Issuu on Google+

m a an höyryävässä syl i ssä luonto, ihminen ja yhteiskunta timo k. mukan tuotannossa

ton i l ahtinen WS OY


Toni Lahtinen

maan höyryävässä sylissä luonto, ihminen ja yhteiskunta timo k. mukan tuotannossa

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Š Toni Lahtinen ja WSOY 2013 ISBN 978-951-0-40492-8 painettu eu:ssa


Sisällys 7

Minä sen raiskasin… (Timo K. Mukka)

9 Johdanto 9 Maa ja nainen maailmankuvassa 15 Pohjoisen suuri myytti ja aiempi Timo K. Mukka -tutkimus 20 Ekokriittinen luenta ja luonnon kulttuuriset metaforat 29 Tutkimuksen juoni ja käänteet 33 Nainen nostaa hamettaan ja lyö reisiään 40 Tanssi naiseni notkuvin lantein: maan groteski ruumis 54 Jumalaton äiti, jumalattomat kläpit: maa syntisenä naisena 63 Liian iso tyttö telmimään: neitseellisen synnytyksen myytti 73 Suullinen sukupuolihurjastelu: huoli kirjallisuuden moraalista ja seksuaalihysteriasta 85 Naarassusi kasarmin pihalla 94 Raskaana oleva akka: ihmissusi pasifismin ruumiillistumana 102 Susi Venäjän hyvästä maasta: ihmissusi kommunistisena vapahtajana 110 Alaston isovatsainen nainen: ihmissusi taiteilijakuvana 123 Taidat vaan vitunkuvia suunnitella: seksuaalinen kaksinaismoraali ja pikkuporvarillisuus 137 Minä makasin siinä maassa 143 Jos aletaan pudottaa atomipommeja: atomipasifismi romaanissa Täältä jostakin


152 Ennen rannalla oli paljon lintuja: ympäristöherätys kollaasiromaanissa Ja kesän heinä kuolee 167 Ensimmäiset hiutaleet putoilevat jo: laskeumahysteria novellissa »Lumen pelko» 180 Katastrofin partaalla: epäkirjailija yhteiskunnallisena profeettana 191 Naisen ruumis melun ja raudan keskellä 198 On vain erämaa: »Lussin Pieti ja kuninkaantytär» Kyyhkyn ja unikon pohjatekstinä 211 Luuletko Mooses että sairastumme: erämaan raamatullisia merkityksiä 222 Takerrun ruumiiseesi melun ja saastan keskellä: jälkipastoraali Lapin autioitumisesta 233 Tien vierillä käynnistyvät kuorma-autot: muuttuva maisema teoksissa Laulu Sipirjan lapsista ja Koiran kuolema 247 Ultima Thule, etelän ylijäämän kaatopaikka: 1960-luvun rakennemuutos ja pohjoinen kulttuuripolitiikka 259 Päätteeksi 265 Viitteet 307 Lähteet 327 English summary 332 Henkilöhakemisto 337 Teoshakemisto 343 Kiitokset


Minä sen raiskasin… Mutta miten voidaan väittää Että Tässä Jäkälämaassa on nainen makaamassa Näettekö te sen naisen. Näin minä sen sanon: Jäkäläkankaassa on nainen Jalkansa antautuviksi levittäneenä Päänsä painaneena häpeänsä vuoksi peittäneenä Antautumassa. Minä otin sen! Minä sen kuvailen näin helposti Yksinkertaisesti: Minä sen päälle laskeuduin Himoissani suudellen Lämminnyttä syliä maan Ja kätensä se kietoi minun ylitseni Syleillen. Minä sen raiskasin Rakastuneen maan. 7


Näin minä sen helposti saatan kertoa: Minä aurinkoisena päivänä makasin Naisen Se oli suuri ja hyvä nainen Kyllä te sen ymmärrätte Vanhat vekkulit. Se oli jäkälänainen. Sitä vain minä siinä rakastelin Vaaran kupeessa. Lystäilin aikani Epäilemättä se oli niin. Kyllä te sen ymmärrätte. Vertaus se oli. Ei se siitä paksuksi lähtenyt. Marto oli se Maa – Timo K. Mukka, n. 1963

8


JOHDANTO Maa ja nainen maailmankuvassa Oikeastaan kaikessa tähän asti kirjoittamassani olen pyrkinyt tekemään tutkimusta naisesta sekä henkisenä että ruumiillisena olentona. (…) Hyvin olennaisensa osana tässä on »maa» joka on eräällä tavalla feminiini ja myöskin uskonnollisuus. Uskonnollisuus, joka ei ole kehittynyt aktin asteelle, on ihmisen sisällä uinuva rakkaudenkaipuu, hellyyden antamisen ja saamisen tarve, hyvyyden ja huolenpidon antamisen tarve, nautinnon antamisen ja saamisen tarve, joka konkreettisesti teoiksi kehittyessään muuntuu nk. uskonnoksi tai vaikkapa ateismiksi. (…) Sen sijaan että ihmiset kykenisivät synnyttämään luonnollista kaikenkäsittävää rakkautta, he etsivät rakkaudelleen keinotekoisen objektin: Jumalan, seksuaalisen perverssiyden (joka on hyvin pitkälle erikoistunutta ja vaillinaista rakkautta) tai himokkaan moraalijärjestelmien ja -kokonaisuuksien rakentamisen ja niillä leikkimisen.   – Timo K. Mukka, 1966

