Page 1

i s채n m aa

sia ko

Su

muk o t r e k ku

nt채l

mme lmeky

sta

ome u S n u uv


Arne Nevanlinna isän maa sukuke rt omuksi a kolmeky m m e ntäl u v un suom e sta

w e r n er söder st r öm o sak e y h t iö h el sin k i


Š arne nevanlinna 1994 ja 2015 isbn 978-951-0-41454-5 painettu eu:ssa 2015


sisällys Lukijalle 7 * Topeliaaninen metamorfoosi  12 Lasi maitoa ja neljä pikkupullaa  34 Miehet on niin lapsellisia  53 Toisinaan beethoven on hirveän arkipäiväinen  71 Ne tshögaa dagareita  100 Aateluus velvoittaa  124 Shööniä 147 Sahanomistajan palsa  179 * Epilogi 191


LUKIJALLE Muistelmia kirjoittavat tunnetut henkilöt. Heillä on takanaan saavutuksia, joita he itse, kustantaja tai jotkut muut pitävät muistiin merkitsemisen arvoisina. Lukijoiden arvellaan olevan kiinnostuneita siitä, miten asianomainen on tulkinnut omaa elämäänsä, mitä seikkoja hän on pitänyt tärkeinä ja valinnut kerrottavakseen. Julkisivua halutaan raottaa antamalla hänestä henkilökohtaista ja ehkä yhdentekevääkin tietoa. Näin nk. tavalliselle ihmiselle tarjoutuu mahdollisuus tyydyttää uteliaisuuttaan ja samaistua menestykselliseen kirjoittajaan. Tässä tapauksessa kirjoittamisen lähtökohdat ovat olleet erilaisia. Satuin syntymään suomalaiseen sivistyssukuun, joka on tunnettu omista panoksistani riippumatta. Julkisuudessa on olemassa mielikuvia siitä, minkälaisesta suvusta on kysymys. Ne sisältävät tosiasioiden lisäksi myös ennakkoluuloja, joiden mukaisesti minun ihmisten mielestä olisi pitänyt toimia ja käyttäytyä. Tästä minulle on ollut sekä hyötyä että haittaa. * Mitä merkitsee kuuluminen suomalaiseen sivistyssukuun? Ihmisen lähipiiri voi kattaa kolme tai neljä sukupolvea eli saman verran kun Raamatussa on kerrottu isien pahojen 7


tekojen vaikutusajaksi. Siitä taaksepäin sukulaisuus on historiaa. Se saattaa kyllä sisältää joukon tosiasioita, mutta mitä kauemmaksi mennään sitä suuremmaksi kasvaa tulkintojen ja kertomusten osuus, jotka vuorostaan aikanaan muuntuvat uudenlaisiksi totuuksiksi. On sanottu, että kansakunnalla on historia vain jos se kirjoittaa sen itse. Sama koskee sukuhistorioita. Jollei mitään kerrota tai panna paperille, häviää suku jälkipolvien muistista. Sukutarinoihin sisältyy siis jonkinasteinen uho, usko siihen että oman suvun saavutukset ovat kertomisen ja sitä kautta myös jatkamisen arvoisia. Verrattomasti tärkeämpää kuin tosiasioista kertominen on kuitenkin aina ollut kertojan kunnian kasvattaminen. Ei ole sattuma, että korkeimman yhteiskunnallisen vallan haltijat ovat kautta aikojen olleet kiinnostuneita oman historiansa kirjoittamisesta, julkaisemisesta ja vääristämisestä. Mutta tarinat saattavat toimia myös innostajina ja virikkeinä niin kertojalle itselleen kuin kuuntelijoillekin, millä vuorostaan voi olla hyvinkin konkreettisia seurauksia. Myytti vaikuttaa vahvasti riippumatta siitä, missä määrin se perustuu tosiasioihin. * Monilla sivistyssuvuilla on aidot suomenkieliset juuret. Opintielle lähteminen merkitsi kuitenkin aikanaan asteittaisen ruotsalaistumisen alkua. Myös useat itseään umpiruotsalaisina pitämät suvut ovat alkujaan suomalaisia. Riikinruotsalainen alkuperä on myytti, josta kutistuvan ja omaleimaisuudestaan kiinni pitävän kansanosan on vaikea luopua. Kansallisen nousun myötä joistakin näistä suvuista tuli ensin suomenmielisiä ja sitten jälleen suomenkielisiä. Rengas 8


