Issuu on Google+


jaakko hintikka

Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka Werner Söderström osakeyhtiö helsinki


englanninkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut tarja kontro Š jaakko hintikka ja wsoy 2014 isbn 978-951-0-40257-3 painettu eu:ssa


ÂťAnnan lahjan maailmalle turmeltumattomamman kuin rakkausÂť anna ahmatova


SISÄLLYS johdant o

Nainen joka muutti nimensä  9 ens im mäi nen l uk u

Kuka Merrill oli  13 t oi nen l uk u

Perhesuhteita 28 kol mas l uk u

Filosofi Merrill  49 nel jäs l uk u

Avioliittoja ja muita seikkailuja  65 v ii de s l uk u

L’Education sentimentale et morale 74 k u ude s l uk u

Lasikello 82

sei t sem äs l uk u

Mahdoton mahdollinen kohtaaminen  108 kahdek sas l uk u

Me-subjektin luominen  116 y hdek säs l uk u

Eudaimonia 127 Epilogi 134 Kirjeet 150 Nauhoitteet 224


Johdanto

Nainen joka muutti nimensä

N

ainen, joka on sekä tämän kirjan tekijä että sen aihe, syntyi maaliskuun 10. päivänä 1939 ja sai nimekseen Jane Merrill Bristow. Kun hän kuoli tammikuun 1. päivänä 1987, hänen nimensä oli Merrill Bristow Hintikka. Sillä välin hänet oli tunnettu myös Merrill Sumnerina ja Merrill Provencena. Mitä nimenmuutos merkitsee? John Gardner kirjoitti kerran, että henkilöhahmon nimen muuttaminen romaanissa Janesta Cynthiaksi saa fiktiivisen maaperän tärähtelemään tämän jalkojen alla. Gardner on oikeassa; muutos pakottaisi kirjailijan ajattelemaan uudestaan henkilöhahmonsa, tämän suhteet muihin ihmisiin ja lopulta koko hänen tarinansa. Kun todellisessa elämässä joku muuttaa nimensä, kysymyksessä voi yhtä lailla olla oire emotionaalisesta, älyllisestä ja sosiaalisesta mullistuksesta, joka saa nimenmuuttajan moraalisen universumin järkkymään. Mutta oliko Merrillin elämässä sellaisia henkilökohtaisia mullistuksia? Jälkiviisaasti olisi houkuttelevaa tulkita ainakin hänen ensimmäinen nimenmuutoksensa merkiksi tärkeästä askeleesta elämässä. Jane Bristow hylkäsi sananparrenomaisesti lattean ensimmäisen etunimensä ja otti sen sijaan puhuttelunimekseen androgyynisen sukunimen, joka oli alun perin hänen toinen etunimensä, nimen, johon yhdistyi mielikuvia perinteisestä Uudesta-Englannista, finanssimaailmasta ja kenties myös runoudesta. Epäilemättä hänen ratkaisunsa sopi tulevalle femi9


nistille. Mutta asiaan liittyvät tosiseikat ovat paljon proosallisempia. Päästyään ylioppilaaksi Jane Bristow asui muutaman kuukauden asuntolassa muiden nuorten naisten kanssa. Kolmella heistä Jane Merrill mukaan lukien oli nimenä Jane. On helppo kuvitella nuorten jalkojen töminää joka kerta, kun puhelin soi ja soittaja kysyi Janea. Ratkaisuksi ongelmaan yksi asukkaista nimettiin lopulta »Jane Alaskaksi», kun taas Jane Merrill pudotti pois ensimmäisen etunimensä. Kun kaksi San Franciscon lahden seudulla asuvaa naista kuvaili kumpikin kerran toisilleen uutta kiinnostavaa tuttavuuttaan, he huomasivat vasta lopulta, että kaksi puheena olevaa naista, Jane Bristow ja Merrill Sumner, olivatkin yksi ja sama henkilö. Merrill omaksui sittemmin kaikkien kolmen aviomiehensä nimen, ja saattaisi näyttää siltä kuin siihen ei sisältyisi sen syvempää merkitystä. Tuohon aikaan sellaista ratkaisua vain odotettiin hänenlaisensa morsiamen perheissä. Tarkkanäköinen havainnoija ei kuitenkaan voi olla erottamatta pinnanalaisia järistyksiä Merrillin viimeisessä nimenmuutoksessa. Kolmannen avioliittonsa aikaan hänellä oli vakiintunut ammatillinen identiteetti Merrill Provencena. Useimmat ystävät epäilemättä olettivat hänen pitävän ammatillisen nimensä, ehkä tietäen, että varhaisemmassa elämänvaiheessa hän oli arvostellut koko avioliittoinstituutiota. Lisäksi Merrill oli syntyperältään amerikkalaisempi kuin legendaarinen omena­piirakka ja hyvinkin tietoinen siitä. Hän oli useiden vanhojen uusenglantilaisten sukujen jälkeläinen. Jotkut näiden sukujen jäsenet olivat saapuneet Amerikkaan pian Mayflowerin jälkeen. Merrillillä oli juuret syvällä Amerikan historiassa. Yhdessä sukuhaarassaan hän oli harvinainen ilmestys – viidennen sukupolven kalifornialainen. Miksi niin periamerikkalainen ihminen ottaisi vierasmaalaisen nimen, joka ei ole edes indoeurooppalainen? Jaakko, hänen aviomiehensä, ei vaatinut sitä eikä edes ottanut asiaa puheeksi. Lopulta Jaakko oivalsi, että päätös ilmensi Merrillin sy10


