Vuosisadan vaihteessa yhteenkuuluvuutta tunnettiin myös norjalaisten itsenäistymispyrkimyksiin. Kun kyseessä oli irrottautuminen nimenomaan Ruotsista, sisältyi myötätuntoon kielipoliittisia piirteitä. Merkiksi tästä isovanhempani antoivat pojilleen norjalaisperäiset nimet: Fritiof (joka samalla oli suvussa aikaisemmin esiintynyt nimi) sekä Rolf ja Erik. Sivistyssukujen tapaan esiäitien ja -isien nimet siirtyivät sukupolvelta toiselle. Koska ne poikkeuksetta olivat ruotsinkielisiä, on niitä suvun suomalaistumisen jälkeen ahkerasti käytetty toisina etuniminä. Nuorempien sukulaisten keskuudessa on monta Eliseä, Ottoa ja Wilhelmiä (kantaisä Edvardin kaksosveli). Useiden serkkujeni samoin kuin oma toinen nimeni on Edvard. Teekkarivuosina monet tunsivatkin minut nimellä Edu eikä Aarne.1 Suvun suomen- ja ruotsinkielistä perintää yhdistävä nimi on Tuomas. Tämä tarjosi mahdollisuuden käyttää sitä poikani ensimmäisenä nimenä suomenkielistä identiteettiäni menettämättä. Itäsuomalaiset sukulaiset suhtautuivat itsenäisyyspyrkimyksiin realistisesti, hieman sivusta katsoen. Ruotsinkielisiksi jääneet suuntautuivat kansainvälisesti, etenkin Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin, minne muutamat heistä muuttivat pysyvästi asumaan. Jotkut suvun ruotsinmieliset jäsenet lakkasivat tervehtimästä suomenmielisiä sukulaisiaan. Isoisäni Otto ei koskaan oppinut kunnolla suomea, vaikka oli suomalaisen koulun yliopettaja. *
1 Kirkonkirjoihin nimeni on merkitty yhdellä a:lla. Suomalaistumisvaiheessa 30-luvulla alettiin käyttää toista a:ta. Nyt olen siirtynyt takaisin alkuperäiseen kirjoitustapaan.
18