Issuu on Google+


A rto Lu u k k a nen

Va pa a n pu dotuksen Suomi Tyhjätaskuna karhun syleilyssä

Kustannusosakeyhtiö Tammi | helsinki


© Arto Luukkanen ja Kustannusosakeyhtiö Tammi 2015 ISBN 978-951-31-7554-2 Painettu EU:ssa


”Minua painaa tavattoman raskaasti se valheellisuuden ja moraalittomuuden ilmapiiri, jossa meidän pitää elää. Minä olen aina ottanut asiat kovin vakavalta ja raskaalta kannalta, ja sentähden on elämä nykyään minulle niin painavaa. Pelkään, että me, jotka olemme nyt mukana, tuhoamme kansamme sielun, ja se merkitsee kansalle kuolemaa – –.” J. K. Paasikivi 25.10.1946 lähettämättömässä kirjeessä ministeri Eero. A. Vuorelle.


Sisällys Lukijalle . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9 I

Kun Suomi putosi lamaan . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11

II

Kuningas Belsassarin pidot . . . . . . . . . . . . . . . . . 38

III

Suomi demokratian slummina . . . . . . . . . . . . . . . 94

IV

Poliitikot renessanssipaavien jalanjäljillä . . . . 139

V

Ukrainan kriisi – miten käy Suomen? . . . . . . . . 159

VI

Yhteenveto: Löytyykö meille laskuvarjoa 2015?240 Viitteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 260


Lukijalle Marsalkka Mannerheim kirjoitti tammikuussa 1951 – kymmenen päivää ennen kuolemaansa – synkän arvelun maamme tulevaisuudesta. Marskin mukaan ”kaikki viittaa siihen, ettei poliitikkojen häikäilemätön kaupankäynti vallasta vain onnistu ennen pitkää hävittämään kauniita menneiltä sukupolvilta perittyjä traditioita, vaan ajaa vähitellen heidän kansansa perikatoon”. Suomalaiset ovat selviämisen mestareita, ja me olemme kansakuntana selvinneet monista hankalista hetkistä ja veret seisauttavista vaikeuksista. On jääty henkiin huonosta hallinnosta ja sorrosta huolimatta, on marssittu kansakuntana eteenpäin vuosisadasta toiseen. On selvitty jopa silloin, kun meitä on raastettu turhille ruotsalaisille sotaretkille ja idän orjuuteen. Meitä ei kansakuntana hävittänyt edes suurten nälkävuosien kurjuus tai viime sotien kurimus. Suomen menestystarina on ollut polveileva kertomus, jossa edellisten sukupolvien unelmat aineellisesta hyvinvoinnista ja tasa-arvoisuudesta ovat aivan viime vuosina vähitellen toteutuneet. Ehkä juuri tämä nykyinen pohjoinen hyvinvointivaltiomme näyttäytyy tulevaisuuden historiantutkijoiden silmissä jonkinlaisena ”kultaisena ja hunajaisena aikakautena”, jota ei voi enää saavuttaa? Toisaalta nykyisessäkin suurlaman ajassa on selvää, että maamme on rikkaampi ja vauraampi kuin vaikkapa 2000-luvun alussa. Elintasomme kansallinen peruskysymys on aina sama: pystymmekö säilyttämään ulkomaisen kilpailukykymme? Ostaako joku suomalaisen teollisuuden tuotteita?

9


Talouden rinnalla kulkee rinnalla myös toinen suuri hanke: kansallisen olemassaolon säilyttäminen ja ylläpitäminen. Kumpikin tarvitsee toistaan, eikä toista ole ilman toista. Vaikka suomalaiset ovat tällä hetkellä todella huolissaan taloudesta, Ukrainan tilanteesta ja siitä, miten kriisit heijastuvat Suomeen, kaikesta silti selvitään. Ulkopolitiikan osalta meillä näyttää onneksi olevan vallalla toive, että päättäjät kykenisivät yhteistoimintaan ja yksimielisyyteen. Kuten marsalkka Mannerheim muistelmissaan sattuvasti ilmaisee, ”eripuraisuus omissa riveissä iskee tuhoisammin kuin vihamiehen miekka, ja sisäiset riidat aukaisevat oven ulkoa tulevalle tungettelijalle”. Tärkein voimavaramme ja omaisuutemme on kansallinen yksimielisyys. Me tarvitsemme sitä vuonna 2015 mutta myös tulevaisuudessa. Tarvitsemme puolueiden ja kansanryhmien yli käyvää sopua tärkeissä asioissa. Syyttely ja raivo eivät auta silloin, kun on ryhmityttävä isänmaan taakse. Loppujen lopuksi me olemme omassa ”ekologisessa lokerossamme” kuin valkoselkätikka – harvinainen ja suojelua vaativa laji, jonka on kuitenkin vain pärjättävä omillaan. Järvenpäässä 15.12.2014 Arto Luukkanen

10


I Kun Suomi putosi lamaan ”Keskustelin lyhyesti Yli-Saunamäen kanssa kahvilassa.” – Matti Vanhanen Ilta-Sanomille 13.6.2008.

