Page 1

Franz-Olivier Giesbert

RAKKAUDEN JA KOSTON KOKKI

TA M M I


Franz-Olivier Giesbert

RAKKAUDEN JA KOSTON KOKKI Suomentanut Lotta Toivanen

K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö TA M M I HELSINKI


Ranskankielinen alkuteos La cuisinière d’Himmler ilmestyi 2013.

© É d i t i o n s G a l l i m a r d, 2 0 1 3 . S u o m e n k i e l i n e n l a i t o s © K u s ta n n u s o s a k e y h t i ö Ta m m i 2 0 1 5 Pa i n e t t u E U : s s a ISBN 978-951-31-7778-2


Elie W:lle, isolleveljelleni, jolta olen saanut niin paljon.


”Eläkää, älkää odottako huomiseen. Poimikaa jo tänään elämän kukkaset.” Ronsard


PROLOGI En siedä ihmisiä, jotka valittavat. Ja heitä tällä maapallolla riittää. Siksi minulla on ongelmia ihmisten kanssa. Minulla olisi menneisyydessäni ollut lukuisia tilaisuuksia surkutella kohtaloani, mutta olen aina pitänyt pintani, enkä ole liittynyt maailmanlaajuiseen valituskuoroon. Oikeastaan ainoa asia, joka erottaa meidät eläimistä, ei ole tietoisuus – jota niillä siis ei katsota olevan – vaan ihmiskuntaa turmeleva taipumus itsesääliin. Miten moisen surkeuden annetaan vapaasti velloa, vaikka meitä ulkona kutsuvat luonto, aurinko ja maa? Viimeiseen hengenvetoon asti ja vielä sen jälkeenkin minä uskon vain ja ainoastaan rakkauden, naurun ja koston voimaan. Ne ovat yli vuosisadan ajan johdattaneet askeleeni läpi murheitten, ja suoraan sanottuna en ole koskaan katunut, en edes nykyään, vaikka vanha ruhoni pettää minut ja valmistaudun astumaan hautaan. Voin oitis vakuuttaa, että en missään mielessä ole uhri. Totta kai vastustan muiden tavoin kuolemantuomiota. Paitsi silloin kun itse sellaisen langetan. Olen niitä menneisyydessäni toisinaan langettanut, sekä oikeuden nimissä että oman mieleni piristykseksi. En ole sitä koskaan katunut. En anna kenenkään astua varpailleni, en edes kotikaupungissani Marseillessa, missä roistot muka pitä-

– 9 –


vät jöötä. Viimeksi sen sai karvaasti tuta muuan rosvo, joka usein varastelee ravintolani liepeillä, Ifin ja Frioulin saarille menevien laivojen eteen kesällä kehkeytyvissä pitkissä jonoissa. Hän kaivelee matkailijoiden taskuja ja laukkuja. Nappaa joskus suoraan kädestäkin. Hän on notkea-askelinen, komea poika, joka ampaisee juoksuun kuin olympiavoittaja. Minä kutsun häntä Gepardiksi. Poliisin mukaan hän edustaa pohjoisafrikkalaista tyyppiä, mutta minä en panisi siitä päätäni pantiksi. Minusta hänessä on jotakin hunningolle joutuneen porvarispojan oloista. Kerran kun olin ostamassa kalaa satamasta, kohtasin hänen katseensa. Saatan olla väärässä, mutta minä näin hänen silmissään ainoastaan sellaisen ihmisen epätoivoa, joka on päästään sekaisin siksi, että on laiskuuttaan tai fatalismiaan ajautunut kauas hemmotellun pennun asemastaan. Eräänä iltana hän seurasi minua, kun olin sulkenut ravintolan. Tyypillistä minun tuuriani, sen harvan kerran kun kävelin kotiin. Oli liki keskiyö, puhalsi pirunmoinen puhuri, eikä kaduilla ollut ristin sielua. Oivat edellytykset päällekarkaukselle. Place aux Huilesin korkeudella, vilkaistuani olkani yli ja nähtyäni, että hän kohta saavuttaisi minut, käännyin nopeasti ja tähtäsin häntä Glock 17:llä. Se on seitsemäntoista kertaa laukeava yhdeksänmillinen, loistoase. Huusin hänelle: ”Eikö sinulla ole parempaa tekemistä kuin ryöstellä satavuotiaita eukkoja, senkin juntti?” ”En ole tehnyt mitään, eikä ollut tarkoituskaan, voin vaikka vannoa.” Hän steppaili paikoillaan. Näytti hyppynarua hyppivältä pikkutytöltä.

