Issuu on Google+

mary higgins clark kuin k aksi m arja a Tammi


mary higgins clark Kuin kaksi marjaa Suomentanut Mari Hallivuori

Kustannusosakeyhtiรถ Tammi Helsinki


Englanninkielinen alkuteos Daddy’s Gone A Hunting ilmestyi Yhdysvalloissa 2013. Originally published by Simon & Schuster, Inc. Copyright © 2013 Mary Higgins Clark Published by arrangement with Ulf Töregård Agency AB. Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2014 Painettu EU:ssa ISBN 978-951-31-6802-5


Kiitokset Ja niin on tämäkin kirjallinen lapsonen kääräisty kapaloon yhdeksän kuukauden uurastuksen päätteeksi. Tuntuu kuin siitä olisi jo ikuisuus, kun lähetin ensimmäisen kappaleen ikuiselle kustannustoimittajalleni Michael Kordalle. Olin riipustanut saatesivulle sanat: ”Tästä se taas lähtee.” Toisinaan kirjoittaminen sujui kuin leikiten. Joskus taas tuijotin tietokoneen ruutua miettien, syntyisikö kirjaa lainkaan. Matka tähän pisteeseen on ollut kuitenkin kokonaisuudessaan nautinto, ja nyt on tullut aika kiittää ihmisiä, jotka ovat auttaneet minua saattamaan työni päätökseen. Juonen ydinajatus tuli Michael Kordalta. Suhtauduin ideaan aluksi hieman epäillen, mutta vähitellen se alkoi vetää minua puoleensa kuin liekki yöperhosta. Kiitos taas kerran, Michael. Olet rakas ystäväni. Yhteistyömme on jatkunut pian neljäkymmentä vuotta, ja nämä vuodet ovat olleet vailla vertaa. Kolmisen vuotta sitten toivoin, että Kathy Sagan ryhtyisi kustannustoimittajakseni. Olimme työskennelleet yhdessä mysteerilehteni parissa, ja arvostin hänen ammattitaitoaan. Kathy kykenee pitämään kirjan tuhannet yksityiskohdat kirkkaina mielessään, kun lähetän hänelle tekstiä yksi luku kerrallaan. Kiitos, Kathy. Tulipalon osaa sytyttää lähestulkoon kuka tahansa, mutta siitä kirjoittaessa täytyy olla tarkkaan selvillä siitä, miten jälkiselvitystyö etenee. Olen äärimmäisen kiitollinen avusta ja neuvoista palopäällikkö Randy Wilsonille ja virastaan jo eläkkeelle jääneelle palopäällikkö Richard Ruggierolle. Mahdolliset virheet ja epätarkkuudet johtuvat minun vää5


rinymmärryksistäni. Kiitos, että jaksoitte vastata kärsivällisesti loputtomiin kysymyksiini. Herra Anthony Orlando, tonnikalanpyynnin asiantuntija, auttoi minua veneonnettomuuteen liittyvän juonenkäänteen kehittelyssä. Suuret kiitokset, Anthony. Kustantamon kulisseissa työskentelevät lukuisat taittajat ja toimittajat tekevät tärkeää työtä, kun käsikirjoitusta muokataan kirjaksi. Kiitokset toimituspäällikkö Gypsy da Silvalle ja AD Jackie Seow’lle, jonka suunnittelemat kannet ovat aina yhtä kiehtovia. Suuret kiitokset myös uskollisille koelukijoilleni Nadine Petrylle, Agnes Newtonille ja Irene Clarkille. Tuntuu aina yhtä mukavalta kuulla, että he odottavat jo malttamattomina kirjan seuraavaa lukua. Ja kaikkein suurin kiitos kuuluu John Coheeneylle, suurenmoiselle puolisolleni. Hän ei tuskastu, vaikka naputan tietokonetta yömyöhään deadlinen lähestyessä. Minulla on onni kuulua siihen vähälukuiseen joukkoon, joka voi sanoa löytäneensä elämänsä aikana jo toisen sielunkumppanin. Nyt alan miettiä Michaelin ehdottamaa seuraavaa kirjaideaa. Hän esitteli juonen ja sanoi: ”Tämän nimeksi sopisi Kaksi elämää, kolme kuolemaa.” Minusta nimi kuulosti tutulta, ja kuinka ollakaan, olen jo julkaissut sen nimisen kirjan. Kirjan nimi tulee siis muuttumaan, mutta juonesta aion pitää kiinni. Ennen kuin ryhdyn uudestaan työhön, aion kuitenkin seurata vanhan pergamentin ohjetta: ”Kirja on valmis. Kirjailija riemuitkoon!” Ja voitte uskoa, että minä todella riemuitsen! Kiitos ja siunausta, Mary Higgins Clark

