Issuu on Google+

t s i n s i L a s u r s u hu

S A R I L U H TA N E N

TA M M I


S a r i Lu h ta n e n

Linssit huurussa

Kustannusosakeyhtiรถ Tammi | Helsinki


© Sa ri Luhtane n ja Ku s tan nu s o s akeyh t i ö Ta mmi 2014 I S B N 9 7 8 -9 5 1 -3 1 -7 6 3 7 -2 P ai ne t t u E U : s s a


1 Catanian ranta Sisiliassa. On ilta, punainen kajo liuku­värjää horisontin ja taivaansini on korostunut, muutama pilven­ retale parantaa vielä perspektiivin tuntua. Rantatie ja kallioi­ nen aallon­murtaja yhtyvät, ja tuuli nostattaa tyrskyjä juuri sen verran, että ne nousevat vasten sekä meren vihreää että tai­ vaan sinisen sävyjä. Aallonmurtajalla seisoo pariskunta. Mor­ siamen valkoinen puku suorastaan hohtaa valoa, ja miehus­ tan kristalli­kirjailu säteilee kilpaa auringon viimeisten sätei­ den kanssa. Sulhasella on kyyhkynharmaa shaketti ja hieman tummemman harmaat housut. Hän on kietonut käsivarten­ sa morsiamen vyötäisille. Epäileekö hän, että meri voisi riis­ tää hänen rakkaimpansa? Morsiamen katse on kääntynyt etu­ vasemmalle, hieman poispäin miehestä, ja hänen ilmeensä on uneksiva, tuntuu siltä, että tyrskyt kuiskivat hänelle omaa kiel­ tään. Hänen vartalonsa on jännittynyt, kuin joku kiskoisi hän­ tä toiseen suuntaan, mutta samalla hänen toinen kätensä pitää lempeästi, mutta lujasti kiinni sulhasen kädestä. Juuri kun hän alkaa kääntää päätään niin, että heidän katseensa kohtaavat ja heidän vartalonsa alkavat kiertyä toisiaan kohti, takaa iskee vaahtoava tyrsky, pitkä huntu pyörii pariskunnan ympärillä, ja vasta silloin katsoja erottaa silmäkulmastaan pierrot-­asuisen tulennielijän joka syöksee hämärtyvään iltaan tulenlieskan. 5


Kuvaussuunnitelmani oli täydellinen. Olin ollut Sisiliassa jo viikon hiomassa yksityiskohtia ja odottamassa juuri oikean­ laista iltaa. Itse asiassa kaikki oli alkanut pari kuukautta ­aiemmin, kun olin käynyt tutustumassa kihlapariin ja laatimassa heille sopivaa suunnitelmaa hääkuvaksi. Joskus pariskunnat olivat jo häähermoilun huipulla ja sättivät toisiaan ja toistensa mielipiteitä, kinastelivat vähäpätöisimmistäkin asioista ventovieraan – minun – kuullen, mutta nämä kaksi katsoivat toisiaan rakastuneina ja olivat käsittämättömän sopuisia. Outoa myös sikäli, että he olivat tunteneet toisensa lapsesta saakka; siinä ajassa olisi jo luullut kerääntyvän riidan­aiheita. Mustahiuksinen teurastamo­perijätär oli tavannut tulevan puolisonsa jo nelivuotiaana, ja poikaa oli kai kasvatettu vähitellen ottamaan tyttären mukana tehtäviä yhtiössä. Se ei näyttänyt haittaavan heitä yhtään. Ainoa, mikä heitä erotti, oli tytön rakkaus merta kohtaan. Hän purjehti aina tilaisuuden tullen, mutta poika ei suostunut astumaan jalallaan minkäänlaiseen paattiin eikä edes syömään kalaa. Onneksi perheen liha- ja makkaransaanti oli siis taattu, ja pääsihän Sisiliasta pois lentäenkin. Ja oli kuin lapsuuden leikkisyys olisi jäänyt heihin. He heittivät huulta ja välillä tönivätkin nauraen toisiaan. Olin siis käynyt tapaamassa Fabianaa ja Silviota aiemmin. Tutustuin heihin ja napsin kuvia, sijoittelin heitä mielessäni erilaisiin paikkoihin. Minua puolestaan lihotettiin pastalla. Tuntui, että joka käänteessä tapasin jommankumman sukulaisen ja sitten olikin sopiva aika istua ruokapöytään. Iltaisin lyllersin miten kuten takaisin hotelliin ja luonnostelin ehdotelmia. Niitä sitten hiottiin hieman – Silvio halusi turvaetäisyyden mereen – ja pian pariskunta olikin tyytyväinen. Jäljelle jäi vain sopivien avustajien valitseminen, mistä huolehti lähinnä henkeä salpaavan tehokas agenttini Inez Parii6


