulleet kranaatit saivat korsussa hereillä olevat säpsähtämään.

– Vastahyök k äykseen!

19

Muutama kuukausi aikaisemmin tuoreista puista rakennettu hirsikorsu natisi maan keinuessa räjähdyksistä. Harvaan aseteltujen ja paikoiltaan liikkuneiden kattolautojen välistä ja repeytyneen tervapahvin raois­ta valui hiekkaa nukkuvien päälle.

– Ei se taida tuosta herätä, nurkassa istuva vanhempi kersantti sanoi. – Se on ollut kolme vuorokautta valveilla. Tunti sitten se rojahti tuohon.

Valtava räjähdys humautti hatarasta oviaukosta voimakkaan paineaallon. Korsun lähelle oli osunut lentopommi tai 8-tuumainen kranaatti. Paineen vaikutuksesta sammui korsun ainoa valonlähde, vähän valoa tuikkinut säilykepurkkiin rakennettu lyhty. Natisevien hirsikerrosten raoista ropsahti hiekkaa laverille ja korsun pienelle pöydälle.

Mitään puhumatta sivummalla istunut kersantti sytytti peltipurkkilyhdyn uudelleen palamaan. Ties monennenko kerran.

Hämärässä valossa näkyi, miten vänrikkiä herätellyt lähettialiupseeri oli saanut vaalean hiekkapöly­ kerroksen asepukunsa koristeeksi. Pöly sai herättäjän yskimään.

– Vänrikki, herätkää!

Taas pää nousi hetkeksi. Paluu tähän maailmaan levon syvyyksistä kesti tällä kertaa kauan. Loppuun ajettu keho ei antanut mielelle toimintamahdollisuutta.

Tajunta käväisi tässä maailmassa, mutta hereille asti voimat eivät riittäneet.

– Sama juttu joka paikassa. Miehiä on vaikea saada hereille. Kaikki ovat niin loppuun ajettuja.

Herättäjä puhui katsomatta lampun vieressä istuvan kersantin suuntaan. Omakin puhti alkoi olla vähissä.

Hän tiesi, että useimmat upseerit, joita hän kävi herättelemässä vastaiskuihin, eivät enää tulleet takaisin. Se kävi herättäjän voimille.

20

Hän tunsi olevansa kuoleman lähettiläs. Mies, joka kävi herättämässä kuolemanväsyneitä taistelijoita viimeiselle matkalle.

Räjähdyksen humahdus löi uudelleen lampun sammuksiin. Rutiininomaisesti lampun vieressä istuva nosti sen pystyyn ja raapaisi taas tulitikun palamaan.

– Saisi ryssä lopettaa tuon jyskäämisen. Alkaa tikut loppua, hän sanoi värittömällä äänellä.

Kukaan makuulaverin ahtaudessa nukkuva ei reagoinut mitenkään ulkona riehuvaan teräsmyrskyyn.

Miehet elivät omissa painajaisissaan. Joku mutisi välillä jotakin. Joku kimposi istumaan, katsoi hetken auki rävähtäneillä silmillään ennen kuin kaatui takaisin makuuasentoon. Jonkun käsi kouristeli.

Lepäävät miehet olivat pienessä liikkeessä koko ajan.

Keho oli sammunut väsymyksestä, mutta mieli jatkoi juoksuhaudan kokemuksien käsittelyä.

Kranaatti kranaatin perään jysähti korsun ympärillä. Talvinen maisema oli myllertynyt mustaksi.

Edellisenä päivänä satanut lumi oli kadonnut etumaisten asemien ympäristöstä. Matalissa juoksuhaudoissa kyyhöttävät miehet eivät käyttäneet enää lumi­ pukuja. Mustiksi ne olisivat muuttuneet räjähdysten nokeamissa kuopissa.

– Vänrikki Runolinna, herätkää nyt! On lähdettävä vastahyökkäykseen.

Vihdoin vänrikki alkoi osoittaa elonmerkkejä. Tajuntaan porautui kaikkien pelkäämä sana: vastahyökkäys.

Ahtaassa tilassa Runolinna nousi nelinkontin ja pudisteli siinä päätään. Silmät tuntuivat kiinni muuratuilta. Päässä humisi, mikä saattoi johtua kroonisesta nuhasta tai aikaisemmin päivällä lähelle tulleen kranaatin ilmanpaineen iskusta. Kersantti ravisteli häntä yhäkin, tämä ei osannut luottaa siihen, että vänrikki tällä kertaa pysyisi pystyssä.

21

– Lopeta, lopeta, kyllä tässä ollaan hereillä, runolinna älähti herättäjälleen. kersantti kaira päästi otteensa ja jäi odottamaan. oikeastaan hän jo tiesi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. kuin hänen ajatuksensa lukien runolinna kellahti takaisin miesten väliin ja oli samassa täydessä unessa. kymmenen minuuttia myöhemmin vänrikki runolinna oli saatu istuvaan asentoon. Lamppua hoitava kersantti oli jostakin taikonut kuumaa vettä ja tarjosi kuluneesta emalimukista herääjälle lämmintä mehua.

