Issuu on Google+

Kuinka syd채n pys채ytet채채n romaani sodasta ja rakkaudesta

wsoy


Kuinka sydän pysäytetään R om aani

w er ner s öder st r öm o s ak e y h t iö –  h e l s in ki


Kiitokset Suomen Kulttuurirahastolle ja wsoy :n kirjallisuussäätiölle, jotka ovat tukeneet tämän kirjan kirjoittamista. © jp koskinen ja wsoy 2015 isbn 978-951-0-40985-5 painettu eu:ssa


”Siinä lieto Lemminkäinen itse tuon sanoiksi virkki: ”En usko unia naisten enkä vaimojen valoja. Oi emoni, kantajani! Tuo tänne sotisopani, kanna vainovaatteheni! Mieleni minun tekevi juomahan soan olutta, soan mettä maistamahan” - kalevala 12:55-64


1 osa


Isä katseli metsänrajasta kiikarilla meitä kohti. Käskin Häyhän ampua hänet. Isä oli helppo maali, sillä hän seisoi laakean kiven päällä jalat harallaan. Häyhä ampui kerran, toisen, kolmannen. Isä seisoi aloillaan, en nähnyt edes lumen pöllähtävän. Hän osoitti meitä kädellään ottamatta kiikareita silmiltään. Tuhannet tykit jyrähtivät. Kranaatit alkoivat putoilla nis­ kaamme. Olimme olleet männikössä, kultarunkoisten puiden kat­ veessa. Nyt räjähdykset pirstoivat puut poikki, ne putosivat si­ joiltaan hankeen ja kaatuivat lumen pöllytessä pistelevänä pil­ venä ympärillämme. Joka puolella männyt lakosivat rytisten, metsä alkoi kadota. Olimme keskellä mustuneiden puunsälöjen kirjomaa aukeaa, räjähdykset muuttivat maisemaa, kumpuja ka­ tosi, uusia nousi. Kirosin Häyhälle mutta hän oli jo poissa. Kyy­ kötin yksin ammussateen keskellä pihkaa vuotavan männynkan­ non takana. Maa keinui. Sotamarsalkka Mannerheim kyykistyi viereeni. Hän taitteli kartan auki ja näytti minulle, kuinka meidän piti estää vihollisen koukkaus Kannaksen joukkojen selustaan. Apu­ joukkoja oli tulossa. Ranskan pääministeri Daladier oli luvannut 150 000 miestä, Ruotsi ja Norja eivät estäisi heidän kauttakul­ kuaan. Kunhan vain korjaisimme piikkilankaesteet, loisimme auki sortuneet juoksuhaudat ja pysäyttäisimme vielä tämän hyök­ käyksen, viimeisen kerran. Kömmin ylös. Aukean toisella puolella oli ketjussa ruskeita hah­ moja. Ne huusivat juostessaan, näin aseiden suuliekkien lepatuk­ sen. Nostin konepistoolin poskeani vasten. Se oli kylmä. Päätin taistella kuopastani, siinä kaikki. Männynkanto oli minulle rakas. 9


kuinka sydän pysäytetään

Heräsin siihen, kun joku läimäytti minua vasten kasvoja. Oli pimeää, korvani olivat vielä unen jäljiltä kuurot. Sitten äänet palasivat, kova jyrinä ja aseiden hakkaava nakutus. Pietari seisoi edessäni, hänen otsassaan oli verinaarmu, silmälasien vasen linssi oli halki. – Nukuitko sinä? – En. Suljin vain silmäni hetkeksi.

10


1.