vää sitoutumista. Mutta jopa Jaakko oli yllättynyt, kun Merrill myöhemmin esitti toivomuksen tulla haudatuksi Hintikoiden sukuhautaan Tuusulan seurakunnan hautausmaalle Suomessa, Jaakon kotimaassa. Sinne hänen tuhkansa haudattiinkin kauniina mutta jäätävän kylmänä tammikuun 12. päivänä vuonna 1987. Siten sen moraalisen järistyksen tärähtelyt, jotka johtivat Merrillin ottamaan Jaakon nimen, ulottuivat kuolemankin taakse. Tätä kirjaa voi lukea kertomuksena siitä emotionaalisesta ja henkisestä järistyksestä, jonka ilmentymä Merrillin viimeinen nimenmuutos oli. Merrillin henkilökuvaan on liitetty myös sarja kirjeitä ja nauhoitettuja viestejä, jotka hän lähetti Jaakolle vuonna 1976. Koska Merrillin omassa etiikassa olemassaolo edelsi olemusta, tämän henkilökuvan sisällöksi tulee hänen elämäntarinansa tai ainakin sen muutamat tässä tärkeimmät puolet. Tunteen ja ajatuksen intensiivisyys on kaunopuheisesti ilmaistu Merrillin kirjeissä ja nauhoitteissa ja puhuu puolestaan. Mielialojen, tunnetilojen ja itsetutkistelun moninaisuus heijastelee eloisasti rakkauden monia puolia. Facebookin ja tekstiviestien aikakaudella kirjeiden kirjoittajista on tullut uhanalainen laji. Voisivatko Merrillin kirjeet osoittautua viimeisiksi suuriksi rakkauskirjeiksi? Kirjallisuus rakkaudesta ja rakastavaisista käsittelee valtaosin täyttymätöntä tai muuten onnetonta tai traagista rakkautta. Syynä on se, että juuri täyttymyksensä saanut rakkaus, voittoisa, joskaan ei ehkä ongelmaton rakkaus, on kaikkein vaikeimmin puettavissa sanoiksi sentimentaalisuuteen sortumatta ja rakkaudenosoituksia ulkoistamatta. Juuri sellainen rakkaus saa voimakkaasti ja kaunopuheisesti ilmaisunsa Merrillin kirjeissä ja nauhoitteissa. Mutta hänen kirjeissään ja elämässään on enemmänkin. Merrill ja Jaakko olivat kuin kuuluisat keskiajan rakastavaiset Héloïse ja Abélard sikäli, että hekin olivat ammattiajattelijoita, filosofeja, joilla oli tarve tehdä kysymyksiä siitä, mitä heille oli tapahtumassa, ja yrittää ymmärtää se. Sen vuoksi Merrillin 11


kirjeissä ja hänen elämäkerrassaan esiintyy pohdiskeluja rakkauden luonteesta ja ilmenemismuodoista. Tämän kirjan voi lukea sarjana pohdintoja eroksen ja agapen välisen eron ylittävästä rakkaudesta ja Merrillin sille luomana filosofisena perustana.