Timo K. Mukka (1944–1973) on sotienjälkeisen murroskauden merkittävin pohjoinen kirjailija, jota on hänen kuolemansa jälkeen muistettu myös kuvataiteilijana. Mukan esikoisteos Maa on syntinen laulu (1964) oli ilmestyessään kirjallinen sensaatio: vasta 19-vuotiaan esikoiskirjailijan kuvaukset maahan kiinnittyvästä seksuaalisuudesta ja uskonnollisuudesta hämmensivät lukijoita, ja pellolaisnuorukaista syytettiin pian erotomaniasta ja jumalanpilkasta. Mukkaa on sittemmin luonnehdittu seksuaalimystikoksi ja pohjoisen luonnon kuvaajaksi, myyt9


tiseksi luonnonneroksi tai -ilmiöksi. Toisaalta kirjailija on nähty kapitalistisen yhteiskunnan radikaalina arvostelijana, jopa rousseaulaisena yhteiskuntakriitikkona. Miten kirjallisuudentutkijan tulisi lähestyä Mukan kuvauksia luonnon, ihmisen ja yhteiskunnan suhteista? 1960-luvulla eräs Mukan miljöö- ja ihmiskuvauksesta pro gradu -työtään laatinut kirjallisuudenopiskelija ratkaisi kysymyksen lähettämällä kirjailijalle kirjeen, jossa hän tiedusteli henkilöhahmojen todellisuuspohjaa ja elinympäristön vaikutusta miljöökuvauksiin. Vaikka kirjallisuudentutkijoilla on ollut jo kauan tapana sulkea korvansa kirjailijoiden omilta selityksiltä ja puhua heidän päälleen, Mukan vastaukset ovat huomion arvoisia. Kirjeenvaihdossa Mukka (10.2.1966; AS, 203, 204) myöntää oman ympäristönsä »luonnollisesti» vaikuttaneen hänen teoksiinsa mutta korostaa, että »mikäli aiotte saada aikaan oikean ihmis- ja miljöökuvaukseni kuvan, teidän on kiinnitettävä huomionne teosteni seksuaalirakenteisiin ja -symboleihin». Myöhemmin Mukka (15.2.1966; AS, 206–207) jatkaa laveasanaisemmin, kuten edeltä voimme lukea, ja kuvaa naisen, maan ja uskonnollisuuden kietoutuvan teoksissaan yhteen siten, että niiden läheisiin suhteisiin sisältyy laajempi maailmanselitys. Vaikka nuoren kirjailijan hieman koketeeraavia vastauksia ei aivan kaikkinensa nielisi, Mukan omat luonnehdinnat teostensa seksuaalisesta symboliikasta sekä maan ja naisen rinnasteisuudesta haastavat tutkijaa sovittamaan niitä kirjailijan tuotantoon. Tämän teoksen avaavassa Mukan nuoruudenrunossa »Minä sen raiskasin…» (n. 1963) erotisoidusta jäkäläkankaasta kasvava nainen avaa lämmenneen sylinsä. Runo alkaa kysymyksellä siitä, näkeekö runon lukija jäkälämaassa makaavaa naisen hahmoa. Kolme seuraavaa säkeistöä alkavat toisteisesti: runon puhuja itse sanoo, kuvailee ja kertoo näkemästään naisesta, ja lopuksi puhuja jopa tulkitsee itse runon vertauskuvallisuutta. Mukan runoa tai puhujan ja jäkälämaan seksuaalista kohtaamista voidaan lukea ainakin kahdella tavalla. Taiteilija ottaa maiseman omakseen ja pakottaa sen teokseensa, vertauskuvalliseen runoon. Toisaalta runo vaikuttaa kuvaavan yleisemmällä tasolla naiseen vertautuvan maan ja inhimillisen ihmisen ruumiillista yhteyttä toisiinsa, niiden väkivaltaista ja seksuaalista yhteen kietoutumista. 10


Jäkäläkankaasta piirtyvän naisen allegorinen kuvaus käy yhä elävämmäksi, jos runon rinnalla tarkastellaan samaan aikaan syntynyttä Mukan maalausta Jäkälätyttö (1963), jonka kuva on tämän teoksen kannessa. Öljyvärimaalauksessa Lapin maisemassa lepää naisen hahmo, ei maan yllä tai siihen peittyneenä vaan siihen kasvettuneena, vartalo maan muotoihin kätkeytyneenä. Maisemaan sulautunut nainen on sommiteltu maalaukseen siten, että hänen sylinsä avautuu ja kuvan yhtenä kiintopisteenä toimii hänen puolukanvarpujen reunustama punaa tihkuva häpynsä. Naishahmon haarojen alla vihreä väri sekoittuu okraan, maaväriin, joka on jo varhaisissa kulttuureissa yhdistetty sekä ihmisen että maan vereen, hedelmällisyyteen ja äitijumalaan. Mukan kirjallista tuotantoa tuntevia saattaa puhutella maalauksen rinnakkaisuus kirjailijan esikoisteoksen kanssa: vuonna 1963 Mukka valmisteli romaanin Maa on syntinen laulu käsikirjoitusta, jossa kuvattiin naiseen vertautuvaa eroottista jäkäläkangasta. Sen rinnalla kasvaa jäkälä ja puolukka, ja ihminen turmelee sen askelillaan. Kun käsikirjoituksen »yksipuolisesti seksuaalinen elämänilma» hämmensi kustannustoimittajia, Mukka (18.5.1963; AS, 80) puolusti kertomuksensa seksuaalista latausta pyrkimyksellään rakentaa »kuvan omasta maailmankuvastani». Mukan esikoisteoksen maailmankuva ja -kuvaus juurtuvat erotisoidun maan ja naisen toisiinsa sulauttavaan kuvastoon, jonka muunnelmat elävät aina kirjailijan varhaisrunoudesta hänen viimeiseen romaaniinsa saakka. Markku Envallin mukaan kaunokirjalliset maailmat muodostavat todellisuuteen suoraa vastaavuussuhdetta väljemmän vertaussuhteen, jonka kautta kuvitteellinen pienoismaailma voi toimia tulkintana todellisesta maailmasta. Maailmankuva voi joskus tiivistyä ainoastaan yhteen kuvaan, maailmanmetaforaan, joka edustaa todellisuudesta hahmotettua yleiskäsitystä. Kansanrunoudentutkimuksesta johdetun maailmanmetaforan käsite on silti aina pelkistys: yksittäinen metafora ei suinkaan kiteytä kokonaisuudessaan kaunokirjallisen teoksen maailmankuvaa.1 Mukan tuotannossa tällaisena metaforisena yksinkertaistuksena – kirjailijan teosten maailmankuvan ytimenä – voidaan pitää metaforaa maasta naisena, jonka maailmankuvalliset merkitykset vaativat laajempaa analyyttistä luentaa. Tämän maailmanmetaforan muunnelmana voidaan tulkita myös maalausta Jäkälätyttö, joka 11


