Issuu on Google+

N IMIKI RJAIN-

MURHAT SOPH I E HAN NAH WSOY


UUSI HERCULE POIROT -MYSTEERI

Nimikirjainmurhat kir joittanut

SOPHIE HANNAH suomentanut Terhi Vartia

werner sรถderstrรถm osakeyhtiรถ helsinki


William Shakespearen sonetin nro 70 suomennos Aale Tynni William Shakespearen Myrsky-sitaatin suomennos Matti Rossi

Englanninkielinen alkuteos The Monogram Murders Agatha Christie® Poirot® The Monogram Murders™ © Agatha Christie Limited 2014 All rights reserved www.agathachristie.com suomenkielinen laitos © Terhi Vartia ja WSOY ISBN 978-951-0-40652-6 Painettu EU:ssa


Omistettu Agatha Christielle


Sisällys   1. Karkuri-Jennie. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9   2. Murha kolmessa huoneessa. . . . . . . . . . . . . . 23   3. Bloxham-hotellissa. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 36  4. Puitteet laajenevat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 52   5. Vaikka kysyisimme sadalta ihmiseltä . . . . . 64  6. Sherryongelma. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 73   7. Kaksi avainta. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 80   8. Ajatusten kokoamista. . . . . . . . . . . . . . . . . . . 93   9. Matka Great Hollingin kylään. . . . . . . . . . . 102 10. Panettelun kohde. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 114 11. Kaksi muistikuvaa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 131 12. Syvä haava . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 139 13. Nancy Ducane. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 164 14. Kuvajaiset. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 184 15. Neljäs kalvosinnappi. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 193 16. Valhe valheesta. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 201 17. Vanhempi nainen ja nuorempi mies. . . . . 214 18. Koputa niin näet, kuka tulee avaamaan . . . 219 19. Vihdoinkin totuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 230


20. Miten kaikki meni pieleen. . . . . . . . . . . . . . 244 21. Kaikki paholaiset ovat t채채ll채 . . . . . . . . . . . . 250 22. Nimikirjainmurhat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 270 23. Todellinen Ida Gransbury. . . . . . . . . . . . . . . 281 24. Sininen kannu ja kulho. . . . . . . . . . . . . . . . . 288 25. Jos tekij채 alkaisi A:lla. . . . . . . . . . . . . . . . . . . 307 Loppusanat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 328 Kiitokset. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 332 Agatha Christien Poirot-tuotanto . . . . . . . . . . . . 334


1. luku

Karkuri-Jennie

»

E  

n vain pidä siitä naisesta, siinä kaikki», kuiskasi pörröhiuksinen tarjoilijatar. Kuiskaus oli äänekäs, ja Pleasantin kahvilan ainoan asiakkaan oli helppo kuulla se. Asiakas mietti, mahtoiko kyseessä oleva nainen olla toinen tarjoilijatar vai kenties vakioasiakas kuten hän itse. »Ei kai minun ole pakko pitää hänestä? Jos haluat olla eri mieltä, niin kaikin mokomin.» »Ihan mukavahan hän oli», sanoi lyhyempi, pyöreäkasvoinen tarjoilijatar kuulostaen epävarmemmalta kuin hetkeä aiemmin. »No sellainenhan hän aina on, kun hänen ylpeytensä on saanut kolauksen. Heti kun hän siitä piristyy, hän myrkyttää taas puheillaan kaiken. Ei sen niin päin pitäisi mennä. Olen tavannut monta samanmoista – heihin ei pidä ikinä luottaa.» »Miten niin ei pitäisi niin päin mennä?» kysyi pyöreäkasvoinen tarjoilijatar. Hercule Poirot, kahvilan ainoa ruokailija puoli kahdeksalta tuona helmikuisena torstai-iltana, tiesi, mitä tarjoilijatar pörröisine hiuksineen tarkoitti. Hän hymyili itsekseen. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun samainen tarjoilijatar oli tehnyt terävän huomion. »Itse kukin tulee sanoneeksi yhtä ja toista, kun asiat menevät hullusti. Minäkin, myönnän sen täysin. Ja kun olen tyytyväinen, haluan muidenkin olevan tyytyväisiä. Niin sen pitäisi mennä. Mutta sitten on semmoisia kuin hän, jotka kohtelevat muita mahdollisimman huonosti juuri silloin, kun heillä itsel-