Pie tari, 1913 Kazanin katedraalin aukiolle oli pystytetty pitkä tanko, jonka päässä kaksipäinen kotka levitteli siipiään. Kysyin isältä ja äidiltä, kuinka kotkalla saattoi olla kaksi päätä, eikö se riitaantuisi itsensä kanssa. Isä ja äiti nauroivat. Vaunujen renkaat kolkkasivat kivetyksellä. Tatjanan sylissä makaava Anni hymyili minulle, vaikka oli vain pullea vauva. Jumalanpalvelus kesti kauan. Olisin tahtonut istua, mutta isä ei antanut. Pidin kiinni äidin hameesta, se oli pehmeä. Pitkäpartaiset munkit puhuivat, kirkko täyttyi hyväntuoksuisesta savusta. Purin hampaani yhteen. Heräsin isän sylissä. Hän kantoi minua portaita ylös. Joku upseeri tuli vastaamme ja kutitti poskeani. Hän sanoi minua tsaarin pikku sotilaaksi. Isä kantoi minut kamariin, jossa oli paljon muita lapsia ja lastenhoitajia, pörrötti hiuksiani ja meni pois. Leikimme sotaa. Löin vahingossa Igoria puumiekalla päähän, hän alkoi vollottaa. Igorin hoitaja haukkui minua suomalaiseksi metsäläiseksi. Tatjana puolusti minua. Igor lakkasi volisemasta. Kun musiikki alkoi, hiivimme yhdessä ovesta ulos ja kapusimme parvelle. Näin äidin ja isän. He liitelivät tanssilattian poikki, isän kunniamerkit välkkyivät, äiti hymyili. Hän oli salin kaunein nainen. Igor osoitti minulle, kuka oli tsaari Nikolai II. Hän näytti pieneltä isään verrattuna. Oli jo pimeää, kun palasimme kotiin. Äiti sanoi isälle, että hän oli nauttinut joka hetkestä. Hän nojasi vaunujen penkillä 11


kuinka sydän pysäytetään

isän olkapäähän ja näytti minulle tanssiaispussukkaansa. Se oli täynnä hyvältä tuoksuvia samppanjapullon korkkeja. Isä nauroi ja sanoi äitiä hamsteriksi. Kun vaunut kaartoivat kotikadulle, äiti suri sitä, että meidän piti muuttaa Pietarista Helsinkiin. Kaunis koti pitäisi jättää, hyvästellä lapsenpiika Tatjana ja kokki Sergei, sisäköstä ja kyökkipiiasta ei ollut niin väliä. Isä lohdutti äitiä ja sanoi, että lasten piti saada kasvaa kotimaassaan. Sielläkin oli kauniita taloja ja hyvää palvelusväkeä. Heiluttelin jalkojani. Minusta isä olisi ollut komeampi tsaari kuin Nikolai.

12


2.

Helsinki, 1914 Isä piirsi ratsupiiskan kärjellä hiekkakenttään kaksi vastakkaista viivaa. Toiseen hän teki kolmioita ja toiseen nelikulmioita. Aurinko korvensi selkääni. Hiki putoili nenänpäästäni kirkkaina pisaroina hiekalle. Olimme juosseet merenrannalta kilpaa kentän laitaan. Isä sanoi, että olin voittanut kisan rinnan mitalla. – Jokainen neliö ja kolmio on rykmentti. Rykmentti koostuu yleensä kolmesta pataljoonasta, pataljoona neljästä tai viidestä komppaniasta. Isä selitti minulle joukko-osastot, erot Venäjän tsaarin ja Saksan keisarin armeijassa, mikä muodostui mistäkin ja kuinka paljon kussakin oli miehiä, kuinka paljon tykistöä, lähettejä ja lääkintämiehiä. Nyökyttelin vakavana vaikka divisioonat ja armeijakunnat menivät päässäni sekaisin. – Armeijassa pienin yksikkö ei ole mies, vaan ryhmä. Jos minulta kysytään, se ei ole edes ryhmä tai joukkue vaan komppania. On turha liikutella mitään vähempää kuin komppaniaa. No, Juho, jos saisit valita, kuinka hyökkäisit näillä kolmioilla noiden neliöiden kimppuun? Katsoin kahta kaarevaa viivaa, joita erotti kämmenenleveys punertavien pikkukivien kirjomaa hiekkaa. Pyyhkäisin hikitipan nenänpäästäni. Sormissani tuoksui yhä meri. Laskin kolmiot ja neliöt, niitä oli yhtä monta. Nojasin toiseen polveeni. Piirsin sormellani ympyrän kahden kolmion ympärille ja vedin nuolen kohti neliörintaman reunaa. 13


