Sian tap pa jat Mirja Kuivaniemi Siantappajat
Tammi
Mirja Kuivaniemi
Siantappajat
Kustannusosakeyhtiรถ Tammi Helsinki
Mi rja K ui va ni emi Sudenkuopat, novelleja, 2009 Virta, romaani, 2007 Hinta, romaani, 2004 Pojat ja pankkiryöstäjä, nuortenromaani (yhdessä Hellevi Salmisen kanssa), 1999 Ihmisten lainaajat, novelleja, 1996 Jää hyvästi, Dublin, romaani, 1994 Mikset sä vastaa? nuortenromaani, 1993 Hyvä aviomies ja muita novelleja, 1992 Salaperäiset kirjeet, nuortenromaani, 1991 Lasillinen Saint Amouria, runoja, 1991 Punainen suru, romaani, 1989 Verestä kudottu verkko, romaani, 1988 Tyttö ikkunan takana, romaani, 1987 Pekka Niemisen kesä, romaani, 1985 Neitoperho, romaani, 1984 (Toim.) Väkivallasta vapaaksi. Naiset kertovat kokemuksistaan, 1996
Kiitokset Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahastolle ja Valtion kirjastoapurahalautakunnalle © Mirja Kuivani e m i ja Ku s tan nu s o s akeyh t iö Ta mmi I S B N 9 7 8 -9 5 1 -3 1 -7 6 3 9 -6 P ai ne t t u E U : s s a
1
T
ulin ulos talon takaovesta. Laskeuduin jäiset portaat ja pysähdyin monttuun, yritin rauhoittua. Ainonkatua alas raahusti joku. Tunnistin hänet seinänaapurikseni tutusta muovipussista, jota hän roikotti kädessään. Pussi lähes laahasi lumista asvalttia. Mummolla oli kaulukset korvissa ja liian suuri minkkihattu syvällä otsalla. Nainen käveli sivuilleen vilkuilematta. Kun hän oli ohittanut kadun viereen pysäköidyn autoni ja kääntynyt kulmasta Puistokadulle, näkymättömiin, nousin montusta ja pakottauduin kävelemään rauhallisesti autoni luo. Mummo tuskin oli erottanut laukauksen ääntä. Hän kuuli huonosti, ja paksu hattu varmaan vielä vaimensi ääniä. Menin autoon ja vedin oven varovasti kiinni. Ajoin Puutarhakadun kautta Yrjönkadulle. Muita kulkijoita ei näkynyt. Aloin vapista, niin kuin käy usein, kun jännitys laukeaa ja olo helpottuu, mutta nyt helpottumisesta ei kyllä ollut tietoakaan. Pakeneminen ei peruuttaisi sitä, mikä oli tapahtunut, mitä olin tehnyt. Viha ja epätoivo taistelivat tilasta minussa. Ennen muuta tunsin pettäneeni itseni. 5
Kädet tärisivät, oli vaikea ohjata. Tuntui, että leijuin, ja sitten putosin, jysähdin penkkiin, puristin ohjauspyörää kuin kuoleman hädässä. Kuulin oman hengitykseni, niin kuin joku olisi huohottanut niskaan. Tila autossa supistui supistumistaan. Ryömin tunnelissa, jonka katto ja seinät lähenivät, painoivat ja puristivat. Tahtomattani palasin ajatuksissani takaisin Puistokadulle. Ase oli lauennut ja mies lyyhistynyt jalkakäytävälle. Sinoot yhtä taitamatoon käsittelemähän asetta kuin minä aikoonani. Se oli isoäidin ääni ja oli kuuluvinaan auton takapenkiltä. Vilkaisin vaistomaisesti olkani yli. Älä Jumalan tähäre konstaale, taikka oot vielä sinäkin raatona! Minäkin? Ajattelisiko isoäiti noin sanoessaan itseään vai Jarkkoa? Isoäiti olisi pettynyt minuun. – Luojan kiitos, susta on näyttäny kasvanehen järkevä nainen, hän oli sanonut minut aikoinaan maailmalle lähettäessään. – Ei ollu aivan heleppo kasvattaa kahta orpua. Kaksi orpoa pirua, pikkuveli ja minä. Veli oli aikoinaan muuttanut Australiaan. Minä olin