Page 1

vuo den p e l ot tav i n kirja

wsoy

C. J. TUDOR


C. J. Tudor

Liitu-ukko Suomentanut raimo salminen

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


Englanninkielinen alkuteos The Chalk Man Copyright Š C. J. Tudor, 2018 Suomenkielinen laitos Š Raimo Salminen ja wsoy 2018 ISBN 978-951-0-42529-9 Painettu EU:ssa


Bettylle. Kummallekin heistä.


Esinäytös

T

ytön pää lepäsi pienellä oranssinruskealla lehtikummulla. Hänen mantelisilmänsä tuijottivat pyökkien, tammien ja vuorivaahteroiden latvuksia, mutta ne eivät nähneet auringon varovaisen tunnustelevia säteitä, jotka työntyivät puunoksien läpi ja täplittivät metsänpohjan kullalla. Ne eivät räpsähdelleet kiiltävien mustien kovakuoriaisten vilistäessä silmäterien yli. Ne eivät nähneet enää muuta kuin pimeyttä. Vähän matkan päässä pisti esiin kalpea kämmen oman lehtiverhonsa alta kuin apua anoen, tai kaivaten huojentavaa tietoa, ettei se ollut yksin. Sellaista se ei voinut saada: loput tytön ruumiista lojui kätkettynä metsän muissa syrjäisissä kolkissa. Lähellä napsahti poikki kuiva oksa. Hiljaisuuden keskellä ääni kuulosti paukkupommin pamaukselta, ja se sai lintuparven pyrähtämään lentoon pensaikosta. Joku lähestyi. Tulija polvistui sokeasilmäisen tytön viereen. Hän hyväili tytön hiuksia ja siveli tämän viileää poskea

7


sormin, jotka vapisivat jännityksestä. Sitten hän nosti tytön pään maasta ja huiskaistuaan pois repaleiseen kaulaan takertuneita lehtiä asetti sen varovasti pussiin muutaman liidunpalan seuraksi. Lopuksi hän nosti sen reppuunsa. Mietittyään hetken hän työnsi kätensä pussiin ja sulki tytön silmät. Sitten hän kohottautui seisaalle ja lähti astelemaan pois. Joitakin tunteja myöhemmin saapuivat paikalle poliisit ja rikospaikkatutkijat. He numeroivat, valo­kuvasivat ja tutkivat kaiken ja lopulta veivät ruumiin ruumishuoneelle, missä se sitten lojui monta viikkoa kuin täydennystä odottaen. Sitä ei milloinkaan tullut. Alueella tehtiin laajoja etsintöjä ja ihmisiä jututettiin ja heille esitettiin vetoomuksia, mutta metsästä löytyneen tytön päätä ei rikostutkijoiden ja kaupungin miesten kovista ponnistuksista huolimatta koskaan löytynyt eikä häntä enää koskaan saatu kokonaiseksi.

8


2016

A

loitetaan alusta. Ongelmana oli se, ettei meidän porukassa ikinä päästy yksimielisyyteen siitä, mistä kaikki tarkkaan ottaen alkoi. Siitäkö, kun Fat Gav sai liituja syntymäpäivälahjaksi? Siitäkö, kun rupesimme piirtämään liitu-ukkoja tai kun niitä alkoi putkahdella näkyviin omia aikojaan? Vai tivolissa sattuneesta hirveästä onnettomuudesta? Vai ensimmäisen ruumiin löytymisestä? Monta mahdollista alkua. Varmaan niistä voisi valita minkä hyvänsä. Sanoisin kuitenkin, että varsinaisesti kaikki sai alkunsa päivänä, jona olimme tivolissa. Sen päivän muistan parhaiten. Sanomattakin on selvää, että Waltzer-tytön takia, mutta myös siksi että sinä päivänä kaikki lakkasi olemasta normaalia. Jos maailmamme olisi lumisadepallo, niin juuri sinä päivänä luoksemme ilmestyi sattumoisin joku jumala, joka ravisti sitä voimakkaasti ja laski sen sitten takaisin. Asiat eivät kuitenkaan palanneet ennalleen sitten, kun

9


vaahto ja hiutaleet olivat taas asettuneet. Eivät aivan. Lasin läpi kaikki saattoi näyttää samalta kuin ennen, mutta sisäpuolella oli kaikki muuttunut. Silloin myös tapasin lehtori Halloranin ensi kerran, joten jos varsinaista alkua haetaan, sanoisin että tivoli­ päivämme on yhtä hyvä valinta kuin mikä muu päivä tahansa.

