Page 1

WSOY


Sophie Kinsella suomentanut Aila Herronen

Werner Sรถderstrรถm Osakeyhtiรถ Helsinki


Englanninkielinen alkuteos Wedding Night Š Sophie Kinsella 2013 Suomenkielinen laitos Š Aila Herronen ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-40268-9 Painettu EU:ssa


Sybellalle


ESIPUHE A r t hu r

Nuoret! Aina hoppuilemassa ja murehtimassa ja vaatimassa vastauksia heti paikalla. Nuo ahdistuneet raukkaparat vievät minulta voimat. Älkää tulko takaisin, minä sanon aina. Älkää tulko takaisin. Nuoruus on yhä siellä, minne se jäi, ja sinne se kuuluukin. Kaiken tarvitsemansa on kyllä ottanut elämäntaipaleelle mukaan. Olen hokenut tätä jo kaksikymmentä vuotta, mutta kuunteleeko kukaan? Turha toivo. Tuossa tulee taas yksi. Huohottaa ja puuskuttaa noustessaan kallion laelle. Kaiketi lähempänä neljääkymmentä kuin kolmeakymmentä. Melko hauskannäköinen sinistä taivasta vasten. Näyttää vähän poliitikolta. Tai hetkinen. Ehkä filmitähdeltä. En muista hänen kasvojaan vuosien takaa. Vaikka eipä se mitään merkitse. Hyvä kun tunnistan nykyään edes omat kasvoni, kun satun vilkaisemaan peiliin. Nuori mies katselee ympärilleen ja huomaa minut istumassa tuolissa lempioliivipuuni alla. »Oletko sinä Arthur?» hän kysyä töksäyttää. »Kiinni jäin.» Silmäilen häntä asiantuntevasti. Näyttää hyvin toimeentulevalta. Hänellä on yllään kalliinmerkkinen poolopaita. Häneltä voisi saada pummattua muutaman tuplaviskin. »Sinulle maistuisi varmasti drinkki», totean ystävällisesti. On aina hyvä ohjata keskustelu jo heti alussa baariin päin. »En minä halua drinkkiä», hän sanoo. »Minä haluan tietää, mitä tapahtui.» 7


En voi mitään sille, että minua haukotuttaa. Niin ennalta arvattavaa. Hän haluaa tietää, mitä tapahtui. Jälleen yksi keski-iän kriisistä kärsivä sijoituspankkiiri, joka haluaa palata nuoruutensa maisemiin. Anna menneiden olla, haluaisin vastata. Käänny kannoillasi. Palaa aikuiseen ja ongelmalliseen elämääsi, sillä täältä ei löydy vastauksia. Mutta hän ei kuitenkaan uskoisi. He eivät usko ikinä. »Kuules, poikaseni», sanon lempeästi. »Sinä kasvoit aikuiseksi. Niin siinä kävi.» »Ei», hän sanoo kärsimättömänä ja pyyhkäisee hikistä otsaansa. »Sinä ymmärsit väärin. Minulla on tärkeää asiaa. Kuuntele.» Hän tulee muutaman askelen lähemmäs, komeat kasvot päättäväisinä, ja pitkä hahmo näyttää vaikuttavalta aurinkoa vasten. »Minulla on tärkeää asiaa», hän toistaa. »En olisi halunnut sotkeutua, mutta ei sille mahda mitään. Minun on pakko. Haluan tietää, mitä oikeasti tapahtui…»

8


1 Lo t t ie

Kaksikymmentä päivää aiemmin

Ostin poikaystävälleni kihlasormuksen. Olikohan se virhe? Sormus ei kyllä ole yhtään tyttömäinen. Se on pelkkä vanne, jossa on ihan pikkiriikkinen timantti, koska myyjä ylipuhui minut. Jos Richard ei pidä timantista, sormuksen voi aina kääntää ympäri. Tai hän voi olla käyttämättä koko sormusta. Sitä voi pitää yöpöydällä tai rasiassa tai ihan missä vaan. Tai voisin palauttaa sormuksen ja jättää kertomatta koko jutusta. Itsevarmuuteni rakoilee hetki hetkeltä pahemmin, mutta kun minä ajattelin, että Richard ei saisi muuten mitään. Miehet eivät juuri kostu kosinnasta. Heidän täytyy päättää oikea hetki, polvistua, kosia ja ostaa naiselle sormus. Entä me naiset? Meidän tarvitsee vain sanoa »kyllä.» Niin tai tietenkin »ei». Kuinkahan suuri osa kosinnoista päättyy kyllään ja kuinka suuri osa eihin? Avaan automaattisesti suuni ihmetelläkseni asiaa Richardille – mutta suljen sen sitten kiireesti. Idiootti. »Mitä?» Richard kohottaa katseensa. »Ei mitään!» Hymyilen säteilevästi. »Minä vaan… onpa loistava ruokalista!» Onkohan Richard jo ostanut sormuksen? Ei sillä oikeastaan ole väliä. Toisaalta on ihanan romanttista, jos on. Toisaalta olisi ihanan romanttista valita sormus yhdessä. Tässä tilanteessa voi vain voittaa. Siemailen vettä ja hymyilen Richardille hellästi. Me ­istumme 9