sin tukikohdastaan käsin, ja kuvausajankohdan päättäminen. Kaikki oli viilattu viimeisen päälle. Miten siis oli mahdollista, että kun oikea hetki koitti, kaikki kusi siimana? Olin jo saanut monta hyvää kuvaa, Fabianan ja Silvion asennot ja ilmeet toimivat, heijastinten pitelijät hallitsivat hommansa, pierrot syöksi tulta merkistä, mutta en ollut tyytyväinen. Näin mielessäni niin tarkasti, millainen kuvan piti olla, enkä voinut vielä luovuttaa. Tiesin, että valoa oli käytettävissä enää rajallinen määrä ja hermoni alkoivat nousta pintaan. Halusin aaltojen hajoavan murtajaan ja leviävän juuri oikeanlaiseksi pitsimäiseksi kuvioksi taustalle. Tähyilin meren suuntaan nähdäkseni, tulisiko sieltä vielä pari sopivan isoa lainetta. Samassa toinen italialaisista avustajista huusi ja osoitti kauemmas. Asetuin jalustimen taakse ja olin valmiina. Ja sieltä se tuli. Näin vaahtopäiden kohoavan… ja kohoa­ van ja kohoavan. Tajusin laukovani kuvia koko ajan, mutta silmäni eivät irronneet tyrskystä, joka nousi jo korkealle vihkiparin yläpuolelle. Hetken ajan kaikki oli kuin hidastettua. Ja sitten vesimassa läsähti morsiamen päälle. Minä kirkaisin ja syöksyin Fabianaa kohti. Hän makasi ranta­kiveyksellä märkänä myttynä. Tajusin hämärästi, ettei Silvio ollut missään vaiheessa päästänyt irti hänen kädestään. Juoksin heitä kohti sydän kurkussa. Pääsin heidän luokseen ja tapailin sanoja, joilla olisin voinut kysyä, oliko Fabiana vielä hengissä, kun morsian kierähti selälleen. Kesti vähän aikaa tajuta, ettei hän irvistänyt kivusta ja tuskasta, vaan nauroi ­aivan katketakseen. Silvio polvistui hänen viereensä ja näytti ensin hätääntyneeltä (ehkä veden, ehkä morsiamensa takia), mutta sitten hänkin alkoi nauraa. Pian he makasivat sylikkäin maassa kauniissa vaatteissaan, halailivat, suutelivat toisiaan ja nauroivat. 7


Minä hengähdin syvään. Kuvaus oli ehkä mennyt pieleen, mutta ainoa uhri näytti olevan Fabianan silkkiunelma. Mer­ivesi voi näyttää kimmeltävältä, mutta se on kaukana puhtaasta. Puku oli nyt harmaan vihertävä ja veden mukana oli tullut levää, hiekkaa, ehkä pari pikkukalaakin… Minun piti istahtaa. Hotellissani elin tuon hetken vielä uudestaan, kun tuijotin kuvasarjaa läppäriltäni. Olin luvannut Fabianalle ja Sil­violle, että niiden joukosta löytyisi se oikea – ja Photo­ shopkin oli keksitty – ja miltei itku silmässä valittanut tapahtunutta, mutta he tuntuivat saaneen kuvauksesta sellaisen elämyksen, etteivät välittäneet juurikaan lopputuloksesta. Onneksi häät oli sentään ehditty jo pitää edellisenä viikonloppuna. Fabianan hyväntuulisuus olisi tuskin muuten kestänyt epäilemättä ainakin kymppitonnin kustantaneen mekon menetystä. Yritin etsiskellä kuvista muutamaa sopivinta, mutta palasin lopulta siihen yhteen, juuri kriittisellä hetkellä otettuun. Klikkasin sen koko ruudun kokoiseksi. Se oli jotenkin hämmentävä. Olin odottanut, että Fabiana katsoisi kauhistuneena vesimassaa, mutta hänen ilmeensä olikin hurmioitunut. Hänen silmänsä kohdistuivat roiskeisiin, aivan kuin hän olisi helmiksi hajoavissa pisaroissa nähnyt koko yhteisen tulevaisuutensa Silvion kanssa, yhteiset kokemukset, jotka olivat purskahtaneet ilmaan ja vielä odottivat tuloaan. Hän oli malttamaton ja halusi niiden ryöppyävän päälleen. Silvio puolestaan katsoi vain häntä pelkäämättä enää vettä lainkaan. Hän oli puoliksi vetämässä Fabianaa pois veden alta, mutta ei sitten hennonnutkaan, kun morsian oli taivuttanut kaulansa kaarelle valmiina tuntemaan meren hyväilyn. Pierrotin suoritus kuvassa oli tietysti täydellisyyttä hipova. Liekit olivat pulleita, vahvan oransseja ja keltaisia, hä8


nen vartalonsa oli työntynyt jännittyneenä eteenpäin ja kädet ojentuivat vahvoina taakse. Ja kuvan toiseen reunaan oli onnistunut eksymään vanha sisilialaisnainen vaaleanpunaisessa jakkupuvussa taluttamassa jotain nakkimakkaran kokoista sylikoiraa. Mummeli ei tuntunut lainkaan havainnoivan ympäristöään, köpötti vain eteenpäin tyylikkäänä pikku piskinsä kanssa. Minä ajattelin: tuossa olen minä. Yritin sysätä ajatuksen pois päästäni, sulkea silmät ja miettiä jotakin ihan muuta, mutta silti se pyöri mielessäni. Tuossa olen minä. En ihan lähitulevaisuudessa, mutta kun Fabiana ja Silvio istuisivat sitruspuiden katveessa vanhoina ja ryppyisinä, yhä käsi kädessä, minä tallustaisin yksin jossakin maailmalla. Mahdollisuus, että olisin elegantti ja sirpakka, ei varsinaisesti lohduttanut yhtään. Meilasin muutaman valitsemani kuvan Fabianalle ja Silviolle ja lupasin niistä työstetymmät versiot viikon päästä. Sitten varasin lentolipun seuraavalle päivälle takaisin Pariisiin. Minun oli aika päästä pois Sisiliasta, spagettisammioiden, mummojen ja Etnan varjosta.