”Nämä tiedot eivät niin kuin täsmänneet siihen mielikuvaan, mikä minulla oli.” – Matti Vanhanen 17.6.2009 eduskunnan kyselytunnilla puoluesihteeri Jarmo Korhosen kerrottua, että Vanhanen oli keskustellut tammikuussa 2007 pääministerin virkaasunnollaan Tapani Yli-Saunamäen kanssa Kehittyvien maakuntien Suomi -yhdistyksen toiminnasta ja vaalituesta.

”Kaikkea ei voi aina muistaa.” – Matti Vanhanen 22.6.2009 eduskunnan kyselytunnilla Helsingin Sanomien juuri kerrottua, että Vanhanen oli tavannut tukijoitaan virka-asunnollaan toukokuussa 2007. Hän tapasi Arto Merisalon, Toivo Sukarin ja Kyösti Kakkosen.

Tämä kirja kertoo isänmaatamme kohdanneesta harvinaisesta taudista.

11


Sen voisi määritellä seuraavasti: podemme parhaillaan MDD (multi-dysfunctional disorder) -oireyhtymää, toisin sanoen moniosaista ja maamme normaalia elämää lamauttavaa syndroomaa. Selkokielellä sanottuna koko yhteiskuntaamme järisyttää parhaillaan lamatila, joka vaikuttaa niin taloudellisella, sosiaalisella, sisäpoliittisella kuin ulkopoliittisella tasolla. Taloudellisesti elämme parhaillaan vuonna 2007 alkanutta globaalia talousjäristystä, joka on vaurioittanut maamme kilpailukykyä. Euroopan unionissa podetaan samaan aikaan koko euro- ja pankkijärjestelmän uskottavuuskriisiä.1 Suomessa rimpuillaan myös sodanjälkeisen historian pahimmassa sisäpolitiikan uskottavuuden kriisissä. Kaiken lisäksi meillä on käsissämme vuonna 2014 käynnistynyt Ukrainan kriisi, joka uhkaa maamme turvallisuuspoliittista asemaa. Viimeksi mainittu kansainvälinen ongelma on vaarantanut turvallisuuspolitiikkamme vanhat perusteet. Entiset varmoiksi katsotut oletukset Suomen ulkopoliittisesta asemasta on nyt asetettu kyseenalaisiksi. Toisaalta heikkenevän kansantalouden kierre tuntuu uhkaavan koko olemassaolomme perustaa. Näyttää siltä, että Suomen kansantalous ja turvallisuuspoliittinen asema ovat ”vapaassa pudotuksessa”. Kyseistä termiä käytetään yleensä kuvaamaan laskuvarjohyppyjä, joissa hyppääjä käyttää laskuvarjoa vain aivan sen viimeisessä vaiheessa. Tunnetuin vapaista pudotuksista lienee itävaltalaisen Felix Baumgartnerin vuonna 2012 tekemä hyppy stratosfääristä saakka, noin 39 kilometrin korkeudesta. Hänen nopeutensa oli parhaimmillaan 1 342 kilometriä tunnissa. ** Tämä kirja on haastava puheenvuoro edellä mainituista uhista maallemme. Tavallisille kansalaisille taloudellinen kurjistuminen on vaaroista selvin: pohjoismainen hyvinvointivaltio näyttää kuihtuvan kuin kukka kuivan maan, ja kansantalouden tulonmuodostus sulaa silmissä samaan aikaan, kun suomalaisia

12


tuotteita ei osteta maailmalla. Sen tuloksena me piehtaroimme nyt itseään vahvistavassa kriisissä, joka ei tunnu hellittävän. Vaikka suomalainen metsäteollisuus näyttää kituliaasti nousevan uuteen suhdannenousuun, se ei lievennä yleistä lamankuvaa maassamme. Bruttokansantuote on pienentynyt useampana vuonna peräkkäin: vuonna 2009 peräti 8,5  % ja pienen nousun jälkeen vuodesta 2012 noin prosentin vuodessa. Kokonaistuotantomme on 5 % pienemmällä tasolla kuin laman alkuvuonna 2007. Minkäänlaista poliittista muutosta ei nykyisessä tilanteessa ole tiedossa. Makaamme rähmällämme sitkeän ja ainutlaatuisen laman suossa.2

