Bowen, James: Katukatti Bob (WSOY)

KATUKATTI

BOB Kissa joka muutti el채m채ni

JA M E S B OW E N

WSOY

James Bowen

KATUKATTI

BOB Kissa joka muutti elämäni SUOMENTANUT KIMMO PAUKKU

werner söderström osakeyhtiö helsinki

englanninkielinen alkuteos A Street Cat Named Bob Š James Bowen ja Garry Jenkins 2012 Suomenkielinen laitos Š Kimmo Paukku ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-40462-1 painettu eu:ssa

Bryn Foxille… ja jokaiselle joka on menettänyt ystävän

Sisällys 1 Kohtalotoverit 9 2 Toipumaan päin 22 3 Leikkaus 45 4 Menolippu 55 5 Huomion keskipiste 61 6 Mies ja hänen kissansa 76 7 Kaksi muskettisoturia 95 8 Suhteen virallistaminen 108 9 Kahlekuningas 115 10 Joulutunnelmissa 127 11 Väärä henkilöllisyys 136 12 Numero 683 152 13 Onnenpäivät 166 14 Huono vointi 174 15 Pahojen poikien lista 186 16 Enkelielämää 205 17 48 tuntia 214 18 Takaisin kotiin 226

6

19 Asemapäällikkö 241 20 Pitkä ilta 248 21 Bob, Big Issue -kissa 259 Kiitokset 266

7

1 Kohtalotoverit On eräs kuuluisa sanonta, jonka luin kerran jostain. Sen mukaan meille kaikille tarjoutuu toisia tilaisuuksia elämämme jokaisena päivänä. Tilaisuudet ovat saatavilla, mutta me emme vain yleensä tartu niihin.

Minä olen kuluttanut suuren osan elämästäni näyttääkseni tämän sanonnan toteen. Olen saanut runsaasti tilaisuuksia, joskus jopa päivittäin. En kuitenkaan pitkiin aikoihin käyttänyt niitä hyväkseni, kunnes alkukeväästä 2007 tilanne alkoi vihdoin muuttua. Ystävystyin silloin Bobin kanssa. Nyt kun muistelen näitä aikoja tarkemmin, minusta tuntuu, että kyseessä oli myös Bobin toinen tilaisuus.

Tapasin Bobin ensimmäisen kerran synkkänä torstai-­ iltana maaliskuussa. Sää oli Lontoossa yhä melko talvinen, ja ulkona oli purevan kylmä, etenkin silloin kun tuuli tuiversi Thamesin suunnasta. Sinä iltana oli jopa hieman pakkasta, minkä vuoksi palasin hiukan tavallista aikaisemmin uuteen tukiasuntooni Pohjois-Lontoon Tottenhamissa soitettuani kitaraa koko päivän Covent Gardenin kaduilla.

Kannoin olallani mustaa kitarakoteloa ja reppua, kuten 9

yleensäkin, mutta tällä kertaa mukanani oli myös ­lähin ystäväni Belle. Me olimme tapailleet joitakin vuosia sitten, mutta nyt olimme vain hyviä kavereita. Aikomuksenamme oli syödä halpaa intialaista noutoruokaa ja katsoa leffa pienestä mustavalkotelkkarista, jonka olin onnistunut löytämään kirpputorilta kulman takaa.

Kerrostalon hissi oli tuttuun tapaan epäkunnossa, joten me suuntasimme portaisiin valmiina raahustamaan ylös viidenteen kerrokseen.

Eteisen loisteputkivalaistus oli rikki ja pohjakerros osittain pimeyden vallassa, mutta kun menimme portaiden suuntaan, en voinut olla huomaamatta hämärässä kiiltävää silmäparia. Tajusin, mistä oli kyse, kun kuulin lempeän ja hieman haikean naukaisun.

Hivuttauduin lähemmäs ja näin eteiskäytävän hämyssä oranssinpunaisen kissan, joka oli käpertynyt erään asunnon kynnysmatolle.

Olen varttunut kissojen seurassa ja ollut aina melko heikkona niihin. Menin lähemmäs katsomaan tarkemmin ja panin merkille, että kissa oli kolli, uros.

En ollut nähnyt kissaa talossa aiemmin, mutta huomasin jo pimeässä, että siinä oli jotain erityistä, että sillä oli selvästikin luonnetta. Se ei ollut lainkaan pelokas, pikemminkin päinvastoin. Siinä oli hillittyä, tyynen rauhallista itse­ varmuutta. Se näytti olevan täysin kotonaan varjoissa, ja sen lujasta, uteliaasta ja älykkäästä katseesta saattoi lukea, että minä olin harhautunut sen reviirille. Oli aivan kuin se olisi sanonut: ”Kuka sinä muka olet ja mitä puuhaat täällä?”