9


2 Pidin hotelleista, jotka onnistuvat olemaan yhtä aikaa sekä nukkavieruja että loisteliaita, ja tähän asti olin viihtynyt avaran piazzan laidalla olevassa majapaikassani poikkeuksellisen hyvin. Se henki mennyttä maailmaa samaan aikaan kun kaupungin kiihkeä elämä kantautui tööttäyksineen ja hälinöineen sisälle. Nyt olin kuitenkin tyytyväinen, kun olin saanut tavarani pakattua. Vilkaisin vielä kerran ympärilleni, ettei huoneeseen ollut jäänyt mitään, ja viisi minuuttia myöhemmin olin jo hikisen oloisessa taksissa matkalla kohti lentokenttää. Odotin harvoin niin kovasti paluuta pieneen Pariisinluukkuuni. Jostain syystä se yksi tietty kuva kalvoi mieltäni. Ehkä kuumuus, kaupungin hajut ja meren läheisyys olivat jotenkin panneet pääni sekaisin. Ranskassa olisi jo viileämpää ja siksikin helpompi olla. Voisin nukkua omassa sängyssäni, viettää aikaa studiolla, piipahtaa tuttujen kanssa caféssa ja parin päivän päästä olisin taas tolkuissani. Ihan varmasti. Tänään Sisilian helle tuntui suorastaan hauduttavalta, ja kun taksi kääntyi kadunkulmasta ja hotelli jäi taakseni, kuului ensimmäinen jyrähdys. Olisi pitänyt aavistaa ukonilman tekevän tuloaan. Olin entistä tyytyväisempi siitä, että pian istuisin ilmastoidussa koneessa samppanjalasi kädessäni. 10


Jykevät pisarat alkoivat piiskata tuulilasia. Kuskilla oli ikkuna auki ja lämpötila putosi heti pari astetta. Se oli tervetullutta. Olimme pääsemässä kaupungin ulkopuolelle ja tajusin, että muutamat näköpiirissä olevat puut taipuivat jo huolestuttavan näköisesti. Kuski manasi ärtyneenä, kun näkyvyys muuttui olemattomaksi ja hänen oli pakko hidastaa vauhtia. Hän levitteli karvapeitteisiä käsivarsiaan näyttääkseen, ettei voinut asialle mitään, ja minä puolestani manasin sitä, etten osannut käskeä pitämään käsiä ratissa. Ummistin silmäni ja avasin ne vasta kun auto pysähtyi ja kuulin kuskin nousevan ulos. Tai ainakin hän pyrki ulos. Raju puuska painoi ovea kiinni, ja hän taisteli sen kanssa ennen kuin pääsi pois autosta. Hän oli hetkessä läpimärkä. Odotin, että hän mahdollisesti tarjoaisi minulle sateen­varjoa suojaksi, mutta sitten tajusin sateen olevan jo vaakasuoraa. Siinä ei varjosta olisi paljon apua. Minäkin pyristelin ulos, maksoin, sain ukolta laukkuni ja juoksin sisätiloihin niin nopeasti kuin pääsin. Valtava puheensorina nielaisi minut välittömästi. Joka puolella oli häliseviä ihmisiä, ja ilmeisesti heillä oli sen verran omiakin huolia, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota minun täysin räjähtäneeseen ulkonäkööni. Lämpötilan nopea muutos sai silmälasini huurtumaan saman tien ja minun piti pysähtyä kuivaamaan ne huiviini. Kuivasin sillä saman tien lyhyitä hiuksiani, jotka olivat liimaantuneet kiinni pää­ nahkaani. Yritin päästä eteenpäin selvittääkseni, mille tiskille minun piti mennä, mutta sähköinen taulu vilkkui pelkkää valoa. Oli aika ilmeistä, että sää oli tehnyt temput kaikille, eikä kukaan matkustaisi vähään aikaan minnekään. Luonnon elementit näemmä koituivat kohtalokseni tällä reissulla. Havaitsin silmäkulmastani, että täpötäyden lentokenttäkahvilan laidalta vapautui juuri yksi tuoli, ja panin juok11