– 10 –


”On olemassa yksi vedenpitävä sääntö”, minä sanoin. ”Jätkä joka vannoo, on syyllinen.” ”Te erehdytte. Olin pelkästään kävelyllä.” ”Kuulehan, älypää. Tällaisessa viimassa kukaan ei kuule, jos minä ammun. Sinulla ei siis ole vaihtoehtoa: jos haluat säästää nahkasi, annat minulle heti laukkusi ja kaiken sen roinan, jonka olet päivän mittaan näpistänyt. Minä annan kamat jollekulle puutteenalaiselle.” Heristin Glockia kuin sormea: ”Ja annakin olla viimeinen kerta. Tai muuten… en viitsi edes ajatella, miten sinulle käy. Ja nyt, alahan laputtaa!” Hän viskasi laukun minulle ja juoksi karkuun, mutta riittävän etäisyyden päästä kuitenkin kiljui: ”Senkin hullu, kaistapää ämmä!” Sen jälkeen minä jaoin varastetun tavaran – kellot, rannekorut, kännykät ja lompakot – hamppareille, joita virui ryppäinä läheisellä Estienne-d’Orvesin torilla. He kiittivät minua pelonsekaisen ällistyksen vallassa. Yksi heistä sanoi, että olen hullu. Minä vastasin, että hän ei suinkaan ollut ensimmäinen, joka sellaista väitti. Seuraavana päivänä naapurikapakan isäntä varoitteli minua: jotakuta oli eilen taas uhattu aseella Place aux Huilesilla. Uhkailija oli tällä kertaa ollut vanha rouva. Kapakoitsija ei käsittänyt, miksi minä purskahdin nauruun.

– 11 –


1 Neitsyen merkissä M A R S E I L L E 2 0 1 2 . Suutelin kirjettä ja ristin etu- ja keskisormen, jotta se toisi hyviä uutisia. Olen äärimmäisen taikauskoinen, se on salainen pikku paheeni. Kirje oli leimasta päätellen postitettu Kölnistä Saksasta, ja lähettäjä oli kirjoittanut nimensä kääntöpuolelle: Renate Fröll. Sydämeni alkoi tykyttää. Olin samaan aikaan ahdistunut ja onnellinen. On väkisinkin suuri tapaus saada henkilökohtainen kirje minun iässäni, jolloin on elänyt kaikkia muita pidempään. Päätin avata kirjeen myöhemmin päivällä pitkittääkseni jännitystä, jota olin tuntenut sen tullessa, ja suutelin kuorta uudelleen. Tällä kertaa kääntöpuolelle. Joinakin päivinä tekee mieli suudella ihan mitä tahansa, kasveja siinä missä huonekalujakin, mutta minä hillitsen itseni. En halua, että minua pidetään hurueukkona, lastenpelättinä. Nyt sataviisivuotiaana minulla on enää vain ohuenohut ääni, viisi ehjää hammasta ja huuhkajan naama, enkä minä tuoksu orvokilta. Keittotaidossa olen silti edelleen pätevä: lienen Marseillen ravintoloiden kärkikaartia heti toisen Rosen jälkeen, kahdeksankymmentäkahdeksanvuotiaan tyttösen, joka tekee loistavaa sisilialaista ruokaa rue Glandevèsilla oopperatalon liepeillä.