10


1986

»T

änään tulee myrsky, Eddie.» Isästäni oli mukava ennustaa säätä syvällä, vakuuttavalla äänellä, aivan kuten ne telkkarin tyypit. Hän esitti ennustuksensa aina ehdottomalla varmuudella, vaikka yleensä oli väärässä. Katsahdin ikkunasta siniselle taivaalle, joka oli niin kirkas, että sitä katsellessa oli hiukan siristettävä silmiä. »Ei siltä näytä», sanoin suu täynnä juustovoileipää. »Ei niin, koska mitään myrskyä ei tule», sanoi äiti, joka oli astunut keittiöön yllättäen ja äänettömästi kuin paraskin ninjasoturi. »BBC sanoo, että koko viikon­ lopusta tulee kuuma ja aurinkoinen – äläkä puhu ruoka suussa, Eddie», hän lisäsi. »Hmmmm», isä sanoi, kuten hän aina sanoi silloin kun oli eri mieltä äidin kanssa muttei rohjennut väittää, että tämä oli väärässä. Kukaan ei rohjennut olla eri mieltä äitini kanssa. Hän oli – ja on itse asiassa yhä – tietyllä tapaa pelottava. Hän oli pitkänhuiskea nainen, ja hänellä oli lyhyt tumma tukka ja ruskeat silmät, joista saattoi huokua iloa mutta

11


joihin syttyi hurja katse aina kun hän suuttui (ja hän oli siinä mielessä vähän kuin supersankari Hulk, ettei häntäkään tehnyt mieli suututtaa). Äiti oli lääkäri, muttei mikään tavallinen lääkäri, joka kursii ihmisten jalkoja ja antaa heille kaikenlaisia ruiskeita. Isä sanoi minulle kerran, että äiti »auttaa vaikeuk­siin joutuneita naisia». Hän ei sanonut millaisiin vaikeuk­siin, mutta oletin että niiden täytyi olla kohtalaisen pahoja, jos he kerran tarvitsivat lääkäriä. Isäkin teki töitä, mutta hän työskenteli kotona. Hän kirjoitti juttuja sanoma- ja aikakauslehtiin. Muttei kaiken aikaa. Hän saattoi vaikertaa, ettei kukaan halunnut antaa hänelle töitä, tai todeta minulle katkeran naurahduksen kera: »Tämä nyt vain on niitä kuukausia, ettei meikäläisen kirjoituksia kaivata.» Pienenä minusta ei tuntunut, että isä olisi tehnyt »oikeaa työtä». Sellaista kuin isän pitäisi tehdä. Oikealla isällä olisi pitänyt olla puku ja kravatti, ja hänen olisi pitänyt lähteä töihin aina aamulla ja tulla kotiin iltaruokaan mennessä. Minun isäni meni töihin vierashuoneeseemme ja istui sitten siellä tietokoneen ääressä yöpuvun housuissa ja T-paidassa, aina välillä jopa tukka kampaamattomana. Hän ei myöskään juuri näyttänyt samanlaiselta kuin muut isät. Hänellä oli iso tuuhea parta ja pitkä tukka, joka oli poninhännällä. Hän piti lahkeista katkaistuja, reikäisiä farkkuja, jopa talvella, ja kauhtuneita T-paitoja joissa oli ikivanhojen bändien nimiä, sellaisten kuin Led Zeppelin ja The Who. Toisinaan hänellä oli sandaalit jalassa.

12


Fat Gav sanoi, että isäni oli niitä »hemmetin hippejä». Luultavasti hän oli oikeassa. Mutta siihen aikaan otin sen loukkauksena ja tönäisin häntä, ja hän taas paiskasi minut maahan, niin että kotiin hoipertaessani minulla oli uusia mustelmia ja nenästäni vuoti verta. Myöhemmin teimme tietysti sovinnon. Fat Gav saattoi olla varsinainen munapää – hän oli niitä lihavia lapsia, jotka haluavat aina olla äänekkäin ja inhottavin koko joukosta, pitääkseen todelliset kiusaajat loitolla – mutta hän oli myös parhaita kavereitani ja kaikkein lojaalein ja pyyteettömin ihminen, jonka tiesin. »Tiedätkö mitä, Eddie Munster? Kavereista täytyy pitää huolta», hän sanoi minulle kerran vakavaan sävyyn. »Kaverit on kaikki kaikessa.» Eddie Munster oli lempinimeni. Se tuli sukunimestäni Adams, koska yhdessä tv-sarjassa seikkaili A ­ ddamsin perhe. Tosin perheen poika oli nimeltään Pugsley ja Eddie Munster oli oikeasti mukana Me hirviöissä, mutta silloin se oli ihan järkeenkäyvää, ja nimi jäi elämään niin kuin lempinimillä on tapana. Eddie Munster, Fat Gav, Metal Mickey (siksi, että hänellä oli valtavan isot hammasraudat), Hoppo (David Hopkins) ja Nicky. Se oli meidän jengimme. Nickyllä ei ollut lempinimeä koska hän oli tyttö, joskin hän yritti parhaan kykynsä mukaan teeskennellä, ettei ollut. Hän kiroili kuin poika, kiipeili puissa kuin poika ja pystyi tappelemaan melkein yhtä hyvin kuin useimmat pojat. Tytöltä hän silti näytti. Tosi kauniilta tytöltä. Hänellä

