Strommen, Oyvind: Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa (Tammi)

SISÄLTÄ

ISANAT SUOM Ä TEKIJÄN JÄLK

ALAISILLE LUKI

JOILLE

Øyvind Strømmen

Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa Suomentanut Heikki Eskelinen

kustannusosakeyhtiö Tammi | helsinki

Norjankielinen alkuteos Det mørke nettet – Om høyreekstremisme, kontrajihadisme og terror i Europa Copyright © CAPPELEN DAMM AS 2011 This translation has been published with the financial support of Nordisk Ministerråd.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2013 ISBN 978-951-31-7052-3 painettu eu:ssa

Sisällys 7

Alkusana

10

Johdanto: Belgialainen näkökulma

17

Yksinäisen suden lauma

39

Kolmas aalto

72

Verkkoradikaalit

93

Eurabia-kirjallisuus

122 Islamviha Norjassa 144 Suurin uhka 182 Äärioikeistolaisuus arkipäivässämme 199 Jälkisana 203 Jälkisana suomalaiseen laitokseen 215 Kirjallisuutta 220 Viitteet

Alkusana Blogikirjoituksilla ja verkkosivuilla on merkittävän suuri osuus tämän kirjan lähdeaineistossa. Olen pyrkinyt nojautumaan alkuperäislähteisiin juuri sellaisina kuin ne olivat kirjoitushetkellä luettavissa Webcitation-portaalin välityksellä. Valitettavasti tämä ei ole teknisten syiden takia mahdollista kaikkien lähteiden osalta, joten koko taustaaineisto ei todennäköisesti ole välittömästi saavutettavissa enää jonkin ajan kuluttua.

Kirjassa puhutaan sekä äärioikeistolaisuudesta että oikeistoradikalismista. Näitä termejä käytetään toisinaan toistensa synonyymeinä, ja molemmat viittaavat äärimmäiseen oikeistoon. Termeillä on kuitenkin olennainen merkitysero. Vaikka oikeistoradikaalit puolueet ilmaisevat sangen usein autoritaarisia poliittisia näkemyksiä ja joitakin niistä voidaan pitää suorastaan demokratianvastaisina, ne kuitenkin toimivat demokraattisen yhteiskunnan puitteissa. Äärioikeistolaiset ryhmät toimivat yleensä parlamentaarisen järjestelmän ulkopuolella – tosin poikkeuksiakin on – ja ovat useammin avoimesti demokratianvastaisia, useammin avoimesti kumouksellisia ja ovat äänekkäämmin hyväksyneet väkivaltaiset toimintatavat.1 7

Toisena haasteena on, että kumpaakin sanaa voidaan pitää hieman harhaanjohtavana. Sanoja ”oikeisto” ja ”vasemmisto” käytetään yleensä kuvaamaan talouspoliittisia näkemyseroja. Tältä pohjalta joitakin tavallisesti oikeistoradikaaleiksi tai äärioikeistolaisiksi sanottuja puolueita ja ryhmiä voidaan helposti sijoittaa vasemmiston puolelle.

Esimerkkitapaukseksi sopii vaikkapa Ison-Britannian British National Party.2 Kirjassa tarkastellaan myös muuatta nykypäivän äärioikeistolaisuuden erityistä ilmenemismuotoa, ”vastajihadismia” (islaminvastaista aktivismia). Kyseessä on voimakkaasti islaminvastainen ideologinen liikehdintä, joka on tulvahtanut esiin pääasiassa amerikkalaisilta ja eurooppalaisilta verkkosivustoilta. Yleisten islaminvastaisten näkökantojen lisäksi tälle liikehdinnälle ovat ominaisia salaliittoteoriat, jotka liittyvät väitettyihin pyrkimyksiin Euroopan islamilaistamiseksi tai arabialaistamiseksi, sekä marksilaisuuden, feminismin ja monikulttuurisuuden vastustaminen. Tätä islaminvastaista aktivismia ilmenee niin puoluekentässä kuin sen ulkopuolellakin toimivan äärioikeiston keskuudessa.