– 12 –


Heti kun poistun ravintolastani ja kuljen kaupungilla, minusta kuitenkin tuntuu, että minua pelätään. Yhdessä ainoassa paikassa läsnäoloni ei nähtävästi häiritse ketään: kalkkikivivuoren huipulla, missä Notre-Dame-dela-Garden basilikan kultainen patsas kannustaa universumia, merta ja Marseillea rakkauteen. Mamadou vie minut sinne ja tuo kotiin moottoripyöränsä kyydissä. Hän on pitkä kaveri ja alter egoni ravintolassa. Hän tarjoilee, auttaa laskemaan kassan ja kuskaa minua kaikkialle bensankatkuisella pyörällään. Minusta on ihana hamuta hänen niskaansa huulillani. Kun ravintola on kiinni, eli sunnuntai-iltapäivisin ja maanantaisin, saatan istua tuntikausia puistonpenkillä nahkaa nakertavassa auringonpaisteessa. Rupattelen mielessäni kaikille vainajilleni, jotka pian saan nähdä taivaassa. Muuan maisemista kadonnut ystävättäreni tapasi sanoa, että kuolleiden seura on paljon mukavampaa kuin elävien. Hän on oikeassa: he eivät ole niin kärttyisiä, ja sen lisäksi heillä on aikaa. He kuuntelevat minua. Rauhoittavat minua. Pitkä ikä on opettanut minulle, että kuoltuaan ihmiset ovat paljon elävämpiä sisimmässämme. Sen vuoksi kuoleminen ei ole katoamista vaan päinvastoin sitä että syntyy uudestaan toisten mielessä. Puoliltapäivin, kun aurinko suorastaan villiintyy ja pistelee minua mustien leskenvaatteitteni läpi kuin veitsellä tai jopa hakulla, minä häivyn ja menen basilikan varjoon. Ensin polvistun alttarin yläpuolella muka rukoilevan hopeisen Madonnan juurelle, sitten istuudun ja otan nokoset. En tiedä miksi mutta siinä pyhäkössä nukun kaikkein parhaiten. Ehkä siksi, että patsaan rakastava

– 13 –


katse rauhoittaa minua. Matkailijoiden älytön mekastus ja nauru eivät silloin häiritse. Ei liioin kellojen kalkatus. Olen toki lopen uupunut, ikään kuin olisin palannut pitkältä matkalta. Kun olen kertonut teille tarinani, ymmärrätte syyn, eikä minunkaan tarinani ole vielä mitään, tai siis ei järin paljon: pieni liplatus Historiassa, tuossa kuralätäkössä, jossa me rämmimme ja joka vetää meitä kohti pohjamutia vuosisadasta toiseen. Historia on törkimys. Se vei minulta kaiken. Lapseni. Vanhempani. Suuren rakkauteni. Kissani. En ymmärrä sitä älytöntä palvontaa, jota se ihmislajissa herättää. Olen todella tyytyväinen, että Historia lähti, se on jo tehnyt tarpeeksi tuhoja. Tiedän kyllä, että se pian palaa, vaistoan sen ilman sähköisyydestä ja ihmisten synkästä katseesta. Ihmislajin kohtalona on antaa vihan ja typeryyden ohjata askeleitaan yli niiden joukkohautojen, joita edelliset sukupolvet ovat väsymättä täyttäneet. Ihmiset ovat kuin teuraseläimiä. He kulkevat kohti kohtaloaan katse painettuna, katsomatta koskaan eteensä saati taakseen. He eivät tiedä, mikä heitä odottaa, eivät haluakaan tietää, vaikka olisi äärimmäisen helppoa ottaa siitä selvää: tulevaisuus on menneisyyden närästys, yskös, pulaus, joskus oksennus. Yritin pitkään varoittaa ihmiskuntaa aikakautemme kolmesta vitsauksesta, nihilismistä, ahneudesta ja itsetyytyväisyydestä, jotka ovat saaneet ihmiset menettämään järkensä. Olen puhunut naapureilleni, muun muassa samassa kerroksessa asuvalle teurastajaharjoittelijalle, kalpealle ruipelolle jolla on pianistinkädet, vaikka toki huomaankin, että jorinani rasittavat häntä; olen porraskäytävässä monta kertaa tarttunut häntä hihasta ja estänyt livistämästä; hän vakuuttaa aina olevansa sa-

