TIIKERIN-
KYNSI & TOM HARPER
WSOY WSOY
WILBUR SMITH
TIIKERINKYNSI Suomentanut nina mäki-kihniä
werner söderström osakeyhtiö helsinki
Englanninkielinen alkuteos The Tiger’s Prey First published by HarperCollins Publishers 2017 HarperCollins Publishers, 1 London Bridge Street, London SE1 9GF Copyright © Orion Mintaka (UK) Ltd 2017 Wilbur Smith asserts the moral right to be identified as the author of this work All rights reserved suomenkielinen laitos © nina mäki-kihniä ja wsoy 2019 werner söderström osakeyhtiö isbn 978-951-0-43352-2 painettu eu:ssa
Omistan tämän kirjan vaimolleni Nisolle, joka valaisee elämääni päivin öin. Rakastan sinua enemmän kuin sanat kantavat.
D
owagerilla oli liikaa purjeita. Lämmin monsuunituuli piiskasi valtamereen valkoisia vaahtopäitä, ja ne kimaltelivat auringon paistaessa safiirinsiniseltä taivaalta. Kankaat pullistelivat niin, että märssy- ja prammipurjeiden skuutit pingottivat viittä vaille katkeamaisillaan. Intian valtameren korkeaa aallokkoa kyntävä laiva kulki raskaassa lastissa. Alus pakeni henkensä edestä. Kapteeni Josiah Inchbird seisoi puolikannella katselemassa laivaa, joka seurasi heitä. Aamunkoitteessa näköpiiriin ilmestynyt alus oli pitkä ja matala ja liikkui liukkaasti kuin nälkäinen susi. Sen mustassa kyljessä oli punaisiksi maalattujen tykkiporttien ruudukko. Laiva saavutti heitä. Inchbird vilkaisi yläpuolellaan pullistelevaa purjekankaiden pilvistöä. Koveneva tuuli pani saumat lujille. Purjeiden lisääminen ei houkuttanut häntä, koska siitä voisi seurata katastrofi. Toisaalta katastrofi olisi taattu ellei hän ottaisi riskiä. »Herra Evans», hän kutsui perämiestään. »Kaikki kädet töihin ja haruspurjeet auki.» Evans, neljättäkymmenettä ikävuottaan lähestyvä walesilaismies, jonka silmät olivat painuneet syvälle kuoppiinsa, vilkaisi takilaan otsa rypyssä. »Vaikka näin puhaltaa, sir? Alus ei kestä enää yhtään lisää.» »Piru meidät periköön, herra Evans, mutta purjeet auki paketista ja heti paikalla. Ripustan vaikka likapyykkiä raakoihin, jos niillä heruu puolikin solmua lisää vauhtia.» Inchbird oli purjehtinut näillä vesillä kaksi vuosikymmentä ja 7
kavunnut komentoketjussa hitaasti ylöspäin, samalla kun häntä vähempiarvoiset miehet olivat joka käänteessä ohittaneet hänet parempien suhteiden avulla. Hän oli selviytynyt hengissä merimatkoista, joilla puolet miehistöstä oli laskettu reelingin yli riippumatoissaan hautaan Intian ja Maustesaaren tautisissa satamissa. Hän ei vaarantaisi tätäkään laivaa. »Mitä te kaavailette?» Tyyni ja arvovaltainen naisääni kajahti puolikannella. Muutamat miehistöstä pysähtyivät puoliväliin väylinkejä. Kolmannella meriviikolla oli ilo silmälle, kun kannelle saatiin naiskauneutta. Inchbird nielaisi kirouksen, joka nousi vaistomaisesti hänen huulilleen. »Senhora Duarte. Tämä asia ei kuulu teille ollenkaan. Teidän on parasta pysyä alakannella.» Nainen vilkaisi purjeita. Hänen pitkät tummat hiuksensa hulmusivat tuulessa kehystäen hänen kasvojensa sileää, oliivinsävyistä ihoa. Vartaloltaan hän oli niin siro, että voimakas puhuri olisi voinut temmata hänet yli laidan. Inchbird oli kuitenkin oppinut kantapään kautta, ettei tämä nainen ollut heiveröinen ensinkään. »Tietenkin asia kuuluu minulle», senhora Duarte sanoi. »Jos te menetätte tämän aluksen, me kaikki kuolemme.» Takilaan kiivenneet miehet tarkkailivat tilannetta. Perämies Evans sivalsi ilmaa kattiruoskallaan. »Vauhtia, väki, tai annan ruoskan purra.» Miehet jatkoivat vastahakoisesti tehtäviään. Inchbird tunsi naisen tuijotuksen kutistavan hänen arvovaltansa. »Menkää te nyt vain kannen alle», hän komensi naista. »Vai täytyykö tässä alkaa selostaa, mitä piraatit tekevät vangeiksi ottamilleen hienoille naisille?» »Kansi ohoi!» huusi tähystäjä mastosta. »Se nostaa liput.» Sitten hän huusi niin lujaa, ettei kukaan kannella voinut olla kuulematta. »Armias Jeesus!» Ei tarvinnut sanoa enempää. Kaikki näkivät sen: vihollisen isomastossa lepatti musta lippu ja hetken päästä keulamastossa punainen lippu. »Ei armoa!» oli viestin varoitus. 8
F
