A. S. Byatt: Ragnarök - jumalten tuho (Tammi)

A. S. Byatt Ragnarรถk j um a lt e n

t u ho

A. S. Byatt

Ragnarรถk jumalten tuho Suomentanut Titia Schuurman

KuSTAnnuSoSAKeyhTiรถ TAmmi helSinKi

Teos on suomennettu eu:n Kulttuuri-ohjelman tuella.

lainaukset Runo-eddasta suomennettu pääosin Aale Tynnin suomennoksia noudatellen.

Sitaatin Karen Armstrongin teoksesta Myyttien lyhyt historia suomentanut marja haapio.

Sitaatin nietzschen teoksesta Tragedian synty suomentanut Jarkko S. Tuusvuori.

englanninkielinen alkuteos Ragnarok. The End of Gods ilmestyi isossa-Britanniassa 2011.

Copyright © A. S. Byatt, 2011 The right of A. S. Byatt be identified as the Author of this Work has been asserted by him in accordance with Copyright, Designs and Patent act 1988.

Published by arrangement with Canongate Books ltd, edinburgh.

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakehtiö Tammi 2013 Painettu eu:ssa iSBn 978-951-31-3894-3

Ă„idilleni K. m. Drabblelle, joka antoi minulle teoksen Asgard and the Gods.

Nimistä

Tämä tarina on rakennettu monista tarinoista, jotka on kerrottu islanniksi, saksaksi ja monella muulla kielellä. myytin henkilöiden nimet vaihtelevat tarinasta toiseen. iduna on sama henkilö kuin idun. Jørmungandr eli Jörmungander voidaan kirjoittaa monella eri tavalla. olen mieluummin käyttänyt useita eri kirjoitusasuja kuin pyrkinyt keinotekoiseen yhtenäisyyteen. myytit muuttuvat ihmisen mielessä kerronnasta toiseen – yhtä oikeaa versiota ei ole.

7

Wodanin villi mets채stys

laiha lapsi sota-aikana laiha lapsi oli kolmivuotias, kun maailmansota alkoi. hän muisti juuri ja juuri sotaa edeltävän ajan, jolloin hunajaa ja kermaa ja munia oli yllin kyllin, kuten hänen äitinsä usein kertoi. lapsi oli laiha, sairaalloinen ja luiseva, kuin vesilisko, ja hänen hiuksensa olivat hennot kuin auringon valaisema savu. Aikuiset sanoivat hänelle: älä tee tätä, varo tekemästä tuota, koska ”nyt on sota”. elämä oli tila, jossa oli sota. Voi silti olla, että kohtalo paradoksaalisesti säästi lapsen hengen juuri siksi, että hänen perheensä jätti taakseen teräskaupungin rikinkatkuisen ilman ja savuavat piiput ja siirtyi pieneen maaseutukaupunkiin suojaan vihollisen pommikoneilta. lapsi kasvoi englannin maaseudun arkisessa paratiisissa. Viisivuotiaana hän kulki kahden mailin koulumatkansa pitkin kevätesikoiden, leinikkien, tuhatkaunojen ja virnojen peittämiä niittyjä, ohi pensasaitojen, jotka pursuivat kukkia ja sitten marjoja: oratuomea, orapihlajaa, koiranruusuja, siellä täällä saarnipuukin noenmustine silmuineen. Silmujen puhjetessa lapsen äiti 9

sanoi aina ”musta kuin saarnennuput otsalla maaliskuun”. hänen äitinsäkin kohtalo oli paradoksaalinen. Koska oli sota, laki salli äidin elää älyllistä elämää, opettaa älykkäitä poikia, mikä ei ennen sotaa ollut luvallista naimisissa oleville naisille. laiha lapsi oppi lukemaan hyvin varhain. hänen äitinsä oli läsnäolevampi ja kiltimpi silloin, kun oltiin tekemisissä kirjan sivulle ryhmiteltyjen kirjainten kanssa. lapsen isä oli poissa. hän oli ilmassa, sodassa, Afrikassa, Kreikassa, Roomassa, maailmassa joka oli olemassa vain kirjoissa. lapsi muisti hänet. hänellä oli kullanpunaiset hiukset ja kirkkaansiniset silmät, kuin jumalalla. laiha lapsi tiesi, vaikka ei tiennyt tietävänsä, että isojen ihmisten elämää varjosti parhaillaan pelko lähestyvästä tuhosta. heidän tuntemansa maailman loppu oli käsillä. englannin maaseudun maailma ei tuhoutunut toisin kuin monet muut maailmat, sitä eivät armeijat tallanneet jalkoihinsa eivätkä moukaroineet liejuksi. Pelko oli kuitenkin alati läsnä, vaikka kukaan ei puhunutkaan siitä laihalle lapselle. Sielunsa sopukoissa lapsi tiesi, että hänen heleä isänsä ei palaisi. Aina vuoden vaihtuessa perhe siemaili siideriä ja nosti maljan isän turvalliselle paluulle. laiha lapsi tunsi epätoivoa tietämättä tuntevansa sitä.

