Tervo, Jari: Revontultentie (WSOY)

JARI TERVO »Kohta kasvan aikuiseksi.

Kohta myös minä saan leikkiä.»

revontultentie

REVON TULTEN WSOY

jari tervo Revontultentie

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Š jari tervo 2014 ISBN 978-951-0-40763-9 painettu eu:ssa

ENSIMMÄINEN PÄIVÄKIRJA

1 Helmikuun viidestoista 1973 Kohotin pääni isomummuni Esmen sylistä. Se ei olisi raaskinut hellittää palmikostani. Kun se vihdoin luovutti, sen hymy sammui. Äiti sanoi isomummun pysyvän elämässä kiinni vain palmikkoa puristamalla. Erkki-sedän mielestä Esme ei tarrannut nykyhetkeen, vaan siihen tuokioon kun kadotti mieli­ tiettynsä, palmikkoisen hunghuusipojan Helsingin rautatientorilla talvella 1917.

Halattiin isomummua vaikka se otti meidän paijauksen vastaan patsaana. Isään näytti piipahdukset vanhainkoti Ilta­kellossa sattuvan syvään. Sen mielestä kaitaluisten talossa lemahti haudalta.

Palasin Saab Ysikutoselta katsomaan Iltakellon kuuraa versovasta ikkunasta sisään. Siellä isomummu nökötti sohvalla, itse piirtämällään linnunradalla. Lääkäri Takkista mietitytti, sairastiko tuo suvussamme kulkevaa vai pelkkää ikää.

Istuttiin Lapin Maalauksen ja Lasituksen omistamassa farmariautossa pikkusiskoni Maijan ja pikkuveljeni Unto Abrahamin kanssa selkä menosuuntaan. Mallasin jalkojeni 7

väliin vajaan pöntön Valtti-Coloria ettei se olisi läikkynyt.

Unto Abraham rummutti sormillaan pöntönkantta ja ihmeekseni lopetti ensimmäisestä ärähdyksestä. Varsinaista sanomista me ei keksitty. Katsottiin Maijan ja Unto Abrahamin kanssa Iltakellon ikkunaa, jonka takana isomummu tuoksui pissalta mutta tuntui rakkaalta. Pikkuveli otti kädestäni kiinni. Se on sen palmikko.

Helmikuun kuudestoista Kerroin meidän luokan naulakolla isän kasanneen porukan, joka ryhtyisi raatamaan Revontultentielle rivitaloa. Tontti ja rakennuslupa oli ruinattu. Lapin Kansan yleisönosastoa myöten oli valiteltu luvan myöntämisestä. Isän mielestä se johtui politiikasta. Talopoppoo aikoi urakoida omin hartioin. Tästä ei heruisi hyvää rovaniemeläisille rakennusliikkeille, maailman navoille.

Keittiön kattoon sahattaisiin reikä kuplanmuotoiselle muovi-ikkunalle. Se pudottaisi taivaan valoa kokkaamista varten myös talvella sillä kuplaan ei lumi kinostu. Olohuoneeseen Erkki-setä muuraisi takan. Siellä räiskyisivät tervakset. Niitä kerättäisiin ilmaiseksi Perunkajärven metsistä.

Mami ja Erkki-setä hankkivat meille pakkohuutokaupasta joululahjaksi uuteen kotiin hamppukuituisen, kosteutta imevän Panama-kynnysmaton.

Hiittinen huomautti minun tärvänneen leveän lahkeeni pyöränkettingin väliin. Se osasi pilata hyvät asiat. Mäkelän Kaisu-Elina pyörtyi taas aamunavauksessa.

Hiittinen kertoi sen isän kuulleen että minun vaari tenttuaa asemaravintolassa. Pidin sitä paskapuheena. Erkki-setä harrasti venäläistä kirjallisuutta ja keskusteli siitä mielel8

lään kuppiloissa. Se oli usuttanut minut lukemaan Gogolia. Luin tarinan eräästä Akaki Akakijevitšista.

Ylpistyin kun siinä mainittiin Akaki Akaki­jevitšin vuokra­ emännän entinen keittäjätär, suomalainen Anna, joka nykyisin toimi poliisipäällikön lastenhoitajana. En tuntenut monta suomalaista, joka olisi ponnistellut elämässään niin pitkälle. »Päässyt lapsenlikaksi», Hiittinen ihmetteli. »Päässyt Gogolin kertomukseen.»

Rehtori ilmoitti ensimmäisellä tunnilla työjärjestysjutun.

Historiamme maisteri Terttu Kärkkäinen jäisi virkavapaalle.

