Issuu on Google+

KAKSOISAXE L

”Suosittelen lämpimästi!” Leena Lehtolainen

TAMMI


Henna Helmi

KAKSOISAXEL

K U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö TA M M I HELSINKI


Helenalle, Anjalle ja Maikille, Miisalle sekä muille

Seinäjoen Taitoluistelijoille

Kannen ja ulkoasun suunnittelu: Laura Lyytinen Copyright © Henna Helmi Heinonen, 2014 Painettu EU:ssa ISBN 978-951-31-7606-8


1 IHAN NIIN KUIN ENNENKIN


1. – Onko ne läksyt nyt tehty? Miisa ei heti vastannut, vaan nipisti suunsa tiukaksi viivaksi. Seiskaluokkaa oli takana jo lähes kuukausi, eikä äiti vieläkään uskonut, että hän osasi hoitaa omat asiansa. – Kuunteletko sinä? Haloo? Ketään kotona? Äiti napsautti tuulilasinpyyhkijät päälle ja vilkuili tyttäreensä päin. Miisa arvasi näyttävänsä aika itsepäiseltä. Tummat hiukset roikkuivat ohimoilla. Suortuvien läpi siinsivät kirkkaansiniset silmät ja umpeen puserrettu suu. – Miisa? – Joo joo, Miisa kivahti. – Älä holhoa! Oli äidin vuoro painaa huulensa yhteen ja nielaista kiukunpuuskahduksensa. – Anteeksi nyt. Äiti käänsi auton liikenneympyrästä tutulle tienpätkälle. Suurten parkkialueiden ja metsäsaarekkeen 7


jälkeen avautui loppusuora, jonka päässä siinsi suuri harmaa kaarihalli. He ajoivat kohti jäähallia vaitonaisina, mistä Miisa oli tyytyväinen. Äiti tuntui unohtaneen, että Miisan koulu oli sujunut vallan hyvin koko ala-asteen ajan. Nykyisin äiti kyseli koko ajan läksyjen, kokeiden ja reissuvihkojen perään. Kun samaa nalkutusta oli kuunnellut jo kuukauden päivät, niin... no, se alkoi aiheuttaa pieniä hermoromahduksia. Miisa osasi kyllä. Hän tiesi sen ihan varmasti. Eikö tiennytkin? Äiti oli aloittanut napinansa jo illalla: Miisa lykkäsi läksyjen teon liian myöhälle, Miisa ei lukenut kokeisiin riittävän aikaisin, Miisa sitä, Miisa tätä. Voi huokaus. Riidan päätteeksi Miisa oli paiskannut kirjat laukkunsa pohjalle ja vetäissyt vetoketjun kiinni. Sen jälkeen kouluasioista ei ollut puhuttu. Kun äiti ohjasi auton hallin hiljaiselle pysäköintialueelle, Miisaa alkoi kaduttaa aiempi äyskäisynsä. Näin tapahtui toisinaan, jos äiti malttoi olla hiljaa riidan päätteeksi. Silloin Miisan päähän pälkähti jotain sellaista, mitä ei ollut kiistan keskellä ehtinyt ajattelemaan – kuten nyt, kun hän muisti missä he olivat. Kello oli vasta vähän yli puoli seitsemän ja tässä he taas olivat, kaksin jäähallin pihassa. Ei äidin olisi ollut pakko kuskata häntä. Äiti olisi voinut komentaa 8


