Page 1

W SOY

Katja Kaukonen


Katja Kaukonen

KOHINA

Werner Söder ström Osakeyhtiö – Helsinki


Kiitos Kirjallisuuden edistämiskeskus Suomalais-ruotsalainen kulttuurirahasto Taiteen keskustoimikunta WSOY:n kirjallisuussäätiö

arkkitehti Kari Hiltunen Anna, Anna-Riikka ja Samuli

© katja kaukonen 2014 isbn 978-951-0- 40379-2 painetttu EU:ssa 2014


Rotille, myyrille ja lumikoille


”He was a most peculiar man. He lived all alone within a house, within a room, within himself, a most peculiar man. He had no friends, he seldom spoke and no one in turn ever spoke to him, ’cause he wasn’t friendly and he didn’t care and he wasn’t like them. Oh, no! He was a most peculiar man. He died last Saturday. He turned on the gas and he went to sleep with the windows closed so he’d never wake up to his silent world and his tiny room –” Paul Simon: ”A Most Peculiar Man”. The Paul Simon Songbook. 1965.


”Kohinaa ei kukaan lähetä, se johtuu vastaanottimessa itsessään syntyvästä kohinasta ja myös luonnon omasta kohinataustasta, kaikista lämpimistä pinnoista emittoituvasta sähkömagneettisesta säteilystä, alkuräjähdyksestä ja auringossa tapahtuvista purkauksista.”


L

okakuu. Isä makasi kuolleena lokkien täplittämällä asfaltilla. Minä ehdin sisäpihalle ensimmäisenä mutta en voinut tehdä enää mitään. Ruumiinavausraportti paljasti, ettei isä ollut syönyt moneen päivään. Jääkaapista löytyi hapantunut maito ja Brita-leivoksia avaamattomassa pahvilaatikossa. Vaikka välitön kuolinsyy ei ollut nälkiintyminen, siihen isä menehtyi. Tosin kyse ei ollut ruoasta vaan rakkaudettomuudesta.

9


SYYSKUU

”Kohtalaista tuulta 6–7 m/s. Pienet oksat heiluvat. Tuuli nostaa maasta pölyä ja irtonaisia paperin palasia. Merellä pitkähköjä aaltoja ja vaahtopäitä, jotka kohahtelevat.”


V

arhain aamulla huomasin, että portailla oli kirje. En arvannut, että saareen tuodaan postia, laatikkoa ei ollut missään. Se oli yksi syy, miksi olin tänne tullut. Saisin olla rauhassa kaiken ulkopuolella. Niin luulin. Pitelin kirjettä kädessäni. Ohutta vaaleankeltaista paperia. Kuoressa oli nimeni, osoitteen päälle oli liimattu tarra, jossa luki uusi osoite. Sen vieressä oleva leima kertoi, että asiasta oli tehty osoiteselvitys. Oikeassa yläkulmassa oli postimerkki, pariton määrä lintuja lensi parvessa. Kirje oli kostunut, ehkä se oli tuotu jo eilen. Olin saapunut muutama päivä sitten ja yhä hyvin uupunut, saatoin helposti nukkua kokonaisen vuorokauden. Käsittääkseni se oli tavallista tällaisissa tapauksissa. Vein kirjeen mukanani sisälle ja istuin ikkunan viereen lukemaan. Käsiala oli hätäistä ja taipui jyrkästi vasemmalle. Viestissä tivattiin, miksen ollut tullut. Kirjeen lähettäjä oli odottanut kauan. Olin pettänyt lupaukseni, hän oli pettynyt minuun ja halusi selityksen. Hän oli erehtynyt henkilöstä. Tällaista tapahtui maailmassa, jossa piti nimetä asioita ja ääretön määrä vaihtoehtoja oli mahdottomuus: samannimiset lankesivat yhteen. Sellainen minäkin olin ja vastoin tahtoani osallisena draamaan, tunnekuohuihin ja suunnitelmien peruuntumiseen. Kirjeen lopussa oli naisen nimi. Arvasin. Naisilla oli tapana liioitella asioita. Olin pahoillani tuottamastani tuskasta mutta haluton alkamaan selvitellä väärinkäsitystä. Totta oli tämä: Ikkunan edessä aukeni maisema. Puut seisoivat syksyisessä päivässä, taustalla näkyi tasaisen harmaa, kohtalaisen tyyni meri, taivas oli pilvinen ja enteili sadetta. Ja täällä talon narinat, sen kivulias vanha keho. Talon suojissa minä, syvästi uupunut ihminen joutava kirje kädessäni. 13


Halusin vain levätä. Muistojen aika tulisi myöhemmin. Ehkä sitten, kun myrskyäisi rajusti, fyysisen loukkaantumisen vaara olisi todellinen ja minun olisi paras pysytellä sisätiloissa.