nurkkapöydässä, josta on näkymä joelle. Ravintola on uusi. Se on Strand-kadulla, lähellä Savoyta. Mustaa ja valkoista marmoria, antiikkikattokruunuja ja vaaleanharmaita tuoleja, joiden selkänojassa on napit. Täydellinen ympäristö lounaskosinnalle. Minulla on ylläni tulevan morsiamen vaatimaton valkoinen paita ja kuviohame, ja olen törsännyt stay up -sukkiin siltä varalta, että päätämme lujittaa kihlauksemme myöhemmin. Minulla ei ole ikinä ennen ollut stay up -sukkia, mutta eipä minua ole ennen kosittukaan. Voih, ehkä Richard on varannut meille huoneen Savoysta. Ei. Richardilla ei ole tapana hienostella. Hän ei ikinä kosisi naurettavan yltiöpäisellä eleellä. Hyvä lounas sopii kuvaan, ylihinnoiteltu hotellihuone ei. Minä arvostan sitä. Richard näyttää hermostuneelta. Hän sormeilee paidankalvosimia, vilkuilee puhelintaan ja pyörittelee vettä lasissaan. Kun hän huomaa minun katsovan, hänkin alkaa hymyillä. »No.» »No.» Ihan kuin me puhuisimme salakieltä, välttelisimme todellista aihetta. Minä näprään ruokaliinaani ja siirrän tuolia. Tämä odottaminen on sietämätöntä. Miksei hän jo kysy, että siitä päästäisiin? Ei, en minä tarkoita »että siitä päästäisiin». En tietenkään. Eihän kosinta mikään rokotus ole. Se on… No, mikä se sitten on? Alku. Ensimmäinen askel. Me kaksi aloittamassa suurta seikkailua yhdessä. Koska haluamme selvitä elämän haasteista yhdessä. Koska emme osaa kuvitella ketään muuta, jonka kanssa haluaisimme mieluummin kokea tuon matkan. Koska minä rakastan Richardia ja hän minua. Minähän tulen jo tunteelliseksi. Tämä on toivotonta. Minulle on käynyt näin jo päiväkausia, aina siitä lähtien, kun ymmärsin Richardin aikeet. Richard on melko suorasukainen. Siis hyvällä, rakastettavalla tavalla. Hän käy suoraan asiaan eikä pelaa pelejä. (Luojan kiitos.) Eikä hän järkytä toisia jättiyllätyksillä. Ennen viime syntymäpäivääni hän vihjaili iät ja ajat antavansa lahjaksi yllätysmatkan, mikä oli täydellistä, koska tiesin ottaa laukun esiin ja pakata siihen vähän vaihtovaatteita. 10


Tosin hän onnistui kuitenkin lopulta yllättämään minut, koska kyseessä ei ollutkaan viikonloppumatka, kuten olin arvellut. Lahja oli junalippu Stroudiin, ja pyörälähetti toi sen varoittamatta työpöydälleni syntymäpäivänäni keskellä viikkoa. Kävi ilmi, että Richard oli salaa järjestänyt minulle kaksi vapaapäivää, joten kun saavuin Stroudiin, auto kiidätti minut Cotswaldiin ihastuttavaan mökkiin, jossa Richard odotti minua tuli takassa ja lampaantalja levitettynä takan eteen. (Mmm. Sanotaan vaikka, että seksi takan ääressä on ihan parasta. Jollei lasketa sitä, että yksi typerä kipinä lensi takasta ja poltti minua reiteen. Mutta sama se. Se on pientä.) Niinpä kun Richard alkoi vihjailla tällä kertaa, ei voinut puhua hienovaraisista vihjeistä. Ne olivat pikemminkin suuria tienvarsikylttejä, joissa luki: Minä aion kosia sinua pian. Ensin Richard sopi tästä päivästä ja puhui »tärkeästä lounaasta». Hän sanoi, että hänellä oli minulle »tärkeä kysymys», ja iski silmää (enkä minä muka ymmärtänyt yhtään, mistä oli kyse). Sitten hän alkoi kiusoitella minua kysymällä, pidinkö hänen sukunimestään, joka on Finch. (Ja satun kyllä pitämään siitä. Kyllä minulle silti tulee ikävä Lottie Graveneyta, mutta ryhdyn oikein mielelläni rouva Lottie Finchiksi.) Toivon melkein, että Richard olisi kierrellyt ja kaarrellut, jotta kosinta olisi ollut isompi yllätys. Toisaalta tiesin varata manikyyri­ ajan. »No, oletko sinä jo päättänyt, Lottie?» Richard katsoo minua huulillaan tuttu lämmin hymy, ja vatsanpohjassani hypähtää. Luulin pienen hetken, että Richard oli superfiksu ja että tuo oli hänen kosintansa. »Öö…» Yritän peitellä hämmennystä laskemalla katseeni. Totta kai vastaus on kyllä. Iso onnellinen kyllä. En voi vieläkään uskoa, että me olemme päässeet tähän pisteeseen. Avioliittoon. Siis avioliittoon! Olen tarkoituksella vältellyt puhumasta naimisiin­menosta, sitoutumisesta ja kaikesta siihen liittyvästä (lapsista, taloista, sohvista ja ruukkuyrteistä) koko sen kolme vuotta, minkä minä ja Richard olemme olleet yhdessä. Me asumme tavallaan yhdessä Richardin luona, mutta minulla on yhä oma asunto. Me olemme pari, mutta kumpikin menee jouluna omaan kotiinsa. Siinä vaiheessa me olemme. 11


