Delacourt, Grégoire: Katseenvangitsijat (WSOY)

GrĂŠgoire Delacourt Katseenvangitsijat

WSOY

Grégoire Delacourt

katseenvangitsijat Suomentanut Leena Leinonen

werner söderström osakeyhtiö helsinki

Ranskankielinen alkuteos

La première chose qu’on regarde

© Éditions Jean-Claude Lattès 2013 Suomenkielinen laitos © Leena Leinonen ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-40274-0 Painettu EU:ssa

Faustinelle, Blanchelle, Gr창celle ja Maximilienille.

Can you see the real me preacher?

Can you see the real me doctor?

Can you see the real me mother?

Can you see the real me?

Quadrophenia,

Pete Townshend, The Who

Arthur Dreyfuss piti isoista rinnoista.

Hän oli miettinyt, että jos hän olisi ollut tyttö, olisivatko hänen rintansa olleet isot vai pienet, sillä hänen äidillään ne olivat keveät ja isoäidillään raskaat, ainakin tukahduttavista syleilyistä jääneissä muistoissa.

Hänen mielestään uhkea povi pakotti kaarevaselkäisempään ja naisellisempaan käyntiin, ja juuri herkässä tasapainossa olevien vartaloiden viehkeys kiehtoi häntä, joskus vavahduttikin. Ava Gardner Paljasjalkakreivittäressä, Jessica Rabbit elokuvassa Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?

Ja niin monet muut. Mielikuvat tekivät hänet autuaaksi ja punehtuvaiseksi. Povi teki syvän vaikutuksen, pyysi vaikenemaan, vaati kunnioitusta. Maan päällä ei ollut sellaista miestä, joka ei siinä tilanteessa muuttuisi pikkupojaksi.

He kaikki olisivat voineet kuolla sen vuoksi.

Arthur Dreyfussilla ei ollut koskaan varsinaisesti ollut sellaisia valtteja käsissään, mutta hän oli tutkiskellut niiden monenlaisia versioita PP:n luota löytyneistä vanhoista ja kuluneista L’Homme moderne -miestenlehdistä.

Internetissä myös.

9

Oikeista puheen ollen hän oli nähnyt rouva Rigautmalolepszyn rinnat, kun ne pursuivat tämän paitapuseroista keväisin: kaksi säihkyvää vesimelonia, jotka olivat kuitenkin niin vaaleat, että niissä näkyi vaaleanvihreitä, kiihkeitä, sykähteleviä puroja jotka muuttuivat yhtäkkiä kuohuviksi, kun rouva kiihdytti askeleitaan ehtiäkseen linja-autoon, joka pysähtyi kaksi kertaa päivässä Grande Ruella (pieni katu, jossa eräs skotlantilainen, Haywood nimeltään, kaatui 1. syyskuuta 1944 kunnan vapauttamisen puolesta), tai kun rouvan kurja punaruskea rakkikoira kiskoi rouvaa innoissaan kohti ties mitä jätöksiä.

Yhdeksännellä luokalla nuoren Arthur Dreyfussin mieltymys näihin lihan hedelmiin sai hänet hakeutumaan erään Nadège Lepetitin seuraan. Tyttö oli melko ruma, mutta päihitti runsaan 70C-koon purjeillaan ihastuttavan Joëlle Ringuetin, jolla oli 65A-kupin lattarinnat.

Se oli huono valinta. Rumilus suojeli meloninpuolikkaitaan mustasukkaisesti ja kielsi herkkusuita lähestymästä niitä: kolmetoistavuotias runsasmuotoinen vihannesviljelijä oli tietoinen avuistaan ja halusi olla vakuuttunut siitä, että häntä rakastettiin hänen itsensä takia, eikä samanikäinen Arthur Dreyfuss silloin oikein taitanut kohteliaita, runollisia ja petollisia sanoja. Ei hän ollut lukenut Rimbaudia eikä oikeastaan painanut mieleensä Francis Cabrelin laulujen tai erään C. Jérômen vanhempien laulujen siirappisia sanoja (esimerkki: Ei, älä hylkää minua / Ei, ei, vaan antaudu minulle).

