Page 1

VILMOS KONDOR

BUDAPESTIN

VAKOOJA

TAMMI


viLMos kondoR

Budapestin

vakooja Suomentanut

Tähti Pullinen

KustannusosakeyhtiĂś Tammi | Helsinki


Käännöstyötä on tukenut Unkarin Kääntäjätalosäätiö (Magyar Fordítóház Alapítvány) Unkarinkielinen alkuteos A Budapesti kém ilmestyi 2010. Copyright © Vilmos Kondor, 2010 Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014 Painettu EU:ssa ISBN 978-951-31-7776-8


1. luku

Zsigmond Gordon istui taksin takapenkillä ja katseli mitään sanomattoman näköistä miestä, ja vaikkei hän itse ollut koskaan kokenut vastaavaa, tilanne tuntui hänestä kuitenkin tutulta. Hän oli nähnyt samanlaisia kohtauksia elokuvissa aivan riittävän usein ja lukenut niitä myös kirjoista. Kerran eräälle hänen kollegalleen oli tapahtunut samankaltainen juttu, muttei kuitenkaan aivan sama (tämä oli huomannut olevansa nuhjaantuneessa Citroënissa rakastajattarensa aviomiehen kanssa): katsoessaan miehen tavanomaisia, suorastaan ikävystyttäviä ja yhdentekeviä kasvoja Gordon tiesi, että päätöksellä olisi vakavat seuraukset – vastaisipa hän sitten kyllä tai ei. Hän katsoi ulos mustan Opel Admiralin ikkunasta. Likainen ja harmaa kaupunki oli kuin sarja tuokiokuvia, vanhoja tuttuja tuokiokuvia, joissa näkyi raitiovaunuja, käsikärryjä, kalosseja, raglanhihaisia takkeja, sarvisankaisia silmälaseja, hattuneuloja ja tupakansavua, joka näytti suorastaan jähmettyvän kylmässä. Berliininaukiolla he odottivat hetken, kunnes hitaasti kulkevat linja-autot oli5


vat päässeet ohi. Mies otti savukerasiansa esiin ja tarjosi Gordonille, joka kuitenkin kohotti kättään sen merkiksi, ettei hänen nyt tehnyt mieli. Mies itse valitsi savukkeen ja työnsi sen suuhunsa kopisteltuaan sen päätä rasian kantta vasten, kaivoi sitten taskustaan tulitikut ja pisti palamaan. Gordon avasi ikkunaa sormen leveydeltä, ettei savu täyttäisi koko autoa. He lähtivät Margitinsillan suuntaan. Gordon katseli miehen sylissä lepäävää ruskeata kirjekuorta. Se oli hiukan rypistynyt, eikä siihen ollut merkitty vastaanottajaa eikä lähettäjää. Se oli tavanomainen ruskea kuori. Ei kovin paksu, muttei aivan ohutkaan. Viimein hän kohotti katseensa kuoresta miehen kasvoihin. Tämä istui paljain päin, sotilaallisen lyhyeksi leikatut hiukset olivat hiukan harmaantuneet. Suu oli ohut viiva, vihertävänharmaan katseensa mies oli naulinnut ikkunan ulkopuolelle. Erinomaisesti leikattu kaksirivinen puku istui täydellisesti, se oli ilmiselvästi hänelle teetetty, eikä varmaankaan kehäkadulla vaan Lontoossa, Savile Row’lla. Tähän saakka Gordon oli nähnyt miehen vain univormussa, mutta eivät he monta kertaa olleet tavanneetkaan. Viimeksi he olivat sattuneet törmäämään kaksi vuotta sitten, kesällä 1941 erään elokuvan ensi-illassa. He olivat nyökänneet päätään tervehdykseksi, ei muuta. Niinpä Gordon ei oikein kyennyt käsittämään, mitä tekemistä miehellä nyt oli tässä autossa. Kello oli ollut vain hiukan yli seitsemän, kun hän oli astunut ulos kotiovestaan Hitlerinaukiolle. Hän oli tilannut taksin seitsemäksi, ja vaikka tiesi olevansa hieman myöhässä pakkaamisen suhteen, hän ei ollut huolissaan, sillä näin lauantaiaamuna lentoasemalle ehtisi hyvin puolessa 6