ighting Cockin kannella kapteeni Jack Legrange näki lippujen suoristuvan tuulen imussa ja virnisti ahnaasti. He olivat seuranneet kauppa-alusta kolme päivää eli siitä lähtien, kun se oli saatu näköpiiriin Madagaskarin edustalla. Se oli lähtenyt matkalle vuodenaikaan nähden myöhään eikä ehtinyt liittyä laivueeseen, josta useimmat hakivat suojaa Intian valtamerellä hyöriviltä merirosvoilta. Yöllä tuuli oli kääntynyt vastaiseksi, ja hän oli lisännyt purjeita, koska uskoi aluksensa nousevan tuuleen paremmin kuin raskaan oloinen kauppalaiva. Riski kannatti: kauppalaivan etumatka oli enää vain yhden leaguen luokkaa, ja he saavuttivat sitä joutuin. Legrange katseli laivaansa. Se oli rakennettu Bristolissa ja seilannut orjalaivana reiteillä, jotka kulkivat Itä-Afrikasta Amerikan ja Karibian siirtokuntiin. Legrange oli ollut ensimmäinen perämies, kun kapteeni oli eräänä päivänä yllättänyt hänet varkaista ja määrännyt ruoskittavaksi. Seuraavana yönä veren yhä tihkuessa sidosten läpi hän oli johtanut oman sakkinsa skanssista ja hirttänyt kapteenin tämän oman aluksen raa’annokkaan. Sen jälkeen he olivat purjehtineet autioon poukamaan, purkaneet keulan miehistösuojan ja puolikannen, kaataneet väliseinät ja laipiot ja puhkaisseet kumpaiseenkin kylkeen kymmenkunta tykkiaukkoa. Terveet orjat myytiin voitolla, muutama kaunein säästettiin omien miesten iloksi, raihnaiset heitettiin reelingin yli painavien ketjujen kera, samoin aluksen päällystö ja kaikki ne miehistön jäsenet, jotka kieltäytyivät liittymästä heidän riveihinsä. Ja niin aluksesta sukeutui sotalaiva, ellei virallisesti niin käytännössä ainakin: peto, joka saalisti kaikkia paitsi suurimpia intialaisia kauppalaivoja. »Työntäkää keulatykit esiin», hän komensi. »Katsotaan, löytyykö siitä vielä lisää vauhtia, jos vähän näpäytetään persauksille.» »Jos se lisää purjeita, märssytangot katkeavat», sanoi hänen vieressään seisova perämies. Legrange hymyili. »Nimenomaan!» Miehet alkoivat ladata keulatykkejä, pitkiä 32-naulaisia kanuunoita, jotka oli asennettu keulaan kummallekin laidalle. Tykkimies haki alakannelta hiilipannun ja sytytti hiilet kuumentaakseen ammukset. Laiva ja sen kuljettama rahti haluttiin saada ehjinä, mutta 9
mikäli alus uhkaisi karata heiltä, Legrange näkisi sen mieluummin ilmiliekeissä kuin pakosalla. »Mitäs kapitaano sanoo tuosta tuolla?» perämies kysyi. Kaukana horisontissa tyyrpuurin puoleisen lanteen suunnassa tanssi purjelaiva. Legrange löysi sen kaukoputkellaan ja tarkensi näkymän. Alus oli linjakas ja sileäkantinen sluuppi, joka seilasi iso- ja keulapurjeella. Hän näki, että sen miehistö oli pakkautunut reelingin ääreen katsomaan ja osoittelemaan heidän suuntaansa. Yhdellä miehellä oli teleskooppi, joka oli suunnattu Fighting Cockiin. Paskoo paraikaa housuihinsa, Legrange ajatteli, ja kiittää luojaansa siitä, että jahtaamme häntä lihavampaa saalista ainakin toistaiseksi. Hän nauraa hykersi ja laski kaukoputkensa. »Ensin selvitetään välit tuon Itä-Intian purjehtijan kanssa. Sitten otetaan kiinni tuo sluuppi ja vilkaistaan, mitä herkkua sen ruumassa on meille. Mutta toistaiseksi se ei aiheuta meille harmia.»
T
om Courtney laski teleskooppinsa. Kaapparialus, jonka mastonhuipuissa hulmusivat punamustat liput, etääntyi pieneksi läiskäksi horisonttiin. »Kauppalaiva lisää purjeita», hän havainnoi. »Se saattaa hyvinkin päästä karkuun.» Merirosvoaluksen keulassa välähti. Sekunnin päästä tykkitulen kumu kiiri heidän korviinsa vedenpintaa pitkin. »Yhä kantaman ulkopuolella», totesi Tomin vieressä seisova mies, kun vesisuihku nousi ilmaan muutaman kaapelinmitan päässä kauppalaivan ahterista. Hän oli Tomia pitempi mies, ja hänen muhkeat hartialihaksensa pullistelivat hänen liikkuessaan. Mustia kasvoja peitti arpikuvio, jonka kohollaan olevat pyörteet ja harjanteet olivat sen afrikkalaisheimon rituaalimerkkejä, johon hän oli syntynyt. Hän oli tuntenut Tomin pikkupojasta asti ja sitä ennen Tomin isän Halin. Silti hänen ihollaan ei ollut rypyn ryppyä eikä paljaassa päälaessa kasvanut ainuttakaan harmaata karvaa. »Mutta ei kauan, Aboli. Se etenee vähintään pari solmua nopeammin kuin tuo emävalas.» 10
»Kauppalaiva olisi tehnyt viisaasti, jos olisi antautunut. Tietäähän sen, mitä merirosvot tekevät niille, jotka panevat vastaan.» Tom vilkaisi taakseen. Kaksi naista istui etukannella purjekangaskatoksen alla suojassa eikä yrittänytkään salata kuuntelevansa miesten jokaista sanaa. »Kaipa meidän pitäisi jättää kauppa-alus oman onnensa nojaan», Tom empi. Aboli tiesi, mitä hän ajatteli. »Niillä on neljäkymmentä tykkiä, meillä kaksitoista», hän varoitti. »Ja miehiä vähintään tuplamäärä.» »Olisi kyllä tyhmänrohkeaa työntää nokkansa heidän asioihinsa.» Toinen nainen etukannella nousi seisomaan siniset silmät leiskuen ja pani kädet lanteilleen. Hän ei ollut klassinen kaunotar: suu oli liian leveä, leuka liian jykevä, ja virheetön iho oli päivettynyt kullanruskeaksi trooppisessa auringossa. Mutta hänen pirteän eloisa olemuksensa, vetreän energinen vartalonsa ja