Kun hän sai tietää, että hänen senaikainen ystävänsä Alain Roger oli saanut koskea ihastuttavan Joëlle Ringuetin vaatimattomiin luumuihin sormillaan, sitten 10

huulillaan ja oli lopulta saanut ne kokonaan suuhunsa, hän luuli tulevansa hulluksi ja mietti, pitäisikö hänen sittenkin tarkistaa jyrkästi kantaansa rintojen suhteen.

Alaspäin.

Seitsemäntoistavuotiaana hän lähti Albertiin (Sommen departementin kolmanneksi suurin kaupunki) ylpeän Alain Rogerin kanssa juhlimaan ensimmäistä palkkaansa. Hän valitsi ilotytön, jolla oli ponteva rintavarustus tarkoituksenaan menettää poikuutensa ja kokea hurmaa, mutta hänen kärsimättömyytensä oli sitä luokkaa, että hän tuli housuihinsa saman tien. Hän pakeni paikalta vararikossa ja häpeissään, eikä hän ollut edes saanut tilaisuutta hyväillä, tunnustella, suudella, repiä opaalinvärisiä aarteita niin kuin hän oli tuhat kertaa vannonut itselleen. Ja sitten kuolla.

Takaisku laannutti hänen kiihkoaan. Loksautti asiat takaisin kohdalleen. Hän luki kaksi amerikkalaisen Karen Dennisin rakkausromaania, joista hän oppi, että joskus toisen haluaminen alkaa hymystä, hajuvedestä tai pelkästä katseesta, minkä hän sai kokea kuusi kuukautta myöhemmin Dédé la Fritessä, kylän tupakkakauppabaarissa jossa myytiin myös kalastustarvikkeita, lottokuponkeja ja sanomalehtiä – kalastajia tosin kiinnosti nimenomaan baari: punainen Jupiler-kilpi oli heidän johtotähtensä talven loputtoman pitkinä ja hyisinä aamuhämärän hetkinä ja houkutteli tupakoitsijoita, sillä vuoden 2006 tupakkalaki ei siellä pätenyt.

Dédé la Fritessä tapahtui jotain aivan yksinkertaista: kun Arthur Dreyfussilta kysyttiin mitä hän halusi, hän nosti katseensa uuden tarjoilijan silmiin. Hänestä ne oli11

vat hätkähdyttävät, sateenharmaat, hän piti tytön äänestä, tämän hymystä, vaaleanpunaisista ikenistä, valkoisista hampaista, hajuvedestä – kaikista kauniista asioista, joita Karen Dennis oli kuvaillut. Hän unohti katsoa tytön povea, ja ensimmäistä kertaa hänelle oli samantekevää, oliko se vaatimaton vai puoleensavetävä.

Ankeaa tasankoa vai kukkuloita.

Niinpä hän sai oivalluksen. Elämässä oli muutakin kuin rinnat. Mikä teki naisesta viehättävän.

Silloin hän rakastui ensimmäistä kertaa ensi silmäyksellä. Ja koki ensimmäistä kertaa ylimääräisen lyönnin sydämessään – eräänlaisen rytmihäiriön.

Mutta yllä mainitun uuden tarjoilijan kanssa ei tapahtunut mitään, koska rakkaustarinaa ei kannata aloittaa lopusta, ja ennen kaikkea koska tarjoilijalla, jolla oli sateenväriset silmät, oli rakastettu: rekkakuski, joka ajoi Belgiaan ja Hollantiin, leveäharteinen, roteva kaveri, pienet murskaajan kädet, lyhyenvanttera tyyppi, jonka huomattavaan hauikseen oli tatuoitu ihanaisen etunimi: Éloïse – tässä oli omistaja, omistushaluinen mies. Arthur Dreyfuss ei tiennyt karatesta ja muista kiinalaismetkuista muuta kuin sokean mestarin opetukset Kung Fu -elokuvassa (unohtumaton mestari Po) ja Pierre Richardin villin huudon elokuvassa Pitkän vaalean paluu (Yves Robert). Hän siis mieluummin unohti Éloïsen kasvojen runollisuuden, tämän silmien kostean harmauden, ikenien vaalean punan. Hän ei enää käynyt kahvilla aamuisin ja lopetti jopa tupakanpolton välttyäkseen törmäämästä mustasukkaiseen rekkakuskiin.