yksin, ypöyksin. Tällä hetkellä olin yksinäisempi kuin koskaan. Kulloisestakin kumppanistani erottuani olin aina löytänyt uuden ja aloittanut toiveikkaasti alusta vain huomatakseni ennen pitkää epä onnistuneeni jälleen; kuin olisin seikkaillut näytelmissä, joista en tiennyt, mikä tai kuka niitä ohjasi. Jokaisen eron jälkeen, kun taistelut oli taisteltu ja aseet laskettu, oli tuntunut hetken aikaa kevyeltä ja helpolta hengittää. Sain tehdä mitä tahdoin, mennä minne lystäsin. Mutta nyt olin elämäni pahimmassa pinteessä ja näytelmän suurin konna, ainakin jos muilta kysyttäisiin. Miten minä tästä selviän? 6
Miten kukaan saattoi tehdä sellaista, mitä ei ikinä ollut kuvitellut tekevänsä, aikomisesta puhumattakaan? Mihin katosi se järkevä nainen? Kuinka viisas ihiminen voikin olla nuon hullu! Miksi isoäidin oli pitänyt kuolla? Tarvitsisin häntä kipeämmin kuin koskaan. Elävänäkään minen olsi sulle mitään voinu. Sun piti väen väkisin saara se mies. Ekkös sinä mitään oo omasta elämästäs oppinu? Minun aviomieheni, Paulin, oli vienyt toinen nainen, vuosia sitten. Mitä minä olisin voinut oppia petollisesta miehestäni? Senkö, ettei kehenkään voinut luottaa? Olin tahtonut Jarkon, toisen naisen miehen. Tunteet olivat voittaneet järjen äänen, ja tänä iltana olin kadottanut järkeni rippeetkin. Isoäiti oli vaiennut. Kuului vain moottorin mou’unta ja auton renkaitten rahina. Puristin ohjauspyörää niin, että käsiin koski, enkä tiennyt, mitä minussa oli eniten, vihaa, rakkautta vai pelkoa. Valkoinen Peugeot hoippuu kuin humalainen. Tie halkoo jouluista maisemaa. Lumi pumpulina puiden oksilla, kimmeltävä metsä, vuori: laki laen vieressä, rotko rotkon. Urat kuin mustat ladut. Auto hiihtää, sujuttelee. Lumi sulaa tuulilasiin, hiostuu, pisaroi ikkunoissa ja katossa. Viima litistää ja venyttää pisaroita. Ne juoksevat kyynelinä takalasin reunaa, puristavat imukuppinsa auton pintaan. Laajavuoren risteyksessä kuulin etäältä hälytysajoneuvon äänen. Oliko ambulanssi tullut hakemaan Jarkkoa? En ollut oppinut erottamaan toisistaan ambulanssin ja poliisiauton ääntä. Eikö nyt olisi pitänyt kuulua molemmat? Enkö vain ollut huomannut? 7
Koko kroppa tuntui puutuneen. Oli ajettava rauhallisesti, hätäily kavaltaisi. Killerin raviradan kohdalla ohitse pyyhälsi kuurainen pakettiauto niin läheltä, että luulin sen vievän mennessään maalin Peugeotini kyljestä. Painoin jarrua, ja auto liukui liiskaantuneessa lumessa. – Helvetin hullu! huusin ja hakkasin ohjauspyörää. Ettei vain ollu lapualaanen sekin! Minä olin lapualainen ja olin rauhallisestikin ajaessani ajanut isoäidin mielestä holtittomasti. Isoäiti oli kammoksunut autoja siitä saakka, kun isäni oli kuollut. Ajoin Kypärämäen tienhaarassa kärkikolmion takaa vilkasliikenteiselle Porintielle huomaamatta katsoa, olisiko jotakuta pitänyt väistää. Vilkaisin peiliin. Tie oli autio. Niin kuin kaikki elämä olisi pysähtynyt. Vaikka moottori hyrräsi, tuntui kuolemanhiljaiselta. Kuin ajelehtisi äärettömällä ulapalla. Yllättäen pimeältä mereltä ilmestyi jäävuori, vyöryi kohti. Ylhäällä kolme oranssinkeltaista