Issuu on Google+


jaana seppänen

iltapäivä Esseitä kohtalosta ja ikävän hetkistä

Werner Söderström osakeyhtiö helsinki


kiitos Alfred Kordelinin Säätiö, wsoy:n Kirjallisuussäätiö, Kirjastoapurahalautakunta © jaana seppänen ja wsoy 2014 isbn 978-951-0-40388-4 painettu eu:ssa


Veljelleni


»Taukoamatta se kulkee ohitse tankojen, silmät niin väsyneinä – katse häilyen kuin olisi olemassa vain tuhat tankoa ja takaa tangon tuhannen puuttuisi maailma.» Rainer Maria Rilke: Pantteri (Der Panther), suom. Eve Kuismin.

»On syksy ja kirkas taivas ja iltapäivä...» friedrich nie tzsche:

Näin puhui Zarathustra (Also sprach Zarathustra), II, Onnellisten saaret, suom. J. A. Hollo.


Sisällys Alkusanat 11 i Aurinkoinen Tuonela  17 Auringonkukat 33

Kuin pilvi housuissa  42

Kuka pelkää T.  S. Eliotia  50

Kohtalon värit – huomioita Krzysztof Kieślowskin elokuvasta  62

Katharsista odotellessa  77

Säädytön murhenäytelmä – La faute à Flaubert?  91

ii Ouagadougou – Fatalistin iltapäivä  103 Napolin fatalismia  128

Rooma – ihmisvihaajan iltapäivä  134 Oostende – vaikenijan iltapäivä  157 Skandaali 172 Viitteet 178

Kirjallisuutta 184 Elokuvia 188

Henkilöhakemisto 189


Alkusanat

K

ohtalokkaimpia taideteoksia ovat sellaiset, joiden totuuden nielaisee esteettiseen makeanhimoonsa – ja se alkaakin vaikuttaa kuin myrkky. Esimerkiksi kun roomalaisen raitiovaunun hiostavassa tungoksessa tulee yhtäkkiä tietoiseksi omasta ilmeestään; sana tuntuu niin painavalta, että sen lausuu itselleen puoliääneen ja silloin välähtää: tätähän ranskalainen kirjai­ lija Céline ennusti minulle jo vuonna 1932! »TURHA huijata itseään, ihmisillä ei ole mitään sanottavaa toisilleen, kaikki puhuvat vain omista murheistaan, mitenkäs muutenkaan. (…) Tässä leikissä tulee vanhetessaan yhä rumemmaksi ja inhottavammaksi eikä murhettaan, tappiotaan voi enää edes kätkeä, niin että koko naama on lopulta yhtä ja samaa likaista irvistystä jonka nousu mahasta kasvoihin kestää pari–kolmekymmentä vuotta tai vähän enemmän.»1 Taide on kohtalokasta, sillä se on kaunista ja puhuu totta. Taide on liekehtivä enkeli, joka tulee tervehtimään yksinäistä. Se ei välitä siitä, että ihminen palaa poroksi. ***