tyttärensä tihkusateeseen pyörän selkään ja nukkua vartin pidempään ennen työvuoroaan. Mutta äiti halusi auttaa. Kai se tarkoitti, että Miisankin piti. – Olen minä ne läksyt tehnyt, Miisa lisäsi vähän pehmeämmällä äänellä. – Tein eilen harkkojen jälkeen. – No hyvä, vastasi äiti, lempeämmin hänkin. Miisa latasi syliinsä sekä repun että luistinkassin ja valmistautui nousemaan autosta. – Ja luistelukamat on mukana? äiti kysäisi. Miisa tunsi veren kiehahtavan suonissaan. Olisipa hän sittenkin ollut hiljaa... – On! hän vastasi lyhyesti. – Heippa! Miisa ponnisti ulos autosta ja vilkaisi vielä kuvajaistaan ikkunan heijastuksesta. Aamunväsynyt 13-vuotias. Paksut kulmakarvat varjostivat kapeaa, melkein terävää nenää sekä suuta, joka oli Miisan mielestä ärsyttävän leveä. Isä kutsui Miisan hymyä valloittavaksi, mutta hän piti naamansa mieluummin peruslukemilla. Ja nuo silmät. Melkein petrolinsiniset iirikset ja pitkät silmäripset. Ne olivat ainoa piirre, josta Miisa jaksoi aina olla ylpeä. Mutta jokin niissä oli muuttunut. Ehkä kesän aikana? – Luistele hyvin, kuului vielä etupenkiltä äidin hajamielinen ääni, ennen kuin ovi läsähti kiinni. 9


Luistele hyvin. Samat sanat viimeiset kahdeksan vuotta. Miisa veti päänsä olkapäiden väliin ja työntyi aamun usvaverhon läpi kohti jäistä areenaa, toista kotiaan.

10


2. Pukuhuone oli vielä tyhjillään. Miisa työnsi raskaan oven tieltään ja astui tuttuun nahalta, muovimatolta ja pestyiltä treenivaatteilta tuoksuvaan huoneeseen; siihen maailmaan, jonka hän tunsi kaikkein parhaiten. Miisa haki oman paikkansa takanurkasta. Suuressa pukuhuoneessa oli valkeaksi maalatut tiiliseinät ja paljon yläkaappeja, jotka muistuttivat siitä, että taitoluistelijoiden lisäksi myös jääkiekkoilijat käyttivät samoja tiloja. Seiniä kiersivät puiset, naarmuuntuneet penkit, joilla Miisa oli istunut niin kauan kuin hän muisti. Miisa pudotti luistinkassin penkille ja rojahti istumaan sen viereen. Vielä ei tarvinnut alkaa vetää luistimia jalkaan. Äidin aamuvuoro sairaalalla alkoi tasan seitsemältä, niin kuin Miisan harjoituskin, joten kyydin saadakseen Miisan oli tultava hallille etuajassa. Isä oli onneksi luvannut kyyditä tyttärensä koululle omalla työmatkallaan – reilun tunnin päästä, kun aamuharjoitukset olisivat ohi. 11


Ovea raotettiin. Sisään pilkisti Empun porkkanainen pää. – Huomenta! Emppu sanoi. – Sä ootkin jo täällä! – Moi, Miisa vastasi. – Ole vaan rauhassa, mä haen vain mun kansion. Emppu harppoi luistinsuojillaan metalliselle varustekaapille, joka rämisi naisen tapaillessa sen hyllyjä. Emppu oli Miisan ryhmän kakkosvalmentaja, venäläissyntyisen Alexander Glazovin oikea käsi – ja usein myös tunteiden tulkki. Puutteellisella suomen kielellään Alexin oli toisinaan vaikea saada nuoret ymmärtämään, mitä hän tahtoi näiden tekevän. Emppu oli Miisan ja muidenkin ryhmäläisten mielestä rento ja mainio tyyppi, joillekin melkein isosisko. Ainakin Miisalle, jolla ei omasta takaa ollut isompia sisaruksia. Matiasta ei laskettu. Matias oli vain 13 minuuttia vanhempi eikä todellakaan isoveli. – Väsyttääkö? Emppu kysyi Miisaa vilkuillen. – Valvoitko liian myöhään? – Ehkä, Miisa sanoi ja loihti kasvoilleen hymyn. Se tuntui hänestä vähän epäaidolta, mutta Emppu ei ehtinyt huomata. Emppu hymähti ja rypisti hieman suutaan. – Söithän aamupalan? hän varmisti. – En ehtinyt, Miisa sanoi päätään pudistellen. – Otin mukaan. 12