Laman varjolla ”kestävyysvajeen” kimppuun Vakava tilanne houkuttelee esille tuomiopäivän saarnaajia ja salaliittoteorioiden sepittelijöitä. Joillekuille Jyrki Kataisen hallitus näyttäytyi tässä markkinavoimien pyörityksessä osaamattomana, ymmärtämättömänä ja taitamattomana puutarhurina, jonka ainoa ratkaisu oli leikata kasvavia talouden versoja. Näiden näkemysten mukaan vuoden 2009 jälkeisten hallitusten toiminta olisi tulevaisuutta varten rekisteröitävä erilliselle listalle, josta kansalaiset näkisivät, ketkä olivat vastuussa Suomen velanotosta ja lamasta. Ehkä näitä poliitikkoja vastaan olisi mahdollista käynnistää oikeudellinen prosessi – aivan samalla tavalla kuin aikoinaan säästöpankkijohtajia vastaan?3 Puhtaasti numeroiden valossa voidaan väittää, että Kataisen ministerikausina velkaannuimme reippaanlaisesti: entinen pääministerimme on näiden laskelmien mukaan yli 47 miljardin euron arvoinen mies! Toisten näkemysten mukaan Vanhasen, Kiviniemen ja Kataisen hallitukset yrittivät urhoollisesti pelastaa sen, mitä pelastettavissa oli. Monet silloisista poliitikoista toimivat yhteisen edun puolesta parhaansa mukaan ja toivoen, etteivät tu-

13


levat sukupolvet saisi maksettavakseen meidän velkojamme.4 Samalla tehtiin hartiavoimin töitä erilaisten uudistusten eteen: haluttiin yhdistää kuntia ja reformoida hyvinvointipalveluja, viedä metsä-Suomi rakennemuutoksen kautta EU:n kovaan ytimeen. Ilmeisesti tarkoituksena oli, että yhteisen rahan avulla tiivistyvä poliittinen unioni saisi finanssi- ja velkakriisistä lisävauhtia omaan yhdentymiseensä. Tulkinnat ovat monet, mutta jälkiviisaasti voidaan todeta ainakin se, että maamme päättäjät reagoivat kansainväliseen talouskriisiin kovin myöhään. Sen suuruus ja armottomuus yllätti. Pitkä taloudellinen nousukausi ja sen aiheuttama ”hype” estivät proaktiivisen toiminnan, eikä esimerkiksi vientiteollisuuden orastavia ongelmia osattu tulkita oikein. Maamme viennin arvo vähentyi enemmän kuin yhdessäkään euromaassa vuosina 2008–2013. Pudotus oli raju. Jos olisimme kehittyneet samalla tahdilla kuin esimerkiksi naapurimaamme Ruotsi, meillä olisi noin 40 miljardia suuremmat vientitulot kuin nyt.5 On luonnollista kysyä, mitä teimme väärin. ** Myöhään tajutun laman lääkkeeksi on tarjottu vain yhtä linimenttiä: ruuvin kiristystä. Päättäjien vastaus ongelmiin on ollut joko päättävästi kieltää niiden olemassaolo tai sitten haksahtaa ylireagointiin. Sanalla sanoen proaktiivisuuden sijasta on oltu reaktiivisia. Kansainvälisen talouslaman riepottelemaa Suomi-venettä on havainnoitu vain takaa, ahterin suunnasta. Kun kansantalouden tulot ovat vähentyneet, valtio on vain leikannut, verottanut ja supistanut. Tuloksena on ollut ennennäkemätön lamatila, itse aiheutettu kansallinen sydänpysähdys. Tämä on ehkä ollut tarkoituskin? **