– 14 –


maa mieltä kanssani, mutta tiedän kyllä, että hän sanoo niin pelkästään jotta saisi olla rauhassa. Sama pätee kaikkiin. Viimeisten viidenkymmenen vuoden aikana en ole tavannut ketään, joka jaksaisi kuunnella minua. Niinpä luovutin ja suljin suuni, kunnes rikoin peilini. Siihen asti olin onnistunut olemaan rikkomatta peilejä, mutta kun sinä aamuna katselin sirpaleita kylpyhuoneen kaakelilattialla, ymmärsin, että epäonni oli osunut kohdalleni. Arvelin jopa, että en eläisi kesän yli. Minun iässäni se olisi ymmärrettävää. Kun uskoo pian kuolevansa eikä saattamassa ole ketään, ei edes kissaa saati koiraa, on vain yksi vaihtoehto: on ryhdyttävä kiinnostavaksi. Minä päätin kirjoittaa muistelmani ja menin ostamaan neljä kierreselkävihkoa madame Mandonaton kirja- ja paperikaupasta. Hän on hyvin säilynyt kuusikymppinen, minä sanon häntä eukoksi, mutta hän on Marseillen sivistyneimpiä naisia. Kun olin maksamassa ostoksiani, jokin selvästi kaihersi hänen mieltään, ja niinpä minä kaivelin kolikoita antaakseni hänelle aikaa muotoilla kysymyksensä: ”Mitä sinä aiot noilla tehdä?” ”Kirjoitan kirjan, tyhmä kysymys!” ”Niin mutta mitä genreä?” Minä emmin ja sanoin sitten: ”Siinä tulee olemaan kaikki genret, eukkoseni. Kirjassani ylistetään rakkautta ja varoitetaan ihmiskuntaa vaaroista. Jotta ihmisten ei tarvitsisi kokea sellaista mitä minä olen kokenut.” ”Tuosta aiheesta on jo kirjoitettu paljon kirjoja…” ”Ilmeisesti ne eivät ole olleet tarpeeksi vakuuttavia. Minun kirjani kertoo elämäntarinani. Minulla on sille jo työnimi: Sata vuotta ja rapiat.”

– 15 –


”Hieno nimi, Rose. Ihmiset pitävät kaikesta mikä liittyy satavuotiaisiin. Ne markkinat kasvavat nyt kovaa vauhtia, pian lukijoita on miljoonia. Satavuotiaista kirjoitettujen kirjojen vika on siinä, että niissä irvaillaan heille.” ”Omissa muistelmissani yritän osoittaa, että me emme ole kuolleita vielä eläessämme ja että meillä on vielä sanamme sanottavana…” Kirjoitan aamuisin, mutta myös illalla, edessäni pieni lasillinen punaviiniä. Kostutan siihen aina välillä huuleni, nautiskellen, ja kun kaipaan inspiraatiota, otan kunnon kulauksen saadakseni ajatuksen päästä kiinni. Sinä iltana kello oli yli kaksitoista, kun päätin keskeyttää kirjoittamisen. En malttanut odottaa, vaan avasin postilaatikossa olleen kirjeen ennen iltapesua ja vuoteeseen menoa. Liekö johtunut iästä vai jännityksestä, mutta käteni vapisivat niin kovasti, että revin kuoren rikki useasta kohdasta. Kun olin lukenut kirjeen, pyörryin, aivoni tilttasivat.

