Mansala, Arto: Kohti kaaoksen pitkää yötä (WSOY)

Kohti kaaoksen pitkää yötä Arto

Mansala

KOL M E KAUT TA M OSKOVASSA WS O Y

Arto Mansala

kohti kaaoksen pitkää yötä Kolme kautta Moskovassa

werner söderström osakeyhtiö helsinki

sitaattien käännökset maria lyytinen © arto mansala ja wsoy 2015 isbn 978-951-0-40966-4 painettu eu:ssa

Kohtalotovereilleni Suomen suurlähetystössä Moskovassa

…ajatusteni ajokoirat laukkaavat itsepintaisesti menneen jäljillä jorma korpela: Tohtori Finckelman (wsoy 1952)

Sisällys Saatteeksi 11 i ritarikadun kautta moskovaan | 15 ii avustajana johtotroikan kaudella 1967–1970 | 29 1. Eristettynä ja etuoikeutettuna 31 2. Troikan aikaa 67 3. Neuvostokulttuuria 81 4. Suvantovaihe ohi 95 iii neuvoksena breŽnevin ja jähmettymisen kaudella 1974–1976 | 117 1. Vaikea aika suurlähetystössä 119 2. Kehitys pysähtyy 150 3. Neuvostoliiton etupiirissä 187 iv jäähyväiset neuvostoliitolle ja sosialismille | 221 v suurlähettiläänä uudella venäjällä jeltsinin kaoottisina vuosina 1993–1996 | 267 1. Kierros umpeutuu 269 2. Alku uudella Venäjällä 285 3. Taistelua vallasta 317 4. Taistelun traaginen päätös 338 5. Kahden aikakauden välissä 364 6. Jeltsinin tuskien taival 404 7. Sopeutumisen aikaa 436 8. Lähtömietteitä 467 vi jeltsinistä putiniin | 483 Jälkikirjoitus 489 Henkilöhakemisto 499

Saatteeksi

L

ähimenneisyyden tunteminen tulee avuksi, kun yritetään hahmottaa meneillään olevaa kehitystä itänaapurissa. Tämän päivän Venäjä ja Vladimir Putinin ajama politiikka voidaan nähdä vastauksena maassa 1990-luvulla vallinneeseen sekasortoon, sosialististen maitten imperiumin hajoamiseen sekä ylipäätään suurvalta-Venäjän tuolloin kokemiin nöyryytyksiin.

Sosialistisen järjestelmän kaksi viimeistä vuosikymmentä sekä Jeltsinin vuosien sekasorto elävät tämän päivän venäläisten eri sukupolvien muistissa. Itse koin paikan päällä, miten Neuvostoliitto kulki kahden ensimmäisen Moskovan-komennukseni aikana, Aleksandr Herzeniä mukaillen, kehityksessään »kohti kaaoksen ja tuhon pitkää yötä». Kolmannella pestilläni Neuvostoliitto oli jo tuhoutunut ja kaaos Venäjällä totista totta.

Aloitin Suomen Moskovan-suurlähetystössä avustajana vuonna 1967, jolloin Neuvostoliitossa vietettiin lokakuun vallankumouksen 50-vuotisjuhlaa. Maan ja sen talouden uudistamisesta oli jo luovuttu.

Kymmenen vuotta myöhemmin olin Moskovassa presidentti Urho Kekkosen matkassa juhlittaessa 1977 vallankumouksen kuutta vuosikymmentä. Vakaat olot vallitsivat itänaapurissa, mutta yhteiskunnan kehitys oli jähmettynyt paikalleen.

Palatessani Moskovaan 1993 suurlähettiläänä Gorbatšovin ajan kuusi vuotta kestänyt perestroika-vaihe oli juuri päättynyt. Sen aikana oli käynyt ilmi, ettei vanha järjestelmä »aivokuolleena» ollut enää elvytettävissä. Uuden, Jeltsinin johtaman Venäjän lähtiessä liikkeelle jäljelle jäi vuosien epävarmuus tulevasta, sekasorto sekä lohduttomuus ja tyhjyys.

11

Vuosi ennen ensimmäistä Moskovan-komennustani, toukokuussa 1966, seisoin Helsingin yliopiston juhlasalin parketilla eturivissä.

Vietettiin valtiotieteellisen tiedekunnan promootiota. Edessäni istuivat tasavallan presidentti Urho Kekkonen ja rouva Sylvi Kekkonen sekä yliopiston kansleri, rehtori ja muu juhlayleisö. Sain tilaisuudessa vastattavaksi pääaineeni opettajan, poliittisen historian professori L. A. Puntilan esittämän maisterikysymyksen muistelmien luotettavuudesta historiallisina lähteinä.

Tämä ongelmanasettelu palautui elävästi mieleeni, kun aloin harkita muistelmieni kirjoittamista. Pohdin, mitä mieltä olisi hankkeessa, joka oli tuova mukanaan monia karikkoja. Lopulta päällimmäiseksi perusteluksi jäi, että yli neljä vuosikymmentä kestäneen ulkoministeriöurani aikana olen palvellut kolmeen otteeseen Suomen suurlähetystössä Moskovassa ja läpikäynyt siellä itänaapurimme lähimenneisyyden kolme erilaista kehitysvaihetta.