14


Lama on aina myös mahdollisuus. Suomalaisille tarjoiltiin vuosina 2011–2014 leikkauksia, joiden tarkoituksena oli vastata ”kestävyysvajeeseen”, mutta leikkausten todellinen motivaatio saattoi sittenkin olla jokin muu. Oliko Kataisen hallituksen motiivi ideologinen, halu luoda tilaa todelliselle kapitalismille? Jos näin on, se merkitsi epäinhimillistä tieteellistä koetta suomalaisten selkänahan kustannuksella. Ehkä vaatimukset työajan pidentämisestä (kesäkuu 2014, kokoomuksen kansanedustaja Arto Satonen) ja inttäminen lakko-oikeuden rajoittamisesta olivat osa tätä eksperimentaalista toimintaa? Ajatuksena oli ilmeisesti se, että meidän on vain mukauduttava tai muuten tulee ruoskaa: on säilytettävä kansainväliset luottoluokitukset ja Suomen maine maailmalla. Oliko pohjimmaisena motiivina se, että Suomen valtio luopuisi omistuksistaan – rautateistä, tielaitoksesta ja terveydenhuoltopalveluista – yksityisten omistajien hyväksi? ** Globaalin talouden kriitikkojen mukaan maamme taloudellinen ja henkinen halvaantuminen tarkoittaa ennen kaikkea rähmällään oloa maailmanlaajuisen kriisin ja markkinafundamentalismin periaatteiden edessä. Heidän mukaansa jotkin kasvottomat taloutta hallitsevat voimat pyrkivät häivyttämään sivilisaatioiden ja kulttuurien välisiä eroja. Kaikista on tultava samaa globaalia talousaluetta, ja siihen myös Suomen on sopeuduttava. Esimerkkinä voidaan käyttää Argentiinaa, jonka talous tuhoutui 1990-luvulla ”uusliberalistisen” politiikan takia muutamassa vuodessa. Argentiina oli vielä 1990-luvun alussa maanosansa rikkaimpia, mutta jo vuonna 2001 se oli miltei konkurssissa. Markkinareformien ansiosta maa pääsi vähäksi aikaa jaloilleen, mutta vuonna 2008 alkoi uusi alamäki. Argentiinan vastaus vuoden 2001 tilanteeseen oli pyrkiä laskemaan työvoimakustannuksia dramaattisesti uus-

15


liberalistisen talouspolitiikan, yksityistämisen ja valtion valvovan roolin vähentämisen avulla. Tarkoitus oli kilpailla vakavasti maailmanmahtien kanssa työvoiman hinnalla. Globaalin talouslaman tullessa nämä keinot eivät estäneetkään maan luisumista ahdinkoon. Nyt Argentiinan hallinto kamppailee ulkomaisten saalistajasijoittajayhtiöiden kanssa siitä, maksaako se lamanaikaisia velkojaan. Näyttää siltä, että pelastusta ei ole.6 ** Lama herättää kysymyksen demokratian perusongelmasta maassamme: vastaavatko vallitsevat taloudelliset järjestelmät kansalaisten oikeustajua, vai pelataanko talouskriisin varjossa pelejä, jotka kyseenalaistavat demokratian toiminnan? Entä miten poliittinen järjestelmä itsessään on kyennyt vastaamaan uusiin uhkiin? Luottavatko kansalaiset siihen, että päättäjät toimivat oikein? Suomen kriisien syynä ei näytä olevan pelkkä monikansallisten yhtiöiden tai saalistuskapitalismin aiheuttama uhka vaan ennen kaikkea koko poliittisen järjestelmän uskottavuusongelma. Kevään 2008 vaalirahaskandaali nosti esille politiikan pinnan alla rehottavan korruption, jota tässä kirjassa käsitellään jäljempänä nimikkeellä ”walhe-Suomi”. Isänmaamme on selvinnyt entisistä lamoistaan muutaman vuoden pahoinvoinnilla, mutta nykyisestä ei näy päästävän millään. Suurtyöttömyydestä ja rajoittamattoman kilpailun tuomasta työn alennusmyynnistä näyttää tulevan maamme normaali olotila. Voidaan kysyä, onko suomalaista poliittista järjestelmää mahdollista uudistaa ja reformoida niin, että sen uskottavuus säilyy? Uhat ovat todellisia. Se hyvinvointi-Suomi, johon nykyiset sukupolvemme on kasvanut, häviää parhaillaan kuin jäätelö helteellä. Pahimmissa skenaarioissa maastamme sukeutuu vuosikymmeniksi ”Suuri Lamala”, EU:n pohjoinen aputalous, poliittisesti välin-

16


pitämätön Vähä-Suomi, syrjäinen raaka-ainereservi ja radioaktiivisten jätteiden hylkypaikka. Jokaisen on kysyttävä itseltään: jos olemme vapaassa pudotuksessa, käykö meille niin kuin Felix Baumgartnerille hypyssään vai jääkö laskuvarjomme aukeamatta?