on kuroutunut umpeen ja kehityskaari on päättynyt suomalaisten ylivoimaan. Muiden Euroopan reunamaiden lailla Suomi on mystisenä pidetyn bysanttisuuden ja rationaalisena pidetyn moderniteetin kohtauspaikka. Oleellinen osa suomalaisuutta on idän ja lännen, venäläisyyden ja ruotsalaisuuden, yhdentyminen. Perinteinen ja arkirealistinen itäsuomalaisuus on asteittain sekoittunut edistykselliseen ja idealistiseen länsisuomalaisuuteen. Suomalaisuus on myös maailmankatsomuksia, ensin uskonnollista, sitten luonnontieteellistä ja lopuksi myös humanistista. 1800-luvun loppupuolella menetetyn uskonnollisuuden ovat meidän suvussamme korvanneet enemmän valtioon, julkiseen toimintaan ja tieteeseen liittyvät instituutiot kuin yhteiskunta ja demokratia tai yksilöllisyys ja taide. Itäistä perua olevan suullisen kulttuurin ja lännestä tulleen kirjallisen kulttuurin sekoittuminen on suomalaisuuden voimavara, jota ilman Sibelius ja suomalaiset kapellimestarit tai Eliel Saarinen ja Alvar Aalto eivät ehkä olisi pystyneet murtamaan kansallisia rajoja. Yläluokan suomalaisuus on sittemmin ollut myös oikeistolaista kansallishenkisyyttä ennen vasemmiston poliittista tai ruotsinkielisten kulttuurista kansainvälisyyttä. Tämä kehitys päättyi nationalismin voittoon, jonka vaikutukset ulottuvat tähän päivään saakka. * Sivistynyt on suku, jonka jäsenet pitkällä aikavälillä ovat pysytelleet yhteiskunnan valtavirrassa, uskollisesti ja kyselemättä. Erittäin sivistyneiksi sukuja kutsutaan silloin, kun niiden arvoja aletaan omaksua alkuperäisen piirin ulkopuolella. 9


Sukuamme pidetään myös kulttuurisena. Nimitys on osuva, jos sillä viitataan korkeakulttuurisiin instituutioihin. Nämä vuorostaan ovat Suomessa aina olleet valtiovallan etujen välikappaleita, niin Ruotsin, Venäjän kuin itsenäisyydenkin aikana. Parhaimmillaan riippumaton kulttuuritoiminta sisältää kriittisyyttä, itsekriittisyyttä ja moniarvoisuutta, ominaisuuksia joissa piilee toisinajattelun siemen. Taiteilijoita suvussani on ollut vähän. Tämä on oire siitä, ettei sitä laajemmassa katsannossa sittenkään voi kutsua kulttuuriseksi. Mutta tämä koskee vain niitä jäseniä, jotka ovat tehneet suvun tunnetuksi. Sukupolviin ja perheisiin on kuulunut myös joukko erilaisuutensa vuoksi alistettuja yksilöitä, joiden olemassaoloa ei ole huomattu eikä muisteltu. Heidän elämäänsä määritelmällisesti sisältyneille vastalauseelle ei Suomen suljetussa yhteiskunnassa ole ollut helppo löytää purkautumiskanavia. Silti he ovat saattaneet olla, itse kukin omalla omituisella tavallaan, kuuluisampien sukulaistensa menestymisen edellytyksiä. Mustat lampaat ovat välttämättömyyksiä, eivät vain kiusallisia poikkeuksia. * Omat sukulaiseni ja vanhempani ovat esimerkkejä kaikista näistä prosesseista ja ilmiöistä. Minua suku kiinnostaakin ennen muuta siksi, että se pienoiskoossa kertoo jotain Suomen kulttuurihistoriasta 250 vuoden ajalta. Niinpä aikomukseni oli, että kertomuksieni pääosissa olisivat olleet 30-luvun suomalaisen yhteiskunnan, suvun ja kirjoittajan keskinäiset vuorovaikutussuhteet. Halusin päästä lähemmäksi tapahtumien ja ihmissuhteiden arkipäivää maailmankuvallisten ja yhteiskunnallisten 10


olosuhteiden muodostamassa kehyksessä. Tarkastelemalla näitä sekä pikkupojan että nykyhetken näkökulmasta toivoin voivani purkaa osan niistä kerrostumista, joilla aihetta on vuosien mittaan eri osapuolten toimesta pyritty koristamaan. Pian henkilöt ja kertomukset alkoivat kuitenkin elää omaa elämäänsä, myytit osoittautuivat odotettua sitkeähenkisemmiksi ja uudistumiskykyisemmiksi. Tunkeutumalla julkisivun taakse olen ehkä onnistunut kaatamaan joitakin, mutta tilalle on heti syntynyt uusia. Helsinki−Pariisi 1992−93 Helsinki 2015