6


Rakkaalle Johnilleni sek채 lapsillemme ja lapsenlapsillemme


Prologi Kate näki toisinaan unta siitä illasta, vaikkei se unta ollutkaan vaan todellinen muisto. Hän oli kolmevuotias ja makoili sängyllä katsellen äitinsä pukeutumista. Äiti oli kuin prinsessa. Hänellä oli upea punainen iltapuku ja ne punaiset satiinikorkokengät, joita Kate mielellään sovitteli. Isä tuli huoneeseen, otti Katen syliinsä, ja he tanssahtelivat kolmestaan äidin kanssa parvekkeelle, vaikka ulkona oli alkanut sataa lunta. Kate muisti anelleensa isää tuudittamaan hänet uneen. Uinu, uinu, lapsonen, isä lähtee metsälle noutaa pilvenhattaran, johon kietoo lapsosen. Kate ei enää koskaan kuullut isänsä laulavan lempilauluaan, sillä seuraavana yönä äiti kuoli.

9


1 TorsTai, 14. marrasKuuTa

Kello oli neljä aamuyöllä Gus ja Lottie Schmidtin vaatimattomassa kodissa Long Islandilla. Mies yritti pukeutua mahdollisimman hiljaa, ettei herättäisi vaimoaan, jonka kanssa oli ollut naimisissa 55 vuotta. Hän epäonnistui. Lottie Schmidt kurottautui sytyttämään yöpöydällä olevan lampun ja räpytteli unesta raskaita silmiään. Huomattuaan Gusin vetävän päällystakkia ylleen hän tivasi, mihin mies on lähdössä. ”Lähden käymään tehtaalla.” ”Sitäkö se Katen eilinen puhelu koski?” Katen isä oli Douglas Connelly, antiikkijäljitelmiä valmistavan huonekaluyhtiön omistaja. Gus oli tehnyt pitkän työuran Connellyn Long Island Cityssä sijaitsevalla tehtaalla ja jäänyt eläkkeelle viisi vuotta sitten. Lottie oli hoikka, ja hänen valkeaksi harmaantuneet hiuksensa olivat jo ohentuneet. Hän pani silmälasit päähän ja katsahti kelloon. ”Hulluko sinä olet? Tiedätkö, mitä kello on?” ”Kello on neljä, ja Kate pyysi minua tulemaan tehtaalle puoli viideksi. Siihen täytyy olla erittäin hyvä syy.” Lottie näki miehestään paistavan huolen. Hän ei kuitenkaan lausunut ääneen kysymystä, jonka tiesi vaivaavan heitä molempia. ”Gus, minulla on ollut etiäisiä. Tiedän, ettet halua kuulla näitä puheita, mutta aavistan, että jotakin pahaa tapahtuu. Älä lähde sinne.” Iäkäs aviopari katsoi toisiaan yölampun kelmeässä 11


valossa. Gus tunsi pelon sydämessään. Lottien puheet etiäisistä ja ennusmerkeistä ärsyttivät, mutta myös pelottivat häntä. ”Jatka sinä vain uniasi”, hän ärähti vaimolleen. ”Käyn selvittämässä, mistä on kyse, ja tulen takaisin kotiin aamupalalle.” Gusilla ei ollut tapana osoittaa tunteitaan avoimesti, mutta jokin sai hänet kävelemään sängyn luo. Hän kumartui suutelemaan vaimoaan otsalle, silitti hänen hiuksiaan ja sanoi jämäkästi: ”Ole huoleti.” Ne olivat viimeiset sanat, jotka Lottie mieheltään kuuli.