kuinka sydän pysäytetään

– Iskisin kahdella rykmentillä vihollisen vasemmalla sivustalla olevan rykmentin kimppuun. Isä kallisti päätään ja napsutteli piiskalla paljasta säärtään. Hän oli käärinyt housunlahkeet polviin saakka. Pohkeessa näkyi pitkä valkea arpi, siihen vihollinen oli joskus iskenyt sapelilla. Isä antoi minun pidellä hetken ratsupiiskaansa. Kun napsautin sillä sääreeni kuten isä, ulvahdin kivusta. Isä alkoi nauraa. Minäkin nauroin, vaikka kivun kyyneleet kihosivat silmiini. – Hyvä. Hyökkäät ylivoimalla. Taistelukentällä pitää aina saavuttaa vähintään paikallinen ylivoima. Mutta koska et voi tuntea maastoa, et tiedä, onko ylivoimasta hyötyä. Ehkä joudut hyökkäämään kahden järven välistä. Ehkä tuossa on kapea sola. Muistatko, mitä kerroin sinulle spartalaisista Thermopylain solassa? Persialaisilla oli laskennallinen miesylivoima spartalaisiin nähden mutta maaston takia he eivät voineet hyödyntää sitä. Purin alahuultani. Minusta oli epäreilua puhua maastosta, koska hiekka viivojen välissä oli yhtä ja samaa. – Tässä tilanteessa pitää miettiä, onko pakollista hyökätä lainkaan. Ylivoimaa on vaikea saavuttaa, joten vihollisen sitominen on ensimmäinen vaihtoehto. Pidät siis joukkosi puolustuksessa. Mutta jos sinun on pakko hyökätä, teet sen näin. Isä alkoi vedellä viivoja hiekkaan. Sivustakierto, joka pakottaisi vihollisen jakamaan voimansa. Muutama rykmentti uhrattaisiin toivottomaan harhautustaisteluun, jotta pääjoukko saavuttaisi keskustassa ylivoiman. Isä raapaisi ruksit uhraamiensa kolmioiden ylitse. Kolmetuhatta miestä kuoli hetkessä. Pyyhkäisin nenääni. – Mutta eikö nuo miehet osaa sotia? – Ketkä? Nämäkö sivustakiertäjät? Tietysti osaavat. 14


helsinki • 1914

– Miksi he sitten suostuvat kiertoon, kun he tietävät kuolevansa? – Koska sotilas tottelee kun kenraali käskee. – Eikö kenraalille tule paha mieli, kun nuo kuolevat? Isä naurahti ja pörrötti hiuksiani. – Ei tietenkään. Katsos, armeija on kuin työkalu. Ajattele vaikka sahaa. Kun sillä sahaa puita, terä kuluu ja siitä katkeaa silloin tällöin hammas. Jos jää säälimään katkeavia hampaita, ei voisi sahata lainkaan. Mitä sellaisella sahalla tekee? Sotilas tietää, että sodassa voi kuolla. Sotilas rakastaa sotimista. Kenraali tietää, että ilman tappiota ei voi voittaa. Jos kenraalilla on tarpeeksi joukkoja, hän voi hävitä kaikki taistelut ja silti voittaa sodan. – Mitä jos hyökkäisin koko rintaman leveydeltä ja luottaisin miesteni urhoollisuuteen? Isä naurahti ivallisesti ja kyykistyi eteeni. – Herran haltuun, siis? Kenraali, joka tekisi moisen liikkeen, olisi vastuuton peluri. Se olisi uhkapeliä, ei sotataitoa. Urhoollisuus on yksinäisen miehen ominaisuus ja yksinäinen mies ei merkitse sotatantereella mitään! Tapatat miehesi turhaan, isä kivahti ja veti piiskankärjellä kolmioideni ylitse syvän viivan.

15


3.