En voinut vastustaa kiusausta vaan polvistuin esittelemään itseni.

10

”Hei, kaveri. Asutko täällä? En ole nähnyt sinua ennen”, sanoin.

Kissa vain katsoi minua sama valpas, hieman etäinen ilme naamallaan aivan kuin olisi yhä arvioinut minua.

Päätin silittää kissan kaulaa, koska halusin tehdä tuttavuutta, mutta halusin samalla tarkistaa, oliko kissalla panta tai jokin muu tunniste. Pimeässä oli vaikea nähdä yhtään mitään, mutta tajusin, että kissa oli pannaton, mikä antoi heti ymmärtää, että kyseessä oli kulkukissa. Niistä ei ole Lontoossa puutetta.

Kissa näytti nauttivan hellyydenosoituksista ja alkoi hieroa kylkeään kevyesti minua vasten. Silitin sitä vähän lisää ja tunsin, että sen karva oli huonossa kunnossa ja että turkissa oli siellä täällä paljaita läikkiä. Kissa oli selvästikin kunnon aterian tarpeessa. Ja kiehnäämisestä päätellen se kaipasi myös hellää huolenpitoa. ”Poikarukka taitaa olla koditon. Sillä ei ole pantaa, ja se on tosi laiha”, minä sanoin ja kohotin katseeni Belleen, joka odotti kärsivällisesti portaiden juuressa.

Hän tiesi, että olen perso kissoille. ”Ei, James, et voi ottaa sitä”, hän sanoi ja nyökkäsi kohti asunnon ovea, jonka ulkopuolella kissa istui. ”Ei se ole voinut vain harhailla sisään ja asettua siihen taloksi.

Se kuuluu varmasti tuon asunnon asukkaille. Se luultavasti odottaa, että omistajat tulevat kotiin ja päästävät sen sisään.”

Olin vastentahtoisesti samaa mieltä Bellen kanssa. En voinut noin vain napata kissaa kainalooni ja viedä sitä kotiin, vaikka kaikki merkit viittasivat siihen, että kissa oli koditon. Olin itsekin hädin tuskin ehtinyt muuttaa taloon 11

ja yritin yhä panna paikkoja järjestykseen. Mitä jos kissa tosiaan kuului alakerran asunnon omistajille? He tuskin katselisivat suopein silmin, jos joku korjaisi heidän lemmikkinsä parempaan talteen.

Ylimääräinen vastuu kissan hoidosta oli sitä paitsi viimeinen asia, jota juuri nyt kaipasin. Olin epäonnistunut muusikkona, päässyt vastikään eroon huumeista ja elin kädestä suuhun tukiasunnossa. Minulla oli täysi työ pitää huolta itsestäni.

Seuraavana aamuna, perjantaina, suuntasin alakertaan ja huomasin, että oranssi kolli istui edelleen samassa paikassa. Näytti siltä, ettei se ollut hievahtanutkaan viimeisen puolen vuorokauden aikana.

Laskeuduin jälleen toiselle polvelle ja silitin kissaa. Jälleen kerran oli selvää, että se piti silittämisestä. Kissa kehräsi tyytyväisenä ja nautti saamastaan huomiosta. Se ei ollut vielä oppinut luottamaan minuun täysin, mutta huomasin, että se piti minua mukavana kaverina.

Päivänvalossa näin, että se oli suurenmoinen eläin.

Sillä oli häkellyttävän kaunis naama, uskomattoman läpi­ tunkevat ja vihreät silmät, vaikka lähempi tarkastelu paljastikin, että se oli varmasti joutunut tappeluun tai onnettomuuteen, koska sen naamassa ja jaloissa oli naarmuja. Kuten olin edellisiltana arvellut, kissan turkki oli todella huonossa kunnossa. Se oli paikka paikoin ohut ja karhea, ja siinä oli ainakin puolisenkymmentä laikkua, 12

joissa erottui paljasta ihoa. Aloin nyt olla vilpittömän huolestunut kissasta, mutta huomautin itselleni uudestaan, että minulla oli enemmän kuin tarpeeksi työtä, jotta saisin omat asiani kuntoon. Niinpä päätin varsin vastentahtoisesti lähteä bussipysäkille, että pääsisin Tottenhamista Lontoon keskustaan ja Covent ­Gardeniin, missä yrittäisin taas ansaita muutaman punnan soittamalla kitaraa.