14


N

äkyvyys oli huono, kuten usein syysaamuina, mutta se ei haitannut minua. En ollut tullut tänne maisemien takia enkä muutenkaan halunnut tähyillä kauas, tuskin minusta olisi ollut siihen vielä. Kyykin merenrannassa ja pesin kas­voja kylmällä vedellä. Päätin ottaa tämän jokapäiväiseksi rituaaliksi, tuollaiset askareet olivat kuulemma tärkeitä. Kirjettä en halunnut ajatella. En, vaikka teksti oli osoitettu henkilölle, jolla oli minun nimeni. Vaikka olisin voinut ilmoittaa, etten ole se, joksi minua luultiin. Vesi valui sormien lävitse yön jäljiltä märkään maahan. Pyyhin kasvoni hihansuuhun ja nousin ylös. Pohjoisesta tuuli kylmästi. Halusin palella ja hikoilla, tuntea kipua ja nälkää, itkeä ja nauraa. Kylmä vesi sai veren kiertämään. Nyt oli hyvä lähteä pitkälle kävelylle. Tutustuisin maisemaan, johon aioin asettautua ja jonka antaisin asettautua itseeni. Uusi elämäni olisi ennen kaikkea aistimista ja rekisteröimistä. Käänsin selkäni merelle ja annoin tuulen puhaltaa. Jännitin lihaksiani, en kompuroisi. Minua ympäröi menneisyyden kokemuksista ja tulevaisuuden toiveista puhdas miljöö. Tässä seisoin, hengitin ja otin kaiken omakseni. Olin saapunut saarelle vasta syksyllä, vaikka olisin voinut tulla jo aikaisemmin. ”Loppukesä oli kaunis. Kävi sääliksi tyhjää taloa”, sanoi Tage, rehdin oloinen mies, joka toi minut tänne veneellään, ojensi talon avaimen ja lupasi hoitaa asioitani. En kertonut hänelle, etten halunnut aurinkoa enkä hellepäiviä, en tuijottelua ikkunasta enkä lomailuun liittyvää sään ennakointia. Tässä vuodenajassa ei ollut arvailemista: kaikki oli selkeää ja karua, maisema riisuutui vauhdilla, ja minä näin ympärilläni olennaisen, tiheän preesensin. 15


Alkoi sataa. Kaatamalla. Meri velloi, maisema oli kauttaaltaan harmaa. Liukastelin rantakivillä. En ollut tottunut kulkemaan luonnossa enkä muhkuraisessa maastossa, vaikka elämäni olikin ollut pelkkää epätasapainoa. Täällä oli vaarallista. Kiirehdin takaisin talolle. Riisuin kuraiset kenkäni, villapuseroni oli märkä ja haisi ummehtuneelta, olisi pitänyt olla takki päällä. Kirosin ja palelin. Mikään ei mennyt niin kuin olin suunnitellut. Minut pakotettiin seinien sisään.

