Issuu on Google+


panu rajala

Tulisoihtu pimeään Olavi Paavolaisen elämä

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Š panu rajala ja wsoy 2014 graafinen suunnittelu martti ruokonen kuvatoimitus laura arvela isbn 978-951-0-40254-2 painettu eu:ssa


SISÄLLYS Monikasvoinen Olavi Paavolainen 9

KIVENNAVAN KAUNOSIELU Vielä kerran Vienolassa 13 • Puutarhan lumous 14 Kosmopoliitti sukusekoitus 17 • Kannas, taiteiden keskittymä 21 Poika käy koulua ja innostuu vapaussodasta 24 Sotilasura jää, taide voittaa 30

NUORUUDEN HURMIO Rakkaus runoitse 35 • Paratiisin huumaukseen 44 Uuden runon läpimurto 52 • Vienolan hurmioituneet 60 Verevät miehet kehiin 65 • Madame astuu näyttämölle 69

NYKYAIKAA ETSIMÄSSÄ Rouva Spindel kietoo verkkoonsa 77 • Tulenkantajat – albumista kasvaa oma lehti 83 Pariisiin, Pariisiin! 85 • Vihellyskonsertti ja Valtatiet 95 Uusi pako Pariisiin 102 • Kentän ja kasarmin kahinoissa 106 Yhteenotto P. Mustapään kanssa 113 • Dear Hagar 117 Metropolien, koneiden, dadan, neekerijazzin, alastomuuden korkeaveisu 122

KEULAKUVA KURIT TAA JOUKKOJAAN Tulenkantajain hautajaiset 129 • Rakkauselämän syväluotaaja 136 Siivous tekee selvää jälkeä 140 • Sivallusten pääkohteet 144 Lastenkamarin vastaiskuja 149 • Jäähyväiset runoudelle 155


UUSILLE URILLE Lontoon matkakirja raukeaa 161 • Kivennavan kitkerä erakko 163 Politiikkaa, mainoksia ja seksuaaliprobleemeja 169 • »Silo luo suloa» 180

KOLMANNEN VALTAKUNNAN VIERAANA Suuri kirjallisuustaistelu 187 • Suin päin Saksaan 191 Pohjoisen ajatuksen mytologia 198 • Uutta teräsmaailmaa taotaan 203 Jumalallinen tulinäytös 212 • Naisten kanatarhassa 216 Kirja syntyi pikavauhtia 221 • Pettymys isännille 231 Kaksi myöhäistä tuomiota 235

PAKO PIMEÄÄN Ahdistunut kirjailija 239 • Uusi kirjailija tutkii erotiikkaa ja avioliittoa 242 Lähtö suureen tuntemattomaan 251 • Hidalgo kuhisevissa miljoonakaupungeissa 257 Toiviomatka utopiaan 264 • Inkojen raunioilla 276 Propagandaliitossa ja kartanohotellissa 279 Kirjoittajan loppurepäisy 282 • Synteesi jäi syntymättä 285

RAKKAUT TA JA TAITEILIJAELÄMÄÄ Pieni rouva visiteeraa Vienolassa 295 • Vierailija Virosta 304 Unelmia ja murskajaisia 307 • Haanpää Helsingissä 311

SODAN ALLA VIHOLLISEN MAALLA Hellan eväät ja Helvin murheet 317 • Millä asialla gospodin Paavolainen liikkuu? 319 Vaitelias tutkimusmatkailija Volgalla 329 • Ukrainan kirkkoja ja kolhooseja 336 Pierre Lotin kahvilassa ja Akropoliilla 339

TALVISOTA TOIPILAANA, VÄLIRAUHA HAPUILLESSA Kohtaus asemasillalla 345 • Komennus propagandatöihin 346 Moskovan mieheksi? 350 • Ensimmäiset pommitukset 351 Isku apteekkiin 357 • Välirauhan kuvatöitä 361 Fasistista rintamaa rakentamassa 367 Säädyllinen murhenäytelmä tuo murheita 373 • Kolmas välirikko 382