12


2 Kate Connelly yritti pitää aisoissa ahdistuksen, jonka Gusin kanssa huonekalutehtaan museoon sovittu tapaaminen hänessä herätti. Hän illasti isänsä ja tämän naisystävän kanssa Zonessa, trendikkäässä Manhattanin Lower East Siden ravintolassa. Kate siemaili alkudrinkkiään ja jutusteli kepeästi. Isän tiuhaan vaihtuvien seuralaisten kanssa ei sen syvällisempään keskusteluun ollut tarvetta. Tällä kertaa kierroksessa oli Sandra Starling, upea parikymppinen blondi, joka selitti ruskeita silmiään räpytellen osallistuneensa Miss Universum -kilpailuun. Lopullista sijoitustaan hän ei kuitenkaan paljastanut. Neitokainen kertoi tähtäävänsä elokuvatähden uralle, sen jälkeen hän omistaisi loppuelämänsä maailmanrauhan edistämiselle. Keskimääräistä typerämpi tapaus, Kate ivasi mielessään. Doug, kuten isä halusi itseään kutsuttavan, oli oma hurmaava itsensä. Tosin vaikutti siltä, että hän kostutti kurkkuaan tavallista tiuhempaan tahtiin. Kate katseli isäänsä illallispöydässä kriittisesti kuin television kykykisojen tuomarit. Komea liki kuusikymppinen mies, jossa oli legendaarisen Hollywood-tähden Gregory Peckin näköä. Kovin moni muu Katen ikäinen ei ymmärtäisi moista vertausta, mutta hänpä olikin klassikkoelokuvien ystävä. Olikohan sittenkään järkevää sotkea Gusia asiaan, Kate pohti. ”Sanoin juuri Sandralle, että sinä olet perheen neropatti.” ”En omasta mielestäni”, Kate vastasi väkinäisesti hymyillen. ”Älä nyt ole liian vaatimaton”, Doug Connelly torui tytärtään. ”Kate on valantehnyt tilintarkastaja. Hän on 13


töissä Wayne & Cruthersilla, joka on yksi maan suurimmista taloushallintoyhtiöistä. Siinä on ikävä kyllä se huono puoli, että hän on aina neuvomassa minua tehtaan pyörittämisessä”, hän sanoi naurahtaen ja vaikeni hetkeksi. ”Firma on minun”, hän lisäsi sitten. ”Kate tuntuu unohtavan sen.” ”Isä… Tai siis Doug”, Kate sanoi ärtymystään pidätellen. ”Ei Sandran tarvitse niistä asioista tietää.” ”Katso nyt, miten upea tytär minulla on, Sandra. Kolmekymppinen, tyrmäävä kaunotar. Pitkä ja vaalea, kuten äitinsäkin. Toinen tyttäreni Hannah muistuttaa enemmän minua. Meillä molemmilla on siniset silmät ja tumma tukka, mutta Hannah on varreltaan vähäisempi. Alle 160-senttinen, eikö niin, Kate?” Isä on juonut jo ennen tänne tuloaan, Kate ajatteli. Ei pidä päästää häntä vauhtiin. Hän yritti ohjata keskustelun pois perheyrityksen asioista. ”Pikkusiskoni on muotialalla”, hän selitti Sandralle. ”Meillä on kolme vuotta ikäeroa. Hannah ompeli jo lapsena vaatteita nukeilleen, kun minä leikin rikastuvani television tietovisailuissa.” Kate oli uppoutunut mietteisiinsä, kun tarjoilija kantoi pääruoat seurueen eteen. Mitä minä teen, jos Gus on samaa mieltä? Orkesteri palasi tauolta täyden ravintolasalin eteen. Kate oli vain tyytyväinen, kun kovaääninen musiikki tyrehdytti keskustelun. Hän ja Sandra eivät ottaneet jälkiruokaa, mutta Katen tyrmistykseksi isä tilasi pöytään pullon ravintolan kalleinta samppanjaa. ”Emme me tarvitse…” hän yritti sanoa isälleen. ”Älä ole tuollainen kitupiikki, Kate.” Doug Connellyn ääni kohosi sen verran, että viereisessä pöydässä istuvat kiinnittivät siihen huomiota. Katea ärsytti, mutta hän ei vastannut samalla mitalla. ”Minulla on vielä toinen tapaaminen”, hän sanoi paikaltaan nousten. ”Juokaa te Sandran kanssa se samppanja.” 14


