Turunen, Heikki: Karjalan kuningas (WSOY)

Heikki Turunen Karjalan kuningas ÂťSimpau

ttaja saa jatkoa!Âť

WSOY

Heikki Turunen Karjalan kuningas romaani

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki

Š heikki turunen ja wsoy 2014 isbn 978-951-0-40761-5 painettu eu:ssa

Tässä minä nyt sitten olen. Tuttusi Valkeasta laivasta.

Se ’Karjalan kuningas.’

Tapaamisemme siellä ei olisi voinut sattua terapeuttisesti sopivammalla hetkellä. Oli helluntain kevät, aikaa kun vedet liikkuu, rakastavat ovat onnellisimmillaan ja hullut leijaa hulluimmillaan. Kultamerenä aaltoilevat voikukkaniityt vääntelehtivät auringon kuumuudessa värisevien ilmavirtauksien alla kuin van Goghin krominkeltainen vehnäpelto. Soidinteeri ja kuovi äänsivät rannoilla kulosavuisin toukoilloin muistuttaen lajeja pariutumisen velvollisuudesta, että elämä jatkuisi. Tuomenkukan ja leikatun puistonurmen tuoksuja tulvi kirjastoon, missä etsin unohdusta naisenikävän kipuun ja häpeään. Silloin se tapahtui, ensi kerran sitten lapsuuden: ennusmerkki, valokipinä, kuin radaltaan suistunut tähti, ilmestyi oven suunnalta ja vaelsi vaakatasossa näkökentän yli – ja tunsin hahmosi rinnallani.

Sinussa oli jotain samaa kuin Andromedaan galaksissa, joka näkyy selvemmin, kun katsoo vähän ohi: tunsin heti ykseytemme korkeammalla energiatasolla. Seurasit kulkuamme sireenien ja salavien reunustamille aurinkoisille hiekkakujille kuin varjoni, joka ei välttämättä toista 5

aiheut­tajansa kaikkia liikkeitä: minä katsoin riuduttaviksi cirro cumulus -yläpilviksi hajonneita kumpupilviä poltteisen maailman korkeuksissa – sinä minua. Sanoit eheytymiseni edellyttävän meiltä psykoanalyysin luontoista ehdottoman rehellistä vuorovaikutussuhdetta, paluuta oireitten alkulähteille. Muka vain siten uskaltautuisin unitajuntaan, jonne mieli hautaa käsiteltäväkseen liian pelottavan tai hävettävän. Syy tilaani, sanoit, paljastuu unistani, olen unennäkijäin sukua. Säpsähdin: hitostako se senkin tietää.

Jäin empimään: aavistelin hajoamiseni alkusyiden olevan lapsuudessa, aikuisuuden äidissä. Pelkäsin, että joutuisin syyllistämään myös elämänmuodon ja ihmisiä, joita rakas­tan. Samana iltana taideterapiasta tuttu 17-vuotias tyttö hyppäsi lähes silmiemme edessä kolmannesta kerroksesta. Kuiskittiin, että hän olisi joutunut hoitoon rakastuttuaan rippileirillä kultatukkaiseen lääkärin poikaan, joka ei ollut välittänyt hänestä – ja kaikki vain nauraneet lapsen rakastumiselle. Asutustilallisen tytär vielä, naapuri­pitäjästä. Hän räpisteli käsiään avuttomasti ja hädissään kuin metsästäjää säikähtänyt havulintu siipiään pudottauduttuaan lentoon kuusenlatvasta. Hauras valkea tyttö nurmelle varisseiden tuomen kukkalehtien keskellä toi mieleen Hamletin hylkäämän Ofelian, myös Anna Kareninan, joka niinikään ei kestä elämää ilman rakkautta.

Se oli Merkki: meitä murtuneita sieluja on luultua enemmän. Siitä vain on vaiettu. Tai se on selitetty parhain päin, ehkä sotasukupolven ja maaelämän ihannoinnin takia. Lisää merkkejä sain myöhemmin kotona. Itseasiassa kuuntelen paraikaa riidan räiskettä, joka syntyi isän ajettua pikkuveljen kotoa uhittelun, nimittelyn ja sopimattoman kielenkäytön takia. Olen varma: jotta minun ei tarvitsisi koskaan palata Valkeaan laivaan, on kerrottava taiteilijaksi 6

tulomme historia ensioireista näihin päiviin. Teen sen toivossa, että saattaisit sen tavalla tai toisella yleiseen tietoon, opiksi ja ojennukseksi lasten ja nuorten seksuaa­liset tunteet kieltäville kasvattajille ja yhteiskunnalle. Samalla saisin jonkin merkityksen elämälleni.

Hilppalan vintti 21.5.1971 klo 20.05 O. Ryynänen P.S. Mitä merkinnee, mutta kuolemankello alkoi jälleen nakuttaa kohdallani seinähirressä. Toivottavasti ilkeät aavisteluni johtuvat tuon tupajumin sukuisen puukuoriai­sen pelottavasta nimestä. Kristus meitä armahtakoon.