Mukan kuvataidetta tutkineen Jarmo Antin mukaan sisältää hänen taiteensa kenties kaikkein keskeisimmän teeman eli ihmisen ja luonnon ykseyden, jopa Mukan kirjallisten ja kuvallisten maailmojen jumalan.2 Mukan yhtenäisestä tavasta kuvata maailmaa kertoo hänen nimestään johdettu maailmankuvallis-esteettinen luonnehdinta, mukkamainen.3 Markku Envall kuitenkin muistuttaa, että kaunokirjallisten teosten ilmentämä maailmankuva vastaa hyvin vaihtelevasti, jos ollenkaan, tekijänsä maailmankuvaa. Niinpä kirjailijan sukunimellä viitataan yleensä enemmän tuotannon aatteellis-taiteelliseen todellisuuteen kuin henkilöön itseensä. Vaikka esimerkiksi Mukan kirjeet antavat historiallista tietoa kirjailijatyön pyrkimyksistä, taiteen luominen on osin tiedostamatonta toimintaa, jonka tulokset ovat vain harvoin täysin tekijänsä aikomusten mukaiset. Kuten Mukan kuvaukset Äiti Maata muistuttavasta naishahmosta osaltaan todistavat, kirjallisuuteen heijastuu usein myös ei-yksilöllisiä arkkityyppisiä hahmoja ja muotoja tai muita mytologisia aineksia. Lisäksi teoksia muokkaavat aina kirjalliset tai taiteelliset perinteet erilaisine käytäntöineen, lajeineen ja tyylikausineen. Toisaalta kaunokirjallisuutta, kuten Envall painottaa, ei myöskään pidä tulkita jo muualla esiintyvien maailmankuvien toisintona vaan ainutkertaisina esityksinä. Kirjallisuus perustuu niin omalakiselle ilmaisutavalle, etteivät sen välittämät maailmankuvat edusta minkään valmiin tieteellisen, filosofisen tai ideologisen teorian tarkkaa mallinnusta, ellei kirjallisuus hylkää omaa erikoislaatuaan ja näin myös arvoaan.4 Luontoa suomalaisessa kirjallisuudessa kartoittanut Pertti Lassila arvioi luonnolla ja luontosuhteella olleen suomalaisessa kirjallisuudessa niin aiheena kuin maailmankuvan osatekijänä ehkä vielä tärkeämpi sija kuin monissa muissa eurooppalaisissa kirjallisuuksissa. Lassila selittää luonnon keskeisyyttä kirjallisuudessamme 1800-luvun romantiikan vaikutuksella, mutta hän hakee myös aatehistoriallista perustelua luterilaisesta uskonkäsityksestä ja metsään sisältyvästä pyhyyden ulottuvuudesta.5 Lassila painottaa, ettei kirjallisuudentutkijoiden tehtävä ole todellisen luonnon tai luonnon ja ihmisen suhteen pohtiminen vaan luonnon tarkastelu nimenomaan taiteellisena aiheena. Tärkeämpää kuin se, miten esimerkiksi filosofisessa perinteessä luonto käsite12


tään, on kirjallisuudentutkimuksen kannalta se, minkälainen maailmankuvan merkitys luonnolle annetaan kaunokirjallisessa teoksessa. Maailmankuvaa Lassila määrittelee teoksen käsityksiksi muun muassa ihmisen ja luonnon suhteesta, yliluonnollisen ja luonnollisen suhteesta, olemassaolon perusteista, elämästä ja kuolemasta, ihmisen suhteesta toisiin ihmisiin, ihmisestä itsestään sekä yhteiskunnasta, kansasta ja kulttuurin perustekijöistä.6 Lapin-kirjallisuuden klassikoita tutkineen Veli-Pekka Lehtolan mukaan ennen toista maailmansotaa ilmestyneissä Lapin kuvauksissa luonto ylennettiin usein kaiken määrääjäksi, joka hallitsi myös yhteiskunnallisia lainalaisuuksia. Lapin-kirjallisuutta hän tulkitsee perinteisen realismin jälkikukintona ja uusromantiikkana, jossa perinteisen kansankuvauksen tapaan luonnon rooli on merkittävä mutta josta puuttuu kansankuvaukselle tyypillinen yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden vaatimus: on vain yksilön olemassaolon kamppailu luontoa vastaan tai alistuminen luonnon vallan edessä.7 Tätä kirjallisuutemme eksoottista alalajia ensimmäisenä määritellyt Erno Paasilinna selittää pohjoisen maiseman voimakasta vaikutusta kirjallisuuteen sillä, että Lapin leveyspiirin avara maisema täyttää siinä liikkuvan ihmisen koko elämyspiirin. Etäisyydet voivat ylittää silmänkantaman joka suuntaan, jolloin ihminen helposti pysähtyy tarkastelemaan itseään tai osaansa tässä mahdikkaassa ympäristössä.8 Paasilinnan mukaan varhaisessa Lapin-kirjallisuudessa päähenkilö onkin aina maisema itse, luonto tai miljöö, kun taas ihmisen rooli on toimia kulissina, luonnon osana, sivustakatsojana tai uhrina.9 Samankaltainen perusasetelma on nähty myös Lappia kuvaavassa varhaisessa kuvataiteessa, jota usein hallitsee horisonttiin katoava suunnaton – yleensä hankien, revontulien tai ruskan värittämä – maisema, jonka äärettömyyttä vasten ihmishahmot asetellaan.10 Myös Mukan maalauksessa ruskan kirjomasta jäkälävartalosta on läsnä Lapin kuvausten perinteinen aihelma ihmisen ja luonnon mittasuhteista, mutta hänen kaunokirjalliset teoksensa eivät tyhjene vain maan ja ihmisen ruumiillisen sidonnaisuuden kuvauksiin. Huolimatta Mukan tuotannon arkaaisesta ja myyttisestä luonnonkuvastosta hänen tuotantoonsa vaikuttivat voimakkaasti 1960-luvun osallistuva kulttuu13