tunnissa. Kone lähtisi kahdeksalta, hänellä ei siis olisi mitään kiirettä. Hän oli vetänyt portin kiinni perässään ja huomannut jalkakäytävän laidalla seisovan mustan Opelin, joka odotteli moottori hyristen. Äkättyään Gordonin kuljettaja oli pinkaissut ulos autosta, ottanut asiakkaaltaan laukun ja avannut tälle takaoven. Gordon oli istunut kyytiin ja vetänyt hatun silmilleen. Vasta laskiessaan hatun vierelleen hän oli huomannut, ettei ollut autossa yksin. – Hyvää huomenta, tervehti kenraalimajuri István Ujszászy, valtion turvallisuuskeskuksen johtaja. – Sitä samaa, Gordon vastasi ja levitteli sitten käsiään kysyvästi. – Haluatte tietää, miksi olen täällä. Ujszászy nyökkäsi. – Paremman puutteessa. – Oletteko kuullut, kuinka yhdelle kuriirikoneistamme kävi joulukuun toisena? Ujszászy kysyi. Gordon pudisti päätään. – Eipä ihme, sillä emme antaneet julkaista uutista unkarilaisissa lehdissä. Yksi kuriirikoneistamme, joka oli viemässä asiakirjoja Tukholman-lähetystöön, katosi jossakin Saksan yläpuolella, kenraalimajuri selitti. – Emmekä ole kuulleet siitä sen koommin. – Olivatko ne tärkeitä papereita? – Erittäin tärkeitä. Huomattavan tärkeitä. Tukholmanlähettiläämme, Ullein-Reviczky, odotti niitä kovasti. Tunnetteko hänet? – Törmäsimme kerran ulkoasiainministeriön kutsuilla. – Ymmärrän. Ujszászy nyökytteli ja hänen kapea suunsa näytti vetäytyvän hymyyn. – Erinomaista. Siinä tapauksessa Ullein-Reviczky muistaa teidät. 7


– Miksi hän minut muistaisi? – Koska hän on kuin minä. Hän ei milloinkaan unohda kerran näkemiään kasvoja. Gordon ei vastannut. Hän odotti, että mies jatkaisi. – Lentokone siis katosi. Emmekä ole kuulleet siitä sen koommin. Kenraalimajuri katsoi ulos ikkunasta, nojautui sitten eteenpäin ja jatkoi: – Meillä on syytä olettaa, että asiakirjat ovat joutuneet saksalaisten käsiin. – Olisivatko he ampuneet koneen tahallaan alas? Ujszászy levitteli käsiään ja väänsi suupieliään hiukan alaspäin. Ele toi Gordonin mieleen Etelä-Philadelphian italialaiset siirtolaiset. – Niinpä me päätimme, että… – Vai päätitte? Ketkä me? Gordon kysyi. – Kyllä se teille kerrotaan, mikäli on tarpeen, että saatte sen tietää, kenraalimajuri vastasi. Gordon nyökkäsi. – Päätimme että erikoiskuriiri vie nämä uudet asiakirjat Berliiniin. Tämänpäiväisellä koneella. Gordon ei sanonut sanaakaan. Mies otti laadukkaasta naudannahkalaukustaan ruskean kirjekuoren ja laski sen syliinsä. – Kuriiri kuitenkin heräsi tänä aamuna korkeassa kuumeessa. Vaikuttaa siltä, että hänellä on keuhkotulehdus. Gordon ei edelleenkään virkkanut mitään. Hän oli jo käsittänyt, mitä Ujszászy aikoi häneltä pyytää, muttei vielä tiennyt, mitä vastaisi. Hänelle oli selvää, ettei kieltävästä vastauksesta voisi koitua haittaa hänelle itselleen. Ujszászy oli järkevä mies, ja Gordon tiesi, ettei tämä kostaisi mahdollista kieltäytymistä millään tavoin. – Miksi te olettekaan menossa Berliiniin? Ujszászy kysyi. 8


– Kolmen vallan sopimuksen allekirjoittamisesta on kulunut kaksi vuotta, ja Ribbentrop aikoo pitää puheen sen kunniaksi. – Ja te raportoitte Reutersin lukuun. – Edelleenkin, Gordon vastasi Ujszászyn kasvoja tutkien. Mies katseli häntä kuin heidän keskustelunsa taustalla ei olisi suuriakaan panoksia. Hänen kasvoiltaan kuvastui pikemminkin kalpea ilo kuin huoli. – Ettekö te ketään muuta löytäneet? Gordon kysyi lopulta. Nyt he olivat päässeet jo Gyula Gömbösin tielle ja ohittivat Eteläisen rautatieaseman. – Emme mitenkään näin lyhyessä ajassa, Ujszászy vastasi. – Tiedättehän etten minä oikeastaan voisi tehdä sellaista? Gordon katsoi häntä. – Olen vain reportteri, Reutersin reportteri, menen minne käsketään, mutten voi osallistua politiikkaan millään tavoin. Minun on pysyttävä puolueettomana. Hymy levisi Ujszászyn kasvoille. – Zsigmond, tuohon ette usko itsekään. Luuletteko te voivanne pysyä puolueettomana nykymaailmassa? Jos se ei ole onnistunut edes Sveitsiltä, kuinka te sitten kuvittelette, että se teiltä kävisi? – Vain tämä kirjekuori, yhden ainoan kerran? Kenraalimajuri tumppasi savukkeensa. – Aivan, hän vastasi värittömällä äänellä. – Vain tämä kirjekuori, yhden ainoan kerran. Ja jos pelkäätte, että joku saisi tietää… – En minä sitä pelkää, Gordon pudisti päätään. – Se ei olisi teidänkään etujenne mukaista. 9