7

Kielletty lapsuus I

S

ynnyimme keskelle Maanhankintalain toimeenpanon mylläkkää. Kymmenintuhansin sotainvalideja, rintamamiehiä ja Neuvostoliitolle luovutetuilta alueil­ta paenneita evakkokarjalaisia eri puolilla maata teki rakennuksensa ja raivasi peltonsa samojen vuosien aikana. Pieliskylilläkin järvenselät, vaaranrinnat ja korvenreunat sinersivät sadoilta raivioilta nousseista savuista kaikki kesät 40-luvun puolivälistä pitkälle seuraavaa kymmenlukua. Tuskin kevätpäivää, ettei kenttäsirkkeli vinkunut jossain ja lautoja taaplattu. Metsänlaidat kaikuivat naulanlyöjien vasarain paukkeesta, kirves jyski, sokkelintekijöiden lapiot karahteli ruukkilavalla. Tienkulkija saattoi kuulla lasten mekastukseen ja taivasalla leipää paistavan äidin pajatukseen sekoittuvat rakentajien huudot, leikkipuheet ja naurunremakat. Raivioilla möyri hyökkäys­ vaunua muistuttavia telaketjutraktoreita. Missä niitä ei ollut, siellä jysähteli kantopommit, savunsumea metsänlaita kaikui kivenräjäytyksistä. Sirpaleita ja röppöä nousi taivaalle ja ropisi alas kuin sota olisi jatkunut.

Itse havahduin siihen tietoisuuden aamunkajossa kuin outoon uneen: oli kesä, olimme jossain valtavassa tilassa.

Sen häikäisevä katto oli korkeimmalla meidän kohdalla, puut suurimpia ympärillämme. Niiden valkeilla rungoilla 9

jonoissa hitaasti edestakaisin vaeltavat muurahaiset olivat matkalla taivaaseen ja sieltä alas ruokaa hakemaan.

Korkeuksissa rungot kaventuivat, oksat lyhenivät, muurahaiset supistuivat pisteiksi. Etäisyyttä kohti puut ja kivet ja pilvet ja ihmiset pienenivät, metsänreunat ja mäet madaltuivat, tiet ja polut kapenivat, järven aallot sulautuivat samanväriseksi aineeksi kuin korkeus pilvenhattaroiden taustalla. Ulapan keskellä auringon alla vilkkui jotain häikäisevän kirkasta.

Maan alla oli toinen samanlainen paikka ylösalaisin.

Se näkyi rapakoista ja veden täyttämistä kivenkoloista, joes­takin, vaan sinne ei saanut mennä kurkuilemaan, tai kalanpyrstöinen vesiukko vei. Se ammotti syvimmillään meidän kohdalla, pohjallaan huikaisevan alhaalla sinisessä kirkkaudessa kimmeltäviä pilvensipruja nurin­perin.

Puut kiikkui latvat alaspäin, linnut ja sudenkorennot lensi selällään. Kun sinne kurkisti, sieltä kurkkasi vastaan ja nauroi Sempinen.

Onpa taivaassa tarjona lapsillekin, jotka Jeesusta rakastavat, kultakruunut ja valkeat vaattehetkin, harput joilla he soittelevat…

Isä ja äiti ja Yrjö upottavat kiveä sen viereen kaivettuun kuoppaan. Isä suuttuu ja rähisee, kun Yrjö ei osaa tehdä jotain sen mielen mukaan. Yrjö itkee. Äiti ja isä puhuvat vihaisin äänin, äiti itkee. Me Esterin, Pirkon ja Juhanin kanssa menemme pihamäkeä alas vattuja syömään. Suututtaa, kun Imppa haluaa mukaan, vaikka ei osaa kävellä kunnolla. Terävät kivet ja risut pistelevät paljaita jalkapohjia, itikat ja paarmat vainoaa. Imppa, vain paita päällä, älisee kädet ja jalat avuttomasti levällään, kun muurahainen puree 10

kikkelin päätä. Metsäaukion reunassa on suuria hiekkapintaisia kiviä ja juurimultineen revittyjä kantoja korkeissa röykkiöissä. Lämpimässä kosteassa savimaassa niiden luona on telaketjujen painaumia. Niiden päällä tillusteleminen tuntuu jotenkin mukavalta jalkapohjissa. Rinteellä lautataapeleiden takana on tekeillä jokin suurempi rakennus. Mökin piisistä mäellä nousee savua. Käsittämättä, että se on meidän, mietin keitä siinä mahtaa asua.