12


Ensimmäinen luku

M

Kuka Merrill oli

uuan antiikin kreikkalainen ajattelija on sanonut, että ihmisen luonne on hänen demoninsa, kohtalonsa. Mitä ikinä tämä ajattelija täsmälleen tarkoittikin, tunnettu ilmaus sopii hyvin Merrilliin, tämän elämäkerrallisen kirjoituksen kohteeseen, ainakin mikäli sisällytämme hänen luonteeseensa hänelle ominaiset monipuoliset kyvyt. Tarkkaan ottaen Merillin luonne ei tietenkään määrännyt ennalta hänen elämäänsä. Sitä määräsivät paljon vahvemmin hänen ratkaisunsa ja tekonsa; mutta juuri noissa ratkaisuissa hänen luonteensa käy ilmi. Ihmisen luonne paljastuu suorimmin henkilökohtaisissa kriiseissä. Yhden elämänsä suurista kriiseistä Merrill kohtasi eräänä päivänä vuonna 1963. Merrill ja hänen toinen aviomiehensä Donald Provence kestitsivät vieraita, mutta Merrill ei nauttinut juhlista. Hän tunsi olevansa kuolemanväsynyt – lähes kirjaimellisesti. Yhtäkkiä hän menetti tajuntansa, kaatui takkaan, joka onneksi oli kylmillään, sai kouristuksia ja vaipui sitten koomaan. Hän oli sairastunut ankaraan aivokalvontulehdukseen. Merrill vietiin Stanford Medical Centeriin, jossa hän tuli tajuihinsa seuraavana päivänä. Silloin tapahtui kaksi asiaa, jotka molemmat olivat hänelle luonteenomaisia, vaikkakin äärimmäisen eri tavoilla. Toinen oli surrealistisen huumorin leimaama tapaus, toinen tunnusomainen hänen luonteensa syvimmälle kerrostumalle. 13


Pian sen jälkeen kun Merrill oli tullut tajuihinsa, hänet tutki neurologi, nuori lääkäri, joka tietenkin oli nähnyt hänen potilaskorttinsa. Lääkäri teki joitakin rutiinikysymyksiä saadakseen selville, oliko Merrill täysissä sielunvoimissa, mikä oli kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. (Tosiasiassa Merrill oli saanut lievän aivovaurion.) »Mikä teidän nimenne on?» »Missä te olette?» Sitten hän yllättäen kysyi: »Mitä gavagai tarkoittaa?» Vastikään koomasta heränneeltä Merrilliltä kysyttiin ammattifilosofien sisäpiiriläisten vitsiä, muka tuntemattoman kielen sanan merkitystä. Merrill oli ällistynyt, mutta jopa kriittisessä tilassaan tarpeeksi ammattilainen vastatakseen epäröimättä: »Sehän on se hassu esimerkki, jota Quine käyttää kirjassaan Word and Object.» (W. V. Quine oli kuuluisa Harvardin professori, yksi Yhdysvaltain johtavista kielifilosofeista.) Merrill oli todellakin ammattifilosofi, ja neurologi tiesi sen hänen potilaskortistaan. Kävi ilmi, että neurologi oli opiskellut Harvardissa ja kuunnellut siellä Quinen luentoja kirjan aiheesta. Hän muisti tunnetun esimerkin luennoilta ja päätti käyttää sitä koekysymyksenä. Toinen episodi tuntuu ehkä vähemmän yllättävältä. Kun Merrill tuli tajuihinsa ja ymmärsi olevansa elossa, hän oli luonnollisesti huojentunut. Niin ikään hän tajusi, että voisi nyt tehdä jotakin, mitä hän tunsi jättäneensä tekemättä. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt kertoa ystävilleen, kuinka paljon hän heitä rakasti. Nyt hän oli saanut siihen toisen tilaisuuden. Jos kyseessä olisi ollut joku toinen, tämä reaktio (tai kenties pikemminkin aktio, teko) olisi todennäköisesti ollut vain osoitus läheisistä suhteista tiettyihin erityisiin ihmisiin, ystäviin. Mutta Merrillin tapauksessa paljastuu jotakin paljon syvempää, jotakin oireellista hänen spontaaneille suhteilleen kaikkia ihmisiä kohtaan. Merrillin suurin lahja – hänen demoninsa tärkeä puoli – oli niin voimakas emotionaalinen ja älyllinen empatia, että hän ei pelkästään tiedostanut muiden ihmisten tunteita ja ajatuksia vaan myös jossakin mielessä jakoi ne. Hän ei vain tie14