– Syö nyt. Et sinä muuten jaksa. Miisa nyökkäsi väsyneesti ja jäi tuijottamaan Empun käsiä, jotka selailivat paksun kansion välilehtiä asiantuntevasti. Emppu tiesi mitä teki; olihan hän toiminut seuran apuvalmentajana ainakin viiden vuoden ajan. Lisäksi Empulla oli takanaan pitkä ura kilpaluistelijana, joten hän todella ymmärsi ”symppiksiään”, niin kuin Emppu ryhmäläisiä nimitti. Ei ihme, että Empun kanssa oli niin helppoa olla! Joskus harvoin Emppu tosin tuntui Miisasta katselevan heitä hieman liian mietteliäästi. Niin kuin nyt. – Onko kaikki ookoo? – On, Miisa vastasi reippaasti. – Syön kohta sen aamupalan. Tuttu hymy palasi Empun kasvoille. – Hyvä juttu, Emppu vastasi. – Nähdään kohta jäällä. Pian ovi painui Empun perässä kiinni ja muurasi Miisan yksinäisyyteensä. Aamupalaa... ei ihan vielä. Ensin Miisa kaivoi laukun päältä historian kirjan. Historian pyörteet 7. Kannen näkeminen sai Miisan mahan kääntymään. Hänen päässään soi äidin äänen loputon narina: Koulutyöt pitää hoitaa ennen harjoituksia. Etenkin nyt seiskaluokalla. Napi, napi, napi! 13


Miisa oli täysin eri mieltä. Iltapäivisin hän oli aivan täynnä koulupäivää: biologian vesiekosysteemit, äidinkielen kielioppi ja matematiikan lukujonot tanssivat iloisena joukkiona aivoissa aina siihen asti, kunnes Miisa tunsi jään allaan. Ilmavirta korvissa, hallin kahdentava kaiku ja terien suhina jäällä vaiensivat kaikkien opettajien äänet. Luisteluharkkojen jälkeen Miisa tunsi itsensä aina paremmaksi ihmiseksi. Tai niin oli ainakin ollut ennen. Ennen tätä syksyä. Ennen kesää. Ennen sitä todellista mutta tuntematonta tapahtumaa, joka oli sammuttanut palon petrolinsinisistä silmistä. – Ihan sama, Miisa tuhahti itsekseen. Hän työnsi historian kirjan takaisin laukkuun. Olkoon Suomen sota ja Vänrikki Stool tarinoineen, odottakoon Miisaa, kunnes hän jaksaisi vänrikin kertomuksia kuunnella. Koehan olisi edessä vasta huomenna. Vielä ehtisi. Miisa lukisi kaikki välitunnit ja korvaisi siten menetetyn ajan. Samassa pukuhuoneen ovi aukesi narahtaen. Sisään astui kultahiuksinen Katariina. – Moi, Kata murahti. – Sitä samaa, Miisa vastasi. Katariina lysähti Miisan viereen. Vuosien mittaan pukuhuoneeseen oli muodostunut kaikille ryhmän luistelijoille vakipaikat, ja Katariinan paikka oli tie14


tysti Miisan vieressä. Olivathan he olleet parhaita ystäviä jo tokaluokkalaisista. Miisa tönäisi hissankirjaa syvemmälle laukun pohjalle ja kaivoi esiin aamupalajugurtin. – Näytät tosi kuolleelta, Miisa huomautti ja repäisi kannen auki. – Väsyttää..., Kata virkkoi silmät ummessa. – Luin ihan liian pitkään yöllä niitä hissan juttuja... Vänrikki Stool ja Suomen sota ja jotain sellaista... Katan puhe taukosi pitkään, narisevaan haukotukseen, jota tyttö peitti punaisella lapasellaan. Pitkät hiussuortuvat putoilivat peittämään vaaleiden kesäpisamien täplittämiä poskia. Ne olivat kauniita muistoja syksyn harjoituskaudella, joka oli vasta alkukaarteissa. – Etkö sä syö mitään? kysyi Miisa. Hän halusi vaihtaa puheenaihetta kiusallisesta hissankokeesta mihin tahansa muuhun. – En mä jaksa, Kata sanoi päätään pudistaen. – On mulla leipä mukana, mutsi laittoi. Se oli jo hakenut salaattia puutarharuukusta ennen kuin mä jaksoin herätä. Miisa virnisti. Katan perhe oli – no, ainakin erilainen kuin hänen omansa. Salaatin hakeminen pihapuutarhasta kuulosti juuri Katan äidille tai isälle sopivalta hommalta. Miisan perhe osti salaattinsa ihan suosiolla supermarketista. 15