On kuin olisin välillä aina nukkunut, puhunut ja tehnyt unissani kaikkea, millä äiti ja siskot aina nauroivat ja härnäsivät. Kerran, junan viheltäessä kylällä järven takana, kuuluin pitäneen sitä rantaan viskottujen tikkuaskien välissä kulkevana savua puksuttavana ja viheltävänä matona. Esteri oli yrittänyt oikoa käsitystäni inttämällä, että se oli kylän halki kulkeva juna. »Sisällä matkustaa samankokosia ihmisiä kuin myö. Niin, hyvä hölmö.»

Näen mielessäni: seison jokin leikkipalikka kädessä pihamäellä katsoen kirkkaana välkehtivän salmen taakse sirrilläsilmin, naama häikäisystä väärällään. Neljättään käyvä polvihousupoika varhaisesta kävelemään oppimisesta vääntynein säärin. En usko sanaakaan, vänkään että itikatkaan ei sovi minkään niin pienen sisään. »Sopivatpas. Niin kaukana vain jotta näyttää pieneltä», Yrjö ja siskot selittävät yhdestä suusta. »Nuo sinun tikkuaskisi on kylä. Taloja. Tuolta ollaan tänne tultukkii.

Usko huviksesi. Tuhat kertaa selitetty ja eikun inttää. » Sanon, että mahtoi niistä olla mukava asua Karjalan kuninkaan lasilinnan vieressä, pääsivät könyämään tikapuita taivaaseen. »Karjalan kuninkaan…. Eikö se jo ala oppii, jotta Koli.

Koli koli koli. Eikä se missään vieressä oo. Yli kymmenen kilometrin päässä järven takana. Siksi se lasilta näyttää.

Samallainen kylä kun tuo, korkeemmalla paikalla vain.

11

Taloja ja teitä ja autoja ja hevosii ja… Mistä se sen kuninkaanlinnat ja taivaat nyt keksi. Pie olla immeisen höpelö.» Äiti: »Eikö tuo sitä muistelle, kun minä kerran sanoin, jotta voi tätä meijän kurjaa Karjalaa. Niin väsytti ja suututti tämä työn paljous, puoliksi taivasalla asuminen. Jotta ollapa paikat niin kuin siinä Esterin satukirjassa. Linnassa elettäisiin kuin kuningas. Niin. Ei saa nauraa toiselle.

Toinen ei ällyy, eikä muista, ja sotkee asioita. Vasta puolvuotias, kun tänne tultiin toissakesänä. Saunapömpelissä asuttiin. Joessa äiti aina pesi takapuolen, laulain jotta ompa taivaassa tarjona lapsillekin. Se vain itki. Minä vielä jotta mahtaa siellä taivaassa olla mötäkkä, jos se oikeesti on lasten kaltainen. Ihan totta. Imppaa ollu olemassakaan, seuraavana talvena vasta löyvettiin lampolan nurkasta.

Toisen kerran äiti epäili päähänpinttymäni syyksi Onne­lan Viijaa, kuvanveistäjää, joka oli Impan rotinoilla nauranut ja sanonut minua, nimen kuultuaan, kuningas Otoksi, Saksaa joskus todella hallinneen sennimisen kuninkaan mukaan. Oli nähnyt maailmanmatkoillaan sen erivärisillä jalokivillä koristetun kultakruununkin. Minä vain vänkäsin, että mitä varten meidän oli pitänyt tulla kuningaslinnain ja junien ja valmiiden mökkien luota sinne, vaikka siellä oli kiviä ja kantoja ja risuja ja kusiaiset ja itikat puri ja kaikki itse tehtävissä. »Ka kylmä tila», äiti oli kertonut, valistaen ohessa lähes yhtä lapsellista Juhania. »Antovat meille velaksi talon ja navetan ja saunan rakentamista varten. Ja peltoloihen raivaamista varten. Siitä hyvästä kun isä oli viisi vuotta rintamalla.

Väkisin ottivat Pirtamon ja Leppälän takamaista. Entinen Pirtamon lypsinkesanto muuten tämä Hilppalan ranta.»

Pirkko pyyhki hikeä otsaltaan: »Onkinpas kylmä tila, huhhuh.» »Minkä Hilppalan?»

12

»Ka tämän tässä ympärillä. Tämä on Hilppala. Isän nimi Hilppa, hyvät hoopot.»