Sandra etsi salista katseellaan julkisuuden henkilöitä. Eräs mies nosti hänelle lasiaan ja sai vastaukseksi häikäisevän hymyn. ”Tuo on Majestic. Hänen levynsä on kovassa nousussa myyntilistoilla.” Kuin jatkeena sille hän lausahti: ”Oli hauska tutustua, Kate. Kun minusta tulee kuuluisa, saatan pyytää sinua hoitamaan raha-asioitani.” Doug Connelly hohotti. ”Loistava ajatus. Ehkä Kate sitten jättää minut rauhaan.” Sitten hän lisäsi, liiankin kärkkäästi: ”Ei sentään. Olen ylpeä fiksusta pikkutytöstäni.” Tietäisitpä vain, mitä fiksu pikkutyttösi puuhailee, Kate mietti. Harmistuneena ja otsa huolesta rypyssä hän pyysi takkinsa ovimieheltä, astui marraskuisen illan viimaan ja viittoi itselleen taksin. Kate asui Upper West Sidessa osakehuoneistossa, jonka oli ostanut vuotta aiemmin. Asunto oli tilava, makuuhuoneita oli kaksi, ja tornitalon ikkunoista avautui näkymä Hudsonjoelle. Kate piti asunnostaan, mutta häntä suretti sen edellinen omistaja Justin Kramer. Kolmekymppinen sijoitusneuvoja oli joutunut myymään kotinsa alihintaan menetettyään työpaikkansa. Kauppoja tehtäessä Justin oli hymyillyt urhoollisesti ja ojentanut Katelle ruukkukasvin, jollaista hän muisti ihailleensa, kun oli käynyt katsomassa asuntoa ensimmäisen kerran. ”Robby kertoi, että ihastelit koristeananastani”, Justin sanoi viitaten vieressään istuvaan kiinteistönvälittäjään. ”Ostin sinulle samanlaisen tupaantuliaislahjaksi. Siinä keittiön ikkunalla tämä menestyy varmasti.” Kate muisti lahjan ja sen huomaavaisen antajan kuten usein ennenkin, kun astui pirteään asuntoonsa ja sytytti valot. Olohuoneen sisustus oli kauttaaltaan moderni. Vaaleanruskea sohva upottavine istuintyynyineen suorastaan kutsui ottamaan torkut. Sohvaryhmään kuuluvat nojatuolit oli suunniteltu mahdollisimman mukaviksi, niissä oli leveät kädensijat ja tukeva selkämys. Geometrisesti kuvioitu matto ja sen värejä toistavat irtotyynyt piristivät huoneen ilmettä. 15


Kate muisti, mitä Hannah oli sanonut nähtyään sisustuksen pian muuton jälkeen. ”Jestas sentään. Isä muisti aina mainostaa vieraille, että me käytämme vain oman tehtaan huonekaluja – ja nyt sinä sisustat oman kotisi täysin päinvastaiseen tyyliin.” Totta se oli. Olin kyllästynyt kuuntelemaan, kun isä kehuskeli täydellisillä jäljitelmillään, Kate ajatteli. Ehkä vielä joskus mieleni muuttuu, mutta toistaiseksi tyylini on tämä. Täydellinen jäljitelmä. Pelkkä ajatuskin tuosta sanaparista sai Katen vavahtamaan.