Korkalovaaran peruskoulua oli kuulemma silti lykästänyt sen saadessa maisteria paikkaamaan nuoren polven pedagogin, lisensiaatti Orankivaaran. »Luokka on sinun, Ahti», rehtori sanoi ja kätteli Orankivaaran. Ahdiksi kutsumista uusi kynttilä vähän hätkähti.

Kun rehtori oli poistunut, Orankivaara painotti, että vaikka se itse polveutui apinasta, sen nimi ei. Se oli pellolainen maanmuodostelma, kaksikymmentätuhatta vuotta sitten leivottu. Se paistettiin jääkauden uunissa. Niitä opettajan mukaan tulee ja menee ja ihmiset yrittää niitten välissä selviytyä hengissä ja toimitella asioita. »Mikä on Ylä-Voltan pääkaupunki», Orankivaara kysyi.

Hiittinen sojotti kättään ja Orankivaara nyökkäsi luvan.

Ouagadougou, Hiittinen vastasi. »Tuo on paikkansa pitävää, tarpeetonta tietoa», Orankivaara myönsi. Hiittinen näytti syttyvän tuleen. Se punastui niin lujaa. Hiittisen bravuuri oli maitten liput ja pääkaupungit ja pääasialliset vientituotteet kuten kautsu ja maniokki. Ne eivät kuulostaneet vakavasti otettavilta vienti­ tuotteilta. Voi ja sellu kyllä. »Mitä tarkoittaa dialektinen materialismi», Orankivaara 9

kysyä töksäytti ja antoi katseensa pyyhkiä luokkaa. Hiittisen kohtalon jälkeen kukaan ei viitannut paitsi minä. »Se tarkoittaa vallankumousta.»

Erkki-setä ja isotätini Lyytin hujoppimies Jääskeläisen Erkki olivat minulle kirkastaneet, että dialektinen materialismi oli tieteellinen selitys sille, miksi maailma vaelsi vääjäämättä kohti vallankumousta, Rovaniemen kaupunginvaltuusto völjyssään. Siellä Jääskeläisen Erkki ja Seppo-enoni vastahangasta piittaamatta edistivät työväen asiaa. Kumousta vartoillessa piti ottaa hyödytöntä kantaa kuularinkeihin ja kaupungin järjestyssäännön matontamppausmomenttiin.

Orankivaaran nokassa kaartui eksoottinen konkka. Se vei isomman tilan kuin se tarvitsi. Ääni ruiskusi luokkaan kuumana hunajana. Se olisi liikuttanut radion mietelausujana.

Opettaja oli kiskaissut jalkaansa varrestaan käännetyt lapikkaat ja sen villapaita kukersi kirkkaammissa väreissä kuin kuvaamataidonopettaja Claudette Nikusen maalaukset. Nikunen laveerasi viime kesänä minusta muotokuvaa, mutta liekö uupunut taiteilijan sutikäsi.

Tukholman Hötorgetilla Orankivaaraa ei olisi heti arvannut suomalaiseksi. Piipahdin siellä kun kyläiltiin Kiurujoen Markun luona Tenstassa. Se on naimisissa isän ­Aila-siskon kanssa. Niitten lapset Outi ja Harri on minun serkkuja.

Outi on punatukkainen ja siltä pisti ampiainen vuokramökillä silmän umpeen. Harri arvostaa niitä jotka treenaa sporttia. Se puhelee suomea ruotsinuotilla ja svärjehtivin sanoin ja välillä se pysähtyy osoittamaan esineitä. Mikä tuo on? Se tietää kyllä mikä se on muttei suomeksi.

Tuurausmies Orankivaara jysäytti lapikasjalan kateederiin: »Oikein. Vallankumousta se tarkoittaa.»

Se kulki koko tunnin oppilaalta toiselle ja kyseli kaikkien nimet ja harrastukset paitsi minun. Kisällilaitoksesta se ei 10

ollut tietävinään, vaikka sitä meidän olisi pitänyt märehtiä.

Minulle se vain passasi.

Orankivaara käski minun jäädä luokkaan kellon päristyä. Se tuli istumaan vieruspulpetin päälle ja kysyi miksi pidin metristä palmikkoa. Ei sillä että se olisi karsastanut sitä.

Kerroin isomummuni Esmen pitävän palmikosta kiinni, muuten se sinkoutuisi kiertoradalta.

Palmikko toimitti samaa askaretta kuin johto, joka piti Aleksei Leonovia kiinni Voshod 2 -aluksessa kosmonautin kelluessa historian ensimmäisellä avaruuskävelyllä kahdeksastoista maaliskuuta 1965. Jääskeläisen Erkin lahjoittamassa venäläisessä postimerkissä Leonov näytti olevan napanuoralla kiinni aluksessa, aikuinen mies. Siksi sitä kutsutaan emoalukseksi. Kun näkee kuvan avaruuskävelystä, kaikki ajattelee yhtä ja samaa asiaa. Naps. »Kaikki me tarvitaan hantaaki», Orankivaara päätti.