SYNKÄN MIEHEN HYÖKKÄYSSOTA Lomalaisia Gustavelundissa 387 • Vastahakoisen upseerin sotaanlähtö 389 Toivorikas yksinpuhelu 394 • Eturintaman tuntumassa 398


»Luomassa Suomea vuosisadoiksi eteenpäin» 402 Ensimmäinen loma ja lopullinen ero 409 • Aunus harmaasilmä 413 Vepsän mailla vierahilla 420 • Juhlaa ja ryyppäämistä 424

PÄÄMAJASSA Turhauttava toimitustyö 429 • Taistelu Aunuksesta redivivus 432 Komennus Päämajaan 439 • Tuskastujan tunnustuksia 441 Kirjallisia kaikuja 446 • Tappion tunnelma tiivistyy 451 Matkoilla ja masennuksessa 455 • Tulenkantajien juhlakatselmus 459 Retki Rukajärvelle 463 • Rintamamiesten runot 465 Pako kulttuuriin 468 • Viimeinen sotavuosi alkaa 471

IRTI SODASTA Rauhantunnustelujen aika 477 • Uusia ja vanhoja suhteita 481 Loppu häämöttää 484 • Viimeisen kerran Kannaksella 487 Välirauha solmitaan 489 • Siviiliin 492 • Epilogi Tukholmasta 494

SYNKÄN YKSINPUHELUN SYNT Y JA VASTAANOT TO Suunnitelmia, sihteereitä ja lukuiltoja 497 • Katri Valan muistojuhla 501 Olavi Paavolainen naimisiin! 503 • Kirjailijaliitossa kuohuu 506 Yksinpuhelu syntyy yhteistyössä 510 • Tulitusta ja tunnustusta 515 Pentti Hillin ratkaistu arvoitus 522 Vilpitön tilinteko vai jälkiviisas väärennös? 526 Yksinpuhelun loppusaldo 529

TEAT TERIPÄÄLLIKÖN HURMA JA TURMIO Hellaradion leipiin 537 • Olavi Paavolaisen näköinen teatteri 539 Päällikkö ja alaisensa 543 • Ero avioliitosta 549 • Viimeinen rakkaus 553 Juhlittu epätoivoinen sankari 563 • Palkittu, vihdoin viimein 570 Helvi Hämäläisen jäähyväiset 575 • Luolaansa hiipinyt leijona 579

Viitteet ja huomautukset 584 Kirjallisuus ja lähteet 603 Henkilöhakemisto 616


MONIKASVOINEN OLAVI PAAVOLAINEN

T

ein kerran Mika Waltarille tuon tavanomaisen kysymyksen: mitä mieltä Olavi Paavolainen lopultakin oli jatkosodasta? Kuinka paljon hän muunteli päiväkirjaansa? Akateemikko hymähti, oli hetken hiljaa, sanoi sitten: – Ei Olavissa ollut yhtä mielipidettä, ei hän koskaan etsinyt selvää yhtenäistä linjaa. Hänessä oli aina monta minää, joista hän nosti esiin sen mitä juuri sinä aikana tarvittiin. Se oli hänen vaistomaista esitystaitoaan. Kirjallisuuden häikäisevä estraditaiteilija! Kulttuuripolitiikan monitaitoinen jonglööri? Oman aikansa etsijä, sukupolvensa soihdunkantaja, näköaloja aukova tutkimusmatkailija. Paradoksien mies, Janus-kasvoinen epäilijä, ainainen aidallaistuja… Olavi Paavolaisessa on moneksi. Hän on askarruttanut yleisöään niin kauan kuin on esiintynyt. Hänestä on kirjoitettu kuvauksia 1920-luvun alusta saakka. Häntä on ihailtu ja kadehdittu, rakastettu ja vihattu – eniten kuitenkin ihailtu. Hän oli niin ainutlaatuinen ilmestys, poseeraava dandy, tenhoava vaikuttaja, innostava joukonjohtaja, loistava tyyliniekka, jalostuneen taideaistin lävistämä kriitikko, modernin runon esitaistelija, kulttuuritietoinen esseisti ja matkakirjailija, lopulta maan seuratuimman teatterin johtaja. Hän oli täysiverinen esteetikko, ei koskaan varsinaisesti poliittinen henkilö, mutta silti hän nostatti teoksillaan poliittisia kiistoja. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi väsähtänyt, kyyninen valtakunnanpessimisti. Paavolaisesta on julkaistu kaksi elämäkertaa. Matti Kurjensaarella oli paalupaikka pitkän tuntemuksen perusteella. Hänen Loistava Olavi Paavolaisensa (1975) jäi kuitenkin tavoitteestaan; syynä kohdehenkilön entisen puolison voimakas puuttuminen kirjoittajan käytettävissä olevaan aineistoon. Lamauttava isku masensi Kurjensaaren pitmonikasvoinen olavi paavolainen

