Roslund, Anders: Sä kasvoit neito kaunoinen (WSOY)

Mahdoton laskea käsistään.

Näyttämönä on Albania ja Tukholma, ja miten Roslund saakin päivistä, tunneista, minuuteista ja sekunneista aikaan näin kouristavan keitoksen!

– EXPRESSEN

SÄ KASVOIT NEITO KAUNOINEN

SÄ KASVOIT NEITO KAUNOINEN

WSOY

ANDERS ROSLUND Sร KASVOIT NEITO KAUNOINEN Suomentanut | Annamari Typpรถ

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Ruotsinkielinen alkuteos Jamåhonleva © Anders Roslund 2019 published by agreement with salomonsson agency Suomenkielinen laitos © Annamari Typpö ja WSOY ISBN 978-951-0-44939-4 Painettu EU:ssa

Â

aikaisemmin

Olen viisi vuotta.

Melkein tasan.

Sen minä tiedän. Viisi vuotta ja pari päivää ja pari yötä.

Tuntuu kuin se olisi ollut ihan äsken, kun istuin keittiönpöydän ääressä äidin ja isän välissä ja Eliotia ja Juliaa vastapäätä ja puhalsin sammuksiin viisi kynttilää yhdellä kertaa, ne olivat keskellä kakkua ja punaisia ja oli niissä ehkä vähän sinistä myös, mutta ihan alhaalla vain, jos oikein tarkkaan katsoi.

Pari päivää ja pari yötä.

Yskäisen niin kuin minulla on tapana ja olen vähän iloisen näköinen, teen usein sillä tavalla kun laulan. Tykkään tästä laulusta niin kovasti.

Sä kasvoit neito kaunoinen. Jos laulan kovaa, ääni pomppaa kattoon ja seiniin ja sieltä heti takaisin minun syliini, niin että voin pyydystää sen, pitää siitä kiinni.

Sä kasvoit neito kaunoinen. Sä kasvoit neito kaunoinen.

Kun laulan, en kuule telkkaria. Lastenohjelmia. Olen katsellut niitä melkein koko päivän. Ihan niin kuin eilenkin. Ja eilisen eilen. Ennen en saanut. Nyt saan.

Nousen ylös, on vaikea istua lattialla kun jalat haluavat liikkua, ja usein ne haluavat. Hypin ulos olohuoneesta, se on suuri ja minun pitää olla siellä varovainen, sohva on melkein uusi ja pöytä on lasia, siihen ei saa koskea, muuten siihen tulee sormen kuvia.

Hypin koko matkan Eliotin huoneeseen, hänellä on oikea työtuoli ja hän istuu siinä, lampussa on valo ja hän teeskentelee lukevansa, mutta minä näen että hän on vain avannut kirjan ja asettanut sen eteensä.

Hän kyllä osaa lukea, sen minä tiedän, hänhän on jo toisella luokalla.

Eliotista on tullut viime päivinä kiltimpi. Se johtuu varmaan siitä kun minulla oli synttärit. En ole enää neljä, olen iso. Hän ei enää edes töni minua kauemmas autoradasta, vaikka tavallisesti nostaa sen aina 7

kaapin päälle niin etten minä ylety siihen. Ja hän antaa minun voittaa kaksi kertaa sillä sinisellä autolla, jonka katossa on keltainen raita, sitä hän ei koskaan ennen tehnyt.

Minä hypin aina yhdellä jalalla. Yhdellä kerrallaan. Jos hypin vahingossa kahdella, minun pitää mennä takaisin ja hyppiä uudelleen. Sen minä olen itse keksinyt.

Julian huoneessa on nukkekoti. Vanha. Siihen ei saa koskea. Jos kosken, Julia juoksee heti minun huoneeseeni ja koskee minun nukke­ kotiini, ravistelee sitä lujaa. Mutta nyt isosisko nukkuu. Mahallaan, kasvot toiseen suuntaan. Julia ei näe mitään, ei huomaa että monet huonekalut, joiden pitäisi olla ylimmässä kerroksessa, ovat muuttaneet alakertaan.