– Mennään koululle meidän faijan kyydillä, Miisa sanoi ja sujautti suuhunsa viimeisen lusikallisen jugurttia. Kata nyökkäsi. Miisa tarjosi ystävälleen mehua ja Kata otti siemauksen. Sitten he molemmat katsahtivat kelloa. 06:55. Aika vetää luistimet jalkaan. Pian pukuhuone täyttyi muista luisteluryhmäläisistä. Vaihdettiin aamuhiljaiset moikat. Joku ryysti monivitamiinijuomaa, toinen nielaisi viimeisen palan omenaa. Juuri kukaan ei jaksanut jutella ennen aamuharkkoja. Kaikki vähäinen energia piti säästää jäälle. Yksi ryhmän nuorimmista niiskutti jo: kauden ensimmäiset nuhat olivat tulleet, vaikka yöpakkasiinkin oli vielä aikaa. – No niin! kuului ovelta Empun raivostuttavan pirteä ääni. – Eiköhän mennä! Alex jo odottaa! Luistelijat lähtivät liikehtimään ovelle alistuneena kuin aitaukseensa ajettava lammaslauma. – Ei teistä kyllä näin katsellessa arvaisi, että tässä menee reippaita ja taitavia luistelijoita! Emppu metelöi. – Kai te olette lämmitelleet? Joku älähti vastaukseksi. Jotenkin lämmittely tahtoi aamuisin unohtua. Muodon vuoksi Miisa pyöräytti olkavarsia pari kertaa ympäri. Mahanpohjassa kiristi, niin kuin nykyisin aina ennen harjoituksia. Siihen oli tasan yksi syy, ja Miisa tiesi hyvin mikä se oli. 16


Ovelle mennessään Miisa ohitti pukukaappiin teipatun taulukon. Taulukon riveissä oli ryhmäläisten nimet, sarakkeissa Empun ja Alexin myöntämät suoritusmerkit opituista elementeistä. Siinä se ammottava aukko yhä oli Miisan nimen perässä: kaksoisaxel. Tyhjää täynnä. Siinäpä se. Miisa astui käytävän kumimatolle. Hän nipisti suunsa tiukasti umpeen ja tuijotti vain eteen taittuvaa lasiovea, josta jo siinsi kaukalon laita.

17


3. Alkulämmittelynä soi Leona Lewis. – You cut me open and I keep bleeding, keep, keep bleeding love... Miisa sulki silmänsä ja antoi rytmin ottaa lihakset valtaansa. Jalat alkoivat työntää pitkiä vetoja peilikirkkaalla, vasta jäädytyskoneen tasoittamalla jäällä. Terät vastustivat äänekkäästi Miisan kääntyessä sirklaamaan takaperin. Liu’ussa hän nosti jalan etuviistoon ja venytti aamuäreitä reisilihaksia. Olisi pitänyt lämmitellä. Kata luisteli vastakkaiseen suuntaan nostellen olkapäitään musiikin tahtiin. Miisaa kohti Kata ei katsonut. Hetken päästä pitkä, venyvä sirklausaskel vaihtui laajoihin kaksoiskolmosiin ja edelleen käsivarsien venyttelyyn. Katalla taisi olla hartiat jumissa. Ehkä koelukemisesta huonossa asennossa... Äh. Se historian koe. Miisa sulki silmänsä ja antoi selän kaartua laiskaan 18