13


oli pitkä punainen tukka ja vaalea iho, johon oli kuin siroteltu paljon pieniä pisamia. Ei sillä, että olisin erityisemmin kiinnittänyt huomiota sellaiseen. Meidän kaikkien oli määrä tavata sinä lauantaina. Tapasimme yleensäkin lauantaisin ja kävimme toistemme luona tai menimme leikkikentälle ja toisinaan metsään. Tämä lauantai oli kuitenkin sikäli erityinen, että kaupungissa oli kiertävä tivoli. Se saapui joka vuosi ja levittäytyi puistoon, joen tuntumaan. Nyt saimme ensimmäistä kertaa mennä sinne omin päin, ilman aikuisten valvovaa silmää. Olimme odottaneet tivolin tuloa innokkaina monta viikkoa, aina siitä lähtien kun sen julisteet ilmestyivät kaupunkiin. Siellä olisi törmäilyautorata, Painekattila, Viikinkilaiva ja Orbiter. Kaikki näytti mielettömän hyvältä. »No niin», sanoin samalla kun yritin saada syödyksi leipäni loppuun mahdollisimman nopeasti. »Lupasin tavata muut siellä portilla kahdelta.» »Pysyt sitten pääteillä, kun menet sinne», äiti sanoi. »Et käytä oikopolkuja etkä juttele vieraiden ihmisten kanssa.» »Okei.» Nousin tuoliltani ja lähdin ovelle. »Ja otat vyölaukun mukaasi.» »Eikä.» »Sinä menet niihin laitteisiin. Lompakkosi voi pudota taskusta. Vyölaukku mukaan, ja sillä siisti.» Avasin suuni ja suljin sen jälleen. Tunsin kuinka poskiani kuumoitti. En voinut sietää sitä typerää lauk-

14


kua. Läskit turistit käyttivät sellaista. Se ei todellakaan näyttäisi coolilta muiden silmissä, ei varsinkaan Nickyn. Mutta kun äiti oli tällaisella päällä, hänelle ei kannattanut sanoa vastaan. »Okei sitten.» Ei se ollut okei, mutta keittiön kello lähestyi kahta ja minun oli lähdettävä. Pyyhälsin portaat yläkertaan, otin typerän vyölaukkuni ja panin rahani sinne. Kokonaiset viisi puntaa. Suoranainen omaisuus. Sitten painelin takaisin alas. »Hei sitten.» »Pidä hauskaa.» En hetkeäkään epäillyt, etten pitäisi. Aurinko paistoi. Minulla oli yllä lempi-T-paitani ja jalassa Converse-lenkkarini. Saatoin jo kuulla tivolilta kantautuvan musiikinjytkeen ja haistaa hampurilaisten ja hattaran tuoksun. Päivästä tulisi mahtava. Fat Gav, Hoppo ja Metal Mickey odottivat jo tivolin portilla. »Hei, hieno perskukkaro!» Fat Gav hihkaisi. Valahdin tulipunaiseksi ja näytin hänelle keski­ sormea. Hoppo ja Metal Mickey tyrskähtelivät sutkaukselle kumpikin. Sitten Hoppo, joka aina oli mukavin koko porukasta ja myös sen sovittelija, sanoi Fat Gaville: »Ei se sentään näytä niin hinttimäiseltä kuin sun sortsit.» Fat Gav virnisti, tarttui sortsiensa lahkeisiin ja esitti pikku tanssin, jossa hän nosteli jalantynkiään korkealle

15


ilmaan kuin mikäkin ballerina. Vastaavat temput olivat hänelle hyvin tyypillisiä. Häntä oli käytännössä mahdoton loukata, sillä hän ei kerta kaikkiaan piitannut. Tai niin hän ainakin sai toiset luulemaan. »Oli miten oli», minä sanoin, sillä vyölaukkuni näytti yhä typerältä huolimatta Hopon yrityksestä kääntää porukan huomio toisaalle, »ei ole tarkoitus käyttääkään sitä.» Avasin laukun vyön, pistin lompakkoni sortsin­ taskuun ja katsoin ympärilleni. Puistoa reunusti paksu pensasaita. Työnsin laukun aidan sisään siten, ettei ohikävelijä voisi nähdä sitä, mutten niin syvälle etten myöhemmin saisi ongituksi sitä helposti esiin. »Oletko varma, että haluat jättää sen sinne?» Hoppo kysyi. »Joo, mitä jos äitisi saa tietää?» sanoi Metal Mickey hänelle ominaiseen ilkeilevään sävyyn. Metal Mickey oli jengimme jäsen ja Fat Gavin paras kaveri, mutta siitä huolimatta en ollut koskaan erityisemmin pitänyt hänestä. Hänessä oli aina jotain kylmää ja ilkeää, joka tuntui yhtä luotaantyöntävältä kuin hänen hampaitaan kiertävät raudat. Toisaalta: ehkei siinä ollut mitään kummallista, kun ajatteli kuka hänen veljensä oli. »Ihan sama», valehtelin olkiani kohauttaen. »Älä muuta viserrä», sanoi Fat Gav kärsimättömästi. »Voidaanko unohtaa se hiivatin laukku ja panna töpinäksi? Ensiksi pitää päästä Orbiteriin.» Metal Mickey ja Hoppo lähtivät liikkeelle – teimme