Lisää luettavaa äärioikeistolaisuuden ja oikeistoradikalismin ilmiöistä lukija voi löytää myös blogistani osoitteessa oyvindstrommen.be.

Kiitän vaimoani kärsivällisyydestä vuosia kestäneiden ääri oikeistolaisuutta koskeneiden tutkimusteni sekä tämän kirjan laatimisen aikana. Osoitan kiitokseni myös niille lukuisille henkilöille, jotka ovat auttaneet minua tutkimustyössäni, kustannusyhtiössä asiaa edistäneille 8

henkilöille, käsikirjoitukseeni tutustuneille sekä niille monille, jotka uupumatta vastustavat äärioikeistolaisia ajatuksia sekä verkossa että lehtien keskustelupalstoilla.

Kirjan mahdolliset virheet ja puutteet ovat minun syytäni – te ansaitsette kiitoksen. Ø. S.

9

Johdanto: Belgialainen näkökulma Asuin muutamia vuosia sitten Belgiassa, pienessä Mechelenin kaupungissa Antwerpenin ja Brysselin välissä.

Asuntoni lähiympäristössä oli kaksi marokkolaista kahvilaa ja viisi marokkolaista päivittäistavarakauppaa. Kulmakunnan kioskia piti pakistanilainen, ja kävelymatkan päässä oli myös kebabpaikka, jota piti kaksi parrakasta miestä. He puhuivat paikallista kieltä, mutta eivät seudun flaamien tapaan, vaan aivan selvästi hollantilaisittain.

Kauempana kadun varrella oli turkkilainen päivittäistavarakauppa ja hieman kauempana leipomo, joka myi belgialais-marokkolaisia herkkutuotteita.

Leipomon omistavat marokkolaiset maahanmuuttajat olivat kumma kyllä oppineet asian, jonka parissa monilla belgialaisilla on yhä opiskelemista. He olivat havainneet, että belgialaiseen identiteettiin sisältyy enemmän kuin vain valloniksi tai flaamiksi syntyminen. Töin tuskin ymmärsin isäntäväen nuorta poikaa, jolta ostin makeita – hunajassa uivia – marokkolaisia leivoksia. Hän puhui leveää paikallista murretta täysin sujuvasti, mutta minun flaamin yleiskielen taitoni ei riittänyt kaiken käsittämiseen.

10

Helmikuussa 2005 luin verkosta kommentin: ”Mechelen on ensimmäinen islamistinen saareke Flanderissa.”1 Lähtökohtana oli suunnitelma uuden moskeijan rakentamisesta kaupunkiin. Paikallinen äärioikeistolainen ryhmä Vlaamse Jongeren Mechelen (Flaamilaiset nuoret Mechelen) arvosteli Mechelenin tuolloista kaupunkisuunnittelusta vastaavaa apulaiskaupunginjohtajaa – vihreisiin lukeutuvaa poliitikkoa Jowan Lamonia – ”sietämättömästä tyhmyydestä”.2 Flaamilainen oikeistoradikaali puolue Vlaams Belang valitteli samassa kuussa kaupungin väkiluvun kasvua, koska tämä johtui ”pääasiassa […] maahanmuuttajien suuremmista syntyvyysluvuista”. Ja jälleen nousi esiin sana saareke (enklaavi). Asuin siis kaupungissa, joka oli ”hyvää vauhtia muuttumassa maahanmuuttajien saarekkeeksi”. 3 Niinpä siis olin keskellä pelättyä Eurabiaa, keskellä islamilaistettua Eurooppaa. Jos joku ns. Eurabia-kirjallisuuden kirjoittajista olisi kertonut jotakin minun naapuristostani, tuskin hän olisi maininnut asuntoani vastapäätä kadun toisella puolella sijaitsevaa ruskeaa pubia ”Kapellekea” – pikku kappelia. Tuskin mukaan olisi päässyt myöskään viereinen rasvaisia pikaruokia myyvä pikkupuoti, niin täydellisen belgialainen ja flaamilainen kuin olla vain voi. Kuvaan ei varmaankaan olisi liioin sopinut kauempana kadun varrella sijaitseva kiinalaisravintola.