älykkyyttä heijastelevat kasvonsa olivat hurmanneet Tomin ensi silmäyksellä. »Tom Courtney, älä ole tomppeli», nainen komensi. »Et kai aio jättää noita poloisia merirosvojen murhattavaksi?» Hän nappasi kaukoputken Tomilta ja nosti sen silmälleen. »Aluksella näyttäisi olevan nainen. Tiedät kuinka hänelle käy, jos merirosvot nousevat kannelle.» Tom vilkaisi ruorissa olevaa miestä. »Ei sinulla olisi mielipidettä, Dorry?» Dorian Courtney rypisti otsaansa. Miehet olivat veljeksiä, vaikka harva sen arvasi. Hänen ihonsa oli päivettynyt tummanruskeaksi Arabian aavikoilla vietettyjen vuosien myötä. Punaisia hiuksia peitti vihreä turbaani, jalassa oli merimieshousut ja vyössä käyräteräinen tikari. »Sehän tiedetään, etten minä heistä huoli.» Dorian totesi sen kepeästi, mutta kaikki tiesivät, että hänen sanojensa takana oli katkeria kokemuksia. Arabialaiset merirosvot olivat siepanneet hänet yksitoistavuotiaana ja myyneet orjaksi. Tom löysi hänet vasta kymmenen vuoden etsintöjen jälkeen, ja noiden kymmenen vuoden ajan hän oli luullut veljeään kuolleeksi. Dorian oli kuitenkin päätynyt hyväntahtoisen Muskatin prinssin adoptoitavaksi ja varttunut soturiksi hänen 11
hovissaan. Tom ja Dorian olivat kohdanneet toisensa uudelleen ItäAfrikan erämaassa, mutta Tom ei ollut edes tunnistanut veljeään. He olivat olleet vähällä tappaa toisensa, tarkkaan ottaen vain muutaman sentin päässä siitä. »Se ei sitten tule olemaan helppoa, Klebe», Aboli varoitti. Klebe oli hänen lempinimensä Tomille: se tarkoitti hänen heimokielellään haukkaa. Abolilla oli omat syynsä vihata orjakauppiaita. Jokunen vuosi sitten hän oli ottanut Lozi-heimosta kaksi vaimoa, Zeten ja Fallan, jotka olivat antaneet hänelle kuusi lasta. Abolin ollessa kaupparetkellä arabialaiset orjakauppiaat olivat hyökänneet kylään ja vanginneet sen asukkaat. Zeten, Fallan ja kaksi vanhinta poikaa he olivat ottaneet orjiksi, ja kaikki pikkulapset oli surmattu. Abolin neljän poika- ja tyttövauvan kallot oli lyöty murskaksi puunrunkoa vasten, sillä niin nuoria ei voinut passittaa marssimatkalle itärannikon orjasatamiin. Aboli ja Tom olivat jäljittäneet ryöstäjiä Afrikan halki itseään säästelemättä. Orjakauppiaat löydettyään he vapauttivat Zeten, Fallan ja kaksi henkiin jätettyä poikaa ja kostivat ryöstäjille julmasti. Pojat Zama ja Tula olivat varttuneet lähes miehuusikään ja näyttivät melkein yhtä mahtavilta kuin isänsä vaikka eivät vielä kantaneetkaan kasvoillaan rituaaliarpia. Tom tiesi poikien janoavan tilaisuutta niiden ansaitsemiseksi. »Kauppalaiva on raskaassa lastissa», Dorian totesi niin kuin olisi vasta äkännyt sen. »Rahdista voinee vaatia sievoisen pelastusmaksun.» Aboli viritteli jo pistooliaan. »Tiedätkin, mitä isäsi sanoisi nyt.» »Pelaa rehtiä peliä, mutta muista periä siitä maksu.» Tom nauroi. »Oli miten oli, en haluaisi viedä taisteluun naisia.» Sarah oli käynyt alakannella. Hän toi sieltä miekan, jonka kultakahvan ponnessa kimmelsi safiiri. »Aiotko käyttää tätä, Tom Courtney, vai täytyykö minun tehdä se puolestasi?» hän kysyi. Seuraavan laukauksen jyrähdys vyöryi meren yli. Tällä kertaa kuula repäisi irti palasen kauppalaivan perän puukaiverruksista. 12
»Taivaan tähden, rouva Courtney, jopa merirosvot luopuisivat suurmogulin aarrelaivojen kullasta ennemmin kuin uhmaisivat sinun toiveitasi. Mitä sinä sanot, Yasmini?» Kysymyksensä Tom osoitti kauniille suklaasilmäiselle arabinaiselle Sarahin takana. Dorianin vaimolla oli yllään yksinkertainen pitkä mekko ja valkoinen päähuivi. »Vaimo tottelee aviomiestään», Yasmini sanoi kainosti. »Valmistelen lääkelaukkuni, sillä sitä arvatenkin tarvitaan, ennen kuin olette saattaneet työnne päätökseen.» Tom kiinnitti sinisen Neptunuksen miekan vyölleen. Se oli kuulunut hänen isälleen ja sitä ennen hänen isoisälleen. Alun perin hänen isoisoisänsä Charles Courtney oli saanut miekan sir Francis Drakelta Rancherían hävityksen jälkeen espanjalaisessa EteläAmerikassa. Tällä miekalla Tom oli lyöty Pyhän Graalin temppeliveljeskunnan Nautonnier-ritariksi, kuten hänen esi-isänsä häntä ennen, ja tällä miekalla hän oli lähettänyt lukemattomat miehet ansaittuun kuolemaan. Se oli valmistettu hienoimmasta Toledon teräksestä, ja terän raskasta painoa tasapainotti ponteen kauniisti upotettu tähtisafiiri. Tom veti miekan tupesta ja nautti nähdessään auringon leikkivän suojuksen kultakoristeissa. »Lataa aseet, Aboli. Kartesseihin tuplalatinki.» Pienet lyijykuulat lentäisivät pilvenä tuhoten kaiken eteensä sattuvan. »Herra Wilson, kolme piirua luuvartin puolelle, kiitos!»