silmää. Hellitänkö, päästänkö irti ja uppoan! Aivan kuin joku muu olisi painanut jarrua. Möhkäle ryski ohi. Vain yksi liike, eikä minua enää olisi ollut. Niin äkkiä kaikesta pääsi eroon, niin hauras oli elämä. Pahimmat kivut hellittivät vasta kuollessa. Isoisä oli menettänyt sodassa toisen jalkansa, mutta oli väittänyt, että sitä särki silti, ja siksi hän joi. Isoäiti oli sanonut, että kyllä susi syitä löytää, kun lampaan lihaa tahtoo. – Joskus tekis mieli posahuttaa tuusan nuuskaksi koko mies, pääsisit säryystäs! – Siihen tarvitaas järiempi aset kun sikapistooli, isä oli hymähtänyt. Pistooli oli isoisän. Hän oli aikoinaan käynyt pyynnöstä ampumassa kylällä sikoja. Samalla pistoolilla minä olin äs8
ken ampunut miestä, jota olin uskonut rakastavani eniten maailmassa. Jo ennen kuin tapasimme, näin hänet unessa, niin että kun hän sitten ensi kerran käveli vastaani, tunnistin hänet melkein heti. Kun myöhemmin kerroin hänelle unesta, jossa hän oli ojentanut minulle kupillisen hyvältä tuoksuvaa teetä, hän oli nauranut, ettei usko uniin. Minä olin häntä kiusoitellakseni väittänyt, että minä uskoin uniin enemmän kuin toteen. Olin tainnut osua oikeaan. Olin elänyt valveunissa elämäni tärkeimmät hetket, kuvitellut ne enemmäksi kuin ne olivat olleet. Miehilleni olin ollut uskollinen, mutta itseäni pettänyt. Muutenhan kaikki olisi romahtanut jo kauan sitten. Metsän laidassa koivut, pitsipukuiset morsiamet. Kaatuvat kuin jäätyneet kaislat tuulessa. Rekka-auto kylpee vesi sumussa, pyöristä suihkii kieliä. Ne nuolevat Peugeotin kylkeä ja paiskaavat tuulilasiin painavan, suolaisen peitteen. Pyyhkimet lakaisevat sen lasin reunoihin, puristavat paikoilleen. Mustat, koukistuneet sormet jäävät pihdeiksi lasiin. Kunpa olisin unessa. Painajaisunen jälkeen saattoi tuntua, että oli saanut lahjaksi uuden mahdollisuuden, jonka unen opetuksen avulla osaisi käyttää oikein. Mutta tämä oli totta. Isoäiti ei ollut ampunut, vaikka uhkaili, hänen kädessään ase oli kerran lauennut vahingossa. Minä ammuin uhkailematta. Mielessä olivat välähtäneet pitkät, yksinäiset joulunpyhät, yhtä kammoksuttavat kuin syövereihinsä imevä suonsilmä, jota lapsena olin pelännyt, kun isä oli varoittanut: – Se nielee ihimisen yhyrellä kulauksella. Porraskäytävässä oli kolissut hissi ja vienyt pois Jarkkoa. Olin juossut lipastolle, vetäissyt laatikon auki ja työntänyt 9
käteni tavaroitten sekaan. Sitten jo olinkin seisonut kadulla, ja laukaus oli kajahtanut. Minen ymmärrä, mitä varten isoisäs sen pyssyn sulle testamenttas. – Ajatteli kai, että olisi paremmassa turvassa minulla kuin sinulla, sanoin paksulla äänellä, jonka vaivoin tunnistin omakseni. Kuvittelin, että isoäiti tosiaan istui takanani. Se huojensi vain sen hetken, kun ajatus lävisti tajuntani. Ehkä isoisä oli testamentannut aseen turvakseni siltä varalta, että eläisin yksin ja tapaisin naapurin Kyöstin lisäksi muitakin kyöstejä. Isoäiti oli tainnut saada isoisänkin uskomaan olemattomia. Ja saattoihan yksinäisille naisille tapahtua mitä tahansa. Ongelmatilanteita sattui vuosittain työ paikallanikin, sosiaalitoimistossa, mutta