Page 1

KAKSI SAT E E N K A A RTA

K AK SI SATE E N KAARTA

WSOY

Sisko Latvus


Sisko Latvus

KAKSI SAT E E N . KAARTA

WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ HELSINKI


Anna Ahmatovan runosäkeiden suomennokset Anneli Heliö ja Marja-Leena Mikkola

© Sisko Latvus ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-40280-1 Painettu EU:ssa


Kaksi ristikk채ist채 sateenkaarta hohtaa haurasta valoa.

Anna Ahmatova

5


maanantai Kolmatta päivää sataa räntää. Sängyn pohjalle se näkyy ikkunaan lentävinä märkinä läiskinä, jotka juuri ja juuri erottuvat harmaata taivasta vasten. Lauantaiaamun jälkeen Inna on noussut ylös vain muutaman kerran, kun hänen on ollut pakko mennä vessaan. Pääasiassa hän pitää silmiään kiinni, mutta huomaa välillä hämmästyneenä niiden olevan auki. Päivä päivältä hän sulautuu paremmin superlonpatjan ja tikkitäkin väliin. Koko viikonlopun ajan äiti on tullut tasaisin välein hänen sänkynsä viereen. Joka kerran hänen venäjänsä on ollut astetta kimeämpää ja tuskastuneempaa: Rakas lapsi, sairasko sinä olet vai mistä on kysymys? Inna, sinun on nyt noustava! Ruoka on pöydässä, me odotamme sinua! Hän ei mene, sillä perjantai-iltapäivänä koulusta vaivoin laahustettuaan hän on lakannut olemasta. Se tapahtuu niin, ettei kuuntele ketään eikä sano kenellekään mitään. Liikkuu vain sen verran kuin on ihan välttämätöntä ja yrittää estää ajatuksiakin lentelemästä päässään. On tyhjä eikä välitä vaatimuksista, joita vatsa hänen tahtomattaan esittää.

7


Syömälakko kuitenkin horjuu. Hän on mutustellut hitaasti muutaman banaanin, jotka äiti on huokaillen kiikuttanut hänen kiusakseen, latkinut tuoremehua lattialle ilmestyneestä lasista, näykkinyt juustovoileivästä ensin pieniä palasia ja sitten nielaissut loputkin, imeskellyt pari levyllistä Fazerin sinistä ja viimein eilen illalla lusikoinut kyynärpäänsä varassa kulhollisen makkarakeittoa, sillä nälkäänsä hän ei ole onnistunut tappamaan. Ruumis vaatii ruokaa kuin ahne eläin, vaikka hän haluaisi vaientaa sen mouruamisen. Ja mieleenkin tunkee jatkuvasti erilaisia kuvia, välähdyksiä, elämää jossa hän ennen oli pääosassa. Hän osaa huonosti olla olematon, mutta uskoo kehittyvänsä. Oven takaa on aika ajoin kuulunut matalaäänistä keskustelua, jonka hän on arvannut koskevan itseään. Jos isä tai äiti on tullut huoneeseen ja istuutunut kirjoitus­pöydän ääressä nököttävälle tuolille tarkoituksenaan aloittaa hänen puhuttelunsa, hän on heti sulkenut tiukasti silmänsä. Aikansa odoteltuaan he ovat tyytyneet pyyhkäisemään sormenpäillään hänen poskeaan tai taputtamaan peitolla lepäävää kättä ja poistuneet. Tänään on vihdoin hiljaista. Äiti ja isä ovat lähteneet aamusta kielikursseilleen ja Andrei kouluun. Heillä kaikilla menee lujaa. Heistä on hienoa olla Suomessa. He ovat saaneet kahden ja puolen kuukauden aikana monta ystävää ja Andrei soittaa jo kitaraa luokan bändissä. Äidin mielestä heidän kotinsa on upea kuin paraskin palatsi. Ensimmäistä kertaa hänellä on ikioma keittiö, vessa ja kylpy­huone. Molemmat lapset ovat saaneet ruhtinaallisesti