Noin vuoden seurustelun jälkeen tiesin, että me sovimme hyvin yhteen. Tiesin rakastavani Richardia. Olin nähnyt hänet parhaimmillaan (yllätyssyntymäpäiväreissussa ja silloin, kun ajoin vahingossa autolla hänen jalkansa yli eikä hän huutanut minulle) ja pahimmillaan (kun hän kieltäytyi itsepäisesti kysymästä tietä koko matkan Norfolkiin, vaikka GPS oli rikki, ja matka kesti kuusi tuntia). Ja halusin silti olla hänen kanssaan. Minä ymmärrän häntä. Richard ei ole mikään leveilijä. Hän on hillitty ja harkitseva. Joskus tuntuu siltä, ettei hän edes kuuntele minua, mutta sitten hän herää eloon niin yllättäen, että ymmärtää hänen olleen hereillä koko ajan. Kuin puun alla puoliunessa lojuva leijona, joka on valmis tappamaan. Kun taas minä olen pikemminkin ympäriinsä loikkiva gaselli. Me täydennämme toisiamme. Se on luonnon laki. (En siis tietenkään tarkoita ravintoketjumielessä. Se oli vertauskuva.) Niinpä minä siis tiesin vuoden kuluttua, että Richard oli se oikea. Tiesin myös, mitä voisi tapahtua, jollen pitäisi varaani. Kokemukseni mukaan sana »avioliitto» on kuin entsyymi. Se aiheuttaa suhteissa kaikenlaisia reaktioita, lähinnä eroamista. Otetaan esimerkiksi ensimmäinen pitkäaikainen poikaystäväni Jamie. Me olimme olleet neljä vuotta onnellisesti yhdessä, kun satuin mainitsemaan, että vanhempani olivat meidän ikäisiämme mennessään naimisiin (kaksikymmentäkuusi ja kaksikymmentäkolme). Enkä muuta. Yksi ainoa lause, ja Jamie pelästyi ja sanoi, että meidän täytyi pitää vähän taukoa. Mistä? Kaikki oli ollut hyvin aina siihen hetkeen asti. Niinpä Jamie tarvitsi selvästikin taukoa siitä, ettei enää ikinä olisi vaarassa kuulla sanaa »naimisiin». Se oli selvästi niin kamala juttu, että hän ei halunnut nähdä minua siinä pelossa, että huuleni muodostaisivat tuon sanan uudelleen. Ennen kuin »tauko» loppui, Jamie oli yhdessä sen punatukkaisen tytön kanssa. Se ei haitannut, sillä minä olin tavannut Seamuksen. Seamuksen, jolla oli seksikäs irkkuaksentti. Minulla ei ole hajuakaan, mikä siinä suhteessa meni pieleen. Me olimme umpirakastuneita siinä vuoden – villiä seksiä kaiket yöt, eikä millään muulla ollut väliä kuin meillä – kunnes aloimmekin äkkiä riidellä joka ilta. Siirryimme yhdessä vuorokaudessa virkistävästä viruvaan. Se myrkytti meidät. Liian monta huipputason konferenssia aiheesta 12


»Minne tämä suhde johtaa?» ja »Mitä me siltä odotamme?» näännytti meidät. Linkutimme eteenpäin vielä vuoden, ja kun katson taaksepäin, tuntuu kuin tuo toinen vuosi olisi iso musta ja synkkä mustetahra elämässäni. Sitten tuli Julian. Sekin suhde kesti kaksi vuotta, muttei ikinä oikein lähtenyt lentoon. Suhteessa oli pelkät raamit. Kai me kumpikin teimme liikaa töitä. Minä olin juuri aloittanut Blay Pharmaceuticals -yhtiössä ja matkustin ympäri maata. Julian halusi päästä tilintarkastusfirman osakkaaksi. Me emme tainneet edes erota kunnollisesti – ajauduimme vain erillemme. Tapaamme yhä silloin tällöin ystävinä, eikä kumpikaan oikein tiedä, mikä meni vikaan. Julian jopa pyysi minua treffeille vuosi sitten, mutta minun täytyi vastata, että olin erittäin onnellisesti varattu. Richardin kanssa. Miehen, jota oikeasti rakastan. Tuon miehen, joka istui minua vasta­päätä sormus taskussaan (ehkä). Richard on kaikista poikaystävistäni selvästi komein. (Saatan olla puolueellinen, mutta hän on aivan hurmaava.) Hän tekee kovasti töitä media-analyytikkona, mutta työ ei ole hänelle pakkomielle. Hän ei ole yhtä rikas kuin Julian, mutta mitä väliä sillä on? Richard on energinen ja hauska, ja hänen remakka naurunsa saa minut aina hyvälle tuulelle, vaikka olisin kuinka allapäin. Hän kutsuu minua päivänkakkaraksi, sillä tein kerran eväsretkellä hänelle seppeleen päivänkakkaroista. Hän saattaa hermostua ihmisiin, mutta ei se mitään. Kukaan ei ole täydellinen. Kun katson meidän suhdettamme taaksepäin, en näe isoa synkkää mustetahraa, niin kuin Seamuksen kanssa, tai tyhjyyttä, niin kuin Julianin kanssa. Näen ylihempeän musiikkivideon. Montaasin, jossa on sinistä taivasta ja hymyjä. Onnellisia hetkiä. Läheisyyttä. Naurua. Ja nyt me olemme pääsemässä montaasin huippukohtaan. Kohtaan, jossa Richard polvistuu, hengittää syvään… Minua jännittää hänen puolestaan. Haluan, että hetkestä tulee kaunis. Haluan kertoa lapsillemme, että rakastuin heidän isäänsä uudelleen, kun hän kosi minua. Meidän lapsemme. Meidän kotimme. Meidän elämämme. Kun annan mielikuvien kieppua päässäni, tunnen vapautuvani. Minä olen valmis. Olen kolmekymmentäkolme vuotta ja valmis. Olen vältellyt avioliitosta puhumista koko aikuisikäni. Samoin 13