Se nousi pulpetilta, nojasi kätensä tuolini selkänojaan ja työnsi partaisen naamansa lähelle kasvojani. Vedin päätäni taakse. Se oli hienotunteinen ele siltä varalta että naamatusten pyrkivän henki haisisi.

Erkki-sedän mukaan kansalainen tuoksuu raa’alta lihalta.

Sitä ihminen on kun miinustetaan mahdollinen sielu. Hajun kätkeminen lemusteella on pösilöä minun isoisän mielestä. Siinä ymmärretään elämä väärin.

Kun uros etsii viidakossa naarasta, se ei kulje kukan vaan naaraan tuoksun lumoissa. Naiset kiihtyy isoisän mukaan nyrkkeilyotteluissa sen vuoksi, että niitten DNA kertoo niille että miehet tappelee siitä, vaikka nyrkkeilijät ei ole tätä raivoavaa perheenemäntää koskaan nähneet. Emännän mielestä tässä on kyse vielä syntymättömistä lapsista, kodista ja tulevaisuudesta. Kahjuun, oudosti kauniiseen ja viettivetoiseen elämään ovat Erkki-sedän mukaan molem11

mat syyttömiä, sekä miehet että naiset. Miksi kutsutaan ihmistä jota vietit ja hormonit kuljettelee, Erkki-setä kysyi minulta viime tapaninpäivänä. Viattomaksi, se vastasi.

Isoisä nauttii kun tosiasiat on kauheita.

Orankivaara varoitti minua enää koskaan nykäisemästä päätäni kauemmas. Se tuoksui sipulilta ja Läkerolilta ja sen parta kukki nortinmuruja.

Katsottiin lisensiaatin kanssa toisiamme silmiin pitkä hetki. Siinä tahtoo hukkua vieraaseen sieluun. Ihmisen silmät on pohjattomat rotkot ja niitä pelottaa toiselle paljastaa kun ei itsekään tiedä mitä ne kätkee. Me vain näytetään litteiltä kuin lehtikuva. Isomummu Esme on seitsemän­ kymmentäkolme vuotta syvä. Sen sisällä tähyilee mies kauas 1870-luvun maille, menneisiin päiviin, käsi häikäisylippana.

Se on isomummun isä, Kunnareita.

Orankivaara kysyi tiesinkö mitä kapitalistit tahtovat vallankumouksellisille tehdä. Nyökkäsin vain, koska en luottanut viime vuonna murtuneen ääneni voimaan. Orankivaara pudisteli päätään pitkään. Niin lohduttoman kaukana olin tietämisestä. »Ne tahtoo ruunata meidät», opettaja sanoi.

Helmikuun seitsemästoista Heräsin lauantaiaamuun Orankivaaran ukulinsilmät mielessäni. Ne upposivat takaraivoon asti. Sinne ne porasivat kaksi tuuletusreikää.

Unto Abraham tuli herättämään minut kun luulin olevani valveilla. Se johdatteli minut olohuoneeseen ja osoitti Leninin päätä kirjahyllyssä. Seppo-eno oli tuonut sen Murmanskista. Siellä eno oli seisonut kuppilan jonossa kun 12

puna-armeijan upseeri oli marssinut jonon ohi hanskojaan kämmenpohjaansa läiskytellen. Se oli vain huono yksilö.

Nostin Leninin lattialle vaikka Unto Abraham olisi halunnut sen syliin. Siihen se oli liian raskas. Leninin partakärkinen leuka sojotti vihaisena. Pikkuveljen mielestä paha tuuli johtui siitä että mies oli katkaistu nännien kohdalta.

Pysti uhosi mustanharmauttaan. Unto Abraham makusteli ja lallatteli nimeä suussaan. Lenin kuulosti sen mielestä tytön nimeltä, mutta silti hyvältä. Ennen kuin nostin vallan­ kumousjohtajan takaisin isän armeijakuvan viereen, pikkuveli pussata moiskautti sitä poskelle. Se alkoi Unto Abrahamia ja minua ujostuttaa ja naurattaa.

Pikkuveli juoksi aarrelaatikolleen hakemaan Jiri Raskaa. Se taivutteli sen mutkalle. Se oli minun mäkihyppääjä, jolla oli metallisukset ja vartalo joustokumia. Se nojasi etu­ kenoon, hyppyasentoon, kädet tiukasti housunsaumassa.

Suomen ja Lahden Hiihtoseuran olympiahopeamitalisti Niilo Halonen tervehti yleisöä ilmalennon aikana hitaalla vasemman käden liikkeellä. Se oli Halosen tavaramerkki.