11


TOPELIAANINEN METAMORFOOSI Isonvihan aikoihin Hämeen Rengon Uudessakylässä oli lukkarina Tuomas Tuomaanpoika. Hänellä oli kaksi poikaa, v. 1710 syntynyt Tuomas ja seitsemän vuotta nuorempi Kristian, joka kaatui tykistön hanslankarina Pommerin sodassa. Hänen jälkeläisensä, nimiltään aluksi Neoff ja sittemmin Neva, Mäyrä ja Rinne, ovat asuneet talollisina Sysmän tienoilla. Tuomas pantiin kimnaasiin ja papinoppiin Turkuun. Kotikylän mukaan nimiksi annettiin aluksi Nyman, myöhemmin Neovius. Hän on minun sukuni kantaisä. Lukkarinpoikien tiet erkaantuivat niin, että haarojen keskinäinen sukulaisuus selvisi vasta 1960-luvulla. Lukujensa myötä supisuomalaisesta Tuomas Tuomaanpojasta tuli Thomas Neovius. Ruotsalais-latinalainen nimi oli sosiaalisen nousun välttämätön edellytys ja oppineisuuden merkki. Kieli ei vielä ollut kansallisuuden symboli. Aikakirjojen mukaan Thomas oli kotiopettajana Pielaveden kappalaisen Martinus Costianin perheessä ja meni naimisiin talon tyttären Anna Prudentian kanssa v. 1744. Sittemmin hän toimi pappina useassa pohjoissavolaisessa pitäjässä ja kuoli Luhangassa v. 1781. Juuri muuta hänestä ei tiedetä. Hän vuorostaan ei tiennyt nousevansa unohduksesta parisensataa vuotta myöhemmin, kun eräs kansakunta ja 12


eräs suku tarvitsivat aineksia identiteettiensä rakentamiseen. Hänestä tehtiin kantaisä ihmisille, joille hän oikeastaan ei ollut edes sukua. Seitsemän tai kahdeksan sukupolven etäisyys riittää hävittämään niin biologiset kuin kulttuurisetkin yhtäläisyydet. Uuden roolinsa myötä häneen alettiin kiinnittää ominaisuuksia, keksittyjä ja romanttisia. Hänestä tehtiin vertauskuva köyhästä suomalaisesta talonpojasta, jonka sitkeys ja opinhalu korvasivat puuttuvan ruotsalaisen sukutaustan. Tätä kirjoittaessani minäkään en voi välttyä näkemästä urheaa poikaa vaeltamassa pitkin pölyistä maantietä kohti Turkua, teinilakki oljenkeltaisilla hiuksillaan, olkapäällä kepin nenässä roikkuva eväspussi. Oli tapahtunut huima topeliaaninen metamorfoosi. Tavallinen suomalainen maalaispoika oli muuntunut sukukertomuksen ensimmäiseksi sankariksi. * Sitten seurasi kaksi sukupolvea lisää Thomas-nimisiä pappeja ‒ suvussamme heitä kutsutaan nimellä Tuomas, vaikka he ruotsinkielisinä tuskin käyttivät nimensä suomalaista muotoa. Lapsia perheissä oli paljon, mutta lähes puolet heistä kuoli pienenä. Pojat valitsivat isänsä ammatin, koska se oli isän ammatti ja sellaisena kutsumuksista arvostetuin aatelistolle varatun upseerinuran jälkeen. Etäältä katsottuna suvun ensimmäiset satakunta vuotta näyttävät ongelmattomilta. Vaihtoehtoisia reittejä kohti sosiaalista nousua ei juuri ollut. Yhteiskunnallisen menestymisen takeeksi riitti korkeampien voimien eli Jumalan ja yläluokan säätämän maailmanjärjestyksen huolellinen seuraaminen. 13


Ruotsinvalta vaihtui venäläiseksi ja se avasi suvun jäsenille mahdollisuuden nousta askelman verran ylemmäksi sosiaalisessa asteikossa. Kolmen pappissukupolven jälkeen pojista tuli sotilaita ja matemaatikkoja. Valistusajan maailmankuvamuutos alkoi orastaa Suomessa, yli puoli vuosisataa Euroopasta myöhässä. Valintojen aika oli koittanut. Yksi suvun upseereista, kenraaliluutnantti Fritiof Neovius, oli Haminan kadettikoulun johtaja, jossa tehtävässä hän muun muassa kunnostautui antamalla Mannerheimille potkut. Hänen veljensä kenraalimajuri Edvard Engelbrekt Neovius opetti matematiikkaa samassa koulussa. Hän eli vuosina 1823−1888. Hän on isäni isoisä ja oman sukuhaarani kantaisä. Eri aikoina yli kaksikymmentä Neoviusta on käynyt Haminan kadettikoulua. Pääsy yhteiskunnan huipulle näkyi myös siinä, että avioliittoja ruotsalaiseen yläluokkaan kuuluvien naisten kanssa alkoi esiintyä. Edvard Engelbrektin vaimo Elise kuului Krogiusten ehdottoman ruotsinkieliseen ja vauraaseen laivanvarustajasukuun, jonka jäsenet vanhempieni nuoruuden aikoihin luettiin lähisukulaisten eli nk. tjocka släktenin piiriin. Vielä sodan jälkeen osallistuin vierailuihin erilaisten Krogiusten luona Kuusisaaressa, jonne muutettiin kesäksi kuin huvilalle konsanaan. Lapsia heillä oli kymmenkunta. Suomalaisen yhteiskunnan maallistuminen 1800-luvun loppupuolella jakoi perheen kahtia. Jotkut veljet olivat vielä tsaarin upseereita, jotka kätkivät yksilöllisyytensä tiukasti univormun, kunniamerk­kien, viiksien ja parran sekä ruskeiden valokuvien taakse. Yksi heistä, eversti Viktor Neovius, suistui sydänkohtauksen saatuaan ratsunsa selästä kesken paraatin. Vanhempien sisarten joukossa oli isoäitini. Omaksuttuaan luonnontieteellisen maailmankuvan osasta sisaruksia tuli matemaatikkoja, siviilipukuisia ja enim14