riradikalismi, uudet esteettiset ja ideologiset virtaukset ja yhteiskunnallinen rakennemuutos, joka ravisteli erityisesti Lapin syrjäseutuja. Lehtola näkee Mukan tuotannon jopa vastareaktiona varhaisemman Lapin-kirjallisuuden eksoottisille idylleille ja yhtenä linkkinä vanhan ja uuden Lapin-kirjallisuuden välissä, jossa myyttisen tradition kanssa risteävät uudenlaisen todellisuuden ja psykologian teemat.11 Mukan kirjailijaura ajoittuu Lapin maakunnallisen identiteetin murroskauteen, jolloin pohjoisten luonnonvarojen katoaminen etelään synnytti ehdotuksia jopa Pohjois-Suomen kulttuurisesta ja taloudellisesta itsenäisyydestä. Samaan aikaan, kuten Lehtola kuvailee, kaunokirjallisuudessa eksoottinen Lappi, aiemmin matkakirjallisuudesta ammentanut mielikuvitusmaa, alkoi muuttua hyväksikäytetyksi kehitysalueeksi, arkiseksi ja ahdistavaksi miljööksi.12 Näin myös Mukan runoa raiskatusta jäkälämaasta voidaan sovitella vasten hänen myöhempiä teoksiaan, kuten Laulu Sipirjan lapsista (1966) tai Koiran kuolema (1967), joissa pohjoisen vaarojen kupeisiin porautuvat väkivaltaiset työmaakoneet. Tässä tutkimuksessa Timo K. Mukan tuotantoa tarkastellaan 1960-luvun kulttuurisen murroskauden kirjallisuushistoriallisissa kehyksissä. Näiden raamien sisällä tarkennetaan siihen, miten luonnon, ihmisen ja yhteiskunnan suhteet jäsentyvät teosten maailmankuvaa tiivistävän metaforan kautta maasta naisena. Maailmankuvaa hahmottavia tulkintoja täydennetään tarkastelemalla metaforaa maasta naisena myös osana muita luontoon liittyviä kirjallisia, taiteellisia ja kulttuurisia ajatus- ja esitysmalleja, joille kuvaukset maan (luonnon), ihmisen ja yhteiskunnan suhteista perustuvat. Mukan tuotannossa arkaainen asetelma ihmishahmojen ja maan yhteisestä ruumiista ei kuvasta vain ihmisen ja luonnon ykseyttä, vaan se liittyy eri teoksissa eri tavoin myös yhteiskunnallisiin ja poliittisiin teemoihin. Kirjailijan tuotannon tarkastelussa keinutaan edestakaisin laajemmasta kulttuurisesta panoraamasta tulkinnallisiin lähikuviin. Näin piirretään esiin se, miten äänekkäästi ja millä tavoin Mukan kirjailijatyö osallistuu 1960-luvun taide- ja kulttuurikeskusteluihin, jopa erilaisten maailmankuvien välisiin kirjasotiin, joissa käsiteltiin kirjallisuuden moraalia, kirjallisuuden tehtävää, kirjailijan yhteiskunnallista asemaa sekä pohjoista kulttuuripolitiikkaa. 14


Pohjoisen suuri myytti ja aiempi Timo K. Mukka -tutkimus Timo K. Mukan tuotannosta ja elämästä on sanottu jo paljon. Vuonna 1964 Mukan esikoisteos Maa on syntinen laulu keräsi itseensä ja nuoreen tekijäänsä suorastaan ennen näkemätöntä huomiota. Ajan lehdistössä Mukan astuminen kirjallisuuteen koettiin dramaattisena: Mukan kuvattiin muun muassa hypänneen »kirjalliseen kuuluisuuteen kuin ahma poron niskaan» (Koillissanomat 26.5.1965) ja rynnistäneen kirjallisuutemme kuvaan »raamit kaulassa, ikkunan läpi, vaan ei ovesta» (Aamulehti 4.8.1970). Kuten jäkälätyttö Mukan maalauksessa, myös nuori kirjailija itse nähtiin erottamattomana osana pohjoista luontoa ja miljöötä. Nopeasti syntyi kirjailijalegenda alkuvoimaisesta ja aistinvaraisesta luonnonmystikosta, pohjolan D. H. Lawrencesta ja villin pohjolan sexuksesta. Lyhyen mutta tuotteliaan kirjailijauransa aikana Timo K. Mukka valtasi palstatilaa paitsi kulttuuriosastoilta myös aikakauslehtien sivuilta. Mukan kirjailijamyytti on kasvanut miltei kaunokirjalliseksi sepitteeksi. Jyrki Siukosen mukaan kirjailijan osuus pohjoisen historiankirjoituksessa on niin taide- kuin julkisuushistoriaa. Mukka sai jo elinaikanaan suurta huomiota sekä valtakunnallisessa lehdistössä että ajanvietelehdistössä. Kirjailijan näkyvyys liittyi pohjoisten taiteilijoiden uudenlaiseen esiintuloon ja uudenlaisen intiimin julkisuuden syntyyn sellaisena aikana, jolloin myös monet kirjailijat ja taiteilijat Pentti Saarikosken johdolla ryhtyivät leikkimään julkisilla rooleillaan.13 Etenkin kiistelty aikakausilehti Hymy julkaisi useita sensaatiohakuisia artikkeleita pohjoisen työttömyydestä, köyhyydestä ja taiteilijoista. Mukan kohdalla suhde julkisuuteen sai kuitenkin traagisen ja kohtalokkaimman käänteen: oikeusistuin katsoi myöhemmin Hymyn (1/1973) julkaiseman häväistysjutun »Riiput ristillä jo, Timo K. Mukka» jouduttaneen kirjailijan varhaista kuolemaa, ja lehden saaman tuomion on nähty edistäneen Lex Mukkana ja Lex Hymynä tunnetun intimiteettisuojalain voimaantuloa vuonna 1975.14 Eräänä dramaattisena lukuna Timo K. Mukan elämäntarinassa voidaan pitää Seitsemän veljeksen (1870) juhlavuotta 1970, jolloin Mukka 15