– 16 –


2 Hiiri-Samir M A R S E I L L E 2 0 1 2 . Tajuihin palattuani päässäni alkoi pian soida Jackson Fiven laulu Can you feel it? Michaelia parhaimmillaan, hänellä on siinä vielä aito, puhdas lapsenääni eikä mikään ylpistyneen kastraatin falsetti. Se on lempibiisini. Tunsin oloni hyväksi niin kuin aina sitä hyräillessäni. Väitetään, että jos ihminen tiettyyn ikään ehdittyään herätessään kokee, ettei joka paikkaa kolota, hän on kuollut. Olin saanut todisteen päinvastaisesta. Kun sokin jälkeen tulin taas tolkkuihini, mihinkään ei sattunut, en ollut kuollut, en edes loukkaantunut. Kaikkien ikätovereitteni tapaan minä pelkään murtumia, jotka kahlitsevat ihmisen pyörätuoliin, erityisesti lonkkamurtumaa. Tällä kertaa siltä vältyttiin. Olin valmistautunut tilanteeseen: olin ennen kirjeen lukemista istuutunut sohvalle. Kun sitten pyörryin, kellahdin luonnollisesti taaksepäin, ja pääni retkahti pehmeälle tyynylle. Vilkaisin uudelleen kädessäni olevaa kuolinilmoitusta ja kirosin: ”Voi kilin vitut ja perseensuti!” Ilmoituksessa kerrottiin Renate Fröllin kuolleen, joten hän ei voinut olla kirjeen lähettäjä. Hän oli kuollut

– 17 –


neljä kuukautta sitten, ja hänet oli tuhkattu Kölnin krematoriossa. Sen enempää kortissa ei kerrottu. Siinä ei ollut osoitetta eikä puhelinnumeroa. Pillahdin itkuun. Itkin ilmeisesti koko yön, sillä aamulla heräsin kyynelissä, lakana, tyynyliina ja yöpaita litimärkinä. Oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Minulla oli aavistus ja halusin varmistuksen. Soitin naapurinpojan, Hiiri-Samirin, kännykkään. Pojan isä on työttömyydestä ammatillisen uransa luonut seitsemänkymppinen. Työttömyys pukee äijää, hän on oikein komea mies, siisti ja huolitellusti pukeutunut. Hänen siivoojakassaneitivaimonsa on miestä kaksikymmentä vuotta nuorempi mutta näyttää kymmenen vuotta tätä vanhemmalta: vaimo on reumatismin runtelema ja nilkuttaa portaissa. Hän on aina tehnyt töitä kahden edestä. Hiiri-Samir on kolmetoistavuotias, ja jo nyt hänellä on palkkionmetsästäjän ahnas katse. Hän huomaa kaiken. On kuin hänellä olisi silmiä joka puolella, selässä ja pakaroissakin. Tosin hän ei niitä liiemmin käytä. Hän viettää kaiken aikansa tietokoneella, josta hän löytää ennätysajassa ja käteismaksua vastaan kaiken mitä häneltä pyytää. Hinnat, nimet, luvut. Hiiri-Samir oli haistanut hyvän apajan ja saapui oitis, vaikka ei aamuvirkku olekaan. Ojensin kuolinilmoituksen hänelle. ”Haluaisin, että hakisit minulle mahdollisimman paljon tietoja tästä Renate Fröllistä.” ”Minkälaisia tietoja?” ”Kaikenlaisia, syntymästä kuolemaan. Perheestä, työstä, salaisuuksista. Siis hänen elämästään.” ”Mitä maksat?”