Kello oli melkein kymmenen, kun palasin illalla kotiin.

Menin heti käytävään, missä oranssi kissa oli ollut, mutta nyt siitä ei näkynyt jälkeäkään. Olin osittain pettynyt.

Olin ehtinyt vähän ihastua siihen. Mutta etupäässä olin kuitenkin helpottunut. Arvelin, että omistaja oli päästänyt kissan sisään, kun oli palannut sieltä missä ikinä olikaan ollut.

Mieleni mustui hiukan seuraavana päivänä, kun menin taas alas ja näin kissan vanhalla paikallaan. Nyt se oli vielä entistäkin surkeampi ja epäsiistimpi. Se näytti viluiselta ja nälkäiseltä ja tärisi hieman. ”Täällä sitä taas ollaan”, sanoin ja silitin kissaa. ”Et näytä kovin hyvältä tänään.”

Päätin koputtaa asunnon oveen. Ajattelin, että minun on pakko sanoa jotain. Jos kissa kuului asunnon omistajalle, sitä kohdeltiin selvästi kaltoin. Se tarvitsi syötävää ja juotavaa – ja luultavasti myös lääkärinhoitoa.

Ovelle ilmestyi mies. Hänellä oli ajamaton parta, t-paita 13

ja verryttelyhousut, ja hän näytti vasta heränneeltä, vaikka oli jo iltapäivä. ”Anteeksi, että häiritsen, mutta onko tuo kissa sinun?” minä kysyin.

Hetken aikaa mies katsoi minua aivan kuin olisin tärähtänyt. ”Mikä kissa?” hän sanoi ennen kuin laski katseensa ja näki oranssin kollin, joka oli käpertynyt keräksi kynnysmatolle. ”Ai. Ei ole”, mies sanoi ja kohautti harteitaan välinpitämättömästi. ”Ei sillä ole mitään tekemistä minun kanssani.” ”Se on ollut tuossa monta päivää”, sanoin ja sain vastaukseksi taas tyhjän katseen. ”Niinkö? Haistoi varmaan ruoan tuoksun tai jotain. Mutta ei sillä tosiaan ole mitään tekemistä minun kanssani.”

Sitten hän läimäytti oven kiinni.

Tein päätöksen saman tien. ”Okei, kaveri, sinä lähdet nyt minun mukaani”, sanoin ja kaivoin repustani keksipaketin, jota pidin mukanani voidakseni antaa herkkupaloja kissoille ja koirille, jotka tulivat usein lähettyville, kun soitin kadulla.

Rahisutin keksipakettia, ja kissa nousi heti jaloilleen ja lähti seuraamaan.

Huomasin, että se otti hieman epävarmoja askeleita ja liikutti toista takajalkaa kömpelösti, joten viiden kerrosvälin nousemiseen meni oma aikansa. Muutamaa minuuttia myöhemmin olimme kuitenkin mukavasti minun ­asunnossani.

Asunto oli rehellisesti sanottuna nuhjuinen. Television lisäksi minulla oli siellä vain kirpputorilta ostettu 14

sohva ja patja pienen makuuhuoneen nurkassa, kun taas avokeittiössä oli vain puoliksi toimiva jääkaappi, mikro­ aaltouuni, vedenkeitin ja leivänpaahdin. Liesi puuttui. Ainoat muut tavarat olivat minun kirjani, videoni ja ­turhat kamani.

Olen vähän taipuvainen keräilemään; poimin kadulta kaikenlaista tavaraa. Siihen aikaan huoneen yhdessä nurkassa oli rikkinäinen pysäköintimittari, toisessa taas rikkinäinen mallinukke cowboyhattu päässään. Eräs ystävä nimitti asuntoani kerran ”antiikkikaupaksi”, mutta kun kissa tutustui uuteen ympäristöönsä, se oli kiinnostunut ainoastaan keittiöstä.

Otin jääkaapista maitoa, kaadoin sitä teelautaselle ja lisäsin joukkoon hieman vettä. Tiedän, että maito voi olla pahaksi kissoille, sillä – päinvastoin kuin yleensä luullaan – monet kissat ovat tosiasiassa laktoosi-intolerantteja. Oranssi kolli latki kaiken maidon muutamassa sekunnissa.