Suomi areenalla Kriitikkojen argumentit ovat vakuuttavia. Aloitetaan taloudesta. Meillä ei ole enää käytettävissä omaa valuuttapolitiikkaa tai mahdollisuutta devalvoida suunnitellusti. Tilannetta voisi verrata antiikin Rooman Colosseumiin, jossa Suomi-niminen arka gladiaattori on heitetty areenalle, tällä kertaa vain ilman aseita ja suojavarusteita. Areenalla käyskentelee samaan aikaan leijonia ja toinen toistaan isompia ja aggressiivisia miekkamiehiä vaanimassa toistensa henkeä. Onko meillä mahdollisuuksia selvitä, kun kyse on sodankäynnistä? Kohtaako kansantaloutemme haaksirikon, kun meillä ei ole tarvittavia selviytymiskeinoja?7 Ajatusta voi konkretisoida myös vertaamalla asemaamme tilanteeseen jurakauden viidakossa, jossa suuret dinosaurukset hallitsivat ja nisäkkäät pyrkivät vain selviytymään. Suominisäkkään mahdollisuudet ovat siinä, että sillä on oma ekologinen lokeronsa ja että se kykenee ajamaan omaa etuaan. Tässä globaalin kilpailun sademetsässä dinosaurukset taistelevat toisiaan vastaan, valtaavat markkinoita, hankkivat ”röpkeläisen” saalistuskapitalismin keinoin ”isännätöntä omaisuutta” ja käyvät taloudellista sotaa toisiansa vastaan. Suomi on ollut näissä turnajaisissa tätä ennen se sinnikäs pikkunisäkäs, joka on kyennyt aina nousemaan vaikeistakin tilanteista. Emme voi olla varmoja, pystymmekö siihen yhä.

17


Kumpuaako saalistuskapitalismin voima globalismista? Onko Suomi todella suuremmassa vaarassa kuin uskommekaan? Olemmeko saalistuskapitalismin tulevia uhreja? Voiko valtio romahtaa? Saalistuskapitalismin maailmassa kaikki ahneuden valtaa rajoittavat voimat on murskattava. Se, että poliitikot eivät enää kykene tekemään kompromisseja, kuuntelemaan äänestäjiään tai pelaamaan yhteen, näyttää johtuvan ”järjestelmän” luonteesta ja sisäisestä toimeksiannosta: valtio on tuhottava, koska se hillitsee liike-elämän ahnetta vapautta! Monikansalliset suuret kongolomeraatit ja veroparatiiseihin sijoittavat suuryhtiöt näyttävät olevan kärkkäimpiä valtion roolin kaventajia. Palataksemme edelliseen vertaukseen voidaan todeta, että saalistuskapitalismin ahdingossa saalistajat ovat ottaneet uhrikseen Suomen, jonka jalat ovat nyt sidotut. Toisin kuin ennen, nykylamassa Suomelta on riistetty toiminnanvapaus ja sen on vaikea nousta ylös omin voimin tai niin, että hyvinvointivaltiota ei hävitettäisi. Syy tähän on selvä: normaalin suhdannevaihtelun, rahoituskriisin ja vientimarkkinoiden apeuden lisäksi maatamme riivaa globaali työn ja pääoman siirtyminen sinne, missä kaikki on halvempaa. Suomi onkin kohdannut vuoden 2007 notkahduksen jälkeen yhden historiansa suurimmista rakennemuutoksista. Entä miksi tästä ei ole käyty enemmän keskustelua? Miksei kansalaisille ole kerrottu? Miksei kukaan halunnut kuunnella uutisia suuresta muutoksesta?

Talouskeskustelun mantrat Nykyisen laman taustalla on ennen kaikkea poliittisen johtajuuden puute. Ikäviä tosiasioita ei ole helppo kertoa suurelle yleisölle, eivätkä poliitikot saa suosiota totuuden puhumisella.