16


yleensä niin kuin Fat Gav halusi. Nähtävästi siksi, että hän oli porukan isoin ja äänekkäin. »Mutta Nicky puuttuu», minä sanoin. »Entä sitten?» Metal Mickey kysyi. »Se on aina myöhässä. Ei muuta kuin mennään. Kyllä Nicky meidät löytää.» Metal Mickey oli oikeassa. Nicky oli todellakin aina myöhässä. Toisaalta olimme sopineet muuta. Meidän oli tarkoitus pysyä yhdessä. Tivolissa ei ollut turvallista liikkua yksin. Ei varsinkaan tytön. »Odotetaan vielä viisi minuuttia», sanoin. »Et voi olla tosissasi!» parahti Fat Gav matkien John McEnroen kiukunpuuskaa niin hyvin kuin taisi – mutta silti onnettoman huonosti. Fat Gav imitoi usein ja milloin ketäkin. Enimmäkseen amerikkalaisia. Kaikki esitykset olivat niin surkeita, että nauroimme aina kippurassa. Metal Mickey ei nauranut aivan yhtä kovasti kuin Hoppo ja minä. Hän ei pitänyt siitä, että tunsi jengin olevan häntä vastaan. Sillä ei nyt kuitenkaan ollut väliä, sillä naurunpuuskamme ei ollut vielä edes kunnolla ohi, kun kuulimme tutun äänen sanovan: »Mikä on niin hauskaa?» Käännyimme katsomaan. Nicky oli tulossa mäkeä ylös. Kuten aina, nytkin hänet nähdessäni tunsin kihelmöintiä vatsanpohjassani. Aivan kuin olisin yhtäkkiä ollut tosi nälkäinen ja samalla vähän pahoinvoiva. Nickyn hiukset olivat tänään hajallaan; ne laskeutuivat sekaisena ryöppynä pitkin hänen selkäänsä ja ylettyivät melkein hänen rispaantuneiden farkkusortsiensa

17


vyötärölle. Hänellä oli keltainen hihaton pusero, jossa oli pieniä sinisiä kukkia kaulan ympärillä. Kaulalla välkkyi jotain hopeista. Pieni ketjuun kiinnitetty risti. Olalla riippui iso ja painavan näköinen säkkikangas­laukku. »Taas myöhässä», Metal Mickey sanoi. »Me odotettiin sua.» Niin kuin se olisi ollut hänen ideansa. »Mitä siinä laukussa on?» Hoppo kysyi. »Isä käski jakamaan tätä soopaa tivolissa.» Hän veti laukusta lentolehtisen ja näytti sitä toisille. Tule Pyhän Tuomaan kirkkoon ylistämään Herraa. Hurjempaa huvitusta et löydä! Nickyn isä oli Anderburyn pienemmän kirkon kirkko­ herra. Minä en ollut ikinä käynyt kirkossa – äitini ja isäni eivät harrastaneet sellaisia juttuja –  mutta olin kyllä nähnyt Nickyn isän kaupungilla. Hän käytti pieniä pyöreitä silmälaseja, ja hänen paljaalla päälaellaan oli pisamia, aivan kuten Nickyn nenässä. Hän hymyili aina tervehties­sään ihmisiä, mutta minusta hänessä oli jotain hiukan karmivaa. »Voihan haiseva lehmipaimen, siis en kyllä ala», sanoi Fat Gav. »Haiseva» tai »lentävä lehmipaimen» kuului sekin Fat Gavin suosikkitokaisuihin, ja yleensä sitä seurasi »siis en kyllä ala», jonka hän jostain syystä lausui hienostelevaan äänensävyyn. »Et kai tosissasi aio jakaa niitä?» minä kysyin, sillä saatoin kuvitella kuinka koko päivä menisi hukkaan