dostanut toisten ihmisten elämyksiä vaan koki ne itse. Kaunis esimerkki tästä kokemusten jakamisesta on Merrillin kirjeessä, joka on päivätty huhtikuun 7. päivänä 1976. Empatian lahja – mikäli »lahja» on oikea sana – ei ole sama asia kuin hyväntahtoisuus tai raamatullisessa mielessä mikä tahansa muu positiivinen asenne lähimmäistä kohtaan. Eroa voi valaista semanttisen historian yksityiskohdalla. Se on sanan »sympatia» merkityksessä tapahtunut muutos. 1700-luvulla sanan merkitys oli lähellä meidän empatia-sanaamme. Se tarkoitti ainoastaan sitä naturalistista seikkaa, että tunnetilat välittyvät ihmiseltä toiselle. Mutta kuten David Hume asian ilmaisee, sillä tosiseikalla ei ole mitään tekemistä hyväntahtoisuuden kanssa, että lähimmäisen onnellisuus yleensä tekee minut onnelliseksi ja hänen kurjuutensa saa minut tuntemaan oloni kurjaksi. Se on »pelkkää sympatiaa», Hume sanoi. Vasta myöhemmin sanaan liittyi se tunneimplikaatio, joka siihen nyt yleisessä käytössä sisältyy. Tässä tarkoitettu tunteiden ja ideoiden jakaminen voi tietenkin edistää sympatiaa hyväntahtoisuuden merkityksessä. Mutta se voi myös edistää antipatiaa. Merrill on saattanut olla kaikkien aikojen ainoa raiskauksen uhri, joka on ilmaissut raivonsa puhumalla ahdistelijan tunteista. »Toivon, että tulet vihaamaan itseäsi yhtä paljon kuin minä sinua vihaan.» Empatian voima teki Merrillistä erinomaisen Menschen­ kennerin, ihmistuntijan, joka osasi ymmärtää ja arvostaa ihmisiä. Yksi yllättävä ilmentymä tuosta kyvystä sijoittui aikaan, jonka hän vietti Suomessa. Hän oli opetellut tarpeeksi suomea ymmärtääkseen filosofian luentoja. Eräänä iltana Merrill ja hänen miehensä Jaakko menivät kuuntelemaan esitelmää Suomen Filosofisen Yhdistyksen kokoukseen. Merrill istui Jaakon vieressä. Kun puhuja oli jo aloittanut, sisään astui vanhempi herrasmies ja päätyi istumaan Merrillin toiselle puolelle. Mitään erityistä ei tapahtunut. Mitä tavanomaisella filosofian luennolla voi tapahtua? Mutta heti kun puhuja oli lopettanut, Merrill kääntyi 15


Jaakon puoleen ja kuiskasi hienovaraisesti vierustoveriaan osoittaen: »Kuka tuo herrasmies on? Hän on merkittävä ihminen!» Jaakko oli paitsi yllättynyt myös syvästi liikuttunut. Hänellä oli paljon ystäviä, mutta hänelle maailmassa oli vain muutamia idoleita, henkilöitä ja persoonallisuuksia, joita hän aidosti ihaili. Tämä mies oli yksi heistä, suomalainen suurmies, matemaatikko Rolf Nevanlinna. Jaakko pystyi hyvinkin ymmärtämään, että Merrill arvosti Nevanlinnaa henkilönä, mutta mitä johtolankoja Merrillillä oli? On monia muitakin esimerkkejä. Joskus kuulee vanhoista pariskunnista, jotka ovat olleet naimisissa pitkään ja joiden ei enää tarvitse kysyä, mitä toinen ajattelee. Usein he tietävät sen kysymättäkin. Mutta Merrill ja Jaakko olivat ällistyneitä havaitessaan spontaanisti ajattelevansa samaa ihmistä aikana, jolloin he olivat asuneet yhteisen katon alla vasta viikon verran. He olivat kesäkuussa 1976 illastamassa Clock Garden -ravintolassa Carmelissa Kaliforniassa. Ilman erityistä syytä Jaakko kysyi Merrilliltä hänen ystävästään, josta hän oli kertonut Jaakolle. Merrill melkein pelästyi, sillä hän ajatteli parhaillaan samaa ystävää. He yrittivät keksiä selityksen. Mitä yhteisiä johtolankoja heillä kenties oli? He eivät koskaan keksineet täysin vakuuttavaa selitystä. Niin terävä oivallus siitä, mitä ihmiset ovat ja mitä he ajattelevat, on voimakas ase elämän isommissa ja pienemmissä kamppailuissa. Ehkä esimerkki riittää valaisemaan tätä Merrillin tapauksessa. Viimeisenä vuotenaan Mills Collegessa Merrill osallistui vuosikirjan toimittamiseen. Hänen tehtäviinsä kuului neuvotella sopimuksesta valokuvausliikkeen kanssa. Hän oivalsi heti olevansa huonossa kaupantekoasemassa ja tunsi itsensä hyvin epävarmaksi. Silti hän kykeni kaikki taitonsa kokoamalla neuvottelemaan yllättävän suotuisan sopimuksen. Opiskelutoverit olivat yllättyneitä, mutta yllättynyt oli myös valokuvaaja tajutessaan, mitä oli tapahtunut. Hän oli niin vaikuttunut, että tarjosi suoralta kädeltä Jane Merrillille työpaikkaa yhtiössään 16