Helsinki, 1915 Vaikka oli sota, isä oli tullut käymään lomalla. Hänellä oli päällä tsaarin armeijan komea univormu. Mustat, pitkät saappaat, kaksirivinen sotilastakki, rinnalla vaaleat punokset, tsaarin monogrammilla varustettu risti rinnan päällä, korkeat kaulukset ja viitta hartioilla. Kun hän otti koppalakin päästään, näin, että hänen tukkansa oli vain millin pituinen ja päälaessa oli punaisia läiskiä. Oikeasta korvalehdestä puuttui pala. Isä kertoi, että luoti oli repinyt sen irti. – Tämän ristin sain tsaari Nikolai II:n omasta kädestä Hodeljoen taistelussa osoittamastani urhoollisuudesta. Löimme itävaltalaiset helposti eversti Mannerheimin ratsuväen ja tykistön yhteistyöllä. Isä antoi kunniamerkkinsä minulle. Laitoin sen puiseen sikarilaatikkoon ja kätkin laatikon vintille. Yöllä kuulin, kuinka isä ja äiti puhuivat makuuhuoneessa. Äidin ääni nousi, erotin muutaman pahan sanan. Kiisteltiin rahasta, Pietarissa oli kaikki ollut hienompaa kuin Helsingissä. Isä ärähti, äiti nyyhkytti hiljaa ja puhe muuttui kuiskailuksi. Sitten sänky kitisi jonkin aikaa, joku kävi huussissa ja tuli hiljaista. Nukuin huonosti, sillä tiesin isän tulevan herättämään minut aikaisin aamulla. Maassa oli jo lunta, pakkasta varmaankin kymmenen astetta. Kävelimme paljain jaloin pihan poikki, isä ja minä. Naapurikorttelin Laura korjaili luhistunutta lumilyhtyä tumput käsissään. Hän katsoi meitä suurilla, sinisillä silmillään ja 16


helsinki • 1915

pyyhkäisi vaaleat hiukset takaisin piponsa alle. Hän oli kesällä väittänyt, ettei minulla ollut isää. Tien toisella puolella oli hevosten kesälaitumena käytetty loiva rinneniitty. Nyt tuulen kinostama lumihanki oli rikkumaton. Isä nosti minut kevyesti matalan aidan yli. – Spartassa poikavauvat tarkastettiin heti syntymän jälkeen. Jos heissä oli jotakin vikaa tai he olivat heiveröisiä, papit heittivät vauvat rotkoon. Vain vahvimmat jätettiin eloon. Pienestä pitäen poikia karaistiin sotaa varten. Heille tappeleminen oli toinen luonto. Sillä tavalla spartalaisista kasvoi pelätty ja voimakas soturikansa. Jalkojani paleli hirveästi, mutta kävelin niin hitaasti kuin pystyin ja kuuntelin tarkasti. Halusin olla isän kanssa mahdollisimman kauan. Tallustelimme niityn poikki käsi kädessä. – Oletko käynyt uimassa? – Olen. – Ja juossut paljain jaloin lumessa? – Olen. – Täälläkö? Nyökkäsin. Isä sormet puristivat omiani. Ne olivat karheat, voimakkaat sormet. Varpaitani pisteli. Metsänrajassa pyrähteli muutama närhi etsimässä jäätyneitä pihlajanmarjoja. – Harjoitellaan. Juokse tuonne katajan luo ja sieltä tänne takaisin. Minä katson, kuinka nopea sinä olet lumessa. Nostin housujani. Isä otti kaatuneesta aidanpätkästä katkenneen seipään ja osoitti sillä minulle suunnan. – Tuonne ja takaisin. Mars, mars! Pinkaisin juoksuun. Lumen alla törröttävät korret pistelivät jalkapohjiani. Katajan luona löin varpaani lumen alla ole17