18


rampatessamme esitteitä jakavan Nickyn perässä pitkin tivolialuetta. Nicky loi minuun tuskastuneen katseen. Se toi mieleeni äitini. »En tietenkään, senkin taukki», hän sanoi. »Me vaan levitetään niitä jonkin verran ympäriinsä, niin kuin ne olisi heitetty pois, ja loput pannaan roskikseen.» Muut virnistivät. Kaikkein herkullisinta on, kun tekee jotain luvatonta ja samalla näyttää jollekin aikuiselle, mistä kana pissii. Sirottelimme lentolehtisiä sinne tänne, heitimme olkalaukun roskiin ja kävimme käsiksi itse asiaan. Ensin menimme Orbiteriin (joka tosiaan oli mieletön), sitten törmäilyautoradalle, missä Fat Gav täräytti minua päin niin kovaa, että selkärankani tuntui menevän sijoiltaan. Seuraavaksi Avaruusraketit (koko lailla jännittäviä edellisenä vuonna mutta nyt hiukan tylsiä), liukumäki, Paine­kattila ja Viikinkilaiva. Söimme hotdogit, ja sitten Fat Gav ja Nicky koettivat onkia vesialtaasta muoviankkoja. He oppivat kantapään kautta, ettei varma palkinto välttämättä ole sama asia kuin mieluisa palkinto, ja lopetettuaan he nauraa hekottivat ja heittelivät toisiaan voittamillaan surkeilla pikku pehmoleluilla. Iltapäivä alkoi siinä vaiheessa olla jo lopuillaan. Into ja jännitys olivat alkaneet hiipua, ja lisäksi minulle kävi vähitellen yhä selvemmäksi, etteivät rahani luultavasti enää riittäisi kuin pariin kolmeen laitteeseen.

19


Hapuilin lompakkoa taskustani. Samassa sydän hypähti kurkkuun. Lompakko oli kadonnut. »Saakeli!» »Mitä nyt?» Hoppo kysyi. »Lompsa on hukassa.» »Oletko varma?» »Totta hiivatissa olen.» Tarkastin silti kaiken varalta toisenkin taskun. Tyhjä sekin. Voi hitto. »No koska käytit sitä viimeksi?» kysyi Nicky. Yritin miettiä. Tiesin varmasti, että lompakko oli ollut tallessa edellisessä laitteessa, sillä olin tarkastanut asian. Ja olimmehan sen jälkeen ostaneet hotdogit. Muoviankkoja en ollut onkinut, joten... »Hotdogkojulla.» Hotdogkoju oli tivolialueen toisella puolen, vastapäätä Orbiteria ja Painekattilaa. »Saakeli», sanoin uudelleen. »Lähdetään etsimään», sanoi Hoppo. »Mitä suotta», Metal Mickey sanoi. »Joku on jo napannut sen itselleen.» »Voin kyllä vipata», Fat Gav sanoi. »Paitsi ettei mulla ole enää paljoa jäljellä.» Olin melko varma, että se oli vale. Fat Gavilla oli aina enemmän rahaa kuin meillä muilla. Kuten myös aina parhaat lelut ja uutuuttaan hohtava polkupyörä. Hänen isänsä omisti kaupungissa The Bull -pubin, ja hänen äitinsä oli Avonin edustaja. Hän oli reilu kaveri,

20


mutta toisaalta tiesin että hän halusi vielä joihinkin laitteisiin. Joka tapauksessa pudistin päätäni. »Kiitti vaan, mutta kaikki on ihan OK.» Paitsi ettei ollut. Tunsin kuinka kyyneleet alkoivat jo kirveltää silmissäni. Eikä ollut kyse pelkästään rahoista vaan myös siitä, että tunsin itseni hölmöksi ja päiväni oli pilalla. Ja siitä, että äiti suuttuisi pahan kerran ja huomauttaisi: »Minähän sanoin!» »Jatkakaa te kierrosta», sanoin toisille. »Lähden etsimään yksin. Ei ole mitään järkeä, että kaikki tuhlaavat aikaansa.» »Hyvä juttu», sanoi Metal Mickey. »Menoksi sitten.» Koko porukka lähti. Näin kuinka huojentuneita he olivat. Eivät he olleet rahojaan kadottaneet, eikä heidän päivänsä ollut pilalla. Otin kiintopisteekseni Waltzerin, sillä hotdogkoju oli sitä vastapäätä, ja lähdin laahustamaan. Waltzeria ei voinut olla näkemättä, sillä se oli sijoitettu aivan keskelle aluetta. Waltzerissa raikui musiikki, joskin ääni vääristyi vanhoissa kaiuttimissa. Joka puolella laitetta välkkyi erivärisiä valoja, ja ihmiset kirkuivat puisten vaunujen kieppuessa hetki hetkeltä kovemmalla vauhdilla itsensä ympäri ja koko karusellin tehdessä samalla laajempaa ympyrää. Päästyäni lähemmäs hidastin askeleitani ja annoin katseeni haravoida maata. Roskia ja hotdogien kääreitä kyllä näkyi, muttei lompakkoani. Ei tietenkään. Metal