Nyt ei parane hyppiä. Muuten hän huomaa minut. Minun pitää hiipiä ulos. Jos Julia herää ja näkee minut ja nukkekodin, hän alkaa huutaa ja ehkä mottaa minua käsivarteen. Äiti istuu tuolilla keittiössä, nauraa vähän. Mitään ei kyllä kuulu, mutta hänen suunsa näyttää iloiselta, kun hän katsoo hyppiviä viisivuotiaita jalkoja. Äiti on ollut jo kauan iloinen, se on hyvä, silloin kun äiti nauraa ei haittaa yhtään, jos keltaista appelsiinimehua vähän valuu leukaa pitkin ja lattialle, kun sitä juo suoraan pitkulaisesta pahvitölkistä, tai jos kaataa keittiönpöydälle fariinisokeria ja vehnäjauhoja ja leipoo vähän. Otan kiinni pöydänreunasta ja kiskon itseni ylös, istun äidin polvelle. Silloin hänen kanssaan on aina helppo jutella, kun voin painaa korvan hänen vatsaansa ja rintaansa vasten ja kuunnella ääntä, joka on olemassa jossain siellä syvällä sisällä jo ennen kuin se tulee ulos.

Kun olen istunut äidin kanssa, hypin yleensä yhdellä jalalla eteiseen nitisevän korituolin luokse, isän luokse. Isä istuu usein siinä, lukee paljon lehtiä, ehkä kenkien ja takkien ja sateenvarjotelineen seurassa on hiljaisempaa. Minä kuuntelen. Joo-o, kyllä on, hiljaisempaa. Ja tuoli on iso, vähän niin kuin nojatuoli, minä mahdun isän viereen, hän varmasti haluaa, että istun sillä tavalla, niin hän voi liikuttaa käsiään ja selailla lehtiä, jotka kahisevat ja ovat isoja.

Eliot ja Julia ja äiti ja isä. Tykkään heistä nyt vieläkin enemmän kuin ennen. Saan puhua niin paljon kuin haluan. Ja he kuuntelevat.

On kiva täyttää viisi vuotta.

8

Ja sen jälkeen täyttää pari päivää ja pari yötä lisää.

Minä alan taas laulaa. Sä kasvoit neito kaunoinen. Sä kasvoit neito kaunoinen. Laulan kovaa, niin kovaa, ettei minun tarvitse kuulla, että ovikello soi. Ja että se soi uudelleen. Mutta sitten minä en enää laula ja silloin minä kuitenkin vähän kuulen ja hyppään alas isän tuolilta ja juoksen niin lujaa kuin pystyn, ja jos seison varpaillani ja hyppään suoraan ylöspäin, yletyn nappulaan jota täytyy vääntää, jos haluaa avata oven. Äiti on opettanut. Että ovi täytyy laittaa lukkoon. Että kiiltävän rautanappulan täytyy aina näyttää suorassa olevalta hymysuulta, ei nenältä.

Nyt yritän vääntää sitä toiseen suuntaan.

9

Kaunis ovi.

Voimakasta, tummaa puuta, 1900-luvun alusta. Se on selvästi samaa lajia kuin vaimea soittoääni, joka varovasti täyttää rappukäytävän pyöristetyt, vähän liian syvät askelmat, katon, joka odottaa valkeana ja lähes ujon viehkeänä kaiken yllä, ja kukallisen tapetin joka kerros kerrokselta näyttää kasvavan enemmän ja enemmän ulos seinästä. Ewert Grens seisoo kerrostaloasunnon ovella Tukholman keskustassa ja soittaa kolmannen kerran ovikelloa.

– Tuolla sisällä on joku. Ääniä kuuluu kaiken päivää. Olohuoneen lattian läpi ja eteisen lattian läpi ja jopa kylpyhuoneen lattian läpi.