Moskova oli kymmenen siellä viettämäni vuoden aikana vaativa komennus Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän sisäisen kehityksen seuraamisen kannalta. Kylmän sodan aikaisen toisen supersuurvallan pääkaupunkina se tarjosi myös oivallisen näköalapaikan kansainvälisen politiikan havainnointiin. Lisäksi perehtyminen Suomen idänsuhteisiin ja niitten päivittäinen käytännön hoito Moskovan-suurlähetystössä presidenttien Kekkonen, Koivisto ja Ahtisaari aikana oli jo sinänsä velvoittava ja innostava tehtävä.

Moskovan-kausieni lisäksi tulivat vuodet kotimaassa, jolloin hoidin ulkoministeriössä Ritarikadulla päätoimisesti itäasioita tai olin muitten tehtävieni ohella niitten kanssa tekemisissä.

Maailmalla suomalaisia on joskus pidetty Venäjän tuntijoina. Suurvaltanaapurimme vuoksi olemme myös aika ajoin olleet kiinnostavia keskustelu- ja yhteistyökumppaneja kolmansille osapuolille. Moskovan-kokemuksestani oli näin ollen hyötyä Saksassa, Kiinassa, Unkarissa, Ruotsissa ja Norjassa eri tehtävissä palvellessani. Seurasin tällöin läheltä myös näitten maitten suhteita Moskovaan. Venäjä-harrastustani jatkoin myös sapattivuotenani Harvardin yliopistossa 1980-luvun alussa.

Suomalaiset diplomaatit ovat Moskovassa kirjeenvaihtajina työskennelleisiin maanmiehiinsä verrattuina julkaisseet niukalti kokemuk12

sistaan. Edustuston päälliköistä J. K. Paasikivi kirjoitti lähettiläskaudestaan teoksessaan Toimintani Moskovassa ja Suomessa 1939–1941.

Vastaavasti vuosina 1970–1974 suurlähettiläänä Neuvostoliitossa palvellut B.-O. Alholm sisällytti muistelmateokseensa Toisinajattelija suurlähettiläänä myös Moskovan-aikaansa käsittelevän luvun. Kahdesta sodanjälkeisestä suurlähettiläästä, Eero A. Wuoresta ja Jorma Vanamosta, on ilmestynyt elämäkertateokset.

Neuvostoliitossa kahteen otteeseen ja yhteensä yli 10 vuotta suurlähettiläänä toiminut Jaakko Hallama mainitsi 70-vuotishaastattelussaan 1987 suunnittelevansa muistelmien kirjoittamista. Aie ei valitettavasti toteutunut. Sen sijaan hänen puolisonsa Anita Hallama julkaisi 2001 teoksen Sydämen kieltä sydämelle, jossa elämä Moskovassa ja suurlähetystössä tuli sivuteemana esille.

Jätettyäni aktiivipalvelun minulle jäi aikaa järjestää vuosikymmenien aikana kertyneitä papereitani ja muuta aineistoa. Samalla kävin läpi edesmenneitten vanhempieni vaiheita haltuuni jääneen aineiston avulla. Tätä kartoitusta tehdessäni tulin pohtineeksi myös itsenäisyyden ajan suomalaisten eri sukupolvien suhdetta Venäjään ja venäläisiin, mikä myös kannusti ryhtymään kirjoitustyöhön.

Kirjoittaessani toisesta Moskovan-kaudestani ja ulkoministeriöstä 1970-luvulla olen arvioinut omista lähtökohdistani Neuvostoliiton kylmän sodan huippuvuosina harjoittamaa painostusta ja ajoittain suoranaista vyörytystä maatamme kohtaan. Samalla olen pohtinut Suomen silloista poliittista liikkumavaraa suurvaltanaapuriin nähden, jolla oli eri ideologia ja erilaiset arvot.

Moskovan-vuosista kirjoittaessani en ole rajoittunut pelkästään poliittisiin kysymyksiin. Kerron myös ulkomaalaisten arkipäivästä neuvostoajan pääkaupungissa ja siellä kolmena eri vuosikymmenenä tapaamistani venäläisistä. Kuvaan myös Moskovan kulttuuririentoja sekä venäläisen kirjallisuuden osaa yrittäessäni, ympäröivästä neuvostoyhteiskunnasta pakosta eristettynä, ymmärtää asemamaatani ja sen ihmisiä.

Suomen ulkopolitiikkaa ei missään vaiheessa tehty suurlähetystössä Moskovassa, vaan Helsingissä. Kollegani Jaakko Blomberg on kuvannut vuonna 2011 ilmestyneessä teoksessaan Vakauden kaipuu Helsingin ja ulkoministeriön näkökulmasta seikkaperäisesti ulkopolitiikan 13

tekoa kylmän sodan loppuvaiheessa, uuden optimismin herätessä kansainvälisessä politiikassa Neuvostoliiton vaihduttua Venäjäksi.

Osani itänaapurissa, monien käytännön toimien ohella, oli merkittävien tapahtumien silminnäkijän ja havainnoitsijan. Tehtäviini kuului tietojen kokoaminen, ilmiöiden ja tapahtumien taustojen ja merkityksen selvittäminen sekä saadun aineiston analysointi Suomen valtionjohtoa ja laajalti eri alojen päättäjiä varten.