8


oman huoneen ja vieläpä pienet koululaispöydät, eikä vanhempienkaan tarvitse enää nukkua olohuoneen kauhtuneella sohvalla vaan he voivat eristäytyä oven taakse parivuoteeseensa. Kalusteita on toistaiseksi vähän, mutta keittiön mäntypuinen pirtinpöytä penkkeineen, olo­ huoneen vihreä vakosamettisohva ja kaikki sängyt on saatu pikkurahalla kierrätyskeskuksesta, lasten työtilat Anttilan alennusmyynnistä. Ikkunoissa on värikkäät Palahallista ostetut verhot, jotka ommeltiin kaupassa samaan hintaan. Nurkan takana ostoskeskuksen marketti pursuaa ruokaa. Ja uimahallin vesi on puhdasta kuin vuoripurossa. Havula on äidille onnela, jossa täyttyvät hänen kaikki unelmansa. Inna kuulee postiluukun kolahduksen. Ensin hän päättää olla reagoimatta, koska todennäköisesti eteisen lattialla lojuu vain mainoksia tai jokin ilmaislehti. Danielin edellisestä kirjeestä on kuitenkin kulunut jo yli viikko, joten on mahdollista, että hän olisi lähettänyt uuden. Heidän kirjeensä eivät kulje samassa tahdissa, sillä Venäjän puolella postin kulku saattaa kestää kauankin. Mietittyään vielä hetken hän ei voi vastustaa houkutusta vaan nousee jalkeille. Veri pakenee päästä ja häntä huimaa ja heikottaa. Hän tassuttelee pyjamassaan eteiseen ja päättääkin ensin pestä hampaansa, sillä ne ovat paksun tahman peitossa. Suomessa käytetään ksylitolipepsodenttiä, joka on terveellistä ja maistuu suussa makealta. On väärin, että kaikki on täällä hyvän makuista. Peiliin Inna ei edes vilkaise. Jos ei näe itseään, on vähemmän olemassa.

9


Postiluukun alla lojuu kirje, jonka päällä on venäläiset postimerkit ja hänen nimensä latinalaisilla kirjaimilla Danielin käsialalla. Sen sijaan että tuntisi iloa, Inna purskahtaa itkuun. Kirje on vain paperia ja hän itse hirvittävän kaukana Danielista. Hän haluaa olla pojan sylissä eikä lukea tämän ajatuksia. Hänen elämänsä on kuivunut pelkäksi rapisevaksi paperiksi. Tammikuusta asti hän on päntännyt vimmatusti. Hän osaa suomen kieliopin jo ulkoa. Inessiivi elatiivi illatiivi adessiivi ablatiivi allatiivi. Laivassa laivasta laivaan laivalla laivalta laivalle. Milloin mikin muoto pitää sanoa, sitä hän ei muista. Hän ei osaisi puhua kokonaisia lauseita eikä tiedä sitäkään, kenen kanssa puhuisi. Kaikki neljätoista sija­muotoa pyörivät hänen päässään kuin pyykit heidän uudessa sivusta avattavassa pesukoneessaan. Hän osaa myös verbin kaikki aikamuodot, preesensin, imperfektin, perfektin ja pluskvamperfektin. Hän on ollut ja oli ollut, mutta enää hän ei ole. Danielin kirje kädessään Inna menee keittiöön ja avaa jääkaapin. Pahuksen vatsa kurnii taas kuin saalista odottava peto. Inna kaataa syvälle lautaselle reilusti mansikkajogurttia ja ripottelee sen päälle paketista kaurahiutaleita. Syödessään hän avaa kirjeen ja lukee. Danielia ei vaivaa mikään. Hän aikoo soittaa keväällä musiikkiopiston näytös­ konsertissa Mozartia ja sanoo pitävänsä duurista enemmän kuin mollista. Ei siis pientäkään murhetta siitä että tyttöystävä muutti Suomeen. Joko olet aloittanut Sibeliuksen Romanssin harjoittelun? hän kysyy. Inna nielaisee suunsa tyhjäksi ja kirkaisee raivosta.