lään menee hyvin. Heidän kanssaan on parasta olla varuillaan.» Bien vu, ajatteli Hercule Poirot. De la vraie sagesse populaire. Kahvilan ovi lennähti auki ja kolahti seinää vasten. Ovensuussa seisoi nainen, jolla oli yllään vaaleanruskea takki ja päässään tummanruskea hattu. Hiukset olivat vaaleat. Kasvoja Poirot ei nähnyt. Nainen katsoi olkansa yli kuin odottaen, että joku ottaisi hänet kiinni. Ovi oli ollut levällään vain muutaman sekunnin, mutta illan kylmyys oli jo ehtinyt häätää kaiken lämmön pienestä huoneesta. Tavallisesti se olisi raivostuttanut Poirotia, mutta nyt häntä kiinnosti uusi tulokas, joka oli saapunut niin dramaattisesti eikä näyttänyt välittävän siitä, minkälaisen vaikutelman hän itsestään antoi. Poirot levitti kämmenensä kahvikuppinsa päälle, jotta kahvi ei jäähtyisi. Tästä pienestä vinoseinäisestä kuppilasta St Gregory’s Alley -kujalla, kaikkea muuta kuin kunniallisessa osassa Lontoota, sai parasta kahvia mitä Poirot oli missään maistanut. Hän ei yleensä juonut kahvia sekä ennen että jälkeen illallisen – tavallisesti ajatuskin olisi kauhistuttanut häntä – mutta joka torstai, kun hän saapui Pleasantin kahvilaan tasan puoli kahdeksalta illalla, hän poikkesi säännöstään. Nyt hän jo piti tätä viikoittaista poikkeamaa pienenä perinteenä. Kahvilan muista perinteistä hän ei niinkään nauttinut: aterimien, lautasliinan ja vesilasin suoristamisesta pöydällä, koska hänen tullessaan ne olivat aina vinossa. Tarjoilijattarien mielestä ilmeisesti riitti, kunhan välineet vain olivat pöydällä mitenkuten. Poirot oli eri mieltä ja asetti kaiken suurieleisesti järjestykseen heti saavuttuaan. »Anteeksi, neiti, sulkisitteko oven, jos olette aikeissa tulla sisään?» Pörrötukka huusi ruskeahattuiselle ja -takkiselle naiselle, joka piteli toisella kädellään ovenkarmista kiinni kasvot edelleen kadulle päin. »Tai vaikka ette tulisikaan sisään. Me jotka jo olemme täällä emme välittäisi paleltua.» 10


Nainen astui sisään. Hän sulki oven mutta ei pyytänyt anteeksi, että oli pitänyt sitä niin kauan auki. Hänen kiihtynyt hengityksensä kuului huoneen toiseen laitaan saakka. Hän ei näyttänyt huomaavan, että paikalla oli muitakin ihmisiä. Poirot tervehti häntä vaimeasti sanomalla »hyvää iltaa». Nainen kääntyi puoliksi häntä kohden mutta ei vastannut mitään. Hänen silmänsä olivat laajentuneet poikkeuksellisen voimakkaasta pelosta, niin voimakkaasta, että sivullinenkin saattoi suorastaan tuntea sen nahoissaan. Poirot ei tuntenut enää oloaan yhtä tyyneksi ja tyytyväiseksi kuin kahvilaan tultuaan. Hänen rauhallinen mielialansa oli järkkynyt. Nainen kiiruhti ikkunan ääreen ja tähyili ulos. Hän ei voi nähdä mitään, mitä sitten hakeekin, Poirot ajatteli itsekseen. Kun hyvin valaistusta huoneesta tuijottaa yön pimeyteen, on mahdotonta nähdä juuri mitään, koska ikkunalasista vain heijastuu valaistu sisätila. Silti nainen tuijotti ulos jonkin aikaa ja oli ilmeisesti päättänyt tarkkailla katua. »Ai sinäkö se olitkin», sanoi Pörrötukka hiukan kärsimättömästi. »Mikä on hätänä? Onko jotakin sattunut?» Ruskeatakkinen ja -hattuinen nainen kääntyi. »Ei, minä…» Sanat tulivat ulos nyyhkäyksenä. Sitten hänen onnistui saada itsehillintänsä takaisin. »Ei mitään. Voinko käydä kulmapöytään?» Hän osoitti pöytää, joka oli kauimpana kadulle johtavasta ovesta. »Käy mihin pöytään haluat, paitsi tuohon missä tuo herrasmies istuu. Kaikki on katettu.» Muistutettuaan itseään Poirotista Pörrötukka sanoi hänelle: »Illallisenne kypsyy mukavasti, herra.» Poirot oli mielissään sen kuullessaan. Pleasantin ruoka oli lähes yhtä hyvää kuin heidän kahvinsa. Näitä kahta ajatellessaan Poirotin oli vaikea uskoa todeksi sitä, minkä hän tiesi olevan totta: että kaikki keittiön työntekijät olivat englantilaisia. Incroyable. 11