11


Kirjoitin ensimmäisessä esseekokoelmassani (Carmenin silmät, 2011) teemoista, joiden taustalla halusin kuuluvan vapauden muuttuvan äänen; se oli tuskin havaittavaa kohinaa, kärrynpyörien ratinaa. Joskus se äityi oopperaksi, mutta vain hetkeksi. Sen saattoi myös kuvitella näkevänsä käännähtämällä äkisti peiliin. Vapauden ajatteleminen piirsi väistämättä esiin sen vastinparia: Kohtaloa. Sen taas voi aistia jonkinlaisena jatkuvana matalataajuisena jyminänä todellisuuden takana. Kaikilla on jonkinlainen liitto kohtalon kanssa. Sen vastustaminenkin on sen tunnustamista – aivan samoin kuin ateistin asenne on uskon tunnustamista tunnustamalla se viholliseksi. Mitä sanomme kun jotakin vakavaa on tapahtunut: Olisiko tämä voitu välttää? Miksi tämä tapahtui? Missä kohtaa asiat alkoivat mennä väärään suuntaan? Kohtalo on vähintään läsnä sen suuren ja möhkälemäisen kysymyksen varjona, jonka ihminen joutuu kriisitilanteessa asettamaan osallisuudestaan ja vastuustaan tapahtuneeseen. Kylmyyttä hohkaavana varjona. Positiivisesti ajattelevien ihmisten mielestä kohtalo on omissa käsissämme. He pitävät ylimielisenä ajatusta, että jonkun kohtalon voisi nähdä etukäteen. Ei ehkä voikaan, mutta he eivät selvästikään tunne sitä väsymystä, jota ihmiselämien, myös omansa, seuraaminen aiheuttaa. Kohtalosta tietoiseksi tuleminen pakottaa vaikenemaan silloin kun puhumisen tarve pahiten polttaa sisuksia – ja se uuvuttaa ja sairastuttaa. Mielessäni on usein sana vääjäämätön. Olen miettinyt, miksi vaikkapa Heinrich Böll romaanissaan Nainen ryhmäkuvassa tai Franz Kafka Oikeusjutussa kuvaavat 12


idioottimaisuuksista kasautuvaa vääjäämättömyyttä, jonka alle ihminen hukkuu. Koneistoa, jonka rattaissa yksilö rusentuu. Varmaankin siksi että näin ihmiset rakentavat itselleen ja toisilleen »kohtaloita». Pahinta on kun ihminen ei kykene näkemään mahdollisuuksia vapautua. Traagista on kun hän osallistuu oman tuhonsa valmisteluun. Kun tällaista rakentamista seuraa sydän syrjällään, ei hirvittävään voimattomuuden tunteeseen auta, ainakaan minulla, mikään muu kuin ajatus Kohtalosta, joka on meidän rakennelmiamme suurempi, ennustamaton. Olin pyöritellyt näitä otteestani tämän tästä lipeäviä ajatuksia jo hyvän aikaa kun eteeni lipui Imre Kertészin pienoisromaani Kohtalottomuus. Mikä merkillinen nimi! Romaanin olemassaolo todisti, että vastakohdasta, kohtalosta, voi siis puhua ja siinä on jopa järkeä. Kohtaloa, niin kuin monia suuria kysymyksiä, saattoi lähestyä reunoja pitkin tai kokonaan negaation kautta – apofaattisesti. Minusta tuntuu että se on oikeastaan metodi vailla vertaa, sillä kaikki tärkeä pakenee suoraa tarttumista. Maailma annetaan meille, Heideggerin mukaan, mielialan kautta, jota voi kuvata ihmisen ja maailman välissä olevana pakollisena virityksenä. Mielialaa ei voi mitenkään poistaa, sen voi vain korvata toisella. Kun puhun kohtalosta, tarkoitan oikeastaan tällaista viritystä. Jos sitä ajattelee yleisvalaistuksena, se on iltapäivän hiipumaan valmistuvaa valoa. Aamu ei kykene näkemään iltaa. Päiväkään ei ehdi suoda ajatusta yölle. Vasta iltapäivällä voi tulla tietoisek13


si kaaresta, jota aurinko on taivaalla tekemässä. Vasta silloin voi kunnolla tuntea päivän lämmön, kun illan vii­leys on painautumassa sitä vasten. Hiipuvassa valossa pääsee ikävyys asettumaan taloksi. Joskus toivokin hiipuu, ja pimeys joka seuraa, on vihaa ihmisiä kohtaan, jotka eivät osaa juhlia ja rakastaa silloin kun sen aika on. ***