Nikke justeerasi käden liikkeellä lentoasentoa, vaikka Soukan Manen mukaan se tilasi Lahden Seurahuoneen baari­ tiskille valmiiksi jallukolaa. Mäkihyppääjät olivat myös Kyykän Olli Maximilianin mielestä ottomiehiä. Syy selvisi kun nousi hyppytorniin. Vapaasta tahdostaan sieltä laski vain hullu tai humalainen.

Jiri Raskan valkoinen pipo huipentui siniseen palloon.

Raska kantoi Suomen värejä, vaikka edusti Tšekkoslovakiaa.

Sitä hyppäytettiin hangessa, mutta harvoin se seisoi alastulon. Se ei pystynyt niiaamaan laskeutuessaan. Lahjoitin sen pikkuveljelle liian lapsellisena.

Unto Abraham laskeutui pötköttämään meidän huoneen lattialle ja sulki silmänsä, esitti kuollutta. Ne ei liiku. Har13

joitteliko isomummu kuolemaa, kun se vielä eli, mutta ei liikkunut?

Uskoin ihmisen osaavan kuolla verryttelemättä. Se kuului luonnollisiin asioihin, kuten tissin imeminen. Unto Abrahamia kainostutti tissi. Pikkuveli täytti tammikuun kahdeskymmeneskahdeksas päivä seitsemän vuotta. Painavin synttärilahja oli minun pieneksi jääneet hokkarit. Minun olisi pitänyt pakata ne vanhaan kenkälaatikkoon. Silloin ne eivät olisi puhkaisseet joululta jäänyttä tähtipaperia.

Pikkuveli menee kouluun ensi syksynä. Äiti osti joulunjälkeisestä alesta sille valmiiksi Enstex-kankaiset lätäkkökelinhousut. Päällipuoli on Bri Nylonia ja sisäpuoli lämpimäksi nukattua puuvillaa. Siinä on kuminauha­resori, äiti houkutteli sitä sovittamaan. Siinä on kaksi lahjetta, Maija matki ­äidin makeaa äänensävyä. Itse se haaveksii batistipuserosta.

Unto Abraham on minua seitsemän vuotta nuorempi ja kaksisataa vuotta tyhmempi. Tuntuu mahdottomalta, että se säästyisi kolhuilta teräväkulmaisessa maailmassa. Olin viime vuonna sortua suvussamme kulkevaan, mutta nyt minusta tuntui, että pikkuveli kulki rotkopolkua ilman enkeliä. Kun lähdettiin ­uimahallilta, näin isän tuijottavan transsimaisesti tuulilasin läpi. Rupesi pelottamaan. Vasta paloaseman kohdalla tajusin. Tuuletin oli ehtinyt puhaltaa lämpimällä ilmallaan huurtuneeseen tuulilasiin vasta pienen ympyrän josta näki läpi.

Myös isä voi sairastua suvussamme kulkevaan. Äiti on meistä vahvin.

Armeijassa isälle nousi yli neljänkymmenen asteen kuume. Se kävi sitä Hiukkavaarassa. Sitä marssitettiin kuten muita alokkaita paikasta toiseen ilman syytä, kahdenkymmenenviiden asteen pakkasessa. Niitä rangaistiin varmuuden vuoksi. Jotain pahaa ne olivat kuitenkin tehneet.

14

Isää alkoi marssiessa huipata. Aiemmin sitä oli vain vituttanut. Sen vieressä marssi Leino, alokas tämäkin mutta valmis lääkäri. Se katsoi ja kosketteli isää.

Sussa jyllää keuhkokuume, se sanoi. Se käski kersantin rimpauttaa isälle taksin. Korpeen alokkaalle pirssi, kersantti kuiskasi. Se otti näin monumentaalisen älyttömyyden edessä päähineen pois. Se lupasi varata Leinolle selästä napitettavan paidan kasarmille. Leino esitteli itsensä. Näin lääketieteen kandidaatti tulisi esittelemään itsensä myös ­oikeudessa, jonne kersantti tönittäisiin kahleissa vastaamaan isän tapattamisesta.

Kersantti mietti. Sillä oli vastoin ohjesääntöä tähän välineitä. Taksi tilattiin metsätielle. Leino valaisi taskulampullaan isää. Näin renki näki isän ja Leino isän tilan. Hiukka­ vaarassa lääkäri, itse Schroderus, huusi isää painumaan helvettiin. Isä totteli, pani odotushuoneen penkille maate.

Aamulla Schroderus huusi lisää. Mitä alokas täällä makaa.