10

yggdrasil-saarni

maailman loppu Alku laiha lapsi mietti vähemmän (ainakin jälkikäteen ajatellen) sitä, mistä hän itse oli tullut, ja enemmän vanhaa kysymystä siitä, miksi on olemassa jotakin sen sijaan, ettei olisi mitään. hän hotki petomaisen ahnaasti tarinoita, rivikaupalla mustia merkkejä valkoisella pohjalla, merkkejä joista rakentui vuoria ja puita, tähtiä, aurinkoja ja kuita, lohikäärmeitä, kääpiöitä ja metsiä, joissa piili susia, kettuja ja pimeyttä. Peltojen poikki kulkiessaan hän kertoi omia tarinoitaan, tarinoita hurjista ratsastajista ja syvistä lammista, kilteistä olennoista ja ilkeistä noita-akoista.

Joskus hieman isompana hän tutustui kirjaan nimeltä Asgård ja jumalat. Se oli jykevä, vihreisiin kansiin sidottu teos, jonka kannessa oli kiehtova, kiihkeä kuva odinin Villistä metsästysseurueesta kiitämässä ratsain halki sahalaitaisten salamoiden halkoman pilvitaivaan ja myssypäisestä kääpiöstä, joka katseli seuruetta huolestuneena pimeän maanalaisen onkalonsa ovelta. Kirja oli täynnä salaperäisiä, äärettömän yksityiskohtaisia teräspiirroksia 12

susista ja kuohuvista vesistä, ilmestyksistä ja kelluvista naisista. Se oli tieteellinen teos, ja laihan lapsen äiti olikin käyttänyt sitä apuna valmistautuessaan muinaisislannin ja muinaisnorjan tentteihin. Kirja oli kuitenkin saksalainen. Se pohjautui tohtori W. Wägnerin teokseen. laihalla lapsella oli tapana lukea kirjat kannesta kanteen. hän luki kirjan johdannon, jossa puhuttiin ”vanhan germaanisen maailman, sen salaisuuksien ja ihmeiden” löytämisestä uudelleen. Ajatus germaaneista, saksalaisista, hämmensi lasta. hän näki unia, joissa hänen sänkynsä alla oli saksalaisia, jotka olivat syösseet hänen vanhempansa vihreään monttuun pimeään metsään ja sahasivat nyt sängyn jalkoja poikki päästäkseen tuhoamaan hänet. Keitä nuo vanhat germaanit olivat, toisenlaisiako kuin nykyiset saksalaiset, jotka kylvivät kuolemaa yötaivaalta?

Kirjassa sanottiin myös, että nämä tarinat kuuluivat ”pohjoisille” kansoille, norjalaisille, tanskalaisille ja islantilaisille. englannissa laiha lapsi oli pohjoisen väkeä. hänen perheensä oli kotoisin seudulta, jonka viikingit olivat valloittaneet ja asuttaneet. nämä olivat hänen tarinoitaan. hän mieltyi kirjaan intohimoisesti. hän luki sitä paljolti yömyöhään, peiton alla taskulampun valossa tai makuuhuoneen lattialla kirja työnnettynä ovenraosta haileaan valoläikkään, joka lankesi pimennetylle porrastasanteelle. Toinen kirja, jota hän luki yhä uudelleen, oli John Bunyanin Kristityn vaellus. hän tunsi luissaan epäilyksen suohon juuttuneen Kristityn lamauttavan raskaan taakan, hän seurasi tämän matkoja 13

erämaassa ja Kuoleman varjon laaksossa ja kohtaamisia epätoivo-jättiläisen ja Apollyon-vihollisen kanssa.