sen sijaan että olisi suuttunut hävittyään nuorelle tytölle. Merrill ei juuri kunnioittanut psykoanalyytikoita. Se ei johtunut heidän teorioistaan vaan siitä, että hän pystyi tekemään heidän työnsä paremmin kuin he itse. Useammin kuin kerran hän itse teossa joutui tahtomattaan psykiatrin tehtävään. Merillin lahjat olivat osittain isän perua ja osittain isän tyttärelleen välittämiä. Ammatiltaan John Bristow oli työehtojen sovittelija. Merrillin kyvyt olivat samoja kuin ne, jotka ovat ominaisia erinomaiselle neuvottelijalle: kyky nähdä ihmisten mieleen ja tilanteen psykologiseen dynamiikkaan, taito voittaa muiden luottamus sekä suostuttelukyky. Silloin kun tällaisia kykyjä käytetään väärin, puhutaan manipulaatiosta. Leibniz on sanonut, että ihmisluonne paljastuu erityisen selvästi peleissä. Kasvuiässä Merrill oli harvinaisen varhaiskypsä, ja isä hioi hänen kykyjään opettamalla hänelle erilaisia pelejä. Jossakin vaiheessa isä ajatteli tehdä Jane Merrillistä lapsineron šakissa. Se oli virhe. Puhtaasti älyllisellä tasolla Merrill olisi saattanut kyetä siihen. Mutta persoonallisuuden kannalta šakki ei ollut hänen pelinsä. Šakki on silkkaa antagonismia; siinä ei ole sijaa toisen pelaajan ajatusten lukemiselle, yhteisymmärrykselle tai muille empatian muodoille. Ainoa tulos oli, että kilpailuhenkinen šakinpeluu oli tärvelty Merrilliltä iäksi. Avioliittonsa aikana Merrill ja Jaakko pelasivat mielellään erilaisia pelejä. He analysoivat muiden šakkipelejä ja ratkaisivat yhdessä šakkiongelmia. Mutta he eivät koskaan pelanneet šakkia toisiaan vastaan. Sen sijaan Merrill pelasi mielellään bridgeä ja saavutti siinä lähes mestaruustason. Mutta ei ole lahjakkuutta ilman kirousta. Ensiksikin Merrillin luonne vaikutti syvästi hänen miessuhteisiinsa. Monet miehet tuntevat olonsa epämukavaksi vahvojen ja älykkäiden naisten seurassa. Tämä vaivaantuneisuus vahvistuu erityisesti silloin, kun voimakkaan naisen vahvuudet ovat feminiinisiä, kuten ihmissuhteiden ymmärtäminen sekä toisten ihmisten ajatusten ja aikeiden oivaltaminen – siis kykyjä, joita Merrillillä mitä suu17


