1. luku
Karkuri-Jennie
»
E
n vain pidä siitä naisesta, siinä kaikki», kuiskasi pörröhiuksinen tarjoilijatar. Kuiskaus oli äänekäs, ja Pleasantin kahvilan ainoan asiakkaan oli helppo kuulla se. Asiakas mietti, mahtoiko kyseessä oleva nainen olla toinen tarjoilijatar vai kenties vakioasiakas kuten hän itse. »Ei kai minun ole pakko pitää hänestä? Jos haluat olla eri mieltä, niin kaikin mokomin.» »Ihan mukavahan hän oli», sanoi lyhyempi, pyöreäkasvoinen tarjoilijatar kuulostaen epävarmemmalta kuin hetkeä aiemmin. »No sellainenhan hän aina on, kun hänen ylpeytensä on saanut kolauksen. Heti kun hän siitä piristyy, hän myrkyttää taas puheillaan kaiken. Ei sen niin päin pitäisi mennä. Olen tavannut monta samanmoista – heihin ei pidä ikinä luottaa.» »Miten niin ei pitäisi niin päin mennä?» kysyi pyöreäkasvoinen tarjoilijatar. Hercule Poirot, kahvilan ainoa ruokailija puoli kahdeksalta tuona helmikuisena torstai-iltana, tiesi, mitä tarjoilijatar pörröisine hiuksineen tarkoitti. Hän hymyili itsekseen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun samainen tarjoilijatar oli tehnyt terävän huomion. »Itse kukin tulee sanoneeksi yhtä ja toista, kun asiat menevät hullusti. Minäkin, myönnän sen täysin. Ja kun olen tyytyväinen, haluan muidenkin olevan tyytyväisiä. Niin sen pitäisi mennä. Mutta sitten on semmoisia kuin hän, jotka kohtelevat muita mahdollisimman huonosti juuri silloin, kun heillä itsel-