Onko teillä aavistustakaan, miten hyvin äänet kulkeutuvat ylöspäin heikkenemättä lainkaan?

Ohut ärsyttävä ääni on hitaasti tullut aina vain lähemmäksi hänen selkänsä takana. Grens ei käänny ympäri, ei vastaa, vaan soittaa ovikelloa neljännen kerran.

– Joku laulaa – yksi lapsista, olen aivan varma, heillä on kolme. Ja televisio, siltä se kuulostaa, se on ollut päällä ainakin pari vuorokautta.

Eikä vain päivällä vaan myös yöllä. Se olin minä joka soitin, siis tein hälytyksen, asun yläpuolella olevassa huoneistossa.

Rikoskomisario vilkaisee takanaan seisovaa ihmistä. Mies, neljissä­ kymmenissä, kädet puuskassa, sitä tyyppiä josta hän ei pidä vaikkei tiedäkään miksi, niin vain on. Sitä tyyppiä joka kumartuu kohti ovea, painaa korvansa tummaa puuta vasten ja kuuntelee.

– Sä kasvoit neito kaunoinen.

– Mitä?

– Laulu, se lapsi. Sä kasvoit neito kaunoinen. Kuulen kun hän laulaa.

Naapuri, ilmeisesti juuri tämä, oli tehnyt ilmoituksen omituisista äänistä.

10

Ja myöhemmin toisen, kun omituiset äänet olivat muuttuneet omituiseksi hajuksi.

– Nyt minun on pyydettävä teitä palaamaan omaan asuntoonne.

– Mutta sehän olin minä joka…

– Kyllä, ja se oli hyvin tehty. Mutta nyt teidän on syytä mennä kotiin.

Minä hoidan tämän.

Grens odottaa, kunnes on varmasti yksin, ja painaa sitten ovikelloa vielä viimeisen kerran, nyt aavistuksen pidempään. Kun kukaan ei avaa, hän kumartuu ja aikoo raottaa postiluukkua, mutta ei ehdi.

Oven toisella puolella on joku joka yrittää vääntää lukkoa auki. Joku joka ei onnistu, joka yrittää uudelleen, kuuluu kevyitä tömähdyksiä parkettilattiaa vasten.

– Poliisi.

Tömähdyksiä, aivan kuin joku hyppisi.

– Poliisi. Avatkaa ovi.

Lukko avautuu vaivoin. Ovenkahva näyttää liikkuvan itsestään.

Ewert Grens ei mielellään käytä asetta. Nyt hän kuitenkin vetää pistooliin esiin kainalokotelosta ja astuu puoli askelta taaksepäin.

Tytön hiukset ovat aika pitkät. Vaaleat. Grens ei tiedä mitään lapsista, mutta jos hän arvaa oikein, tyttö on neljä-, enintään viisivuotias.

– Hei. Tytöllä on punainen mekko. Suuria tahroja rintamuksessa ja vatsan kohdalla. Hän hymyilee, kasvoillakin on sotkua, todennäköisesti ruoasta.

– Hei. Onko äiti tai isä kotona?

Tyttö nyökkää.

– Hyvä. Voisitko hakea heidät?

– En. – Et? – He eivät pysty kävelemään.

Merkillistä.

Miten ihmeessä haju, tuo päällekäyvä, pistävä haju jonka hän tuntee niin hyvin, joka tuntui heikkona jo kauniissa rappukäytävässä ja hyökkäsi välittömästi kimppuun, kun suttunaamainen lapsi avasi oven – miten ihmeessä tuo haju ei kiinnittänyt hänen huomiotaan ennen 11

kuin hän astuu eteiseen ja näkee miehen, joka istuu takakenossa tuolilla, hattuhyllyn ja kenkätelineen välissä.

– Tässä. Isä.