enhän minä sinne voinut sikapistoolia viedä! Pauli oli löytänyt elämänsä naisen ja muuttanut Helsinkiin samoihin aikoihin, kun minä vuosien yrittämisemme jälkeen olin tullut raskaaksi. Pauli ehti kertoa uutisensa ensin, ja niin minä jätin omani kertomatta. – Miehet ovat sikoja, isoäiti oli sanonut. – Sikoja silloonkin, vaikka lampahilta näyttävät. – Susia, tarkoitat, susia lammasten vaatteissa. – Ei kun sikoja! Älä sinä korijaale mun puheetani, minä tierän vielä, mitä puhun, vaikka vanaha oonkin. Isoäiti oli tainnut olla minuakin pettyneempi. Hän oli pitänyt Paulista. Oli ottanut hänet avosylin vastaan, sanonut, että jo silmistä näkee, kuka on kunnon mies. Eikä Paulissa muuta vikaa ollutkaan, kuin että rakastui hullun lailla venäläissyntyiseen insinööriin. Eikä kai rakkaus miehestä kehnoa tee? 10
Paulin aiheuttaman kivun muisto oli haalistunut kohdattuani Jarkon. Samoin kaikkien muiden pettymysten muisto. Jarkko antoi elämälleni tarkoituksen. Otin hänet omakseni ajattelematta, oliko minulla oikeutta siihen. Tarvitsin häntä, niin kuin nälkäinen tarvitsee ruokaa. Ja nyt olin tuhonnut meidät molemmat. Kohta elämästäni päättäisivät muut… Yksi keino sen välttämiseksi kyllä oli olemassa. – Ittensä tappaminen on raukkamaasinta mitä minä tierän, isoäiti oli sanonut, kun isoisä oli sillä uhkaillut. Raukkamaisempaako kuin toisen tappaminen? Kun ajattelin poliiseja, oikeudenkäyntiä ja vankilaa, kauhu puristi sormet kurkulle. Ajattelevatko muutkin murhaajat ensimmäiseksi itseään ja teon heille tuomaa kärsimystä? Tie puhkaisee kallion. Seinämien railoista kasvaa hentoja koivuja. Alastomat oksat harovat tukea kalliosta kuin pelkäisivät putoavansa. Vaikka Jarkko jäisi eloon, minä olin menettänyt hänet ja samalla kaiken. Itse olin enää pelkkä kuori, joka repeäisi kosketuksesta. Yhtään läheistä ystävää minulla ei ollut. Ehkä päivätyö murensi luottamusta ihmisiin. Asiakkaat saattoivat käyttäytyä uhkaavasti, ja jos joku kiitti, se tuntui kissan kiitokselta: anna lisää. Kosketin salkkua vieressäni penkillä. Tunsin nahan läpi pistoolin muodon. Olin lähtenyt suin päin, siepannut mukaani vain takin ja salkun, jotain käteen osunutta jääkaapista ja pienen matkakassin, joka lojui nyt lähes tyhjänä ja myttyyn painuneena viereisen istuimen jalkatilassa. Mihin oikein olin menossa? 11
Pakeneminen tuntui yhtä järjettömältä kuin ampuminen. Mutta palatakaan en voinut. Mäenlaki kurottautuu puiden yli. Sähköpylväät ovat heittäneet johtonsa verkkokeinuiksi rinteeseen. Kallion harjalla rivi valjuja mäntyjä. Niiden välistä siivilöityy tummanharmaa talvi-ilta, joka kuroo yhteen taivaan ja maan. Käänsin katseeni sisäänpäin. Kaukana, mieleni maisemassa, oli peltoja vierekkäin ja peräkkäin, viettävä rinne ja puutarha, sen kyljessä keltainen talo. Kylän ainoa keltainen talo, kuin aurinko. – Kuinka minä koskaan voin tämän paikan jättää, isoäiti oli huokaissut kuolinvuoteellaan. Ehkei hän jättänytkään. Talossa naksui ja rapisi. Minuakaan isoäiti ei ollut kokonaan jättänyt, niin pitkään olin ollut hänen tyttönsä, jo pienenä seurannut takiaisena helmoissa. Äidillä