9


käksi aikaa. Silti meillä on hänen elävästi ja oivaltaen kirjoittamansa kuvaus ystävästään, välähdyksiä esikuvasta myös muissa teoksissaan. Hänen havainnoistaan rikastuu tämäkin teos. Toinen elämäkerta, Jaakko Paavolaisen Keulakuva (1993), on hyödyllinen tietolähde, asiakirjan tapaan jäsennelty, faktoissa pysyttelevä. Sekin on henkilökohtaisen tuntemuksen pohjalta syntynyt, kohteen serkun kirjoittama. Olavi Paavolaisen teoksia historiantutkija analysoi niukasti, samoin Kurjensaari, joka lähestyi aihetta impressionistisena kirjailijana. Paavolaisen teoksia on sittemmin tarkasteltu monelta kannalta, hänen katsettaan, paikkojaan ja maisemiaan, nykyajan sinistä kukkaa, suurkaupungin sykettä ja konekulttuuria, matkoja ja mainostekstejä, muotia ja alastomuutta, puutarhanhoitoa, suhdetta uskontoon ja kuolemaan. H. K. Riikonen on perehtyneesti tutkinut Paavolaisen 1940-luvun tekstejä kirjassaan Sota ja maisema (1995). Viimeksi Ville Laamanen on väitöskirjassaan Suuri levottomuus (2014) selvittänyt seikkaperäisesti Paavolaisen Neuvostoliiton matkan 1939 vaiheet ja yhteydet hänen tuotantoonsa. Tilaa tuntui silti vielä olevan Olavi Paavolaisen koko kaaren kattavalle elämäkerralle, jossa hänen teoksensa ja elämänvaiheensa jännitteisessä vuoropuhelussa täydentäisivät oloissamme poikkeuksellista kirjailijakuvaa. Kiitän kustantajaani yllytyksestä aiheeseen ja hyvästä yhteistyöstä kuten myös WSOY:n kirjallisuussäätiötä työn rahallisesta tukemisesta. Kohdehenkilön kuolemasta on kulunut puoli vuosisataa. Kaikkea ei ole vielä kerrottu, kirjailija on itse hävittänyt aineistoaan ja jotakin saattaa vielä olla perikunnan kätköissä. Tekijänoikeuksien haltija Pekka Paavolainen ilmoittaa noudattavansa isänsä rintamatoverin Gunnar Johanssonin linjaa: »Jag tiger som muren.» Sama periaate valtasi myös Olavi Paavolaisen hänen parina viimeisenä vuosikymmenenään. Kirjailijan jälkimaineen suojelu jatkuu; silti tähänkin teokseen kertyi uutta haastattelutietoa sekä yksityistä ja arkistoissa lepäävää, ennen käyttämätöntä aineistoa. Olavi Paavolainen oli muun ohessa kirjoittamattomien teosten kirjailija. Hän julkaisi seitsemän omaa teosta, mutta kolme pitkäaikaista suunnitelmaa jäi toteuttamatta: Tulenkantajien historia, seksuaali10