Isompi rei’istä on otsan oikealla puolella. Luoti on ammuttu suoraan edestä, lähietäisyydeltä, todennäköisesti revolveri ja puolivaippaluoti, puoliksi lyijyä ja puoliksi titaania.

– Minähän sanoin.

Toinen reikä on hieman pienempi, luoti on osunut vinosti vasemman ohimon alapuolelle.

– Että he eivät pysty kävelemään.

Ewert Grens ei ehdi reagoida, kun tyttö hypähtää isänsä polvelle ja järjestää tämän kankeat, vastentahtoiset kädet niin, etteivät ne ole tiellä, asettuu lähelle miestä, oikean reiden ja tuolin käsinojan väliseen koloon.

– Tule.

– Minä juttelen isän kanssa.

– Tuletko tänne.

Grens ei ole koskaan aikaisemmin nostanut näin isoa lasta, tyttö on painavampi kuin hän kuvitteli. Hän tarttuu varovasti tytön hartioihin, ottaa tämän syliinsä.

– Onko täällä muita?

– Muita?

– Kuin sinä ja isä?

– Kaikki ovat täällä. Äiti istuu tuolilla keittiössä. Hän näyttää kuin hymyilisi silmät kiinni, kasvot ovat jähmeät, huulet kylmät. Kaksi luodinreikää, kuten isälläkin – otsassa ja ohimossa. Pöydällä ja lattialla ja naisen vaatteilla on sokeria ja jauhoja, keittiön lattia tarraa kiinni kengänpohjiin.

Grensin huomio kiinnittyy kakkuun. Se on koskemattomana suurella keittiönpöydällä, viisi sammunutta kynttilää, vihreää marsipaania.

– Minun. Kakku.

– Se näyttää hyvältä.

– Puhalsin kynttilät itse sammuksiin.

Kaksi muuta lasta ovat juuri siellä missä tyttö sanookin heidän olevan, olleen jo pitkän aikaa. Omissa huoneissaan, sisko makaa sän12

gyllä, luodinreikä takaraivossa, veli istuu työtuolissa, luodinreikä on ylempänä, päälaella.

Tuo kirottu melu. Televisio on täysillä, ruudussa lastenohjelma.

Ewert Grens sammuttaa sen.

Hiljaisena olohuone tuntuu tyhjemmältä.

On liian paljon tilaa hajulle, jota saatanallisempaa hän ei muista.

Hän istuu mustalle nahkasohvalle, kiiltävälle ja suurelle, laskee tytön yhteen nojatuoleista. Hän katsoo tyttöä pitkään, tämä ei näytä pelkäävän, hyräilee vain hiljaa itsekseen.

– Sinä laulat hyvin.

– Sä kasvoit neito kaunoinen.

– Hienoa. Onko sinulla ollut synttärit?

– Joo. – Viisi vuotta? Niin kuin kynttilöitä kakussa?

– Ja pari päivää.

– Pari päivää?

– Ja pari yötä.

Ewert Grens katsoo ympärilleen, yrittää hengittää hitaasti, säännöllisesti.

Pari päivää ja pari yötä.

Niin kauan pieni tyttö on elänyt tässä hajussa.

13

nyt

ensimmäinen osa

Hän ei ollut koskaan pitänyt kesästä.

Jokin siinä hiersi hänen ihoaan, hän oli taistellut sitä vastaan vuodesta toiseen ja sitten antanut periksi. Ei voinut muutakaan. Oli kuuma. Kaupunki hiljeni. Ihmiset kulkivat shortseissa ja nauroivat liian kovaäänisesti.