Pörrötukka kääntyi taas ahdistuneen naisen puoleen. »Eihän nyt mikään vain ole hullusti, Jennie? Näytät siltä kuin olisit juuri joutunut kasvotusten itse pirun kanssa.» »Kaikki on hyvin, kiitos. Tarvitsen vain kupillisen vahvaa, kuumaa teetä. Eli se tavallinen, kiitos.» Jennie kiiruhti perä­ nurkan pöydän ääreen ohittaen Poirotin katsahtamatta häneen. Poirot kääntyi hiukan tuolissaan, jotta pystyisi tarkkailemaan naista. Aivan taatusti jokin oli hullusti; jokin, mistä nainen ei selvästikään halunnut keskustella kahvilan tarjoilijattaren kanssa. Riisumatta hattuaan tai takkiaan hän istuutui tuoliin, joka oli poispäin kadulle johtavasta ovesta, mutta melkein saman tien hän kääntyi taas ja katsoi olkansa ylitse. Poirot sai tilaisuuden katsella naisen kasvoja tarkemmin ja päätteli naisen olevan iältään noin neljänkymmenen. Suuret siniset silmät tuijottivat apposen auki, rävähtämättöminä. Ne näyttivät siltä, Poirot pohti, kuin nainen katsoisi jotakin järkyttävää, »olisi joutunut kasvotusten itse pirun kanssa», kuten Pörrötukka oli huomauttanut. Poirotin havaintojen mukaan Jenniellä ei kuitenkaan ollut edessään mitään sellaista näkyä, ainoastaan neliskanttinen huone pöytineen, tuoleineen, puisine naulakkoineen ja vinoine hyllyineen, jotka notkuivat monien eriväristen, -muotoisten ja -kokoisten teepannujen painosta. Jo nuo hyllyt pelkästään aiheuttivat puistatuksia! Poirot ei nähnyt mitään syytä, miksei vinoa hyllyä voisi helposti vaihtaa suoraan hyllyyn, samaan tapaan kuin hän ei voinut käsittää, miksi kukaan asettaisi haarukan neliskanttiselle pöydälle tarkistamatta, että se on samassa linjassa pöydän reunan kanssa. Kaikilla ei kuitenkaan ollut samanlaisia käsityksiä kuin Hercule Poirotilla; hän oli jo aikaa sitten hyväksynyt tämän tosiasian sekä sen hänelle aiheuttamat hyödyt ja haitat. Jennie istui edelleen tuolillaan ylävartalo kääntyneenä kohti ovea, jota hän tuijotti vauhkona kuin odottaisi jonkun ryntää12


vän sisään hetkenä minä hyvänsä. Hän vapisi, luultavasti osaksi kylmästä. Ei, Poirot muutti mielensä, ei sittenkään kylmästä. Kahvilassa oli taas lämmin. Ja koska Jennie tarkkaili ovea tiiviisti mutta oli silti kääntänyt ovelle selkänsä ja istuutunut mahdollisimman kauas siitä, oli tehtävissä vain yksi järkevä johtopäätös. Poirot nosti kahvikuppinsa, nousi pöydästään ja käveli naisen luokse. Naisen sormessa ei näkynyt vihkisormusta, hän pani merkille. »Sallitteko, että liityn seuraanne hetkeksi, mademoiselle?» Hän olisi mielellään järjestänyt naisen aterimet, lautasliinan ja vesilasin samaan tapaan kuin omansa, mutta hän hillitsi itsensä. »Anteeksi? Kyllä, kaipa se sopii.» Äänensävystä kävi ilmi, miten vähän nainen asiasta välitti. Häntä kiinnosti vain kahvilan ovi. Hän tarkkaili sitä edelleen herkeämättä, ylävartalo oveen päin kääntyneenä. »On ilo esittäytyä teille. Nimeni on… oh…» Poirot keskeytti puheensa. Jos hän kertoisi naiselle nimensä, Pörrötukka ja toinen tarjoilijatar kuulisivat sen, eikä hän voisi enää olla tuntematon »ulkomaalainen herra», eläkkeelle jäänyt poliisi mantereen puolelta. Hercule Poirotin nimellä oli voimakas vaikutus tiettyihin ihmisiin. Viime viikkoina, kun Poirot oli saavuttanut mitä nautinnollisimman talvihorroksen tilan, hän oli kokenut ensimmäistä kertaa pitkään aikaan helpotusta siitä, ettei ollut mikään merkkihenkilö. Oli täysin ilmeistä, ettei Jennietä kiinnostanut hänen nimensä eikä läsnäolonsa. Hänen silmäkulmaansa oli ilmestynyt kyynel, joka nyt valui poskea pitkin. »Mademoiselle Jennie», Poirot sanoi toivoen, että ristimänimeä käyttämällä hän onnistuisi paremmin saamaan naisen huomion. »Olen entinen poliisi. Nykyään eläkkeellä, mutta ennen eläkkeelle jäämistäni tapasin työssäni monia ihmisiä, jotka saattoivat olla samaan tapaan kiihtyneitä kuin te nyt. En tarkoita on13