mäkseen sileäksi ajeltuja. Yksi heistä oli Suomen ensimmäisiä naismatemaatikkoja. Minulle Tant Aline esiintyi vain vanhempieni Maryn ja Rolfin keskusteluissa ja kesti kauan ennen kuin ymmärsin, ettei hänen nimensä ollutkaan Tanttaliin. Osa sisaruksista opiskeli ja asui ulkomailla, Puolassa, Sveitsissä, Venäjällä, Ruotsissa. Yksi heistä, Edvard Neovius, muutti poliittisista syistä pysyvästi Tanskaan. Sisarussarjan nuorin oli isoisäni Otto. Vuonna 1927, täytettyään vastikään 60 vuotta, hän tuupertui sydänkohtauksen saatuaan kateederille kesken oppituntiaan Norssissa. Isoäitini äidin puolelta ja isoisäni isän puolelta kuuluivat siis samaan sisarussarjaan, vanhempani olivat toisin sanoen serkuksia. Tyttäret naitiin ruotsinkielisiin sivistyssukuihin. Tämän myötä olen saanut sukulaisikseni, suoraan tai mutkan kautta, edellä mainittujen Krogiusten lisäksi joukon Hjeltejä, v.Freymanneja, v.Wrightejä ja muita. He tuskin ovat koskaan olleet erityisen innostuneita suomalaistuneista sukulaisistaan. Viisikymmentäluvun alkuvuosina arkkitehtikurssini teki asemakaavaprofessori Otto-Iivari Meurmanin eli Mörrin johdolla ekskursion Sarvilahden kartanoon Pernajassa. Tiesin kyllä, että emäntä Alix v. Born on äitini Maryn serkku, mutta päätin vaieta asiasta visusti. Tuntematta minua ja tietämättä että olin yksi joukosta, kartanon emäntä tuli kierroksen aikana ohimennen maininneeksi jotain halventavaa isäni Rolfin toiminnasta yliopiston suomalaistamiseksi, mikä kertoo siitä kuinka tunnettu ja kiistelty henkilö hän oli tuon ajan Suomessa. Lopuksi keräännyimme saliin suureksi renkaaksi emännän ympärille. Selostuksensa päätteeksi hän kysyi kohteliaasti polttiko joku tupakkaa. Kyllä nuori Nevanlinna polttaa, sanoi Mörri. Ja niin jouduin menemään keskilattialle, jossa kaikkien töllisteleminä ja tupakat sytytettyämme kävimme lyhyen keskustelun: − Du är väl Marys 15