ja isällä oli ollut toisensa ja sitten myöhemmin lisäksi pikkuveli. Kerran olin kuullut isoäidin sanovan, ettei kutuvaiheessa pitäisi mukuloita tehdä. – Jäävät jalakoohin… Mutta milläs niiren tulon estääs, kun seisoo järki ja se toinen. Minä olin ymmärtänyt isoäidin sanat vasta vuosia myöhemmin. Kaipuun punainen ja pelon musta nauha kiertyivät yhteen, sitoivat ja tukahduttivat niin, että huimasi, ja henki melkein salpautui. – Kesääsin täälä on niin koriaa, isoäiti sanoi ennen kuin sulki silmänsä viimeisen kerran. – Ja jouluna, jos on lunta. Nyt oli joulu ja lunta. Jouluna, kauan sitten, isoäiti oli pukenut päälleni lammasturkin ja lähettänyt minut ulos leikkimään. Olin ottanut liiterin seinustalta tolppakelkan, vetänyt sen rinteen päälle, istunut kelkkaan ja ponkaissut jaloilla 12
vauhtia. Kelkka oli lentänyt, vesi tirissyt silmistäni ja viima tökkinyt neuloja poskiin. Maantietä ylittäessään kelkka oli heilahtanut rajusti, heittänyt minut kyydistä hankeen ja päätynyt pellolle aidan tolppaa päin. Ääni oli ollut niin kova, että olin kuvitellut kelkan menneen säpäleiksi ja kappaleiden singahtelevan sinne tänne. Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että olin ohikiitävän hetken kuvitellut olevani itsekin kappaleina, kunnes havahduin auton terävään äänimerkkiin maantieltä. Samanlaiseen ääneen havahduin nyt. Ohi pyyhältävä auto heitti tuulilasiini kerroksen lunta. Painoin kädet korville. Auto tuntui lähtevän omille teilleen.
13
2
O
lin hetkeksi irrottanut otteeni ohjauspyörästä. Peugeot ajautui keskitielle ja alkoi heittelehtiä. Puristin kädet rattiin, ja yllättäen auto totteli ja siirtyi oikealle kaistalle nokka suoraan menosuuntaan. Vaikka elämä tuntui yhdentekevältä, silti vatsassa oli kouraissut tajuttuani, miten vaikea oli hallita peltikasaa. Salkku oli lennähtänyt lattialle kassin päälle. Haparoin sen takaisin viereeni. En enää muistanut kaikkea, mitä olin mukaani paniikissa pakannut. Mutta tasapainottomanakin ihminen usein käyttäytyi järkevästi tietämättään. Luulen, että minulta oli ennen kotoa lähtöä kulunut vain muutama minuutti, kun olin riisunut puseron ja hameen, sullonut ne pesukoneen perälle muiden pyykkien taakse, pessyt käteni saippualla ja kuumalla vedellä ja pukenut jotain päälleni… Mutta mitä? En kai ollut alusvaatteisillani! Haparoin toisella kädellä takin alta ja tunsin pitkäthousut ja villa paidan. Huokaisin. Lunta ripsi tuulilasiin. Palelin. Panin lämmityksen suuremmalle. Avasin radion. Musiikki naputteli ohimoita kuin taltta. En jaksanut kuunnella enkä vaihtaa asemaa, suljin radion. Mieli vaati tekemistä, liikkumista. Oli liian vähän tilaa. Puristi joka puolelta. Huomasin ajavani paljain käsin. Mustat hansikkaat olivat 14