suksi, jotta ehdin vallata sen ennen ketään muuta. Tilannetta piti nyt tarkkailla. Ehkä myrsky oli vain hetkellinen ja puolen tunnin tai tunnin päästä kaikki olisi taas normaali­ tilassa. Siinä välissä voisin juoda vaikka tuhdin lasin puna­ viiniä ihan vain lämmitelläkseni. Kosteat vaatteet ja ilmastoitu halli olivat huono yhdistelmä. Pitäisi vain keksiä miten säilyttäisin paikkani, mutta onnistuisin hakemaan punkun. Kaiuttimista särähti hieman kimakan puoleinen mies­ääni ensin italiaksi, ja sitten tekstiä alkoi tulvia englanniksi. – Ladies and gentleman, due to extreme weather conditions all flights have been cancelled… Sen jälkeen ihmisten aiheuttama meteli peitti tiedotuksen, mutta eipä sillä ollut niin väliäkään, asia oli tullut erittäin selväksi. Minä en lähtisi tänään yhtään minnekään. Pöydät ympärilläni autioituvat pikavauhtia, kun matkustavaiset – joista monet epäilemättä kammosivat töihin paluuta ja olivat juuri toivoneet, että loma jatkuisi edes päivän pidempään – pyrkivät eri tiskeille selvittämään mahdollisuuksia päästä pois. Minä huokaisin, jätin laukkuni kaik­ kien sääntöjen vastaisesti vartioimatta ja hain baarista pullon punaviiniä ja lasin. Siinä minä istua nökötin ja seurasin näytelmää ympärilläni. Yhtäkkiä jokaisen ihmisen oma draama oli tärkein. Heitä odotettiin jossain, oli perhettä, rakastettuja, juhlia, työpaikkoja… Olisin voinut tallentaa kamerallani todella äärimmäisiä tunnetiloja. Jokaisen piti päästä jonnekin, ehdottomasti. He riitelivät virkailijoiden ja toistensa kanssa, vaativat oikeuk­siaan. Toiset olivat kalpeita ja toiset kirkkaan punaisia. Minä puolestani olin täysin turta. Tosin olin jo juonut yhden lasillisen ihan vain ahdistukseeni, joten ehkä se auttoi asiaa. Otin hieman mukavamman asennon ja kaadoin toisen lasillisen. Tiesin, että minun oli ihan turha vähään aikaan 12


liittyä ympäröivään hässäkkään. Viereiselle pöydälle oli hylätty englanninkielinen päivälehti ja harkitsin, voisinko sen takaa seurata täysin häpeämättömästi keski-ikäisen paris­ kunnan kinaa, joka oli edennyt jo matkustamisen vaivoista henkilökohtaiselle tasolle, kun tajusin, että baariin oli jäänyt toinenkin asiakas. Mies istui noin kolmen metrin päässä minusta, ja näin hänet puoliprofiilista. Hänellä oli edessään olutpullo, eikä hänellä näyttänyt olevan kiirettä minnekään. Hän istui mukavan oloisesti nilkka toisen polven päällä ja luki kärsineen näköistä pokkaria. Lattialla lojui ­useampiakin matkoja nähnyt iso, tukevahihnainen nahkakassi. Nostin silmälasejani ylemmäksi, mutta en silti saanut selvää, millä kielellä kirja oli kirjoitettu. Mies oli pitkä ja ehkä hieman kolhon oloinen. Jos olisi äkkiseltään pitänyt veikata, olisin sanonut häntä hollantilaiseksi. Tai ehkä hän oli eurooppalaistunut jenkki nimeltään… Brett? ­Blake. Se tuntui osuvan kohdalleen. Hän oli ehkä kolme­viitonen, ja siis minua jokusen vuoden vanhempi. Hänellä oli suhteellisen siistit farkut ja erittäin ryppyinen vaaleansini­ ruutuinen paita. Hänen hiuksensa olivat keskiruskeat ja hieman taipuisat ja ne ulottuivat niskaan asti. Välillä hän työnsi ne pois otsaltaan ja hörppäsi pullosta. Nenä oli vahva, ja kulma­karvat suorat ja paksut. Yhtäkkiä mies vilkaisi minuun, ja minä tuijotin häntä hetken äimistyneenä ennen kuin tajusin punastua ja siirtää katseeni muualle. Ehdin nähdä pienen toispuoleisen hymyn, mutta sitten sain jo sanomalehden kasvojeni peitoksi. Missä olivat isot mustat aurinkolasit silloin, kun niitä tarvittiin? Yritin tehottomasti uppoutua otsikoihin jonkun potku­palloilijan aviokriisistä, mutta se ei herättänyt minussa läheskään samanlaisia tuntoja kuin miehen vain sekunnin murto-osan kestänyt hieman huvittunut katsahdus. Hitto, 13