16


T

aloni oli, mikä oli. Katto ja seinät antoivat välttämättömän suojan, muuta talo ei tarjonnut. Valo saapui ainoasta ikkunasta hetkellisenä kapeana juovana, ei lämmittänyt eikä valaissut nurkkia. Käväisi vain velvollisuudentunnosta. Nyt ei sitäkään pilkahdusta. Talossa oli liikaa seinää, ja joku oli muuttanut oven paikan. Alkuperäinen oli sänkyni vieressä, talon takaosassa pohjoiseen, kohti metsää. Oven päälle oli ripustettu ryijy, öisin tunsin sen alta puhaltavan viiman. Sitten nämä muut vähät tavarat: sänky, pöytä, kolme tuolia, joista kaksi huteraa, nostaisin ne syrjään, vanha putkiradio, jokunen välttämätön astia, kolme kuppia, joista yhdessä pitkä särö, siitä piti hankkiutua eroon. En kaivannut elämääni mitään rikkonaista. Täällä ei ollut juuri mitään, ja silti minulla oli kaikki tarpeellinen. Matkalaukku, yksi vaatekerta päälläni, kaksi kaapissa. Popliini­takki porstuan naulassa, jalassa villasukat ja maihinnousukengät. Villasukat olivat järkevä valinta, popliinitakki ei ollut. Saaressa pukeudutaan anorakkiin, sään mukaisesti, ei popliinitakkiin, kaupunkivaatteeseen. Niinkö kiire minulla oli ollut lähteä tänne, etten muuta ymmärtänyt pakata? Naurettava näky. Isä oli pukenut minut kouluun samaan tapaan, ei piittannut urheilutunneista, maastoretkistä eikä opettajien hienovaraisista vihjailuista, ei myöhemmin edes käskyistä. Ehkä hän unohti, että olin lapsi. Luuli lähettävänsä minut aamuisin töihin toimistoon. Odotti, koska maksaisin osuuteni vuokrasta. Kuoli pois, kun tajusi tulleensa huijatuksi. Ehkä siksi kuljin täällä tuo naurettava takki ylläni. Oli päällä edes kuvitellun aikuisuuden turva. Entä maihinnousukengät? Hieman mautonta, ehkä, kun otti huomioon, miten tarkka äitini oli ollut pukeutumisesta. Jalki17


neet olisi voinut tulkita riitasoinnuksi tai protestiksi, jos olisin ollut teini-ikäinen. En ollut – äiti oli ollut perheen ainut teini – mutta maihin minä olin niillä kengillä noussut ilman kenenkään apua. Näissä olosuhteissa se ei ollut mikään itsestäänselvyys. En ollut itse hankkinut noita kenkiä. Ne oli ojentanut minulle Mozart-tyttö, joka halusi raikastaa vaatimatonta ulkonäköäni. Piti kantaa päällä egoa nostattavia elementtejä, hän sanoi. Sain naisilta usein kalliita lahjoja. Jotakin he tuntuivat hyvittelevän. Niin, naisissa oli yksi hyvä puoli: he olivat solidaarisia ja paikkasivat toinen toistensa virheitä, aistivat minussa ensinäkemältä eriasteisia laiminlyöntejä. Asteikolla neljästä kymmeneen olin kymmenen miinus, oikein otollinen hoivattava. En silti kaivannut heidän äidillisiä yrityksiään. En halunnut muuttua, olin tyytyväinen näin. ”Muutos on aina energiaa vaativa ponnistus ja riski”, sanoi lääkärini, joka pukeutui hyvin muodollisesti valkoiseen takkiin, suoriin housuihin sekä läskipohjakenkiin. Täällä minä nyt pidin sadetta ja asuin, ehkä hieman sattuman oikusta, mutta en vasten tahtoani.

18


Ä

idillä ei ollut kattoa päänsä päälle, kun hän lähti Tuk­ holmaan. Se oli hänen ensimmäinen ja viimeinen matkansa sinne, saattoi näyttää päähänpistolta, todellisuudessa se oli tarkkaan harkittu galleriakäynti, kuten hän vakuutti minulle. Äiti oli saanut kutsun avajaisiin baarissa tapaamaltaan mieheltä eikä ollut epäillyt tämän puheita. ”Ehkä minä vain erehdyin päivästä tai osoitteesta. Istuin silti portin edessä odottamassa. Mitä muutakaan olisin voinut tehdä? Sitten alkoi sataa. En saanut venetsialaista lasitaiteilijaa, sain sateenvarjonsa kanssa kompuroivan oikeustieteen ylioppilaan. Isäsi käveli suoraan syliini, oli kompastua minuun. Eikä tajunnut edes anteeksi pyytää. Seisoskeli vain siinä ja kamppaili velvollisuudentuntonsa kanssa, kun pyysin päästä hänen luokseen yöksi. Ei hän osannut kieltäytyä, kun minulla ei ollut pennin hyrrää. Hän oli tuollainen vaivautunut jo silloin, ei päästänyt edes viereensä nukkumaan mutta halasi minua epähuomiossa lähtiessään Öölantiin vanhempiensa luo.” ”Isovanhempasi Lena ja Göran asuvat Degerhamnissa Göranin sairastelevien vanhempien kanssa. Isoisäsi työskentelee kai vieläkin sementtitehtaan portinvartijana. Kesälomansa he viettivät aina saaren pohjoisosissa, isäsi sai siksi aikaa talonmiehen vastuun. Minun olisi pitänyt lähteä sillä välin takaisin Suomeen, mutta viihdyin Tukholmassa. Minä ikään kuin unohduin Valhallavägenille. Sain helposti töitä, siivosin rappukäytäviä ja sittemmin erään suomalaisrouvan asuntoa. Äkkiä tein isäsikin huoneesta viihtyisän. Ostin heti ensimmäisestä palkasta levysoittimen, iltaisin kuuntelin Paul Simonia.” Äiti alkoi laulaa: 19