21


Mickey oli ollut oikeassa. Joku oli noukkinut lompakon ja kähveltänyt rahani. Huokaisin ja nostin katseeni. Ensin se osui Herra Kalpeaan. Vaikka ei se tietenkään ollut hänen oikea nimensä. Vasta jälkeenpäin sain selville, että hänen nimensä oli Halloran ja että hän oli koulumme uusi opettaja. Herra Kalpeaa oli vaikea olla huomaamatta. Ensinnäkin hän oli tosi pitkä ja myös hoikka. Hänellä oli kivi­ pestyt farkut, väljä valkoinen kauluspaita ja leveä olkihattu. Hän oli samannäköinen kuin se vanha 70-luvun laulaja, joka oli äidin suosikkeja. David Bowie. Herra Kalpea seisoi lähellä hotdogkojua juoden sinistä jäähilejuomaa ja katsellen Waltzeria. Tai siis minä luulin, että hän katseli Waltzeria. Huomasin katselevani samaan suuntaan, ja silloin näin sen tytön. Minua harmitti yhä lompakkoni takia, mutta olin myös kaksitoistavuotias poika, jonka hormonit olivat juuri sinä kesänä alkaneet hyrrätä. En aina viettänyt öitäni lukemalla sarjakuvia taskulampun valossa peiton alla. Tytöllä oli vierellään vaalea tyttökaveri, jonka muistelin nähneeni joskus kaupungilla (hänen isänsä oli poliisi tai jokin sellainen), mutta kiinnostukseni häneen lopahti saman tien. On surullinen tosiasia, että kauneus – todellinen kauneus – kerta kaikkiaan jättää varjoonsa kaiken muun ja kaikki muut ympärillään. Vaalea tyttökaveri oli sievä, mutta Waltzer-tyttö – joka hän minulle aina oli, vielä senkin jälkeen kun kuulin hänen oikean

22


nimensä – oli aivan erityisen kaunis. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänellä oli pitkä tumma tukka ja vielä pitemmät sääret, joiden sileä ruskea iho kiilsi auringossa. Yllään hänellä oli cheerleaderin minihame, neonvihreä alustoppi ja väljä hihaton toppi, jossa luki »Relax». Hän työnsi juuri hiuksiaan korvan taakse, jolloin hänen iso kullanvärinen korvarenkaansa kimalsi auringossa. Minua hiukan hävettää sanoa, etten aluksi oikeastaan kiinnittänyt huomiota hänen kasvoihinsa, mutta kun hän kääntyi sanomaan jotain kaverilleen, en joutunut pettymään. Täyteläisine huulineen ja hivenen vinoine mantelisilmineen ne olivat hätkähdyttävän kauniit. Ja sitten ne katosivat. Yhdellä hetkellä tyttö oli siinä, hänen kasvonsa olivat siinä, mutta seuraavalla kuului vain sellainen kauhea tärykalvoja repivä ääni, aivan kuin jonkin jättimäisen pedon karjahdus syvältä maan uumenista. Myöhemmin minulle selvisi, että ääni syntyi kun kovassa käytössä ollut mutta säännöllistä huoltoa vaille jäänyt Waltzerin kääntökehä hajosi. Aistin hopeisen välähdyksen, ja samassa tytön kasvot, tai puolet niistä, leikkautuivat pois ja jäljelle jäi vain ammottava aukko, jossa näkyi rustoa, luuta ja verta. Hirveän paljon verta. Sekunnin murto-osaa myöhemmin, ennen kuin ehdin edes avata suutani kauhunhuutoon, ohitseni syöksähti iso mustanvioletti esine. Sitten kuului korviahuumaava rysähdys: Waltzerista irronnut vaunu oli osunut hotdogkojuun, ja metallinpalasia ja puunsäleitä sinkoili joka

23


suuntaan. Lisää ihmisiä heittäytyi turvaan huutaen ja kirkuen. Huomasin paiskautuneeni maahan. Päälleni kaatuili ihmisiä. Joku tallasi ranteelleni. Päähäni iski polvi. Kylkeeni potkaistiin. Parahdin kivusta mutta onnistuin jollain keinolla käpertymään kokoon ja vierähtämään sivulle. Sitten parahdin uudestaan. Waltzer-tyttö lojui aivan vieressäni. Hiukset olivat armollisesti levinneet hänen kasvoilleen, mutta tunnistin hänen T-paitansa ja neonvihreän alustopin, vaikka molemmat olivat läpimärät verestä. Hänen jalkansakin oli veressä. Heti polven alapuolelta oli tunkeutunut luun läpi terävä metallikappale. Sääri oli kiinni muussa ruumiissa enää ohuilla jänteillä. Tyttö oli ilmiselvästi kuollut, joten en voinut tehdä mitään. Lähdin ryömimään nelinkontin poispäin – ja silloin hänen kätensä ojentui ja tarttui käsivarteeni. Hän käänsi veriset, ruhjoutuneet kasvonsa minuun päin. Kaiken punaisen seasta minuun katsoi ruskea silmä. Toinen silmä oli valahtanut vaurioituneelle poskelle. »Auta», hän sanoi käheästi. »Auta.» Olin vähällä lähteä karkuun. Olin vähällä huutaa, ratketa itkuun ja oksentaa yhtaikaa. Niin olisi käynytkin, ellei olkaani olisi juuri tarttunut toinen, isompi ja voimakkaampi käsi ja ellen olisi kuullut rauhoittavan äänen sanovan: »Kyllä tästä selvitään. Ymmärrän että sinua pelottaa, mutta sinun täytyy nyt kuunnella tarkasti mitä minä sanon ja tehdä juuri mitä pyydän.»