12

Ensimmäisen luvun yhteenvetona: lyhyenjäntterä ja epäluuloinen rekkakuski, elämä Sommen departementtiin kuuluvassa pienessä Longin kunnassa (1700-luvulta peräisin oleva linna, kirkontorni, juhannuskokot, Cavaillé-Coll-urut ja muualta tuoduilla camarguenhevosilla luonnonmukaisesti hoidetut suot), jossa on 687 asukasta joita kutsutaan longilaisiksi, sekä autonkorjaajan ammatti, jonka vuoksi sormet ovat rasvaiset ja mustat, olivat johtaneet siihen että kaksikymmentävuotias Arthur Dreyfuss, vaikka komea poika olikin (Éloïsen mukaan hän oli kuin Ryan Goslingin komeampi versio), asui yksin pienessä talossa joka sijaitsi erillään kylän laitamilla, hieman syrjässä Ailly-le-Haut-Clocheriin vievästä kantatie 32:sta.

Niille, jotka eivät tunne Ryan Goslingia: hän on 12. marraskuuta 1980 syntynyt kanadalainen näyttelijä, jonka maailmanlaajuinen menestys koittaa vuonna 2011, vuosi tämän tarinan tapahtumien jälkeen, Nicolas Winding Refnin upean ja erittäin mustan Drive-elokuvan myötä.

Mutta väliäkös sillä.

Sinä päivänä, josta tämä kirja alkaa, hänen ovelleen koputettiin.

Arthur Dreyfuss katseli televisiosta Sopranosia (3. tuotantokausi, 7. jakso: ”Päätöksiä”). Hän hypähti ylös. Hän huusi: kuka siellä? Ovelle koputettiin uudestaan. Joten hän meni avaamaan. Eikä hän ollut uskoa silmiään.

Hänen edessään seisoi Scarlett Johansson.

13

Lukuun ottamatta huomattavia juominkeja hänen pomonsa Pascal Payenin eli PP:n kolmansissa häissä – kännäilyä, joka vaivutti hänet niin tokkuraan että hän vain imeskeli vesimelonia kahden päivän ajan – Arthur Dreyfuss ei juonut. Ehkä yksi Kronenbourg-olut silloin tällöin illalla jotain tv-sarjaa katsellessa.

Niinpä mieletöntä näkyä Scarlett Johanssonista hänen ovellaan ei voinut panna alkoholin kirojen piikkiin.

Ei. Arthur Dreyfussilla oli ollut tähän asti tavallinen elämä.

Nopea katsaus ennen kuin palaamme häkellyttävän näyttelijättäremme luo: syntymä vuonna 1990 (vuosi, jolloin Jurassic Park -romaani julkaistiin ja Tom Cruise solmi Nicole Kidmanin kanssa sykähdyttävän, järjestyksessä toisen rakkausavioliittonsa) Camille-Desmoulinsin synnytyslaitoksella Amiensissa, joka on Picardien alueen pääkaupunki ja kantonin pääpaikka, Dreyfuss Louis-Ferdinandin ja Lecardonnel Thérèse Marie Françoisen poikana.

Ainoa lapsi vuoteen 1994 asti, jolloin syntyy Noiya Dreyfuss. Noiya, joka merkitsee Jumalan kauneutta.