10


Äiti ja isä lupasivat ostaa hänelle Suomessa uuden soittimen, mutta viikot vierivät eikä pianoa kuulu. Vanhemmat juoksentelivat ensin kaikki päivät virastoissa järjestelemässä heidän lupiaan ja tukiaan ja aloittivat sen jälkeen kiihkeän kielenopiskelun. Heillä on kiire päästä käsiksi elämään, josta he itsekin näyttävät menettäneen otteensa, eikä piano ole ensimmäisenä heidän tärkeysjärjestyksessään. Sitä paitsi pianot maksavat täällä heidän rahoilleen ihan liikaa. Inna yrittää torjua nolottavaa muistoa, kun hän ajoi yhtenä lauan­taina bussilla katselemaan soittimia Aleksanterin­ kadun musiikkikauppaan. Hän silitteli kiiltäviä koskettimia ja silmäili pöyristyttäviä hintoja, mutta kun myyjä lähestyi häntä hymyillen, hän pakeni kauhuissaan. Muuton jälkeen hän on soittanut vain kerran sähköpianoa, kun bosnialainen Jasmin kutsui hänet koulun jälkeen kotiinsa Jakomäkeen. He ovat samassa valmennus­ ryhmässä ja kun he puhuvat kumpikin omaa kieltään, he arvaavat suurin piirtein mitä toinen yrittää sanoa, niin paljon yhteistä venäjässä ja serbokroatiassa on. Jakomäessä hän soitti vähän aikaa Jasminin veljen sähköpianoa, mutta Chopinin valssin pimputus sellaisella laitteella oli tuskaa, ja vaikka Jasmin miten rukoili, hän ei pystynyt jatkamaan. Daniel sanoo lopuksi ajattelevansa häntä joka päivä. Suutelen sinua, hän kirjoittaa. Mutta ei paperilla voi suudella ketään. Innan iho huutaa Danielin kosketusta. Hän vie kirjeen vaatekaappinsa hyllylle nippuun, jonka hän on sitonut punaisella kuminauhalenkillä, ja palaa sänkyyn ajatukset sekaisena vyyhtenä. On tapahtunut suuri virhe. Heidän ei olisi pitänyt koskaan muuttaa Suomeen.

11


Jossakin kohtaa perheen vauhti olisi täytynyt pysäyttää, etteivät he olisi sinkoutuneet väärälle radalle. Isän ja äidin hullaantuminen muuttoajatukseen oli kuin mielenhäiriö. Inna etsii hetkeä, jolloin kaiken olisi voinut vielä peruuttaa. Milloin heidän elämänsä oli lähtenyt vikasuuntaan ja kuka oikein oli syypää tähän onnettomuuteen? Viime kesänä hän vietti vielä pahaa aavistamatta kuukauden Terijoen pioneerileirillä. Tosin se ei ollut enää samanlainen leiri kuin aikaisemmat, vaikka päiväohjelma olikin entinen aamupuuroineen, voimisteluineen ja kunnia­ rivistöineen. Monet pojat pukeutuivat kuluneen näköisiksi keitettyihin farkkuihin, kasvattivat pitkää otsatukkaa ja polttivat metsässä tupakkaa, vaikka se oli kiellettyä. Ja pioneerihuivit: ennen ne olivat olleet kunnia-asia, mutta nyt melkein kaikki villiintyivät piirtelemään huiveihinsa hassuja kuvioita tai kirjoittelemaan niihin ihailemiensa laulajien nimiä. Ohjaajat yrittivät ensin laiskasti estellä mutta eivät mahtaneet heille mitään. Anjakin, joka oli alakoulussa valittu heidän luokaltaan ensimmäisten joukossa pioneereihin, kirjoitti huiviinsa isoin kirjaimin suosikkiyhtyeensä nimen ALISA. Yksi poika meni niin pitkälle, että piirsi puolialastoman Pikku Veeran, kohutun K18-elokuvan sankarittaren. Kun häntä uhattiin huivin menetyksellä, mikä aikaisemmin olisi merkinnyt häpeän huippua, hän sanoi rehvakkaasti naureskellen: – Senkun otatte, minä en tarvitse sitä enää. Innaa värisyttää, vaikka hän on peiton alla. Kesällä hän kuvitteli, että he ovat vain kasvaneet isoiksi ja Gorbatšovin perestroika on vapauttanut ilmapiiriä. Se oli taikasana, joka