kuinka sydän pysäytetään

vaan kiveen. En välittänyt siitä. Kiristin vauhtia, vaikka keuhkoihin pisti. Lumi ei tuntunut enää niin kylmältä. Minusta näytti, että isä hymyili ja heilutti keppiä kannustaakseen minua. Harpoin viimeiset askeleet kädet veuhtoen. En ehtinyt tajuta mitä tapahtui. Päässäni räsähti ja yhtäkkiä suuni oli täynnä jotakin raudanmakuista. Tuuskahdin lumeen nenälleni, kohottauduin käsieni varaan ja katsoin, kuinka lumi muuttui punaiseksi. Minua pyörrytti ja nenästäni levisi sykkivä jomotus poskia pitkin koko päähän. Isä tarttui hiuksiini ja nosti päätäni samalla kun kumartui puoleeni. – Vai olet juossut lumessa. Eikä niityllä näy siitä jälkeäkään! Harjoitusten laiminlyönti on laiskuutta mutta valehtelu on epärehellistä. Isälle valehtelu on lisäksi kunnioituksen ja kurin puutetta. Ilman kuria ihminen ei ole mitään. Isä päästi tukastani irti. Kokeilin nenääni varovasti. Siihen sattui kamalasti. Aloin itkeä. Hangelle vuotavaan vereen sekoittui räkää ja kyyneliä. Isä paukutteli kepillä housunlahjettaan. – Olkoon tämä sinulle opiksi. Kaikilla teoilla on seurauksensa. Jos on valmis kestämään seuraukset, voi tehdä mitä tahtoo. Isä tarttui paitaani ja nosti minut jalkeille. Hän kahmaisi lunta kouraansa ja painoi sen nenääni vasten. Ulisin entistä pahemmin. – Ihminen pelkää eniten sitä, mitä hän ei tunne ennestään. Siksi sinun pitää harjoitella sietämään kipua. Sillä tavalla sinusta tulee hyvä sotilas, kuten minun isäni oli ja kuten minä olen. Kävelin isän kainalossa takaisin kotiin. Jälkeeni jäi verinen vana. Se näkyi hangessa vielä silloinkin, kun isä oli jo palannut rintamalle. Kotona äiti suuttui isälle. – Löit pojalta nenän halki? Silläkö siitä mies kasvaa? 18


helsinki • 1915

– Joka kuritta kasvaa, kunniatta kuolee. Eikä Juho ole mikään akka, hän kestää kipua. Ja nenä paranee kyllä. Kun kova paikka tulee eteen, poika vielä kiittää minua tästä. – Jos Juho kiittää sinua tästä, niin mistäkö julmuudesta mahtaa kirota? Helvetin hulluutta, murtaa pojalta nenä. Täällä ei tarvita spartalaisia, sen verran minäkin ymmärrän. – Jotkut osaavat leipoa ja haluavat olla leipureita. Toiset osaavat sotia ja haluavat olla sotilaita, isä sanoi. – Onneksi missään ei sodita loputtomiin. Muuten emme näkisi sinua koskaan, äiti tuhahti. Istuin halkolaatikolle ja puristin nenääni äidin antamalla liinalla. Kipu oli kova, mutta päätin kestää sen. Isä ja äiti lopettivat kinastelun, kun Anni ja Silja pelmahtivat kyökkiin keittäjämme Hannan perässä. Nähdessään minut he takertuivat Hannan jalkoihin ja katsoivat isää esiliinan kätköistä. Illalla söin keittoa pumpulitupot nenässä. Isä iski minulle välillä silmää vaikka äiti yhä kiukutteli naama vihasta punalaikkuisena. – Jätä sitten meille rahaa. Kaikki maksaa, ruoka, vuokra, palvelijat. Idakin on niin valveutunut, ajaa työväen asiaa, palkka pitää maksaa ajallaan. Piika saa rahansa, mutta entäs minä? – Sodan takia palkanmaksu saattaa välillä viivästyä. Eikö sinulla muka ole säästössä mitään? isä ihmetteli. – Mitä se tähän asiaan kuuluu? Säästöt ovat pahan päivän varalle. Luoja yksin tietää mitä vielä on edessä. Isä naurahti ja puisteli päätään. – Meidän pikku hamsteri. Kun menin nukkumaan, isä peitteli minut. – Vieläkö koskee? – Vähän. Tai ei paljon mitään. – Älä välitä siitä. Sinä olet sotilas kuten minä. Rauhallinen elämä ei ole meitä varten. Kun muut alkavat itkeä ja juokse19


kuinka sydän pysäytetään

vat karkuun, sinä ja minä astumme esiin. Me puolustamme niitä, jotka eivät osaa puolustaa itseään. Vahvojen on puolustettava heikkoja. Isä taputti olkapäätäni ja nousi ylös. Lattia narahteli hänen painonsa alla. Aamulla menisimme taas juoksemaan. Isä ja minä. Yöllä minulle tuli hirveän kylmä. Kuume nousi niin korkeaksi, että olin horroksessa kolme päivää. Kun hikoilin itseni terveeksi, isä oli jo lähtenyt. Yhdeksän kuukauden kuluttua syntyi Valtteri.