Olen käyttänyt tässä kokoelmassa osia aikaisemmin Särössä, Kerberoksessa ja Nuoressa Voimassa julkaistuista teksteistäni, koska ne ovat – hiukan tiedottomammin kylläkin – kierrelleet samojen teemojen ympärillä. Kun jokin aikaisemmin ilmaistu »totuus» näytti minusta korskean siloiselta, löin siltä silmän mustaksi. Ihmisen totuudet eivät voi muuta kuin ryömiä murjottuina ja polvet veri­naarmuilla. Varoitus: Esseet sisältävät juonipaljastuksia! Calella, Katalonia, 20. syyskuuta 2013

14


I


Aurinkoinen Tuonela ”Pitkäveteisyys on pelon kärsivällisyyttä. Se ei suinkaan halua liioitella.” HERTA MÜLLER:

Hengityskeinu (Atemscheukel), suom. Jukka-Pekka Pajunen

L

apsena en tiennyt mitään ikävämpää kuin iltapäivän hetket, jona aikuiset kävivät päivällislevolle. Pölyhiukkaset leijuivat tukahduttavassa ilmassa. Auringosta ei äkkiä ollut mitään iloa, se paistoi turhaan pitsiverhojen takaa hiljentyneeseen saliin. Sohvatyynyjen ristipisto-orvokit nostivat nuutuneita päitään ja vaipuivat takaisin turtumukseen. Kellon raksutus ja joka puolen tunnin päästä kuuluva pompotus muuttuivat pilkaksi. Makuuhuoneen pitsipeitteen nyppylät olivat kuin loputon rivi pikkaraisia hautakiviä; niitä pitkin ve­teli kyllästynyt sormi edestakaisin yrittäen tappaa ikävyyttä, jota seinällä olevan maalauksen koiranpennutkin surivat. Maailma oli kuollut. Joitakin aikoja sitten aloin sanoa erityisen usein, etten ikävysty koskaan. Ikävystyminen oli minusta paitsi lah17


jattomuutta ja pinnallisuutta, myös kiittämättömyyttä maailman kauneutta ja rikkautta kohtaan. Synti. Niin se on nähty jo keskiajalta saakka. Huokaileva tympeys eli acedia oli erityisesti munkkien vihollinen, sen toi muassaan daemon meridianus, keskipäivän paholainen. Voi kuvitella, että munkeille kuuliaisuustoimien alituinen toistaminen onkin joskus lamaannuttavan ikävää ja yksinäistä. Ei Jumalalla ole aikaa olla koko ajan puhekumppanina. Tällaisilla Herramme kauniin maailman halveksijoilla on Helvetissä aivan oma paikkansa: rehevöitynyt mutapohjainen lampi. Vergilius sanoo seitsemännessä laulussa oppilapselleen Dantelle, että veden alla on hengittäviä ihmisiä, ja kertoo näyttäen pintaan nousevia kuplia: Mutaan juuttuneina puhuvat: »Ikävässä kävimme kautta maailman, jota aurinko ilahduttaa, sisällämme kantaen surun sumua: nyt loassa podemme ikäväämme.» Tätä virttä kurlaavat vain kurkut kokonaista sanaa eivät saata sanoa.2

Sitten se tuli. Lyhyt tappava hetki. Poikkeuksellisen intensiivinen tila, joka näytti aivan uuden siivun maailmasta. Tunne oli hiukan samanlainen kuin vuosia aikaisemmin kun yhtäkkiä, katsellessani ehkä seitsemättä kertaa maailman parasta komediaa Piukat paikat tulin ajatelleeksi, että tämä saattaisi jäädä viimeiseksi. Etten enää koskaan näkisi Marilynin suloista eksyneisyyttä, hänen mautonta rinnat paljastavaa pukuaan ja pyörivää taka18