nettomia ihmisiä, vaikka heitä riittää joka maassa. Ei, tarkoitan ihmisiä, jotka uskovat olevansa vaarassa.» Viimein hän sai naisen huomion. Jenni tuijotti häntä suurilla, pelästyneillä silmillään. »Poliisi…?» »Oui. Jäin eläkkeelle jo vuosia sitten, mutta…» »Eli Lontoossa ette voi tehdä mitään? Ette voi… Tarkoitan, eikö teillä ole täällä toimivaltaa? Ottaa rikollisia kiinni ja muuta vastaavaa?» »Juuri niin.» Poirot hymyili naiselle. »Lontoossa olen pelkkä vanhempi herrasmies, joka nauttii eläkevuosistaan.» Nainen ei ollut katsonut ovea lähes kymmeneen sekuntiin. »Olenko oikeassa, mademoiselle? Uskotteko olevanne vaarassa? Vilkuiletteko olkanne yli, koska arvelette, että pelkäämänne henkilö on seurannut teitä tänne ja ilmestyy ovensuuhun hetkenä minä hyvänsä?» »Oi, olen todellakin vaarassa!» Nainen näytti siltä kuin haluai­si kertoa enemmän. »Oletteko varma, että ette enää ole minkäänlainen poliisi?» »En sitten minkäänlainen», Poirot vakuutti. Hän ei kuitenkaan halunnut naisen ajattelevan, että hän olisi aivan vailla vaikutusvaltaa, joten hän lisäsi: »Muuan ystäväni on Scotland Yardin rikosetsivä, jos siis tarvitsette poliisin apua. Hän on kovin nuori, tuskin päälle kolmenkymmenen, mutta uskon, että hän pääsee poliisivoimissa vielä pitkälle. Hän puhuisi mielellään kanssanne, olen varma siitä. Minä puolestani voin tarjota…» Poirot keskeytti lauseensa, kun pyöreäkasvoinen tarjoilijatar lähestyi pöytää teekuppi kädessään. Hän asetti kupin Jennien eteen ja palasi keittiöön. Pörrötukka oli myös vetäytynyt sinne. Poirot tiesi, miten mielellään kyseinen tarjoilijatar pohti vakioasiakkaittensa käytöstä, joten hän arvasi, että keittiössä oli parhaillaan kehkeytymässä vilkas keskustelu ulkomaalaisesta herrasta ja hänen odottamattomasta vierailustaan Jennien pöytään. Poirot ei yleensä puhunut kahvilan mui14