nyt en uskaltaisi kiskoa edes punaviiniä enempää tai muuten saattaisin nolata itseni täydellisesti. Onneksi mies alkoi työntää kirjaa laukkunsa sivutaskuun. Hän ojenteli hetken pitkiä jalkojaan – sukattomissa jaloissa oli siniset mokkasiinit – ja nousi sitten verkkaisesti ylös. Vakoilin lehteni takaa, miten hän käveli lentoyhtiön tiskille, neuvotteli hetken ja pian jo katosi ovesta. Lähtöhalli oli muutenkin rauhoittunut. Ihmiset olivat palanneet takaisin koteihinsa tai kadonneet varmistamaan muita majapaikkoja, ja minun selvästikin piti tehdä samoin. Soitin hotelliini, mistä ystävällisesti luvattiin minulle sama huone, josta olin hieman aikaisemmin poistunut. Oli aika etsiä taksi ja tarjota punaviinipullon lopulle kyyti ­Cataniaan. Mitä loisteliaampi hotellin aula on, sitä surkeampia huoneet yleensä ovat. Matkoilla oppimani sääntö ei kuitenkaan pätenyt tähän paikkaan. Makasin sängyssä ja silmäni seurailivat katon kullattuja, kruusattuja koristelistoja. Ystäväni Osku olisi varmasti osannut kertoa niille jonkun hienon taide­historiallisen nimen. Ehkä minun pitäisi joskus kysyä sitä häneltä. Ajatukseni viivähtivät hetken parhaissani ystävissäni Mannassa ja Oskussa ja siinä, miten huonosti olin viime aikoina pitänyt yhteyttä. Päästyäni huoneeseen olin tyhjentänyt pulloni ja käynyt päiväunille. Tai ehkä sammunut. Sitten olin kylpenyt ihanan isossa ammeessa ja antanut niskajumini pehmetä. Olin tottunut siihen, että lentomatkustamiseen liittyi aina isompia ja pienempiä mutkia, mutta tällä kertaa olin jostain syystä ollut yllättävän stressaantunut suunnitelmieni tärveltymisestä. Ja nyt minulla oli nälkä. Minun ei tarvinnut edes vilkaista ikkunasta ulos tietääkseni, että satoi yhä kaatamalla. Sisälle ei kuulunut minkään14


laisia liikenteen ääniä, ja kukapa sellaisena iltana olisikaan lähtenyt minnekään. Oli outoa, miten katujen autius oli aistittavissa niin selvästi. Olisin ehkä potenut syvempäänkin melankoliaa, mutta se on vaikeaa, kun vatsa kurnii kuuluvasti. En aikonut enää purkaa matkatavaroita, joten vedin laukusta esiin päällimmäiset vaatteet, harmaat chinot jalkaan ja mustan t-paidan, putsasin silmälasit – jotta näkisin sinut paremmin, oi ruokalista – ja suuntasin alakertaan hotellin omaan ja varsin hyvältä vaikuttavaan ravintolaan. En ollut testannut sitä vielä kertaakaan, sillä Fabianan teurastamosuku oli pitänyt ruokinnastani erittäin hyvän huolen. Yleensä minä hakeuduin hotellista etäämmälle syömään, mutta tänään minulla ei ollut aikomustakaan uhmata myrskyä. Tervehdin respan väkeä ja kävelin miellyttävän hämyisän ruokasalin ovelle. Olin odottanut siellä olevan väkeä, jota olisin saanut tarkkailla oman ateriani lomassa, mutta siellä seisoskelikin vain pari tarjoilijaa, jotka katsoivat minua tekemisen puutteessa toiveikkaina. Ja yhdessä pöydässä istui yksi ihminen. Se mies lentokentältä. Olin välittömästi kiusaantunut. Miksi olin jättänyt kameran huoneeseen? Olisin voinut teeskennellä vain olevani kuvaamassa, napsia muutaman otoksen ja sillä selvä. Otin jo pari askelta taaksepäin, kun toinen tarjoilijoista hyökkäsi kohti. – Signorina, per favore. Veteraaniluokan valkopaitainen tarjoilijaukkeli vaikutti niin riemastuneelta potentiaalisesta palveltavasta, etten kehdannut enää perääntyä, vaan annoin saattaa itseni pöytään. Sitten tuntui vähän nololta esittää, etten ollut huomannut toista asiakasta, joten nyökkäsin hänen suuntaansa ja yritin jatkaa matkaa, mutta mies nousikin seisomaan. Mietin kuu15


meisesti, millä kielellä sanoisin kohteliaasti jotakin, ja tarjoilijakin oli nyt pysähtynyt. – Tule tänne istumaan, mies sanoi. Ajattelin, että mielikuvitukseni oli tehnyt minulle tepposet tai sitten olin yhtäkkiä saanut taikakyvyn ymmärtää kaikkia maailman kieliä tai vähintäänkin raamikkaita miehiä. En vieläkään saanut sanaa suustani. – Turha meidän on istua ison salin eri puolilla, mies jatkoi. – Sinähän olet suomalainen? – Olen, minä sanoin, ja nyt tarjoilija oli ilmeisesti ymmärtänyt meidän olevan maanmiehiä ja viittilöi minua kohteliaasti samaan pöytään miehen kanssa. Olin voimaton. – Aaro. Mies ojensi kättään, ja minun oli pakko tarttua siihen. Ote oli lämmin ja luja. Olisipa ollut helpotus, jos se olisi ollut lepsu ja hikinen. – Toinen rannalle jäänyt. – Riki, minä vastasin ja vedin käteni irti, ehkä hieman ­liian hitaasti. Vai oliko hän puristanut sitä hieman liian ­kauan? Kävin istumaan, ja tarjoilija alkoi hyöriä ympärillämme. Olin kiitollinen veden kaatamisesta ja lautasliinojen asettelusta, sillä sain hetken aikaa ottaa tilanteen paremmin haltuun. Aaro puolestaan näytti siltä, että hänellä oli aina luonnostaan tilanne hallussa. Hän osoitti lasejamme merkiksi siitä, että viiniä sai kaataa. – Oletko sinä Cataniassa työmatkalla? Minä tilasin jo neljän ruokalajin menun, otatko sinäkin saman? Aaro yhdisti kysymykset niin taitavasti toisiinsa, että yhdellä nyök­ käyksellä vastasin myöntävästi kumpaankin. En yleensä ollut niin miehen vietävissä, mutta Aaron käytös oli sujuvaa ja varmaa, ja yhtäkkiä tuntui helpoimmalta antaa hänen huolehtia kaikesta. Hän selitti tilauksen englanniksi tarjoilijalle. – Mistä sinä arvasit, että olen suomalainen? kysyin. 16