12


piti lausua monta kertaa päivässä. Silti he olivat yhä kunnon kommunistinuoria ja liittyisivät pian Komsomoliin. Pienestä asti hän oli osannut ulkoa kaikki iskulauseet vaikka unissaan: Rakasta oikeamielistä Leniniä. Ole aina valmis auttamaan vanhuksia ja lapsia. Pioneeri on rehellinen ja puolustaa totuutta. Neuvostoliitto on työtätekevän kansan rauhaa rakastava mallivaltio, jossa kaikki saavat ilmaisen koulutuksen ja terveydenhoidon. Parempaa ei missään maailmassa olisi, vaikka nyt väliaikaisesti pitikin jonottaa ruokaa kupongeilla eikä nuorilla ollut yhtä mukavan­ näköisiä vaatteita kuin lännestä salakuljetetuissa elokuvissa, joita jotkut kaverit esittivät kotinäytöksissä videonauhoilta ruplaa vastaan. Vaatejuttu heitä Anjankin kanssa harmitti, sillä he olivat perusteellisesti kyllästyneet ruskeisiin koulupukuihinsa ja mustiin esiliinoihinsa, mutta perestroika muuttaisi kaiken uudenlaiseksi. Pian saisi vapaasti matkustella ulkomaille ja hankkia mitä tahtoi, ainakin jos olisi varaa. Pojat kanniskelivat kaduilla mankkojaan, joista kaikui Suomen Radiomafiasta nauhoitettu rokki. Raisa Gorbatšov edusti miehensä rinnalla ja laittautui hyvännäköiseksi eikä ollut sellainen läsähtänyt pullukka kuin vanhat naiset yleensä. Kaikki tytöt odottivat innoissaan, mitä mukavaa tapahtuisi seuraavaksi. Kenelläkään ei ollut harmainta aavistusta, että koko systeemi voisi romahtaa. Ei hänellä, ei Anjalla, ei isällä eikä äidillä. Tuskin edes isovanhemmilla, vaikka he taisivat salaa sitä toivoa. Ja viimeksi Gorbatšovilla itsellään. Kun maa järisee, ihminen menee turvaan pöydän alle tai juoksee kadulle, jos ehtii. Mutta kun koko valtakunta

13


romahtaa, kaikki tapahtuu kuin äärimmilleen hidastetussa filmissä ja sitä vain katsoo silmät auki. Ei ymmärrä, mitä on tekeillä ja mitä siitä seuraa eikä voi mennä mihinkään pakoon. Vielä elokuun telttaretkellä Pyhäjärvellä isän, äidin ja Andrein kanssa he olivat huolettomia ja onnellisia. Inna näkee itsensä lekottelemassa rantahietikolla kirkkaan­ sinisen veden äärellä, roiskimassa vesisotaa pikkuveljen kanssa, poimimassa mustikoita metsästä suu ja kädet sinisinä ja nauttimassa lämpimässä kesäillassa nuotiolla kypsennettyjä hiiliperunoita. Hän haluaa kelata aikaa taaksepäin kuin videonauhaa ja palata takaisin lähtöruutuun. Hän ei tahdo maata tässä vaan olla pienen pieni, marssia toisten tyttöjen kanssa käsikkäin valkoisissa paidoissa Terijoen hiekkatietä ja laulaa: Päivä päivältä valoisampi on kultainen lapsuutemme onnellisen tähden alla omassa synnyinmaassamme.

14


19. elokuuta Nyt minä tiedän, että viattomuuteni aika päättyi sinä päivänä, kun Moskovassa tehtiin putš. Siihen asti minulle oli selvää, mikä on hyvää ja mikä pahaa, mikä mustaa ja mikä valkoista. Silloin kaikki värit alkoivat sekoittua. Yhden totuudesta tuli toisen valhe. Silti en voinut mitenkään kuvitella, että joku pääkaupungin poliitikkojen keikaus vaikuttaisi järisyttävästi myös omaan elämääni. Nevski oli ihan tukossa, kun palasin yhdentoista jälkeen soittotunnilta. Ajauduin johdinauton tungoksessa kahden leveäharteisen korston väliin ja minua yökötti. Toinen lemahti sipulilta ja toinen oluelta, jota hän vähän väliä hörppi lisää ruskeasta pullosta. Pelkäsin että nuotti­ kansioni taittuu kankaisessa olkalaukussa ja syytin itseäni, etten ollut vaihtanut keskustassa metroon, jolla olisin hetkessä hurauttanut Nevan alitse. Yleensä bussit solahtivat valtakatua pitkin sujuvasti Palatsisillalle ja Vasilin saarelle, ja tähän aikaan elokuusta monien ihmisten piti olla vielä kasvimailla tai kesäsiirtoloissa. Ihmettelin, kun heitä tungeksi yhtäkkiä ihan silmittömästi Leningradin keskustassa.