den asiakkaiden kanssa enempää kuin oli tarpeen. Lukuun ottamatta niitä kertoja, jolloin hän illasti ystävänsä ­Edward Catchpoolin seurassa, Scotland Yardin rikosetsivän, jonka kanssa hän tilapäisesti asui samassa täysihoitolassa, hän pysytteli omissa oloissaan tavoitteenaan l’hibernation, talvihorros. Kahvilan tarjoilijoiden juoruilu ei Poirotia haitannut; hän oli kiitollinen siitä, että he olivat kätevästi poissa. Hän toivoi, että sen ansiosta Jennie saattaisi puhua hänelle suoremmin. »Tarjoan teille mieluusti neuvojani, mademoiselle», Poirot sanoi. »Erittäin ystävällistä, mutta kukaan ei pysty minua auttamaan.» Jennie pyyhki silmiään. »Kunpa joku voisikin! Toivoisin sitä enemmän kuin mitään muuta! Mutta nyt on myöhäistä. Olen nimittäin jo kuollut, tai siis kuolen aivan kohta. En voi piileskellä loputtomiin.» Jo kuollut… Jennien sanat toivat huoneeseen uuden viileän henkäyksen. »Ymmärrättehän siis, ettei mitään apua ole», hän jatkoi, »ja vaikka olisikin, en sitä ansaitsisi. Mutta… oloni on hiukan parempi, kun istutte kanssani.» Hän oli kietonut käsivartensa ympärilleen joko lohduttaakseen itseään tai yrittääkseen turhaan estää koko ruumistaan vapisemasta. Hän ei ollut juonut pisaraakaan teestään. »Olkaa hyvä ja jääkää seurakseni. Mitään ei tapahdu, kun puhun kanssanne. Se lohduttaa edes hiukan.» »Mademoiselle, tämä on sangen huolestuttavaa. Olette elossa nyt, ja meidän on tehtävä kaikki tarpeellinen, jotta pysyisitte elossa. Olkaa hyvä ja kertokaa minulle…» »Ei!» Hänen silmänsä laajenivat ja hän vetäytyi syvälle tuoliinsa. »Ei, älkää tehkö mitään! Mitään ei saa tehdä tämän pysäyttämiseksi. Tätä ei voi pysäyttää, se on mahdotonta. Vääjäämätöntä. Kun minä olen kuollut, oikeus on viimein tapahtunut.» Hän pälyili taas olkansa yli ovelle. Poirot kurtisti kulmiaan. Jennie saattoi tuntea olonsa hiukan paremmaksi Poirotin istuuduttua samaan pöytään, mutta 15


hän itse tunsi voivansa huomattavasti huonommin. »Ymmärränkö oikein? Tarkoitatteko, että joku on perässänne murhaaikeissa?» Jennie katsoi häntä kyynelehtivillä sinisillä silmillään. »Lasketaanko se murhaksi, jos antaudun ja annan sen tapahtua? Olen niin väsynyt pakenemaan, piileskelemään, olemaan niin suunnattoman peloissani. Haluan, että kaikki on pian ohi, jos se kerran on aikeissa tapahtua, ja se on, koska sen on pakko. Vain siten asiat saadaan kohdalleen. Olen ansainnut sen.» »Ei voi olla niin», sanoi Poirot. »Vaikka en tunne ahdinkonne yksityiskohtia, olen eri mieltä kanssanne. Murha ei koskaan voi olla oikein. Ystäväni, poliisietsivä – teidän on annettava hänen auttaa teitä.» »Ei! Ette saa mainita tästä sanallakaan hänelle, saati kenellekään muulle. Luvatkaa, ettette lavertele!» Hercule Poirotilla ei ollut tapana antaa lupauksia, joita hän ei voisi pitää. »Mitä sellaista olette voinut tehdä, että siitä rangaistaisiin murhalla? Oletteko itse syyllistynyt murhaan?» »Ei sillä olisi mitään merkitystä, vaikka olisinkin! Eihän murha ole ainoa anteeksiantamaton rikos. Te ette varmaankaan ole koskaan tehnyt mitään oikeasti anteeksiantamatonta?» »Ja tekö puolestanne olette? Ja uskotte, että teidän on maksettava siitä omalla hengellänne? Non. Se ei ole oikein. Jos voisin suostutella teidät tulemaan kanssani majapaikkaani. Se on tässä aivan lähellä. Ystäväni Scotland Yardista, herra Catchpool…» »Ei!» Jennie syöksähti tuolistaan. »Olkaa hyvä ja istukaa, mademoiselle.» »En istu. Oi, olen puhunut sivu suuni! Kuinka typerä olenkaan! Puhuin tästä teille, koska näytätte niin ystävälliseltä, ja ajattelin, että ette voisi tehdä mitään. Ellette olisi sanonut, että olette eläkkeellä ja vieraasta maasta, en olisi sanonut sanaakaan! Luvatkaa minulle tämä: jos minut löydetään kuolleena, 16