kaikki ystäväni. Ihan kuin koko aiheen ympärille olisi vedetty rikospaikkateippi, jossa lukee PÄÄSY KIELLETTY. Siitä ei yksinkertaisesti puhuta, sillä puhuminen tuo huonoa onnea ja poikaystävä lemppaa. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole mitään tekemistä huonon onnen kanssa. Suorastaan tunnen miten rakkaus leijailee ympärillämme, huokuu pöydän yli luokseni. Minun tekee mieli tarrata Richardin käsiin. Minun tekee mieli kietoa hänet syleilyyn. Hän on niin ihana, ihana mies. Minä olen onnentyttö. Kun me olemme neljänkymmenen vuoden päästä harmaatukkaisia ja ryppyisiä, kävelemme ehkä pitkin Strandia käsi kädessä, muistamme tämän päivän ja kiitämme luojaa siitä, että löysimme toisemme. Ajattele nyt, miten epätodennäköistä se on tässä muukalaisia kuhisevassa maailmassa. Rakkaus on niin sattumankauppaa. Niin sattumankauppaa. Varsinainen ihme… Voi luoja, minä räpyttelen silmiäni… »Lottie?» Richard on huomannut kosteat silmäni. »Hei, päivänkakkaraiseni. Mikä hätänä?» Vaikka olen ollut Richardille rehellisempi kuin kenellekään aiemmalle poikaystävälleni, ei luultavasti ole hyvä idea paljastaa hänelle koko ajatuskulkuani. Isosiskoni Fliss sanoo aina, että minä ajattelen Hollywoodin Technicolor-väreissä ja että minun täytyy muistaa, että muut eivät kuule päässään kaihoisan mahtipontisia viuluja. »Anteeksi.» Kuivaan silmäni. »Ei mikään. Voi kun sinun ei tarvitsisi lähteä.» Richard lentää huomenna komennukselle San Franciscoon. Kolmeksi kuukaudeksi – pahemminkin voisi olla – mutta minulle tulee kamala ikävä. Onneksi häiden suunnittelu antaa muuta ajateltavaa. »Älä itke, kultaseni. Minä en kestä sitä.» Richard ottaa minua kädestä. »Skypetetään joka päivä.» »Niin.» Puristan hänen käsiään. »Minä olen valmiina.» »Vaikka voi olla hyvä pitää mielessä, että kaikki kuulevat puheesi, jos olen toimistolla. Myös pomo.» Ainoastaan pieni pilkahdus silmissä paljastaa, että Richard kiusoittelee minua. Kun me juttelimme Skypessä Richardin edellisen matkan aikana, aloin neuvoa, miten hänen kannattaa käsitellä painajaismaista pomoaan, ja unohdin, että Richard oli avokontto14