– 18 –


Hiiri-Samir ei ole runoilijasielu eikä filantrooppi, ja niinpä tarjosin hänelle korvaukseksi olohuoneen peilipöytää. Hän tutki sitä ja kysyi: ”Onko tämä romu oikeasti vanha?” ”1800-luvulta.” ”Tsekkaan netistä, minkä hintaisia tuollaiset ovat, ja palaan asiaan jos se ei riitä. Mutta eiköhän se riitä…” Tarjosin hänelle suklaakeksejä ja lempijuomiani mantelimaitoa, minttumehua tai grenadiinia, mutta hän kieltäytyi niistä, ikään kuin tarjoilu ei olisi sopinut enää hänen ikäiselleen, vaikka se sopi minun ikäiselleni paremmin kuin koskaan. Hiiri-Samir jättää minut aina kuin nallin kalliolle. Hän on ylikiireinen eikä osaa pysähtyä hetkeen. Se, että en ole ikinä saanut pidäteltyä häntä luonani kuin pienen tovin, johtuu varmasti myös siitä, että hän aavistaa tunteeni: olen ikäerostamme huolimatta pihkassa häneen. Parin kolmen vuoden kuluttua, kun pojasta kuoriutuu mies, hänestä tulee himokas karvapallo, ja haluaisin, että hän silloin syleilee minua, rutistaa rajusti, puhuu tuhmia ja vähän rouhaisee, muuta en pyydä. Tiedän, että tässä iässä tämmöinen on älytöntä, typerääkin, mutta jos meidän pitäisi pyyhkiä mielestämme kaikki fantasiat, ei sinne paljon jäljelle jäisi. Kymmenestä käskystä ehkä jokunen lillumassa aivonesteessä eikä paljon muuta. Elämä olisi kuolettavan tylsää. Juuri hullutukset pitävät meidät pystyssä. Minun periaatteeni on elää jokainen hetki niin kuin se olisi viimeinen. Jokainen ele, jokainen sana. Aion kuolla rauhallisin mielin, katumatta tekemisiäni tai tekemättä jättämisiäni.

– 19 –


Seuraavana iltana olin jo yöpaidassa menossa nukkumaan, kun ovikello soi. Ovella seisoi Hiiri-Samir. Oletin, että hän pyytäisi lisää liksaa, mutta ei, hän oli työskennellyt koko päivän ja halusi tarjota minulle tuoreeltaan tutkimustensa alustavat tulokset. ”Renate Fröll”, hän sanoi, ”toimi apteekkarina Neuwidtissä Kölnin lähellä. Naimaton, ei tietoa vanhemmista. Ei sukulaisia. Muuta en löytänyt. Olisiko sinulla mitään vihjettä?” Olin havaitsevinani hänen pistävässä katseessaan ivallisuutta. ”Mieti nyt vähän”, vastasin vähäeleisesti. ”Jos tietäisin siitä naisesta jotakin, en olisi pyytänyt sinua hakemaan tietoja.” ”Niin mutta jollei sinulla olisi jotain mielessä, sinua ei yhtään liikuttaisi, kuka hän oli.” Siihen en sanonut mitään. Hiiri-Samir oli iloinen osuttuaan naulan kantaan, tyytyväisyys paistoi hänen kasvoiltaan. Iän karttuessa minun on ollut yhä vaikeampi kätkeä tunteitani, ja hän oli huomannut, miten jännittynyt olin kun hän kertoi tutkimustuloksistaan jotka vahvistivat aavistukseni. Olin kuin maa, joka odottaa järistystä. Hänen mentyään olin niin tohkeissani, etten saanut unenpäästä kiinni. Oli kuin kaikki muistot olisivat nousseet pintaan. Tunsin, miten menneisyyden kuvat ja tuntemukset kieputtivat minua. Päätin jatkaa kirjoittamista. Siihen asti olin kirjoittanut tarinaa itse. Yhtäkkiä sisälleni puikahti ääni, joka saneli minulle kaiken mitä nyt seuraa.

– 20 –


3 Kirsikkapuun tyttö M U S TA M E R I 1 9 0 7. Minä synnyin puussa 18. päivänä heinäkuuta, vuosisadan seitsemäntenä vuotena, minkä olisi periaatteessa pitänyt tuoda minulle onnea. Synnyin satavuotiaan kirsikkapuun raskaille ja väsyneille käsivarsille. Oli toripäivä. Isä oli mennyt myymään appelsiineja ja vihanneksia Trabzoniin, muinaisen Trebizondin keisarikunnan entiseen pääkaupunkiin, Mustanmeren rannalle, muutaman kilometrin päähän Kovata-nimisestä kotikylästään, joka oli maailmanlaajuisesti tärkeä päärynöiden ja pottien tuottaja. Ennen kaupunkiin lähtöä isä oli sanonut äidille, että tuskin ehtisi takaisin illaksi, mikä suretti häntä, koska äiti oli viimeisillään raskaana, mutta isällä ei ollut vaihtoehtoa: hänen piti poistattaa mätä poskihammas ja periä enolta velkarahoja; ilta joutuisi pian eivätkä tiet olleet turvallisia öisin. Isä lienee myös suunnitellut juominkeja ystävien kesken, eikä hänellä ollut syytä huoleen. Äiti muistutti uuhia, jotka poikivat laiduntaessaan. Ne hädin tuskin keskeyttävät syömisensä ja märehtimisensä nuollakseen peräpäästään putkahtaneen karitsan. Ne poikivat kuin tekisivät tarpeitaan, ja ilmeisesti viimeksi mainittu on niille toisinaan edellistä tukalampi toimitus.