käskette ystäväänne poliisietsivää olemaan etsimättä surmaajaani.» Jennie sulki silmänsä tiukasti ja puristi käsiään yhteen. »Oi, älköön kukaan avatko heidän suutaan! Tätä rikosta ei pidä koskaan ratkaistaman! Luvatkaa minulle, että välitätte sanani poliisiystävällenne ja taivuttelette hänet uskomaan minua. Jos haluatte, että oikeus tapahtuu, olkaa hyvä ja tehkää niin kuin pyydän.» Nainen ryntäsi ovelle. Poirot nousi seuratakseen häntä, mutta huomattuaan miten pitkälle nainen oli ehtinyt siinä ajassa, mikä häneltä oli mennyt tuolista nousemiseen, hän istuutui ja huokaisi syvään. Turhaa. Jennie oli kadonnut yöhön. Poirot ei enää tavoittaisi häntä. Keittiön ovi aukesi ja Pörrötukka ilmaantui Poirotin illallislautanen kädessään. Ruoan tuoksu väänsi hänen vatsaansa; hän oli menettänyt ruokahalunsa täysin. »Missä Jennie on?» Pörrötukka kysyi, ikään kuin Poirot olisi jotenkin vastuussa naisen katoamisesta. Itse asiassa hän tunsi olevansa siitä vastuussa. Jos hän olisi liikkunut nopeammin, jos hän olisi valinnut sanansa huolellisemmin… »Nyt riittää!» Pörrötukka kopautti Poirotin lautasen pöydälle ja marssi takaisin keittiön ovelle. Hän työnsi sen auki ja huusi: »Jennie mokoma lähti maksamatta!» »Mutta mistä hänen on maksettava?» Hercule Poirot mutisi itsekseen. * Minuuttia myöhemmin, kun Poirot oli huonolla menestyksellä yrittänyt innostua välikyljyksestään ja vermisellikohokkaastaan, hän koputti Pleasantin keittiön oveen. Pörrötukka raotti ovea niin, että hänen hoikka vartensa peitti näkymän oviaukosta keittiöön. »Onko annoksessanne jotakin vikaa, herra?» 17


»Sallikaa minun maksaa teestä, jonka mademoiselle Jennie jätti juomatta», Poirot ehdotti. »Jos kenties voisitte siitä hyvästä ystävällisesti vastata pariin kysymykseen?» »Tunnetteko siis Jennien? En ole nähnyt teitä yhdessä aiemmin.» »Non. En tunne häntä. Siksi kysyn teiltä.» »Miksi sitten menitte istumaan hänen pöytäänsä?» »Hän oli peloissaan ja tavattoman ahdistunut. Sitä oli huolestuttavaa katsella. Toivoin, että voisin tarjota hänelle apua.» »Ei Jennien kaltaisia kukaan voi auttaa», Pörrötukka sanoi. »Olkoon menneeksi, voin vastata kysymyksiinne, mutta kysyn ensin itse: missä toimitte poliisina?» Poirot ei huomauttanut, että Pörrötukka oli jo esittänyt hänelle kolme kysymystä. Tämä oli neljäs. Pörrötukka katseli häntä silmät viiruina. »Jossain missä puhutaan ranskaa, mutta ette Ranskassa kuitenkaan?» hän sanoi. »Olen nähnyt ilmeenne, kun muut tytöt kutsuvat teitä ’ranskalaiseksi hepuksi’.» Poirot hymyili. Ehkei siitä olisi haittaa, vaikka nainen kuulisi hänen nimensä. »Olen Hercule Poirot, mademoiselle. B ­ elgiasta. Hauska tutustua.» Hän ojensi kätensä. Pörrötukka kätteli häntä. »Fee Spring. Oikeasti Euphemia, mutta kaikki kutsuvat minua Feeksi. Jos he käyttäisivät koko nimeäni, miten he ikinä ehtisivät itse asiaan? Vaikkei se minua kyllä haittaisi.» »Tiedättekö mademoiselle Jennien koko nimen?» Fee nyökkäsi Poirotin pöydän suuntaan, jossa täysinäinen lautanen vielä höyrysi. »Syökää illallisenne. Tulen takaisin tuossa tuokiossa.» Hän vetäytyi saman tien keittiöön ja sulki oven Poirotin nenän edestä. Poirot palasi pöytänsä ääreen. Ehkä hänen pitäisi noudattaa Fee Springin neuvoa ja antaa välikyljykselle toinen mahdollisuus. Kuinka rohkaisevaa olikaan puhua ihmisen kanssa, jolla 18