20


4.

Helsinki, 1918 – Miksei isältä enää tule kirjeitä? – Isäsi taistelee suuressa sodassa. Ei hänellä ole aikaa kirjoittaa meille. Eihän meillä voi tietenkään olla mitään hätää. Äidin ääni kuulosti ärtyisältä. En kysellyt enempää vaikka kaipasin niitä lappuja, joita isä oli laittanut kirjeissään myös minulle. Olin lukenut moneen kertaan isän viimeisen lyhyen kuvauksen taistelusta. Mursimme linjan illalla. Joki oli täynnä kuolleita, ne kelluivat hitaasti alavirtaan. Aamulla huomasin, että vaahterat olivat pudottaneet lehtensä tykkitulen aiheuttaman tärinän vuoksi. Kuvittelin isän vaahteran juurelle. Punaisia ja keltaisia lehtiä oli polviin saakka. Ymmärsin, ettei tsaari enää hallinnut sen paremmin meitä kuin Venäjääkään. Kaikki oli muuttunut sekavaksi. En tiennyt missä ja kenen puolesta isä soti. Kun kansanvaltuuskunta otti Helsingin hallintaansa, katosi ensin piikamme Ida ja sitten Hanna. Punanauhaiset miehet tallustelivat saliimme ja oven läpi kuulin, kuinka he kyselivät isästä. Äidin vastauksista en saanut selvää muuta kuin sen, että hän väitti eversti Stendahlin olevan tsaarin palveluksessa. Miehet nauroivat hänelle. Minustakin oli omituista, että isä oli muka yhä tsaarin armeijassa, vaikka tsaaria ei enää ollut. Koko talven ja kevään äiti teki itse ruoat ja laittoi Annin ja Siljan siivoamaan huoneet. Kaupungilla oli levotonta. Naapurin Laura sanoi minulle, että olimme sodassa. 21


kuinka sydän pysäytetään

– Sodassa miehet ratsastavat suurina joukkoina toistensa kimppuun. Ammutaan tykeillä. Eihän täällä miehet tee mitään muuta kuin marssivat kiväärit selässä talosta taloon. – Äiti on Tampereella. Isä sanoi, että äiti lähti sotimaan, Laura intti. – Naiset eivät sodi koskaan. Ei tämä ole oikeaa sotaa, tuhahdin. Keväällä minun oli pakko myöntää, että Laura oli ollut oikeassa. Kaupungissa ammuttiin, näin kypäräpäisten miesten juoksevan ryhminä kadun yli. Luoti rikkoi kyökin ikkunan. Äiti naulasi polttopuiksi haalittuja laudanpätkiä ikkunan eteen. Olisin halunnut nähdä kaiken läheltä, mutta äiti ei päästänyt minua ulos. Vasta kun punaiset oli kukistettu, sain mennä seuraamaan Mannerheimin voitonparaatia. Sotilaat kantoivat värikkäitä lippuja joukko-osastojen edessä, tykkien rautavanteiset renkaat jyrisivät, upseerit ratsastivat käsi valkoisen karvalakin lippaan vedettynä. Ajattelin, että heillä täytyi olla auringonpaisteessa valtavan kuuma. Odotin, että isäkin ratsastaisi Runebergin patsaan ohitse, mutta häntä ei näkynyt. Hevosenkakkaroita kertyi kadulle, kaviot kopisivat, ihmiset hurrasivat, minäkin huusin ääneni käheäksi. Marssin kadulla sotilaiden tahdissa aina Senaatintorille saakka. Siellä valtionhoitaja Svinhufvud seisoi Mannerheimin vieressä valkoinen käsivarsinauha vasemmassa olkavarressaan ja kiiltävä silinterihattu päässään. Kypäräpäiset saksalaiset upseerit kättelivät Mannerheimia. Etsin isän kasvoja ihmisten merestä, turhaan. Kun kotimatkalla kehuin naapurin Vilholle, että isäni tunsi Mannerheimin oikein hyvin, hän nauroi minulle päin naamaa ja haukkui minua valehtelevaksi punapenikaksi. Löin häntä nyrkillä nenään. Vilho juoksi parkuen kotiinsa. Illalla äiti otti minut puhutteluun ja kysyi, miksi olin lyönyt Vilhoa. Kerroin kaiken. Äidin ryhti lysähti. 22