Talvista en muista juuri mitään, varmaan siksi kun rakennustyöt ja ja raivuut poikalasta kiinnostavine koneineen olivat lumen aikaan pysähdyksissä. Lisäksi riitoja oli vähätöisempinä talvikausina vähemmän muistijälkiä jättämässä: sen tähden varhaisimmissa kuvissamme maailmasta on aina kesä. Pienetkin yksityiskohdat tihkuvat salamyhkäistä merkitystä: auringon kuumentaman kivi­raunion kolossa äkkiä kärpän vilahdus, mutta kun sitä katsoi tarkemmin, sitä ei näkynyt ei kuulunut, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Maahinenko, jokin maanaave? Äsken aitaa latjannut isä onkin hevosen kanssa joen takana kiviä pyörittelemässä. Jokivarteen on ilmestynyt pystyistä laudanpätkistä tehty aitaus, kuin isä olisi tehnyt sen meistä salaa. Jokeen ulottuvassa nurkkauksessa makaavasta siasta näkyy vedestä vain korvat ja kärsää. Siinä oli kaksi reikää rinnakkain. Sivulta sen suu näytti olevan naurussa. Emolammas äänteli kuin mies, kun syötimme karsinan raosta horsmia valkealle pikkuvuonalle saunahökkelin sivukatoksessa. Nauroimme pienen suun nopealle heilu­miselle sen syödessä. Valmiin pikkupellon reunassa on perunamaa, aholla piikkilanka-aidan takana lautataapeli taustallaan muurahaiskeon muotoinen sahan­purukasa ja pintaläjä, Yrjö puunteossa sennäköisenä, ettei oikein viitsisi.

Rakentamisen ja raivuun äänten ja puheiden unohduttua se tuntuu aavemaisen hiljaiselta elämältä. Kuin kaikki olisivat hipsineet varpaisillaan, uskaltamatta tai ehtimättä työnpaljoudelta puhua muuten kuin elekielellä. Vähitellen alan muistaa puheista kokonaisia lauseita, mykkäfilmiä muistuttava maailma löytää sanat suuhunsa: »Tanssiloihinko sen vain tekee mieli, miehille kekkaloimaan», isä 13

sanoo äidille heinäpellolla. Siihen liittyy mieli­kuva mustakulmaisen kiharatukkaisen naapurinmiehen menemisestä ohitsemme veneelleen ja kylälle vaalea puku yllään. Tanssimusiikki soi järven takana.

Seuraava mieleen jäänyt lausahdus tulee isosiskon suusta. »Taivaan enkelin siivestä tipahtanna», Esteri sanoo heinikosta pihakiven vierestä löytämästään valkeasta höyhenestä. Me Pirkon ja Juhanin kanssa könyämme peräkkäin kivelle vatkuttaen: »Tikapuita pitkin taivaaseen, tikapuita pitkin taivaaseen…»

Hypätessämme kiveltä heiluttelemme käsiä kuin lintu siipiään kirkuen, että enkeli lentää siivet levällään.

Imppa yrittää kanssa, mutta kumpsahtaa mahalleen ja rupeaa itkemään. »Siinä meijän enkeli», isä sanoo. »Niitä oo olemassakkaa. Tiruja on», Yrjö sanoo. Tarkoittaa pirua, mutta ei uskalla sanoa sitä isän kuullen, koska se oli myös kirosana, me ajattelemme.

Sitten leikimme kuningasleikkiä. Me Juhanin ja meille aina leikkimään tulleen Sempisen kanssa melkein tappelimme, kuka saa istua sen pihakiven järvenpuoleisella reunalla olevassa, korkeanojaista istuinta muistuttavassa lohkeamassa ruttuinen kurkkupurkki päässä ja risuvaltikka kädessä. »Minä olen Karjalan kuningas», Juhani sanoo.

Riistän siltä peltikruunun ja panen omaan päähän. »Minä olen Karjalan kuningas.» »Minäpään», Imppa sanoo, vaikka ei pääse edes kiven päälle, itkeä älisee surkeana. Sempistä naurattaa.

Mitä tulee seksuaalisuuteen ja taiteellisiin taipumuksiin, en pysty sanomaan, kumpi niistä oli ensin. Molemmat antoivat ensimerkkejä itsestään samoihin aikoihin 14

puoliksi ylimuistoisessa iässä, mikä todistanee, että ne ovat synnynnäisiä, ehkä johtuivat toisistaan. Siitäkin, kun aloin piirrellä sormella kuvioita ja koukeroita ilmaan, jopa vieraiden aikana ja istuessani kylänpenkkiä äidin vieressä, muistan vain kun äiti otti kerran kylässä käteni kiinni kuin linnun lennosta ja painoi sen alas ja suhahti häpeissään: »Kehnooko se siinä ilimoo haparoipi ja hossuu kuin Holopan Onni.»

Holpan Onni oli höpelö ukko jolle olin itsekin aina nauramassa ja viskomassa pikkukivillä, kun se vei käsi­kärrillä maitotonkkaa koulun ohi kauppaan sysien ilmaa kädellään kuin hätistellen näkymättömiä olentoja kintereiltään.

Syy ilmanpiirtelyyn kuului paljastuneen, kun äiti laittoi Onnelan taiteilijaemännän kehoituksesta kynän käteeni­ ja eteen lehdennurkkaa: paperille ilmestyi tikkumiehiä ja -naisia, kömpelöitä kuvia hevosista ja lehmistä ja puista ja taloista ja taivaasta aurinkoineen tähtineen ja linnunlentoineen. Eräästä isommasta piirroksesta oli saattanut erottaa pihamäeltä näkyvän maiseman hahmon, järvellä olevinaan veneitä, ilmassa lintuja, rantapellolla tikku­ ihmisiä heinällä.