– Ei tosiaankaan. He kääntyivät Budaörsintielle. Tien molemmilla puolilla seisoi huviloita rivissä, liikennettä oli vähän. Raitiovaunu nousi sinnikkäästi ylös loivaa rinnettä. Matkustajat olivat saaneet ikkunat huurtumaan. Rahastaja seisoi portailla tupakalla. Lännestä tuli tummia pilviä. He kääntyivät risteyksestä seuraten tienviittaa, joka opasti siviililentoasemalle. Kuljettaja pysäytti auton lentoaseman pyöreän terminaalin lasiovien eteen. Hän nousi ulos, otti tavaratilasta Gordonin matkakassin ja avasi tälle oven. Ulkona puhalsi jäätävä tuuli. Gordon ojensi kätensä. Ujszászy luovutti kirjekuoren ja virkkoi: – Teidän ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin hakea Kamilló Haubert käsiinne lähetystössä. Hän jo odottaa teitä. – Lähetystöhän on nykyään… – Dorotheenstraßella. – Tiedän, olen nähnyt rauniot, Gordon sanoi päätään nyökytellen ja nousi kyydistä. Kuljettaja sulki oven, istuutui ohjauspyörän ääreen ja ajoi tiehensä. Gordon katsoi pyöreää rakennusta. Hänen eteensä ilmaantui kantaja, joka aikoi juuri avata suunsa kun huomasi Gordonin ruttuisen nahkakassin ja vetäytyi takaisin varjoihin. Gordon avasi lasioven ja vilkaisi ylhäällä riippuvaa kelloa. Se oli varttia vaille kahdeksan. Lähtöselvitystiskillä hän antoi lippunsa ja passinsa, ja saatuaan ne takaisin hän astui ulos asematasolle. Pari kolme vuotta sitten täältä oli noussut koneita vielä puolen tunnin välein, ja lentoja oli lähtenyt lähes kaikkiin Euroopan kaupunkeihin. Mutta sodan pitkittyessä ja yhä uusien rintamien avauduttua oli Budaörsistä lähtevien koneiden määrä vä10


hennyt vähenemistään. Ilmavoimat olivat valjastaneet siviilikoneet lentäjineen omaan käyttöönsä jo sodan alussa, joten vaikka siviilikoneita olisi jostain saatukin, ei mistään olisi löytynyt pilotteja niitä ohjaamaan. Puolueettomien valtioiden lentoyhtiöt tosin lensivät vielä muutaman kerran viikossa, mutta lippujen hinnat olivat nousseet tähtitieteellisiin summiin, ja suurin osa vuoroista suuntasi Berliiniin, sillä Lufthansa käytti Budapestin lentoasemaa transitkenttänään. Keväällä 1942 Gordon oli lentänyt Berliinin ja Tukholman kautta Lontooseen allekirjoittamaan sopimuksen uutistoimisto Reutersin kanssa. Onneksi hänen ei ollut tarvinnut itse maksaa lippua, uutistoimisto oli vastannut kustannuksista. Tuolloin matkustajat oli vielä kuljetettu koneelle saakka linja-autolla, mutta nyt Junkers Ju 52 -lentokoneen luo piti mennä kävellen. Lentokoneen kolme potkuria pyörivät jo, joten Gordon kiihdytti askeliaan. Tuuli oli vähällä riuhtaista häneltä hatun päästä, ja seuraavassa hetkessä taivaalta alkoi tulla jäätävää sadetta kaatamalla. Saavutettuaan portaat Gordon kiiruhti ylös ja astui päätään kumartaen matkustamoon. Seitsemästätoista istuimesta kuudellatoista istuttiin jo. Verkkohyllyillä istuinten yläpuolella oli pakaaseja ja takkeja. Lentoemäntä otti Gordonin lipun ja näytti, mihin tämän olisi mentävä. Ainoa vapaa paikka oli siiven kohdalla ikkunan vieressä. Gordon riisui päällystakkinsa, taittoi sen kokoon, tunki sen toisen takin viereen ja pyysi elein lentoemäntää änkemään myös laukun jonnekin. Hän loi lyhyen vilkaisun muihin matkustajiin. Saksalainen upseeri seurueineen kahdella ensimmäisellä rivillä. Muilla istuimilla synkkiä diplomaatteja, pelokkaasti vilkuilevia 11