Kuumeen se silti mittasi. Sen jälkeen se rukoili hartaimmin isän paranemista. Isää oltiin lennättämässä Tilkkaan, kun kuume laski 0,1 astetta. Hiukkavaaraan se jäi, toipui kaksi kuukautta ja lopun armeija-ajan sen käskettiin toimitella mitä sattuu mieleen juolahtamaan mutta itseään rasittamatta. Sille annettiin lupa menehtyä vasta siviilissä.

Suvussamme kulkeva piirittää Unto Abrahmia niin, että kun pikkuveli ei huomaa minun katsovan, se sulkeutuu omaan maailmaansa ja viskaa avaimen pois ikkunasta. Sen se muuraa umpeen.

En enää muista miltä tuntui kuusivuotiaana aamuisin.

Ne maistuivat van Houtenilta. Kun kaakaojauhetta salaa ahmaisi ruokalusikallisen, rupesi ryityttämään ja ruokatorvea kirvelsi pelko salakähmän paljastumisesta. Yskänpar15

kauksen kanssa ilmoille pölähti kaakopilvi kuin Mäntyvaaran sorakuopasta hiekkahuntu kun isot pojat teloittivat sitä ilmakiväärillä. Niille nousi naamalle tuima ärrötys kun ne saivat vuorollaan ilmakiväärin käteensä. Naama koveni ennen kuin ne ehtivät ampua laukaustakaan. Sen näkee myös lännensarjoissa. Mies murentaa sydämestään pieniä raudanpaloja, luoteja.

Unto Abraham ei jäänyt kuuntelemaan harjoitteleeko isomummu Esme kuolemista vai matkiiko vain kiveä. Pikkuveli juoksenteli hermostuttavasti olohuoneen ja meidän huoneen väliä päätään ja käsiään heilutellen. Se pelkäsi kalpeanaamaisen viittaniekan saavuttavan sen, jos se istuu liikkumatta paikallaan. Maija lähti Pesosen Pian kanssa leikkimään. Ne pitää minua rumana, pösilönä ja vihaisena.

Niitten mielipide on yks hailee kuten kaikkien niitten jotka palvoo Cliff Richardia.

Isä ja äiti saapui kaupasta uunisiikoineen ja hillosipuleineen. Isän piti ostaa kauppareissulla aina jotain mieleenpälkähdyksestä. Isä käveli kenkiä riisumatta selailemaan rivi­ talopapereita olohuoneen sohvapöydälle. Niitä oli nivaskaksi asti.

Se kutsui äitiä vastustamaan kaikkia järkeviä ratkaisuja, mutta äiti vain paiskoi paketteja jääkaappiin. Isä ymmärsi käydä riisumassa kengät eteiseen. Lattialle sulaneet vähät lumet se kuivasi laahaamalla sukkaisia jalkojaan lätäköitten kohdalla. Isä nyökkäsi painokkaasti minulle punaiseen tekonahkatuoliin. Näin mies pyytää anteeksi naamansa säilyttäen.

Isä esitteli tiiliverhoilua, märkätiloja ja keittiön kylmähuonetta. Se selaili Sanduddin ja Partekin esitteitä ja piirsi ruutupaperille meidän rivitalonpätkämme pohjapiirrosta.

Rakennusliike valaisi perustukset ja lattiat, pystyttäisi sei16

nät ja naulaisi tuulenpitävästi katot. Jokainen rivitalo-osake­ yhtiön osakas tekisi kämppänsä sisustalle mitä lystäsi. Saunan löylyhuoneen isä aikoi maalata punaiseksi. Kun kiuashuoneeseen kurkistaa, rupeaa hikoilemaan, vaikka se ei ole päällä.

Kylmähuoneesta rakennettaisiin ison vaatehuoneen kokoinen. Sillä isä oli hurmannut äidiltä jalat alta. Huone oli kuin kylmäkaappi, mutta siellä saattoi kävellä sisällä ja siellä loisti sähkö.

Isä laskeskeli, miten monta kuutiota hiekkaa ja betonia perustukset vetävät ja milloin ne kannattaisi valaa. Se selosti inflaation laukkaavan, mikä tarkoitti rahanarvon heikkenemistä. Järkimies tilasi rakennustarvikkeet etukäteen ja maksoi ne vasta puolen vuoden kuluttua seitsemän prosenttia kehnommalla rahalla. Isän mielestä inflaatio oli kapitalistin paras keksintö. Kansallis-Osake Pankin johtajan lihava aikamiespoika söi työläisten lainoja pienemmäksi, mussutti seteleitä. Äiti halusi istuttaa sen mielestä alastomalta vaikuttavaan talonpäätyyn metsävaahteraa. »Mitä?», isä nosti kynän numeroista. »Se on kaunislatvainen kujannepuu», äiti sanoi.