Nelisen vuotta vanhempi isosisko, joka luki meille aina talvi-illoin satuja lainakirjoista, on taas kertonut jäämisestäni kesken leikin katsomaan jotain navetan vieressä olleen kivikkoisen tasanteen suunnalla. »Hei! Se kuninkaan linna!»

Esteri yhdisti sen Anni Swanin satuihin, mutta luuli ensin, että tarkoitin uutta navettaa. Sitten hän näki päänasennostani, että katsoin taivasta pihamäen yllä. Häntä rupesi naurattamaan. »Nyt se tuota kirkasta pilivee luulee kuninkaan linnaksi.»

Kaivonkampea pyörittävää äitiä oli naurattanut, mutta hän oli myös vilkuillut mietteliäästi paaluilla talon­paikaksi 15

merkittyä tasaista aluetta katseeni suunnassa. »Aikamoinen linnapa se tuohon rakennetaankin. Kolmi­kerroksinen talo, kun kellari lasketaan kerrokseksi. Jos se sitä tarkottaakin. Näkee asioita ennalta. Jokin outo se tuo pojan­ kyörä.»

Kerran olin jäänyt tuijottelemaan leikeistämme järvelle päin. Se oli vielä ollut tytöille erityisen mieluinen kotileikki, Esteri olevinaan hyvä ja lempeä äiti, Juhani ankara, joka asiasta rähisevä isä, me Impan kanssa heidän lapsiaan. Luullen minun nähneen tai kuulleen järveltä jotain erikoista kaikki olivat kääntyneet katselemaan sen suuntaan. Ja kun siellä ei ollut näkynyt ketään soutelemassa tai liikkumassa venerannassa, he olivat vilkuilleet minua kummastuneina. »Mitä se toljottaa kun lehmä uutta porttii?» kuulen siskojen sanovan tajunnan uumenissa. Mielikuvissani he katselevat minua epäillen järkeäni. Sitten he katselevat sorakasan pohjalle kyhäämämme leikkikodin keskeltä alas järvelle, joka näkyy siihen rantakoivikon rakosista kuin alataivaan ruskopilviä kuvastava, raukeasti väreilevä kullankeltainen ja oranssi peili. Heitä huvittaa. »Sievä siitä varmaan, niinkö?» »Niin.»

Tytöt iskevät silmää toisilleen. »Mikä siinä sitten on niin sievää?»

Ei vastausta. En kai tiennyt sanoja, kuvantekijäksi tarkoitettu.

Siihen hahmottuva kuva istumisestamme Impan kanssa saunahökkelissä äidin pestävänä on käsittääkseni saman kesän syyspuolelta, jolloin olen taas vähän isompi. Minä olen peltivannan leveämmässä päässä. Vesi vääristää limittäin olevat jalkamme hassunkurisen näköisiksi. Vertailemme ilakoiden pieniä teräväpäisiä pojanvehkeitämme.

16

Jostain pahalla päällä oleva äiti kieltää meitä leikittelemästä niiden kanssa. En muista sanoja, enkä äidistä muutakaan, muistan vain että sillä oli vatsan alapuolella karvainen alue, kun se suoristautui lyömään löylyä iloiten siitä, että asuintalon valmistuttua pääsisimme ehkä jo seuraavana kesänä lämpimämpään ja tilavampaan saunaan, joksi silloinen asuntomökkimme oli alun perin tarkoitettukin. Esterillä ja Pirkolla on samallainen, vaikkakin karvaton. Siksi niiden on pissittävä kyykyssä, ajattelen. – Tai muistelen ajatelleeni; saatan sotkea siihen muistoja, unia tai unelmia myöhemmiltä ajoilta.

Sitten olemme karjanpaimenessa Tytönniityllä, tunnelma jotenkin vihreän hämyinen, ihmeen armas, kuin soisi Panin huilu. Muistaakseni Yrjön ehdotuksesta rupeamme apina-leikkiä leikkimään. Riisuunnuimme alasti ja kiipeilimme puissa, konttasimme angervoiden ja kukkivien putkien ja horsmien seassa, körysimme seläkkäin kuin olimme nähneet härilleen tulleiden lehmien tekevän. Välillä vertailimme, koskettelimme ja nuuhkimme toisiamme nauraa kihertäen ja posket palaen: siskojen pissipyllyn pulleiden valkeiden poskien välissä jotain punaista. Se sihisi, kun kilpailimme, keillä pissa lensi pisimmälle. Jotenkin samalla kertaa suututti, nöyryytti ja kiihotti, kun tytöt voitti, jopa Yrjön, vaikka sillä oli muutama aika pitkä karva. Sanoin siitä alasti lehmällä ratsastavalle Sempiselle. »Kelle se oikein puhhuu?» Esteri sanoi Yrjölle. Yrjö sanoi ilmeillään ja suunliikkeillä, että minä en olisi kuullut: »Höpelö.»