15


Ilma oli lämmennyt raikkaasta aamusta helteiseksi. Miehet haisivat raskaalta hieltä ja minunkin otsaani pitkin alkoi valua noro. Huokasin syvään ja yritin ajatella huomista, jolloin pääsisin näistä ruuhkista kauas pois ihanaan Tallinnan laitakaupungin mummolaan. Pelkkä ajatus kevensi oloani. – Menevät Palatsiaukiolle mielenosoitukseen, oluen­ litkijä selitti pääni yli. – No jo minä ajattelin, että jotain erikoista on nyt tekeillä, pulska sipulimies vastasi ilmiselvästi innostuen. – Johtuu varmaan Moskovasta. Olisihan minun pitänyt käsittää. Keltapaitainen poika musiikkiopiston ovella oli siis puhunut juuri tästä. Yritin kurkistella ikkunoista ja näin, miten miliisit hätistelivät ihmisiä kadulta jalkakäytävälle, että liikenne pääsisi etenemään. Autoja ei ollut paljonkaan, tukos johtui kävelijöistä. Vihoviimein Nevski päättyi aukioon ja bussissa kävi hiljainen kohahdus. Kaikki kääntyivät tuijottamaan oikealle ja jännittynyt supina kiihtyi. Väkeä oli koolla ihan mustanaan koko Eremitaasin pituudelta ja sitä valui lisää joka suunnasta. – Mitä täällä tapahtuu? joku nainen kysyi vaativasti selkäni takaa. Kaikki vain tuijottivat. Julkisella paikalla oli paras olla sanomatta ääneen mitään sellaista, mikä sivusi politiikkaa. Lopulta sipulinhajuinen mies kuitenkin otti riskin, avasi suunsa juuri minuun päin ja henkäisi: – Moskovassa on tehty aamulla vallankaappaus. Koko bussillinen jähmettyi niille sijoilleen. Muistin mitä opettaja oli kertonut historiantunnilla: tsaari käski

16


vallankumouksen alla ampua kohti ihmisiä, jotka tulivat palatsiaukiolle pyytämään leipää. Mieleni teki huutaa kuljettajalle, että hän avaisi ovet ja antaisi meidän juosta karkuun. Amiraliteetin puistosta löytyisi piiloja. Mutta aikuiset pysyivät mykkinä patsaina ja kuljettaja jurnutti johdinautoa eteenpäin jo lähellä siltaa. Suljin silmäni ja pakotin itseni ajattelemaan jotain mukavaa. Niin minä olen aina tehnyt, kun olen halunnut päästä irti pelottavasta tai ikävystyttävästä tilanteesta. Eikä minun tarvinnut kauan antaa ajatusteni virrata vapaasti kun ne päätyivät pitkään poikaan, joka oli äsken hymyillyt minulle musiikkiopiston aulassa. Pojalla oli kihartuva hiilenmusta tukka ja hänen puseronsa keltainen väri näytti hyvältä ruskettunutta ihoa vasten. Hän kantoi kainalossaan isoa nuottikansiota ja viulukoteloa ja sanoi: – Onhan täällä sentään muitakin, luulin että kaikki ovat Palatsiaukiolla. Olin jo muutaman kerran aikaisemmin nähnyt saman pojan opistolla ohimennen, ja olimme aina hymyilleet toisillemme kuin vanhat tutut. Minua harmitti, etten äsken ollut keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Olin vain tyhmästi tokaissut: – Niin. Niin, eikä mitään muuta, vaikka silmänräpäyksen ihmettelinkin, miksi hän puhui Palatsiaukiosta. Miksen ollut kysynyt mitään tai kertonut, että olin toissa päivänä palannut Karjalasta telttaretkeltä. Että soitonopettajani oli tullut lomalta ja luvannut antaa minulle tänä aamuna tunnin, koska huomenna lähtisin junalla Tallinnaan asti ja tulisin takaisin vasta vähän ennen koulun alkua, jolloin minulla olisi taas pianotunti, voitaisiinko silloin nähdä ja jutella