Bunyanin tarinassa oli selvä sanoma ja merkitys. Sitä ei Asgårdissa ja jumalissa ollut. Se kirja kertoi mysteeristä, siitä miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mahtavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen lopun. Kaiken lopun. yksi kirjan kuvista esitti Riesengebirgen kallioita. Rotkossa virtaavan joen yläpuolella kohosi korkeita kalliomöhkäleitä, joilla oli piirteettömät pääntapaiset ja tynkämäiset kädentapaiset, ja niiden ympärillä kivipylväitä, jotka eivät muistuttaneet mitään elollista. Toinen rotkon rinteistä oli harmaiden, teräväkärkisten puunlatvojen verhoama. etualalla jokirannassa oli pikkuruisia, muurahaismaisia, lähes näkymättömiä ihmisiä, jotka tuijottivat ylös. hahmojen ja lukevan lapsen välissä leijui aavemaisia pilvihuntuja. lapsi luki: legendat jättiläisistä ja lohikäärmeistä kehittyivät asteittain, kuten kaikki myytit. Aluksi nämä oudot olennot samastettiin kallioihin ja rotkoihin, sitten luonnonmuodostelmista tuli niiden asuinpaikkoja, ja lopulta niitä alettiin pitää erillisinä persoonina ja ne saivat oman valtakuntansa, Jotunheimin.

Kuva tuotti lapselle outoa, kiihkeää iloa. Vaikka hän ei olisikaan osannut pukea tietoaan sanoiksi, hän tiesi että ilon lähteenä oli nimenomaan näiden kallioiden 14

muodottomuus, niin pikkutarkasti kuin ne olikin kuvattu. lukijan silmän tehtävänä oli tehdä ne eläviksi, ja niin se tekikin yhä uudelleen, joka kerta eri tavoin eläviksi, kuten taiteilija oli tarkoittanutkin. lapsi oli niittykävelyillään huomannut, että kaukana siintävä pensas tai puupölkky saattoi hetken ajan olla kyyryssä ärisevä koira ja riippuva puunoksa taas kiiltäväsilmäinen käärme, jonka suusta vilkkui kaksihaarainen kieli.

Juuri tästä katsomisen tavasta nuo jumalat ja jättiläiset kumpusivat.

Kivijättiläiset herättivät lapsessa halun kirjoittaa. ne täyttivät maailman pelottavalla energialla ja voimalla. hän näki niiden muodottomat kasvot tiiraillessaan itseään kaasunaamarinsa kuonon takaa ilmahälytysharjoituksissa.

Alakoulun lapset kävivät aina keskiviikkoisin uskontotunneilla lähikirkossa. Kirkkoherra oli kiltti, ja hänen päänsä yllä oli väri-ikkuna, josta paistoi valo.

Kuvat ja laulut kertoivat kiltistä Jeesuksesta, lauhkeasta ja lempeästä. yhdessä kuvassa Jeesus saarnasi metsäaukealla tarkkaavaiselle seurakunnalle, joka koostui söpöistä eläimistä, kaniineista, peuranvasasta, oravasta ja harakasta. Kuvan eläimet olivat todentuntuisempia kuin jumalainen ihmishahmo. laiha lapsi yritti tuntea jotakin katsoessaan kuvaa, mutta ei onnistunut. lapsille opetettiin rukoilemista. laihan lapsen mielessä heräsi aavistus syntisyydestä, kun hän tunsi lausu15

miensa sanojen katoavan pumpuliseen olemattomuuden pilveen. hän oli lapseksi melko looginen. hän ei ymmärtänyt, miten se kiltti, ystävällinen ja hyvä Jumala, jota he rukoilivat, saattoi tuomita koko maailman sen syntien tähden ja hukuttaa sen vedenpaisumukseen tai tuomita ainoan Poikansa inhottavaan kuolemaan kaikkien puolesta. eikä se kuolema näyttänyt paljon auttaneen. maailmassa oli sota.

Kenties aina olisi sota. Vastapuolen sotilaat olivat pahoja ja kadotukseen tuomittuja, tai ehkä he olivatkin inhimillisiä ja kärsiviä. laiha lapsi ajatteli, että nuo molemmat tarinat – herttainen, pumpulisen lauhkea ja lempeä jumala ja barbaarinen, uhreja vaativa jumala – olivat ihmisen kehitelmiä, kuten Riesengebirgen jättiläisten elävyyskin. Kumpikaan tarina ei herättänyt hänessä kirjoitushalua eikä ruokkinut hänen mielikuvitustaan. ne turruttivat sen. hän yritti ajatella, että nämä ajatukset tekivät hänestä ehkä syntisen. hän oli kenties kuten Kristityn vaelluksen Tietämätön, joka lankesi kuiluun taivaan portilla. hän yritti tuntea itsensä syntiseksi. mutta hänen mielensä kaartoi toisaalle, sinne missä se sai elää.