”From the moment of my birth to the instant of my death, there are patterns I must follow just as I must breathe each breath. Like a rat in a maze the path before me lies, and the pattern never alters until the rat dies.” Tuon olin kuullut monta kertaa, äiti soitti levyä mielellään. ”Isälläsi oli pieni mutta oikein mukava kämppä. Pesin ikkunan ja poistin verhon, valo virtasi asuntoon. Asunnon seinällä oli kammottava kirjontatyö lintuineen ja pastoraalivärssyineen: Kvällen var djup av rast och himmelen hög av svala.” Äiti lausui sen pilkallisen juhlallisella äänellä, kertoi irrottaneensa käsityön kehyksistä ja piirtäneensä sen tilalle muotokuvan isästä. ”Hän oli aika yllättynyt palatessaan Öölannista asuntoonsa, joka olikin nyt meidän yhteinen kotimme. Muotokuvasta hän piti, osasin korostaa hänen parhaita puoliaan, jykevää leukaa ja oikeudenmukaista katsetta. Levysoitin ja Paul Simon saivat jäädä. Äkkiä hän tottui myös minuun. Tottuminen ja rakastaminen olivat hänelle kai sama asia. Vaikka täytyy myöntää, että ei siinä kauan kestänyt, kun olimme jo ihan hulluina toisiimme.” Vuoden kuluttua he muuttivat Suomeen. Minä olin saanut alkuni. Äidin mukaan biologisesta isästäni ei ollut varmaa tietoa. Miksi hän kertoi sen minulle?

20


V

ihdoin sateeton päivä. Olin nukkunut yöni hyvin mutta aamulla aloin miettiä taas kirjettä. Halusin äkkiä ulos, nyt seisoin pihassa katselemassa taloani. Vanha puurakennus, ajan patinoimaa harmaata lautaa. Viisi kiviaskelmaa, kosteudesta paisunut ovi. Satulakatto, luultavasti alun perin tiiltä, sittemmin korvattu peltikatolla, katon alla matala vintti varastotarkoituksiin, asuinkerroksessa pieni kylmä porstua, jonka lattialaudat narisivat, porstuassa kaappi, josta lähti portaat vintille, sekä pienehkö tupa. Alkuperäiset, kuusiruutuiset ikkunat, muuten muutamaan kertaan rakentelun makua, ei arkkitehtonisesti kiinnostavia erityispiirteitä. Joku täällä oli ollut, rakentanut talon, asukas itse tai jokin kiertävä kirvesmiesporukka. Taloa oli sittemmin muokattu kai hetkelliseen tarpeeseen ja korjailtu siksi epäyhtenäisesti ilman esteettistä harkintaa. Rakennuksena tämä olisi voinut olla mikä tahansa saaristolaistalo, joka oli majoittanut pienen omavaraisen perheen tai yksinäisen kalastajan, myöhemmin lukuisia satunnaisia kävijöitä, kuten minut nyt. En alkanut miettiä heitä enkä heidän kohtaloitaan sen tarkemmin, olin hyvilläni että viimeinen vakituinen asukas oli tajunnut riisua talon kaikesta henkilökohtaisesta painolastista, kuten valokuvista, turhaa nostalgiaa. En halunnut tehdä päätelmiä enkä tulkita muiden menneisyyksiä. Omassa elämässäni oli riittävästi. Rakennus sijaitsi loivan mäen päällä kohtalaisen lähellä rantaa. Talon ympärillä oli joitakin lehtipuita ja muutama hyötytarhan vanha puu. Kaukaa talon takaa alkoi metsä, en erottanut yksittäisiä puita. Arvelin, että luonto olisi enimmäkseen sitkeää katajaa ja kituliaita mäntyjä, matalaa maanpeitekasvia ja ikivihreää varpua. Kaikki 21