rissa ja se painajaismainen pomo saattaisi kävellä ohi hetkenä minä hyvänsä. (Ei onneksi kävellyt.) »Kiitos vinkistä.» Kohautan harteitani naama yhtä peruslukemilla kuin Richardilla. »Ja näkevät sinut. Niin että ei ehkä kannata olla ihan alasti.» »Ehkei ihan», minä myönnän. »Taidan laittaa läpinäkyvät rintsikat ja alushousut. Mukavaa ja yksinkertaista.» Richard hymyilee ja puristaa käsiäni. »Minä rakastan sinua.» Hänen matala ja lämmin äänensä sulattaa sydämeni. En ikipäivänä kyllästy kuulemaan noita sanoja. »Niin minäkin sinua.» »Siitä tulikin mieleeni…» Richard rykäisee. »Minun pitää kysyä sinulta jotain, Lottie.» Tuntuu kuin sisuskaluni olisivat räjähtämäisillään. Kasvoni ovat jähmettyneet, mutta ajatukset laukkaavat villisti. Voi luoja, nyt se tulee… Tämä hetki muuttaa koko elämäni… Keskity, Lottie, nauti tästä hetkestä… Voi paska! Mikä minun jalassani on vikana? Tuijotan kauhuissani jalkaani. Stay up -sukkien keksijä on valehtelija ja joutuu helvettiin, koska toinen sukka ei ole nimestään huolimatta pysynyt ylhäällä. Se on valahtanut polveen, ja tosi ällöttävän näköinen kuminauhakaistale lepattaa pohjetta vasten. Ihan kamalaa. En voi mitenkään kuunnella kosintaa tällaisena. En voi ajatella koko ikääni, että olipa harmi, että se typerä sukka pilasi muuten niin romanttisen hetken. »Anteeksi, Richard», minä keskeytän. »Hetkinen vain.» Kumarrun vaivihkaa ja kiskaisen sukkaa ylös, mutta ohut kangas repeää. Hieno homma. Nyt jalassani lepattaa kuminauhakaistaleen lisäksi vielä nailonriekaleitakin. Ihan uskomatonta, että sukat pilaavat kosintani. Olisi pitänyt tulla paljain säärin. »Onko kaikki kunnossa?» Richard näyttää vähän ihmettelevältä, kun tulen näkyviin pöydän alta. »Minun täytyy mennä vessaan», mutisen. »Anteeksi kamalasti. Voidaanko pitää pieni tauko? Ihan pikkuriikkinen vain.» »Oletko sinä kunnossa?» »Olen.» Olen niin nolo, että punastun. »Minä… minulla on vaatekatastrofi. En halua, että sinä näet. Voisitko katsoa muualle?» 15


Richard kääntää tottelevaisesti päänsä. Työnnän tuolia taaksepäin ja kävelen ripeästi huoneen poikki vältellen muiden lounastajien katseita. Turha sitä on yrittää peitellä. Lepattava sukka mikä lepattava sukka. Työnnyn vessanovesta sisään, kiskaisen kengän ja typerän sukan jalasta ja jään sitten tuijottamaan itseäni peilistä. Sydän takoo rinnassani. En voi uskoa, että keskeytin juuri äsken kosintani. Tuntuu kuin aika olisi pysähtynyt. Ihan kuin me olisimme jossain scifi-leffassa, Richard olisi jähmetetty paikoilleen, ja minä voisin miettiä miten pitkään tahansa, halusinko mennä naimisiin hänen kanssaan. Vaikka ei minun tosin tarvitse, koska vastaus on kyllä. Vaaleatukkainen tyttö, jolla on helmipanta, kääntyy vilkaisemaan minua huultenrajauskynä kädessään. Kai minä näytän vähän oudolta seisoessani liikahtamatta, toinen kenkä ja sukka kädessäni. »Tuolla on roskis.» Tyttö nyökäyttää. »Onko kaikki hyvin?» »On.» Minulle tulee äkkiä tarve jakaa tämä merkittävä hetki. »Minun poikaystäväni alkoi juuri kosia minua.» »Ei voi olla totta.» Kaikki peilin edessä seisovat naiset kääntyvät tuijottamaan minua. »Miten niin alkoi?» tivaa laiha, vaaleanpunaisiin pukeutunut punatukka kulmat kurtussa. »Mitä hän sanoi? Ai että tuletko…» »Hän aloitti, mutta minulla oli sukkakatastrofi.» Heilutan sukkaa ilmassa. »Niinpä meillä on tauko.» »Tauko?» joku ihmettelee. »No, sinuna minä pitäisin kiirettä», punapää sanoo. »Ettei hän ehdi muuttaa mieltään.» »Onpa jännää!» vaaleatukkainen sanoo. »Saadaanko me katsoa? Saadaanko me filmata se?» »Me voitaisiin laittaa se YouTubeen», hänen ystävänsä sanoo. »Onko hän palkannut flashmobin tai jotain?» »Tuskin…» »Miten tämä toimii?» vanha nainen, jolla on metallinharmaat hiukset, keskeyttää meidät käskevään sävyyn. Hän heiluttaa vihaisesti käsiään saippua-automaatin alla. »Miksi tällaisia koneita keksitään? Mikä vika saippuapaloissa on?» 16


»Katso näin, Dee-täti», punatukka sanoo rauhoittelevasti. »Sinä pidät käsiä liian ylhäällä.» Riisun toisenkin kengän ja sukan, ja koska kerran olen vessassa, otan esiin käsivoiteen ja rasvaan paljaat sääreni. En halua ajatella jälkeenpäin, että hetki oli muuten niin romanttinen, mutta sääli, että jalat olivat ihan suomuilla. Sitten otan puhelimen esiin. Minun on ihan pakko tekstata Flissille. Naputan nopeasti: Nyt se tapahtuu!!!