helsinki • 1918

– Ketään ei saa lyödä. Ihmiset selvittävät välinsä puhumalla, eivät aseiden ja nyrkkien avulla. – Isä on upseeri tsaarin armeijassa! Minua ei kukaan hauku punikiksi! Äiti otti pöydältä kahvikuppinsa ja heitti sillä minua. Kuppi hipaisi korvaani ja räsähti rikki piironkia vasten. – Minkä tsaarin? Isäsi on suuri paska, ei mitään muuta! Mitä hän teki, kun vallankumous alkoi? Puolusti tsaaria? Ei, hän seurasi omaatuntoaan ja liittyi bolševikkeihin. Niin juuri, sen punaisemmaksi ei kukaan voi muuttua. Hän taisteli Mannerheimin rinnalla maailmansodassa, osoitti etevyytensä, oli urhoollinen. Mutta missä on eversti Valdemar Viktor Stendahl nyt? Oliko Mannerheimin rinnalla? Ei ollut, sillä hän haluaa jatkaa sotaa niin kauan kuin se on mahdollista. Isäsi liittyy vaikka paholaisen joukkoihin kunhan pääsee sotimaan! Äiti hautasi kasvonsa käsiinsä ja alkoi itkeä. Silja ja Anni kurkkivat makuukamarin ovesta. Valtteri imi peukaloaan tyttöjen selän takana. Minusta tuntui, kuin minua olisi lyöty nyrkillä mahaan. Käännyin huumaantuneena ympäri ja juoksin ritisevien lasinsirpaleiden yli ulos pihalle. Jatkoin katujen poikki sen niityn reunaan, jossa isä oli iskenyt minua kepillä kasvoihin. Niityllä oli uusia taloja, valkoisiin käsivarsinauhoihin sonnustautuneet miehet marssivat pihasta toiseen. Kompuroin merenrantaan ja istuin kivelle. Meri muuttui silmissäni aaltoilevaksi viljapelloksi, jonka laidassa suuri joukko ratsuväkeä odotti hyökkäyskäskyä. Värikkäät joukkoosastoliput liehuivat tuulessa. Kuulin kankaan paukahdukset, hevosten hirnahdukset, sapelien kirahdukset kun miehet vetivät ne tupesta. Joukkojen eteen ratsasti mies. Hänellä ei ollut karvalakkia eikä käsivarsinauhaa, ja kun hän johti joukot loistavaan hyökkäykseen yli huojuvan viljapellon, kukaan ei ollut 23


kuinka sydän pysäytetään

näkemässä häntä eikä hurrannut hänelle. Olisin halunnut itkeä, mutta kyyneleitä ei tullut. Tuijotin keväästä riemuitsevia lokkeja, kunnes ilta alkoi hämärtyä. Seuraavana aamuna valkonauhaiset miehet hakivat meidät ja veivät koko perheen Suomenlinnaan vankileirille.

24


»Minä lupaan. Estän sodat vaikka yksin.»

T

saarin kukistuminen tempaisee eversti Stendahlin Venäjän sisällissodan pyörteisiin. Suomen puolella isättömäksi jäänyt Juho joutuu pitämään huolta siskoistaan ja veljestään – ja kantamaan vastuun katkeroituvasta äidistään. Juho ja hänen Suomenlinnan vankileirillä orvoksi jäänyt lapsuudentoverinsa Laura ponnistelevat kohti unelmiaan. Asekaupan varjoissa raha ja rakkaus pyrkivät eri suuntiin. Mannerheimin luottomiehenä Juho näkee sodan nousevat pilvet niin Berliinissä kuin Moskovassakin. Maailman alkaessa kyteä Juhon usko yksilön voimaan ja rakkauden kestävyyteen joutuu koetukselle.

suomen talvisota 30.11.1939 – 13.3.1940 Päällyksen kuva sa-kuva Päällys Martti Ruokonen

*9789510409855* 84.2

ISBN 978-951-0-40985-5


Koskinen, Juha-Pekka: Kuinka sydän pysäytetään (WSOY)