16

yggdrasil, maailmansaarni minä tiedän saarnin, se on yggdrasil, valkosora vihmoo sen korkeaa vartta.

Alussa oli puu. oli kivinen pallo, joka syöksyi tyhjyyden halki. Sen kuoren alla oli tulta. Kivet kiehuivat, kaasut kihisivät. Kuoreen puhkesi kuplia. Vierivään palloon takertui tiheää suolavettä. Sen pinnalla liukui liejua, ja liejussa häilyi muotoja. mikä tahansa pallon pinnan piste on sen keskipiste, ja puu oli sen keskipisteessä. Se piti maailmaa koossa niin ilmassa kuin maassakin, valossa ja pimeässä, ihmisen mielessä.

Puu oli valtaisa olio. Se työnsi juurineulojaan paksuun maanpeitteeseen. Sokeiden juurenkärkien perässä seurasivat rihmat ja köydet ja touvit, jotka tunnustelivat ja tarttuivat ja tutkivat. Puun kolme juurta ulottuivat niittyjen ja vuorten alle, midgårdin, keskimaan alle, kauas Jotunheimiin, jääjättien kotiin, ja alas pimeään, helin huuruihin.

Puun korkea runko rakentui tiiviistä, sisäkkäisistä puurenkaista, jotka laajenivat ulospäin. Aivan sen kuoren alla oli kimpuissa putkia, jotka vetivät vettä katkeamattomina 17

patsaina ylös oksiin ja latvukseen. Puun voima pani veden virtaamaan ylös lehtiin, jotka avautuivat auringon valossa ja sekoittivat vedestä, ilmasta ja maasta uutta vihreyttä, liikkuivat tuulessa ja imivät sateen itseensä. Puun vihreys söi valoa. yön pimetessä puu antoi valoa takaisin, se hohti hämärässä hetken kuin kalpea lamppu.

Puu söi ja tuli syödyksi, se ravitsi itseään ja antoi ravintoa. Sen juurakon valtava maanalainen verkko ja valtatie oli kauttaaltaan täynnä sienirihmoja, jotka käyttivät juuria ravinnokseen, luikertelivat niihin aina solujen sisuksia myöten ja imivät niistä elinvoimaa. Vain silloin tällöin nuo kukoistavat rihmaoliot työntyivät metsänpohjan tai kaarnan alta esiin ruokasieniksi ja myrkkysieniksi, kirkkaanpunaisiksi, valkosyyläisiksi, nahansitkeiksi sieniksi, hauraiksi, kalpeapintaisiksi sateenvarjoiksi tai puumaisiksi, monikerroksisiksi ulkonemiksi suoraan kaarnan kylkeen.

Tai sitten ne nousivat oman vartensa varassa ja muodostivat kuukusia, jotka puhkesivat ja levittivät itiöitä kuin savupöllähdyksiä. ne käyttivät puuta ravintonaan mutta toivat myös sille ravintoa, hienoisia hiukkasia, jotka nousivat vesipatsaiden mukana. maaperässä oli matoja, jotkin sormenpaksuisia ja toiset hiuksenhienoja, ne työnsivät tylpän kuononsa maan läpi, söivät juuria ja erittivät juurille ravintoa. Kaarnassa vilisi kuoriaisia, toiset metallinhohteisia ja toiset ruskeita kuin kuollut puu, ne jyystivät ja puhkoivat, lisääntyivät ja söivät. Tikat porasivat reikiä kaarnaan ja söivät pulleita toukkia, jotka söivät puuta. ne välähtelivät oksistossa vihreinä 18