17


lisää? Minä, jota äiti moitti joskus lörpöksi, en nyt ollut millään saanut suutani auki. Lopulta johdinauto pääsi pujottautumaan ruuhkan läpi sillalle ja jatkoi sen ylitettyään sujuvasti keskemmälle saarta. Tunsin joka ikisen mutkan näkemättäkin, mutta nyt avasin silmäni ja suuntasin katseeni vasemmalle. Neva välkkyi safiirinsinisenä ja Iisakin kirkon kullattu kupoli säihkyi auringossa. Meteori-alus oli juuri irronnut Eremitaasin laiturista ja lähtenyt viemään turisteja kohti kesäpalatsia. Ei mitään kumouksellista. Kaipasin Anjaa. Nyt olisi ollut ihan pakko kulkea hänen kanssaan monta tuntia käsikynkkää Amiraliteetin ja Punalaivaston rantakatua, seuraavan sillan yli Yliopiston rantakadulle ja taas Palatsisiltaa takaisin Nevan toiselle puolelle ja puhua taukoamatta. Ilman läheistä ystävää elämä vain leijaili, siitä ei saanut kunnolla kiinni. Tosin viime aikoina minusta oli alkanut tuntua, ettei Anja ollut enää se sama pikkutyttö, jonka kanssa me olimme olleet vuosia erottamattomat, kun heidän perheensä vielä asui samassa yhteisasuntolassa kuin me. Koska hän oli minua melkein vuoden vanhempi, hänelle tapahtui kaikki ennen minua: hän pääsi pioneeriksi ja sai kuukautiset ja rintaliivit ja korkokengät, ihan kaiken ensin. Mutta yritin vielä kipittää perässä. Omskista tulleessa kirjeessä Anja oli kertonut mummonsa naapurinpojasta, jonka kanssa hän oli käynyt jo kaksi kertaa kävelemässä. Miten hän nyt pystyisi ollenkaan palaamaan lomalta kotiin? Meille molemmille oli äkkiä alkanut tapahtua mullistavia asioita. Minäkin törmäisin Tallinnan-matkan jälkeen uudelleen viulunsoittajaan ja

18


vannoin itselleni, että silloin olisin valppaana. Me alkaisimme jutella niitä näitä ja ennen pitkää kuljeksisimme rantakadulla käsi kädessä. Puhuisimme musiikista ja koulusta ja elämästä ja välillä olisimme vain hiljaa, mutta sekin tuntuisi hyvältä. Haaveet veivät minut niin mennessään, että olin vähällä hurauttaa kotipysäkin ohi. Asuntolan eteisessä haisi hapankaali. Aina joku neljästä perheestä oli sitä valmistamassa, purkittamassa tai syömässä. Kurkkasin keittiöön ja sanoin päivää Svetlana Mihailovalle, joka sekoitteli puukauhalla suurta alumiinikattilaa. Meidän kotiovi ei ollut lukossa. – Hei, huusin heti kynnykseltä, mutta pysähdyin hämmästyneenä. Isä ja äiti istuivat sohvalla ja tuijottivat televisiosta balettia. Pienet joutsenet olivat juuri sipsuttamassa rivissä lavan poikki tutun musiikin tahdissa. – Onko isä muka innostunut baletista? minä nauroin epäuskoisena. Isähän piti vain Vladimir Vysotskin tai Georg Otsin lauluista. – Enpä olisi uskonut, että sinä jonakin päivänä katsot vapaaehtoisesti Joutsenlampea. – Televisio ei näytä mitään muuta, isä vastasi oudon synkkänä hartiat kyyryssä kääntämättä edes katsettaan. – Avasin vasta äsken koneen ja kaikki kanavat lähettävät tätä samaa. Jotain on nyt hullusti. Säikähdin isän huolestunutta ääntä. Hän osasi tulkita omituisiakin viestejä. – Palatsiaukiolla on menossa valtava mielenosoitus, minä kerroin. – Joku puhui vallankaappauksesta. En meinannut päästä ollenkaan kotiin, kun kansa tukki kadut. Onko se jotain vakavaa? Jos siellä aletaan vaikka ampua?