och Rolfs son, det ser man ju på utseendet. − Jo, det stämmer nog. − Hälsa Mamma, det är verkligen länge sen vi har träffats. Ja sitten hieman hiljaisemmalla äänellä: − Jag måste be om ursäkt, men jag kunde ju inte veta att Rolfs son är närvarande.1 Isovanhempieni sukupolvi muuttui asteittain helsinkiläiseksi ja ideologisesti länteen suuntautuneeksi, vaikka lapsuus olikin vietetty Haminassa. Silloin vanha Ruotsin ja Venäjän vastakkainasettelu oli vielä tosiasia. Näiltä ajoilta on peräisin sittemmin ehdottomaksi muuttunut sääntö akateemisen uran välttämättömyydestä − tämä koski tietenkin vain suvun miespuolisia jäseniä. Suutarinoppiin, oli isoisälläni tapana sanoa jos pojat joskus toivat koulusta huonompia kuin kiitettäviä arvosanoja. Sama sukupolvi joutui vielä kahden muun suuren valinnan eteen, jotka jakoivat perheitä. Kansallinen herääminen pakotti ottamaan kantaa suomalaisuuteen ja sortokausi vastarinnan luonteeseen. Suuri joukko nuorempia suvun jäseniä otti vuoden 1906 suuressa nimenmuutoksessa nimekseen Nevanlinna. He olivat tuolloin vielä ruotsinkielisiä. Suomentaminen oli ideologinen toimenpide: mieli oli tärkeämpi kuin kieli. Olen aina pitänyt nimen valintaa outona, koska se venäläisvastaisuuden kuumimpana aikana sisälsi epämääräisen maantieteellisen viittauksen Pietariin. Suomentamisen puuhamiehenä oli isoisäni Oton serkku Ernst Neovius-Nevanlinna. Otto itse ei kuulemma ollut yhtä innostunut hankkeesta. Suvun taustaa ei tuolloin vielä ollut selvitetty. Valinta perustui myö1 − Sinä olet kai Rolfin ja Maryn poika, senhän näkee ulkonäästä. ‒ Kyllä, se pitää paikkansa. ‒ Sano terveisiä äidille, on tosiaan pitkä aika siitä kun tapasimme. ‒ Minun täytyy pyytää anteeksi, mutta enhän voinut tietää, että Rolfin poika on läsnä.

16


hemmin virheelliseksi osoittautuneeseen arveluun siitä, että nimi Neovius viittaa Neva-jokeen ja sen suulla sijainneeseen Nevanlinnan kaupunkiin. Ajatus oli ajan hengen mukaisesti kansallisromanttinen. Karjalaa ja Inkerinmaata pidettiin suomalaisuuden lahjakkuusvarantona. Käsitystä vahvisti esimerkiksi se, että noihin aikoihin maineensa huipulla ollut Eliel Saarinen oli kotoisin Inkerinmaalta. Nimen valinta oli myös osoitus monille suvun jäsenille ominaisesta maanissävyisestä hetken innostuksesta johonkin tiettyyn ajatukseen. Melko vähällä vaivalla olisi varmaan jo tuolloin ollut mahdollista todeta suvun alkuperää koskevien olettamusten sattumanvaraisuus. Monet suomalaistamista vastustaneet tai siihen vieroksuen suhtautuvat ruotsinkieliset suhtautuivat hankkeeseen pilkallisesti. Mielellään kerrottiin esimerkiksi juttua Cannin-nimisestä miehestä. Hän suomensi nimensä muotoon Kanninen. Mitä iloa tästä oli, kyselivät suomentamista vastustaneet sukulaiset jälkeenpäin. Vanha nimi oli Kanin ja uusi Kaninen. Ainoa muutos oli se, että ruotsiksi kaniinia tarkoittavan sanan kieliopillinen muoto vaihdettiin määräämättömästä määrätyksi. Kannanotot venäläistämispyrkimyksiä vastaan olivat tiukat. Suomalaistumisen tien valinneet sukulaiset olivat kyllä idealisteja, mutta ilman äärimmäisiä ulottuvuuksia. Oireellista oli isoisä Oton suhde jääkäriliikkeeseen. Molemmat pojat olisivat innokkaasti halunneet mennä mukaan. Äiti kannatti heitä, mutta isältään he eivät saaneet lupaa, vaikka perussuhde hankkeeseen olikin ehdottomasti myönteinen. Osasyynä oli varmaan se, että veljesten ruumiinrakenne oli hento ja epäsotilaallinen, ominaisuus jonka monet heidän jälkeläisistään ovat perineet. 17


Vuosisadan vaihteessa yhteenkuuluvuutta tunnettiin myös norjalaisten itsenäistymispyrkimyksiin. Kun kyseessä oli irrottautuminen nimenomaan Ruotsista, sisältyi myötätuntoon kielipoliittisia piirteitä. Merkiksi tästä isovanhempani antoivat pojilleen norjalaisperäiset nimet: Fritiof (joka samalla oli suvussa aikaisemmin esiintynyt nimi) sekä Rolf ja Erik. Sivistyssukujen tapaan esiäitien ja -isien nimet siirtyivät sukupolvelta toiselle. Koska ne poikkeuksetta olivat ruotsinkielisiä, on niitä suvun suomalaistumisen jälkeen ahkerasti käytetty toisina etuniminä. Nuorempien sukulaisten keskuudessa on monta Eliseä, Ottoa ja Wilhelmiä (kantaisä Edvardin kaksosveli). Useiden serkkujeni samoin kuin oma toinen nimeni on Edvard. Teekkarivuosina monet tunsivatkin minut nimellä Edu eikä Aarne.1 Suvun suomen- ja ruotsinkielistä perintää yhdistävä nimi on Tuomas. Tämä tarjosi mahdollisuuden käyttää sitä poikani ensimmäisenä nimenä suomenkielistä identiteettiäni menettämättä. Itäsuomalaiset sukulaiset suhtautuivat itsenäisyyspyrkimyksiin realistisesti, hieman sivusta katsoen. Ruotsinkielisiksi jääneet suuntautuivat kansainvälisesti, etenkin Ruotsiin ja muihin Skandinavian maihin, minne muutamat heistä muuttivat pysyvästi asumaan. Jotkut suvun ruotsinmieliset jäsenet lakkasivat tervehtimästä suomenmielisiä sukulaisiaan. Isoisäni Otto ei koskaan oppinut kunnolla suomea, vaikka oli suomalaisen koulun yliopettaja. *