puoltaan. Se kutisti minun kuolevaisen hetkeni maailmassa niin äärettömän vähäiseksi, että muserruin täysin. Muistan että katsoin silloin ulos ikkunasta tyhjälle kadulle. Jäljen se jättää: luisten sormien tekemän mustelman käsivarteen. Olisi kuitenkin puberteettisen pateettista jäädä jauhamaan tällaisia. Ja vaarallista. Kunnes sitten, niin kuin toisinaan kohtalonomaisesti tuntuu käyvän, mitättömästä melodianpätkästä kasvaa sinfoninen teema, ja löydän kirjastosta kirjan nimeltä Ikävystymisen filosofiaa.3 Tunnistan oman ikävystymiseni eksistentiaaliseksi, ei kyllästyneisyydeksi, ei tilanteesta johtuvaksi odotuspitkästymiseksi, mutta luovaa potentiaalia siinä kyllä saattaa olla. Heidegger sanoo että »ikävystyminen ikävystyy» – kyllä, tilanteesta on jollakin tavoin itse kokonaan poissa. ***

Olin tehnyt paljon ajatustyötä. Aioin tuon lauseen jälkeen jatkaa suoraa päätä siihen, mitä tapahtui, mutta huomaankin, että on ensin valotettava sitä, mikä niin sanotussa ajatustyössä eli kirjoittamisessa on erikoista muuhun työhön verrattuna. Lainaan kotijumalaani Kierkegaardia, joka ilmaisee loistavasti kirjoittamisen skitsofrenian: »Mitä on olla kirjailija? Se on oman elämänsä, oman henkilökohtaisen todellisuutensa elämistä aivan toisenlaisten kategorioiden alaisena kuin ne, joista kirjoittaa, se on sulautumista ihanteeseen pelkästään 19


mielikuvituksen tasolla, niin että oma oleminen on enemmän tai vähemmän ivamukaelma siitä, mitä kirjoittamalla ilmaisee, ja omasta itseydestä.»4 Tämän minä allekirjoitan. Oman henkilökohtaisen todellisuuden eläminen muuttuu ja kirjoittaminen on suostumista tähän muutokseen. Muutos on vähittäinen, se tuntuu sitä voimakkaampana mitä suuremman merkityksen esteettiset seikat saavat. Kauneuden juh­liessa, oman elämän groteskius korostuu ja kaikki väärä paljastuu koko alastomuudessaan. Iljettävyyteen ei lahjaton eläjä keksi mitään muuta pakotietä kuin kirjoittamisen, koska kauneus on (hänellekin) ikuinen lupaus. Sitä paitsi silloin kun kauneutta ei enää näe, ollaan vaarallisilla vesillä. Tuntuu siltä, että juuri tuo kitka, joka syntyy kirjoittamisen ja maailman välillä kun omaa itseään käyttää säälimättä ajattelun materiaalina, altistaa myös kammottavalle ikävystymiselle. Kitka joka saa olon kipinöimään kirjoittaessa. Kiihko jolla on päästävä rakastelemaan ammoin eläneiden pariisilaisten kultakalojen tai erään pölyisen, narisevan parketin kanssa. Koko ihmiskuntaa koskevan suurisuuntaisen mission siintäminen ja siihen aina liittyvät vainoharhat. Mitä helvettiä?! Kylmää kalkkunaa tulee eteen kun todellisuutta ei yhtäkkiä saakaan verenkiertoonsa. Puuttuu se, mitä on tottunut nauttimaan päivittäin. Puuttuu jokapäiväinen leipä. Siksikin me sitä rukoilemme. Jatkan kertomustani: Nousin tietokoneen äärestä, menin keittiöön, avasin jääkaapin oven ja jäin neuvottomana toljottamaan hyllyjä. Ruoanlaitto ei innostanutkaan, joten suljin oven ja olin menossa takaisin olohuoneeseen. 20