15

Ja jälleen ainoa lapsi vuonna 1996, kun naapurin tarmokas dobermanni Inke sekoittaa Jumalan kauneuden muonakuppinsa kutsuun. Pikkutytön syödyksi joutuneet kasvot ja oikea käsi tulevat ulos toisesta päästä jätöksinä, jotka canis lupus familiaris hylkää erään Grand Scenicin renkaan haaleaan varjoon. Kunnan asukkaat tukevat järkyttynyttä perhettä. Pieni Arthur Dreyfuss ei itke, koska hänen kyyneleensä saavat hänen äitinsä kyyneleet virtaamaan, saavat tämän sanomaan hirveitä asioita maailmasta, asioiden niin sanotusta kauneudesta ja jumalan kammottavasta julmuudesta. Jälleen ainokaiseksi muuttunut lapsi pitää tuskansa sisällään kuin kuulat, pienet lasinpalaset taskun pohjalla.

Häntä säälitellään, kädet pyyhitään hänen hiuksiinsa, kuiskaillaan pikku raukka tai poikaparka tai on se raskasta noin pienelle. Se on yhtä aikaa surullista ja iloista aikaa.

Dreyfussien puolelta heillä syödään paljon taatelileivoksia, baklavia ja baba ganoushaa ja vastaavasti runsain mitoin picardielaisia herkkuja, kuten maroilles-juustopiiraita ja kahvi-sikuricharlottaa: sokeri lihottaa ja liuottaa tuskan.

Typistetty perhe muuttaa pieneen Saint-Saënsin kuntaan (Seine-Maritimen departementtiin) Eawyn (lausutaan eavi) valtionmetsän kupeeseen, missä Dreyfuss Louis-Ferdinandista tulee metsänvartija. Joinakin iltoina hän palaa kotiin mukanaan fasaaneja, punapyyn poikasia ja villikaniineja, joista picardielainen vaimo valmistaa pateita, rintafileitä ja höystöjä. Kerran hän tuo ketunvuodan, josta voisi tehdä turkismuhvin (talvi on tulossa), mutta Lecardonnel Thérèse kirkuu kalmankalpeana, 16

ettei hän enää koskaan, milloinkaan upottaisi käsiään kuolleeseen ruumiiseen.

Eräänä aamuna salametsästäjä lähtee kuten kaikkina muinakin aamuina metsästyslaukku ja muutama ansa olallaan. Kuten joka aamu, hän huikkaa kynnykseltä: Nähdään illalla! Mutta kukaan ei näe häntä sinä iltana eikä liioin minään muunakaan iltana. Paikalle hälytetyt santarmit luopuvat etsinnöistä noin kymmenen päivän kuluttua: oletteko varma, ettei hänellä ollut kaupungissa pikku ystävätärtä, jotain nuorta tyttöä? Usein miehet katoavat siitä syystä: on värähtelevä viisari, nautiskelunhalu, tarve tuntea olevansa elossa, onhan näitä nähty. Ei mitään jälkeä, ei mitään merkkiä, ei ruumista.

Lecardonnel Thérèse menettää nopeasti elämänilonsa viimeisetkin rippeet, alkaa juoda ahnaasti Martinia iltaisin siihen aikaan, jolloin metsänvartijalla oli ollut tapana tulla kotiin, ja sitten aina vain aikaisemmin, kunnes hän aloittaa jo hyvin varhaisena aamun hetkenä, jolloin miehellä oli ollut tapana lähteä töihin. Vermutti (18 %) tekee hänet ensin hyvin henkeväksi (mitä Arthur Dreyfuss ajattelee myöhemmin vähäpuheisella haikeudella), mutta sitten vähitellen kehittää hänelle pelottavan masennuksen, joka saa hänet näkemään metsänvartijan ilmestyvän sopimattomina kellonaikoina kuin novellissa Avoin ikkuna. Ja sitten muita aaveita.

Nelijalkaisen lihansyöjän.

Amerikkalaisen näyttelijän, joka esitti Kleopatraa.

Lihaa kyynärvarsien ympärillä.

Tomusta tehdyt silmäluomet.