Hetken päästä näytöllä näkyy vastaus: Älä vaan sano, että tekstaat kesken kosintaa!!!! Vessassa. Tauolla. Tosi jännää! Te olette loistava pari. Pusut Richardille. xxx Menee. Palataan myöhemmin xxx

»Kuka se sun sulhanen on?» vaaleatukkainen tyttö kysyy, kun panen puhelimen laukkuun. »Mä käyn katsomassa!» Hän syöksyy ulos vessasta ja palaa hetken kuluttua. »Oi, mä näin sen. Onko se se tumma mies, tuolla nurkassa? Fantsu. Hei, sun ripsari on levinnyt.» Tyttö ojentaa minulle meikinpoistokynän. »Haluatko sä vähän korjailla?» »Kiitos.» Hymyilen hänelle ystävällisesti ja alan pyyhkiä pieniä mustia täpliä pois silmien alta. Taipuisa kastanjanpunainen tukkani on kietaistu nutturalle, ja mietin hetken, pitäisikö minun avata hiukset, että ne laskeutuisivat olkapäille suuren hetken kunniaksi. Ei. Liian imelää. Sen sijaan nyppäisen pari suortuvaa irti nutturasta ja kiepautan ne kehystämään kasvojani arvioidessani samalla kokonaisuutta. Huulipuna: kiva korallinpunainen. Luomiväri: helmiäisenharmaa, joka korostaa sinisiä silmiäni. Poskipuna: en toivottavasti tarvitse lisää, sillä innostus saa posket punehtumaan. »Voi kun munkin poikaystävä kosisi», sanoo pitkätukkainen 17


mustiin pukeutunut tyttö ja katsoo minua kaihoisana. »Miten sinä onnistuit?» »En tiedä», vastaan toivoen, että minusta olisi enemmän apua. »Kai me ollaan oltu jo jonkin aikaa yhdessä ja tiedetään, että me sovitaan hyvin yhteen. Me rakastetaan toisiamme.» »Mutta niin mekin! Me asutaan yhdessä, seksi on hyvää ja kaikki on hyvin.» »Älä painosta häntä», vaaleatukkainen tyttö huomauttaa viisaasti. »Minä mainitsen siitä ehkä kerran vuodessa.» Pitkätukkainen tyttö näyttää aivan onnettomalta. »Ja silloin se hermostuu, ja me unohdetaan koko juttu. Mitä mun pitäisi oikein tehdä? Pitäisikö mun muuttaa pois? Me ollaan oltu yhdessä kuusi vuotta.» »Kuusi vuotta!» Käsiään kuivaava vanha nainen nostaa katseensa. »Mikä sinussa on vikana?» Pitkätukkainen tyttö punastuu. »Ei minussa ole mitään vikaa. Tämä on yksityinen keskustelu.» »Ja pyh!» Vanha nainen viittilöi ympäri vessaa. »Kaikki kuuntelevat.» »Dee-täti!» punatukka näyttää nololta. »Hys.» »Älä sinä minua hyssyttele, Amy!» Vanha nainen napittaa pitkätukkaista tyttöä. »Miehet ovat kuin villiotuksia. Kun he ovat saaneet saaliin, he syövät ja nukahtavat. Ja sinä olet ojentanut miehellesi saaliin hopealautasella.» »Ei se niin yksinkertaista ole», pitkätukkainen tyttö sanoo närkästyneenä. »Kun minä olin nuori, miehet menivät naimisiin, koska he halusivat seksiä. Siinä oli motivaatiota kerrakseen!» Vanha nainen naurahtaa. »Mutta te tytöt makaatte ja asutte miestenne kanssa ja sitten te haluatte sormuksen. Sehän menee ihan nurin perin.» Nainen ottaa käsilaukkunsa. »Tule, Amy! Mitä sinä vielä odotat?» Amy vilkuilee meitä epätoivoisen pahoittelevasti ja pyyhältää sitten ulos vessasta tätinsä perässä. Me kaikki kohottelemme kulmakarvojamme. Mikä sekopää! »Älä huoli», minä lohdutan ja puristan tytön käsivartta. »Kyllä kaikki järjestyy.» Haluan levittää iloa muille. Haluan, että kaikilla on yhtä hyvä tuuri kuin minulla ja Richardilla. Että he löytävät täydellisen ihmisen ja tajuavat sen. 18


»Niin.» Tyttö ryhdistäytyy ilmeisen vaivalloisesti. »Toivotaan niin. No, onnellista elämää teille.» »Kiitos!» Ojennan meikinpoistokynän takaisin vaaleatukkaiselle tytölle. »Nyt sitä mennään! Toivottakaa minulle onnea!» Työntäydyn ulos vessasta, katselen ravintolan hyörinää ja minusta tuntuu kuin olisin juuri painanut play-nappulaa. Tuolla Richard istuu tismalleen samassa asennossa kuin lähtiessäni. Hän ei edes katso puhelintaan. Hänen täytyy olla yhtä keskittynyt tähän hetkeen kuin minäkin. Elämämme tärkeimpään hetkeen. »Anteeksi», sanon istuutuessani ja hymyilen niin rakastavasti ja vastaanottavaisesti kuin osaan. »Jatketaanko siitä, mihin jäätiin?» Richard hymyilee myös, mutta huomaan, että hänen on vaikea päästä takaisin tunnelmaan. Ehkä meidän pitää aloittaa pikkuhiljaa. »Tämä on aivan erityinen päivä», huomautan kannustavasti. »Tuntuuko sinustakin siltä?» »Ilman muuta.» Richard nyökkää. »Ihana ravintola.» Viittilöin ympärilleni. »Täydellinen paikka… tärkeää keskustelua varten.» Olen asettanut käteni muina miehinä pöydälle, ja Richard tarttuu niihin ihan kuin olin suunnitellutkin. Richard hengittää syvään ja kurtistaa kulmiaan. »Siitä puheen olleen, minä haluan kysyä sinulta jotain, Lottie.» Kun katseemme kohtaavat, Richardin silmät siristyvät vähän. »Tämä ei varmaankaan ole mikään jymy-yllätys…» Voi luoja, voi luoja, tässä se tulee. »Niin?» Ääneni on hermostunut korahdus. »Saako olla leipää?» Richard säpsähtää, ja minun pääni nytkähtää ylös. Tarjoilija on tullut paikalle niin hiljaa, ettei kumpikaan meistä huomannut mitään. Ja samassa Richard on jo päästänyt irti kädestäni ja ryhtynyt keskustelemaan soodaleivästä. Olen niin turhautunut, että minun tekisi mieli huiskaista leipäkori syrjään. Eikö tarjoilija huomannut mitään? Eikö heitä ole koulutettu tunnistamaan kosintaa edeltävää hetkeä? Richardkin on selkeästi hämillään. Typerä, typerä tarjoilija. Miten hän kehtaa pilata poikaystäväni merkkihetken? 19