tulisoihtu pimeään


probleemia koskeva tutkimus sekä kirja Neuvostoliitosta. Trilogia suuresta levottomuudesta jäi kesken. Teosten kehittelyistä näkyy toistuvia jälkiä hänen artikkeleissaan, mietteissään ja kirjeissään; tuskin löytyy enää käänteen tekeviä todisteita. Tämän elämäkerran yhtenä tehtävänä on näyttää, mitä hän aiheistaan etsi ja mitä niistä olisi voinut tulla. Kiitän avuliaita tiedonantajia työni vaiheissa. Olavi Paavolaisen veljenpoika Eero-Pekka Paavolainen on tuntenut monipuolista mielenkiintoa pyrkimyksiäni kohtaan ja tarjonnut arkistoaan käyttööni. Olen voinut käydä hänen kanssaan hyödyllisiä keskusteluja ja tavata myös muita Paavolaisen suvun jäseniä. Vanha veljeni Vesa Karonen, taistelupari Yrjö Jylhän tutkimusten tuiskeissa, on lukenut käsikirjoituksen, tehnyt hyviä huomautuksia ja ollut uskollisena apuna pulmissa. Ennen muuta sotahistorian ja Synkän yksinpuhelun taustan osalta hänen asiantuntemuksensa on ollut tärkeä turva. Viimeaikainen tutkimus ja jatkosodan arvonpalautus ovat saattaneet Paavolaisen päiväkirjan uuteen kriittiseen valaistukseen. Eero Saarenheimo, radion viimeisiä veteraaneja, kannusti työtäni alusta saakka ja antoi auliisti tietojaan. Kiitän tv-kauteni aikaisia työtovereitani Matti-Juhani Karilaa ja Juha Vakkuria kummankin keräämän Paavolais-aineiston luovutuksesta käyttööni. Timo Soikkanen avasi kotonaan Turussa tutkittavaksi tätinsä Liisa Tannerin antoisan aineiston. Työn alkuun saattajiin kuuluu myös Kaarina Sala, joka joutui nuorena arkistonjohtajana konkreettisesti kokemaan Paavolais-aineiston omaisia polttelevan luonteen. Paavolaisen virontaja Piret Saluri lähetti muutaman kiintoisan viitteen kirjailijan Viron suhteista. Kiitän kaikkia vaivaamiani! Lämpimästi kiitän rakasta vaimoani Marjaa käsikirjoituksen lukemisesta ja tarkoista korjauksista. Minun ei tarvitse tavan mukaan hyvitellä häntä vaivoistaan, sillä häntä näyttää aidosti huvittavan tämä taukoamaton kirjoitustyöni vaihtuvine tuloksineen. Olavi Paavolaisen muistopäivänä 19.7. 2014 Panu Rajala