Arthur Dreyfuss itkee joskus huoneessaan iltaisin 17

kuullessaan Edith Piafin surullisen ja käheän äänen keittiöstä ja aavistaessaan äitinsä murheen alhon. Hän ei uskalla kertoa äidille, että hän pelkää menettävänsä tämänkin, pelkää jäävänsä yksin. Ei hän osaa kertoa rakastavansa äitiä, se on niin vaikeaa.

Koulussa Arthur Dreyfuss on keskitasoa. Hän on helppo koulutoveri. Voittamaton luunappulapelissä, joka tulee uudestaan muotiin jossain vaiheessa. Tytöt pitävät hänestä, hänet äänestetään luokan toiseksi söpöimmäksi pojaksi. Voittaja on pitkä tumma poika, goottityylinen, iho läpikuultava, korvissa reikiä siellä sun täällä kuin katkoviivoja joita pitkin kuuluu leikata, kaulan ympärillä tatuoitu kaulakoru (kierreköysi, joka neulattiin sen jälkeen kun hän oli lukenut Hirtettyjen balladin roimasti alkoholin vaikutuksen alaisena), ja ennen kaikkea poika on runoilija: polleita riimejä, surkeita loppusointuja, typeriä sanoja. Esimerkki: Elämä on riippumatto, kuolema on riippumaton. Tytöt tykkäävät.

Arthur Dreyfussin ainoa tunnettu heikkous ilmenee liikuntatunnilla: yhtenä päivänä, kun hän katselee erästä Liane Le Goffia, 65E (mieletön kuppikoko; Jayne Mansfield, Christina Hendricks), hyppäämässä pukilla, hän pyörtyy.

Hänen silmäkulmansa kolahtaa pukin metalliseen jalkaan, iho rasahtaa rikki, veripisara purskahtaa. Hänet ommellaan tyylikkäästi, ja hänelle jää kulmakarvan alle hillitty muisto ihanasta huuman tunteesta.

Hän ei inhoa lukemista, päinvastoin, ja hän katselee mielellään elokuvia – varsinkin televisiosarjoja, koska niissä on aikaa kiintyä henkilöhahmoihin, alkaa pitää 18

niistä, niistä tulee kuin pieni perhe – ja purkaa (ja kasaa uudelleen) mieluusti kaikkea, missä on moottori tai jokin mekanismi. Siksi hänelle annetaan luettavaksi moottoreiden ja mekanismien käyttöohjeita. Koulusta löydetään hänelle harjoittelupaikka Pascal Payenin eli PP:n monimerkkiautokorjaamosta Longista, missä hän löytäisi eräänä päivänä runokirjan ja kiehtovan ammatin, jonka vuoksi sormista tulee rasvaiset ja mustat, jonka vuoksi naiset joiden epäkuntoiset autot hän saa kuntoon sanovat: kultaseni, sinä olet nero, ja komea poika kaiken kukkuraksi, ja miehet joiden epäkuntoiset autot hän saa kuntoon sanovat: nopeammin poika, ois mulla muutakin tekemistä – ammatin, jonka ansiosta hän tienaa melko nopeasti sen verran että voi ostaa lainalla pienen talon (kolme kerrosta, 67 neliömetriä), joka on erillään kylän laitamilla, hieman syrjässä Ailly-le-Haut-Clocheriin vievästä kantatie 32:sta, missä tuulisina päivinä Leguiffin leipomo täyttää tienoon lämpimien voisarvien ja fariinisokeripullien tuoksulla (mutta traagisena aamuna ei tuule lainkaan), pienen talon, jonka ovelle koputtaa eräänä päivänä Scarlett Johansson.

Siinä hän nyt on, vihdoin.

19

Scarlett Johansson näytti uupuneelta.