16


3 Mark Sloane aavisteli, että äidin kanssa sovittua läksiäisillallista syötäisiin raskaissa tunnelmissa eikä kyyneliltäkään ehkä vältyttäisi. Hänen sisarensa katoamisen 28. vuosipäivä lähestyi, ja hän itse oli muuttamassa New Yorkiin työn perässä. Sen jälkeen kun Mark oli valmistunut oikeustieteellisestä kolmetoista vuotta aiemmin, hän oli tehnyt uraa kiinteistölakimiehenä Chicagossa. Mark oli halannut äitiään lohdutukseksi ja pidätellyt omaa itkuaan. Tracey oli ollut hänen suuri sankarinsa. Isosisko oli kopitellut hänen kanssaan, kun hän oli aloittanut baseballin nappulaliigassa. Isosisko oli vienyt häntä elokuviin. Isosisko oli auttanut häntä läksyissä ja kertonut juttuja kuuluisista näyttelijöistä. ”Yllättävän moni elokuvatähti on kotoisin samanlaisesta pikkukaupungista kuin tämä”, hän oli sanonut. Mark muisti, miten hän oli varoitellut äitiään. ”Kun Tracey ilmoittaa uuden osoitteensa, et sitten yritä saada häntä palaamaan. Ei se onnistuisi kuitenkaan. Vastaat vain, miten hienoa on, kun hänestä tulee suuri tähti.” Se veto oli osoittautunut oikeaksi. Tracey oli kirjoittanut äidille säännöllisesti ja soittanut muutaman viikon välein. Hän oli saanut töitä tarjoilijana. ”Osaan hommani, ja juomarahaa tulee runsaasti. Käyn laulutunneilla. Pääsin mukaan yhteen pieneen musikaaliin. Teatteri oli pieni ja näytöksiä vain neljä, mutta oli upeaa seistä siellä lavalla.” Tracey oli matkustanut kolme kertaa New Yorkista kotiin pitkäksi viikonlopuksi. Kun Traceyn lähdöstä oli kulunut kaksi vuotta, äiti oli saanut puhelun New Yorkin poliisilta. Sisko oli kadonnut. Kahteen päivään Tracey ei ollut tullut töihin eikä vas17


tannut puhelimeen. Ravintolan omistaja Tom King oli huolestunut ja lähtenyt käymään tytön asunnolla. Kaikki oli näyttänyt olevan kunnossa. Tracey oli merkinnyt kalenteriinsa sille viikolle kaksi koe-esiintymistä. King oli kertonut poliisille, että Tracey oli jättänyt tulematta niistä ensimmäiseen. ”Jos tyttö ei ilmesty toiseenkaan koe-esiintymiseen, jotakin on sattunut.” Se vuosia sitten laadittu katoamisilmoitus pölyttyy jossain New Yorkin poliisin arkistossa muiden samanlaisten joukossa, Mark ajatteli kääntyessään lapsuudenkotinsa pihatielle. Harmaa puutalo valkeine ikkunanpuitteineen ja punaisine ovineen oli Markille tuttu ja aina yhtä sykähdyttävä näky. Hän pysäköi autonsa pihaan. Etuoven yläpuolella oleva ulkovalo valaisi ulkoportaita. Äiti antoi sen palaa aina koko yön, oli antanut jo pian 28 vuotta. Siltä varalta, että Tracey tulisi kotiin. Paahtopaistia, perunasosetta ja parsaa. Se oli ollut hänen vastauksensa, kun äiti oli kysynyt, mitä ruokaa hän toivoi äitinsä laittavan läksiäisillalliseksi. Kun Mark avasi oven, uunista kantautuva tuoksu kertoi, että tälläkin kertaa äiti oli toteuttanut hänen toiveensa. Martha Sloane kiiruhti keittiöstä poikaansa vastaan pyyhkien käsiään esiliinaansa. Hän oli jo 75-vuotias, ja nuoruusvuosien kapea uuma oli tukevoitunut huomattavasti. Hiukset olivat hopeanharmaat ja luonnonkiharat. Hän tervehti poikaansa lämpimällä rutistuksella. ”Olet taas kasvanut pari senttiä”, hän sanoi syyttävästi. ”Toivottavasti en”, Mark vastasi pontevasti. ”Nytkin on hankala ahtautua taksin kyytiin.” Mark oli 195-senttinen. Hän vilkaisi äitinsä pään yli ruokapöytään ja näki sen kauniiksi katettuna. ”Olet kaivanut perintöhopeat ja parhaan astiaston esiin.” ”Ne jäävät ihan liian vähälle käytölle”, Martha vastasi. ”Tee itsellesi paukku. Ja teepä muuten minullekin.” Äiti ei yleensä harrastanut cocktaileja. Mark tiedosti, että hän yritti urheasti olla ajattelematta nurkan takana odot18