Katsoin halliin päin: möhkälemäinen lamppu, itämainen matto, hämäryys. Tämä ei ollut minun kotini, se ei ollut ihmisasumuksen tila, ei edes tila. Lyhyesti: se oli käsittämätöntä, se ei ollut mitään. Katselin esineitä, kuin pyytäen niiltä jonkinlaista merkkiä, jotakin johon voisin kiinnittää oman minäni. Rukoilin että tämä mööpeleiden kauhea vieraus muuttuisi taas minun kodikseni. Aikaa ei ollut, kaikki pysähtyi. Ja omituisinta oli se, että jollakin tavalla tiesin, että minun odotettiin jatkavan elämää tässä yleisessä kuolemassa. Elämä minussa taas oli sillä hetkellä vain kalpea kauhun aavistus, mutta siihen minä tartuin. Ikävystymisen mahdollisuus oli niin järkyttävä ajatus, että se sai minut menemään heti takaisin jääkaapille, ottamaan sieltä koneellisesti ruokatarpeita ja ryhtymään kiltisti appeen laatimiseen. Lisäksi pohjattoman ikävän tunteeseen liittyi jonkinlainen ajatus petoksen uhriksi joutumisesta. Ja heti perään ajatuksen korjausliike: Olin pettänyt itse itseni, olin ollut liian itsevarma, liian itseriittoinen. Ikävystyminen ei ollut rangaistus, se oli enemmän: maailman korjausliike – Nemesis. Ihmisen elämä on enimmäkseen odotusta, vaikkemme sitä aina tajuakaan. Istumme rautatiesalissa, ja kun kaikki on hyvin, tulee junia keskeytymättä ja ne vievät jonnekin. Tai sitten niissä on lasteittain ajateltavaa. Ikävää tai hauskaa, joka tapauksessa lastit on purettava. Minussa eli ilo siitäkin, että tiesin junan saapuvan aina ajallaan. Ja sitten: tyhjentynyt asema, pysähtynyt kello, iltapäivän varjot (ajattelen Giorgio de Chiricon maalauksia). Pascal sanoi, että ihmisen kurjuus on siinä, ettei hän 21


kykene istumaan toimettomana tyhjässä huoneessa. Ihminen ei kykene sietämään ikävystymistä. ***

Ehkä lapsuuden pitkäveteiset tunnit eivät olekaan niin vähäpätöinen asia. Teema alkaa kasvaa jo siellä. Jollakin tavalla ikävyys tuntui johtuvan aikuisten toimista – kuin he olisivat yhtäkkiä piilottaneet maailman; se tuntui totaa­ liselta, ei purettavissa olevalta. Ainahan rangaistukset, muiden yhteydestä pois sulkemiset, johtuivat aikuisista, mutta kasvoivat sitten omaksi yksinäisyyden teemakseen. Lapsi on virittynyt jokaiseen hetkeen niin, että se on toimintaa. Aikuisten nokkaunet vaativat hiljaisuutta. Ei voi kolistella, ei puhua kovaan ääneen. Elämän lakkaaminen ympärillä sammuttaa lampun keskellä kirkasta päivää ja käskee nukkua. Ikävystymisessä on ympäristön hiljaista väkivaltaa. Mahdollisuuksien pois sulkemisessa on jo idullaan kuoleman ajatus. Sehän ihmisessä hiljalleen alkaa kasvaa ja saada muotoa; lopulta sille vahvistuu nimikin: Elämä. Sen voi lyödä paskaisena rättinä jonkun naamaan – sitä sattuu repivissä riidoissa puolisoiden kesken. Sen mitä siitä jää jäljelle voi ottaa omahoitajan kanssa esille – tuon muistin ja unohduksen rasian – sitten joskus jos pääsee palvelutalon maanpäälliseen Shangrilahan. Olen muuten monta kertaa lopettanut Ivan Gontša­ rovin romaanin Oblomov lukemisen siihen, missä päähenkilö kertoo lapsuudestaan. Kirjasta tulee siinä kohtaa ensin ahdistava ja hyvin nopeasti hirvittävän tylsä. Hyy22



Seppänen, Jaana: Iltapäivä (WSOY)