erosi kirjailijaliitosta protestina ammattikuntansa heikolle yhteiskunnalliselle ja taloudelliselle asemalle. Mukka ilmoitti erostaan avoimella kirjeellä, jossa hän kuvaili eronsa olevan katkera epäluottamuslause koko yhteiskunnalle (AS, 239–240). Mukan kirjailijamyytin nopeasta piirtymisestä kertoo Hämeen Yhteistyössä (6.11.1970) kirjeen ohessa julkaistu kainalojuttu, jossa kolumnisti Mauri Sirnö kuvailee Mukkaa »Jeesus-kasvoiseksi saarnaajaksi» ja »pohjoisen suureksi myytiksi» ja kysyy, täytyykö kirjailijamme jakaa Aleksis Kiven kohtalo vielä sata vuotta Seitsemän veljeksen ilmestymisen jälkeen. Traagista kyllä, kun Mukka menehtyi kolme vuotta myöhemmin vain 28-vuotiaana, hänen pohjoinen kollegansa Oiva Arvola kirjoitti kulttuurilehti Kaltiossa (27/1973) julkaistussa muistokirjoituksessa: Kirjailija Timo K. Mukka on kuollut, mutta hänestä voidaan sanoa kuten isosta Aleksista aikoinaan: »Hän elää!» Yhdeksän teosta käsittävä tuotanto, jonka omaleimaisuus on kiistämätöntä, tulee pistämään jäljilleen vielä monta tutkijaa, sananselittäjää ja tulkitsijaa.

Arvolan ennustus tulevista tulkitsijoista on käynyt toteen: Mukka on kavunnut varmoin askelin kohti kirjallisen kaanonimme korkeimpia hyllyjä. Oman hyllynsä täyttävät jo myös Mukkaa ja hänen tuotantoaan käsittelevät selitykset ja tulkinnat. Ensimmäisenä kirjailijaan tarttui Erno Paasilinna, jonka elämäkertaa Timo K. Mukka. Legenda jo eläessään (1974) on pidetty yhtenä lajinsa suomalaisista valioista. Paasilinnan teos on yksin hallinnut Mukan julkista kirjailijakuvaa jo vuosikymmeniä, vaikka sen monet kirjailijamyyttiä luovat kuvaukset ovat aiheuttaneet vastalauseitakin: esimerkiksi kirjailija Eila Pennanen, jonka Paasilinna kuvaa menneen pisimmälle Mukan esikoisteoksen murska-arvosteluissa15, esitti julkisessa vastineessaan (Helsingin Sanomat 24.11.1974) kysymyksen, yrittääkö elämäkerturi tehdä hänestä uutta August Ahlqvistia. Viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Mukan teoksiin keskittyneet kirjallisuudentutkijat ovat yrittäneet selittää hänen kirjallista perintöään. Mukan tuotannon yhteiskunnallisia ulottuvuuksia syväluotaavassa väitöskirjassa Elina Arminen jakaa kirjailijan tuotantoa 16


koskevat tulkinnat populaareihin ja akateemisiin. Suuren yleisön Mukka-kuvaa muokkaaviin populaareihin tulkintoihin lukeutuvat muun muassa Erno Paasilinnan klassikkoelämäkerta, Rauni Mollbergin elokuvasovitukset Maa on syntinen laulu (1973) ja Milka – elokuva tabuista (1980), joista ensimmäinen oli 1970-luvun katsotuin kotimainen elokuva, sekä myöhemmät teatterisovitukset ja lauluiksi sovitetut runot ja balladit, kuten Kai Hyttisen ja Jari Vanhan tulkinnat levyllä Timo K. Mukka (2007). Monet populaaritulkinnat ovat painottaneet Mukan tuotannon pohjoisuutta ja seksuaalimystiikkaa, kun taas akateemisissa tulkinnoissa on viime aikoina kiinnitetty yhä enemmän huomiota kirjailijan teosten rakenteellisiin ratkaisuihin ja yhteiskunnalliseen osallistuvuuteen. Lisäksi Arminen huomauttaa, että osin populaarien tulkintojen vaikutuksesta myös akateemisia tulkintoja on hallinnut pitkään käsitys väärinymmärretystä nerosta, joka uusien tulkintojen myötä on hiljalleen väistymässä tai vähintäänkin monimutkaistumassa.16 Myyttiä Mukan aikalaisvastaanoton ymmärtämättömyydestä on yrittänyt purkaa ennen kaikkea Marko Vähäkangas, jonka mukaan kirjailijan esikoisteoksen arviot jakoivat kokonaisen kriitikkosukupolven kahtia. Vastaanotto heijasteli modernistien ja realistien välisiä kiistoja, mutta erimielisyydet olivat myös alueellisia köydenvetoja etelän ja pohjoisen maakuntalehdistön välillä. Vaikka yleiseksi totuudeksi on vakiintunut käsitys siitä, ettei Mukka koskaan saanut etelän kriitikkojen siunausta, Vähäkankaan mukaan kirjailija nousi aikalaistensa, kuten Saarikosken ja Hannu Salaman, rinnalle jo vuonna 1967 ilmestyneellä novellikokoelmalla Koiran kuolema. Sen arvioissa Mukan katsottiin vihdoin lunastaneen kirjailijaan aikaisimmissa arvioissa liitetyt toiveet ja lupaukset.17 Vähäkangas siis tulkitsee novellikokoelman vastaanottoa täysin vastakarvaan suhteessa Erno Paasilinnan ja Olavi Jaman aiempiin tulkintoihin, joiden mukaan myöhemmin jopa Mukan tuotannon huipuksi noteerattu teos sai lähes huomaamattoman vastaanoton välityönä, jollaisina suurin osa kirjailijan teoksista aikalaisarviossa kuitattiin.18 Mukan tuotantoa koskevan viimeaikaisen tutkimuksen eräänä heikkoutena voidaan pitää sitä, että aikalaiskriitikoiden ja varhaisempien kirjallisuushistorioitsijoiden ylikorostettua kirjailijan pohjoista ulot17