ja karmiininpunaisina, mustina, valkoisina ja tulenhehkuisina. hämähäkit riippuivat silkkilangoissaan, kiinnittivät hienorakenteisia verkkojaan lehtiin ja oksankärkiin, metsästivät luteita, perhosia, pehmeitä yökkösiä ja pönäkästi tepastelevia sirkkoja. muurahaiset vyöryivät raivoisina armeijoina tai hoitivat makeita kirvoja, silittelivät niitä hennoilla tuntosarvillaan. oksanhaarojen painanteisiin syntyi lammikoita ja niissä versoi sammalia ja uiskenteli kirkkaanvärisiä puusammakoita, jotka munivat hauraita munia ja hotkivat nytkähteleviä ja kerälle kiertyviä pikkumatoja. linnut lauloivat oksankärjissä ja rakensivat kaikenlaisia pesiä, savimaljoja, pörröisiä pusseja, pehmeitä heinillä vuorattuja kulhoja, piilopesiä kaarnankoloihin. Puun pintaa kuovittiin ja kaiveltiin yltympäriinsä, sitä puhkottiin ja järsittiin, hienonnettiin ja muhennettiin. laveassa oksistossa eli muitakin olentoja, niin kerrottiin. Tarinoiden mukaan puun latvuksessa seisoi kotka, joka lauloi välinpitämättömästi menneisyydestä, nykyhetkestä ja tulevasta. Sen nimi oli hraesvelgr, ’lihannielijä’, ja sen siiveniskut panivat tuulet viuhumaan ja myrskyt pauhaamaan. Jättimäisen linnun silmien välissä seisoi jalo Vedrfölnir-haukka. Puun jykevillä oksilla laidunsi neljä uroshirveä, Daínn, Dvalinn, Dúneyrr ja Duraþror, sekä vuohi heidrún, jonka utareet tiukkuivat hunajasimaa. Puuhakas musta orava Ratatöskr, ’porahammas’, vilisti puun latvan ja juuren väliä kantaen pahansuopia viestejä latvuksen linnulta valppaalle mustalle nidhøggr-lohikäärmeelle, joka lepäsi juurakon ympäri kiertyneenä ympärillään 19

lauma kiemurtelevia matoja. nidhøggr kalusi puun juuria, ja ne uudistuivat jälleen.

Puu oli suunnattoman suuri. Sen oksistossa ja siimeksessä kohosi korkeita saleja ja palatseja. Se oli oma maailmansa.

Puun juurella oli mittaamattoman syvä musta lähde, jonka tummat vedet antoivat juojalleen viisautta tai ainakin ymmärrystä. lähteen partaalla istuivat kohtalottaret, nornat, jotka olivat kenties tulleet Jotunheimista. urd näki menneisyyden ja Werdandi nykyisyyden, ja Skuld tuijotti tulevaisuuteen. lähde oli sekin nimeltään urd. Kohtalottaret olivat kutojattaria, he punoivat kohtalon lankoja. he olivat Puun hoitajia ja vartijoita. he kastelivat puuta lähteen mustalla vedellä. he ruokkivat sitä puhtaalla valkealla aurr-savella. niin se lahosi ja hupeni hetki hetkeltä. niin se alati uudistui.

20

Rándrasill Ruskolevämetsissä kasvoi jättiläismäinen päärynälevä, Rándrasill, meripuu. Se oli tarrautunut merenalaiseen kallioon lujalla tyvilevyllä, josta sen runko nousi piiskamaisena, mastoja ja kurkihirsiä korkeampana. Runko nousi nousemistaan meren syvyyksistä aina pintaan asti, joka oli milloin peilityyni, milloin tuulten pieksämä tai laiskasti keinuva. Veden ja ilman rajakohdassa runko levisi sekovarsien ja liuskojen tiheiköiksi, joita kutakin kannatteli niiden tyvessä oleva kaasurakkula. Sekovarret haaroivat kuin maalla kasvavan Puun oksat, ja niissä kulki juovina vihreitä soluja, jotka söivät valoa. merivesi suodattaa punaisen valon, vedessä kelluva tomu ja roskat taas sinisen; syvällä hämärässä kasvavat vesikasvit ovat enimmäkseen punaisia väriltään, kun taas pinnalla keinuvat tai vuorovetten huuhtelemiin rantatöyräisiin kiinnittyneet kasvit voivat olla säkenöivän vihreitä tai kimaltavan keltaisia. meripuu kasvoi hyvin nopeasti. Siitä repeili liuskoja ja niiden sijaan versoi uusia, sekovarret levittivät uutta levärihmastoa maidonvalkeina tai vihreinä pilvinä, liikkuvina olentoina, jotka uivat vapaasti kunnes tarrautuivat kal lioon.