Kertoessani kolmesta Moskovan-kaudesta olen käyttänyt hyväksi Helsinkiin eri vuosikymmeninä lähettämääni aineistoa, muistiinpanojani sekä käymääni kirjeenvaihtoa. Olen myös hyödyntänyt ulkoministeriössä itäasioista laatimiani muistioita ja muuta kirjallista materiaalia. Arvokas lähdeaineisto ovat olleet niin ikään vuonna 2012 julkaistut ulkoministeriön pitkäaikaisen valtiosihteerin Matti Tuovisen päiväkirjat vuosilta 1972–1985. Muistia virkistääkseni olen myös tehnyt koko joukon haastatteluja, joista kiitän asianosaisia.

Kiitokset kuuluvat myös koko kirjoitusurakan aikana minua auttaneille ystäville, kollegoille sekä Ulkoministeriön tietopalvelun väelle. Sisarenpoika Mikko Kerttula on ollut työn edetessä korvaamaton apu tekstinkäsittelyssä. Kirjoitusprosessin vuosina olen saanut tukea WSOY:n kirjallisuussäätiöltä. Toimitustyön osalta on yhteistyö Leena Majander-Reenpään sekä Joni Strandbergin ja Anssi Mäkisen kanssa ollut innostavaa.

Kuvatessani Moskovan-kausiani en ole tehnyt historian tutkimusta. Kerron rajalliseen kokemukseeni perustuen, millaisia kaksi kauttani Neuvostoliitossa olivat kaikkine ulkomaalaisiin kohdistuneine rajoituksineen ja miten ne erosivat myöhemmistä suurlähettiläsvuosistani Jeltsinin Venäjällä.

Kun tämän päivän Venäjällä sisäistä vakautta turvataan hintaan mihin tahansa ja yritetään palauttaa mennyttä kunniaa ja imperiumin aikoja, on vaarana, että yhteiskunnan kehitys jähmettyy jälleen paikalleen. Samalla Venäjä uhkaa jäädä jälkeen muusta maailmasta ja etääntyä Euroopasta arvoiltaan ja yhteiskuntajärjestelmältään.

Ypäjällä lokakuussa 2014 Arto Mansala 14

I Ritarikadun kautta Moskovaan

Miksi Moskovaan?

P

alveltuani runsaat puolitoista vuotta harjoittelijana ulkoministeriössä Ritarikadulla pääsin tammikuussa 1967 mukaan presidentti Urho Kekkosen valtiovierailulle Nasserin Egyptiin. Tehtävänäni oli toimia matkalle osallistuneen ulkoministeri Ahti Karjalaisen avustajana ja salkunkantajana. Viimeisen vierailupäivän iltana Kairossa oli ohjelmassa valo- ja ääninäytelmä pyramideilla.

Vaikuttavan esityksen jälkeen ajoin samassa autossa ministerin kanssa kohti majapaikkaamme. Takapenkillä istunut esimieheni kysyi yllättäen, kuin hetken mielijohteesta, minne haluaisin lähteä ensimmäiselle ulkomaankomennukselle. Hän oli jostain kuullut, että olin pakollisen alkuvalmennuksen jälkeen tullut uloslähtövuoroon.

Vastasin empimättä tahtovani Moskovaan. Halutuimmat asemapaikat olivat tuolloin ilman muuta läntisissä pääkaupungeissa, joten ministeri Karjalainen ilmeisesti yllättyi vastauksestani ja kysyi, miksi juuri sinne. Kerroin, etten ollut koskaan käynyt Neuvostoliitossa ja että halusin oppia tuntemaan itäistä naapuriamme ja opiskella sen kieltä. Parhaiten tämä kävisi päinsä lähtemällä sinne.

Kotimaahan palattuamme sain parin päivän kuluttua kutsun ministeriön kansliapäällikön, valtiosihteeri Jaakko Hallaman luokse.

Ministeri Karjalainen ei ollut unohtanut mainita toivomuksestani eteenpäin. Hallama kertoi olevansa itse siirtymässä Moskovaan myöhemmin samana vuonna ja totesi, ettei hänellä ollut mitään nimitystäni vastaan.

Perimmäisenä syynä ulkoministeriöön tulooni sekä hakeutumiseeni sittemmin Moskovaan oli syksyllä 1961, kaksikymppisenä ylioppilaana, kokemani noottikriisi Suomen ja Neuvostoliiton välillä.

Unkarin kansannousu 1956 sekä yöpakkaset Suomen ja Neuvostolii17

ton suhteissa 1950-luvun lopulla eivät vielä olleet säväyttäneet kuopiolaista lukiolaista. Noottikriisi oli sitten jo kokonaan toista maata.

Lisäksi samoihin aikoihin rakennettiin Berliinin muuri ja koettiin Kuuban ohjuskriisi. Olin aikonut lähteä vuodeksi opiskelemaan Yhdysvaltoihin ja valmistelut olivat jo pitkällä, kunnes aloin jänistää kansainvälisen tilanteen kärjistyessä.

Noottiriisin jälkitunnelmat saivat minut menemään mukaan, kun presidentti Kekkonen saapui vuoden 1962 alussa vaalikiertueellaan kotikaupunkiini Kuopioon ja esiintyi puhujana joukkokokouksessa.