tuvuutta ja asemaa ovat monet kirjallisuudentutkijat pyrkineet jonkinlaisena vastareaktiona tarkastelemaan hänen tuotantoaan irrallaan kulttuuris-maantieteellisestä taustasta ja pohjoisuudesta. Ensimmäinen Mukan tuotannosta julkaistu väitöskirja Leena Mäkelä-Marttisen Olen maa johon tahdot. Timo K. Mukan maailmankuvan poetiikkaa (2008) irrottaa kirjailijan teokset käytännössä täysin suomalaisen kirjallisuuden perinteistä ja repäisee ne yksityiskohtaisesta analyysistaan huolimatta kirjallisuushistoriallisesti juurettomiksi. Mäkelä-Marttinen etsii Mukan tuotannon kosketuspintoja ja viittauksia maailmankirjallisuuteen, pääosin Mihail Bahtinin teorioiden kautta F. M. Dostojevskin teoksiin, mutta suomalainen kirjallisuus ja sen historia ovat tutkijalle selvästi vierasta seutua. Mäkelä-Marttinen hahmottelee Mukan tuotannon maailmankuvaa esikoisteoksen pohjalta epämääräisen luonto-, uskonto- ja seksuaalimystiikan värittämäksi ja sulkee tulkintansa ulkopuolelle Mukan tuotannon yhteiskunnalliset ja poliittiset ulottuvuudet sekä kymmenet lehdissä julkaistut kannanotot ajankohtaisiin kulttuuri- ja kirjallisuuskeskusteluihin.19 Näin Mukan tuotannon maailmankuva jää yhä rakeiseksi ja monia selityksiä vaille. Sen sijaan Elina Arminen saattaa väitöskirjassaan Keskeltä melua ja ääntä. Timo K. Mukan myöhäistuotanto, kirjallisuuskäsitys ja niiden suhde 1960-luvun yhteiskunnallis-kulttuuriseen keskusteluun (2009) sekä Mukan kaunokirjalliset teokset että hänen yhteiskunnalliset lehtikirjoituksensa luontevaan keskusteluun kirjallisuuden- ja kulttuurintutkijoiden lempimien teoreetikkojen Bahtinin ja Herbert Marcusen kanssa. Arminen käsittelee kirjailijan tuotantoa laajasti vasten ajan radikalisoitunutta kulttuurielämää ja etsii yhteyksiä Mukan teosten kulttuurisista ja historiallisista kehyksistä ja teosten rakenteista. Väitöskirja romuttaa käsityksen kuilusta Mukan tuotannon ja muun aikalaiskirjallisuuden välillä ja kuvaa ansaitusti kirjailijaa monipuolisena muotokokeilijana sellaisten aikalaisten kuin Markku Lahtelan ja Saarikosken rinnalla. Näköaloja Lapin-kirjallisuuteen ja sen murrokseen 1960-luvulla ei kuitenkaan avata, ja vaatimattomalle huomiolle jää myös pohjoinen kulttuurikeskustelu, johon Mukka monissa kirjoituksissaan osallistui varsinkin vuosina 1967–1968. Arminen ei juuri kajoa ihmisen ja luonnon suhteeseen liittyviin maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin eikä näin 18


Mäkelä-Marttisen tulkintoihin vaan rajaa jo lähtökohtaisesti aineistostaan pois teoksen Maa on syntinen laulu, jonka päällä Mukan kirjailijakuva on vuosikymmeniä levännyt.20 Mikäli Mukan jäkälätyttöä kuvaavasta maalauksesta tai kaunokirjallisten teosten maisemista raaputtaa Lapin jäkälän ja luonnonvärit irti, kokonaiskuva kirjailijan tuotannosta ja sen merkityksestä muuttuu. Ensimmäisenä osoituksena Mukan valtakunnallisesta hyväksynnästä, kirjailijan siirtymisestä pohjoisen marginaalista kohti kirjallisuuden valtavirtaa, voidaan pitää vuonna 1966 Mukalle myönnettyä Valtion kirjallisuuspalkintoa, jonka ojentamisperusteissa kirjailijaa kiiteltiin erityisesti uudenlaisesta pohjoissuomalaisen kielen ja mielenlaadun kuvauksesta ja kirjallisesta viljelystä.21 Vuonna 2010 ilmestyneessä Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassa, joka kielii kirjallisuudentutkimuksen suhteen alueellisiin painotuksiin olevan jälleen muuttumassa, Mukan kirjallisuushistoriallinen asema ja merkitys määrittyvät juuri pohjoisen ja etelän jännitteen kautta. Eräänlaista alueiden renessanssia edustavassa historiikissa Mukkaa luonnehditaan ensimmäiseksi pohjoiseksi kirjailijaksi, joka onnistui murtamaan Lapin systemaattisen eksotisoinnin ja nousemaan aikansa valioiden joukkoon.22 Osoituksena tästä alueiden renessanssista voidaan pitää jo Juha Ridanpään kulttuurimaantieteen väitöskirjaa Kuvitteellinen pohjoinen. Maantiede, kirjallisuus ja postkoloniaalinen kritiikki (2005), jossa käsitellään avartavasti tilan kuvitteellisuutta mutta jossa taas yksipuolinen alueellisuuden korostus johtaa Mukan tuotannon kohdalla ajoin horjuviinkin teostulkintoihin.23 Maan höyryävässä sylissä on hiljalleen kasvavaan Mukka-tutkimukseen osallistuva puheenvuoro, jossa kokonaiskuvaa kirjailijan tuotannosta ja kirjailijatyöstä rakennetaan lukemalla hänen teoksiaan yhdenaikaisesti suhteessa sekä etelän radikaaleihin kirjallisuusrintamiin että Lapin-kirjallisuuden murrokseen 1960-luvulla. Suhteessa edeltäviin Mukan tuotantoa käsitteleviin tutkimuksiin teoksia lähestytään yhä laajemmasta kysymyksenasettelusta ja aineistosta käsin, mutta samanaikaisesti niitä luetaan yhä lähempää, aiempaa tutkimusta täydentäen ja riitauttaen. Aineistossani on muun muassa kaksi Mukan kirjoituksista toimittamaani kokoelmaa Näin hetki sitten ketun. Runoja, proosaa ja 19