Rikoskomisario Ewert Grens makasi nukkavierulla ruskealla vakosamettisohvalla, nojasi päätään hiukan liian korkeaa käsinojaa vasten, selkä oli uponnut jo kauan sitten pehmenneisiin istuintyynyihin. Kirjahyllyyn, tupaten täysien mappien ja paksujen tutkintakansioiden väliin ahdetusta ikivanhasta kaiuttimesta virtasi miellyttävää musiikkia, Siw Malmkvist lauloi kuusikymmenluvun laulujaan vain hänelle. Huoneen molemmat ikkunat olivat selkosen selällään, oli hädin tuskin aamupäivä ja ulkona jo kaksikymmentäseitsemän astetta, samoin sisällä.

Hän oli antanut periksi huomattuaan, ettei ollut yksin. Kesä-, heinä- ja elokuu vaikuttivat moniin muihinkin. Ihmisiin jotka eivät taistelleet vuodenaikoja vaan toisia ihmisiä vastaan. Tämä kirottu helle tunkeutui heihin, ajoi heitä takaa, siirsi heidän rajojaan, eivätkä mellakat lisääntyneet vain vankiloiden käytävillä ummehtuneen ilman kuristaessa kurkkua, vaan myös muurien ulkopuolella todellisuus kutistui, kun kuumuus puristi ja painoi kaiken kasaan. Ja kun sydän teki tavallista lujemmin töitä tulivat myös iskut, ihmiset tekivät toisilleen enemmän pahaa, tappoivat toisiaan. Hän oli tutkinut murhia koko elämänsä ja kaikkein eniten valoisina kesäöinä, pitkään aikaan hän ei ollut pitänyt lomaa lumettomaan aikaan.

Joku koputti sinnikkäästi hänen työhuoneensa oveen.

Sen kun koputti.

Hänen niskansa oli kipeä ja jäykkä, jalkaa särki kuten tavallista.

Vanhin tutkintayksikön pölyisellä käytävällä, toiseksi vanhin koko Tukholman poliisissa. Ei edes puolta vuotta siihen suureen mustaan 19

aukkoon, joka pelotti häntä enemmän kuin hänen oma sänkynsä, aukkoon, johon pudottiin päistikkaa ja jossa ei ollut pohjaa. Ainoa asia jota hän ei olisi saanut ajatella ja ainoa jota hän ajatteli.

Helvetin koputus. Se ei lakannut.

Yli neljäkymmentä vuotta. Hyvä luoja. Hän oli ollut tähän taloon tullessaan niin paljon nuorempi ja tiennyt heti, että tänne hän kuului.

Niin nuori ettei ollut edes tajunnut, että jonakin päivänä se olisi ohi. Eikä suinkaan hänen omasta tahdostaan vaan siksi, että yhteiskunta, johon hän ei ollut koskaan halunnut kuulua, päätti niin hänen puolestaan.

– Ewert?

Pelkkä koputus ei enää riittänyt. Nyt huudettiin jo avaimenreiästä.

– Minä tiedän että olet siellä, Ewert. Tulen sisään. Halusit tai et.

Hän makasi edelleen kuluneella vakosamettisohvalla kun ovi avautui. Nainen vilkaisi häntä, sulki sitten oven perässään ja astui määrätietoisin askelin kohti kasettisoitinta ja off-nappulaa. Siwan hiljeni.

Laulut ajalta, jolloin kaikki oli ollut niin tavattoman paljon helpompaa.

Mariana Hermansson.

Kenties ainoa ihminen koko poliisitalossa, joka ei koskaan kumarrellut häntä, jolla oli lupa haastaa hänet ja jolla ei ollut aavistustakaan, että juuri se sai aina hänen pomonsa huulille ylpeän hymyn.

– Murto.

Nainen, joka istui käytävän kauimmaisessa päässä. Joka oli tullut taloon kesäharjoittelijana ja jolle hän oli raivannut tien halki byrokratia­ viidakon, vaikka oli pitkä jono pätevämpiä hakijoita. Nainen josta hän oli oppinut pitämään, tytär jota hän ei ollut koskaan saanut ja joka joskus heidän keskustellessaan tarttui päättäväisesti hänen käsivarteensa, vaati vastauksia kysymyksiin joita hän ei halunnut kuulla, katsoi häntä, nauroi hänelle, sai hänet tuntemaan itsensä epävarmaksi siinä ainoassa paikassa, jossa hän oli varma itsestään.