19


– Ovatko ne hullut menneet tappamaan Gorbatšovin? isä huudahti, mutta äiti sihisti hänet nopeasti hiljaiseksi. – Onko sinulla nälkä? äiti kysyi minulta luonnottoman tavallisella äänellä ja nousi rivakasti sohvalta. – Pannussa on kuumaa teevettä ja minä paistoin mustikkapiirakkaa. Teen keittoa vähän myöhemmin. Menin aikaisin jonoon ja onnistuin parissa tunnissa ostamaan litran maitoa ja kilon jauhoja. Joku väitti, ettei jauhoa tule aikoihin lisää, koska monet puimakoneet ovat hajonneet eikä varaosia löydy mistään. Onneksi naapuri vaihtoi kaksi mustikkalitraa pieneen voipakettiin. Äidin liikkeet olivat kulmikkaita ja hermostuneita. Hän näytti oikein odottavan, että saisi ryhtyä puuhastelemaan arkisia asioita ja pyyhkiä niiden avulla kaikki suuret ongelmat syrjään. – Ihanaa, syön kohta piirakkaa, lupasin äidille. – Minul­la ei vielä ole nälkä. Maria Pavlova tarjosi minulle kaksi suklaa­konvehtia, koska soitin hänen mielestään Chopinin valssin alkuosan niin hyvin. – No kyllähän sinä olit sitä harjoitellutkin, äiti kehui ja taputti käsivarttani. Juuri silloin baletti keskeytettiin ja ruutuun ilmestyi vakavan näköinen kuuluttajanainen. Hän selosti, että Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatšov on sairastunut ja lepäilee toistaiseksi lomahuvilalla Krimillä. Isä kurottautui eteenpäin. – Hengissä vielä sentään, hän jupisi. – Jos tuohon sitten on uskomista. – Ei kai siitä haittaa ole, että presidentti lepäilee, minä yritin lapsellisesti lohdutella, vaikka mietinkin heti, mitä

20


Raisalle sitten kuului ja miten sairas presidentti oikeasti oli. Isä oli jatkuvasti teroittanut, että uutisen kuultuaan piti aina kysyä itseltään, mitä sen takana oli. Että uutinen ei ollut välttämättä sitä miltä näytti, vaan sen tarkoitus oli saada ihmiset uskomaan johonkin. Äiti puristi tiukasti käsi­ varttani, mutta tuijotti yhä televisioruutua. Isä sen sijaan nosti molemmat kätensä pystyyn kuin voimattoman antautumisen merkiksi. Televisiokuva siirtyi vakavannäköisiin miehiin, jotka istuivat pitkän pöydän takana. Varapresidentti selitti, että valta on siirtynyt hätätilakomitealle ja varoitti Neuvostoliiton tuhoutumisesta. Asevoimia oli määrätty valvomaan avainpaikkoja Moskovassa, ja maassa vallitsi poikkeustila. – Tämä on lopun alkua, isä huudahti. – Mikä muka loppuu ja mikä alkaa? minä tiukkasin, mutta kukaan ei vastannut. Minua alkoi hirvittää, että joku sota olisi taas edessä. Kaikki suuresta isänmaallisesta sodasta kertovat elokuvat, joita näytettiin erityisesti toukokuussa voitonpäivän aikoihin, saivat minut näkemään painajaisia. Ja viime aikoina Afganistanissa ja Baltiassa ja ties missä ammuskelevista panssarivaunuista näytetyt uutiskuvat olivat kammottavia. Vaikka sanottiin, että tankit ampuivat vain terroristeja ja kapinallisia, inhosin niitä. Vaari oli antanut isälle keväällä eestiläisen lehden, jossa oli kolmentoista Liettuan mielenosoituksessa kuolleen ihmisen kuvat. He olivat ihan tavallisen näköisiä. Yhden minua vähän vanhemman tytön nimi oli Loreta. En ymmärtänyt tekstiä, mutta jutussa oli myös kuva, jossa

21


hänen vaaleat säärensä näkyivät suuren mustan tankin alta. Isä selitti, että tankki oli murskannut hänet. Monta yötä Loreta kummitteli unissani ja puhuin hänestä Anjallekin. – Hän on varmaan ollut joku huligaani, Anja oli nopeasti kuitannut, mutta minä en voinut niellä sellaista selitystä. – Tässä maassa ovat asiat hullusti, isä jatkoi sohvalla synkkää julistustaan ja kääntyi sitten katsomaan minua. – Tuleekohan sinun huomisesta matkastasi mitään? Vaari kertoi illalla puhelimessa, että Eestissäkin on taas ollut liikehdintää. – Mitä? kivahdin kiukkuisesti vastaan. – Ihan varmasti minä lähden aamujunalla mummolaan. Sitä ei mikään maailman poikkeustila voi estää. Ei kai koko valtakunnan junaliikenne pysähdy siihen, että jotkut ukot Moskovassa… – Rakas lapsi, siellä voi olla nyt vaarallista, äiti sanoi, nosti taas sihistäen sormen huulilleen, muljautti silmiään käytävään päin ja katsoi minua vetoavasti. – En minä aio mennä mihinkään mielenosoitukseen, puuskahdin ärtyneenä. Andrei oli kuullut hälinän, kurkisti toisen huoneemme ovesta ja vilkaisi televisiokuvaa. – Hei, nuo äijäthän ovat huppelissa, hän sanoi ja nauroi, mutta isä vaiensi vuorostaan hänet kulmiaan kurtistaen. Aina piti varoa. Ehkä joku naapuri ei pitäisi tällaisista huomautuksista, vaan antaisi meidät ilmi pilkanteosta. Emmehän me tienneet, kenen puolella itse kukin oli. Andrei kohautti olkapäitään ja häipyi takaisin oven taakse. – Varapresidentin kädet tosiaan vapisevat, äitikin sihisteli. – Mutta sen pahempi. Mistä nyt oikein on kysymys?