monikasvoinen olavi paavolainen

11


Kivennavan Vienola. Kuva Tammen arkisto


KIVENNAVAN KAUNOSIELU

J

Vielä kerran Vienolassa

uhannuksen alla 1942 Olavi Paavolainen pääsi viimein käymään kotiseudullaan Kannaksen Kivennavalla. Edellisestä käynnistä oli kulunut kolme vuotta, tuolloin toukokuussa 1939 hän valmisteli matkaa Neuvostoliittoon. Kivennapa oli vallattu takaisin suomalaisille elokuun lopussa 1941, hyökkäys oli pysähtynyt asemasodaksi. Luutnantti Paavolainen palveli Päämajan Tiedoitusosastossa Mikkelissä. Siellä vieraillut Viipurin tiedoituskomppanian päällikkö Kallio Kotkas ehdotti hänelle tutkimusmatkaa Kannakselle. Paavolainen valmisteli parhaillaan kuvateosta Rakas entinen Karjala lapsuudenystävänsä, kivennapalaisen Ilmari Pimiän kanssa ja halusi tämän mukaan seurueeseen. Ajatus vanhan kotipitäjän näkemisestä sai heidän sydämensä kummasti sykähtämään. Matka suuntautui Lappeenrannan kautta Viipuriin, missä seurueeseen liittyi kaksi muuta kynäsoturia, Yrjö Jylhä ja Matti Kurjensaari. Retki Kannakselle alkoi hilpeissä tunnelmissa. Sikäläisen tiedoituskomppanian venäläiset sotavangit huvittivat suomalaisia esittämällä »Eldankajärven jään» balalaikkojen säestyksellä, toistuvista pyynnöistä yhä uudelleen. Juna lähti Rajajoelle, ikkunoista näkyi pian Summan mustaksi myllerrettyä tannerta ja latvattomia puuntynkiä. Paavolainen oli Aunuksen ja Äänisen suunnalla nähnyt Karjalan hävitystä sekä koskemattomia kaukomaita, mutta autioiksi muuttuneet kotimaisemat pusersivat hänen rintaansa. Kun tullaan perille, hän ei tunne enää entistä Kivennavan kirkonkylää. Auto pysähtyy outoon paikkaan, vain tien viereen kallistuneet sementtipylväät todistavat hänelle: tässä jossain on ollut vanha koti, Vienola. kivennavan kaunosielu

13


Hän pyytää seurueelta »sentimentaalisesti saada tehdä ensimmäisen tutkimusmatkan yksin». Synkkään yksinpuheluun sisältyvä kuvaus on karu. Hellien vaalittu, ennen kurjenmiekkojen reunustama tekojärvi on sorrettu liejuiseksi lammikoksi täynnä kaadettujen puiden latvoja ja risukkoisia oksia. Romanttinen kaarisilta on hävinnyt, samoin lammen tekosaari. Taloa ympäröineestä luonnonpuistosta ei ole mitään jäljellä. Vain kivijalka törröttää muistona päärakennuksesta, joka toimi everstiluutnantti Antti Kääriäisen prikaatin esikuntana ennen kuin omat joukot vetäytyessään sytyttivät sen tuleen talvisodan toisena päivänä. Entinen monenkirjavana hehkunut puutarha on kaivettu venäläisten taisteluhaudaksi, ja sen halkaisee Leningradin voimajohtolinja. Nähdessään hävityksen Paavolainen purskahtaa nauruun. »Muutos on l i i a n suuri! Se ei enää ole traagillista – niin, se tosiaankin vain naurattaa.» Hakattu näköalalinja kylään ja autiolle kirkonmäelle täydentää tuhotyön. Retkeläinen palaa toisten luo »ilmoittaen, ettei mielentilani anna mitään aihetta heidän huolestuneisiin ilmeisiinsä». Huoleen saattoi silti olla aihetta. Äkillinen järkytys ilmenee joskus päinvastaisena reaktiona. Itämaiden ihminen puhkeaa nauramaan saadessaan läheisen kuolinviestin. Käynti Kivennavan murjotussa kirkonkylässä ja Vienolan raunioilla merkitsi Olavi Paavolaiselle sekä sodan että elämän käännekohtaa: häneltä putosi pohja alta, hänestä tuli koditon mies. Hänen ennestäänkin melankolinen päiväkirjansa synkkeni, eikä hän enää uskonut sodan päämääriin. Niin hän ainakin uskotteli itselleen ja myöhemmille lukijoilleen. Hänen paikalliset ja henkiset selustayhteytensä katkesivat. Kun Vienola oli menetetty, menköön koko Karjala saman tien.