taivutuspiruettiin. Kieppuessaan jäällä hän unohti Suomen sodan, Vänrikki Stoolin ja historian pyörteet. Kappaleen lopussa jään laidalta kajahti Alexin kumea ääni. – Sjuda! ”Tänne”, se tarkoitti. Se oli yksi venäjänkielisistä sanoista, joita Miisa ja muut ryhmäläiset olivat vuosien aikana oppineet. Venäjän maajoukkueessakin luistellut Alex oli tullut heidän valmentajakseen neljä vuotta sitten. Eräänä elokuisena aamuna Miisa oli istunut Katan vieressä pukuhuoneessa, kylki tiukasti kylkeä vasten, kun uusi valmentaja oli astellut sisään. Alex oli näyttänyt aivan yhtä jylhältä ja pelottavalta kuin tänäkin aamuna, tarkka katse tuuheiden kulmakarvojensa alla. Hän oli tarkastellut tyttöjä yhtä tiukasti kuin tänäänkin. Ankara Alex oli, siitä ei päässyt mihinkään. Hän vaati kaikkia venymään äärirajoilleen ja palkitsi onnistumisen vain terävällä nyökkäyksellä. Paitsi Miisan. Miisasta tuntui, ettei hän ollut saanut pitkänhuiskean, jo hieman harmaantuneen päävalmentajan kehuja aikoihin. Siihenkin oli syynsä: Alex tiesi, ettei kehumista ollut. – Aloittaa askelsarjalla, Alex ilmoitti. – Niin, aloitetaan askelsarjaharjoituksella omasta ohjelmasta, Emppu lisäsi. Tällä oli tapana päättää 19


Alexin lauseet ja samalla tehdä niistä ymmärrettäviä. – Ottakaa kunnolla tilaa, ettei tule yhteentörmäyksiä. – Sitten piruetti. – Ja seuraavaksi piruettiharjoitusta, Emppu jatkoi tulkkaamistaan. – Biellmann. – Aivan, koetetaan nyt sitä Biellmannia taas. Meneehän se teiltä kaikilta, mutta vielä on harjoittelemista... – Biellmann huono. Pitää parantaa. Kaikki. Miisa niiskaisi. Hän huomasi sanojen pyrkivän suuhun, mutta yritti vaimentaa ne haukotuksella. Miisa tiesi Alexin inhoavan marinaa aamuharjoituksissa. Häntä kuitenkin väsytti aina sormenpäitä myöten, ja suu vain putosi paikoiltaan. Alex loi tummanpuhuvan katseen Miisaa kohti. Miisan leukaperät venyivät yhä suurempaan haukotukseen. – Miisa, sanooko jotain? Alex rutisti nahkahansikkaitaan toisiaan vasten ja valmistautui antamaan Miisalle palautetta, mutta Emppu tuli väliin. – Miisaa väsyttää, Emppu ilmoitti kovalla äänellä. – Onneksi meitä muita ei ollenkaan! Niin kuin aina: Emppu oli voi riidan väliin. Alex käänsi katseensa jäähän. Miisasta näytti kuin tämä olisi niellyt kiukkuaan. 20


– Alkaa! Menkaa! Alex huudahti murteellisella suomen kielellään. Miisa antoi muiden pyrähtää jäälle edellään. Hän haki paikkansa kaukalon nurkasta mahdollisimman kaukaa Alexista. Oli ollut hölmöä supista ja haukotella. Hän tiesi Alexin inhoavan sitä, eikä hän edes halunnut valmentajaa loukata. Miksi... miksi hän kuitenkin niin teki? Miisa ravisti päätään ja karisti ajatukset mielestään. Hänen piti ajatella nyt vain jäätä ja luistimia. Askelsarjaharjoittelu oli helppoa. Tai ei ainakaan mahdotonta. Ainakin Miisa osasi jackson-askeleet, käänteet ja vastakäänteet, kantakäännökset ja saksihypyt – hän jaksoi tehdä niitä uudelleen ja uudelleen, parantaa, tarkentaa, voimistaa, ojentaa. Miisa ei pelännyt harjoittelua. Jotkut ryhmäläiset huokailivat syvään harjoituksissa, mutta ei Miisa. Hän oli kova tekemään töitä eikä hän koskaan nurkunut treeneistä, sellainen maine hänellä oli. Valmentajat olivat aina kehuneet Miisaa uteliaaksi ja yritteliääksi, jolle mikään uusi elementti ei ollut liian iso este. Paitsi yksi. Mutta sen Miisa halusi karistaa mielestään. Hän käänsi jalkansa uuteen askelsarjaan. Puolivälissä harjoitusta siirryttiin piruettiin. Jalat olivat jo vertyneet, venyivät paremmin Biellmann21