täällä oli hyvin tyypillistä, myös minä: jokamies saattelemassa kesäasuntoaan talvikuntoon, silmäilemässä vielä viimeisen kerran, painamassa mieleen, sitten hyvästelemässä. Tosin minä olin aikeissa jäädä. Vasemmalle lähti vettynyt polku. Sinne suuntasin. Kävelisin polun loppuun ja palaisin takaisin. Ehtisin tuulettaa mieleni. Keveitä ajatuksia, happea ja virtaamista. En ajattelisi kirjettä, en ajattelisi mitään. Astelin jo hyvää vauhtia, pitkiä reippaita askelia ja syvää hengitystä. Kostea ilma kuljeskeli keuhkoissa ja sai ajatukset kirkkaiksi. Meri kohisi taustalla. Kiihdytin askelia, halusin kehoni kuonat liikkeelle. Nopeammin, nopeammin. Askel ja toinen, näin minä tarvoin maisemassa. Kädet pois taskuista, se oli kaupunkitapa. Noin ne roikkuivat nyt rentoina ja myötäilivät vartalon liikettä. Uusi askel, toinen. Hengitin sisään ja ulos. Vasen jalka, oikea jalka, vasen, oikea. Askel, toinen, kolmas. Tyhjä, puhdas mieli. Merellisen miljöön reippailija ei antanut minkään häiritä kävelyään. Yhtäkkiä tajusin: ­kirjeen lähettäjä ei ollut antanut minulle osoitettaan, halutessanikaan en voisi vastata hänelle enkä selvittää väärinkäsitystä. Iholle kihosi aiemmasta elämästä tuttu tuskahiki, en vieläkään hallinnut mieltäni. Pysähdyin. Suljin silmät, rauhoitin hengitykseni ja annoin kehon rentoutua. Syke hidastui, hiki kuivui iholle. Avasin silmät ja huomasin tulleeni polkujen risteykseen. Järkevintä olisi ollut jatkaa matkaa suoraan. Mietin aikani. Mereltä puhalsi kylmä tuuli, enää en hikoillut vaan palelin. En voisi seisoskella tällä tavalla tai sairastuisin. Sitä en halunnut, toivoin levon jälkeistä pitkää, kirkasta ja spontaania kautta. Menikö mikään niin kuin suunnittelin? Sitähän olin toivonut, sattumanvaraisuutta. Sen varaan olin elämäni joutunut aiemminkin rakentamaan. Käännyin oikealle, saaren sydämeen. Seisoin nyt saaren uumenissa pienellä aukiolla enkä enää nähnyt merta. Harva metsikkö ympäröi minut, tuuli puhalsi kaikkialta. Arvelin tulleeni keskipisteeseen. Olinko nyt ottanut saaren hal22


”Missä äiti on?” kysyin. ”Poissa”, isä totesi, ”ihmisiä katoaa joka päivä, ihan tavallisia ihmisiä.” Äidit eivät olleet tavallisia ihmisiä.

A

rkkitehti Alvar Malmbergin ollessa vielä pieni hänen äitinsä katosi Venetsiaan. Isä keskittyi poikansa kasvattamisen sijasta pitämään huolta siitä, että elämä näytti ulkoapäin hyvältä.

Kun jo keski-ikään ehtineen Alvarin elämä kriisiytyy taas, hän pakenee tuuliselle saarelle pohtimaan välinpitämättömyyden noidankehää. Alvarin muistelua säestää ihmiselämään kuuluva kohina, jota ei pääse pakoon edes yksinäisellä saarella. Salaperäiset kirjeet keskeyttävät Alvarin rauhallisen saarielämän. Kuka kirjeitä lähettää ja kenelle?

ISB N 978 - 951 - 0 - 4 0379Viivakoodi - 2 · 84 . 2 · w on w w.viitw s oy . fi

teellinen

Kaukonen, Katja: Kohina (WSOY)  

Vahva tarina perheen sisäisestä välinpitämättömyydestä ja sen vaikutuksesta ihmisen mieleen

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you