– Herra vänrikki. nelonen ja Vitonen on menetetty. päällikkö käski vastahyökkäykseen, nyt heti. miehiä ollaan kokoamassa kolmosen taakse. kapteeni korhonen tulee sinne itsekin paikalle. nyt pitäisi jo olla menossa. runolinna alkoi aistia ulkoa kuuluvan entisestään kiihtyvän jyrinän. enää ei erottanut yksittäistä kranaatin räjähdystä toisesta. nelonen ja Vitonen menetetty!

Taas? äskenhän hän oli juuri ollut siellä valtaamassa vastaiskulla asemia takaisin. sinne piti tulla uudet miehet linjaan.

– mitä nyt on taas tapahtunut? kaira aavisti herätetyn upseerin ajatukset.

– ne uudet miehet oli peloteltu ennen kuin ne tuotiin tänne kirvesmäkeen. ne lähtivät irti asemista heti ryssän ensimmäisestä hyökkäyksestä. siitä ei tullut edes sanaa komentopaikalle, jotta tilanteeseen olisi voitu puuttua. Vauhkoontuneet miehet vain huusivat, ettei Taipaleessa kukaan selviä hengissä. Taitavat olla jo kaukana tukilinjan takana. kersantti selosti tuoreita tapahtumia saadakseen vänrikin tajuamaan tämänhetkisen tilanteen.

22

– ovatko asemat ryssillä? runolinna kysyi kuin ei olisi uskonut herättäjän viestiä.

– on, mutta ei niitä vielä ole siellä paljon. kolmosesta ampuvat nelosen ja Vitosen eteen. sinne on ryssän paha tuoda lisää väkeä. päällikkö sanoi, että nyt on vain saatava ryssät sieltä äkkiä pois ennen kuin asettuvat taloksi. ja että huomaavat pistää kolmoseen sellaisen keskityksen, että sieltä ei ammuta estettäjaasemiin pyrkivilleluutnantti täydennyksille.

Nuori seikkailuhenkinen Klaus Runolinna haluaa Väsymyksestä horjuva runolinnakin että antaa maalleen kaikkensa.

Parhaan koulutuksenymmärsi, ja kokemuksen saadakseen hän liittyy Saksan SS-joukkoihin ja päätyy Wikingoli kiire. mitä nopeammin toimitaan, sitä pienemmillä divisioonaan, jonka eri maista tulevia sotilaita yhdistää halu taistappioilla päästään. tella voimiaan säästelemättä bolševismista vapaan Euroopan – kukas sinä olet? puolesta.

Vänrikki oli sen verran hereillä, että huomasi herätRintaman kova todellisuus Puolassa, Ukrainassa ja Venäjän aroiltäjän olevan outo mies. la yllättää Taipaleen säälimättömät taistelut kokeneen Runolin– kersantti kaira, herra vänrikki.Abteilung olen 3.Partisan, kompnankin.

Todellinen tulikaste on kuitenkin panian lähettialiupseeri. satuin olemaan komppanikokeiluosasto, jonka tehtävänä on metsäsissien lyöminen näiden omalla maaperällä. anne komentopaikalla, ja kun miehiä tarvittiin, käskettiinkoitettua minut tänne tuomaan sanaa.

Rauhan Runolinnaa ja hänen miehiään odottaa ikävä – aha, vänrikki vain totesi. yllätys. Suomi, joka lähetti miehiään SS-joukkoihin sotimista oppimaan, kääntäätaistelujen tylysti selkänsä hakaristin leimaamille kiivaiden aikana miehiä tuli jasotureilmeni. leen.

Kohta ovelle koputtaa Valpon mies.

Harva ehti jäädä mieleen. alkuperäiset, YH:n aikaiset miehet komppaniassa jo pieni vähemKun yhdeksän entistä SS-miestä tapaaolivat parisenkymmentä vuotta sodan jälkeen, on aika käydä läpi menneet tapahtumat ja arvioida mistö. ääritilanteissa tehdyt valinnat. runolinna kulautti lämpimän mehun suuhunsa. pyöritteli sitä hetken aikaa pitkittääkseen nautinHakaristin leimaama on rohkeakuin keskustelunavaus jälkiviisaasta tuomitsemisesta. toa. ulkoilmassa rohtuneet huulet tuntuivat karheilta ja kipeiltä. kaikki voimansa keräten hän nousi ähkäisten laverilta. Hetken hän järjesteli vaatteitaan, jotka olivat kiertyneet ikävästi ahtaassa nukkumispaikassa. La84.2 ISBN 978-951-31-8012-6 verin alta hän veti esiin konepistoolinsa ja leipälaukkunsa. sieltä hän otti esiin täyden lippaan ja läväytti sen tottuneesti kiinni aseeseen.

– no, mennään, hän sanoi herättäjälleen.

Suomen sotilas, jonka sankaruus mitätöitiin

23