»No», sanon kannustavasti, kun tarjoilija on lähtenyt. »Sinun piti kysyä jotain.» »Niin.» Richard keskittyy minuun ja hengittää syvään – ja sitten hänen ilmeensä muuttuu jälleen. Käännyn yllättyneenä ja näen, että toinen pirun tarjoilija on ilmestynyt pöydän viereen. No, kai se on ihan odotettavissa, ravintolassa kun ollaan. Me kumpikin teemme tilauksen – hyvä kun edes ymmärrän, mitä valitsen – ja tarjoilija livahtaa pois. Se toinen tarjoilija palaa kuitenkin hetkenä minä hyvänsä. Minun käy hirveästi sääliksi Richardia. Miten tällaisissa olosuhteissa pystyy kosimaan? Miten miehet ylipäänsä onnistuvat siinä? En voi olla hymyilemättä happamasti. »Tänään ei taida olla sinun päiväsi.» »Ei näköjään.» »Tarjoilija tuo kohta viiniä», minä huomautan. »Täällähän on vilinää kuin Piccadilly Circuksessa.» Richard pyörittelee silmiään apeasti, ja minulle tulee miellyttävän salaliittolainen olo. Me olemme samalla puolella. Mitä väliä sillä on, milloin hän kosii? Mitä väliä sillä on, vaikkei se olisikaan täydellinen, lavastettu hetki? »Tilataanko samppanjaa?» Richard kysyy. En voi olla hymyilemättä tietäväisenä. »Eikö se olisi vähän… liian aikaista?» »Vähän riippuu.» Richard kohottaa kulmiaan. »Sano sinä.» Vihje on niin ilmiselvä, etten tiedä, pitäisikö minun nauraa vai halata häntä. »No siinä tapauksessa…» Pidän herkullisen pitkän tauon, venytän sitä meidän kummankin iloksi. »Kyllä. Vastaukseni on kyllä.» Richardin otsa rentoutuu, ja näen, miten hänen jännityksensä laukeaa. Luuliko hän todella, että minä vastaisin kieltävästi? Hän on niin vaatimaton. Aivan ihana mies. Voi luoja. Me menemme naimisiin! »Koko sydämestäni kyllä, Richard», lisään vielä painokkaasti, ja ääneni alkaa äkkiä väristä. »Sinä tiedät varmasti, miten paljon tämä minulle merkitsee. Se… en tiedä, mitä sanoa.» Richard puristaa kättäni, ja minusta tuntuu kuin meillä olisi oma salakieli. Minun käy melkein sääliksi muita pariskuntia, joiden täytyy vääntää kaikki rautalangasta. Heillä ei ole samanlaista yhteyttä kuin meillä. 20