1 Kirkonkirjoihin nimeni on merkitty yhdellä a:lla. Suomalaistumisvaiheessa 30-luvulla alettiin käyttää toista a:ta. Nyt olen siirtynyt takaisin alkuperäiseen kirjoitustapaan.

18


Suvun nousu suomalaisen yhteiskunnan arvoasteikossa huipentui isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvessa. Heille oli kertynyt huomattava määrä sitä sivistyksellistä pääomaa, jonka kysyntä kansallisen nousun ja itsenäisyyden myötä kasvoi voimakkaasti. Yhteiskunta palkitsi ne suvun jäsenet, joiden valinnat vastasivat vaatimuksia uudessa tilanteessa. He olivat professoreita, virkamiehiä valtionhallinnon ylimmissä tehtävissä, joukossa oli kaksi senaattoria jne. Muiden kuin oman yhteiskuntaluokan luonne ja tavoitteet jäivät melko vieraiksi, samoin kuin yksityinen talouselämä, politiikka ja maaseudun elämä. Vuosisadan alun suomalainen luokkayhteiskunta oli suhteellisen moniarvoinen. Kansallinen yhdenmukaistamishanke oli vielä kesken, minkä vuoksi maantieteellisten ja sosiaalisten osakulttuurien valikoima oli nykyistä rikkaampi. Myös yläluokan sisällä, huolimatta sen vähälukuisuudesta, oli erilaisuutta: oli suomen- ja ruotsinkielisiä, itä- ja länsisuomalaisia, virkamiehistöä ja teollisuusjohtajia, maaseudun kartanokulttuuria, niin kansallisia kuin kansainvälisiä suuntauksia kirjallisuudessa ja taiteessa. Hieman halveksiva suhtautuminen rahaan oli yleistä, vaikka oma vauraus ei aina ollut mitenkään itsestään selvää. Ristiriita tiedostettiin kyllä, mistä osoituksena on isoisä Oton tarina Ahlströmin pojille nuorena miehenä antamistaan matematiikan yksityistunneista. Kun asiasta sovittiin etukäteen ja Otto tiedusteli tuntimaksun suuruutta, huitaisi vanha Ahlström kädellään ja sanoi ’pengarna betyder ingenting’. Työstään Otto ei koskaan saanut penniäkään. ’Pengarna betydde verkligen ingenting’ 1, kuten hän totesi kuivasti. Myöhemmältä ajalta muistan Rolfin kiihtymyksen hänen 1 Raha ei merkitse mitään... Raha ei todellakaan merkinnyt mitään.

19


kertoessaan fysiikan professorista, joka luopui akateemisesta urasta ryhtyäkseen tehtaan johtajaksi, tai lahjakkaasta matematiikan tohtorista, joka perusti louhintafirman, rikastui ja oli tyytyväinen valintaansa, koska se avasi hänelle kokonaan uuden maailman. Sääty-yhteiskunnan asenteet olivat vielä voimassa. Ruotsinkieliseen yläluokkaan sulauduttiin kieliriidoista huolimatta vielä helposti, kulttuurinen eriytyminen alkoi vasta itsenäisyyden jälkeen. Sosiaalinen nousu talonpoikaisesta taustasta oli kansallisromanttisen ihanteellisuuden mukaisesti sekä hyväksyttävää että ihailtavaa. Työväenluokan voimavaroja ei pidetty riittävänä eikä sopivana kasvualustana uudelle suomalaiselle yläluokalle. Sukupuuta rakennettiin tarkoitushakuisesti. Naisten kautta mukaan tulleet suvut kelpuutettiin mukaan vain, jos ne olivat riittävän nimekkäitä. Suvun päähaaran kannalta sivuraiteelle olivat joutuneet ne sukulaiset, jotka takertuivat uskonnolliseen maailmankuvaan, muuttivat pois Helsingistä tai eivät saaneet akateemista koulutusta sekä viime kädessä myös ne, jotka aatteellisista tai muista syistä pitivät kiinni suvun ruotsinkielisestä perinnästä. Tämä kertoi tietysti enemmän oman sukuhaaramme arvomaailmasta kuin toisenlaisen tien valinneiden jäsenten todellisesta menestymisestä. Kiista kielestä oli ennen muuta ideologinen eikä käytännöllinen. Ristiriitaa ei nähty siinä, että suomalaisuutta sekä kannatettiin että vastustettiin ruotsiksi. * Vuosisadan alun sukulaiset olivat arvostaan tietoisia suomalaisen yläluokan jäseniä. Parhaimmillaan he olivat huumorintajuisia, laaja-alaisia ja humaaneja ihmisiä. He olivat 20