muita kirjoituksia 1960–1971 (2010) ja Annan sinun lukea tämänkin. Kirjeitä 1958–1973 (2012) sekä muita toimitustyön aikana löytyneitä julkaisemattomia käsikirjoituksia, runoja ja tekstifragmentteja, joiden myötä tämä tutkimus asettuu osaksi myös oman tutkimustyöni jatkumoa. Kuten Mukan kirjoituksista toimittamani antologiat, tämä teos purkaa Elina Armisen korostamaa jyrkkää jakoa akateemisiin ja populaareihin tulkintoihin: vaikka kyseessä on akateeminen opinnäyte, jonka perusta vaatii kirjallisuustieteellisen teoriamuurauksen, olen yrittänyt kirjoittaa tutkimukseni mahdollisimman yleistajuiseksi ja erityiskielestä riisutuksi esitykseksi kaikille Timo K. Mukan tuotannosta sekä 1960–1970-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta ja kulttuurielämästä kiinnostuneille lukijoille.

Ekokriit tinen luenta ja luonnon kult tuurise t me taforat Kirjallisuudentutkimuksen viimeaikaista kiinnostusta luontokuvauksia kohtaan voidaan jäljittää aina 1960-luvulla tapahtuneeseen kulttuuriseen murrokseen, jota on myöhemmin alettu kutsua ympäristöherätykseksi. Modernia ympäristötietoisuutta luontoa tuhoavista teollisista toimista edistivät paitsi television yleistyminen ja kiihtynyt tiedonvälitys myös ekologiset »herätyskirjat», joiden myötä kulttuuriimme vakiintuivat muun muassa sellaiset uudet kielikuvat kuten väestöpommi tai kasvun rajat.24 Näistä populaareista tiedekirjoista merkittävintä teosta länsimaisen ympäristöliikehdinnän historiassa edustaa Rachel Carsonin kuvaus ympäristömyrkkyjen vaikutuksesta. Äänetön kevät (1962, Silent Spring) oli käänteentekevä ennen kaikkea siksi, että se saattoi ekologiset ongelmat luonnontieteitä laajemmaksi kysymykseksi: ympäristöä koskevat kysymykset saapuivat myös politiikkaan, lainsäädäntöön, tiedotusvälineisiin ja populaarikulttuuriin.25 1960–1970-luvun taitteen jälkeen luontoon liittyvistä kysymyksistä ja uhkakuvista on tullut myös kaunokirjallisuuden keskeisiä teemoja. Kirjallisuustieteen uneliaissa luostareissa kirjallisuuden ja sen maailmojen ulkopuolisen luonnon suhde sekä kirjallisuudentutkimuksen 20


yhteiskunnallinen osallistuvuus nousivat uudelleen arvioitavaksi vasta vuosituhannen vaihteessa. Ekologisten ongelmien vaikutus alkoi näkyä ihmistieteissä jo 1970-luvulla, mutta vasta 1990-luvulla kirjallisuustieteissä alkoi järjestäytyä niin sanottu ekokriittinen koulukunta, joka keskittyi kirjallisuuden ja luonnon vuorovaikutukseen.26 Englantilaiset kirjallisuudentutkijat kaivoivat hyllystään romantiikan runoilijoita ja amerikkalaiset puolestaan puhalsivat pölyt 1800-luvun transsendentalistien teoksista ja alkoivat tutkia kuvauksia ihmisen ja luonnon suhteesta. 2000-luvulla suuntaus alkoi vakiinnuttaa asemaansa myös suomalaisen kirjallisuudentutkimuksen saralla: kotimaisesta kirjallisuudesta ekokriittisiä antologioita on ilmestynyt kaksi, Äänekäs kevät. Ekokriittinen kirjallisuudentutkimus (2008, toim. Lahtinen & Lehtimäki) sekä Tapion tarhoilta turkistarhoille. Luonto suomalaisessa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa (2011, toim. Laakso, Lahtinen & Heikkilä-Halttunen), ja ekokriittisiä väitöskirjoja yksi, Karoliina Lummaan teoreettisesti teräväkatseinen Poliittinen siivekäs. Lintujen konkreettisuus suomalaisessa 1970-luvun ympäristörunoudessa (2010).27 Alusta alkaen ekokriittisen kirjallisuudentutkimuksen teoreettisessa keskustelussa on viipynyt kysymys kirjallisuuskäsityksistä. Terry Gifford on jakanut ekokritiikin lyhyttä historiaa eri kehitysvaiheisiin. Varhaiselle vaiheelle on ollut tyypillistä amerikkalaisten transsendentalistien ja englantilaisten romantikkojen voimakas esiin nostaminen ja ihastelu realistisen ja kirjallisuuden todellisuussuhdetta painottavan lukutavan kautta. Erilaisia teoksia on siten luettu ikään kuin ympäristöllisenä tendenssikirjallisuutena. Varsinkin monia varhaisia amerikkalaisia ekokriitikoita, jotka ovat pitäneet Henry David Thoreauta ja Aldo Leopoldia enemmän ekologisina oppi-isinä kuin kaunokirjailijoina, on pilkattu jopa »ylistyslaulujen koulukunnaksi». Ekokritiikin myöhempiin vaiheisiin, joiden haaraan tämäkin tutkimus voidaan löysästi köyttää, on puolestaan kuulunut tutkimuskohteiden runsaampi kirjo, luopuminen voimakkaasta ideologisesta sitoutumisesta sekä realistisesta kehyksestä. Toisin sanoen viimeaikaisia kehityskulkuja määrittää kääntyminen takaisin enemmän tekstikeskeisiin kuin ekologisiin kysymyksenasetteluihin.28 Monet tutkimussuunnan sisäiset keskustelut ja kiistat palautuvat Lawrence Buellin ekokriittiseen perustuskiveen The Environmental 21