Puutarhan lumous Ensimmäinen kirkko Kivennavalle rakennettiin 1445. Korkealla mäellä sijaitseva Pyhän Pietarin kirkko oli jo kuudes samalle paikalle rakennettu, peräisin 1800-luvun alusta. Kirkkoväärti Pietari Paavolaisen kauppakartano kirkonmäen kupeessa Viipurista Valkeasaareen johtavan tien varressa oli Kivennavan toinen merkkipiste. Siellä pitäjä14

tulisoihtu pimeään


läiset ja Pietarin matkaajat kohtasivat, siellä tavaraa ja uutisia vaihdettiin. Pietarille ja hänen vaimolleen Marialle syntyi 15 lasta, joista yli puolet kuoli nuorina. Jäljelle jääneet seitsemän pantiin kaikki oppikouluun Viipuriin. Se oli aivan poikkeuksellista Kivennavalla ja varmaan naapuripitäjissäkin. Vanhin poika Pekka Paavolainen kävi Viipurin klassillisen lyseon, jatkoi opintoja yliopistossa, suoritti yleisen oikeustutkinnon Helsingissä 1893 ja sai varatuomarin arvon 1897. Hän hylkäsi virkamiesuran Viipurissa, jota sukulaiset hänelle suosittelivat. Sen sijaan hän otti vastaan Äyräpään kihlakunnan henkikirjoittajan viran ja palasi kotiseudulleen Kivennavalle. Hän oli tuolloin kolmissakymmenissä ja solminut viisi vuotta aiemmin avioliiton viipurilaisen hovioikeudenneuvoksen tyttären Alice Löfgrenin kanssa. Heidän suvussaan oli lakimiehiä jo toisessa polvessa, Alicen äidin suku juontui Ruotsista ja Baltiasta. Pekka oli ensimmäinen Paavolainen, joka nai säätyläissukuun. Hän halusi rakennuttaa perheelleen pysyvän kodin isänsä omistamalle maalle. Nuori rouva sai valita mieleisensä paikan. Hän mieltyi suojaiseen metsäkulmaan noin kilometrin päässä kirkonkylästä ja appiukon kauppakartanosta. Tämä lahjoitti nuorelleparille kuuden hehtaarin tontin. Sinne tehtiin Viipurin tieltä erkaantuva hevoskulkuinen kärrytie ja aloitettiin rivakat raivaus- ja rakennustyöt. Vienolan suunnitteli rakennusmestari Isaksson Raudun kappalaisen talosta saadun mallin mukaan. Kaksikerroksinen rakennus oli taitekattoinen, moniulokkeinen, keltaiseksi ja valkeaksi maalattu. Siinä oli siro kulmatorni, verhoin varjostettu avoparveke ja alakerrassa lasivilpola. Sisällä oli 13 huonetta, alakerrassa 11 ja yläkerrassa 4 tulisijaa. Hirret saatiin maakauppiaan omasta metsästä, muut rakennustarvikkeet hänen kaupastaan. Tummien tammipaneelien reunustamasta ruokasalista avautui näkymä saliin, jossa oli parkettilattia, holvikaariset ovet ja koristeelliset kreikkalaistyyliset uunit. Kookkaina kohoavat palmunlehvät kuvastuivat parkettiin, kruunut ja kandelaaberit loivat hämyistä eksoottissävyistä tunnelmaa, vaikka kalustus oli emännän tahdon mukaisesti modernia. Salissa oli piano mutta ei yhtään taulua. Talo valmistui asuttavaan kuntoon 1901. Vienola teki vaikutuksen tulijaan kuin tulijaan, aikanaan varsinkin perheen nuorimman pojan Olavin ystäviin, köyhiin runoilijoihin ja taiteilijoihin. kivennavan kaunosielu