rytyssä tuulilasia vasten. En tiedä, koska olin ne riisunut, vai olivatko ne olleet siinä koko matkan, jääneet autoon, kun viimeksi olin ollut sillä liikkeellä. Katsoin ihmisissä tarkemmin aina ensin käsiä. Kädet kertoivat enemmän kuin kasvot. Jarkolla oli kauniit ja pehmeät kädet. Olin pitänyt niitä usein omissani. Jo ensimmäisenä yhteisenä yönämme olin silitellyt hänen ohimoilta harmaantuneita hiuksiaan ja vahvaa niskaa, olin kuljettanut sormiani hänen käsivarsiaan pitkin ja kuin hädässä sulkenut nyrkkiin puristetut kädet omiini. Vähitellen nyrkit olivat avautuneet ja sormet etsiytyneet minun sormieni lomiin. Olin itkenyt ilosta. Sillä tavalla olin ottanut hänet rakastetuksi – ja isäksi ja veljeksi – kysymättä, oliko minulla siihen oikeutta, ja hänellä riittävästi voimaa. Vai hakiko hän vain hetken huvia? Kuvat kulkivat mielessäni, niin kuin niiden sanotaan kulkevan ennen kuolemaa. Mutta minut oli jo tapettu, kidutettu vuoroin rakastamalla ja vuoroin hylkäämällä. Ja olin tehnyt teon, jollaista minun oli aina ollut vaikea ymmärtää, vielä vähemmän hyväksyä, muidenkaan kidutettujen tekemänä. Paulia en koskaan ollut halunnut haavoittaa, en pahimman petoksenkaan paljastuttua. Kun eilen illalla olin kuullut Jarkon äänen puhelimessa, päiviä kestänyt jännitys oli lauennut iloon. Luulin, että hän oli pystynyt järjestämään meille jouluna edes vähän yhteistä aikaa. Kun hän sitten sanoi matkustavansa jouluksi Italiaan, en vähään aikaan käsittänyt kuulemaani. Ja kun vihdoin käsitin, minut sai tolaltani enemmän se, mitä hän jätti kertomatta kuin se mitä hän kertoi. Hän muuttui pyöveliksi, joka painoi hupun silmilleni. – Matkustat Italiaan? olin kuullut sanovani. – Tiedäthän sinä, etten kestä jouluja täällä… 15
Vaikka sinulla on minut! olin ajatellut. Oli jo kolmas tapaamisemme jälkeinen joulu. Edellisistä en ollut tiennyt, miten hän oli ne viettänyt. Jarkko ei ollut kertonut, enkä minä ollut kysellyt. Olin jättänyt kyselemättä, koska pelkäsin kipua, jonka tietäminen aiheuttaisi. En muutenkaan ollut paljon kysellyt, Jarkolta tai keneltäkään muulta, jota olin joskus rakastanut. Koko elämäni ajan olin pelännyt hetkeä, jolloin pettymyksen aiheuttama kipu iski piikkinsä arimpaan kohtaan, ja siltä välttyäkseni kidutin itseäni epätietoisuudella, jossa kuitenkin kuvittelin piilevän rippusen toivoa. Jarkon kanssa se oli sitä, että kun taas eron jälkeen tapasin hänet, hän pyyhki yhdellä katseella ja parilla sanalla pois mielestäni kaiken häiritsevän. Tärkeää olimme vain me. Me yhdessä. – … hälinää ja pakkokyläilyä. Helpointa on pysyä poissa. Kestäisinkö minä hänen sijassaan? Pysyisinkö kaikesta huolimatta samassa kaupungissa, jossa rakastettuni olisi lähellä, mieluummin kuin matkustaisin tuhansien kilometrien päähän? Täällä Jarkko tietäisi, että olin vain lyhyen ajomatkan takana eikä hänen tarvinnut jakaa minua kenenkään toisen kanssa. Joskus, vaikka kilometrit olivat erottaneet meidät, minä olin merkillisellä tavalla aistinut hänen läsnäolonsa. – Koska sinä lähdet? olin kysynyt ja korostanut tarkoituksellisesti sinä-sanaa. – Huomenna. – Minä luulin, että me tapaisimme, jossain välissä. Otin lomaakin joulunpyhien jälkeen, sanoin ja painoin puhelimen korvalleni niin lujasti, että se poltti. – Et sinä minulle ole kertonut, että lomaa otat, Jarkko sanoi. – Et sinäkään ole kertonut matkastasi. 16