17

II Äkkiä he olivat niinkuin heinällä isän ja äidin ja Oton kanssa, vaikka mielessä haikusi, että oli myöhäsyksy ja lunta maassa, hän renkinä Pirtamossa. Imppa vilkaisi käsi­ varsiensa jännittymistä lihaksikkaan näköisiksi hangonvarressa. Kukaan ei tuntunut pärjäävän hälle tappelussa.

Hiljainen mutta nopea rajaseutua terrorisoivien roistojen kauhu, aika komea, vastustamaton naisten silmissä, vähän kuin Clint Eastwood. Tukkakin pysyi samalla tavalla kun voiteli suavella. Oli tunne, että hän oli hiljakkoin rakastellut Willmanin mökillä Marketan kanssa. Sen käytyä kuin vanhalta tekijältä hän tunsi ilkeävänsä esittää lauantaina saattomatkaa Kekin Mirjalle, joka oli antanut tanssiloissa rukkaset epäillessään häntä samallaiseksi kuin veljensä, vuolevan naisensa puusta, kun ei muuten saanut, ja kaikki pelkäsivät melkein kuin Holpan Onnia. »Ihan kun Otto. Se yks vain mielessä, vaikkei minkään tekkiiksi. Tytöt nauraa, kukaan ei lähe tanssimaan. Vanhaksipojaksi jäävä raukka. Tyttökaverinnii raiskasivat, kun miehestä ei mihinkään. Valehella vielä ilikesit polliisille. Viattoman veljesi veivät hulluinhuoneelle. Ite olisit sinne kuulunut», isä sanoi kuin nähden ajatukset hänen pään läpi. »Viattomanko?» Imppa sanoi väkinäisesti nauraen. Isä oli alkanut suututtaa hirveästi. »Minkäs takia se viaton veli ei sitten heränny muuripataa lämmittämään yhtenä aamuna sillä viikolla, kun Kuuno oli savotassa ja Otto muka raiskannut Juulin. Housut märkinä tullut sitten vinniltä aamuruuvalle. Äiti kerto. Nukkuissaanko se ne kasteli?» »Teyrimetältä tietysti, missä muuvalta. Nehän on sille niinkun naisii. Pyssyllä osottelee ja ampuu, kun ei oo 18

raukasta muulla ampujaksi, sen enempää kun sinustakaan. Eikä oo tyttöjä mitä ruiskautella.» »Entäs mistä se ’viaton’ tuli Pirtamon kuolinaamuna rappusilla vastaasi omituisen näkösenä, pyssy olalla, kun olit navetalle mänössä? Itekki olit äitille ihmetelly. Häh?» »Ka metällä sillonnii tietysti. Elä yritä lipruilla. Myönnä rehellisesti, jotta omatunto painaa. Sinun valeihen takia syytön veljesi joutu hulluinhuoneelle.» »Miten niin hulluinhuoneelle? Tuossahan tuo heinii seivästää.» »Missä muka, häh? Saatanan vonttonen, isä karjui.» Äiti itki seipään takana.

Ottoa ei näkynyt missään. Sensijaan tämän veistämiä puunaisia, kuin joukko alastomia valkeita ruumiita, lähti tulemaan niemestä Kuunon ja kuolleennaamaisen Pirtamon johtamana uhkaavan äänettömänä jonona. Yksi niistä oli ’Tohtori Zivágon’ Laralta tuntuva Mirja, toinen Tuula Kärjen näköinen Catherine Deneuve. Muuan oli kuin ’Texasin tytön’ miehenvaatteinen Terril Lambeth, joka paljastuu rakastuneen Pecosin silmissä naiseksi vasta lopus­sa. Eräs oli Oton kohtalokas ensirakkaus, mustasilmäinen Vinnin Helena eli ’Lazzarella’, jonka pystypakarainen leveä takapuoli oli kiihottanut häntäkin. Ne saartoivat hänet ja pilkkasivat sillä, että hän oli vain painanut reidellä tytön haaroväliä parketilla tangoa tanssiessa ja tyytynyt suutelemaan Muiniekan Seijaa niiden lantalan nurkalla, vaikka olisi päässyt aittaankin, sotaväen käynyt mies. Sellisen Suli nauroi metsänreunassa suurta kaluaan heilutellen. Veikko Tuomi rupesi laulamaan valkea puku päällään kappaletta, josta tuli mieleen, kun hän oli tanssinut sitä Marketan kanssa ja se oli sanonut häntä mustaksi­ ruusuksi.