Näin ensimmäisen kerran ihka elävän Kekkosen, joka teki esiintymisellään opinnot juuri aloittaneeseen ylioppilaaseen melkoisen vaikutuksen. Minulle hän oli tuolloin ennen muuta valtiomies, joka oli pelastanut Suomen noottikriisin syövereistä. Harjoitteluaikana ulkoministeriössä totuin pitämään Kekkosta ylimpänä auktoriteettina ja esimiehenä, joka vielä tuolloin nimitti kaikki ulkoasiainministeriön virkamiehet avustajasta valtiosihteeriin.

Olin jo kouluvuosinani ollut kovasti kiinnostunut kaikesta historiaan liittyvästä. Aloitettuani opinnot Helsingissä päädyin professori L. A. Puntilan suosittujen suurpolitiikan luentojen ansiosta ottamaan pääaineekseni poliittisen historian. Myöhemmin valitsin aineyhdistelmääni lisäksi kansainvälisen oikeuden sekä kansantalouden, jotta tarvittaessa täyttäisin ulkoministeriön kelpoisuusvaatimukset, joihin kuului lisäksi kahden vieraan kielen taito.

Lukujeni edetessä seminaarivaiheeseen ja kirjoittaessani opinnäytteitä kasvoi professori Puntilan ja hänen assistenttinsa, dosentti Lauri Hyvämäen rooli oppi-isinä. Lisäksi Puntilan Kulttuurirahastossa toimivan sihteerin Alli Hytin huolenpito professorin opiskelijoista oli tärkeää. Puntilan innostavan persoonan ohella Hyvämäen oppineisuus ja elämänkokemus tekivät vaikutuksen. Hänen Vaaran vuodet -teoksensa oli klassikko, jonka olin lukenut jo teinivuosinani. Katsoin olevani etuoikeutettu saatuani juuri Hyvämäen ohjaamaan opintojani.

Päättäessäni opintojani keväällä 1965 minulla oli ulkoministeriön ohella toisena vaihtoehtona yliopistossa jatkaminen. Olin jo mennyt mukaan Puntilan lisensiaattiseminaariin. Valintaani ulkoministeriön hyväksi vaikuttivat ennen muuta noottikriisi ja sen aikaiset tuntemukset.

18

Tilanteen lauettua ja luettuani erilaisia tulkintoja tapahtuneesta halusin välttämättä tietää, mikä oli totuus Suomen ja Neuvostoliiton suhteista. Muistissa olivat myös elävästi sekä Paasikiven että Kekkosen sanat suhteesta itänaapuriimme »ratkaisevana maamme tulevaisuuden kannalta» sekä »Suomen ulkopolitiikassa kaikkea vallitsevana kysymyksenä, varsinaisena ulkopoliittisena ongelmanamme». Näitä auktoriteetteja oli uskominen.

Arvelin, että vastaus minua vaivanneeseen peruskysymykseen Suomen sekä sen suuren ja mahtavan itänaapurin suhteista oli löydettävissä, ei niinkään yliopistolta, vaan ulkoministeriöstä Ritarikadulta ja suurlähetystöstä Moskovasta. Lisäksi laskelmoin, ettei ulkoministeriöuralle kerran lähtevälle olisi lainkaan pahitteeksi tehdä heti alkuun parin kolmen vuoden mittaista opintomatkaa itänaapuriin. Sen jälkeen olisikin sitten jo lännen vuoro.

Näissä mietteissäni valitsin yliopistolla lopputyöni aiheeksi Suomen ensimmäisen ulkoministerin Otto Stenrothin toiminnan vuonna 1918. Osallistuin lisäksi Turun yliopiston poliittisen historian professorin Juhani Paasivirran Suomen edustamista ulkomailla käsitelleille luennoille. Uravalintaa tehdessäni tietoni diplomatiasta ja ylipäätään käsitykseni koko alasta olivat kuitenkin perin hatarat.

Elämäni ensimmäiset diplomaatit olin nähnyt Kaivopuistossa, kun 1940-luvun lopulla pääsin Kuopiosta mukaan matkalle pääkaupunkiin isoäitini 75-vuotisjuhlille. Hän asui nyttemmin jo puretussa vanhassa puuhuvilassa Itäisellä puistotiellä vastapäätä Amerikan suurlähetystöä. Uteliaana seurasin aidan takaa, kun lähetystön väki pelasi tennistä. Sitä ihmettä en ollut Kuopiossa vielä osunut näkemään. Minusta ei silti koskaan tullut tenniksen pelaajaa, ei edes Moskovassa, missä suurlähetystöllä oli pihallaan oma kenttä.

Ylioppilasvuosinani tapasin ensimmäisen suurlähettilään osallistuessani Savolaisen osakunnan edustajana Pielavedellä järjestettyyn kotiseutujuhlaan. Torvisoittokunnan ja savolaisen sananrieskan lomassa Neuvostoliiton tervehdyksen tilaisuuteen toi suurlähettiläs Aleksei Zaharov, maansa entinen varaulkoministeri. Hän oli saapunut paikkakunnalle tehdäkseen virallisen visiitin presidentti Kekkosen synnyinkotiin Lepikon torppaan.

19

Ajat muuttuivat. Kun Venäjän uusi Helsingin-suurlähettiläs, presidentti Putinin nimittämä Vladimir Grinin vuonna 2003 jätti valtuuskirjeensä presidentti Tarja Haloselle, hän vieraili ensi töikseen heti juhlallisen seremonian jälkeen Mannerheim-museossa Kaivopuistossa.