24


Käännyin katsomaan. Herra Kalpea katseli minua kiinteästi. Vasta nyt tajusin, että hänen olkihatun varjostamat kasvonsa olivat melkein yhtä valkoiset kuin hänen paitansa. Ja silmät olivat utuiset ja läpikuultavan harmaat. Hän näytti aaveelta tai vampyyrilta, ja missä tahansa muussa tilanteessa olisin luultavasti pelästynyt häntä. Mutta juuri sillä hetkellä hän oli silmissäni aikuinen, ja tarvitsin aikuista sanomaan minulle mitä tehdä. »Mikä sinun nimesi on?» hän kysyi. »E-Eddie.» »Eddie. Okei. Kävikö sinun mitenkään?» Pudistin päätäni. »Hyvä. Mutta tämän nuoren naisen on käynyt pahasti, joten meidän täytyy auttaa häntä. Eikö niin?» Nyökkäsin. »Sinun pitää tehdä kuten sanon. Purista tytön säärtä... oikein, oikein lujasti.» Herra Kalpea tarttui käsiini ja asetti ne tytön säären ympärille. Se oli verestä niljakas ja tuntui kuumoittavalta. »Onko sinulla nyt luja ote?» Nyökkäsin jälleen. Pelko tuntui kielelläni karvaana, metallisena aistimuksena. Tunsin kuinka sormieni lomitse tihkui verta, vaikka olin puristanut ne säären ympärille niin tiukasti kuin ikinä pystyin. Korviini kantautui musiikin jytkettä ja iloista huutoa, jotka tuntuivat tulevan paljon todellista kauempaa. Waltzer-tyttö makasi nyt maassa liikkumattomana ja

25


äänettömänä. Kuulin vain hänen rahisevan hengityksensä, ja sekin heikkeni hetki hetkeltä. »Eddie, sinun täytyy keskittyä. Okei?» »Okei.» Katselin Herra Kalpeaa. Hän riisui farkkujensa vyön. Se oli pitkä, liian pitkä niin hoikalle vyötärölle, joten siihen oli täytynyt tehdä lisäreikiä. Kumma juttu, mitä kaikkea ihminen tulee huomanneeksi kaikkein hirveimmissä tilanteissa. Huomasin esimerkiksi, että Waltzer-tytön toinen kenkä oli lähtenyt jalasta. Pinkki, kimaltava muovikenkä. Ja ajattelin, ettei hän varmaankaan enää tarvinnut sitä, kun hänen säärensä oli melkein katkennut kahtia. »Vieläkö jaksat, Eddie?» »Joo.» »Hyvä. Ihan kohta on valmista. Sinä pärjäät tosi hyvin.» Herra Kalpea kietoi vyönsä tytön säären ympäri heti polven alapuolelta. Sitten hän veti sen oikein kireälle. Hän oli vahvempi kuin miltä näytti. Tunsin melkein saman tien, kuinka verenvuoto alkoi tyrehtyä. Herra Kalpea katsoi minuun ja nyökkäsi. »Voit päästää irti.» Vedin käteni pois. Nyt kun minun ei enää tarvinnut jännittää niitä, ne alkoivat vapista. Työnsin ne kainaloihini. »Selviääkö hän?» »En osaa sanoa. Toivottavasti lääkärit pystyvät pelastamaan jalan.»

26


»Entä kasvot?» kysyin vaimealla äänellä. Herra Kalpea katsoi minuun, ja jokin hänen silmissään tyynnytti minua. »Näitkö ne ennen onnettomuutta?» Avasin suuni mutten tiennyt mitä sanoa. En myöskään ymmärtänyt, miksi Herra Kalpean ääni kuulosti nyt vähemmän ystävälliseltä. Sitten hän käänsi katseensa sivuun ja sanoi hiljaa: »Kyllä tämä tyttö henkiin jää. Se on kaikkein tärkeintä.» Ja silloin kuului taivaalta kova jyrähdys ja ensimmäiset sadepisarat alkoivat putoilla. Sillä hetkellä kaiketi oivalsin, että asiat voivat muuttua yhdessä silmänräpäyksessä. Kaikki mitä pidämme itsestään selvänä voidaan yhtäkkiä riistää meiltä. Ehkä juuri siksi otin mitä otin. Jotta minulla olisi jotain pysyvää. Jotta se olisi turvassa. Niin ainakin itselleni vakuutin. Mutta kuten useinkin asiat, joita itsellemme vakuutamme, luultavasti myös tämä totuus olisi antanut aiheen tokaista: voihan haiseva lehmipaimen. Paikallislehti kutsui meitä sankareiksi. Joku toimittaja vei lehtori Halloranin ja minut yhdessä takaisin puistoon ja otti meistä valokuvan. Ne kaksi tivolivierasta, jotka olivat istuneet Walt­ zerista irronneessa vaunussa, selvisivät uskomatonta kyllä pelkillä luunmurtumilla, pintahaavoilla ja mustelmilla. Lisäksi muutama sivussa seisoskellut sai pahannäköisiä syviä haavoja, jotka piti ommella, ja pakokauhui-