rouvia ja kaksi pikku tyttöä. Lisäksi kolme huomattavan siististi pukeutunutta nuorukaista sylissään pullolleen ahdetut salkut. Todennäköisesti jonkin edelleen menestyvän yrityksen työntekijöitä, jotka tarttuivat sodan tarjoamiin tilaisuuksiin. Gordon istuutui ikkunan viereen, veti verhon sivuun ja katseli, kuinka tuulitakkiset miehet levittivät lentokoneen edustalle ämpäristä suolaa. Lentoemäntä veti oven kiinni, istui alas käännettävälle istuimelle ja kiinnitti turvavyönsä, kapteeni puolestaan liikutteli siipien jarruja. Kaikki toimi. Gordon otti savukkeen ja pisti palamaan. Tällaisella säällä koneet eivät tavallisesti nousseet. Vain jos jonkun matkustajan asia oli erityisen tärkeä ja jos pilotti kuului parhaimpien joukkoon. Lufthansan lentäjät olivat yleensä erinomaisia, tärkeä matkustaja puolestaan oli luultavasti ensimmäisellä istuimella istuva saksalainen upseeri, jonka suu kaartui alaspäin ja jonka leuka oli ajeltu sileäksi. – Kylläpä tämä häkkyrä pitää kovaa meteliä, Gordonin vieressä istuva hoikka nainen sanoi. – Ainako nämä ovat näin meluisia? – Kyllä, Gordon vastasi. – Mutta tämä on sentään terästä, hän jatkoi. – Englantilaisilla on pommikone, jonka lempinimi on moskiitto. – Moskiitto? Nainen katsoi häntä. – Niin. – Ei kuulosta erityisen hyvältä, nainen kuiskasi. – No, Gordon karaisi kurkkuaan, – sen siivet esimerkiksi ovat vaneria. – Vaneria? pieni nainen kysyi silmät ymmyrkäisinä. Gordon nyökytteli. 12


– Niin. Tosin hyvin paksua ja vahvaa vaneria, mutta yhtä kaikki koneen siivet ja runko on päällystetty vanerilla. – Ja sillä he pommittavat? – Niin juuri. Nainen kaivoi vikkelästi rukousnauhan käsilaukustaan ja alkoi hypistellä sitä rukouksiaan mumisten. Hänen miehensä istui toisella puolella kalmankalpeana ja puristi laukkunsa kahvaa. Pilotti kiihdytti ja kiskaisi sitten koneen nokan ylös. He alkoivat nousta vähitellen. Kolmen moottorin metelistä huolimatta saattoi kuulla, kuinka jäätävä sade piiskasi ikkunoita. Gordon kääntyi naisen puoleen. Tämä oli painautunut istuimeensa silmät ummessa, jäykät sormet hypistelivät rukousnauhaa. Pelko sinänsä oli aiheellinen, ajoitus vain oli väärä. Liittoutuneet olivat alkaneet elokuun alussa pommittaa Saksaa, muun muassa Berliiniä. Gordon oli raportoinut tapahtumista riittävästi tietääkseen, millaista tuhoa pommitukset olivat saaneet aikaan. Tuskin kolme viikkoa aiemmin, 22. ja 23. marraskuuta, oli kahtena peräkkäisenä yönä pudotettu eniten pommeja Berliiniin, ja hävitys oli ollut hirveä – mutta hyödytön. Liittoutuneet olivat moneen kertaan painottaneet, että heidän tavoitteenaan oli Berliinin lopullinen murtaminen, kaupungin pakottaminen kerta kaikkiaan polvilleen. Gordon oli omin silmin nähnyt, kuinka pahasti siinä oli epäonnistuttu. Vaikka noin neljännes kaupungin asukkaista oli evakuoitu jo ennen pommituksia, kuolleita oli useita kymmeniätuhansia, ja tuhannet rakennukset sortuivat raunioiksi. Mutta berliiniläiset jatkoivat arkista elämäänsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Aivan kuten lontoolaiset salamasodan aikaan. 13