Jääkaapissa oli jonkin verran tonnikalaa, joten lisäsin purkinloput muserrettujen keksien joukkoon ja tarjosin sekoitusta kissalle. Se hotki lautasen taas tyhjäksi. Ressukalla täytyy olla tosi kova nälkä, ajattelin.

Käytävän kylmyyden ja pimeyden jälkeen asunto oli kissalle silkkaa viiden tähden luksusta. Se näytti erittäin tyytyväiseltä päästyään sisään, ja nyt kun se oli saanut ruokaa, se suuntasi olohuoneen puolelle ja käpertyi lattialle lämpöpatterin viereen.

Istuskelin ja katselin kissaa tarkemmin ja olin aivan varma, että sen jalassa oli jotain vikaa. Ja totta tosiaan, kun menin istumaan lattialle kissan viereen ja ryhdyin 15

t­utkimaan sitä, huomasin oikean takajalan takaosassa ison ajoksen. Se oli suurikokoisen kulmahampaan kokoinen, minkä perusteella oli helppo päätellä, mitä oli tapahtunut. Kissan kimppuun oli luultavasti hyökännyt koira, tai ehkä kettu, joka oli upottanut hampaansa sen jalkaan ja pitänyt kiinni, kun se oli yrittänyt päästä pakoon. Sillä oli myös useita naarmuja: yksi naamassa lähellä silmää, monia muita ympäri vartaloa ja jalkoja.

Puhdistin haavan parhaani mukaan panemalla kissan kylpyammeeseen ja levittämällä alkoholitonta ihovoidetta haavan ympärille ja vaseliinia itse haavaan. Moni muu kissa olisi saanut aikaan varsinaisen kohtauksen, jos olisin yrittänyt hoitaa niitä näin, mutta oranssi kolli käyttäytyi mallikelpoisesti.

Se vietti melkein koko loppupäivän käpertyneenä paikkaan, josta oli jo nyt tullut sen suosikki, eli patterin viereen. Aina silloin tällöin se kuitenkin kuljeskeli ympäri asuntoa, loikki ilmaan ja raapi mitä sattui milloinkin löytämään. Se ei ollut aluksi kiinnittänyt huomiota nurkassa seisovaan mallinukkeen, mutta nyt nukke alkoi vetää sitä puoleensa kuin magneetti. Minua ei haitannut. Kissa saisi tehdä nukelle mitä hyvänsä.

Tiesin, että oranssit kollit voivat olla todella eloisia, ja panin merkille, että kissalla oli runsaasti patoutunutta energiaa. Kun menin silittämään sitä, se hyppäsi ilmaan ja alkoi käpälöidä minua. Yhdessä vaiheessa se innostui, raapi hurjasti ja melkein viilsi naarmun käteeni. ”Okei, kaveri, rauhoituhan nyt”, sanoin ja laskin kissan lattialle. Tiesin, että nuorista ja leikkaamattomista kolleista voi tulla erittäin vilkkaita. Aavistelin, että kissalla oli 16

vielä kaikki paikat tallella ja että se oli sukukypsässä iässä.

En voinut tietenkään olla varma, mutta tämäkin seikka vahvisti kalvavaa epäilystäni, että kyseessä oli katujen kasvatti tavallisen kotikissan sijaan.

Katsoin loppuillan televisiota, ja kissa loikoili kerällä patterin vieressä ilmeisen tyytyväisenä. Se liikahti aloiltaan vasta sitten, kun menin nukkumaan. Se nousi ja seurasi minua makuuhuoneeseen, missä se käpertyi palloksi jalkojeni viereen vuoteen laidalle.

Kun kuuntelin sen lempeää kehräystä pimeässä, ­minusta tuntui hyvältä, että se oli läsnä. Ajattelin, että ainakin minulla on seuraa. Siitä oli ollut viime aikoina kipeästi puutetta.

Sunnuntaiaamuna nousin kohtuullisen aikaisin ja päätin lähteä ulos katsomaan, jos sattuisin löytämään kissan omistajan. Tuumin, että joku on saattanut levittää etsintäkuulutuksia. Kopioituja julisteita kadonneista lemmikkieläimistä oli lähes aina lähiseudun lyhtypylväissä, ilmoitustauluilla ja jopa bussipysäkeillä. Kadonneita mirrejä näytti olevan niin paljon, että joskus minusta tuntui, että alueella toimi niitä sieppaava jengi.

Otin oranssin kollin mukaan siltä varalta, että löytäisin omistajan pian. Kiinnitin kissan kaulaan kengännauhoista tehdyn talutushihnan, jotta se pysyisi turvassa. Se käveli hangoittelematta vierelläni, kun laskeuduimme portaat ­talon pohjakerrokseen.