Tarina, jonka aion kertoa, ei ole tarina Eurabiasta.

Mechelenissä asuessani en nimittäin havainnut siellä koskaan mitään islamistista ryhmää, vaikka niitä varmastikin oli. Kukaan ei ahdistellut minua eikä vaimoani siitä, että olimme kufreja (vääräuskoisia). Ympäristö oli viih11

tyisä ja varsin rauhallinen, vaikka toisinaan saattoi sattua pieniä kärhämiä paikallisen suurseuran KV Mechelenin jalkapallo-otteluiden jälkeen, stadion kun sijaitsi vain parin kivenheiton päässä. Vähitellen jouduin tutustumaan juttuihin Eurabiasta, mutta niillä ei ollut todellisuuspohjaa Mechelenissä, eivätkä ne kovin hyvin kuvastaneet muidenkaan lähiöiden – vaikkapa Antwerpenin Borgerhoutin ja Brysselin Molenbeekin – todellisia ongelmia. Paljon huolestuttavampaa oli, että melkein joka viides kaupunkilaisista äänesti Vlaams Belangia, puoluetta, joka työnsi vaalilehtisiään meidänkin postiluukustamme.

Kerran töistä tullessani poimin sellaisen lattialta ja vilkaisin, mitä se piti sisällään. Se ainakin tuli selväksi, että puolue ei ollut aivan samasta puusta veistetty kuin Norjan Edistyspuolue (Fremskrittspartiet), vaikka saattoikin olla sen paikallinen vastine – oikeistosuuntainen populistinen puolue.

Ryhdyin selvittämään asiaa. Mitä syvemmälle kaivauduin, sitä enemmän yllätyin ja kauhistuin. Puolueella, joka sai lähes 20 prosenttia äänistä kotikaupungissani, oli selvästikin juurensa fasismissa. Kun hiukan etsi, löysi suoria liittymäkohtia juutalaisvihaan, Euroopan juutalaisten kansanmurhan kiistämiseen, avoimemmin fasistisiin liikkeisiin ja tunnettuihin uusnatseihin. Omassa kotikaupungissaniko? Eräänä päivänä töihin mennessäni ostin maan suurimpiin kuuluvan ranskankielisen aamulehden. Siinä kerrottiin, että Mechelen ”on flaamilaisen rasismin ydinaluetta”. Verkosta löytyi helposti perusteita tälle väitteelle.

Kaivellessani asioita paljastui muutakin. Olin jo muutamia vuosia toiminut aktiivisesti norjalaisten bloggaa12

jien vähitellen tihenevässä joukossa ja törmännyt voimakkaasti islamia arvosteleviin bloggaajiin, niin norjalaisiin kuin muunmaalaisiinkin. Hämmästyksekseni totesin, että eräillä näistä – monomaanisesti islamia ja muslimeita ongelmana pitävistä – bloggaajista oli melko läheiset suhteet Vlaams Belangiin ja muissa Euroopan maissa toimiviin samantapaisiin puolueisiin.4 Luin näiden bloggaajien minulle suosittelemaa kirjallisuutta ja löysin siitä salaliittoteorioita, jotka muistuttivat jo historiaan jääneen antisemitismin vastaavia kehitelmiä. Yhtymäkohdat serbinationalismiin, Ranskan uusfasistiseen nouvelle droite5 -liikkeeseen ja uusfasistisiin ryhmiin olivat selvästi havaittavissa.