– 21 –


Äitini oli juureva nainen, jolla oli romuluiset luut ja leveät lanteet, joiden välistä syntyi iso liuta lapsia. Synnytykset olivat luonnollisia eivätkä kestäneet kuin muutaman sekunnin. Niiden jälkeen äiti huojentuneena jatkoi askareitaan. Kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana hänellä oli jo neljä lasta, jos lukuun ei oteta kahta vauvaiässä menehtynyttä. Ihmiskunnan tihulaiskolmikko oli syntymäpäivänäni jo maan päällä: Hitler oli kahdeksantoistavuotias, Stalin kaksikymmentäkahdeksan ja Mao kolmentoista. Olin tupsahtanut huonolle vuosisadalle, heidän vuosisadalleen. Tupsahtaa on osuva sana. Yksi talon kissoista oli kiivennyt kirsikkapuuhun eikä osannut tulla sieltä alas. Se istua kyykötti oksantyngällä ja naukui sydäntä särkevästi koko päivän. Vähän ennen auringonlaskua, ymmärrettyään että isä ei tulisi yöksi kotiin, äiti päätti mennä ja pelastaa otuksen ahdingosta. Kun äiti oli kiivennyt puuhun ja kurkotti kohti kissaa, hän – sukusaagan mukaan – tunsi ensimmäisen supistuksen. Hän tarttui kattia niskavilloista, laski sen muutamaa oksaa alemmas ja kävi äkillisen aavistuksen vallassa pitkälleen oksanhaaraan. Sillä tavoin minä saavuin maailmaan, kirsikkapuusta pudoten. Totuus on, että ennen putoamista singahdin ulos äidin vatsasta. Toimitus muistutti vähän pieraisua tai paskantamista. Sittemmin äiti kyllä paijasi ja palvoi minua paljonkin, se nainen tursui rakkautta, myös tyttäriään kohtaan. Suokaa anteeksi tämä kielikuva, mutta se tulee ensimmäisenä mieleeni enkä saa sitä pyyhityksi pois: äidin katse oli kuin aurinko, joka valaisi meitä kaikkia; se läm-

– 22 –


mitti meidän talviamme. Äidin kasvoilla oli sama lempeä ilme kuin Kovatan kirkon alttarin kultaisella neitsyt Marialla. Ilme, joka kaikilla äideillä on heidän katsoessaan lapsiaan. Äidin ansiosta ensimmäiset kahdeksan elinvuottani olivat elämäni onnellisimmat. Hän vahti, ettei kotona tapahtunut mitään pahaa, ja jos vuodenaikojen vaihtelua ei lasketa, mitään ei koskaan tapahtunut. Ei huutoa, ei tragedioita, ei edes murheita. Silläkin uhalla, että kuulostan typerältä – mikä epäilemättä on todellinen luonteeni – sanoisin, että onni on juuri sitä: sitä että päivät seuraavat toisiaan eräänlaisessa horteessa, että aika venyy loputtomiin, että tapahtumat toistuvat yllätyksettöminä, että kaikki rakastavat toisiaan, että ulkoa tai kodin seinien sisältä ei kuulu huutoa silloin kun nukahtaa kissansa kylkeen. Kotitilamme viereisen mäennyppylän takana oli pieni kivitalo, jossa asui muslimiperhe. Perheen isä, hintelä hujoppi, jonka kulmakarvat rehottivat kuin viikset, oli lähitiloilla taksvärkkiä tekevä joka paikan höylä. Sillä aikaa kun vaimo ja lapset paimensivat vuohia ja lampaita, hän toimi hanslankarina kaikkialla, myös meidän tilallamme silloin kun isä sadonkorjuun aikaan oli kiireinen. Hänen nimensä oli Mehmed Ali Efendi. Hän lienee ollut isäni paras ystävä. Meillä oli eri uskonto, joten emme viettäneet juhlapyhiä yhdessä. Silti perheemme tapasivat usein sunnuntaisin ja istuivat loputtoman pitkillä aterioilla, joiden aikana minä ahmin silmilläni pientä Mustafaa, yhtä perheen pojista. Hän oli neljä vuotta minua vanhempi, hänet aioin jonain päivänä vielä ottaa aviomiehekseni ja hänen vuokseen valmistauduin kääntymään islaminuskoon…