18


Tämänhetkisen laman suurimpana himmentäjänä lieneekin niin kutsuttu virallinen totuus. Maahamme tapaa mahtua vain yksi ”hype” tai ajatusmantra kerrallaan. Eräs näistä oli 1990-luvun laman jälkeen meille rantautunut fix-idé, jonka mukaan ahneus pelastaa maailman eikä sitä voi hillitä. Mantran mukaan kansallisvaltio ei voi enää säädellä tai rajoittaa vapaata kilpailua vaan markkinat ovat kuin kiivas Jehova, jota ei saa suututtaa. Kyseessä oli tyypillinen fakkiekonomien opinkappale. Vapaakaupan ja markkinoiden itsesäätelykykyyn uskottiin yhtä pyhästi kuin astrologit tähtien asentoihin. Ekonomeista tuli yhtäkkiä kansankunnan oraakkeleja. Yksimielisyys johti siihen, että 2000-luvun alun talouspoliittiseksi filosofiaksi nousi ”uusliberalistinen” suuntaus. Se linja näkyi myös käytännössä aivan hallitusohjelmissa saakka. Muutos tapahtui kuin itsestään. Samalla kun maamme orientoitui EU:n sisämarkkinoille, ajatus vapaista markkinoista ja vapaakauppajärjestelmän periaate valtasivat alaa. Niistä sukeutui järkähtämättömiä juggernautteja, joiden eteen kansallisvaltioiden oli pakko heittäytyä murskautumaan. Käytännössä tämä merkitsi alistumista siihen, että entisten kehittyneiden maiden teolliset työpaikat virtaavat alempien kustannusten maihin ja niiden perässä on mentävä. Johtaako se yhteiskuntaan, jossa eliitti on tuhonnut keskiluokan tai jossa koroilla ja perinnöillä eläjät hallitsevat?8 Tälle uudelle ja järkähtämättömälle järjestelmälle ei ole toistaiseksi löytynyt vastavoimaa. Pääomat virtaavat sinne, missä työvoima on halvempaa, ja me puolestamme tuotamme nyt tuotteita, jotka ovat liian kalliita. Joistain Euroopan maista on kuitenkin muodostunut pääoman väliaikaisia lampareita; esimerkiksi Saksalle yhteisvaluutta euro on tässä tilanteessa erittäin edullinen. Se on kyennyt sopeutumaan nykyisiin oloihin oman vahvan taloutensa ansiosta, kun taas monille muille Euroopan maille oma valuutta euro on liian vahva.

19


Miten ennen selvittiin? Ne, jotka näkevät valoa taivaanrannassa, viittaavat historiaan: kyse ei ole mistään uudesta ilmiöstä. Maamme on säännöllisesti vajonnut taloudellisiin lamoihin ja pula-aikojen syövereihin mutta selvinnyt niistä joka kerta. Suhdanteiden keinu on aina heiluttanut pientä kansantalouttamme. Se on luonnollista, sillä maamme elää viennistä. Edellisistä vaikeista ajoista poiketen nyt kuitenkin näyttää siltä, ettei meillä ole kansallista instrumenttia, jonka avulla pääsisimme ahdingostamme. Ainoa mahdollisuus on hyvinvointivaltion alasajo, sisäinen devalvaatio ja kansalaisten systemaattinen köyhdyttäminen. Eurosta eroaminen ei ole virallisesti edes mahdollista, ja ainoa tärkeä kansantalouden mittari on valuutan vakaus. Kansalaisten hyvinvoinnin kannalta tärkeintä olisi kuitenkin BKT:n ja työllisyyden kehitys.9 Miten tähän kaikkeen sitten päädyttiin? Olemmeko itse luovuttaneet ne aseet, joilla kykenisimme vastaamaan maailmantalouden vaihteluihin? ** Oman markan hylkäämiseen päätynyt prosessi oli mielenkiintoinen, eikä siinä kysytty kansan mielipidettä. Tässä lyhyesti muutamia faktoja. Suomen eduskunnan silloisen perustuslakivaliokunnan viralliseen pöytäkirjaan (PeVL 14/1994) Sauli Niinistö totesi seuraavasti: ”Valiokunnan saaman selvityksen mukaan Suomen puolelta on jäsenyydestä neuvoteltaessa todettu, että talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtyminen edellyttää valtiosäännön mukaan eduskunnan myötävaikutusta. Tähän viitaten valiokunta katsoo, että liittymissopimus ei vielä voi merkitä sitoutumista osallistua talous- ja rahaliiton kolmanteen vaiheeseen.” Ennen neuvoa-antavaa kansanäänestystä Suomen EU-jäsenyydestä vuonna 1994 todettiin, että EU on itsenäisten valtioi-