Tämän pimeyden verkon olin löytänyt, ja etenkin kolme seikkaa sai minut huolestumaan. Ensinnäkin mahdollisuus, että tällainen ajattelu saattaisi johtaa väkivaltaan. Salaliittoteorioiden syytökset ja ilmaistu viha suuntautuivat sekä maahanmuuttajiin – etenkin muslimeihin – että viranomaisiin ja näistä etenkin vasemmistolaisiin, mikä oli huolestuttavaa. Toiseksi tätä väkivallan mahdollisuutta – terroritekojen uhkaa, niin tämäntyyppisen äärioikeistolaisuuden kuin muiden ja vanhempien samantapaisten liikkeidenkin aiheuttamaa vaaraa – väheksyttiin yleisesti. Seuratessani vanhan kotimaani tapahtumia verkkolehdistä ja televisiosta sain sen vaikutelman, etteivät norjalaiset poliitikot olleet ajan tasalla. Norjalaisia tiedotusvälineitä asia ei tuntunut kiinnostavan. Kolmas huolenaiheeni oli tämän ajatusmaailman – tai ainakin sen joidenkin osien – eteneminen kohti politiikan valtavirtaa, myös Norjassa niin Edistyspuolueeseen kuin muihinkin puolueisiin.

13

Belgian ulkoministeri Karel De Gucht julkaisi vuoden 2007 lopulla kirjan Pluche – over de banalisering van extreemrechts6. Pari vuotta myöhemmin löysin kirjan belgialaisesta antikvariaatista. Luin kirjan kannesta kanteen jo ennen paluutani kotiin Norjaan. Sen sanoma osui naulan kantaan. Olen käynyt läpi kasoittain äärioikeistolaisuutta ja oikeistoradikalismia koskevaa kirjallisuutta (myös äärioikeistolaisten ja oikeistoradikaalien itse kirjoittamaa), mutta De Guchtin kirja on yhä ainoa lukemani teos, jonka varsinaisena aiheena ei oikeastaan ole tämä poliittinen suuntaus. Kirja on sen sijaan varsin sapekas hyökkäys tiedotusvälineitä ja hänen omia poliittisia taistelutovereitaan vastaan, siis demokraatteja, joilta puuttuu itseluottamus, ja yleistä mielipidettä, joka antaa hyväksyttävyyden rajojen hämärtyä ja kutsuu tällä tavalla äärioikeiston istuutumaan mukavaan plyysinojatuoliin. Tällä tavalla äärioikeisto sekä muutetaan arkielämään kuuluvaksi ilmiöksi että sitä vähätellään. ”Pelko flaamien loukkaamisesta muuttuu vaivihkaa älylliseksi antautumiseksi”, kirjoittaa De Gucht ja varoittaa siitä, että liberaalit puolueet niin Flanderissa kuin Alankomaissakin eivät ole menettäneet vain paikkoja parlamentissa, vaan myös oman linjansa. Tähän syytökseen yhdyn minäkin.

Norjan suurten lehtien VG:n, Dagbladetin ja Aftenpostenin verkkosivujen kommenttipalstoille ja keskustelufoorumeille on tulvinut muslimeihin kohdistuvia vihakirjoituksia. Hegnar Onlinen verkkofoorumi on vielä kamalampi, suorastaan niin maahanmuuttajiin kuin hallitukseen ja yleensä vasemmistolaiseen politiikkaan koh14

distuvan vihan kiehuva kattila. Eräät purkaukset ovat olleet sellaisia, ettei yksikään toimittaja hyväksyisi niitä painettuun lehteen. Niinpä muuan verkkofoorumin käyttäjä esitti heinäkuussa 2010 väitteen, että pääministeri Jens Stoltenberg on ”paljon pahempi maanpetturi kuin Quisling”. Tätä seuranneessa keskustelussa väitettä arvosteli vain kaksi kirjoittajaa. Toinen heistä halusi kuulla väitteen perustelun. Toisen mielestä Stoltenberg ei voi olla maanpetturi, koska hän ”ei ole norjalainen, vaan juutalainen” eikä siis tunne ”minkäänlaista lojaaliutta norjalaisia kohtaan” ja arvioi vain ”hyvän sosialismin” toteutuvan, jos ”norjalaisten on luovuttava paratiisistaan, jotta muilla menisi paremmin”.

Vasta silloin joku nousi todella vastustamaan: ”Siinäpä tuli esiin juutalaisten vihaaja ja paljasti karvansa. Valitus on lähetetty sivuston ylläpitäjälle tavan mukaan.” Hegnarin verkkosivuston ylläpitäjät eivät kuitenkaan ryhtyneet mihinkään toimiin, ja keskustelu jatkui entisellä urallaan.