älykkäitä siinä mielessä, että heidän kykynsä arvioida tilanteita ja kehittää tältä pohjalta omia selviytymisstrategioitaan olivat keskimääräistä paremmat; tästähän sukupolvien mittaan kertynyt sivistyksellinen pääoma ennen muuta koostuu. Mutta intellektuelleja he eivät olleet, kulttuurinen omahyväisyys esti omien arvojen kyseenalaistaminen ja itsekritiikin. Ulkopuolisten mielestä ärsyttäviä saattoivat olla sellaiset epäsuomalaiset piirteet kuin narsismia hipova itsetunto, liioit­televa ironisuus sekä tavanmukaista vilkkaammat luonne ja elekieli. Yhdistelmässä oli englantilaisen yläluokan piirteitä, joka kertoo luokka-aseman ensisijaisuudesta verrattuna maantieteelliseen sijaintiin. Joku Neovius oli palannut Suomeen oleskeltuaan pitkän ajan ulkomailla. Sukulaiset kyselivät olisiko hän tunnistanut heidät ilman esittelyä. ’Inga svårigheter, man känner ju igen den neovianska egenkärleken’1, oli vastaus. Suljetussa piirissä ulkopuolisten arvostelu oli tavallista. Hölmöksi leimaamiseen riitti mikä tahansa oman suvun ulkomuodosta poikkeava piirre. Tällaiseksi kelpasi vaikkapa leuattomuus vastakohtana oman suvun teräväleukaisuudelle. Pikkupoikana en pitänyt maaherra Uuno Hannulaa uunouden perikuvana pelkästään onnettoman etunimen vuoksi vaan myös heikosti kehittyneen alaleuan ja kummallisesti leikatun siilitukan takia. Rolfin kielenkäytössä − jonka hän arvattavasti oli perinyt edellisiltä sukupolvilta − sanonta ’han ä’ en präktikus’ tarkoitti, että asianomainen on kyllä kunnon mies mutta melko tyhmä. Vielä oman lapsuuteni aikana 30-luvulla sukuyhteys oli kiinteä ja seurustelu ahkeraa. Ajankohtaisista yleisistä aiheis1 Ei mitään vaikeuksia, neoviaaninen itserakkaus on helppo tunnistaa.

21


ta ei paljon keskusteltu, koska niistä oltiin samaa mieltä. Seurustelua hallitsivat jutut poissaolevista tai jo poistuneista sukulaisista. Perinnettä välitettiin epäsuorasti, leikinlaskun ja ironian avulla. Tarinoiden muoto oli erilainen, mutta tarkoitus sama kuin satu- tai kaskuperinteessä. Näin sain jo lapsena kuvan sukulaisten ja perheenjäsenten sisäisistä suhteista ja heidän arvoistaan huolimatta siitä, että ne usein peittyivät joutavuuksien alle. Minulle isoisäni serkku Ernst Nevanlinna oli Farbror Ernst, joka pystyi yhdellä kaatamalla juomaan lasillisen tulikuumaa teetä. Tämän saavutuksen rinnalla hänen toimintansa senaattorina ja professorina Suomen kulttuurielämän hyväksi oli vähäpätöistä. Toisen serkun Gunnar-sedän kiinnostavin ominaisuus ei ollut KOP:n johtokunnan jäsenyys, vaan hänen periaatteensa myöntää kyselemättä lainaa sukulaisille ja lääkäreille. Myöhemmin tästä hyötyi lääkäriveljeni Harri enemmän kuin minä. Muistan käyttäneeni etua vain kerran, joskus 50-luvun alussa. Olin sopinut sihteerin kanssa ajan, mutta en maininnut asiaani. Koputin ovelle. Kukaan ei vastannut, mutta hetken kuluttua uskalsin kuitenkin mennä sisään. Gunnar-setä seisoi ikkunan luona, minuun nähden selin. ’Kuinka paljon’, hän sanoi kääntymättä ennen kuin ehdin edes tervehtiä. Hän oli murheellisen tuntuinen mies, joka vointia kysyttäessä vastasi: ’raunioituminen jatkuu, raunioituminen jatkuu’. Isosetäni Lars Neovius-Nevanlinna oli suomalaisen pikakirjoituksen isä, mitä pidin pelkästään huvittavana. Hänen poikansa Väinö oli lääkäri ja tunnettu kirurgi. Hänen äkäisyytensä antoi aiheen moniin tarinoihin, joille naurettiin makeasti. Kerran vastaanotolle tuli eukko läheiseltä maaseudulta. Hän oli lyönyt kirveellä sääreensä. Side avattiin ja lattialle ropisi aimo annos verisiä suolarakeita. Parannuskei22