20


den yhteistyöjärjestö ja että yhteinen valuutta on tulevaisuuden tavoite. 16.10.1994 pidetyssä äänestyksessä suomalaisten enemmistö teki päätöksensä: se halusi liittyä EU:hun. Markasta luopumisesta ei ollut tuolloin kuitenkaan puhetta eikä oman valuutan kohtalosta äänestetty. Eduskunnan päätöksessä 18.11.1994 myös edellytettiin, että rahaliiton kolmanteen vaiheeseen siirtymisestä päätettäisiin eduskunnassa erikseen. Virallisesti Suomi liittyi EU:hun 1.1.1995. Rahaliittoon rynnättiin sen jälkeen lyhdyt pimeinä. Päätös tehtiin äänestyksen jälkeen ilman luvattua hallituksen esitystä, ja nyt selitettiin, että kun eduskunta oli hyväksynyt Maastrichtin sopimuksen, merkitsi se näin automaattisesti myös sitä, että markasta luovuttaisiin. Ainoastaan hallitusmuotoon piti tehdä pieni korjaus – kuitenkin vain tavallisen enemmistön turvin. Jokainen voi itse päätellä, rikottiinko näin Suomen perustuslakia ja sen henkeä. Sen jälkeen tarvittiin kekseliästä juristeriaa. Perustuslakivaliokunta totesi myös (PeVL18/1997), että ”markka voisi lakata olemasta Suomen rahayksikkönä Suomen liityttyä euro-alueeseen, vaikka 72§:ää ei olisikaan muutettu”. Perustuslakivaliokunnan tulkinta avasi ovet eurolle. Vuonna 1998 Paavo Lipposen hallitus sääti euroon siirtymisestä normaalilla tavallisella enemmistöllä – pelkästään tiedonantona. Perustuslainvastaisesti. Analyysi on tyly. Suomen tärkein instrumentti taloudellisten suhdanteiden säätelemiseksi menetettiin arveluttavilla laintulkinnoilla ja vippaskonsteilla. ** Nyt kaikki muuttui ja pelisäännöt vaihtuivat meille epäedullisiksi. Kaikkien edellisten lamakertomusten ”onnellisena” loppuna on ollut jokaisen kukkaroa tasapuolisesti verottava devalvaatio. Esimerkiksi suuresta 1990-luvun lamasta selvittiin julkisen ta-

21


louden saneerauksilla, maltillisilla palkkasopimuksilla ja markan devalvaatiolla ja kelluttamisella. Mutta valuuttamme ulkoinen arvo ei riipu enää meistä, sen käyttäjistä. Euroopan marginaalissa eläneellä Suomella on ennen ollut oma valuuttapolitiikkansa ja oman talouden hallintavalta, joka on mahdollistanut sopeutumisen maailman taloudellisiin realiteetteihin. Selviytymisemme salaisuus on ollut siinä, että ohjauspyörä on pysynyt omissa käsissämme. Suomen tulevaisuuden avain on ollut sen omassa valuutassa ja omassa päätösvallassa, joiden avulla on voitu sopeutua vaikeisiinkin tilanteisiin. Omalla rahapolitiikalla on myös aikaisemmin kyetty keventämään ja helpottamaan talouden siirtymäaikojen vaihteluita.10 Vuonna 1999 maamme luopui vapaaehtoisesti omasta kyvystään sopeutua taloudellisiin suhdanteisiin. Otimme valuutaksi euron. Ikään kuin talouden suhdanteita ei enää olisi ja päivä paistaisi aina. Tavalliselle suomalaiselle tämä prosessi oli käsittämätön ja nopea. Ihmiset eivät tajunneet, mitä tapahtui. Asiaa voi selventää pienellä sadulla. ** Olipa kerran Ahkera-Pekka. Ahkera-Pekka leikki pihan ryteikköisessä kulmassa ja pärjäsi aika hyvin. Sitten erään kerran Ahkera-Pekalle sanottiin, että hän voisi liittyä pihan poikien klubiin, jossa käytettäisiin yhtä rahaa – euroa. Pekasta ajatus tuntui hyvältä, sillä hän oli käyttänyt sitä ennen omia pähkinöitään ja vaihtanut niitä tarvitsemiinsa asioihin, joita oli toisilla lapsilla. Pekalle myös vihjattiin, että klubi ehkä suojelisi sitä Mursu-Vihtorilta, eräältä uhoavalta isommalta pojalta, joka sattui nyhjäämään Pekan ryteikön vieressä. Niinpä perustettiin klubi, ja kaikki näytti menevän aluksi hyvin.