22


Pitäisikö sinun Paul lähteä katsomaan Palatsiaukiolle? Älä kuitenkaan tunge itseäsi eturiviin. Voisit samalla ostaa leivän, jos jaksat jonottaa, aamulla ne loppuivat kesken. – Ainakaan televisiosta ei saa tietää koko totuutta, isä murahti, nousi sohvalta ja pysähtyi eteeni neuvottomana. – Minun pitäisi tietysti tulla huomenna sinun mukaasi, ”Siihen asti minulle selvää, mikäonon hyvää mutta tehtaalla alkavatoli työt, jos elämä yhtään normaahollilla. Ja Andreille on luvattu, ettävalkoista. mummo hakee jalilla mikä pahaa, mikä mustaa ja mikä hänet Hatsinaan, eikä hänestäsekoittua. muutenkaan olisi sinulle Silloin kaikki värit alkoivat turvamieheksi. Yhden totuudesta tuli toisen valhe.” Minua pelotti ja suututti yhtä aikaa. Mokomakin hätätila. Mikseivät ihmiset vain rauhassa odotelleet parempia aikoja Moskovan vuonna 1991. Viro julistautuu niin kuin vallankaappaus tähänkin asti? Otin nuottikassin, menin Andrein itsenäiseksi. Koko Neuvostoliitto hajoaa. Samalla hajoaakiinni. ja minun huoneeseen ja paukautin oven perässäni 15-vuotiaan Innan maailma. Mihin enää voi uskoa, Andrei raplasi sängyllään Karpaati-nauhuriaan,kun johon hän kaikki tähän asti opetettu kääntyy nurinniskoin? oli keväällä ansainnut rahat keräämällä katujen varsilta mielettömät määrätperhe tyhjiälähtee lasipulloja. Suomalaissyntyinen myllerryksen keskeltä – Sinä et lähde mielenosoitukseen etkä katsele balettia, paluumuuttajina Helsinkiin. irvistelin hänelle. Äkkiä on hauras kuin sateenkaari. – Eielämä kiinnosta kumpikaan. Haluatko kuunnella Popedaa, se on suomalainen bändi. Ostin kopion kaveriltani aamulla Onneksi on musiikki. parilla hylsyllä, jotka löysinDaniel, Pyhäjärven metsästä. Onneksi on kiharatukkainen joka soittaa sydämestään. – Ihme kun raaskit luopua niistä. Minä tahtoisin kyllä Onneksi on rakkaus, jota mikään välimatka ei katkaise – eihän? nyt soittaa läksyni kertaalleen, kun olen sitten viikon poissa. KAUKANA OMALTA MAALTA Sisko edellinen teos Eikä Latvuksen minua pahemmin kiinnosta mikään suomalainen kertoi tarinan saman suvun varhaisemmista vaiheista ja bändi. oli vuoden 2011 Finlandia Junior -ehdokkaana. – Tosi tyhmää, Andrei tuhahti nyrpeän näköisenä, muttei alkanut riidellä vaan otti pöydältä huokaisten käteensä N84.2 ISBN 978-951-0-40280-1 Tom Sawyerin seikkailut ja rojahti sängylleenKannen lukemaan. kuva: Istockphoto Kannen suunnittelu: Laura Lyytinen www.wsoy.fi

23

9 789510 402801

Latvus, Sisko: Kaksi sateenkaarta (WSOY)  

Neuvostoliiton hajoaminen erottaa nuoret rakastavaiset

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you