Imagination. Thoreau, Nature Writing, and the Formation of American Culture (1995). Teoksessaan Buell yrittää ohjata kirjallisuudentutkijoita ekologisesti valveutuneiden tai tiedostavien tekstien pariin. Hän korostaa sitä, kuinka realistisesti tekstit kuvaavat luontoa, ja arvottaa tekstejä paljolti tämän todellisuussuhteen kautta.29  Teos hätisteli tutkijoita kaunokirjallisuuden kuvitteellisista maailmoista kohti materiaalista maailmaa ja herätti radikaalejakin osallistumisen vaatimuksia: esitettiin jopa, että kirjallisuudentutkijoiden pitäisi lukea teksteistä esiin erilaisia ympäristöllisiä ja ekologisia ideoita sekä pohtia niiden merkitystä ympäristöongelmien ratkomisessa.30 Toisaalta teos kirvoitti myös pisteliästä kritiikkiä. Muun muassa Dana Phillips moitti ekokriitikoita ekologisesta naiiviudesta ja harrastelijamaisuudesta ja varoitti paluusta realistiseen lukutapaan. Hän muistutti realismin olevan nimenomaan kaunokirjallinen tyylisuunta, jolla yleensä käsitellään yhteiskunnallisia kysymyksiä, eikä teoksen ekologisen todellisuussuhteen mittari. Phillips myös nälvi, etteivät hyvät aikeet ja avoin mieli luontoretkellä pätevöitä kirjallisuudentutkijoita tekemään ekologisia arvioita, kuten lukemisesta nauttiminen ei tee kenestäkään kirjallisuudentutkijaa.31 Ekokriittisessä kokonaiskatsauksessaan Ecocriticism (2004) kulttuurintutkija Greg Garrard linjaa, etteivät kirjallisuudentutkijat ole päteviä ekologisiin keskusteluihin, mutta heidän tulisi koetella tieteiden rajoja ja kiinnittää huomiota kaunokirjallisuuden luonnonkuvauksiin ja niissä luonnolle annettuihin ja tuotettuihin merkityksiin.32 Vaikka monet luonnon materiaalisuutta painottavat kirjallisuudentutkijat punoivat aluksi todellisuuden ja tiedon suhteellisuutta painottavasta jälkimodernista ajattelusta olkinuken, jonka jaloissa he raapivat tulitikkuja, ekokritiikki näyttää lopulta asettuvan enemmän jälkimodernismin jatkumoon kuin sen murtumaksi. Esimerkiksi Serpil Oppermann väittää useimpien ekokriitikkojen, Phillipsiä myöten, tulkinneen väärin jälkimodernistista ajattelua ja sekoittaneen sen äärimmäiseen suhteellisuusajatteluun. Hän muistuttaa, ettei jälkimodernistinen ajattelu suinkaan kiellä kielen ulkopuolista todellisuutta vaan ennen kaikkea kiinnittää huomion kieleen, esittämiseen ja siihen, että esittäminen on aina jossain määrin »väärin» esittämistä: inhimillinen tieto on aina sosiaalisesti ja historiallisesti määrittynyttä, eikä se edusta universaa22


© aulis nyqvist

timo k. mukka (1944–1973) on sotienjälkeisen murroskauden pohjoinen kirjailija, jonka esikoisteos Maa on syntinen laulu (1964) oli ilmestyessään kirjallinen sensaatio johtuen sen maakeskeisestä maailmankuvasta ja uskonnollisuuteen liittyvästä seksuaalisuudesta. Mukkaa on sittemmin luonnehdittu seksuaalimystikoksi ja pohjoisen luonnon kuvaajaksi, myyttiseksi luonnonneroksi. Toisaalta kirjailija on nähty radikaalina yhteiskuntakriitikkona. Kirjallisuudentutkija Toni Lahtinen esittelee väitöskirjassaan monelta kantilta ja yleistajuisesti Mukan valitettavan lyhyeksi jäänyttä elämää ja laajahkoa tuotantoa: Se on perehtynyt ja perusteellinen kirja kirjailijasta, joka syntyi väärään paikkaan ja siksi juuri niin oikeaan; niin kauan kuin Timo K. Mukan kaltaisia kirjailijoita luetaan, kirjallisuus ei kuole. Toni Lahtinen on aikaisemmin toimittanut muun muassa Mukan ennenjulkaisematonta tuotantoa sisältävän Näin hetki sitten ketun (2010) ja kirjekokoelman Annan sinun lukea tämänkin (2012).

www.wsoy.fi 86.2 ISBN 978-951-0-40492-8 Jäkälätyttö, Timo K. Mukka. Ateneumin taidemuseo. VTM / KKA / Hannu Pakarinen © Kuvasto Päällys Martti Ruokonen


Lahtinen, Toni: Maan höyryävässä sylissä (WSOY)