– Ja minä haluaisin, että sinä katsot sitä. Nyt. Grens nousi istumaan vakosamettisohvansa reunalle, ojensi selkänsä ja osoitti kirjoituspöytää ja paperipinoja.

– Minä en askartele murtojen parissa. Tässä kaupungissa nimittäin kuolee aivan liian paljon ihmisiä. Ja he vievät – kuten tiedät – kaiken aikani.

20

Nainen ei antanut periksi, tiesihän hän sen.

– Dalagatan 74.

– Niin?

– Kolmas kerros.

– Ahaa?

– Numero 1301.

Naisella oli kädessään kirjekuori, jota hän ojensi Grensiä kohti.

Grens katsoi kuorta, mutta ei tarttunut siihen.

– Onko sinun huoneessasi yhtä kuuma, Hermansson? Ilmastointi tai mikä lie ei oikein tunnu toimivan.

Nainen istahti sohvalle hänen viereensä. Jouset olivat niin lyttyyn istutut, että he vajosivat molemmat kohti lattiaa.

– Murto, Ewert. Mutta mitään ei ollut viety. Niin minä siirsin sen sivuun. Sillä minullakaan ei ole… aikaa.

Nainen nyökkäsi paperipinoja päin. Grens tiesi miltä tämän oma kirjoituspöytä näytti. Vieläkin enemmän pinoja. Ja yhtä monta lattialla.

– Sitten tein niin kuin aina, tuijotin sitä hetken ja siirsin sen takaisin pinon päällimmäiseksi. Seuraavaksi avasin ilmoitusjärjestelmän ja katsoin, onko alueella tehty muita rikosilmoituksia viime vuosina.

Ewert Grens oikaisi taas selkäänsä, mutta ei tällä kertaa haukotellut. Hän ei itse sitä huomannut, mutta se miten nainen oli rynnännyt huoneeseen, sammuttanut musiikin ja vaatinut hänen huomionsa oli jo saanut hänet hymyilemään.

Ilmoitusjärjestelmä. Juuri hän oli opettanut naisen käyttämään sitä.

– Niin?

– Miltä se nyt yleensä näyttää. Lukuisia varkauksia. Enemmän pahoinpitelyjä niiden kalliiden julkisivujen takana kuin uskoisi. Aikamoinen määrä huumeita. Ja pari kuolemantuottamusta.

Nainen kumartui eteenpäin ja tökki kädessään olevalla kirjekuorella häntä rintaan, kunnes hän suostui tarttumaan siihen.

– Mutta ei yhtään ilmoitusta, jonka olisin pystynyt yhdistämään tähän murtoon. Ei mitään selitystä sille, miksi joku murtautuu keskellä päivää keskusta-asuntoon, kiertelee siellä kenenkään häiritsemättä – ja päättää sitten poistua paikalta ottamatta mitään mukaansa.

21

– Mitä jos avaisin oven käytävään, Hermansson? Mitä sanot? Jos joku muukin on avannut ikkunansa ja ovensa, tulee läpiveto, raitista ilmaa. Kaksikymmentäseitsemän astetta jo. Ja sen pitäisi vielä nousta viidellä!

– Aioin juuri kirjautua ulos järjestelmästä. Siirtää asian uudelleen syrjään, poliisiläänin 56 000 muun avoimen tapauksen joukkoon. Ja muutaman kuukauden päästä suositella, että Wilson merkitsee sen loppuunkäsitellyksi.

Ewert Grens heilutteli kädessään olevaa kirjekuorta kuin viuhkaa kasvojensa edessä, sulki silmänsä ja antoi ilman paeta kohti kosteaa otsaa ja hiusrajaa. Nainen nykäisi kuoren itselleen ja kaivoi esiin yhden asiakirjoista, asetti sen huteralle sohvapöydälle ja alleviivasi kärsimättömin sormin kolme ylintä riviä.