Muuan kommentti: ”Utøyaan pesiytyneet syöpäläiset on opetettu kunnioittamaan maanpetturuutta.”7 Asenteet ja teot ovat eri asioita, mutta on rajattoman naiivia uskoa, ettei tuollaisella sanankäytöllä ole minkäänlaista vaikutusta Tässä törmäämme paradoksiin.

Heinäkuun 22. päivän 2011 terrori-iskujen jälkeen pääministeri Stoltenberg sanoi, että vastaukseksi niihin tarvitaan ”enemmän demokratiaa, enemmän avoimuutta ja enemmän inhimillisyyttä. Mutta ei koskaan naiiviutta.”

Sitten äärioikeistolaiset, oikeistoradikaalit ja heidän suuntaansa vetoa tuntevat ihmiset ryhtyivät yhtäkkiä käyttä15

mään tämän sitaatin alkuosaa eräänlaisena vastalauseenaan, kun he joutuivat valokiilaan. Vaikka on paljastunut, että demokraateiksi itseään nimittävän puolueen (Demokratene) eräät (nyttemmin erotetut) poliitikot ovat elätelleet mielessään kuvitelmia Norjan politiikan keskeisten henkilöiden tappamisesta, tämä näköjään onkin merkityksetöntä.

Stoltenbergin sitaatin jälkimmäistä ajatusta lainataan merkittävästi harvemmin. Pyrin tällä kirjalla heittämään haasteen sille naiiviudelle, jota olemme osoittaneet arvioidessamme äärioikeistolaisia.

16

Yksinäisen suden lauma Missä vaiheessa disinformaatio […] on jatkunut niin pitkään ja niin tehokkaasti, ettei [Norjan] viranomaisia enää voida pitää laillisina vallankäyttäjinä ja kansalaisilla on oikeus tai jopa velvollisuus nousta aseelliseen vastarintaan ja kapinaan, se on loppujen lopuksi jokaisen itse ratkaistava omantuntonsa mukaisesti. Ne, jotka päätyvät sanomaan ja tarkoittamaan totta sanoillaan, että nyt on mitta täynnä, joutuvat tietysti ottamaan huomioon sen mahdollisuuden, että laittomat tuomioistuimet tuomitsevat heidät laittomien lakien perusteella, juuri niin kuin Majavatnin tapauksen jälkeen teloitetut yli 20 norjalaista vastarintataistelijaa saivat tuomionsa laittomilta tuomioistuimilta laittomien lakien perusteella. Historia on kuitenkin antanut heille toisenlaisen tuomion.

Blogista Anti-Jihad Norge, 18.7.20111 Utøyan tapahtumiin liittyy hyvin ikävä haitta, se, ettei Gra Harem Brunstland ollut siellä Breivikin tullessa. Helkkari,

17

miten mielettömän ihanaa olisikaan ollut saada nitistetyksi tuo lihava itsekäs työväenpuoluelainen rotta!

Anonyymin kirjoittajan kommentti keskustelupalstalla debatt.sol.no, 6.10.2011

Eletään heinäkuun 22. päivää 2011. Kello 15.25.22 Oslon keskustassa räjähtää pommi. Geofysiikan tutkimuslaitoksen NORSAR:n mittausasemalla Hedmarkissa rekisteröidään maan tärähdykset 16 sekuntia myöhemmin.

Suunnilleen samalla hetkellä tviittaa tunnettu norjalainen bloggaaja Gunnar Tjomlid: ”Holy crap. Räjähtikö Oslo juuri?”2 Tämä oli varmaankin sosiaalisessa mediassa ensimmäinen reagointi terrorihyökkäykseen. Iltapäivän ja illan mittaan reaktioita kertyi kosolti enemmän. Järkyttyneitä. Yllättyneitä. Surullisia. Muutamat niistä olivat myös varsin valaisevia.