M
erirosvojen keulatykit jyrähtivät taas. Yksi ammus meni ohi, toinen rouhaisi palan ahterin puukoristeista lennättäen pirstaleita ilmaan. Yksi hauleista nirhaisi Inchbirdin poskea niin, että sille valui lämmin verinoro. »He tähtäävät mastoihin.» Merirosvoalus oli jo kääntynyt niin, että Dowagerin mastot olivat rivissä sen edessä kuin keilat. »Olemme vaikea kohde näin kaukaa», perämies vähätteli. Kuin hänen väitteensä vesittämiseksi ylhäältä kuuli räsähdys. Kaikkien katseet kääntyivät sinne – ja juuri ajoissa, sillä heitä kohti putosi yhtenä möykkynä puuta ja purjekangasta. Miehet lakosivat 13
alta pois. Muutamat eivät ehtineet. Kaatuva mesaanimasto murskasi ruorimiehen kallon, ja alus kääntyi pois tuulesta. Märssypurje laskeutui miehen ruumiin päälle käärinliinan lailla. »Hakatkaa se irti», Inchbird huusi. »Ohjaus täytyy saada haltuun.» Miehet tulivat juoksujalkaa kirveiden kanssa ja alkoivat lyödä pirstoutuneita parruja. Seuraava jysäys hukutti kaikkien sanat alleen, ja ilman vielä vavahdellessa Inchbird hoiperteli eteenpäin, kun tykinkuula suhahti kannen yli vajaa puoli metriä hänen kasvojensa edestä. Hän tunsi aluksensa hidastuvan, kun se tuli alas tuulesta ja lähti kääntymään. Runko tutisi, purjeet elivät, ja köydet paukkuivat. Ruorin tuntumassa miehistö oli irrottanut purjeen ja kiskoi sitä sivummalle. Kangas oli värjäytynyt ruorimiehen verestä. Sen alta paljastui maston säpäleiksi lyömä ruori. Uuden rakentamiseen kuluisi tunteja, eikä siihen ollut aikaa. Merirosvoalus lähestyi heitä vinhaa vauhtia paapuurin puolelta ja kääntyi myötäiseen asettuakseen heidän rinnalleen. Näin läheltä näki vieraan aluksen kannelle kerääntyneet miehet. Jotkut heiluttelivat miekkojaan, jotkut kantoivat pitkiä häijyn näköisiä keihäitä. Inchbird puri hammasta. »Valmistautukaa torjumaan valtaajat.»
F
ighting Cockin ruorimies luotsasi aluksensa Dowagerin viereen. Takilassa olevat miehet reivasivat purjeita, muut piraatit menivät laidalle ja tasapainottelivat reelingin päällä ottaen tukea haruksista ja vanteista. Laivat keinuivat ja kolisivat, kun raa’annokat ottivat yhteen. Vettä oli alusten välissä enää metrin verran. Legrange hyppäsi kaiteen päälle. Tämähän käy melkein liian helposti, hän ajatteli omahyväisenä. Hän katsoi alas kauppalaivan kannelle ja totesi sen tyhjäksi. Miehistö oli painunut hätäännyksissään kannen alle kätkemään arvoesineitään. Turha toivo: pian hän panisi heidät ulvomaan ja rukoilemaan, että he saisivat kertoa viimeisenkin taalerin piilopaikan. Hän kohotti puhetorvensa. »Laskekaa lippunne ja valmistautukaa valtaajien tuloon.» 14
Legrangen miehet päästelivät pilkkahuutoja. Hän katsasti etäältä kauppa-aluksen kanuunarivistön ja totesi jokaisen aseen hylätyksi. Niistä saataisiin hyödyllinen lisä Cockin arsenaaliin. Tai luultavasti hän voisi kunnostaa ja omia Dowagerin ihan kokonaan. Kahdella laivalla hän valloittaisi valtameret. Sitä ajatellessaan hän virnisti susimaisesti. Hänen huomionsa kiinnittyi värikkääseen välähdykseen: oranssiin hehkuun, aivan kuin auringon heijastukseen metallisesta kanuunanperästä. Hän tähysti tarkemmin. Auringonsäde se ei ollut. Se oli tulilangan liekki, joka mateli kohti sankkireikää. Hän vilkaisi häthätää kanuunarivistöä ja pelästyi niin, että veret seisahtivat. Jokainen ase oli ladattu, sytytetty ja tähdätty häneen. »Päät alas», hän mylvähti. Miehittämättömät aseet laukaisivat lähietäisyydeltä puusepännauloilla täytettyjä kartessiammuksia, jotka tekivät selvää laivan parraslaidasta ja tekivät eturivin miehistä muhjaantuneen ihmislihan veristä sotkua. Takariviin lentävät puusälöt kaatoivat miehiä kannelle. Vain hetken vallitsi hiljaisuus, ja sen rikkoi Dowagerin miehistö, joka musketein ja pistoolein varustautuneena nousi joukolla esiin kansiluukuista ja kajuutan portaista puolikannelle, missä he alkoivat ampua verilöylystä selviytyneitä. Merirosvot kompuroivat sukkelasti jaloilleen, mutta yhtä nopeasti musketin kuulat kaatoivat heidät takaisin maahan. Dowagerin miehistö hurrasi, kun laivat lähtivät ajautumaan kauemmas toisistaan. Legrangen saalis oli pääsemässä pakoon. Mutta Fighting Cockilla oli yli kaksisataa miestä, kun taas Dowagerin miehistöä oli täysilukuisenakin alle sata. Miestappioista huolimatta merirosvoilla oli yhä ylivoima. He tarvitsivat vain rohkeutta. Raivosta ulvova Legrange tarttui laivan kyljessä roikkuvan köyden päähän. Hän kietaisi sen kätensä ympärille ja kiipesi pistooli toisessa kädessä kaiteen päälle. »Ei armoa!» hän karjahti. Köyden varassa hän sukelsi leijuvaan savuun, heilautti itsensä laivoja erottavan vesialueen yli ja laskeutui Dowagerin kannelle. Yksi hänet huomanneista merimiehistä pudotti tyhjän muskettinsa ja tarttui miekkaansa. Legrange ampui miestä lähietäisyydeltä kasvoihin, heitti pistoolinsa pois ja tempaisi toisen 15