– Päätin siitä vasta äskettäin, viimeiset paikat olivat jaossa. Pieni toive heräsi: matkustaisiko hän sittenkin yksin? Kenties selvittämään ajatuksiaan. Oliko hän vihdoin tehnyt ratkaisunsa? – Yksinkö sinä lähdet? olin kysynyt ja katunut heti. Olisihan Jarkko pyytänyt minut mukaansa, ellei hänellä jo ollut matkaseuraa. Puhelun loputtua olin istunut sängynlaidalla, keinuttanut itseäni kuin itkijänainen ja hokenut: – Menkää vaikka pää edellä helvettiin, menkää, menkää! Lopeta tuollaanen! Ei pohojalaanen nainen tuolla lailla paa, vaikka henki menis! Isoäidin ääni oli tuntunut kuuluvan aivan korvani juuresta. Olin hänen eläessään ehtinyt kertoa Jarkosta, ja isoäiti oli sanonut, ettei hyväksy miestä, joka pettää vaimoaan. Tavata Jarkkoa isoäiti ei ollut ehtinyt. Olisiko siihen suostunutkaan? – Olsit kiertäny sen miehen kaukaa. Sillähän oli rengas niin kun sonnilla sieraamis. Mutta ei, sinä olit sitä mieltä, ettei renkahat mitään merkitte. Ekkös muista, kun Lampelan sonni karkas navetasta, tryykäs pellolle lehemälaumahan ja kerkis jo käyrä muutaman selijäskin, mutta talutettihin turparenkahasta takaasin karsinahan. Ja niin oli sonni nöyrää poikaa, että… Olin jättänyt puhelimen lattialle ja mennyt sänkyyn yöpaitaa vaihtamatta ja painanut tyynyn korvilleni, niin kuin se olisi estänyt muistoja tulemasta mieleen. – Minä olen sinun, kokonaan sinun, Jarkko oli sanonut jo ensimmäisenä yhteisenä yönämme. – Vain sinun. Valhehan se oli ollut, ja minun oli täytynyt tietää se. Minun elämänkokemuksellani ymmärtää, että hullaantumisen hetkellä sanotaan sellaista, millä ei ole järjen kanssa mi17
tään tekemistä. Vain ensirakkauden kokemus on ehdoton ja varma, silloinkin, kun se jää unelmien tasolle, kuten minun ensirakkauteni aikoinaan. Mitä minulle oli tapahtunut silloin, kun olin kohdannut Jarkon? Hän oli ollut minulle sokea piste. Oli yhä. Olin kieriskellyt valveilla aamuun saakka ja mässäillyt kiduttavilla ajatuksilla. Edes Lampelan sonni ei olisi pystynyt suorituksiin, joihin Jarkon kuvittelin. Se oli elämäni kauheimpia öitä, mutta ensimmäisen kerran minä nyt seurustelinkin naimisissa olevan miehen kanssa ja sain tuntea, mitä mieletön mustasukkaisuus sai ihmisessä aikaan. Aamulla olin raahautunut toimistoon. Ja kun Jarkko päivällä oli soittanut ja pyytänyt saada tulla pistäytymään luonani ennen Italiaan lähtöä, olin suostunut empimättä. Harvoin olin tuntenut itseäni yhtä rauhalliseksi. Olin kuvitellut, että tuska oli ohi. En säikkynyt edes uhittelevaa asiakasta, joka puhelimessa kiroili ja haukkui saatanan harpuksi, josta pitäisi päästää ilma pihalle. Olin tavoistani poiketen suhtautunut huolettomasti siihenkin, etten ollut saanut töissä mitään aikaiseksi, ja kotiin päästyäni aloin odottaa iltaa, niin kuin se toisi ihmeen tullessaan. Petäjävesi, Jämsä, Korpilahti. Tienviitat vilahtelevat, jäävät taakse. Valokeila harjaa nuorta koivikkoa. Puut seisovat pitseissään, jähmettyneinä kuin enkelikuoro, jonka laulu on yllättäen ja väkivaltaisesti katkaistu. Kaiteita, kallioleikkaus. Tie sukeltaa palelevan, mutkalle vääntyneen ja junan raiskaaman radan alitse. Seinämissä kohahtaa, ilmavirta yrittää painaa niitä sisään, mutta kallio ei hievahda.