27


nen ryntäys pois onnettomuuspaikalta aiheutti joitakin murtumia ja katkenneita kylkiluita. Jopa Waltzer-tyttö (jonka nimi oikeasti oli Elisa) säilyi hengissä. Lääkärit onnistuivat ompelemaan hänen säärensä takaisin paikalleen ja jotenkin pelastamaan hänen vahingoittuneen silmänsä. Lehdissä sanottiin, että se oli ihme. Kasvojen muita osia ei pahemmin mainittu. Kuten murhenäytelmien ja muiden draamojen laita usein on, kiinnostus tivolin onnettomuutta kohtaan alkoi vähitellen hiipua. Fat Gav lakkasi lohkomasta tökeröjä vitsejään (jotka yleensä liittyivät jollain lailla jalattomuuteen), ja jopa Metal Mickey kyllästyi sanomaan minua »sankaripojaksi» ja kyselemään mihin olin jättänyt viittani. Sijalle astui muita puheenaiheita. A36-tiellä sattui auto-onnettomuus, jossa kuoli koulun yhden oppilaan serkku, ja sen jälkeen tuli viidennen luokan Marie Bishop raskaaksi. Elämä siis jatkui, kuten sen tapana on. Minulle se sopi oikein hyvin. Olin vähän kyllästynyt koko juttuun. En myöskään erityisemmin ollut niitä lapsia, jotka haluavat olla huomion keskipisteenä. Lisäksi mitä vähemmän puhuin asiasta, sitä harvemmin minun oli kuviteltava mielessäni Waltzer-tytön kasvojen puuttuva osa. Aloin päästä eroon painajaisistani ja välttyä kiikuttamasta kastuneita lakanoitani salaa pyykkikoriin vähän väliä. Äiti kysyi minulta pari kertaa, haluaisinko käydä katsomassa Waltzer-tyttöä sairaalassa. Kieltäydyin joka kerta. En halunnut nähdä häntä enää. Saati katsella

28


hänen runneltuja kasvojaan. Enkä halunnut, että hänen ruskeat silmänsä tuijottaisivat minua syyttävästi: Tiedän että aioit juosta karkuun. Olisit jättänyt minut siihen kuolemaan, ellei lehtori Halloran olisi tarttunut käteesi. Lehtori Halloran ilmeisesti kävi sairaalassa. Useinkin. Kaipa hänellä oli aikaa sellaiseen. Hänen oli määrä aloittaa opetustyö koulussamme vasta syyskuussa. Varmaankin hän oli päättänyt muuttaa vuokrattuun taloonsa muutaman kuukauden etuajassa, jotta ehtisi ensin asettua kaupunkiin. Luultavasti se oli hyvä ajatus. Sen ansiosta kaikki saivat tilaisuuden tottua hänen läsnäoloonsa. Turhat kysymykset olisi siten hoidettu pois päiväjärjestyksestä, ennen kuin hän astuisi ensimmäisen kerran luokkahuoneeseen. Mikä hänen ihossaan oli vialla? Hän oli albiino, selittivät aikuiset kärsivällisesti. Se tarkoitti, että häneltä puuttui jokin jota sanottiin »pigmentiksi» ja joka teki useimpien ihmisten ihon normaalin vaaleanpunaiseksi tai ruskehtavaksi. Entä hänen silmänsä? Sama juttu. Niistä yksinkertaisesti puuttui pigmentti. Hän ei siis ollutkaan mikään luonnonoikku, hirviö tai henkiolento? Ei, vaan aivan normaali ihminen, joka kärsi tietystä lääketieteellisestä poikkeamasta. Kaikki, jotka väittivät niin, olivat väärässä. Lehtori Halloraniin päti monikin luonnehdinta, mutta »normaali» hän ei ollut.

29


Kukaan meistä ei tiennyt mistä kaikki alkoi. Oliko se silloin kun aloimme piirrellä liitu-ukkoja vai silloin kun ne alkoivat ilmestyä kuin itsestään? Alkoiko kaikki siitä hirvittävästä onnettomuudesta? Vai siitä kun ensimmäinen ruumis löytyi? »Hätkähdyttävä esikoisteos.» – Sunday Times »Haluatko jotakin hyvää luettavaa? – – Jos pidät kirjoistani, pidät myös tästä.» – Stephen King »En ole aikoihin viettänyt unetonta yötä kirjan vuoksi. Liitu-ukko korjasi tilanteen.» – Fiona Barton, kirjailija, New York Times

*9789510425299* www.wsoy.fi

84.2

30

ISBN 978-951-0-42529-9

Tudor, C. J.: Liitu-ukko (WSOY)  

Vuoden pelottavin romaani

Tudor, C. J.: Liitu-ukko (WSOY)  

Vuoden pelottavin romaani