rimmassa määrin oli. Miesten on helpompi suhtautua poikamaisiin tyyppeihin tai naisiin, joilla on jokin erityislahjakkuus. Merrill oli itse tuskallisen tietoinen ongelmista, joita hänen vahvuutensa, älynsä ja ennen kaikkea strategiset taitonsa aiheuttivat. Hän itse sanoi, että koska ihmiset tajusivat hänen voivan haavoittaa heitä, he pelkäsivät ja kenties jopa odottivat hänen tekevän niin. Tämä haitta oli hyvin todennäköisesti tärkeä osasyy Merrillin ja Donald Provencen avioliiton kariutumiseen. Sitä vastoin sydämeenkäyvimpiä asioita, joita Merrill Jaakolle sanoi, oli: »Olet elämäni ainoa mies, joka ei pelkää minua.» Vaikka hän uhkui aitoa lämpöä ja vahvaa naisellisuutta, hän ei ehkä ollut kaukana totuudesta. Sitä paitsi aito empatia tässä tarkoitetussa mielessä ei ole pelkästään reaktiivista. Siihen sisältyy kyky välittää omia tunteitaan ja ajatuksiaan toisille ja herättää heissä luottamusta ja jakamisen halua. Empatia voi ulottua jopa eläimiin, kuten tapahtui Merrillin kohdalla. Asuessaan Oakland Hillsissä hän ystävystyi muutaman pesukarhun kanssa, jotka kiipesivät puuta pitkin hänen terassilleen hakemaan ruokaa ja vettä. (Kaliforniassa ei ollut vesikauhua, joten eläinten ruokkiminen oli turvallista.) Beatlesin aikakaudella yksi pörröisistä ystävistä sai ennalta arvattavasti nimen Rocky, mutta kun kävi ilmi, että Rocky oli naaras, nimi muuttui Rocketteksi ja lyheni pian Kettyksi. Merrill heräsi eräänä yönä kotona meluun, joka kuulosti siltä kuin joku olisi pyrkinyt sisään. Hän oli enemmän yllättynyt kuin peloissaan, koska yksikään ihminen ei olisi voinut kiivetä terassille. Terassilla oli Ketty, luultavasti kotkan jäljiltä pahoin haavoittuneena. Se oli tullut Merrillin luo apua hakemaan. Merrill sieppasi vanhan huovan, kääri verta vuotavan eläimen siihen ja vei sen ympäri vuorokauden avoinna olevalle eläinklinikalle. Siellä eläinlääkäri moitti Merrilliä siitä, että hän oli päästänyt lemmikkipesukarhunsa yöllä ulos. »Ettekö ymmärrä, kuinka vaarallista se on?» Merrillillä oli täysi työ saada lääkäri vakuuttuneeksi siitä, että Ketty oli villieläin eikä mikään lemmikki. 18


Ketty toipui ja oli sen jälkeen jopa helpommin tunnistettavissa nilkutuksensa takia. Kun Merrill muutti Floridaan, Ketty oli edelleen olemassa. Yksilön persoonallisuus heijastelee usein hänen suhtautumistaan ja suhdettaan eläimiin. Merrill oli kissaihminen, joka onnellisina hetkinään monesti vertasi itseään kehräävään kissaan. Hän sanoikin Jaakolle leikillisesti: »Tärkein miehenpuoli elämässäni ennen sinua oli siamilainen kissani Luca.» Merrillillä ja Jaakolla oli kissoja, joista ensimmäiset saivat nimensä filosofikollegoiden mukaan. Kaikkialle kiipeilevä kissa oli Anne Nesscat norjalaisen kollegan mukaan, joka oli myös kansainvälisen tason vuorikiipeilijä. Se kissa parka, joka nimettiin kammottavan enteellisesti Kurt Gödel -kissaksi, melkein jakoi parantumattoman nielemisvaikeutensa johdosta kaimansa kohtalon, nälkäkuoleman. Taggard-kissa taas sai nimensä eksentrisen brittifilosofin McTaggardin mukaan. Koska Lucan emäntä Merrill oli kyvykäs nopeana ja luovana ajattelijana, viestijänä ja väittelijänä, hänestä olisi voinut tulla mahtava asianajaja. Mahdollisuus kävi hänen mielessään, mutta hänen isänsä ja ystävänsä saivat hänet toisiin ajatuksiin. He sanoivat, että parhaimmillaankin nainen voisi toivoa saavansa vain toimistojuristin paikan. He olivat todellisuudentajuisia; sattumoisin se juuri oli ensimmäinen työpaikka, jonka sittemmin ensimmäiseksi naispuoliseksi korkeimman oikeuden tuomariksi edennyt Sandra Day O’Connor pystyi löytämään. Sen sijaan Merrillistä tuli opettaja, eikä pelkästään etevä ja ylivertainen opettaja. Hänen oppilaidensa lausunnot osoittavat parhaiten, mihin hän kykeni. Hänen kykynsä soveltuivat erityisen hyvin peruskursseihin, jotka hän itse kehitti ja joita hän säännöllisesti opetti ollessaan Florida State Universityssa, nimittäin »Päättely ja kriittinen ajattelu» ja »Eettiset ratkaisut ja elämänvalinnat». »Päättelystä ja kriittisestä ajattelusta» tuli Tallahasseessa suorastaan legenda. Kun opiskelija ilmoittautui paikallisille valmennuskursseille pyrkiäkseen lakia lukemaan, jär19