oli silmää yksityiskohdille. Sellaisia ihmisiä Hercule Poirot tapasi harvoin. Fee ilmaantui pikaisesti kädessään kuppi, ei lautasta. Istuutuessaan tuoliin, josta Jennie oli noussut, hän hörppäsi kupista. Poirot sai hillittyä puistatuksen, jonka ääni hänessä aiheutti. »En tiedä paljon Jenniestä», Fee Spring sanoi. »Vain sen, mitä olen päätellyt hänen puheistaan. Hän on palveluksessa hienolla rouvalla, jolla on iso talo. Asuu siellä. Siksi hän käy täällä säännöllisesti, hakee arvon rouvan kahvit ja kakut hienoille illallisille ja juhliin ja vastaaviin. Tulee toiselta puolen kaupunkia, niin hän kerran sanoi. Moni kanta-asiakkaistamme tulee matkojen takaa. Jennie jää aina kupilliselle. ’Se tavallinen, kiitos’, hän sanoo tullessaan, kuin olisi itsekin hieno rouva. Kaipa hän yrittää tekeytyä ylhäiseksi. Ei hän sellainen syntyjään ole. On ehkä juuri siksi niin vähäpuheinen, kun tietää ettei pysty puhumaan niin hienosti loputtomiin.» »Anteeksi», sanoi Poirot, »mutta mistä tiedätte, ettei mademoiselle Jennie ole aina puhunut siihen tapaan?» »Oletteko koskaan kuullut palvelijan puhuvan niin hienosti? Minä en.» »Oui, mais… Onko tämä siis pelkkää arvelua eikä sen enempää?» Fee Spring myönsi vastahakoisesti, ettei tiennyt mitään varmaksi. Niin kauan kuin hän oli Jennien tuntenut tämä oli puhunut »kuin hieno rouva». »Yhden asian voin Jenniestä sanoa: hän on teetyttöjä, joten jotakin järkeä hänen päässään ainakin on.» »Teetyttöjä?» »Juuri niin.» Fee nyrpisti nenäänsä Poirotin kahvikupille. »Kaikki te, jotka juotte kahvia vaikka voisitte juoda teetä, saisitte käydä tarkistuttamassa aivonne, jos minulta kysytään.» »Ettekö siis tiedä sen rouvan nimeä, jolle Jennie työskentelee, tai hänen ison talonsa osoitetta?» Poirot kysyi. 19


»En tiedä. Enkä tiedä edes Jennien sukunimeä. Sen tiedän, että hänellä oli kauheita sydänsuruja vuosia sitten. Niin hän kerran sanoi.» »Sydänsuruja? Kertoiko hän millaisia sydänsuruja?» »Niitä on vain yhtä lajia», sanoi Fee päättäväisesti. »Sitä joka särkee sydämen.» »Tarkoitan, että sydänsuruille on monia syitä: rakkaus vailla vastarakkautta, rakastetun menettäminen traagisen nuorella iällä…» »Voi, itse tarinaa me emme koskaan saaneet kuulla», sanoi Fee hiven katkeruutta äänessään. »Emmekä varmasti kuulekaan. Häneltä ei herunut kuin yksi sana, sydänsuru. Jennie nimittäin ei juuri lörpöttele. Ette pystyisi auttamaan häntä sen enempää, vaikka hän istuisi edelleen tuolissaan täällä, kuin nyt kun hän lähti karkuun. Kovin sulkeutunut ihminen, ja sehän hänen ongelmansa onkin. Velloo mielellään murheissaan, mitä ne kulloinkin ovat.» Kovin sulkeutunut ihminen… Sanat saivat Poirotin muistamaan erään asian torstai-illalta Pleasantin kahvilassa useita viikkoja aiemmin, jolloin Fee puhui eräästä kahvilan asiakkaasta. Poirot sanoi: »Jennie ei juuri kysele, n’est-ce pas? Hän ei ole kiinnostunut seurallisesta sananvaihdosta? Hän ei välitä tietää muiden tuoreimpia kuulumisia?» »Naulan kantaan!» Fee näytti vaikuttuneelta. »Ei hitustakaan uteliaisuutta. En ole ikinä tuntenut ketään, joka olisi yhtä uppoutunut omiin huoliinsa. Ei kerta kaikkiaan näe muuta maailmaa eikä meitä muita. Ei koskaan kysy, miten toisella menee tai mitä on puuhastellut.» Fee kallisti päätään. »Teillä taitaa olla hyvät hoksottimet?» »Tiedän mitä tiedän vain kuunneltuani teidän puheitanne muiden tarjoilijattarien kanssa, mademoiselle.» Feen kasvot punehtuivat. »Olen yllättynyt, että viitsitte kuunnella.» 20