Toinen tunnettu – ehkä kansainvälisesti tunnetuin – norjalainen bloggaaja istuu kotonaan kaupungin toisella laidalla huvilakadun varrella. Hän on Peder Nøstvold Jensen, joka ei käytä verkossa omaa nimeään. Siellä hän käyttää nimeä Fjordman (”Vuonomies”) ja kuuluu keskeisiin hahmoihin moneen maahan haarautuneessa kansainvälisessä blogiyhteisössä. Nämä bloggaajat ovat kutakuinkin monomaanisesti kiinnostuneita islamista, jota he pitävät uhkana. Jensen kuulee voimakkaan räjähdyksen mutta luulee sitä ukkosen jyrähdykseksi. Ajatus terroriteosta ei pälkähdä hänen päähänsä. Uutinen leviää kuitenkin nopeasti. Fjordman istuutuu tietokoneensa ääreen ja välittää livenä tietoa Oslon ja Utøyan tapahtumista tuon verkko18

yhteisön ehkä merkittävimpään blogiin, amerikkalaiselle Gates of Vienna -sivustolle.3 Ensimmäisessä Oslon pommia koskevassa blogitekstissään – hieman ennen kuutta illalla – kirjoittaa Gates of Viennan Baron Bodissey (amerikkalaisen Edward S. Mayn nimimerkki): ”Jos tämä on terrorihyökkäys, mikä on hyvin todennäköistä, tämä on myös tapahtuma, jollaista ei ole koskaan sattunut Norjan eikä Pohjoismaiden historiassa sota-aikaa lukuun ottamatta. Edes Tukholman viimevuotinen islamilainen itsemurhapommittaja ei aiheuttanut näin suuria aineellisia vahinkoja, ja hän tappoi vain itsensä.”4 Kävi ilmi, että he olivat oikeassa. Eivät kuitenkaan aivan sillä tavalla kuin olivat kuvitelleet. Hiukan kuuden jälkeen verkkosivulle naputellaan ensimmäinen kommentti: ”Niiden pitäisi kiittää itseään kaikesta kulttuurin rikastuttamisesta.” Muutaman minuutin kuluttua kirjoittaa bloggari Trencherbone tällaisen kommentin: ”Myrkylliset loisivat syöpäläiset ovat saastuttaneet Euroopan.”

Hän liittää mukaan linkin islamilaisten terroriteoista koottuun luetteloon. Trencherbonella on itselläänkin islaminvastaisiin vihanilmauksiin keskittyvä oma blogi, täynnä Muhammedia esittäviä pilakuvia, aivan toisentyyppisiä kuin tanskalaisen Jyllands-Postenin syyskuussa 2005 julkaisemat melko viattomat kuvat. Trencherbone vaatii islamin hävittämistä,5 toki väkivallattomin keinoin. Tämä väkivallattomuus tarkoittaa muslimien maahanmuuton täydellistä pysäyttämistä sekä sitä, ettei islamia enää tunnustettaisi uskonnoksi, että muslimit määriteltäisiin ”vihamielisiksi muukalaisiksi” ja että niiden, 19

jotka eivät ole muslimeja, olisi boikotoitava muslimien liikeyrityksiä.

Ennen pitkää blogiin ilmaantuu katkelma Norjan television ohjelmasta. Siinä reportteri haastattelee silminnäkijöitä Oslossa. Haastateltavat eivät ole vaaleita eivätkä sinisilmäisiä. Varsin pian joku kommentoi seinällä: ”En tiennytkään, että norjalaiset näyttävät arabeilta.” Fjordman vastaa: ”Kyllä vain, Oslossa. Ne ovat arabeja, kurdeja, pakistanilaisia, somaleita, mitä tahansa. Kaikenlaiset kelpaavat, kunhan ne vain raiskaavat alkuperäisiä asukkaita ja tuhoavat maata, niin kuin ne tekevät.”