22


Aluksi Ahkera-Pekka hyötyi eurosta. Oli niin kiva istua muiden kanssa hiekkalaatikolla ja jutella. Muut lapset näyttivät kuuntelevankin Pekkaa, ainakin joskus. Tosiasiassa RohmuGünther teki kaikki tärkeät päätökset klubissa. Sitten alkoivat vaikeudet. Muutamat pojat pihan aurinkoisessa eteläosassa tuhlasivat rahansa ja panivat ranttaliksi. Kun rahat loppuivat, he pyysivät sitä lainaksi hiekkalaatikon kokouksissa. Jos he olisivat rahattomia, koko euro kaatuisi. Niin se vain oli. He kyllä maksaisivat takaisin. Muutamat työteliäät pojat antoivatkin aluksi rahaa. Ensin muutamia euroja, sitten satoja. Ahkera-Pekkakin joutui antamaan lainaa ja apua, ensin Rehti-Kostakselle, sitten Laulavalle-Paddylle ja sitten muille. Lopuksi Pekka joutui lainaamaan Hulttio-Pedrolle kokonaiset 30 euroa. Pedro lupasi maksaa takaisin 3 euroa – kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Pahinta tässä oli se, että Ahkera-Pekan ”vuosibudjetti” oli noin 35 euroa, joten hän joutui ottamaan 30 euroa lainaksi ahneilta pihan kiskureilta. Nämä puolestaan saivat rahansa ”lahjaksi” Ahkera-Pekalta, kun hän oli antanut niistä takauksen Hulttio-Pedron puolesta. Pekka oli niin yksinkertainen, ettei tajunnut sitä. Aika kului. Pedro, Kostas ja Paddy olivat kovin iloissaan: vihdoinkin ei tarvinnut enää tehdä työtä! He olivat lahjakkaita poikia, jotka omasta mielestään osasivat paremmin juhlia kuin tehdä ikävää työtä. Heillä oli kavereinaan muita poikia, jotka ilokseen huomasivat, että Ahkera-Pekka ja muutama muu työteliäs poika olivat sitoutuneet antamaan laiskureille rahaa säännöllisesti ”lahjaksi” vain siksi, että nämä suostuivat ostamaan euroilla pähkinöiden sijaan ja että nämä ostaisivat ahkerien tekemiä tavaroita. Joskus he pelottelivat ahkerampia poikia sillä, että he eivät ostaisi mitään. Bu-ha-haa! Kerran nämä lahjakkaat pojat päättivät, että he eivät enää ikinä suostuisi tekemään itse töitä. Miksi? Koska ahkerat kui-

23


tenkin elättäisivät heidät. Osa pihan pojista lopetti työnteon aivan kokonaan. Elämä oli fiestaa! Ahkera-Pekka puolestaan joutui huiskimaan töitä entistä enemmän. Ja aika kului. Ahkera-Pekka oli nyt aivan veloissa ja onneton – oikea resupekka. Silloin pihan laiskurit vaativat, että ikävät rahaongelmat ratkaistaisiin niin, että kaikki rahat pantaisiin tasan ja että rahojen käyttö suunniteltaisiin yhteisesti. Lahjakkaat ja viisaat laiskurit vaativat, että Ahkera-Pekka ei enää tekisi itse päätöksiään vaan raha-asioista päätettäisiin yhdessä hiekkalaatikolla. Siihen oli parasta taipua. Pekan protestit vaiennettiin ja päätettiin, että moiset jukuripäät oli pantava parempaan kuriin ja että Pekka ei saisi enää mutista asioita suomeksi vaan jollakin hiekkalaatikon keskellä elävien sivistyneiden poikien kielillä. Sitten muut pojat huomasivat, että Ahkera-Pekka on renki, parhaimmillaan silloin, kun joku muu isompi poika päättää kaiken sen puolesta. He ihmettelivät vain sitä, että Ahkera-Pekka oli tähän asti ollut itsenäinen. Nyt asia korjattaisiin. Enää Ahkera-Pekka ei mutise suomeksi. Hän ei enää edes osaa suomea ja tekee vain ahkerasti työtä Kostaksen, Pedron ja muiden poikien suunnitelmien mukaan. Hänellä ei ole omia vaatteita eikä oikeastaan mitään omaa, sillä kaikki tavarat piti myydä isommille pojille. Pekka ei edes tiedä olevansa Pekka…

Miksi historiasta ei ole opittu mitään? Maamme taloudellisten suhdanteiden vaihtelut eivät ole olleet yllätyksiä kenellekään. Selviämisen keinotkaan eivät ole olleet suuria salaisuuksia kenellekään. Suomen Pankki yritti kansalaissodan jälkeen epätoivoisesti vakauttaa markan asemaa tekemällä tukiostoja ja harjoittamalla valuuttasäännöstelyä. Vuonna 1926 markka sitten kiinnitettiin uudelleen kultakantaan, mutta verrattuna vuoden 1914

24


92.7

ISBN 978-951-31-7554-2


Luukkanen, Arto: Vapaan pudotuksen Suomi (Tammi)