Helmikuun kahdeksastoista Heräsin kun Aune-täti tuli nuolemaan kasvojani santapaperisella kielellään.

Alkuperäisen Aune-tädin sielu irtosi emännästään ja kiinnittyi meidän keitettyä siansydäntä halajavaan maltankoiraan silloin, kun noitaantunut täti hyppäsi Vanamokadun kerrostalon katolta. Ei se loikannut omasta mielestään.

Se vain kahahti lentoon aviomiehensä, pyöveli Jöns Jön17

sinpoika Myntin, kohotetun kirveen alta, mestauspölkyn päältä. Se yritti pysyä hengissä eikä lakata olemasta. Muut kutsuu Aune-tätiä Milaksi. Meidän muoniolainen maltankoira on buddhalainen.

Viime vuonna Unto Abraham sairasti syöpää. Rukoilin ­Jumalaa valitsemaan tapettavaksi jonkun toisen sukulaisen kuin pikkuveljeni. Tajusin vasta myöhemmin Jumalan valinneen Aune-tädin. Minun tätini kohtasi tiellä kerran Saatanan.

Eilen sängyssä mieleen pyrki englanninopettaja kireissä rintaliiveissä ja liesunaisen paklissa. Pyysin Jumalaa lähettämään signaalin, jos hän oli olemassa. Se mitään lähettänyt. Vaadin leuhkoja. Ehdotin Jumalalle, että se ei lähettäisi merkkiä, jos se olisi olemassa.

Tämä sille kelpasi. Se mitään lähettänyt, oli siis olemassa.

Rintaliivinen englanninopettaja sen kohta peittosi. Kyyrösen Jukan mukaan nailoncharmeusesta tehdyistä rintaliiveistä näkee läpi.

Helmikuun yhdeksästoista Rahtasin äidin keksimää ja Centrumin alentamaa leninkikangasta kaksi metriä Mamille. Se siunaili miten saha­kuvio sirrasi silmissä. Erkki-sedän mukaan kukaan ei tuijotellut omaa leninkiään sen päälle puettuaan. Mamin migreeniä aiheuttava leninki oli kaikkien muitten paitsi Mamin päänsärky.

Erkki-setä kipaisi olohuoneen laatikosta kirjeen. Se oli käynyt kittiläläisen Kenkä-Tekoniemen kanssa kirjeenvaihtoa kuudentuhannen suolatun poronkoipinahan ostosta.

Kauppa oli kaatunut siihen, ettei erässä ollut lainkaan vasan koipia. Mönkääntymisen aiheuttamaan mielipahaan se 18

oli hommannut pääpuolesta nauhoilla kiinnitettävän keinu­ tuolimaton. Se oli superlonia ja puuvillakangasta.

Mami muistutti muurareitten työttömyyssesongin jatkuneen kolmatta kuukautta. Naurettavien kauppojen hierominen oli Mamin mielestä silti vaarattomampaa kuin tuurin törräys asemaravintolassa. »Mie tinkaan siellä Gogolista ja Tšehovista», Erkki-setä sanoi. »Lapsella on murhetta», Mami sanoi.

Erkki-setä esitteli Mamille hääpäivälahjaksi ostamaansa Geka-talousleikkuria. Se viipaloi kätevästi leivät ja vihannekset toivotun paksuisiksi. Siinä oli terästerä ja taittuva alusta.

En ollut surujani julki kuuluttanut paitsi päiväkirjaan salaa. Isoäiti silitti poskeani, leikkasi ilman talousleikkuria siivun vattukääretorttua ja taiteili sen kakkulapiolla asetilleni.

Sen mielestä makea lievitti sielunmatalaa ja luusoppa kylmää. Isoäiti kertoi minun sureksivan sitä, ettei Cassette Recorderille ja Agfa C-60 -kaseteille ollut enää käyttöä, kun isomummu oli kivettynyt eikä enää sanellut muistelmiaan jotka aikamiehenä kirjoittaisin kirjaksi. Mami ehdotti, että Erkki-setä kertoisi minulle sotajuttuja.

Kun minulle jää vuosiluvut mieleen, kysyin Erkki-sedältä missä se soti silloin kun Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä Kannaksella kesäkuussa 1944 ja kammottiko sitä puna-armeijan mahti. »Se oli sodan paras päivä», Erkki-setä sanoi. »Mitä se höpöttää», Mami närkästyi. »Oliko Erkki-setä Stalinin puolella», kysyin.