vyöstään. Seuraava merimies kompuroi häntä kohti. Legrange ampui hänetkin ja tarttui miekkaansa. Dowagerin koko kyljen mitalla oli entraushakoja, ja pian paljaat jalat tömistivät kantta, kun Legrange sai seuraa miehistään. He syöksyivät ilman sakeuttaneesta savusta näkyviin toveriensa veren ja sisälmysten tahraamina. Dowagerin miehistö peitottiin miltei heti. Jopa täyslaidallisen jälkeen merirosvoja oli ylivoimaisesti enemmän, ja he olivat julmistuneet toveriensa kohtalosta. Dowagerin miehistöä harvennettiin mies mieheltä, kunnes jäljellä oli enää puolikannelle ajettu pieni joukko. Jotkut merirosvoista kiiruhtivat alakannelle todettuaan taistelun voitetuksi. Loput saartoivat Dowagerin miehet perään ja sohivat heitä miekoillaan mutta eivät yrittäneet tappaa heitä. He tiesivät, että kapteeni haluaisi kiirettä pitämättä kostaa miesten osoittaman uhmakkuuden. Legrange harppoi ruumiiden yli verisellä kannella. »Kuka on kapteeni?» hän kysyi. Inchbird rahjusti eteenpäin. Käsivarren haava oli kastellut hänen paitansa läpimäräksi verestä. »Josiah Inchbird, laivan kapteeni.» Legrange tarttui hänen olkaansa, riuhtaisi lähemmäs ja kaatoi kannelle. »Olisit antautunut», hän sähisi. »Pakotit meidät töihin. Se oli vikatikki.» Hän vetäisi veitsen vyöltään ja painoi sen terän Inchbirdin poskelle. »Nyljen sinut elävältä, heitän suolesi haille ja katselen niiden mässäilyä.» Miehet ympärillä nauroivat. Inchbird kiemurteli ja aneli. »Ruumassa on mausteita ja kalikoota Madrasista, ja paarlastina on pippuria. Ottakaa kaikki.» Legrange nojasi lähemmäs. »Taatusti otamme, älä huoli. Panen laivan palasiksi, revin irti jokaisen lankun ja laipion, löydän jokaisen piilottamasi taalerin. Mutta ei sinua aarteiden tähden rangaista, vaan uhmakkuudestasi ja siitä, mitä teit miehilleni.» Kajuutan portaista kuuluva mekkala keskeytti hänet. Hän kääntyi juuri, kun kaksi hänen miestään nousi kannen alta retuuttaen välis16
sään vankia. Laivan perässä miehet ulvoivat ja vislasivat nähdessään, että vanki oli nainen, joka piteli kädellään kiinni leninkinsä avoimeksi revittyä kaula-aukkoa. He sysäsivät naisen polvilleen Legrangen eteen. »Löydettiin tämä kapun hytistä piilottamasta näitä.» Yksi merirosvoista avasi nyrkkinsä ja pudotti kannelle kouran täydeltä kultakolikoita. Muut vislasivat ja hurrasivat. Legrange sovitti kämmenensä naisen leuan alle ja pakotti tämän kohottamaan katseensa häneen. Tummat, vihaa ja uhmaa huokuvat silmät tuijottivat häntä. Ilme muuttuisi pian, ja Legrange virnisti ajatukselle iloisesti. »Tuokaapa minulle hiilipannu», hän määräsi. Hän veti naisen hiuksista seisomaan ja tönäisi tätä sitten rajusti. Nainen kompuroi takaperin, kompastui köyteen ja kaatui selälleen. Ennen kuin hän ennätti liikkua, neljä merirosvoa kävi häneen kiinni ja pakotti kädet ja jalat levälleen. Legrange astui naisen yläpuolelle. Hän sivalsi miekallaan viillon hameisiin, ja miehet repäisivät kankaat sivuun. Nainen kääntyili ja kiemurteli mutta miehet pitelivät häntä tiukassa otteessa. Legrange veti hameita levälleen paljastaen naisen kermanvaaleat reidet ja haaroissa tumman karvasyherön. Miehet hihkuivat ja hurrasivat. Hän vilkaisi Inchbirdiä. »Onko hän vaimonne? Porttonne?» »Matkustaja», Inchbird murahti. »Säästäkää hänet minun pyynnöstäni, sir.» »Katsotaan ensin, millaista kyytiä hän tarjoaa.» Kaksi miestä toi rautaisen kolmijalan varassa seisovan hiilipannun. Hiilet kytivät himmeästi. Hän sekoitti niitä miekkansa kärjellä, kunnes teräs hehkui punaisena. Hän kannatteli savuavaa terää naisen yläpuolella. Hän katsoi syvälle naisen ruskeisiin silmiin. Nyt niistä ei paistanut uhma, vaan ainoastaan kauhu. Kapteenin huulet kääntyivät ohueen hymyyn. Hän laski terän naisen reisien väliin ja kannatteli sitä muutaman sentin päässä tämän naiseudesta. Nainen oli jäykistynyt eikä uskaltanut rimpuilla, koska pelkäsi osuvansa miekkaan. Hehkuva teräs savusi. 17