21

Vesimetsässä syötiin ja tultiin syödyksi, kuten maapuunkin juuristossa ja oksistossa. meripuussa laidunsivat limakotilot ja merietanat, jotka rapsuttivat elävää ainetta hitusina irti niin eläimistä kuin kasveistakin. Sienieläimet imivät puun varsitiheikköä siivilöiden siitä ravintohiukkasia, ja merivuokot tarrautuivat tarrautuvaan levään ja aukoivat ja sulkivat turpeita, ripsureunaisia suitaan. Saksekkaat, sarvikuoriset oliot, katkaravut ja langustit, käärmetähdet ja hiustähdet ruokailivat.

Piikikkäät, pallomaiset merisiilit kiertelivät ja pureksivat. Äyriäisiä oli lukemattomia: vuokkorapuja, hämähäkkirapuja, skorpionirapuja ja piikikkäitä kivirapuja, naamiorapuja, pyöreitä rapuja, syötäviä rapuja, satamarapuja, uivia rapuja, kulmikkaita rapuja, kukin omalla alueellaan samoten. oli merimakkaroita, katkoja, simpukoita, hanhenkauloja, vaippaeläimiä ja monisukasmatoja. ne kaikki söivät leväpuuta ja ruokkivat sitä jätöksillään ja jäänteillään. merellisessä metsässä keinui, liukui ja purjehti olentoja, jotka saalistivat ja joutuivat saaliiksi. Jotkin niistä olivat vesikasveiksi naamioituneita kaloja – merikrotteja, jotka olivat verhoutuneet leijuviin huntuihin kuin sargassolevät, ja raitalehvähevosia, jotka leijuivat vedessä aivan levämuodostelmien näköisinä, kietoutuneina huiveihin ja viireihin, jotka olivat kuin repaleisia kasvustoja. oli myös valtavia kaloja, joiden liuskaiset ruumiit taittoivat valoa, ne väijyivät varjoina varjoissa ja niiden keinuvat kupeet vaihtoivat väriä valon virratessa ja siilautuessa veden läpi.

22

meripuuta ympäröi kokonainen merikasvillisuuden maailma, valtavista rakkolevämetsistä taarileviin, jouhileviin, päärynäleviin, sahalaitaleviin, solmuleviin, kombuleviin ja päivänvarjoleviin. Suuret ja pienet kalat uivat puun ohi parvina, silakat kaartelevina, tiuhaan pakkautuneina palloina, tonnikalat taas säntäilevinä laumoina. lohet sivusivat sitä pitkillä matkoillaan – kuningaslohet, hopealohet, punalohet, kyttyrälohet, koiralohet ja kirsikkalohet. liemikilpikonnat laidunsivat puun sekovarsissa. Kaikenmuotoiset hait liukuivat sulavasti: kettuhait, makrillihait, sillihait, harmaahait, leopardihait, sumuhait, sitruunahait ja haukkahait, saaliiden saalistajien saalistajat. Suuret valaat repivät jättiläiskalmareita syvyyksistä tai siivilöivät planktonia suunsa valtavalla seulalla. meripuun latvuksessa pesi kaikenlaisia olentoja, kuten maailmansaarnessakin. merisaukot rakensivat kehtoja ja keinuivat sekovarsissa käännellen touhukkaasti äyriäisiä ja merisiilejä etukäpälissään. Delfiinit tanssivat ja lauloivat, naksuttelivat ja vihelsivät. merilinnut kirkuivat taivaalla ja iskeytyivät veteen kuin nuolet. Aurinko ja kuu vetivät vesimassoja milloin mihinkin suuntaan. Vuorovedet ryömivät hiekkarannoille, imeytyivät lahdelmiin, murtuivat valkein pitsipärskein kalliopintoja vasten, vyöryivät ulapalta jylhinä aaltoina tai tihkuivat ja luikersivat jokisuistoissa. meripuun tyvilevy oli kiinnittynyt merenalaiseen vuorenrinteeseen hyvin syvällä, syvimmässä kolkassa minne auringon tai kuun valonpilkahdus enää ylsi. elämää oli vielä syvemmälläkin. oli pimeyden asukkaita, joiden 23

A. S. BYATT

”Kuka kaipaa jumalia, kun meillä on Byattin kaltaisia taiteilijoita?”

The Observer

”Perinteisen romaanin ahtaasta muodosta irrottautuneen Byattin proosa ei ole koskaan ollut yhtä kesyttömän kaunista.”

Daily Telegraph

84.2 | www.tammi.fi | iSBn 978-951-31-3894-3