piruettiin pään yläpuolelle, mutta eihän se täysin sujunut. Ote lipsui, selkä tuntui kankealta. Miisan keskittyminen alkoi hajota. Kaksoisaxelit, historian kokeet ja riidat äidin kanssa vilisivät silmissä. Miisa pyöri yhä uudelleen ja sulki välillä silmänsä karatakseen... – No, Miisa, sanoi Emppu korvan viereltä. – Seuraavaksi vielä hyppyharjoitusta. Muistathan, että sun ohjelmaan pitää vielä valita hypyt. Mitä mietit? Miisa räväytti silmänsä auki. Avaran hallin katto siinsi korkealla. – Tulppi menee hyvin, Miisa vastasi ja korosti vielä: – Kaksoistulppi. Se oli Miisan bravuuri. Empun virneestä näki, että hänkin tiesi sen. – Se on kyllä sulla aina hieno, Emppu sanoi lämpimästi. – Salchow sujuu hyvin ja rittikin pyörii, lutzissa ja flipissä on harjoiteltavaa. Mutta entä se... kaksoisaxel? Se olisi arvokas hyppy. Miisan kurkkuun nousi tahmea ajatus kaksoisaxelista. Hän halusi osata sen, mutta – mutta – milloin? Miksi siitä ei tullut sen helpompaa, vaikka hän miten harjoitteli? – Ehkä sitä ei kannata ottaa ohjelmaan, hän sanoi surkeasti. Emppu taputti Miisaa käsivarteen. – Katsotaan nyt. Kyllä se vielä menee, hän sanoi. 22


– Nyt vaan treeniä, treeniä ja treeniä. Miisa nyökkäsi. Eikö Emppu osannutkin valaa häneen uskoa? – Tsemppiä! Emppu sanoi ennen kuin luisteli seuraavan ryhmäläisen luo. Empun selän loitontuessa Miisa veti syvään henkeä ja vakuutti itselleen, että juuri täällä hän tahtoi olla. Hän tahtoi vielä nousta SM-tason luistelijaksi. Suomen mestariksi! Miisa katsoi kaukalon laitaa. Otti vauhtia, painonsiirto ulkokaarelle ja ponnistus! Ei se onnistunut. Miisa tunsi jo ilmassa hypyn kiertyvän liian hitaasti: kaksi ja puoli kierrosta kutistui yksöisaxeliksi. – Uudelleen! huusi Alex. Miisa huokaisi. Uudelleen ja uudelleen. Miksi? Ei hän sitä kuitenkaan oppisi.

23


ELÄMÄ ON PELKKÄÄ LUISTELUA!

S

eitsemäsluokkalainen Miisa on harrastanut luistelua pienestä pitäen, mutta nyt hän joutuu lujille niin jäähallilla kuin sen ulkopuolellakin. Miisalta sujuvat jo muut kaksoishypyt, mutta vaikein, kaksoisaxel, ei ota onnistuakseen. Hyppy pitäisi oppia, jotta voisi edes haaveilla Suomen mestaruudesta. Miisasta tuntuu siltä, että kaikki muut ovat parempia ja samoin tuntuu ajattelevan valmentaja. Edes paras ystävä ei tunnu ymmärtävän Miisaa, vanhemmista puhumattakaan. Lisäksi yläkoulussa vastaan ovat tulleet uudet haasteet, kuten Anton-niminen poika, joka on oudon kiinnostunut Miisasta ja hänen harrastuksestaan. Miisa huomaa hämmentyneenä pohtivansa olisiko parempi lopettaa taitoluistelu kokonaan.

”MIISAN KAKSOISAXEL on jokaisen taitoluistelijan toivekirja, mutta se avaa myös meille faneille uusia näkökulmia vaativan ja ihanan lajin sisälle. Suosittelen lämpimästi!” LEENA LEHTOLAINEN

n84.2 isbn 978-951-31-7606-8 9 789513 176068

Kansi: Laura Lyytinen www.tammi.fi


Heinonen, Henna Helmi: Miisan kaksoisaxel (Tammi)