Gates of Viennan varsinaiselle blogisivulle ilmaantuu lainaus Fjordmanilta:6 Muistakaa, että Jens Stoltenbergin vasemmistolainen hallitus, joka juuri oli pommi-iskun kohteena, on kaikista länsimaiden hallituksista syvimmin dhimmiytynyt [ja] periksi antavaisin, niin pitkälle kuin se ihmisille mahdollista on. Aivan äskettäin ne jopa halusivat avoimesti antaa taloudellista tukea Hamasille. Suurinta valmiutta itsemurhaan osoittanut ja pelokkain hallitus ikinä sellaisessa maassa, jolla ei ole siirtomaahistoriaa, joutui juuri hyökkäyksen kohteeksi. Miten tätä voidaan pitää vastauksena länsimaiden ”aggressioon”?

Kommentti on mielenkiintoinen. Sana dhimmi on peräisin islamin uskonopista, jossa se – etenkin historiallisissa yhteyksissä – tarkoittaa islamia tunnustamatonta, mutta muslimien hallitsemalla alueella asuvaa henkilöä, jota siellä yleensä pidettiin toisen luokan kansalaisena. Ns. 20

vastajihadismin piiriin lukeutuvat bloggaajat – ryhmä on itse antanut itselleen tuon nimen, joka viittaa heidän ohjelmassaan olevaan toimintaan islamin pyhää sotaa vastaan – käyttävät sanaa dhimmi koodisanana, joka vastaa uusnatsien käyttämää ilmausta ”sionistinen miehityshallitus” eli ZOG.7 Fjordman sanoo tässä oikeastaan, että pääministeri Stoltenberg on tavallaan islamin alamainen, vasalli.

Toinen kommentoija haluaa muslimien joukkokarkotusta, ”kulttuurista puhdistusta”. Kolmas vaatii, että mullah Krekarin8 luo Oslon Grønlandin kaupunginosaan on tehtävä vierailu Leopard-panssarivaunulla, ja neljäs – nainen – kertoo melkeinpä itkevänsä ilosta, kun norjalaiset nyt ”heräävät” eivätkä enää salli muslimien hävittävän maataan. Sitten alkaa tulla uutisia Utøyan tapahtumista, sekin tieto, että tekijä näyttää pohjoismaalaiselta. Monet arvelevat, että mies on islamiin kääntynyt norjalainen. Epäilijöitä on vain muutamia. Muuan nähtävästi norjaa ymmärtävä henkilö lähettää linkin eräästä Utøyassa pidetystä kokouksesta laadittuun raporttiin. Kokouksen aiheena oli ollut taistelu muukalaisvihaa ja islamin pelkoa vastaan, ja nyt linkin lähettäjä kysyy: ”Voiko tämä kokemus muuttaa joidenkin onnekseen hengissä selviytyneiden nuorten maailmankuvaa?” Toinen toteaa, että nuorisoleiriin tehty hyökkäys on ”kuvottava osoitus islamilaisen kultin todellisesta pahuudesta ja saatanallisuudesta”.

Gates of Vienna ei ole ainoa paikka, johon ilmaantuu tällaisia kommentteja. Samaan internetpiiriin kuuluvan amerikkalaisen Pamela Gellerin blogissa kommentit ovat samantyylisiä.9 Joku pakisee ”kusilimeista”, toinen sanoo 21

Norjan viranomaisia ”antisemiiteiksi” ja kertoo heidän ”antavan periksi islamille” ja olevan ”quislingeja”. Kirjoittaja uskoo, että pääministeri Stoltenbergillä on ”natsiihanteita”, ja haukkuu häntä siitä, että hän on uutisten mukaan turvassa. Joku kirjoittaa ”murhanhimoisesta ’pohjoismaisesta’ rättipääkäännynnäisestä”. Toinen kommentoi ivallisesti, että varmastikin tekijä on valkoinen ja keskiluokkainen.

Muuan norjalainen bloggaaja kirjoittaa: Olen monien muiden norjalaisten tavoin odottanut tätä kauan. Koskaan ei ole ollut kyse siitä, hyökätäänkö meitä vastaan, vaan siitä, MILLOIN se tapahtuu. Ja tänään se tapahtui, perjantaina iltapäivällä, kumma kyllä juuri muslimien iltapäivärukousten aikaan. Sehän on vain yhteensattuma. Olen aivan varma siitä.10

Kirjoittaja (nainen) jatkaa sanomalla, että ”meidän niin sanottu ’eliittimme’” havaitsee pian, että ongelmana ei ole islam: Kerronpa teille tämän: Norjan hallitus on likaisten quislingien joukkio.