tavaa tyttärensä katoamisen vuosipäivää. Kuka ties milloin hänellä olisi seuraavan kerran tilaisuus syödä yhdessä poikansa kanssa. Martha Sloane oli työskennellyt pikakirjoittajana oikeustalolla ja tiesi, että uudessa työssään hänen poikansa joutuisi alkuun paiskimaan pitkää päivää. Äiti otti Traceyn puheeksi vasta, kun he joivat jo kahvia. ”Tiedämme kumpikin, mikä päivä on lähestymässä”, hän sanoi puoliääneen. ”Kun olet New Yorkissa, voisitko patistaa poliisia tutkimaan uudelleen Traceyn tapausta? Nykyään on paljon enemmän keinoja selvittää kadonneiden kohtalo, vuosien takaakin. Jos sinä lakimiehenä marssit sinne kyselemään, sillä saattaa hyvinkin olla merkitystä.” Äiti epäröi hetken, mutta jatkoi sitten. ”Olen jo luopunut siitä toivosta, että Tracey olisi menettänyt muistinsa tai piileskelisi jostain syystä. Sydämessäni tiedän jo, että siskosi on kuollut. Mutta jos ruumis löytyisi, voisin haudata tyttäreni isänsä viereen ja saisin rauhan. Haluaisin tietää, että kun minun aikani kahdeksan tai kymmenen vuoden päästä koittaa, Tracey odottaa siellä isän kanssa.” Hän yritti pidätellä kyyneleitään. ”Haluan polvistua Traceyn haudalle ja rukoilla, niin kuin Danny Boy -laulussa.” Kun he nousivat pöydästä, Martha sanoi reippaasti: ”Olisi mukava pelata Scrabblea. Olen opetellut pari kiperää uutta sivistyssanaa. Mutta sinut tuntien et ole vielä edes aloittanut pakkaamista, vaikka lentosi lähtee huomenna iltapäivästä.” ”Tunnet minut ihan liian hyvin”, Mark vastasi äidilleen virnistäen. ”Äläkä yhtään höpsi mistään kahdeksasta tai kymmenestä vuodesta. Vietät takuulla vielä satavuotisjuhliasi.” Hän halasi äitiään lujasti ovensuussa ja kysyi sitten: ”Sammutatko ulkovalon, kun käyt nukkumaan?” Äiti pudisti päätään. ”En, se saa jäädä palamaan. Siltä varalta…” Lauseen loppu jäi roikkumaan ilmaan, mutta sanomattakin Mark tiesi, miten se olisi jatkunut. ”Siltä varalta, että Tracey tulee yöllä kotiin.” 19


Huikaiseva jännityskertomus sisaruksista, joita vainoaa menneisyyden synkkä salaisuus Viehättävä ja menestyksekäs Kate Connelly makaa koomassa jouduttuaan outoon räjähdykseen. Samassa onnettomuudessa kuolee vanha ja kärttyisä Gus, Katen isän entinen alainen. Miksi Kate ja Gus olivat yhdessä keskellä yötä? Mystinen onnettomuus tuntuu liittyvän vuosikymmeniä sitten tapahtuneeseen nuoren naisen selvittämättömään katoamiseen. Pian myös Katen sisko Hannah imeytyy menneisyyden pyörteeseen, jonka pohjalla odottaa kammottava totuus: joku tarinan henkilöistä ei olekaan se, joka väittää olevansa.

84.2 ISBN 978-951-31-6802-5 www.tammi.fi


Clark, Mary Higgins: Kuin kaksi marjaa (Tammi)