Kaupat olivat avoinna, ihmiset menivät töihin, lapset kävivät koulua, muutamalla teatterillakin oli näytöksensä joka ilta, ja myös elokuvateattereissa riitti kävijöitä. Koska liittoutuneiden pommikoneet hyökkäsivät aina öisin, ei ihmisillä päiväsaikaan ollut mitään pelättävää. Näin ollen Junkers Ju 52 saattoi lentää kaikessa rauhassa Kolmannen valtakunnan yllä. Gordon nojautui taaksepäin ja sauhutteli hiljaa. Hän tiesi, ettei voinut muutakaan. Hän ei voinut lukea, pilvi, johon he olivat lentäneet, ei vienyt hänen mielenkiintoaan, joten jäljelle jäivät vain egyptiläiset savukkeet, joita hän erityisesti säästi lentomatkoja varten. Hän todella toivoi, ettei hänen enää tarvitsisi lentää paljon, sillä kioskin pitäjä, jolta hän oli viime aikoina ostanut salakuljetetut savukkeensa, oli taas siirtynyt sokeriin ja vauvanruokaan. Mies sanoi, että vauvanruuan kurssi oli jo korkeammalla kuin kullan, eikä Gordon epäillyt hänen sanojaan. Tapahtumaköyhä matka päättyi tavanomaiseen laskeutumiseen. Gordon näki ilmasta Tempelhofin puolikaaren muotoisen rakennuksen, joka ei näyttänyt nyt paljon paremmalta kuin elokuun lopussa, jolloin se oli pommihyökkäyksen jäljiltä niin kärsinyt, että liikenne oli täytynyt ohjata joksikin aikaa läheiselle Rangsdorfin lentokentälle. Kiitoradat oli sittemmin korjattu, ainakin osittain. Ei siis ollut ihmekään, että terminaalirakennuksen edustalla seisoi vain muutama lentokone. Kiitoradalla odotteli kaksi konetta, joista toinen oli valmistautumassa lähtöön. Vaikka lentoemäntä olikin tuulettanut hieman laskeutumisen aikana, matkustamo oli pian taas niin täynnä tupa14


kan savua, että Gordon tuskin malttoi odottaa oven avautumista. Viimein kapteeni käänsi koneen suuntaansa, he menettivät korkeutta nopeasti ja saavuttivat maankamaran voimakkaasti laskeutuen. He rullasivat terminaalirakennuksen eteen. Kone oli tuskin saanut jarrutettua, kun saksalaisupseeri ponnahti jalkeille, painoi koppalakin päähänsä, nuori, ketterä adjutantti auttoi hänelle päällystakin päälle, ja lentoemäntä heilautti kätensä tervehdykseen: – Auf Wiedersehen, SS-Brigadeführer Veesenmeyer! SS-upseeri poistui nopeasti ja nousi sitten häntä odottavan Mercedeksen kyytiin. Lentoemäntä jäi ovelle seisomaan ja sanoi muille: – Takit kannattaa napittaa hyvin, sää on kurja. Gordon ravisti pientä naista hellävaroin hartiasta, ja tämä avasi silmänsä pelokkaana. – Perillä ollaan. Voitte rauhoittua, Gordon sanoi. Nainen kurkotti toiselle istuimelle miestään kohti. Vasta silloin Gordon huomasi, että miehen jalkojen juuressa oli kolme paperipussia. Nainen huomasi Gordonin katseen. – Hän ei pidä lentämisestä, mutta on hän sentään valmistautunut, nainen selitteli noustessaan ja silitti miehensä otsaa. Gordon kiskoi takkinsa esiin, etsi kassinsa ja laskeutui nopeasti ulos koneesta. Saksalaiset rajavartijat eivät selvästikään riemastuneet Reutersin lehdistökortin nähdessään, mutta antoivat sen kuitenkin takaisin yhdessä passin kanssa. Gordon kulki hiljaisen lentoaseman poikki. Suuri osa matkustajista oli univormussa muutamaa liikemiestä lukuun ottamatta, eikä se kenties olisi niin kovasti häirinnytkään, jos kaiuttimista ei olisi taukoamatta raikunut isänmaallinen musiikki. Uloskäynnin yläpuolella roikkui suunnattoman suuri valtakunnankotka. Gordon avasi oven ja viittoili it15