– En tiedä, Aaro vastasi. – Sitä on matkustellessa ehkä oppinut sijoittamaan ihmisiä tietyllä tavalla. Siksi sanoisin, ettet ole täällä turistina, vaan tekemässä jotakin. Olenko oikeas­sa? Minä nyökkäsin samalla kun eteemme kannettiin antipasto-valikoimaa. Aaro kävi siihen kiinni kursailematta, ja minäkin annoin nälälleni periksi. –  Olen valokuvaaja, minä sanoin, mutta nyt en halunnut enää paljastaa muuta. – Entä sinä? – Piti ottaa pieni aikalisä. Olin jo pannut merkille vihkisormuksen Aaron nimettömässä. Ei sillä, että se olisi merkinnyt minulle mitään. Minusta jokainen sai hoitaa ihmissuhteensa parhaaksi katsomallaan tavalla. – Menin kotipuolessa kentälle, otin ensimmäisen ulkomaanlennon, jonka sain. Tulin tänne, vuokrasin auton ja kiertelin eri paikoissa tekemättä varsinaisesti mitään. – Ja nytkö sinä lennät takaisin kotiin? – En ainakaan vielä, Aaro sanoi ja katsoi minua hymyillen. Hän oli hyvä flirttailemaan, ja sitä minä arvostin miehessä. Me söimme, ja Aaro kertoili haahuilustaan ympäri saarta. Hän oli ajellut, patikoinut, uinut, istunut kuppiloissa täydellisen päämäärättömänä, mikä oli ilmiselvästi hänen reissunsa tarkoituskin. Hän osasi kertoa havainnoistaan elävästi ja samalla analyyttisesti. Erityisesti löytö keskeltä Cata­niaa sai hänet innostumaan. – Kävelin pitkin katuja, ja se saakelin siesta oli saanut jo kaikki vetämään luukut kiinni. Mietin, minne voisin mennä oleilemaan ja poikkesin vanhojen kaupunkitalojen väliin ja yhtäkkiä olinkin roomalaisessa amfiteatterissa! Aaroa ei haitannut selittää samaan aikaan kun hän tunki lisää raviolia suuhunsa. – Sinne näkyivät ihmisten pyykit ja parvek17


keet, ja silti siellä oli täydellinen antiikin henki. Mielikuvitus alkoi rullata heti. Siellä oli järjestetty jopa meritaistelunäytöksiä, koska sinne sai johdettua vettä. Nytkin siellä oli sellaista vihreää valoa hohkaavia altaita… Aaro jatkoi kuvailua, ja hänen eleensä säestivät tarinaa. Ihmettelin, miten joku osasi tehdä kaiken niin eläväksi eteeni pelkillä sanoilla, kuljettaa minua tilassa, jossa en koskaan ollut käynyt. Huomasin välillä tuijottavani pelkästään hänen ilmeikästä suutaan, ja siksi kesti vähän aikaa tajuta, että hän oli vaiennut ja katsoi minua kuin nähdäkseen, olinko vielä mukana. –  Anteeksi, minä innostun joskus liikaa, hän sanoi, mutta ei ollut lainkaan hämillään. – Juodaanko lisää viiniä? Minä oletettavasti nyökkäsin, koska lasini oli kohta taas täytetty, ja omatkin kielenkantani irtosivat. Kertoilin siitä, mitä olin Sisiliassa nähnyt ja siitä keskustelu poukkoili muihin maihin, ja me vertailimme matkakokemuksia, mutta tässä vaiheessa oli aivan selvää, että me kumpikin kartoimme puhumasta mitään henkilökohtaista itsestämme. Minulle se sopi täydellisesti. Kun olimme päässeet jälkiruokaan, Aaron omanlaisensa välittömyys oli saanut minut rennoksi ja verraten halukkaaksi. Hän kuittasi herrasmiesmäisesti laskun, vaikka minä suomalaiseen tapaan hieman vastustelin, ja niin me siirryimme hissiin. Huoneemme olivat samassa kerroksessa. Naureskelimme vielä yhdessä tarjoilijapapalle, joka huolehtinut meistä niin tarkasti joka käänteessä, ja odotin, että Aaro tulisi pari askelta lähemmäksi, kenties jopa suorasukaisesti ehdottaisi jotakin, kun saattoi minut huoneeni ovelle. Työnsin kortin oveen ja käännyin hieman hänen suuntaansa tehdäkseni asian helpommaksi. – Hyvää yötä, Aaro sanoi. 18