Erkki-setä ronkaisi julmissaan pöydästä ja paiskoi lantsareita kylmäeteisessä neljä kertaa vaikka arkisin tyytyi kahteen. Katsottiin ikkunasta, kun se lähti polkemaan kankea19

kettinkistä Pyrkivä Senioria kahdenkymmenen asteen pakkasessa. Hämmästeltiin miten se nuorentui pikkupojaksi kun se ennen pyörän satulaan nousemista solmi reuhkan korvaläpät leuan alta rusetille. »Se lähti uimahallille. Se hunteeraa kroolatessaan», Mami sanoi.

Vattukääretortun jälkeen kysyin Mamilta, mikä Erkki-­ setää tuurittaa asemaravintolassa. Mami oli pitkään hiljaa ennen kuin sanoi: »Se pelkää ja odottaa. Se ei ole koskaan mulle sanonut mitä.»

Kävelin pimeän hyppyrimäen ohi ja mietin miten atomipommi valaisisi törmänsyrjää. Jokaiselle männynneulaselle syttyisi oma yksityinen aurinko. Atomisota oli Orankivaaran mielestä aikamme vitsaus vaikka sitä ei ollut koskaan vielä sodittu, mitä nyt Hiroshimassa ja Nagasakissa verrytelty.

Sodanpelko pimensi päivämme, jota Neuvostoliiton rauhanpolitiikka yritti opettajan mukaan soihduttaa. Orankivaara kertoi meille kreikkalaisesta filosofista Diogeneestä, joka tapasi kulkea päivänvalossa lyhty kädessään. Kun kyläläiset kyselivät siltä, mitä kummaa se puuhaa, se vastasi: »Etsin ihmistä.»

Diogenes asui vanhassa viiniruukussa. Tukkukaupassa käytettiin siihen aikaan niin isoja ruukkuja. Se tapasi Aleksanteri Suuren. Diogenes vinoili ettei se ihmisluukasaa penkoessaan erottanut mikä oli Aleksanterin isän luita. Opettajan mukaan Diogenes tarkoitti että kaikki ollaan tasa-­ arvoisia. Luu mikä luu. Aleksanteri Suuri ymmärsi tämän.

Se kertoi että ellei se olisi syntynyt Aleksanteriksi se haluaisi olla Diogenes. Minä halusin pienenä, viime vuonna, yltää 20

Aleksanteri Suuren saavutuksiin. Nyt minulle riittää Diogenes. Opettaja arvosti Marxia, Engelsiä ja Leniniä, mutta heti mitalisijojen jälkeen tuli sen mielestä Diogenes.

Kuittinen-Perkele oli ottanut tavakseen rykäistä aina kun lisensiaatti kehui Neuvostoliittoa. Hiittinen katsoi silloin kattoon. Muille historian tunnilla istuville oli samantekevää mitä opettaja valisti koska ne eivät koskaan tarvitsisi Kaarle Suurta tai Pipin Pientä istuessaan Centrumin kassalla tai vaihtaessaan öljypohjaa helmansa ruostuttaneeseen Ford Taunukseen. Ehkä enemmän ne tykkäsi siitä, kun Orankivaara puhui Neuvostoliitosta. Silloin se innostui eikä nipottanut luostarilaitoksen synnystä.

Minulle jäi mieleen opettajan kertomuksesta, miten ihmiset roihahtavat liekkeihin kun atomipommi räjähtää niitten kotikaupungin yllä jonain torstaina.

Helmikuun kahdeskymmenes Ison Tietosanakirjan mukaan ruuna on kuohittu mies­ hevonen ja kuohitsemisesta taas selitettiin pitkästi omalla kohdallaan.

Sen hieno nimi on kastraatio ja se tarkoittaa sukupuolirauhasten poistoa, leikkaustoimenpidettä tai röntgensäde­ käsittelyä, joka täydellisesti poistaa siitoskelpoisuuden ja lisäksi aiheuttaa sukupuolirauhasten sisäeritystoiminnan keskeytymisen. »Viimeksimainittu aikaansaa sairaalloisen työtarmottomuuden ja muita hermostollisia häiriöitä.»

Pamautin kirjan kiinni ja mietin paistoiko naamastani miten hävettäviä juttuja luin. Kirjaston täti juoksutti sormiaan vetolaatikon kirjakorteilla. Se vilkaisi minua ja hymyili.

21

Esikoisesta kirjoitettua: Viisikymmentä metriä ennen jokaista risteystä piti kotimatkalla alkaa polkupyörää jarrutella liirausvaaran vuoksi.

Hötön alla piili sileäksi pakkautunut peililumi.

Sängyssä mietin miksi lisensiaatti Orankivaaran mukaan kapitalistit tahtovat kumoukselliset ruunata. Ei kai niitä hyödytä jos me riistettävät muututaan sairaalloisen työtarmottomiksi.