19

Vanhan linnan puistossa on musta ruusu piilossa ja taru kertoo: jos sen joku löytää, hän kerran lemmen tähden turman saa…

Hän yritti paeta, mutta ne ottivat kiinni, vetivät housut kinttuun ja nauroivat sen pienuudelle. Ne kaatoivat hänet maahan, talloivat ja potkivat kylkiin ja kasvoihin pakarat ja rinnat hyllyen. Hän huusi apua, mutta isä ja äiti nauroivat samassa juonessa niiden kanssa. Jayne Mansfield kääntyi pyllistämään vetäen kaksin kämmenin pakaroita erilleen, niin että peräaukko näkyi. Hän lähti konttaamaan kohti traktoria piiloutuakseen sen alle, mutta ne istuivat kahareisin selkään kuin ratsastamaan hänellä. Lazzarellan alkaessa puristaa kaulasta ja päästä reisiensä välissä hän koetti vetää niitä erilleen, mutta ei mahtanut mitään vahvemmalleen. Siinä oli jotain hänen miehisyyttään loukkaavaa ja nöyryyttävää – ja kiihottavaa. Ihanasilmäisen koulutytön kiristäessä kuristusotteensa tappavaksi julmalla tytönäänellä äristen hän sätkytteli avuttomasti, itki ja rukoili armoa. Sitten silmissä rupesi pimenemään ja hän kuoli Lazzarellan haarovälin luonnollisiin hajuihin, siitä orgasmin saaneen neitokaisen nautinnonvoihke korvissaan, ja retkahti mahalleen heinänsängelle polvet kouristuksenomaisesti nytkähdellen.

Ja joka yö tuo unikuva saapuu ja suudelmiin mun sydämeni uupuu Kuihtumatta vieläkin on musta ruusu pöydälläin Mun lemmestäin se tuorehana säilyy, kunnes se vie mun nuoren elämäin…

Sen lakattua hän lojui paikoillaan silmät kiinni. Kuten joka kerta sen jälkeen, olo oli pitkään mitäänsanomaton, 20

tyhjä, kadutti ja hävetti, naisvartalon kuvitteleminen ei kiihottanut yhtään. Ainoa hänet elämään sitova seikka oli kasvava huoli, että hän oli äännellyt, jopa puhunut unissaan sen aikana tai liikehtinyt natisevalla hetekalla, niin että samaa aittaa nukkuva, häntä ilmankin onanistiksi härnäävä renkikaveri, härski naistenmies ja suuri veijari, oli herännyt ja kuullut kaiken. Kunnes jostain alhaalta vaimeana kuuluvat kaksi käkikellon kukahdusta saivat hänet havahtumaan: eihän Pirtamon aitassa ollut käkikelloa! Halteksin ja kuumaksi lämmitetyn peltikuorisen uunin hajut vahvistivat epäilystä, että hän makasi kotona omassa sängyssään. Samalla kun hän käsitti nähneensä tuttuihin fantasioihin ja pelkoihin sekoitunutta unta, hän alkoi muistaa eilisiä tapahtumia isän kanssa tehtyä sovintoa myöten. Päällimmäiseksi mieleen jäi Otto kumartumassa pieneksi käyneessä rippipuvussa ja valkeassa kaulus­paidassa auton takapenkille poliisin käsi päälaella kuin murhaajalla tv-sarjoissa.

Silmät rävähti auki. Hän huomasi lojuvansa mahallaan hetekalla Hilppalan taitelaipioisen vinttikamarin toisessa päätynurkassa, seinään kiinnitetyssä lukulampussa valot päällä. Kuvalehtiä ja jokin kirja kierähtivät vuoteen reunalta lattialle, kun hän kampeutui ärtyneenä kyljelleen sitä sammuttamaan. Ikkunan kokoinen alue tähtikirkasta syystaivasta, päiväpeitteellä päällystetty tyhjä vuode huoneen vastakkaisella seinustalla hehkuivat mielessä pitkään vielä hänen lysähdettyään takaisin makuuksilleen. Vaatteeseen jäänyt märkäläntti tuntui kylmänä iholla.

Hän halusi nukkua ja unohtaa, mutta muisti samassa unen isän ärähdyksen hänen olemisesta kuin Otto.

Siitä iski mieleen unen ilmeinen syy: hän oli lukenut puoliyöhön pornolehtiä ja outoa kovakantista albumia, jonka oli yllättäen löytänyt veljen laatikoista tämän 21

lähdön jälkeen. Häntä oli vaivannut outoudet Oton käytöksessä naapurinemännän raiskauksen ja Pirtamon kuoleman aikoihin. Se oli kuin pitkä kirje, missä veli kertoi lapsuudestaan ja kotipaikan rakentamisesta paljastaen heistä hävettäviä asioita omituisen suorasukaisesti. Kaikesta päätellen Otto oli kirjoittanut sitä kotiväestä salaa koko kesän ja syksyn siitä lähtien, kun isä oli ajanut Impan kotoa kesken kevätkylvöjen.