15


Perheen vanhin poika Eero kuoli äkillisesti kymmenvuotiaana 1905. Nuorimmainen Olavi oli tällöin kaksivuotias. Keskimmäisen pojan Laurin ja Olavin ikäeroa oli neljä vuotta. Olavi oli perheessä ensimmäinen, joka syntyi Vienolassa, 17.9.1903. Kaunis kuopus oli äidin silmäterä ja kasvoi vapaana kuin prinssi satulinnassaan. Vanhempi veli Lauri varttui lähempänä isänsä käytännönläheisiä toimialoja. Loiva rinne johti tekolammelle, joka saatiin aikaan patoamalla tontin läpi virtaava joki. Lammesta tuli sen verran laaja, että sen eteläpäähän muokattiin keinotekoinen saari, johon johti valkea puusilta. Tummassa vedessä kasvoi lumpeita ja uiskenteli joutsenia, joita käytiin veneellä ruokkimassa. Olavi istutti loistavan keltaisia kurjenmiekkoja rantapenkereet täyteen. Sauna lammen rannalla oli ahkerassa käytössä. Olavi aloitti säännöllisen uimisen heti jäiden lähdettyä. Vilpolaa varjostivat köynnöskasvit, edempänä alkoi puutarha, äiti Alicen ja Olavin yhteinen luomus. Kuvausten mukaan se oli oikeastaan luonnonpuiston ja hoidetun puutarhan yhdistelmä. Ajan mittaan korkeiksi kasvaneet hongat ja kuuset hallitsivat näkymää, mutta hiekkakäytävien vierillä kukkivat monet erikoiset kasvit, tiikerililjat, ritarikannukset, leukoijat, neilikat ja huumaavasti tuoksuvat heliotroopit. Kävijäin mielestä oli suoranainen ihme, että kuivaan kangasmaahan oli saatu luoduksi tällainen kukkaloisto. Keväästä syksyyn Olavi miltei asui puutarhassa, teki siellä maatöitä, kirjoitti runoja ja nautti raakoja kasviksia. Hän loi itselleen paratiisin saatavilla olevista aineksista. Puutarhan hoito kuului kauneuden palvojan elämään loppuun saakka, maan kasvu merkitsi hänelle orgaanista yhteyttä luomakuntaan. Hän rakensi puunlatvojen varaan maisemalavan, josta saattoi ihailla Suomenlahden siintävää rannikkoa ja Kuuterselälle avautuvia metsänäkymiä. Etäinen kokkosavu viestitti hänelle seudun pakanallista muinaisuutta. Hän ihaili antiikkia ja viuhahteli lähimetsässä jousipyssyineen yllään ihon värinen uimapuku. Sieniä keräävät emännät lensivät pelästyksestä selälleen ja uskoivat nähneensä puiden lomassa loikkivan alastoman metsänpeikon. Eipä aikaakaan kun Olavi faunin hahmossa todella syöksähteli satumetsässään vain saniaisvyö peittonaan, villiten nuoria vieraitaan luonnonmukaisiin karkeloihin. 16