Olemme hetken hiljaa. Tunnen, miten onnellisuus ympäröi meidät kuin pilvi. Haluan tuon pilven säilyvän ikuisesti. Näen meidät tulevaisuudessa maalaamassa taloa, työntämässä lastenvaunuja, koristelemassa joulukuusta pikkuistemme kanssa… Richardin vanhemmat haluavat ehkä tulla meille viettämään joulua, ja se sopii kyllä, sillä pidän hänen vanhemmistaan kovasti. Itse asiassa menenkin heti kihlauksen julkistamisen jälkeen käymään Richardin äidin luona Sussexissa. Hän ilahtuu, jos saa auttaa häiden valmistelussa, eikä minulla ole omaa äitiä auttamassa. Mikä määrä mahdollisuuksia. Mikä määrä suunnitelmia. Mikä määrä lumoavia päiviä yhdessä. »No», sanon viimein ja hieron hänen sormiaan hellästi. »Oletko tyytyväinen? Onnellinen?» »En voisi olla onnellisempi.» Richard silittää kättäni. »Minä olen miettinyt tätä ikuisuuden.» Huokaan tyytyväisenä. »En vain olisi ikinä uskonut… Siis eihän sitä osaa kuvitella. Se… Millaistahan se oikein on? Miltä se mahtaa tuntua?» »Minä tiedän, mitä sinä tarkoitat.» Richard nyökkää. »Tulen aina muistamaan tämän ravintolan. Tulen aina muistamaan, miltä sinä näytät juuri nyt.» Puristan hänen kättään entistä tiukemmin. »Niin minäkin», Richard toteaa. Rakastan sitä, miten paljon Richard pystyy välittämään pelkällä vilkaisulla tai pään kallistuksella. Hänen ei tarvitse puhua paljon, koska minä ymmärrän häntä niin hyvin. Huomaan pitkätukkaisen tytön tarkkailevan meitä salin toiselta laidalta, ja minun on pakko hymyillä hänelle. (Ei tietenkään voitonriemuisesti, sillä se olisi epähienoa. Nöyrän kiitollisesti vain.) »Saako olla viiniä, sir? Mademoiselle?» Sommelieeri lähestyy meitä, ja minä hymyilen hänelle säteilevästi. »Taidamme ottaa samppanjaa.» »Absolument.» Mies vastaa hymyyni. »Sopiiko talon samppanja? Meillä on myös oikein hyvää Ruinartia merkkihetkiä varten.» »Ruinartia, kiitos.» Minun on pakko jakaa ilouutinen. »Tämä on varsinainen merkkipäivä! Me menimme juuri kihloihin!» »Mademoiselle!» Sommelieerin kasvot sulavat hymyyn. »Félicitations! Paljon onnea, sir!» Me kumpikin käännymme katsomaan 21


Richardia, joka ei yllätyksekseni olekaan hetken edellyttämässä hengessä. Hän tuijottaa minua kuin olisin aave. Miksi hän näyttää noin kauhistuneelta? Mikä on vikana? »Mitä –» Richardin ääni on tukahtunut. »Mitä sinä tarkoitat?» Ymmärrän äkkiä, miksi Richard on niin hermostunut. Niinpä tietysti. Minä pilaan aina kaiken hätiköimällä. »Anna anteeksi, Richard. Halusitko sinä kertoa ensin vanhemmillesi?» Puristan hänen kättään. »Ymmärrän täysin. Minä lupaan, etten kerro kenellekään muulle.» »Kerro mitä?» Richard tuijottaa minua silmät pyöreinä. »Emme me ole kihloissa, Lottie.» »Mutta…» Katson häntä epävarmana. »Sinähän juuri kosit minua. Ja minä vastasin kyllä.» »Enkä kosinut!» Richard kiskaisee kätensä kädestäni. Okei, toinen meistä on tullut hulluksi. Sommelieeri on perääntynyt tahdikkaasti, ja näen hänen hätistelevän pois leipäkoria kantavaa tarjoilijaa, joka oli taas tulossa pöytäämme. »Olen pahoillani, Lottie, mutta minulla ei ole aavistustakaan, mistä sinä puhut.» Richard haroo hiuksiaan. »En ole maininnut sanallakaan avioliittoa tai kihlausta tai mitään.» »Mutta… mutta sitähän sinä tarkoitit! Sinä puhuit samppanjasta ja sanoit, että sano sinä, ja minä vastasin koko sydämestäni kyllä. Se oli niin hienovaraista! Se oli niin kaunista!» Katselen Richardia toivoen hartaasti, että hän on samaa mieltä ja tuntee samoin. Hän näyttää kuitenkin ainoastaan hämmentyneeltä, ja minua alkaa äkkiä pelottaa. »Etkö… etkö sinä sitten tarkoittanutkaan sitä?» Kurkkuani kuristaa niin, että puhuminen on vaikeaa. En voi uskoa tätä todeksi. »Etkö sinä tarkoittanutkaan kosia?» »Minä en kosinut, Lottie!» Richard vastaa painokkaasti. »Piste!» Täytyykö hänen huutaa noin kovaan ääneen? Ihmiset kääntävät uteliaana päätään joka puolella. »Hyvä on! Minä ymmärrän.» Hieron nenääni lautasliinalla. »Ei sitä tarvitse koko ravintolalle julistaa.» Häpeä huuhtoo ylitseni. Olen surun murtama. Miten minä saatoin ymmärtää niin väärin? Ja miksei Richard kosinut, jos hän kerran ei kosinut? 22


L

ottien pitkäaikainen poikaystävä ei tahdo naimisiin, ja suhde karahtaa kiville. Kun lohtusuklaan kulutus on suurimmillaan, viidentoista vuoden takainen ensirakkaus ottaa yllättäen yhteyttä. Lottie pitää sitä merkkinä itseltään Kohtalolta, ja pari päättää rynnätä vihille pikimmiten. Ei seksiä ennen avioliittoa, hääyö sinetöiköön liiton. Lottien suojeleva isosisko, katumapäälle tullut ex-poikaystävä sekä sulhasen vakavamielinen liikekumppani pitävät avioliittoa harkitsemattomana virheliikkeenä ja haluavat estää hääyön hinnalla millä hyvänsä. He seuraavat vastavihittyjä Kreikan saaristoon, ja hillitön kommellusten keitos on valmis!

www.wsoy.fi

• 84.2 •

i sbn

978-951-0-40268-9

Kinsella, Sophie: Hääyöaie (WSOY)  

Ihana hääyö viivästyy sattumusten seurauksena

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you