Bloggaajan omat sivut katosivat verkosta muutamaa päivää myöhemmin, mutta ne voi edelleenkin löytää Googlen palvelinten laajan järjestelmän jostakin pimeästä loukosta.

Siellä voi lehteillä taaksepäin sivuja, jotka ”monikulttuurisuuteen, Norjan ja länsimaiden dekonstruktioon ja etenkin sivilisaatiotamme ja vapauttamme vastaan käynnissä 22

olevaan taisteluun perin pohjin kyllästynyt norjalaistyttö” on täyttänyt yksisilmäisellä islamin arvostelulla. Saamme lukea, että sosiaaliantropologi ja yhteiskunnallinen keskustelija Thomas Hylland Eriksen on vaara valtakunnan turvallisuudelle, ja näemme, miten muuatta Aftenposteniin kirjoittavaa kommentaattoria höykytetään: Jos olet sitä mieltä, että muslimien, jotka pitävät itseään herrakansana, olisi parasta muuttaa islamilaiseen maahan, jossa tuollaiset asenteet hyväksytään täysin vallanpitäjienkin keskuudessa, olet Inger Anne Olsenin ja hänen kaltaistensa silmissä alempiarvoinen.

Tämä kertoo vasemmistolaisten uskomattoman ylimielisestä suhtautumisesta tavallisiin ihmisiin, heidän uskostaan omaan suureen ylemmyyteensä ja suuresta ärtymyksestään, kun ihmiset ovat alkaneet väittää vastaan. Hän kuuluu eliittiin, joka kannustaa seisaaltaan monikulttuurisuutta, mutta ei ole itse valmis olemaan siinä mukana. Hän kuuluu niihin, jotka sanovat: ”Islam on osa Norjaa, islam on tullut jäädäkseen”. Toistettakoon tämä vielä kerran: norjalaisilta ja muilta eurooppalaisilta ei ole koskaan kysytty, haluavatko he islamia ja muslimeja Eurooppaan. Eliitti ei välittänyt koskaan kysyä meidän mielipidettämme. Ja nyt he esiintyvät aivan kuin asialle ei enää voitaisi tehdä mitään.. Kyllä voidaan yhä, mutta silloin on käytettävä todella kovia otteita.11

Palataanpa heinäkuun 22. päivään ja Edistyspuolueeseen lukeutuvan poliitikon Per Willy Amundsenin facebook-seinälle. Amundsen kirjoittaa, että Norjalle päivä 23

Oslon keskustaan ja Utøyan saareen kohdistuneiden heinäkuun 22. päivän terrori-iskujen jälkeen Strømmen on syventynyt lähteisiin – sekä suoranaisesti Oslon iskuihin johtaneisiin viime vuosien verkkokeskusteluihin että verkkopuheenvuoroihin, jotka on myöhemmin yritetty poistaa. Useiden konkreettisten esimerkkien avulla Strømmen luo selkeän kuvan eurooppalaisen islaminvastaisuuden moniulotteisesta kentästä – Oriana Fallacin kaltaisista kirjailijoista äärioikeistolaisiin puolueisiin, mm. Belgian Vlaams Belangiin, ja islamia arvostelevien bloggaajien suuriin joukkoihin, joiden kärkinimiin kuuluu norjalainen nimimerkki Fjordman. Äärioikeisto, vastajihadismi ja terrorismi Euroopassa selittää, mistä viha nousee ja mitä yhteiskunta voi tehdä suojautuakseen siltä – ennen kuin on liian myöhäistä. Kirjan suomalaista laitosta tekijä on täydentänyt suomalaisille lukijoille osoitetuilla jälkisanoilla.

32.01 ISBN 978-951-31-7052-3 www.tammi.fi