Legrange tuikkasi miekkaa lähemmäs, ja nainen kiljahti, mutta liike oli harhautusta. Hän pysäytti terän karvan mitan päähän häpyhuulista. Hän nauroi. Näin hauskaa hänellä ei ollutkaan ollut sen jälkeen kun viimekertaiset orjatytöt olivat kuolleet hänen huomionosoituksiensa seurauksena. »Ottakaa se», nainen pyysi. »Ottakaa lasti, viekää kulta, mitä haluattekin.» »Varmasti», Legrange lupasi. »Mutta ensin nautiskellaan.» Miekan terä oli jäähtynyt. Hän survaisi sen takaisin hiilipannuun, kunnes se hehkui entistäkin kuumempana ja nosti sen naisen silmien eteen. Hiki helmeili naisen otsalla. »Näetkö tämän? Se ei tapa sinua mutta tekee kipeämpää kuin luulit olevan mahdollista.» »Painu helvettiin, mihin kuulutkin», nainen sähähti. Hänen uhmansa vain ruokki Legrangen himoa. Hän piti sähäköistä naisista; heidän murtumisensa oli aina piirun verran nautinnollisempaa. Hän lipaisi huuliaan ja maistoi veren. Alakannelta kuului huutoja ja aseiden kalketta, mutta hän ei piitannut siitä tuon taivaallista, koska oli oman leikkinsä lumoissa. Omat miehet arvatenkin riitelivät ryöstösaaliista. Hän panisi heidät ruotuun myöhemmin. Hän pyyhkäisi suutaan joutilaalla kädellään ja sanoi hiljaa: »Minä poltan sinua, nainen. Poltan sinua, sitten otan sinut, ja sitten annan sinut miesteni lopetettavaksi millä tahansa tavalla he mielivätkään.»
»
A
irot sisään», Tom komensi hiljaa. Kahdeksan vettä valuvaa airoa nostettiin laitojen sisäpuolelle, kun Centauruksen laivavene oli mustan merirosvoaluksen rungon tuntumassa. Tom hellitti otettaan peräsinpinnasta. Hän ei nostanut katsettaan: hän keskittyi herpaantumatta ohjaamaan veneen laivan kylkeen mahdollisimman ääneti. Keulassa Aboli ja Dorian suuntasivat muskettinsa ylöspäin Fighting Cockin kannen partaalle, mihin oli kiinnitetty pahaenteiseltä näyttävä nikhaka. Mikäli joku merirosvoista oli jäänyt omaan laivaan muiden siirryttyä kaapattuun alukseen, heidät voisi jauhaa tohjoksi laivan omalla varusteella. 18
Tom katsoi Centaurusta, joka oli suunnilleen puolen mailin päässä. Merirosvot joko eivät olleet huomanneet sitä tai eivät ryöstelyltään vielä piitanneet siitä. Hän oli jättänyt laivalle vain kaksi miestä Sarahin ja Yasminin seuraksi. Jos tämä tehtävä epäonnistuisi, naiset olisivat tuhon omia. Hän sulki ajatuksen mielestään. Laivaveneen keula hipaisi merirosvoalusta lähes äänettömästi. Aboli tarttui kyljessä oleviin tikkaisiin ja osoitti ylöspäin. Tom pudisti päätään. Merirosvoaluksen kyljessä vesilinjan tuntumassa oli luukkurivi – liian liki vedenpintaa ollakseen tykkiaukkoja. Todennäköisesti ne olivat tuuletusaukkoja, muisto orjalaivauksen ajalta. Tom otti veitsen vyöltään ja ujutti sen lähimmän luukun rakoon. Orjalastin kuljettamisen ajaksi luukut tavattiin lukita sisäpuolelta, mutta merirosvoille moiset pikkuseikat olivat yhdentekeviä. Veitsenterä osui sisäpuolella olevaan salpaan. Hän nytkytti sitä ylöspäin. Salpa nousi. Tom käänsi luukun auki ja tähysi alakannen hämyyn. Siellä ei ollut ketään estämässä hänen kulkuaan. Hän kiemurteli sisään Abolin pitäessä venettä aloillaan. Muut seurasivat perässä ojennettuaan aukosta ensin aseensa. Sisään ahtautuminen teki tiukkaa harteikkaalle, jykevälle Abolille. Alakannella oli ahtaanlaista matalan katon takia. Tom kulki kyyryssä mutta oli silti lyödä päänsä palkkiin. Hän pujotteli merirosvojen varusteiden ja ryöstösaaliiden ohi kohti valoa, joka siivilöityi sisään yläkannen ritilöiden läpi. Hänen kannoillaan seurasivat Dorian, Aboli ja loput Centauruksen miehistöstä. Heidän joukossaan oli Alf Wilson, joka oli seilannut Tomin isän kanssa, sekä Abolin pojat Zama ja Tula. Heidän silmänvalkuaisensa hohtivat pimeässä raivosta, kun he näkivät todisteet aluksen orjamenneisyydestä. Kaikille oli turhankin selvää, että toisissa oloissa he olisivat itse saattaneet päätyä laivan rahdiksi, puuseinämien rautarenkaiden kahleissa valtameren yli kaupattavaksi eläinten lailla Karibian ja Amerikan uudisasukkaille, sikäli kuin olisivat selviytyneet merimatkasta hengissä. He olivat haistavinaan lankuista yhä tihkuvan kärsimyksen ja inhimillisen kurjuuden löyhkän. Tom kapusi laivan puolikannelle vieville tikkaille ja työnsi päänsä varovasti ulos kansiluukusta. Hän oli lähellä mesaanimastoa. Pääkan19