Helmikuun kahdeskymmenestoinen Käsityönopettaja Rikula esitteli meille Urheilu-Koskelasta ostamaansa jääkairaa. Pulskia, eläviä matoja se oli hankkinut myös. Se valmistautui Sassalinjärven yleisiin pilkkikisoihin. Sokoksesta se oli hommauttanut aurinkorasvaa.

Se kaappasi purkista etusormenpäähän linjamenttia ja sipaisi sitä minun, Vaaralan Juhan ja Väinönheimon Juhan nenään. Naureskeltiin sille kohteliaasti. Sille muuta voinut.

Rikula sahata rouskautti keskeneräisen rukinlapani kahtia ja luovutti minulle uuden, raikkaalta tuoksuvan laudankappaleen nakerrettavaksi. Sen laskujen mukaan sahattu lauta oli minun kahdeksas susi. Muistin isomummun kertoneen miltä sen rakas Liu oli tuoksunut kylvettyään tsaarin merilinnoitustyömaalla kylmässä lammessa, vasta halkaistulta männyltä.

Kun ihminen rakastaa, se ei haista raakaa lihaa.

Minun piti lakaista höyläyskiharat käsityöluokan lattialta ennen kuin sain lähteä kotiin. Ireneä lukuun ottamatta koulun piha ammotti tyhjänä kuin taivaan tähdenvälit. Pysähdyin ovelle, se kuuli sen sulkeutuvan ja katsahti olkansa yli, mutta ei se nyökätä hennonnut. Se hääti vilua saappaankantojaan yhteen kopistellen. Katselin sen farkutettua 22

takapuolta. En ole koskaan koskenut tytön takapuolta enkä tiedä onko se niin sileä ja pehmeä kuin näyttää.

Pikkufiiu kurvasi pihaan. Auton haitaripylly näytti laskoshameelta. Italialaisesta ompelukoneesta nousi Rissalan Rane, ammattikoululainen. Se oli kahdeksantoista ja Irene vähemmän. Fiiu oli Rissalan Ranen Christianian pilvikaupunkiin muuttaneelta isoveljeltä lainaa. Kuittinen-Perkeleen mukaan se oli katoksella varustettu, lämmitetty ja liikkuva paripeti, tokkopa nokostelua varten.

Rissalan Rane avasi pelkääjän oven Irenelle. Putkilinjalairovaniemeläinen kohtaa talvella sen pitää mielistellä, se ei koulupoika voi pitää mitään varmana.

Irene taitteli jalkansa sirosti kotteron etupenkille ja pau1973 pitkät kaksi vastoinkäymistä.

Hänen rakas isokautti oven kiinni. Se avasi sen heti uudestaan ja käveli mimummunsa kivettyy vanhainkoti Iltakellon nun eteeni koululaukkuaan kaivellen, miesten nahkatakissa. sohvalle eikä maailmakaan voi hyvin. Se kaipaa Se ojensi minulle lehden. vallankumousta.

Neljätoistavuotias Jari päättää »Täyttä tavaraa», Irene sanoi.

Se näytti sekä Ilta-Sanomilta, muttaettä oli Tiedonantaja. parantaa isomummun maailman.

Irene katsoi autonikkunasta minua, kun Rane käynnisteli Totisenriemukkaissa ja äkkisyvissä päiväkirjasätkätintään. Tämä olisi ollut hyvä hetki vilkuttaa minulle, merkinnöissä kuvataan kasvumatkaa Moskovaan mutta ohi se meni. jaKirjoitan Berliiniin, paljon tätäsaavuttamatonta molskikantiseen Ireneä, vihkoonyhtä Maijan nukkues sa.

Selaan taaksepäin.

Korjaan Mamin huolen täsmälperheen salaisuuksia kuin pikkuveljen viisauksia, leen oikeaan muotoon: »Se pelekää ja oottaa, mie en tiiä Aune-tädin maltankoirassa vaeltavaa sielua ja mitä.»

Itä-Saksan Tämä ei oleintiaaneja. asia-aine. Tämä on totta.

Revontultentie muuttuvasta maailmasta Unto Abrahamin kertoo jalka osui hetki sitten gyproc-seinään sen omassa vaatekomerossa.

Silitän sen nyt jo tuuja ikuisesti samanlaisesta poikuudesta. heana kasvavaa tukkaa päivittäin. Samalla painelen vaivihkaa sen käsivarsia peukaloilla. Jos tulee mustelma, syöpä on palannut. www.wsoy.fi 84.2 isbn 978-951-0-40763-9 Säilytän päiväkirjaa yöt tyynyn alla ja päivällä kuljetan sitä koululaukussa. Se muistuttaa lännenmiesten satulalauk-

»Sie haiset viinalta, pikkuveli sanoi. Se on gruusialaista partavettä, matkanjohtaja sanoi.»

*9789510407639*

23