selleen taksin. Parhaat päivänsä nähnyt, vähintään kymmenen vuotta vanha BMW 303 eteni hitaasti mutta varmasti kohti Berliinin keskustaa. Gordon ei pitänyt Saksan pääkaupungista. Mistäpä hän olisi pommihyökkäysten repimässä kaupungissa pitänyt? Gordon katseli rakennuksia, joiden seinät olivat sortuneet, kaikkialla ammottavia pommikuoppia, berliiniläisiä, jotka olivat yhä kuin koko asia ei olisi heitä hetkauttanut. Unter den Lindenillä näkyi tuskin ketään. Puut seisoivat alastomina, penkeillä ei istunut ristin sielua, yliopiston edustalla vetelehti jokunen opiskelija. Muutamaa päivää aiemmin oli ilmeisesti satanut lunta, sillä jalkakäytävällä sulivat siistit lumikasat. BMW kääntyi yliopiston rakennuksen vieritse, sitten seuraavasta kulmasta oikealle Dorotheenstraßelle ja pysähtyi lopulta jugendtyylisen rakennuksen eteen. Collegium Hungaricumin rakennuksessa ei ollut enää pitkään aikaan käynyt unkarinopiskelijoita tai -opettajia. Luokkahuoneissa ja luentosaleissa toimi Unkarin suurlähetystö Döme Sztójayn johdolla. Gordon oli tavannut tuon pienen serbialaissyntyisen miekkosen, joka vaikutti pikemminkin alemmuuskompleksista kärsivältä kabareekuuluttajalta (joka kaiken kukkuraksi oli salaa rakastunut narikan ylipainoiseen tyttöön) kuin suurlähettiläältä – edes Caracasin-lähettiläältä, Berliinistä puhumattakaan. Hän nousi autosta ja pyysi kuljettajaa odottamaan. Hänen pyrkiessään rakennukseen tien tukki univormuun pukeutunut upseeri. Gordon näytti tälle passiaan ja ilmoitti, että hänellä oli tapaaminen herra kulttuurineuvos Kamilló Haubertin kanssa. Sotilas viittasi Gordonia istumaan lippujalustan viereen valtionhoitaja Horthyn kuvan alapuo16


lelle. Gordon teki työtä käskettyä, laski laukkunsa lattialle ja odotti. Lähetystö oli autio, mikä ei näin lauantaipäivänä yllättänyt, mutta jostain syystä Gordon aavisteli, ettei täällä arkisinkaan käynyt kova kuhina. Ilmahälytykset ja pommitukset olivat vieneet tarmokkaimmaltakin diplomaatilta työhalut. Pian sotilas palasi perässään hoikka, nelissäkymmenissä oleva, hyvin leikattuun ruskeaan pukuun pukeutunut mies, jonka punainen tukka oli pörrössä ja joka katseli Gordonia metallisankaisten silmälasiensa takaa siristellen silmiään iloisesti. – Tervetuloa, hän tervehti kättään ojentaen. – Tännepäin, olkaa hyvä, tätä tietä, hän sanoi heidän kulkiessaan kiemurtelevia käytäviä. Kummallakin puolella oli ovia, yksi niistä oli auki, huoneessa istui huomattavan sievä konekirjoittajatar pöytänsä ääressä neuletakkinsa nappeja korjaillen. – Menikö matka mukavasti? Kamilló Haubert kysyi kääntäen päätään taaksepäin, kun hän astui viereiseen huoneeseen. – Meni, Gordon vastasi. – Matka menee aina mukavasti, jos konetta ei ammuta alas. – Hah! kulttuurineuvos naurahti katkerasti. Gordon katseli, kuinka mies haeskeli hermostuneena jotakin pikkuisen toimistonsa vielä pienemmän kirjoituspöydän laatikosta. Hänen oli vaikea nähdä Haubertissa entistä lyyristä runoilijaa, jonka säkeitä oli julkaistu jopa kirjallisuuslehti Nyugatissa. – Mitä minä oikein etsinkään? Haubert kysyi vaivautuneesti. Gordon levitteli käsiään. Jostain etäältä kuului kirjoituskoneen naputtelua. Kadulla ajoi linja-auto 17


ohi. Muuten koko rakennuksessa vallitsi syvä hiljaisuus. – Aha! Haubert löi kädellä otsaansa. – En minä mitään etsi, vaan te toitte minulle jotakin. Gordon kaivoi kassiaan ja otti sieltä ruskean kirjekuoren. Elokuvissa tällaisten lähetysten viejät kohtasivat aina jossain salaisessa paikassa. Kapealla kujalla, laitakaupungin kapakassa, keskustakahvilan yläkerrassa tai elokuvateatterin parvella, mutta eivät missään tapauksessa suurlähetystössä. Ei hän tosin ollut odottanut, että hänen täytyisi sanoa Haubertille tunnussana, mutta koko tämä juttu tuntui hänestä kovin kömpelöltä ja harrastelijamaiselta. Olihan Ujszászy kuitenkin uskonut hänen haltuunsa tärkeitä asiakirjoja, jotka… – No niin! Kulttuurineuvos veti kuoresta nivaskan nuotteja. – Ilman näitä ei jouluohjelmasta olisi tullut mitään, hän selitti hymyn levitessä korviin saakka. – Pommituksissa tuhoutui niin paljon kaikkea, ja muuton yhteydessä hävisi yhtä jos toistakin. Ja tämäkin täällä on! Hän naputti yhtä nuottilehteä. – Tulee joulu valkoinen, hän huokaisi liikuttuneena. – Kun Vali Rácz sen esittää, voi pojat… Sen kuullessaan Gordon oli jo käytävällä, sillä nuotit nähtyään hän oli kääntynyt kannoillaan ja lähtenyt Haubertin työhuoneesta. Hän paineli ulos Dorotheenstraßelle, istui taksin kyytiin ja käski kuljettajaa käynnistämään moottorin. – Tulee joulu valkoinen, hän mutisi itsekseen. – Tulee joulu valkoinen. – Was sag’n Sie? Kuljettaja katsoi taakseen. Gordon vain pudisti päätään ja antoi kuljettajalle merkin lähteä ajamaan. 18