nella lojui vain kuolleita miehiä paahtavassa auringossa. Elävät olivat siirtyneet Dowageriin saalista rohmuamaan. Tom viittoi miehiään seuraamaan häntä tykkikannelle. Hän osoitti yhtä kanuunaa, jonka putki sojotti ulkona avoimesta luukusta ja nojasi viereisen aluksen kylkeen. Hän kivahti käskyn. »Kiskokaa tuo sisään.» Zama ja Tula tarttuivat taljoihin, joilla kanuuna oli kytketty aluksen runkoon. Alf Wilson ja muut miehet menivät apuun, ja yhdessä he hinasivat kanuunan sisään. Se jyrisi kiskoillaan, kunnes kirkas aurinko paistoi sisään neliömäisestä tykkiluukusta. Tom kurkkasi ulos. Laivat liikkuivat samassa tahdissa, ja niiden rungot kolahtivat yhteen. Niiden välissä kimmelsi kapea kaistale vettä. Hän avasi miekkansa kannikkeen soljen. »Ole sinä ankkurina, Aboli.» Aboli tarttui häntä jaloista, ja hän luikerteli tykkiportista niin pitkälle, että ulottui koskemaan viereisen laivan kylkeä. Se oli jo laivan perää, eivätkä aukot siellä olleet kanuunoille, vaan hän totesi katsovansa ikkunoiden läpi kapteenin kajuuttaan. Lasin takana liikkuvat hahmot rosvosivat sisätiloista kaiken arvokkaan. Hän jähmettyi, mutta tekijät keskittyivät työhönsä niin, etteivät huomanneet häntä pimeässä varjossa alusten välissä. »Autahan minua», yksi rosvoista huikkasi. »Tämä on hiivatin painava.» Hänen äänensä kuului rikkoutuneen ikkunan läpi. Tom näki yhden miehen menevän apuun. Yhdessä he nostivat raskaan laatikon ja kantoivat sen ovesta. Kajuutta oli tyhjä. Tom kurkotti mahdollisimman pitkälle Abolin voimakkaiden käsivarsien varassa. Hän suojasi rannettaan ojentaessaan kätensä ikkunassa olevan rosoreunaisen reiän läpi ja avasi salvan. Hän työnsi ikkunan auki. »Päästä irti», hän kuiskasi Abolille. Hän tarttui ikkunalautaan ja punnersi itsensä läpi. Tyynypino pehmensi putoamista, vaikka merirosvot olivat arvoesineitä etsiessään viiltäneet niiden suojakankaat rikki ja repineet täytteet ulos. 20
Aboli ojensi ikkunasta Tomin sinisen miekan. Tom kiinnitti aseen vyölleen ja tarkasti pistooliensa latauksen sillä aikaa, kun muut yksi kerrallaan ryömivät ikkunasta. Kun kaikki olivat sisällä, kajuutassa oli niin ahdasta, että liikkuminen oli hankalaa. Ylhäältä puolikannelta kuului naurunremakka. Tom arvuutteli, mitä oli tekeillä. Ovi heilahti auki. Kynnyksellä seisoi merirosvo. Hän oli ilmeisesti käynyt tyhjentämässä upseerimessiä, sillä toisessa kädessään hänellä oli kourallinen hopealusikoita, toisessa kynttilänjalka. »Mitäs te meinaatte? Tämä on minun.» Hän katseli huoneeseen pakkautunutta porukkaa vähän tarkemmin. »Ja mitäs helvetin väkeä te edes olette?» Kajuutassa ei mahtunut heilauttamaan miekkaa. Aboli ojensi käsivartensa, ja käden jatkeena oleva veitsi viilsi merirosvon kurkun auki. Mies lyyhistyi lattialle käsi kurkulla. Haavasta pulppusi verta. Lusikat ja kynttilänjalka kolisivat kannelle. »Nyt mennään, Centaurus!» Tom sukelsi oviaukosta alakannelle. Näkymä oli silkkaa hävitystä: Miehet kiskoivat ruumasta kangaspakkoja ja kaatoivat merimiesten arkkuja, jolloin arvomausteet levisivät kansilankuille. Edempänä joku oli murtanut auki rommitynnyrin, ja kaikki ryystivät juomaa suoraan tapinreiästä. Kellään ei ollut asetta kädessä. Useimmat eivät huomanneet kajuutasta tulevia miehiä tai eivät tajunneet, keitä he olivat. Centauruksen valtaajajoukko kävi hyökkäykseen. Dorian ja Aboli olivat kokeneita sotureita, lukemattomien taistelujen veteraaneja. Zama ja Tula olivat varttuneet kuunnellen isänsä sotatarinoita, ja heidän kamppailuaan terästi ensitaisteluaan käyvien nuorten miesten julmuus. Alf Wilson ja muu miehistö olivat seuranneet Courtneyn suvun miehiä yhteenottoihin, joiden määrästä kukaan ei enää välittänyt pitää lukua. He tiesivät, mitä piti tehdä. Merirosvot eivät ehtineet tajuta kohtaloaan, ennen kuin useimmat oli teilattu ilman vastarintaa. Muutama yritti suojella itseään jollain käteen sattuvalla – navigointikirjalla, kolpakolla tai kangaspakalla – mutta heidät nujerrettiin tuossa tuokiossa. Silmäkulmastaan Tom 21