18
Käteni hakeutui salkun kylkeen. Salkussa oli ainut turvani. Totisesti, hyväkin turva! Jos vain voisin, ottaasin sen sulta pois parempahan taltehen, hautahan viereheni. Kivulla oli miehen kasvot ja vartalo kuin puu, joka oli hitaasti kasvanut sisääni ja kietonut oksansa ympärilleni. En halunnut tuntea kipua, se väsytti. Pidättelin puutumusta. Miten ajatuksetkin saattoivat näin koskea, raadella ja kiduttaa, aivan kuin susi olisi iskenyt hampaat lihaani ja repinyt.
19
Kun sydän särkyy, pysy kaukana perintöpistoolista!
3
P
oliisiauto ajoi vastaan, huomasin sen, kun se ohitti minut. Tunsin halvaantuvani. Vaivoin uskalsin katJarkko ei aiokaan jättää vaimoaan. Maria saa tarpeekseen, soa peiliin. Auto näytti jatkavan tasaista kulkuaan. ottaa laatikosta isoisän vanhanolisiantappoaseen, ampuu Jos vaikka hoksasivat, että kuskina nainen. rakastajaansa ajaa pakoon. – Mitä sitten?jaEnhän minä ainoa nainen ole, joka on Hyvä Luoja, sihahdin Jarkko eiolkapääni saa ollayli. kuollut! Tutut ja tuntemiestä ampunut, mattomat tuntuvat tarkkailevan Mariaa, poliisi varsinkin, Vapisin kuin paleleva, vaikka olin hiestä nihkeä. Oli pakko ja ajotyyliä moititaan takapenkiltä. Jumalan tähäre pysähtyä. Vaivoin ehdin pois autosta, kun Älä jo oksensin. Koukonstaale, taikka oot vielä sinäkin on jaisoäiti. ristelin, tuntui, että suolet pyrkivät ulos. raatona! Oli vaikeaSe pysyä loillaan. Oksennus näytti hyytyneeltä vereltä. Ei kai se olHän on ollut haudassa vuosia, mutta sana hänellä on yhä lut verta! En muistanut syöneeni mitään punaista. Tosin en hallussaan. muistanut syöneeni mitään. Sinsallaa minä aina sävyttämä jouluksi tein.tarina Mukulana sinä mätit Mustan huumorin naisesta, jokasitä yllättää naamahas, niin kun olisit ollu näläkähän kuolemas. itsensä turvautumalla oman käden oikeuteen. En minä ollut nyt sinsallaa syönyt. Olin kyllä ehtinyt rosollitarvikkeet keittää, mutta ne olivat pilkkomattomina kotona jääkaapissa. Ruumis rauhoittui sen verran, että hoipuin kaivamaan tien varresta puhdasta lunta paljaisiin käsiini. Pyyhin lumella kasvoja ja palasin auton luo. Jalat painoivat kuin rautapuntit. Suussa viipyi karvas maku. Olin säikkynyt poliiseja isän kuolemasta asti. Poliisit tiesivät pahaa, jota vastaan ei pysPäällys: Helena Kajander. Päällyksen John samankaltainen Smith/Corbis/Skoy. tynyt suojautumaan. Hekuva: olivat uhka kuin ISBN 978-951-31-7639-6 | 84.2 | www.tammi.fi
20