17

Ulkona se alkoi kuitenkin kiskoa hihnaa aivan kuin haluaisi lähteä johonkin tiettyyn suuntaan. Arvelin, että se halusi käydä asioillaan. Ja toden totta, kissa tassutteli naapuritalon vieressä kasvavien pensaiden saarekkeeseen ja katosi minuutiksi tai pariksi vastatakseen luonnon kutsuun. Sitten se tuli takaisin ja antoi minun panna talutushihnan taas ilomielin paikoilleen.

Sen täytyy tosiaan luottaa minuun, tuumin itsekseni.

Ajattelin heti, että minun täytyy olla kissan luottamuksen arvoinen ja yrittää olla avuksi.

Menin ensimmäisenä tapaamaan naista, joka asui kadun vastakkaisella puolella. Alueen asukkaat tiesivät, että hän piti huolta kissoista. Hän ruokki naapuruston kulkukissoja ja vei ne tarpeen vaatiessa leikattavaksi. Kun hän avasi oven, näin sisällä ainakin viisi kissaa. Luoja tietää, kuinka paljon enemmän niitä oli peremmällä. Ilmeisesti jokainen kissa monen kilometrin säteellä suuntasi hänen takapihalleen, koska tiesi, että se oli paras paikka saada vatsantäytettä. En tiennyt, miten hänellä oli varaa ruokkia ne kaikki.

Nainen katsoi oranssia kollia, ihastui siihen oitis ja tarjosi pientä herkkupalaa.

Hän oli todella ystävällinen mutta ei tiennyt, mistä kissa voisi olla peräisin. Hän ei ollut nähnyt sitä alueella aiemmin. ”Se on takuulla ilmestynyt jostain toisesta kaupunginosasta. En ihmettelisi yhtään, jos se on hylätty tänne”, hän sanoi ja lupasi pitää silmänsä ja korvansa auki siltä varalta, että saisi tietää jotain.

Minä aavistelin, että hän oli oikeassa. Kissa oli alkujaan jostain pitkän matkan päästä Tottenhamista.

18

Otin talutushihnan pois kissan kaulasta ihan vain kokei­lumielessä, koska halusin nähdä, tietäisikö kissa mihin suuntaan lähteä. Mutta kun kiertelimme ­kaduilla, kävi selväksi, ettei se ollut perillä olinpaikastaan. Se näytti olevan täysin eksyksissä. Se katsoi minua aivan kuin yrittäisi sanoa: ”En tiedä missä olen; haluan olla sinun­ kanssasi.”

Olimme ulkona muutaman tunnin. Eräässä vaiheessa kissa pujahti taas asioilleen pensaikkoon ja jätti minut kyselemään ohikulkijoilta, oliko se kenellekään tuttu. Sain vastaukseksi vain tyhjiä katseita ja olankohautuksia.

Oli selvää, että kissa ei halunnut jättää minua. Kun vaelsimme ympäri katuja, en voinut olla pohtimatta sen tarinaa: mistä se oli tullut ja millaista elämää se oli viettänyt ennen ilmestymistään kynnysmatolle kotitaloni alakertaan.

Olin melko varma, että kadun vastakkaisella puolella asuva ”kissatäti” oli osunut oikeaan ja että kissa oli ­ollut jonkin perheen lemmikki. Se oli komea otus, annettu luultavasti syntymäpäivä- tai joululahjaksi. Oranssit kollit saattavat olla hiukan hulluja ja pahempiakin, jos niitä ei leikata, kuten olin ehtinyt jo nähdä. Ne voivat olla myös erittäin dominoivia, huomattavasti enemmän kuin monet muut kissat. Minulla oli aavistus, että kun kissa oli muuttunut raisuksi ja vallattomaksi, sen hoitamisesta oli tullut hieman liian vaikeaa.

Kuvittelin mielessäni, kuinka perheen vanhemmat olivat sanoneet, että ”nyt saa riittää”, ja sen sijaan, että he olisivat vieneet kissan turvakotiin tai eläinsuojelu­ järjestö RSPCA:n hoiviin, he olivat panneet sen auton 19

t­ akapenkille, lähteneet ajelulle ja viskanneet sen kadulle tai tienvarteen.