Harjoittelua Ritarikadulla Pääsy ulkoministeriöön edellytti 1960-luvun puolivälissä kelpoisuusvaatimusten täyttämisen ja suositusten lisäksi käyntejä erityisen valintalautakunnan jäsenten luokse. Pääsykokeita tai kansainvälisten asioiden valmennuskursseja ei silloin vielä järjestetty. Vaativin tapaamisista oli itsenäisyyden ajan alkuvuosikymmenten johtavan diplomatian taitajan ja Mannerheimin luottomiehen G. A. Gripenbergin luona hänen Kaivopuiston kodissaan. Emeritussuurlähettilään pelkkä pitkänhuiskea koko ja arvokas ulkoinen olemus olivat omiaan herättämään kunnioitusta.

Gripenbergin lisäksi jouduin käymään esittäytymässä myös vuorineuvos Heikki Herlinin, eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtajan Rafael Paasion sekä Kansaneläkelaitoksen pääjohtajan V. J. Sukselaisen luona. Leppoisin tapaamisista oli eduskunnassa, missä Paasio isälliseen tapaansa jutteli tovin kanssani. Vuorineuvos Herlin aloitti kielitaitoni testaamisen tavatessani hänet Koneen pääkonttorissa. Tarvittavat suositukset olin hankkinut professori Puntilalta, vaikka tiesin hänen suhtautuvan kriittisesti silloiseen ulkoministeriöön. Hän ei varsinaisesti ilahtunutkaan urasuunnitelmistani.

Vaaditut muodollisuudet täytettyäni aloitin kesällä 1965 työt valtioneuvoston linnan pohjakerroksessa Hallituskadun puolella. Ensimmäinen komennukseni oli kauppapoliittisella osastolla, missä jaoin työhuoneen parin vanhemman virkaveljen kanssa. Harjoittelun edetessä siirryin lopuksi vielä ennen Moskovaan lähtöäni ministeriön protokollaosastolle.

Palvelusta protokollassa tuli olemaan arvaamatonta hyötyä joutuessani virkatehtävissä vastaamaan erilaisista käytännön järjestelyistä. Tällöin alkoi myös vuosikymmeniä jatkunut läheinen yhteis20

työ tasavallan presidentin kanslian ja adjutanttien kanssa, joina tuohon aikaan toimivat kenraaleiksi myöhemmin edenneet Urpo Levo ja Keijo Tuominen. Ajan mittaan myös presidentin sihteeri Kaija Vesamaa tuli tueksi ja avuksi.

Protokollassa harjoitellessani pääsin osallistumaan myös Suomeen tehtyjen korkean tason vierailujen järjestelyihin. Olin alkuun mukana Puolan presidentin, Bulgarian ulkoministerin, Norjan kruununprinssi Haraldin ja Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Ruskin vierailuissa.

Moskovaan siirtymiseni kannalta arvokkain kokemus oli kuitenkin pääministeri Aleksei Kosyginin Suomen-vierailu kesäkuussa 1966.

Liikuin lähes viikon verran eri ohjelmakohteissa Kosyginin kintereillä. Minut oli istutettu letkan loppupäähän samaan autoon lähetystöneuvos Vladimir Stepanovin kanssa. Tämä sujuvaa suomea puhuva vanhempi neuvostokollega oli Tehtaankadun suurlähetystön listalla viidenneksi korkein virkamies. Itse asiassa hän oli tuolloin ehtinyt toimia Neuvostoliiton valtion turvallisuuspalvelun KGB:n Helsingin pääedustajana, residenttinä, jo parin vuoden ajan. Noviisina olin tästä hänen kytköksestään onnellisen tietämätön.

Seuraavan kerran tapasin Stepanovin 1970-luvun puolivälissä Neuvostoliiton uutena Helsingin-suurlähettiläänä. Siihen mennessä hänen taustansa oli minulle jo moneen otteeseen ehtinyt selvitä.

Ministeriössä harjoitellessani tärkeintä oli oppia talon tavoille ja rutiineihin sekä tutustua oman ikäluokkani kollegoihin. Toisiin heistä yhteydet sittemmin katkesivat tehtävien viedessä eri puolille maailmaa tai kotimaan komennusten osuessa eri aikaan ja eri osastoille. Toisista tuli läheisiä työtovereita ja ystäviä vuosikymmeniksi eteenpäin.

Alkuun kahden–kolmen vuoden välein tapahtuneissa siirroissa oli oma hohtonsa, mutta vähitellen päälliköitten ja työtoverien jatkuva vaihtuminen alkoi painaa, vallankin kun samaan aikaan vaihtuivat myös ulkomaiset kollegat ja kontaktit. Tässä kiivaassa menossa vaani ilmeinen vaara. Lyhyt pesti jossain maassa tai tehtävien hoidossa saattoi jäädä pelkäksi raapaisuksi pintaan seuraavan siirron jo odottaessa.

Ulkoministeriön virkamiesten vanhempaan polveen tutustuminen ennen uloslähtöä oli niin ikään tähdellistä. Aloittaessani Ri21

tarikadulla keskeisissä asemissa olivat valtiosihteeri ja osastopäälliköt. Ilmeistä vähäverisyyttä poteneeseen ministeriöön oli presidentti Kekkosen kauden alkuvuosina pestattu avaintehtäviin väkeä talon ulkopuolelta. Heistä Max Jakobson, Risto Hyvärinen ja Matti Tuovinen johtivat kukin vuorollaan keskeistä poliittista osastoa. Kolmikon lisäksi ministeriössä aloittivat noihin aikoihin alemmissa tehtävissä myös Keijo Korhonen ja Jaakko Iloniemi. Seuraavalla vuosikymmenellä he nousivat vuorostaan merkittäviin asemiin.