3 Riisuin vaatteeni ja annoin niiden pudota lattialle sitä mukaa, kun lähestyin sänkyä. Melkein odotin, että kohta kuuluisi koputus ilmoituksena siitä, että Aaro oli tullut järkiinsä, nähnyt, että olin muodokas nuori nainen vailla seuraa. Koputusta ei tullut. Ounastelin, että edessä olisi pitkä ja ärsyyntynyt yö, mutta heräsinkin aamulla nukuttuani poik­ keuksellisen raskaasti. Pasta ja viini olivat tehneet tehtävänsä. Sitten tajuntaani ryömi ajatus, että olin edelleenkin jumissa Sisiliassa. Mieleni teki vielä sulkea silmät uudestaan ja torkahtaa hetkeksi, mutta kuva Fabianasta odottamassa ryöpsähteleviä pisaroita palasi jälleen mieleeni ja tajusin, että minun oli noustava ja yritettävä selvittää, joko pääsisin lähtemään. Kierähdin eroon lakanoista, menin alasti ikkunaan ja raotin hieman paksuja verhoja. Taivas oli yhä tumman­ puhuva ja tuuli oli suht kova. Fifty-fifty, minä ajattelin. Kävin suihkussa ja föönäsin nopeasti hiukseni kuiviksi samalla kun pidin itselleni puhuttelua siitä, miten typerä ja tyrkyllä olin eilisiltana ollut. Se ei tulisi toistumaan, ei ainakaan ihan äkkiä. Vedin edellisen illan harmaat housut jalkaan ja löysin matkalaukusta vielä yhden (mustan) hätä­ varapaidan. Sitten lähettilaukku olan yli ja menoksi. Tarvitsin ehdottomasti kahvia edellisen illan röpöttelyn jälkeen. 19


Avasin varovaisesti huoneeni oven ja vilkaisin käytävään. En todellakaan halunnut törmätä enää Aaroon, vain päästä lähtemään vähin äänin. Tietysti hissi kilahti juuri omaan kerrokseeni ja vedin oven nopeasti ihan pienelle raolle, mutta olin säikähtänyt suotta. Sieltä tuli vanhempi pariskunta, ja minä käytin tilanteen hyväkseni ja juoksin nopeasti hissiin. Alhaalla respassa selvisi äkkiä, että yöllinen myrsky oli saanut aikaan täyden kaaoksen koko rannikolla, eikä lentokenttä ollut vieläkään auki. Ehkä huomenna – domani, sig­ norina. Helvetti, minä ajattelin ja hymyilin samalla herttaisesti tiskin takana olkapäitään teatraalisesti kohottelevalle italialaismiehelle. Suuntasin ulos. Tarvitsin kofeiinin lisäksi raitista ilmaa, joten kävelin piazzan poikki kahvilaan. Siellä oli sopivasti ihmisiä, ja olin helpottunut. Voisin istua rauhassa ja sitten tehdä pienen happihypyn ennen kuin palaisin huoneeseeni lukemaan sähköposteja ja vaikka miettimään Fabianan ja Silvion kuvan työstöä. Tunsin sulautuvani joukkoon katseeni hakiessa sopivaa pöytää. – Tässä on tilaa, sanoi miehen ääni takaani. Käännyin hitaasti ja tiesin jo, että vastassani olisi Aaron itsevarmuutta huokuva olemus. Olisin mieluusti käpertynyt kasaan ja muuttunut näkymättömäksi. Hän oli taatusti illalla aistinut, että olin valmista sänkyseuraa, mutta hän oli torjunut minut kahdella sanalla. Hyvää yötä. Harvinaisen tehokasta. – Ai, huomenta, minä sanoin, enkä tietenkään voinut muuta kuin noudattaa kutsua, mutta tällä kertaa en luovuttanut Aarolle enää ohjia, vaan tilasin itse kahvia ja voisarven. – Lentoja ei lähde vielä tänäänkään, Aaro sanoi avaten keskustelun. 20