Kissoilla on erinomainen suuntavaisto, mutta tämä kissa oli varmastikin päästetty vapaaksi kaukana kotoa,­ eikä se ollut osannut mennä takaisin. Tai ehkä se oli ­tajunnut, että koti oli sille huono, minkä vuoksi se oli päättänyt löytää itselleen uuden.

Toinen teoriani oli, että kissa oli kuulunut vanhalle ­ihmiselle, joka oli nukkunut pois.

Oli toki mahdollista, että totuus oli täysin toisenlainen. Kissaa ei ollut opetettu sisäsiistiksi, mikä oli painavin peruste sille, että kyseessä ei ollut kesy kotikissa. Toisaalta mitä paremmin kissaan tutustuin, sitä enemmän aloin kuitenkin uskoa, että se oli tottunut yhden, tietyn ihmisen seuraan. Se tuntui ripustautuvan niihin, joiden arveli huolehtivan siitä. Juuri niin se oli tehnyt minun kanssani.

Tärkein vihje kissan menneisyydestä oli kuitenkin sen häijyn näköinen haava. Se oli taatusti syntynyt tappelussa.

Haavasta vuoti mätää, joten kissa oli saanut sen muutamaa päivää tai ehkä jopa viikkoa aikaisemmin. Siksi mieleeni tuli vielä kolmas vaihtoehto.

Lontoossa on aina ollut runsaasti kulkukissoja, jotka vaeltelevat kaduilla ja tulevat toimeen ruoantähteiden ja satunnaisten ihmisten vieraanvaraisuuden turvin. Viisitai kuusisataa vuotta sitten Cityn Gresham Streetin sekä Clerkenwell Greenin ja Drury Lanen kaltaiset paikat tunnettiin ”kissakatuina”, sillä ne suorastaan vilisivät kissoja.

Kulkukissat ovat kaupungin hylkytavaraa, ja ne kiertelevät ympäriinsä taistellen eloonjäämisestään päivä kerrallaan.

20

Monet niistä ovat samanlaisia kuin löytämäni oranssi kolli: hieman rähjäisiä, rikkonaisia otuksia.

Ehkä se oli huomannut, että minä olen sen hengen­ heimolainen.

21

2 Toipumaan päin Olen viettänyt aikaa kissojen seurassa lapsuudestani lähtien ja uskon, että tiedän niistä melko paljon. Meillä oli perheessä useita siamilaisia, kun olin pieni, ja muistan, että jossain vaiheessa meillä oli myös kaunis kilpikonnakuvioinen kissa. Muistoni niistä jokaisesta ovat pääasiassa lämpimiä, mutta taitaa olla väistämätöntä, että kaikkein kirkkain muistikuvani on samalla myös surullisin.

Vartuin Englannissa ja Australiassa, ja jonkin aikaa me asuimme länsiaustralialaisella esikaupunkialueella ­nimeltä Craigie. Siihen aikaan meillä oli suloinen, valkoinen, pörröinen kissanpentu. En enää muista, mistä se oli peräisin, mutta minulla on sellainen tuntu, että se oli saatu paikalliselta maanviljelijältä. Oli miten oli, kissanpennun koti oli ollut kamala. Jostain syystä sille ei ollut tehty pentutarkastusta ennen kuin se oli luovutettu meille. Kävi ilmi, että pieni raasu oli täynnä kirppuja.

Tilanne ei selvinnyt meille heti alussa. Ongelmana oli pennun valkoinen turkki, joka oli niin paksu, että kirppuja kuhisi sen uumenissa kenenkään tietämättä. Kirput ovat tietysti loisia. Ne riistävät elämän muilta eläimiltä voidak22

Lontoolainen katusoittaja löysi uuden suunnan elämälleen Bob-kissan avulla Ympäri maailmaa ihmisiä liikuttanut tositarina ihmisen ja eläimen ystävyydestä ja toivon mahdollisuudesta

Kun James Bowen eräänä iltana tuli kotiin tavanomaiselta katusoittokeikaltaan, hänen talonsa alakerran rappukäytävässä istui oranssinpunainen, huonossa kunnossa oleva kissa. Kissa lyöttäytyi Jamesin seuraan eikä halunnut lähteä mihinkään. James epäröi ottaa vastuuta kissasta, metadonihoidossa olevana entisenä huumeiden käyttäjänä hän hädin tuskin pystyi huolehtimaan itsestään. Mutta hoitaessaan kissaa James alkoi itsekin voida paremmin, ja fantastinen Bob muutti lopulta molempien elämän parempaan suuntaan.

www.wsoy.fi 30.1 ISBN 978-951-0-40462-1