Odottaessani lähtöä Moskovaan aloitin kuuliaisesti venäjän alkeitten opiskelun. Tähän tarkoitukseen ei kuitenkaan soveltunut upseerikouloutuksen saaneen isäni kirjojen joukosta löytämäni talvisodan alussa hankittu ohut venäjänkielen oppikirja, joka oli laadittu sotilaskäyttöön »kädet ylös» ja »heitä pois aseesi» -komentoineen.

Muuttokiireistä johtui, että sain hädin tuskin opetelluksi aakkoset, kun lähtö oli jo ovella.

Asiaan kuului, että vielä ennen jalkautumistani Moskovaan lähetin tulevalle päällikölleni suurlähettiläs Jorma Vanamolle kirjeen.

Siinä vakuutin perinteisin juhlallisin sanankääntein olevani tyytyväinen saamaani virkamääräykseen ja kokevani Moskovan suurena haasteena. Lupasin myös tehdä parhaani tulevia työtehtäviäni hoitaessani.

Kymmenen päivää ennen muuttoani pääsin pistäytymään Moskovassa tulevaa asuntoani katsastamassa. Toimin kuriirina ja minulla oli junamatkalla käsipostin lisäksi mukanani vaunulastillinen muonaa sekä muuta rahtia suurlähetystölle, jonka huolto hoidettiin rautateitse Helsingistä käsin.

Ylitin nyt ensimmäisen kerran Suomen ja Neuvostoliiton välisen rajan. Jännitti ja kiehtoi seurata, miten sinivalkoiset rajapyykit vaihtuivat punavihreisiin junan ajaessa hiekkaan haravoidun ja maastoon leikatun, tarkoin vartioidun rajalinjan yli.

Maisemat ja taivas olivat alkuun samat kuin kotimaassa, mutta yleisilme naapurin puolella perin ankea. Uudisrakennukset olivat neuvostoarkkitehtuuria, elementtitalojen julkisivut jo valmiiksi rapistuneet ja pihat jätetty oman onnensa nojaan. Radan varren harvat sodasta säilyneet suomalaisasumukset olisivat kipeästi kaivanneet kunnostusta. Usein ohikiitävistä taloista oli jäljellä vain kivijalka ja metsittynyt piha.

22

Rajamuodollisuudet olivat perusteelliset ja aikaa vievät. Juna ja matkustajien matkatavarat tutkittiin tarkkaan. Puolin ja toisin vaunujen alustat tarkastettiin susikoirien kera mahdollisten vapaamatkustajien varalta. Palveluun ei liiemmin panostettu. Muodollisuuksiin kuului neuvostoliittolaisena erikoisuutena kasvien, hedelmien ja vihannesten kontrolli, jonka kaksi univormupukuista naispuolista terveystarkastajaa teki.

Viipurissa juna seisoi tunnin verran. Ehdin asemalla jaloitellessani nähdä vilauksen kaupungista, josta vanhempani olivat lähteneet evakkoon. Asemaravintolassa oli niukan annin ohella tarjolla neuvostoajan arkielämää sosialistisen imperiumin äärirajoilla, kaukana pääkaupungista Moskovasta.

Moskovan-pikavisiitiltä Helsinkiin palattuani jäljellä oli enää opiskeluboksini tyhjentäminen, muuttotavaroitten pakkaaminen sekä läksiäiset, jotka vapunviettoon valmistautumisen jo aloittaneet kollegat ja ystävät hilpeissä tunnelmissa järjestivät.

Matkaeväät kotimaasta Asemapaikalle Moskovaan lähtiessäni olin 25-vuotias. Ulkoministeriössä harjoittelun lisäksi sain mukaani matkaeväät kotoa, koulusta sekä yliopistolta. Muutto Neuvostoliittoon oli silti hyppy tuntemattomaan ja valmistautuminen tuleviin tehtäviin jäi huteralle pohjalle.

Ei ihme, että alku Neuvostoliitossa sekä eläminen sosialistisessa järjestelmässä otti lujille.

Lapsuus- ja kouluvuoteni vietin Kuopiossa, missä oli tuohon aikaan vähän yli 40 000 asukasta. Synnyin kaupungin keskustassa sijaitsevalla kasarmilla, kun jatkosotaa oli käyty vajaat puoli vuotta.

Paljon myöhemmin kävi ilmi, että yksi edeltäjistäni ulkoministeriön valtiosihteerinä, Martti Ahtisaari, sekä sittemmin myös seuraajani Pertti Torstila olivat molemmat laillani »kasarmin kakaroita».

Lukiovuosinani oivalsin, että syntymäpäiväni 7.11. osui yhteen historiallisen Venäjän vallankumouksen vuosipäivän kanssa. Jälkikäteen oli houkuttelevaa nähdä tässä enne siitä, mitä tuleman piti. Venäjä liittyi läheisesti myös Kuopion kasarmin historiaan. Autono23

mian aikana oli vastaavanlaisia varuskunta-alueita rakennettu muuallekin Suomeen. Neuvostoliitossa sittemmin matkustaessani saatoin havaita, että saman mallin mukaisia punatiilisiä rakennuksia löytyi kautta koko laajan maan.