–  Ei niin. En osannut edes jatkaa siitä, toisaalta en halunnut tehdä tilannetta helpoksi Aarollekaan. Jutustelkoon yksin, kun oli niin hyvä seuramies. Minä keskityin voisarven rakenteen analyysiin. Se oli todella lehtevä ja kannatteli vaivoin marmeladin, jonka sulloin sen sisään. Samassa Aaron kännykkä ilmoitti tekstiviestistä. Hän kaivoi puhelimen taskustaan, vilkaisi siihen hieman pahoittelevan näköisenä ja naputteli jotakin vastaukseksi. – Kaivataanko sinua? kysyin teennäisen pirteästi. – Paha sanoa, Aaro vastasi. Olin saanut voisarveni syötyä ja join vielä kahvin loppuun. En aikonut jäädä enää hetkeksikään kärvistelemään Aaron seuraan. – Huvittaisiko sinua tehdä jotakin? Aaro kysyi. – Käydä vaikka siellä roomalaisella teatterilla? –  Käyn vähän kävelemässä ja sitten menen hotelliin tekemään töitä, minä sanoin. Tapa sinä aikaa ihan yksiksesi. Sen minä jätin sanomatta. Jätin rahaa pöydälle ja suuntasin ovelle ennen kuin Aaro ehti sanoa mitään muuta, mutta tietysti hän tuli ihan kannoilla. Olin aikeissa sanoa jotakin nasevaa, mutta näppärä letkautus jäi muotoilematta (se olisi varmasti saanut miehen tajuamaan, että kaipasin hänen seuraansa yhtä paljon kala polkupyörää, mutta siihen olisi sisältynyt myös yleismaailmallista finessiä), kun samassa taivas repesi jälleen, ja sade hakkasi piazzaa niin, että pisarat kimpoilivat korkealle. – Et sinä voi tuossa myräkässä mennä kävelylle, Aaro sanoi. –  Sitten palaan takaisin hotelliin, minä tokaisin ja katsoin kaipaavasti aukion toisella puolella palavia valoja. Kastuisin läpimäräksi jo muutaman metrin matkalla. 21


– Minä saatan sinut, Aaro sanoi. Hän työnsi oven auki ja avasi hotellin logolla varustetun ison sateenvarjon. – Arvasin varautua tähän. En voinut väittää vastaan olematta äärimmäisen epäkohtelias, ja niinpä me lähdimme puolijuoksua kohti majapaikkaamme. Sade oli aivan armoton ja ilma paljon viileämpi kuin hetki sitten. Painauduin tahtomattani lähemmäs Aaroa, joka kietaisi toisen kätensä olkapäideni ympärille kaiketi siksi, että mahtuisimme paremmin varjon alle. Kun pääsimme hotellin aulaan, minä suorastaan puuskutin ja olin kostea. Kauttaaltani. Työnsin silmälasini otsalle, sillä en nähnyt niiden läpi enää mitään, ja ilman niitä ympäristö oli kuin sumuvaipan verhoama. Kuulin Aaron naurahduksen. – Hissi on täälläpäin, hän sanoi. – Mennään. Kuivasin silmälasejani tyylikkäästi t-paidan helmaan, kun ovi sulkeutui kolahtaen jälkeemme. Sitten minä näin Aaron katseen. Siinä oli täysin häpeämätöntä halua, mikä tietysti aiheutuu helposti siitä, kun lyhytvartinen, mutta pyöreärintainen nuori nainen on kylmissään kosteassa topissa. Kärsiköön, minä ajattelin, ja kävelin hissistä määrätietoisesti omalle ovelleni. Otetaanpa eilinen kohtaus nyt uusiksi. Sovitin jo korttia lukkolaitteeseen. – Hyvää päivää, minä sanoin painokkaasti ja työnsin ovea auki. Aaro näytti jotenkin lamaantuneelta, mutta sitten hän otti takaperin pari askelta kohti omaa huonettaan. Se siitä, ehti käydä mielessäni, mutta saman tien hän olikin ihan lähelläni. Haistoin sateen ja seetrisen partaveden, näin ajamattoman sängen, mutta peräännyin silti ovelleni. – Riki… Aaro hengähti. Hän tarttui minua kädestä ja veti minua eteenpäin käytävällä, kunnes oli oman huoneensa kohdalla. Parilla liikkeellä hän saattoi minut sisälle. 22


Kristiina viihtyy linssin takana ja rajaa elämästäänkin pois kaiken epäoleellisen. Kunnes myrsky sulkee lentokentän Sisiliassa…

D

ramaattisiin hääkuviin erikoistuneella valokuvaajalla riittää kysyntää. Riki ei kaipaa vakituista työpaikkaa, kodinkorvikkeeksi riittää pikku luukku Pariisissa, ja miehiä on maailma täynnä, miksi tyytyä yhteen. Sisilian rannikolla Riki ottaa elämänsä kuvan, vangitsee hetken, jona valtava tyrsky nousee yllättäen kuvattavan morsiusparin ylle. Mutta kuvan reunaan astuu myös jotain muuta, mikä saa Rikin näkemään oman elämänsä irrallisuuden. Hänelle tulee kiire päästä pois Sisiliasta, mutta myrsky estää koneita nousemasta. On pakko palata hotelliin. Myrskyn vangiksi on jäänyt myös eräs naimisissa oleva mies, mutta Riki ei piittaa pikkuseikoista vaan päätyy viettämään kiihkeän viikonlopun, eiväthän he enää tapaisi. Vaan kohtalo on päättänyt toisin.

”Chick litin ystäville Sari Luhtasen nimi on laadun tae.” Me Naiset

84.2

www.tammi.fi ISBN 978-951-31-7637-2

23

Kannen suunnittelu Tuija Kuusela/Stiili | alkuperäiskuva Getty Images | kirjailijan kuva Pertti Nisonen


Luhtanen, Sari: Linssit huurussa (Tammi)