Hän oli lukenut siitä illalla vain alkuluvut. Unen raivauduttua silmistä hän päätti lukea sen loppuun. Napsautettuaan valot päälle hän katseli ja selaili pitkään vihreäkantista, partiolaisten kullatulla liljatunnuksella koristettua albumia, jonka etulehdellä oli kuin kirjan nimi: Karjalan kuningas alaotsikkonaan Hulluutemme historia. Lyijykynätekstaus oli tyypillistä tunnontarkkaa Ottoa, melkein kuin painettua kirjantekstiä. Jollain tavoin se oli saanut tiheät rivit suoriksi ilman viivoitusta. Tekstin lomassa oli tämän tunnetulla taidolla tehtyjä piirroskuvia naisvartaloista eri kulmista, toiset kuin enkeleitä, toiset tarkkoja jäljitelmiä miestenlehtien naiskuvista paljastavissa asennoissa, seassa jokunen kömpelö yhdyntäkin. Kaikkien silmissä oli hätkähdyttävä hulluuden loisto. Luvun kaltaisten jaksojen alussa ja sivujen reunoilla oli monimutkaisia, kukanteriöitä ja pursuavia savupyörteitä muistuttavia kuvioita. Otto oli alkanut piirrellä niitä rippikeväänään sanoen Jeesuksen ohjaavan hänen kättään kaukaiselta tähdeltä.

Unen isän rinnastuksista huolissaan hän katseli koko sivun täyttävää lyijykynäpiirrosta Oton näköisestä kruunupäisestä pyssymiehestä, jonka kurkku oli viilletty auki ja aivojen tilalla kuvia alastomista naisvartaloista. Yhdessä pikkukuvassa pyllötti naisen takapuoli, josta tuli ulostusta. Sivumarginaalissa oli sanat »Olet minut animassani». Sivun kokoisessa kuvassa seisoi ilmetty Vinnin tyttö 22

teerikukko olkapäällä. Sukuelimestä ja reisien asennosta näki, että mallina oli ollut miestenlehden naisenkuva, jota Imppakin oli usein tuijotellut kiihkosta kovettuvin paikoin. Seuraavalle aukeamalle se näkyi piirtäneen kaksi kuvaa, toinen jotenkin pelottava valkea laiva, ikkunat kuin pääkallon silmäaukkoja. Toinen esitti kartanoa, jossa oli sakaratorneja ja holvi-ikkunoita kuin Olavinlinnassa.

Oton oleminen luonnonlahjakkuus myös kirjoittajana ei ollut hänelle yllätys. Opettaja oli sanonut tätä aineissa yhdeksi koulunsa parhaista kautta aikojen, pitänyt tulevana runoilijana kuten Runeberg ja Eino Leino. Sensijaan ajattelun selkeys ja ihmistuntemus hupsuna pidetyn veljen kirjoituksissa oli uutta. Muistin tarkkuus toi mieleen Mela­vaaran höpelön, joka paukutteli ulkomuistista auringon nousut ja laskut vuoden jokaisena päivänä, kerrottiin korjailleen Einsteinin suhteellisuusteorian kaavoja.

III Isä oli jonkillainen yleinen ilmiö, uudispaikan raakaan ja työlääseen ympäristöön kuuluva kaiken osaava ja uskaltava mustan laihan miehen hahmo, tupakansavun ja hien haju, rähisemisen uhka, äidin tai itsemme itkun uhka.

Liikkuminen usein hevosen kanssa rakennuksen tai pellon tekeleellä, kuokan ja lapion ja kirveen heilutteleminen tuntuivat isyyden ominaisuuksilta. Isyyteen kuului raskaiden töiden paljous ja kiire ja kiroileminen hevoselle, ja se että lapsille ei ylettynyt aikaa ja huomiota. Isä oli kuin luonnon­laki, käsite, joka on usein pahalla päällä ja moittii äitiä ja Yrjöä, rähisee meille tottelemattomuudesta, kieltää hyppimästä heinissä ja lähtemästä uimaan ja ongelle muutoin kuin äidin tai Yrjön tai siskojen valvonnassa.

23

Legendaarisen Simpauttajan toinen tuleminen karjalan kuninkaassa Heikki Turunen, perinteisen kansankuvauksen viimeisiä mestareita, kertoo loppuun 1900-luvun parhaaksi esikoisromaaniksi valitun Simpauttajan tarinan.

Karjalan kuningas on samalla itsenäinen teos.

Paitsi väkevä lukuromaani, Karjalan kuningas on hätkähdyttävä analyysi lapsen ja nuoren seksuaalisesta kehityksestä, eräänlainen suurten ikäluokkien ’hulluuden historia’. Se avaa kriittisen näkökulman sotienjälkeiseen asutustoimintaan.

84.2

24

ISBN 978-951-0-40761-5