2. luku

Hän oli vähällä liukastua astuessaan alas lentokoneen metallisilta portailta. Lämpötila pysyi vakaasti nollan alapuolella, joten suolakaan ei ollut sulattanut kaikkea. Hän katseli ympärilleen. Ju 52 -konetta lukuun ottamatta siviililentoaseman rakennuksen edustalla ei näkynyt muita koneita kuin taisteluissa kärsinyt Fokker VIII. Joku karaisi kurkkuaan hänen takanaan. – Pääsisiköhän tästä ohi? Gordon kääntyi äkeästi katsomaan taakseen ja näki miehen, jolla oli yllään paksu turkiskauluksinen takki. – Tietenkin, hän vastasi ja teki tilaa. Mies asteli niin lennokkaasti, että jos vaimo ei olisi tarttunut häntä käsivarresta, hän olisi lentänyt nenälleen jäälle. Gordon nosti kauluksensa pystyyn ja lähti kohti sisäänkäyntiä. Nuori rajavartija tarkasti hänen passinsa lasioven toisella puolella. Hermostunut, keski-ikäinen pariskunta odotteli terminaalissa varmaankin sitä näppylänaamaista poikaa, joka oli oksentanut sananmukaisesti koko matkan. 19


– Eikö teillä ole mitään tullattavaa? kysyi joku hänen takanaan. Gordon kääntyi ympäri ja otti sitten tahtomattaankin askelen taaksepäin. Hänen edessään seisoi Tibor Wayand, pahamaineinen yksityisetsivä. Tämä oli työntänyt hattunsa takaraivolle – minkä hän luultavasti oli napannut jostakin James Cagneyn gangsterielokuvasta – ja pureskeli suupielestä pilkistävää hammastikkua kädet taskuissa ja kasvoillaan pahansuopa hymy. – Turha teidän kassianne tosin nyt enää olisi tutkia, se olisi pitänyt tehdä jo silloin kun te lähditte, etsivä tokaisi. He olivat kohdanneet erään huumausaineiden salakuljetusjutun yhteydessä vuonna 1939, ja Gordon oli tuolloin uumoillut, että he vielä tapaisivat, mutta niin ei ollut tapahtunut. Hänen oli jotenkin onnistunut aina välttää Tibor Wayandia, miestä, jossa yhdistyivät lähes kaikki ne ominaisuudet, joiden vuoksi ihmiset syvästi halveksuivat yksityisetsiviä. Gordon kääntyi ja lähti uloskäynnin suuntaan. Hän oli kulkenut tuskin muutamaa askelta, kun Wayandin käheä ääni täytti tyhjyyttä kaikuvan terminaalin uudelleen. – Onko Berliinissä kaikki kunnossa? Vieläkö Kamilló pelehtii sen pikku konekirjoittajattaren kanssa? – Mitä te olisitte halunnut katsoa kassistani? Gordon kääntyi takaisinpäin ja pakottautui hillitsemään itsensä. Hän ei aikonut mennä lankaan heti kättelyssä. Wayand vain hyppeli aiheesta toiseen, kuten hänellä oli tapana. – Ei minulla ollut mukanani mitään, ei kerta kaikkiaan mitään. Wayand levitteli käsiään odottavasti. 20