Hänen hiuksensa, joiden sävy oli kahden värin välimaastosta, olivat sekaisin. Ne levittäytyivät, valuivat raskaina, kuin hidastettuina. Täyteläisillä huulilla ei ollut hänen kuuluisaa huulikiiltoaan. Ripsiväri oli levinnyt silmien alle kuin piirustushiili ja piirtänyt sinne apeat renkaat. Ja Arthur Dreyfussin epäonneksi tytöllä oli yllään väljä neulepusero. Neulepusero kuin säkki, mikä vääryys: se ei paljastanut rahtuakaan näyttelijän lumoaviksi, jopa taianomaisiksi tiedetyistä muodoista.

Tyttö piteli kädessään Vuittonin laukkua, jonka kirpeät värit saivat sen näyttämään väärennökseltä.

Arthur Dreyfussilla puolestaan oli yllään mieluisin tvsarjankatseluasunsa: valkoinen aluspaita ja smurffikalsarit – kaukana Ryan Goslingin komeammasta versiosta. Tai no.

Kuitenkin he hymyilivät toisilleen sillä samalla sekunnilla, kun näkivät toisensa.

Olivatko he toistensa mielestä hauskannäköisiä? Turvallisen tuntuisia? Kun ovelle koputettiin, oliko poika odottanut jotain hätätapausta, sylinterin kannen hajon21

nutta tiivistettä, rikki mennyttä kiertokankea, ongelmaa virtausmittarissa? Kun ovi avattiin, oliko tyttö odottanut näkevänsä jonkun pervon, syylänaamaisen eukon, vanhan käppänän? Joka tapauksessa epätodennäköinen kaksikko hymyili toisilleen kuin mukavalle yllätykselle, ja toista äkkirakastumistaan (nihkeät kädet, tiheästi lyövä sydän, hikihelmiä, pieniä jäisiä veitsiä selässä, karhea, tahmea kieli) kokevan Arthur Dreyfussin kuivettuneesta suusta lennähti tuntematon sana.

Comin.

(Tarkennettakoon niille lukijoille, jotka ovat vaativaisia kielitieteilijöitä tai maantieteen harrastajia, että on todellakin olemassa Comines-niminen kaupunki (lausutaan comin) Quesnoy-sur-Deûlen kantonissa Nordin departementissa lähellä Belgian rajaa – luultavasti melko unelias pieni kaupunki, siellä on jopa viisi juhlatoimikuntaa, jotka yrittävät saada siihen eloa – mutta sillä ei ole mitään tekemistä tämän tarinan kanssa.)

Sillä sekunnilla, kun Arthur Dreyfuss näki Scarlett Johanssonin ovensa takana, tuntui ujo comin hänestä vaistonvaraisesti kaikkein järkevimmältä, kohteliaimmalta, kauneimmalta asialta jonka voi sanoa, sillä niissä tv-sarjoissa joita hän katsoi alkukielellä, se tarkoittaa tekstityksen mukaan tulkaa sisään.

Kuka mies, vaikka yllä olisikin aluspaita ja smurffi­ kalsarit, ei olisi sanonut Lost in Translation -elokuvan ­ilmiömäiselle näyttelijättärelle tulkaa sisään?

Ilmiömäinen näyttelijätär kuiskasi Thank you, jonka th-äänteessä hänen kielensä vaaleanpunainen kärki ilmestyi hänen huuliensa väliin, ja astui sisään.

22

»Pahinta mitä voi tapahtua on olla maailman kaunein tyttö.» haaveileva Arthur Dreyfuss katselee smurffikalsarit jalassaan televisiota, kun ovelle kolkutetaan. Oven takana seisoo Scarlett Johansson.

Tästä alkaa romaani, jossa kaksi kaunista mutta maailman murjomaa ihmistä tapaa. Pystyvätkö he myös kohtaamaan toisensa?

Grégoire Delacourt pohtii henkilöhahmojensa kautta nykymaailman pinnallisuutta. Katseenvangitsijoissa lyövät kättä hillitön parodia ja koskettava tragedia.

a u t o i s ta j a i s o i s ta r i n n o i s ta

www.wsoy.fi | 84.2 | ISBN 978-951-0-40274-0