jestäjien vakiokysymyksiä oli: »Oletko suorittanut Merrill Hintikan kurssin päättelystä ja kriittisestä ajattelusta?» Kerran kun Merrill oli pitänyt kurssin, yksi hänen oppilaistaan, nuori mies, tuli kiittämään häntä. Merrill oli ilahtunut mutta myös yllättynyt, sillä hän oli antanut nuorukaiselle arvosanaksi vain C:n, ei siis mitään mistä tämä olisi saattanut tuntea erityistä kiitollisuutta. Merrill ilmaisi yllättyneisyytensä, ja nuori mies vastasi: »Kyllä, tiedän, mutta kaikki muut arvosanani nousivat.» Lahjojensa sekä olosuhteidensa ansiosta Merrill tutustui poikkeuksellisen moniin ihmisiin, joiden joukossa oli useita mielenkiintoisia persoonia. Monet heistä olivat alun perin hänen oppilaitaan. Jotkut olivat hänen oppilaidensa vanhempia, jotka arvostivat hänen panostaan heidän tyttäriensä ja myöhemmin heidän poikiensa hyväksi. Kerran Jaakko esimerkiksi onnistui pysähdyttämään epämiellyttävän vierustoverin, kreikkalaisen öljymiljonäärin kehuskelut mainitsemalla ohimennen, että hänen vaimonsa tunsi Hessin perheen (öljy-yhtiö Amerada Hess). »En leiki isojen poikien kanssa», oli reaktio. Yhteys oli luonteva: Moses Hessin tyttäret olivat olleet Merrillin oppilaita Mills Collegessa. Muita ystäviä ja tuttavia Merrill tuli tuntemaan isänsä asiakkaina tai asiakkaiden kollegoina työsuhteiden ja työehtoneuvottelujen maailmassa. Yksi heistä, Harold Gibbons, oli todellisuudessa paljon tärkeämpi hahmo kuljetustyöntekijöiden ammattiliitossa Teamsters’ Unionissa kuin hänen virallinen asemansa ulospäin vaikutti. Joihinkin Merrill tutustui yliopistomaailmassa. Millsissä hänen dekaaninsa oli Dean Rusk, sittemmin John F. Kennedyn ulkoministeri. Yksi hänen kollegoistaan Millsissä oli kuuluisa säveltäjä Darius Milhaud. Muita tuttavuuksia Merrill sai urheiluun kohdistuneen kiinnostuksensa ansiosta. Hän tunsi ammattilaisurheilijoita, joista monet olivat koripallotähtiä. Kerran Merrill oli matkalla muutamien koripalloilijoiden kanssa. Eräällä lentokentällä heillä oli kiireellinen koneenvaih20