– 23 –


Hänellä oli vartalo, jota haaveissani syleilin, tavattoman pitkät silmäripset ja syvämietteinen katse, josta huokui myötätunto koko maailmaa kohtaan. Hän oli ylväällä ja synkällä tavalla komea, niin kuin auringosta voimansa ammentavat ihmiset ovat. Mietin, että voisin viettää loppuelämäni Mustafaa katsellen; se on minun nähdäkseni paras määritelmä rakkaudesta, joka pitkällisen kokemukseni mukaan on toiseen sulautumista eikä sitä että jää ihailemaan omaa kuvajaistaan toisen pitelemästä peilistä. Rakkautemme vastavuoroisuus valkeni minulle sinä päivänä, kun Mustafa vei minut meren rantaan, antoi minulle kuparisen rannerenkaan ja livahti sitten karkuun. Hän oli kaltaiseni. Hän pelkäsi sisällään paisuvaa tunnetta. Minulle on jäänyt meidän suhteestamme outo jälkimaku, toteutumattoman suudelman maku. Mitä pidemmälle vuodet vierivät, sitä enemmän sen kaiho minua painaa. Nyt liki sata vuotta myöhemmin minulla on yhä ranteessani tuo rengas, jota olen suurennuttanut, ja katselen sitä samalla kun haen sanoja ja kirjoitan näitä rivejä. Tuo rengas on ainut asia mitä lapsuudestani on jäljellä, sillä Historia, tuo kirottu koira, on kalunnut sen viimeistä luuta myöten. En oikein tiedä, milloin Historia tihutyönsä aloitti, mutta perjantairukouksessa imaamit antoivat armenialaisten tappokäskyn sen jälkeen, kun sunnimuslimien hengellinen johtaja, iljettävän likainen partasuu, oli 14. marraskuuta 1914 julistanut pyhän sodan. Tuona päivänä annettiin Fathin moskeijan edustalla Konstantinopolin vanhassa kaupungissa suurin menoin ja pienen partasuujoukkion voimin käsky ryhtyä pyhään sotaan.

– 24 –


Rakasta palavasti ja kosta verisesti, siinä 104-vuotiaan Rosen motto. Kun hän käy kertomaan hurjaa tarinaansa, ei voi kuin tempautua mukaan vuoroin itkien ja vuoroin nauraen. Rosen vuosisata, 1900-luku, oli hirviöiden vuosisata, ja Rose kohtaa ne kaikki. Elämä kuljettaa hänet turkkilaisesta haaremista ravintolanpitäjäksi Marseilleen, Himmlerin kokiksi ja Amerikan ja Maon Kiinan kautta takaisin Ranskaan. Provencelaisella ruoallaan Rose lumoaa mahtimiehet ja -naiset ja pitää surunsa loitolla vaeltaessaan läpi väkivallan vuosisadan kuin Forrest Gump konsanaan.

84.2

Päällys: MARKKO TAINA

ISBN 978-951-31-7778-2

Giesbert, Franz-Olivier: Rakkauden ja koston kokki (Tammi)  

Himmlerin kokin ihmeellinen vuosisata