Poirot ei halunnut nolata Feetä sen enempää, joten hän ei kertonut, miten innokkaasti hän odotti Feen kuvauksia ihmisistä, joita Poirot oli mielessään alkanut kutsua »kahvilan väeksi»: heidän joukossaan oli muun muassa herra Ei Aivan, joka aina tilasi ruokansa ja heti perään perui tilauksen, koska oli päättänyt, ettei se ollut aivan sitä mitä hän halusi. Nyt ei ollut sopiva hetki tiedustella, oliko Fee antanut samantyyppisen nimen kuin herra Ei Aivan myös Hercule Poirotille, jota hän käyttäisi Poirotin poissa ollessa – ehkäpä nimen, joka viittaisi hänen hienostuneisiin viiksiinsä. »Mademoiselle Jennie ei siis välitä tietää muiden ihmisten asiois­ta», Poirot sanoi mietteliäänä, »mutta toisin kuin monet, joita muiden elämä ja ajatukset eivät kiinnosta ja jotka puhuvat jatkuvasti vain itsestään, hän ei kuitenkaan tee sitäkään. Näinkö on?» Fee kohotti kulmiaan. »Teillä on uskomaton muisti. Täysin oikein jälleen. Ei, Jennie ei tosiaankaan puhu itsestään. Hän vastaa kyllä kun kysytään, mutta ei kerro yhtään sen enempää. Ei halua pitää liian pitkää taukoa siitä, mitä hänen päässään velloo, mitä se sitten onkin. Hänen kätketty aarteensa – paitsi ettei se häntä onnelliseksi tee, olipa mitä oli. Olen jo kauan sitten lakannut yrittämästä saada hänestä selkoa.» »Hän velloo sydänsurussaan», Poirot mutisi. »Ja vaarassa.» »Sanoiko hän olevansa vaarassa?» »Oui, mademoiselle. Pahoittelen kovin sitä, etten ollut tarpeeksi nopea estääkseni häntä lähtemästä. Jos hänelle sattuisi jotakin…» Poirot pudisti päätään ja toivoi, että hän pystyisi tavoittamaan saman tyyneyden, joka hänellä oli ollut tullessaan. Hän läimäisi kevyesti pöytää avokämmenellään tehdessään päätöksensä. »Tulen taas demain matin. Hänkö siis käy täällä usein, n’est-ce pas? Löydän hänet ennen kuin vaara ehtii. Tällä kertaa Hercule Poirot on nopeampi!» »Nopea tai hidas, mitä sen on väliä?» sanoi Fee. »Kukaan ei löydä Jennietä, ei vaikka hän seisoisi suoraan nenän edessä, eikä 21


kukaan pysty häntä auttamaan.» Fee nousi ja otti Poirotin lautasen. »Sen vuoksi ei kannata hyvän ruoan antaa jäähtyä», hän sanoi lopuksi.

22


ilija? a j r i k i r dekka n i u t e n an tun m l hristie. liisi? i a C a a M h t Aga alapo s n i s i u n kuul irot. a m l i a Ma e Po Hercul tapaus? n kirja eeri! e d o u V t-myst o r i o P Uusi

sta ää pelo atii, t n ä s ilaan a va n kahv i, mutt s u k k u , t y a y h ur eyt en kesk vansa pian m len kuollut, in ll la il o le u Poirotin n minä ertoo t le u k u K c ” n r ä e lä H en. H iin, sil npiteis va nain e e sa is im p o a t v hotellis dy a h s y .” s t r u u t it n s o ir ahtu tty ä suo ettei Po ein tap työnne ää, ett t m n ii ie o t v n a n o ot sa en? uuhu oikeus paukse na Poir uhrin s a a t t n il e ä is a y a t n k en liit ja jo sama mmin yt nain urhaa, e n h m y haaja t ö e s y lä lm M pe ko ja mur t o lo u ik a n is p u o t ah pi. V tuvia on tap ... sinnap n puut o e s lv k a u varten k it o u ia un v it r r o h a u ik ssä 20-luv ttä nim 9 ie ä 1 s lj t e n e n ä vielä ietsiv etta jo tta mestar Poirotin llihuon n e t haaste ie t o is ä h r ä h t e t C ii le r e t h vie jossa valmis ille. Hanna juttua, ie a t h ivosolu is p a a o is S le v il a a n ij ullise harm skirjail aan pir aarisille Jännity im d k n t e u t g en le seen lgialais Lontoo e b n ä yylev jopa p

*9789510406526* www.wsoy.fi ISBN 978-951-0-40652-6 kl 84.2

23


Hannah, Sophie: Nimikirjainmurhat (WSOY)