– Eikö mitään? Eikö varmasti? Hän pudisti päätään epäuskoa teeskennellen. – No, no, kyllä te minulle voitte sen sanoa. Gordon ei vastannut vaan kääntyi uudestaan ja oli ehtinyt jo ulko-ovelle, kun Wayand alkoi taas puhua. – Onko Krisztinalla Lontoossa kaikki hyvin? Kuulimme että hänen työpaikkansa olisi myös saanut osuman pommituksissa. Nyt Gordon pyörähti ympäri. Hän palasi Wayandin luo ja katsoi tätä silmästä silmään, aivan läheltä. – Jos vielä yhdenkin kerran… – Jos vielä yhdenkin kerran? etsivä kysyi röyhkeästi takaisin ja siirsi hammastikun kielellään toiseen suupieleen. – Mitä sitten? Sittenkö te lyötte? Gordon jäi seisomaan paikalleen, nosti käsivarret rinnalle puuskaan ja keskittyi Wayandin hattuun. Etsivä kulki edestakaisin hänen edessään kädet taskuihin työnnettyinä, päätään pudistellen, ja seisahtui sitten Gordonin eteen. – Kyllähän minä ymmärrän, että te olette kireä ja hermostunut, hän sanoi kasvot vakavina. – Kun Krisztina kerran on meidänkin mielestämme hurjan sievä typy, niin kuinka sievänä englantilaiset sitten mahtavatkaan häntä pitää? Tiedättehän te itsekin, millaisia englantilaiset naiset ovat, vai mitä? Hän huokaisi. – Teidän sijassanne minä olisin todella levoton. Teillä on tuollainen upea misu, Krisztina, mutta mistä voitte olla varma, mitä hän teidän poissa ollessanne puuhailee ja kenen kanssa suuressa Lontoossa, joka suorastaan kuhisee rikkaita ja vaikutusvaltaisia englantilaisia lordeja. Gordon seisoi liikkumattomana paikallaan. 21


Äkkiä Wayand seisahtui ja kääntyi Gordonin puoleen. – Tiedättekös, näidenkin poikien mielestä teidän misunne on tosi nätti. Hän osoitti kahta korstoa. – Minä itsehän olen tietenkin herrasmies, mutta nuo… Hän teki kädellään eleen, joka ilmaisi, että kaikki toivo oli turhaa. – Nuo eivät ole niin hyvin kasvatettuja kuin miltä näyttävät. Hän nauroi omalle vitsilleen. – Kuka tietää, mitä tapahtuisi, jos nuo tapaisivat teidän upean pikku misunne virka-asioissa… Gordon veti syvään henkeä ja iski sitten oikealla nyrkillä Wayandia ylävatsaan täysin voimin. Etsivä kyyristyi, jolloin hänen kaksi huomattavan huonosti istuvaan pukuun sonnustautunutta miestään astuivat Gordonin luo ja taivuttivat hänen kätensä selän taakse. – Te ette koskaan tuota pettymystä, Gordon, ja se on rauhoittava tieto, Wayand sanoi polveensa tukeutuen. Hän huohotti tiuhaan, suoristautui ja antoi miehilleen merkin. – Viekää hänet pois, pojat. – Mitä te oikein kuvittelette? Kuinka te noin vain käskette viedä minut pois? – Se nyt on vähäisintä, Wayand vastasi kädet lanteilla. – Te löitte virkavallan edustajaa, minkä johdosta etsivät, jotka voidaan ja jotka suorastaan täytyy haastaa oikeuteen todistajiksi, vievät teidät tuota pikaa säilöön. – Virkavallan edustaja? Gordon kohotti kulmiaan. – Mistä lähtien teidänkaltaisellenne roskasakille on virkoja alettu myöntää? – No, no. Wayand pudisti päätään. – En suosittelisi puhumaan Unkarin kuninkaallisesta poliisista tuohon sävyyn näinä aikoina. Vai että roskasakin virka? Kuulitteko, po22


BUDAPEST 1943. Eurooppa kiehuu, mutta Budapestissa ei ole ammuttu vielä laukaustakaan. Pääministeri Miklos Kállayn hallitus tekee kaikkensa, ettei Unkari joutuisi sotaan. Toimittaja Zsigmond Gordon työskentelee Reutersilla, mutta suostuu vastahakoisesti valtion turvallisuuskeskuksen pyyntöön: hänen täytyy toimittaa Venetsiaan elintärkeä kirje. Erittäin salaisen operaation aikana Gordonin yhteyshenkilö kuitenkin surmataan, ja Gordon itsekin on vähällä päästä hengestään. On selvää, että hyvin korkealle Unkarin hallitukseen on soluttautunut vakooja. Mutta kuka, ja kenelle hän oikein työskentelee? Vilmos Kondorin tyylikkään dekkarisarjan kolmannessa osassa Zsigmond Gordon jäljittää vakoojaa läpi myrskyisän Euroopan ja törmää sodan partaalla roikkuvan Unkarin poliittisiin kiemuroihin. Budapestin vakoojassa Kondor kohottaa jännityksen huippuunsa hammettmaiseksi kehutulla tyylillään. ”Harvoille dekkareille on luotu näin asiantunteva historian ja politiikan tausta. Äkkiä lisää Kondor-käännöksiä. Kiitos.” Helsingin Sanomat

www.tammi.fi • ISBN 978-951-31-7776-8 • 84.2 Kannen kuva: Hungarian Museum of Photography

Kondor, Vilmos: Budapestin vakooja (Tammi)  

Aikamatka 40-luvun Unkariin

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you