to. Jouduttaakseen siirtymistä portilta toiselle jättikokoinen Bill Russell kantoi Merrillin sinne kainalossaan. Noihin aikoihin Merrillillä oli jonkinlaista kulissientakaista vaikutusta yhdysvaltalaisen urheilun taloushistoriassa sikäli, että hän neuvoi ensimmäistä ammattilaiskoripalloilijaa, joka pyrki vapaaksi agentiksi. (Tämä pelaaja ei ollut ensimmäinen, joka onnistui siinä.) Merrillin omien urheiluharrastusten ulkopuolelta hänen ystävänsä Linda solmi avioliiton »jonkun nuoren stanfordilaisen golfaajan» kanssa, joka sittemmin osoittautui Tom Watsoniksi. Eräässä toisessa elämänvaiheessa Merrillillä oli läheinen ystävä nimeltään Pia Lindström. Nimi ei suoraan kerro, kuka hän oli. Pian kautta Merrill pääsi vilahdukselta näkemään, mitä on olla Ingrid Bergmanin tytär ympärillään miehiä, jotka olivat rakastuneet suuren tähden tyttäreen eivätkä tyttäreen itseensä. Monitahoiset sosiaaliset suhteet johtivat Merrillin joskus epätavallisiin kokemuksiin. Grace, yksi hänen naispuolisista ystävistään, solmi avioliiton McGuinnessin suvun perijän kanssa. Gracen kautta Merrill oli oppinut tuntemaan tuon rikkaiden ja kuuluisien luokan niin hyvin, että sai sulhaselta henkilökohtaisen kutsun häihin. Kun avioliitto sitten valitettavasti päättyi, Merrill oletti, että myös hänen yhteytensä McGuinnessien kanssa päättyisivät. Pian sen jälkeen Merrill kuitenkin alkoi huomata outoja asioita ympärillään. Häntä tarkkailtin, vakoiltiin hienovaraisesti. Merrill päätyi todeksi vahvistamattomaan ja tuskin varmistettavissa olevaan selitykseen, johon liittyi McGuinnessin perhe. Sen selityksen mukaan suku oli jotenkin päättänyt, että hänestä, Merrill Provencesta, tulisi sopiva uusi rouva McGuinness. Heitä ei näyttänyt vaivaavan, että hän oli naimisissa jonkun muun kanssa, mutta he halusivat tietää hänestä enemmän. Monien ihmisten tunteminen ja laaja ystäväpiiri eivät useassa muussakaan mielessä ole pelkästään onni. Merrill joutui kuulemaan muita useammin John Donnen kellon soivan. Häneen 21


vaikutti esimerkiksi San Franciscon pormestarin Mosconin murha. Vaikka Merrill ei tuntenutkaan Mosconia henkilökohtaisesti kovin hyvin, tämä kuului San Franciscon lahden alueen ammattilaispiireihin, joihin myös hänen isänsä ja monet ystävänsä kuuluivat. John Kennedyn kuolema vaikutti Merrilliin niin syvästi, että hänen silloinen aviomiehensä Donald uskoi hänen olevan hoidon tarpeessa. Vähemmän vakavissa olosuhteissa Merrillin ihmistuntemus, tarkka havainnointi ja kommunikointihalukkuus johtivat usein hupaisiin tilanteisiin. Yksi niistä saattaisi ansaita pienen alaviitteen amerikkalaisen urheilun historiassa. Yhtenä vuotena, luultavasti 1980, Merrill oli matkalla Yhdysvalloissa. Eräällä lento-osuudella muuan nuori mies tuli ensimmäisen luokan osastoon, jossa Merrill oli. Lentoemännät ja stuertit suhtautuivat mieheen silminnähden huomaavaisesti. Mies päätyi juttusille Merrillin kanssa. Hän oli vaatimaton eikä olettanut, että naiset tietäisivät, kuka hän oli. Mies oli Terry Bradshaw, jonka joukkue Pittsburgh Steelers oli voittanut amerikkalaisen jalkapallon ­Super Bowlin. Kasvot peruslukemilla Merrill vastasi: »Tietenkin minä tiedän, kuka olet. Mutta nyt minulla on tilaisuus kysyä sinulta jotakin. Mitä ihmettä teit eräänä päivänä viime toukokuussa Ondinen ravintolassa Sausalitossa illastaessasi Al Davisin [kilpailevan joukkueen Raidersin kunnianhimoisen ja kuuleman mukaan kieron omistajan] kanssa. Paljonko Al tarjosi sinulle?» Bradshaw oli ilmeisen järkyttynyt. Merrill oli osunut valtavaan salaisuuteen ja lähes skandaalimaisin päätelmin. Al Davis yrittää ostaa Super Bowlin voittaneen pelinrakentajan! Bradshaw kysyi, ehkä vuotoa epäillen: »Mistä sinä tiesit?» Selitys oli yksinkertainen: »Se oli epätavallinen paikka ja aika illallisellenne, mutta minä satuin olemaan siellä mieheni kanssa.» Merrill kertoi Bradshaw’lle, että hän oli ollut soittamaisillaan eräälle ystävälleen, joka oli urheilutoimittajana San Franciscossa. »Hyvä, että et soittanut.» (Me tiedämme nyt, että Al Davis ei saanut 22



Hintikka, Jaakko: Hän valitsi nimekseen Merrill Hintikka (WSOY)