Vanhempani Olavi ja Sylvia Mansala olivat pari vuotta ennen talvisotaa perustaneet ensimmäisen yhteisen kotinsa Viipuriin, jossa heillä oli myös vakinaiset työpaikkansa. Lähellä oli Jääski, jossa äitini isä toimi kappalaisena ja jossa äitini vietti kouluvuotensa pappilassa Vuoksen rannalla. Talvisodan sytyttyä vanhempani joutuivat evakkoon äitini sisaren hoiviin Ypäjälle. Sodissa kaatui isäni vanhimman sisaren mies ja kaksi äitini veljeä. Äitini vanhemmat menehtyivät ankarien aikojen rasituksiin. Lisäksi vanhempani menettivät sodanaikaiseen lastentautiin sairastuneen kaksivuotiaan esikoisensa.

Isäni oli kotoisin Vihdistä, jossa isoisäni Theodor Mansner omisti Ojakkalan kartanon. Mustialan käyneenä isoisäni toimi Alfred Kordelinin neuvonantajana maanviljelystä ja maakauppoja koskevissa kysymyksissä. Hän oli vuonna 1900 mennyt naimisiin Ruotsista Götan kanavan varrelta Forsvikista kotoisin olleen ja Suomeen ystävätärtään Vaasaan tapaamaan tulleen Ellen Dorothean kanssa. Varatuomari Risto Ryti oli Kordelinin lakimies. Sekä Rytit että isovanhempani olivat läsnä Mommilan kartanossa, kun venäläiset matruusit tunkeutuivat sinne 7.11.1917 kesken Kordelinin syntymäpäiväjuhlien.

Apuun kutsuttujen suojeluskuntalaisten sekä matruusien välisessä kahakassa Kordelin sai surmansa. Rytit ja isoisäni olivat paenneet yhdessä Kordelinin kanssa, mutta säilyivät vahingoittumattomina. Kartanoon jäänyt isoäitini uskoi jo hetken jääneensä leskeksi. Hän oli ainoa isovanhemmistani, jonka ehdin tavata. Varusmiesaikanani Hyrylässä ja Santahaminassa sekä opiskellessani Helsingissä kävin usein hänen luonaan. Hänen kauttaan sain tuntumaa Ruotsiin ja ruotsin kieleen. Myöhemmin olen pohtinut, miten toisenlaista ja paljon helpompaa isoäitini elämä olisi ollut Ruotsissa.

Isäni oli valmistunut kadettikoulusta 1930-luvun alussa. Uranvalinta oli suvussa poikkeuksellinen. Helsingin jälkeen hänet komennettiin Viipuriin ja vähän ennen sodan puhkeamista linnoitustöihin itärajalle. Talvisodan päätyttyä hänet siirrettiin Kuopioon. Jat24

kosotaan isäni lähti kapteenina ensin Petroskoihin ja myöhemmin aina Syvärille saakka.

Kodissamme oli näyttävästi esillä marsalkka Mannerheimin omistuskirjoituksella varustettu valokuva Valkoisessa kaartissa palvelleelle luutnantti Mansalalle. Muistan lapsena kummastelleeni, miksi sukunimemme oli kirjoitettu väärin ja s-kirjain muutettu c:ksi. Minulle selitettiin, että iäkkäältä marsalkalta olivat suomen- ja venäjänkieliset kirjaimet epähuomiossa vaihtuneet.

Vanhempieni Venäjä-käsitykset olivat lähtöisin heidän perhetaustastaan. Lisäksi ne perustuivat heidän muistoihinsa ja kokemuksiinsa Suomen suuriruhtinaskunnan loppuvuosilta, itsenäisyyden alkutaipaleelta, sota-ajalta sekä sitä seuranneilta »vaaran vuosilta». Ainoa esine, joka oli säilynyt heidän Viipurin kodistaan, oli nahkakantinen vieraskirja. Kun isäni jatkosodan aikana pääsi käymään Viipurissa, hän ei enää löytänyt entisestä Brahenkadun asunnosta mitään sinne kiireessä taakse jätettyä.

Hiljattain sain haltuuni isoäidilleni kuuluneitten papereitten joukosta kirjeen, jonka isäni lähetti hänelle Kuopiosta vuoden 1945 äitienpäiväksi. Uskon sen tekstin hyvin kuvastavan vanhempieni sodanjälkeisiä tuntoja. Isoäitini oli juuri palannut Ruotsista, missä hän oli ollut parin vanhemman serkkuni kanssa sukulaistensa luona sotaa paossa sen loppuvaiheessa. Isäni ei ollut tavannut äitiään pitkään aikaan. Kirjeestä käy ilmi helpotus siitä, että sota oli lopulta ohi ja että isäni oli saattanut palata kotiin Kuopioon.

Kirjeestä kuvastuu toisaalta myös pettymys sotaretkeen ja pelko siitä, miten Suomen tulisi häviön jälkeen käymään. Hänen mukaansa »kaiken piti näyttää rintamalla niin varmalta ja oli jo alettu uskoa luottavin mielin tulevaisuuteen, kunnes yhtäkkiä lehti kääntyi ja alkoi raskas vaiherikas paluumatka vanhaan Suomeen. Retki päättyi sitten niin kuin se päättyi.» Kirje loppuu toteamukseen, että »maamme tuore uuskasvoinen hallitus joutuu vielä suorittamaan tämän konkurssipesän siivouksen, jolloin vasta saatetaan nähdä, miten tässä putsauksessa itse kukin punnitaan».

Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi vanhempani eivät tuoneet meille lapsille julki katkeruuttaan jouduttuaan Viipurista evakkoon.

He eivät liioin puhuneet menetettyjen alueitten palauttamisesta, ei25

vätkä kauhistelleet kuultuaan muutostani itänaapuriin. Moskovanvuosinani he kävivät kyläilemässä luonani lukuisia kertoja ja näkivät samalla läheltä arkielämää Neuvostoliitossa ja sen ankeutta. Saattaa olla, että viimeistään matkat itänaapuriin tekivät heistä realisteja.

Sota-ajasta itselläni on vain hämäriä muistikuvia. Kuopion pahimmat pommitukset olivat syntyessäni takanapäin, mutta ilmahälytyksiä pelättiin silti edelleen. Sotaa seuranneilta vuosilta muistan elävästi pula-ajan eriväriset ruokakupongit. Kesät vietettiin maalla Kallaveden rannalla. Kotonani ei sodasta tai sen aikaisista kokemuksista puhuttu lasten kuullen. Vasta isäni kuoleman jälkeen pääsin näkemään hänen rintamalla ottamansa lukuisat valokuvat. Sodanaikaisen kirjeenvaihtonsa vanhempani hävittivät yksissä tuumin heti rauhan tultua.

Vaaran vuosilta minulla on muistikuva, että asekätkentäjutusta ja inkeriläisten palautuksista Neuvostoliittoon puhuttiin salaperäisesti ääntä madaltaen. Ensimmäiset ilmi elävät venäläiset näin Kuopiossa koululaisena, kun Väinölänniemen urheilukentällä järjestettiin naisten pikaluistelun maailmanmestaruuskisat. Kilpailijoitten mukana itänaapurista saapui kisoja seuraamaan kaupungilla tiukasti ryhmissä liikkunutta oudosti pukeutunutta ja kummallista kieltä puhuvaa väkeä.

Kuopion kouluvuosinani aloin, seikkailukirjojen ahmimisen jäätyä taakse, tutkia kotimme kirjahyllyjä. Löysin runsaasti historiaan ja sotavuosiin liittyvää kirjallisuutta. Kenraalien muistelmista ja elämäkerroista sain ainoastaan Erik Heinrichsin Mannerheim-teoksen luetuksi. Siitä oli arvaamatonta apua kirjoittaessani ylioppilasaineen Mannerheimista ja vuoden 1918 tapahtumista.

Teinivuosinani kiehtovaa luettavaa olivat juuri ilmestyneet Arvo Poika Tuomisen Sirpin ja vasaran tie ja Kremlin kellot sekä Unto Parvilahden Berijan tarhat. Vaikutuksen teki myös Yrjö Soinin Kuin Pietari hiilivalkealla kuvatessaan Risto Rytin ja sotasyyllisten ankeaa osaa.

Kansakoulun alaluokat käytyäni vanhempani joutuivat päättämään, missä jatkaisin opintietäni. Valittavana olivat Engelin piirtämä Kuopion Lyseo Kauppatorin laidalla tai Minna Canthin perustama, hänen nimikkokadullaan sijaitseva Kuopion yhteiskoulu. Vanhempani kallistuivat jälkimmäisen vaihtoehdon kannalle. Valintaa perusteltiin minulle sillä, että riski joutua lukemaan pitkää venäjää oli ly26

Suurvallan pysähdys, aivokuolema ja kaaos suurlähettiläs arto mansala maalaa eteemme itänaapurimme kehityksen suuren kaaren Brežnevin Neuvostoliitosta Putinin Venäjään asti nähtynä lähietäisyydeltä Kremlin naapurista.

Mansala sai ensimmäisen komennuksensa Moskovaan jo 1960-luvulla. Hän seurasi paikan päällä Neuvostoliiton mittavaa vyörytystä Suomea kohtaan kylmän sodan vuosina, Kekkosen ja Brežnevin terveyden heikkenemistä 1970-luvun lopulla sekä vanhan järjestelmän hävityksen jättämää kaaosta Venäjällä ennen Putinin nousua valtaan.

Mansala tuntee laajalti Venäjän historiaa, kulttuuria ja mielenlaatua. Hän luonnehtii tarkkasilmäisesti itänaapurin johtavia poliitikkoja Brežnevistä aina Jeltsiniin ja Putiniin, mutta myös taiteen ja tieteen merkittäviä hahmoja alkaen Solženitsynistä. Sulkeutuneessa Neuvostoliitossa vietettyjen vuosien jälkeen paluu Venäjälle keskelle vapaita oloja ja 1990-luvun kaaosta oli häkellyttävä kokemus.

Ainutkertainen ja omakohtainen kirja on Ukrainan vuoden 2014 tapahtumien jälkeen ajankohtaisempi kuin sen kirjoittaja olisi tohtinut toivoa.

Jatkuuko pysähdyksen, aivokuoleman ja kaaoksen kiertokulku Venäjällä, ja mikä on hinta sen katkaisemisesta?

9789510409664* 99.1

ISBN 978-951-0-40966-4