näki, että Dorian raivasi reittiä auki rivakoin, määrätietoisin liikkein. Yhdellä merirosvolla oli kädessään veitsi. Dorian riisui hänet aseesta yhdellä miekansivalluksella, pyöräytti terän alaspäin ja upotti sen rosvon kylkiluiden välistä sydämeen. Pienellä ranneliikkeellä hän vetäisi miekan irti, juuri parahiksi survaistakseen seuraavan miehen naamaa miekan teräsväistimellä. Mies astui taaksepäin, Dorian puolestaan eteenpäin ja lävisti hänet. Muutamat olivat onnistuneet pakenemaan ylös tikkaille. »Kannelle!» Tom huusi. Jotkut yläkannella olivat varmasti saaneet vihiä alakannen tapahtumista. Jos he löisivät luukut kiinni, Tom miehineen jäisi satimeen. Tom ampaisi kansiportaille ja harppoi verisiä askelmia kolme kerrallaan. Yläpäähän ilmestyi mies. Tom otti yhden pistooleistaan ja ampui hänet vasemmalla kädellä. Siltä etäisyydeltä ei voinut ampua ohi. Mies rojahti vetelänä eteenpäin. Tom väisti sivuaskeleella, ylitti viimeiset askelmat yhdellä loikalla ja nousi pääkannelle. Taistelun terästämät aistit havainnoivat kaiken yhdellä silmäyksellä: perään saarrettu vankiryhmä ympärillään aseistautuneita merirosvoja, kapteeni polvillaan kasvot ja kädet veressä, selälleen pakotettu nainen hameet levällään ja reisiensä välissä partasuisen merirosvon miekka. Tom kohotti toisen pistoolinsa ja laukaisi. Liian hätäisesti: kuula lensi maalinsa ohi ja osui taaempana olevaan mieheen. Merirosvokapteeni kavahti pystyyn. Raivosta ärähtäen hän kohotti miekkansa lävistääkseen sillä allaan olevan naisen. Kuului toinen laukaus. Dorian oli tullut Tomin viereen. Hänen käsissään oleva pistooli savusi, ja merirosvokapteeni pudotti miekkansa ja kompuroi takaperin ranne verisenä. Tom virnisti veljelleen. »Hyvä osuma, Dorry.» »Tähtäsin kylläkin sydämeen.» Dorian työnsi laukaistun aseen vyönsä alle ja otti jälleen miekan oikeaan käteensä. Merirosvo hyökkäsi häntä kohti keihäs tanassa. Dorian väisti sivuaskeleella, sai miehen horjahtamaan ja iski vastaan miekallaan. Se upposi miehen rintaan, ja veren tuhrima terä työntyi kädenmitan verran esiin lapaluiden välistä. 22
Aboli oli raivannut tiensä puolikannelle. Tom seurasi häntä tikkaille. Aluksen perässä käytiin rajua nujakkaa. Kauppalaivan miehistö oli huzzaata ja Dowageria huutaen noussut kaappareita vastaan. Aseita heillä ei ollut, joten merirosvot eivät ymmärtäneet edes olla varuillaan. Jotkut olivat lähteneet keräämään saalista, jotkut jääneet katselemaan, kuinka Legrange leikitteli naisella. Loput olivat laskeneet aseensa, mutta nyt heidät yllätettiin kahdelta suunnalta. Merimiehet painivat merirosvoilta miekat pois tai ottivat heistä vain niin napakan niskalenkin, että asetta oli turha edes hapuilla. Tom luovi käsikähmän läpi saadakseen kouriinsa merirosvokapteenin. Hänen jalkansa osui johonkin. Hän käänsi katseensa alas. Nainen, jonka hän oli nähnyt hetki sitten, oli käpertynyt mykkyrään ja piteli revittyjä hameitaan tiukasti ympärillään. Kannella käden ulottuvilla oli kytevä hiilipannu, joka oli näköjään unohdettu ympäröivän taistelun tiimellyksessä. Jopa kesken kiihkeän käsirysyn Tom tunsi kauhun kouraisun. Tuli oli jokaisen merimiehen pahin pelko – ainoa asia maailmassa, joka saattoi muuttaa aluksen minuuteissa mustaksi tuhkaksi. Myös Aboli oli nähnyt sen. Hän tarttui hiilipannun yhteen jalkaan ja heitti sen sivulleen merirosvolaivaan. Kuumat kekäleet vierivät lankuille. Köysikieppi pysäytti yhden, mutta kukaan Dowagerin rähinässä ei huomannut sitä. Tom seisoi naisen yläpuolella uhkaillen kaikkia lähestyviä, mutta katsellaan hän haki tungoksesta viholliskapteenia. Centauruksen ja Dowagerin miehistö sekä jäljellä olevat merirosvot olivat antautuneet taisteluun, josta vain voittajat selviytyisivät hengissä. Kannen alta tuli merirosvoja kuin rottia: aina vain lisää, ja vain harvoin oli nähty sellaista taisteluraivoa. Näillä miehillä oli kaikki menetettävänään. Sitten, aivan kuin tuuli olisi kääntynyt, merirosvot alkoivat perääntyä. Tomille avautui tilaa hyökkäyksiin ja iskuihin. Hän pääsi eteenpäin ja niitti karkuun juoksevia miehiä. Hetkeen hän ei tajunnut, miksi he juoksivat. Sitten hän haistoi sen. Miehiä ei ollut pillastuttanut kitkerä ruudinkatku vaan palavan puun ja tervan sakea, tukahduttava haju. 23
»Taukoamaton toiminnan ja seikkailun sykloni» – kirkus reviews
tiikerinkynsi vie lukijansa seikkailuun Afrikan eteläisimmästä kärjestä Arabianmeren myrskyisten vetten kautta vehmaalle Intian rannikolle. Vuosi on 1710 ja Tom Courtney seilaa aluksellaan väistellen Itä-Intian kauppakomppanian kilpailevia aluksia ja merirosvoja. Kaikki tuntuu sujuvan ennen kohtalokasta monsuunia, joka heittää Tomin miehistön Chittattinkaran mielivaltaisen hallitsijan armoille. Kaikesta huolimatta Courtneyn sukuun syntynyt vaistoaa, että suurin vaara lymyää omassa perheessä. Tiikerinkynsi on 16. kirja Wilbur Smithin suositussa Courtney-sarjassa, joka kertoo afrikkalaisen merkkisuvun vaiheista 1600-luvun alusta aina 1900-luvun lopulle saakka.
*9789510433522* www.wsoy.fi
84.2
ISBN 978-951-0-43352-2