Professori Arne Nevanlinna (s. 1925) kuuluu vanhaan sivistyssukuun. 1906 Neoviuksina tunnetutTästä Nevanlinnat ovat no Vuoteen kuului paikalliseen kansanperinteeseen. Väinö suutvaikuttaneet näkyvillä paikoilla maamme tiede-, kulttuuritui niin, että hän pakotti lähes liikuntakyvyttömän eukon ja talouselämässä. Arnen isä Rolf Nevanlinna (1895–1980) työskenensin hakemaan harjan ja kihvelin komerosta ja sitten siivoateli Helsingin matematiikan professorina rehtomaan omatyliopistossa jälkensä. Toimittuaan nuorena lääkärinä ja Tornirina, Zürichin yliopiston professorina, Suomen Akatemian jäseneossa hän siirtyi Ouluun. ’Mahdatteko olla sukua sille Torninä sekä Turun yliopiston kanslerina. on vihaiselle Nevanlinnalle’, kyselivät ihmiset uudessa työMuistikuvissaan Arne Nevanlinna loihtii eloon kolmekympaikassa. Leikkausta suorittaessaan hänellä oli tapana ojentaa mentäluvun Helsingin. Hänen itseironisen tyylinsä välityksellä kätensä sanaakaan sanomatta, ja hoitajattarenjaoli tiedettävä saamme tutustua sivistyneistön elämäntapoihin tottumuksiin, minkä instrumentin halusi. Josoppineisiin väline oli väärä, hän kesänviettoon huviloilla tohtori ja kartanoissa, perhetuttasen lattialle jayläluokan odotti kämmen avattuna kunnes oikea viin pudotti – suomalaistuvan maailma näyttäytyy kirjan pantiin hänen käteensä. Vieraillessaan joskus 30-luvulla isosivuilla kaikessa huvittavassa itseriitisäni kesähuvilalle Padasjoella Väinön pahantapaiset pojat toisuudessaan. Perheeseen kuuluivat Pena ja Tauski aikuisten Arnen lisäksi veljet pilasivat Kai ja Harri, sisar saunaillan kusemalla kiuSylvi,kaaseen. isä RolfTätä ja Mary-äiti jatkupidettiinsekä jo vähemmän huvittavana juttuna. vasti Tauskin vaihtuvat kotiapulaiset. tavoite oli saada kieli ulottumaan kunnianhimoinen Arne tyylissä ei ole harjoittelusta huolimatleuanNevanlinnan alapäähän saakka. Ankarasta merkkiäkään muistelmia niin ta tämä ei tuolloin vielä ollutusein onnistunut; kieli oli tosin pitvaivaavasta omahyväisestä jälkiviisaukä, mutta leuka vielä pitempi. Pena kaatui sodassa ja Tauski desta.muutti Kainostelematta paikoitellen pian rauhanjatultua Australiaan. kuolettavan hauskasti hän kertoo Kullakin yhteiskuntaluokalla oli omat palvelusten ja vaskulttuurikodin elämästä nähtynä sekä tapalvelusten verkostonsa. Ne perustuivat ennen muuta koulupojan lahjomattomien silmien sukulaisuuteen, mutta rakentuivat alemmissa luokissa myös läpi että tämän päivän perspektiivistä. asuinpaikan ja arkielämän varaan. Maaseudulla oli talkooIsän maa toimii paitsi elävänä johperinne,kulttuurisukuun ja työväestön keskuudessa datuksena myös sosiaaliset palvelut hoidettiin pitkälti naapuriavun turvin. kiintoisana katsauksena 30-luvun Porvarillisessa yläluokassa yhteenkuuluvuuden tunne ei Suomeen. perustunut niinkään paikkaan vaan sukulaisuuden lisäksi myös samaan ammattiin tai muuhun yhteisiä arvoja ilmenominaisuuteen. Pohjalla vaikutti tietoisuus kuulumiPäällystävään Tarina Lounasmaa sestakuva ylintä valtaa käyttävään Takakannen © Anja Kervanto Nevanlinnaryhmään. Arvot ja normit olivat pitkälle salakirjoitettuja ja ne kattoivat kaikki tasot, maailmankatsomuksellisista uskomuksis-

*9789510414545* 23

99.1

ISBN 978-951-0-41454-5

Nevanlinna, Arne: Isän maa (WSOY)  

Sukukertomuksia kolmekymmentäluvun Suomesta

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you