– Sitten näin tämän. Merkinnän rekisteriotteen alareunassa. Punaisen lipun merkkinä vanhasta tapauksesta, jonka tiedot ovat tallessa vain paperimuodossa kellarin turva-arkistossa. Seitsemäntoista vuotta vanha tutkinta samassa osoitteessa, samassa kerroksessa, huoneiston numeron perusteella vieläpä samassa asunnossa. Juuri sellainen tapaus, joita sinä tutkit – niitä ihmisiä, jotka kuolevat tässä kaupungissa.

Nyt Grens kuunteli. Mutta ei vieläkään ymmärtänyt, mistä nainen puhui.

– Merkintä. Punainen lippu.

Osoitetta Dalagatan 74 koskevista ilmoituksista on rikosnimikkeestä riippumatta kerrottava välittömästi rikosetsivä Ewert Grensille.

– Se on sinun kirjoittamasi, Ewert. Sinun allekirjoittamasi.

Asiakirja lepäsi pöydällä hänen edessään, ja naisen sormet osoittivat yhä rivejä, jotka hänen piti nähdä. Ja lopulta hän näki ne.

– Seitsemäntoista vuotta sitten?

– Niin.

– Ja murha?

– Kyllä. Tai… oikeastaan neljä murhaa. Äiti. Isä. Tytär. Poika.

22

KIIHKEÄN JÄNNITTÄVÄ KOLMEN Merkillistä.PÄIVÄN TRILLERI KOSTOSTA Miten muisti toimii. Miten jokin, mitä vielä äsken ei näyttänyt oleJApalaa PETOKSESTA van olemassa lainkaan, suunnattomalla voimalla, tyrkkii ja tönii, vaatii tilaa.

Vaatii kaiken tilan.

Sillä nyt hänEwert muisti. Grensiä piinaa vuosien takainen Komisario Ewert Grens nojautui ulos ammollaan olevastapainajaiseksi. ikkunasta. Alhaalla muisto rutiinikeikasta, joka muuttui näkyi Kronobergin poliisitalon sisäpiha, työtoverit istuivat helteessä Naapuri valitti melusta. Oven takaa kaikui onnittelupihapenkeillä ja antoivat auringon värittää jo valmiiksi punoittavia laulu. jaTelkkari ja pöydällä oli kakku neniään poskiaan,pauhasi toiset makasivat pienten puiden varjossa ja joivat kahvia ruskeista muovimukeista. kynttilöineen.

Pikkuinen Zana halusi vain laulaa Perkeleen levoton olo. äidin, isän, veljen ja siskon syntymäpäivälaulua Ehkä se oli lämpö, joka työntyi hänen ruumiiseensa ja muuttui kanssa. Ei hän voinut tietää, että koko hänen huoleksi. Tai hikipisarat, jotka valuivat kuin eksyksissä pitkin hänen elämänsä oli muuttunut – ja samalla komisario väsynyttä selkäänsä.

Grensin ja pieni soluttautuja Piet Hoffmanninkin Ehkä se oli tyttö hyppimässä ympäriinsä kasvotelämä. ruokatahroissa, pienet tapaus jalat nostattamassa ilmoille helvetillisintä lemua, johon Zanan nousee uudestaan esiin samaan hän koskaankun oli törmännyt, helvetillisimmällä rikospaikalla, aikaan, Piet Hoffmann vedetään mukaanmissä hän koskaan oli ollut – huoneissa, jotka sulkivat sisäänsä tytön kuolleen vaaralliseen tapahtumaketjuun. Toiset yrittävät perheen. estää Euroopan laitonta asekauppaa – ja toiset edistää sitä.

*9789510449394* www.wsoy.fi

84.2

ISBN 978-951-0-44939-4

23