tulisoihtu pimeään


Kosmopoliitti sukusekoitus Paavolaisen poikien äidin Alicen isä, hovioikeudenneuvos Karl Gustaf Oskar Löfgren, suuntautui aluksi humanistisiin aineisiin, kuunteli Helsingin yliopistossa Lönnrotin, Topeliuksen ja Cygnaeuksen luentoja ja valmistui maisteriksi. Uran vaihdos lakimieheksi, kaiketi perheen painostuksesta, ei tuonut hänelle onnea; hän kuoli oman käden kautta Alicen ollessa 16-vuotias. Perhe koki vaikeita aikoja. Myös Alicen setä teki itsemurhan ja toinen kärsi mielenterveyden ongelmista, hänet tuotiin Vienolan sivurakennukseen asumaan. Sukurasitus ja oman esikoisen kuolema varmaankin varjostivat Pekan ja Alicen perheonnea. Oli myös menestystarinoita, Alicen sedistä toimeliain Viktor (vuodesta 1906 Lounasmaa) toimi pitkään Uuden Suomettaren päätoimittajana. Vienolasta oli aina hyvät yhteydet Viipuriin ja Helsinkiin. Alice Paavolaisen hienostuneella olemuksella oli monitahoiset taustansa. Olavi Paavolaisen tunnetun luonnehdinnan mukaan hänen äitinsä suku oli Viipurin ja sen herraskartanoiden omalaatuista virkamies- ja sotilassäätyä, »jossa oli jokunen pisara Viipurin seudun saksalais-balttilaista verta ja omenaviiniksi väljähtänyttä Aminoffien samppanjaa.» Aminoffeja edusti Alicen isän äiti Fredrica Wilhelmiina, joka oli lähtöisin Joroisista. Moniaalle haarautuvista sukujuuristaan Olavi Paavolaista kiinnosti eniten äidinäidin Anna Anastasian tausta, johon kuului äidin isoisä, aatelinen kenraaliluutnantti Karl von Guvenius, sekä Värmlannin ja Inkerinmaan kautta Viipuriin ja Haminaan saapunutta sotilas- ja virkamiessukua. Kenraaliluutnantin puoliso, Olavin äidin isoäiti paronitar Charlotta Rausch von Traubenberg oli syntynyt 1816 Verinon tilalla Virossa. Hänen isänsä vapaaherra Alexander Gustav hoiti suuriruhtinatar Helena Pavlovnan tiluksia Venäjällä. Isoäidin suku kasvatti kenraaleita ja vähäisempiä sotilasmaailman edustajia Pietariin ja lähiseuduille sekä toisaalta maalaustaiteen edustajia, joista tunnetuin lienee koloristinen romantikko Erik Johan Löfgren. Olavi Paavolainen korosti ja mielellään liioittelikin näitä Venäjälle ja Baltiaan ulottuvia sukusiteitään. Hän on lyhyessä omaelämäkerrassaan (1943) luonnehtinut äitinsä suvun edustajien luonteenpiirteitä: he olivat »pitkiä, laihoja, pikkutarkkoja, askeettisia, iskuvalmiita ja kyykivennavan kaunosielu

17


nillisen humoristisia». Kaikkia piirteitä löytyi Olavista itsestään. Hänen pedanttisuutensa ja huoliteltu edustushalunsa viittasivat sukujen virkamiesperinteisiin, joskin »yhtäkkiä esiin saattoi välähtää aristokraattinen herra, jonka voi kuvitella periytyvän Rausch von Traubenbergeilta», kuten Matti Kurjensaari on huomauttanut. Kurjensaari kehui tunteneensa ’grande dame’ Anna Anastasia von Guveniuksen jo ennen kuin Olavi Paavolaisen. Tyylikäs vanhus teki kävelyretkiä Aulangon metsäpoluilla. Hämeenlinnan poikaviikarit, silloinen Salosen Matti heidän joukossaan, seurasivat daamia ihaillen. Hän oli syntynyt Novgorodissa 1843, ja hänen isänsä kenraali von Guvenius puolestaan Haminassa Ruotsin vallan loppuaikana 1804. Kenraali oli palvellut Preussin kuninkaan Vilhelm III:n krenatöörirykmentissä, hänet oli aateloitu 1875. Anna Anastasia meni naimisiin hovioikeudenneuvos Karl Gustaf Löfgrenin kanssa, tämän isäkin oli hovioikeudenneuvos ja äiti mainittu Fredrica o.s. Aminoff. Jos Aminoffien perintö olikin väljähtynyt omenaviiniksi, Kurjensaari jatkoi Paavolaisen kielikuvaa: »Hän itse oli cocktail, johon oli sekoitettu kolmelta suunnalta tulevia aineksia, Karjalan Kannakselta, Baltiasta ja Ruotsista.» Ystävien mukaan Olavissa vaihtelivat tunteellisuus, suurpiirteisyys, pikkutarkkuus ja järjestyksenrakkaus. Aika ajoin kopeaksi korskahtavassa aristokraatissa taistelivat isän karjalainen tunneherkkyys ja äidin baltiansaksalainen teräväkielisyys. Olavi itki hereästi, mutta terästyi halutessaan viiltävän ivalliseksi ja ylimieliseksi. Alice Paavolainen oli Kurjensaaren muistoissa solakka ja jotensakin ankaran oloinen, suosi violettia ja mustaa, korkeita puseronkauluksia, käytti nenälaseja ja mustaa samettinauhaa kaulansa ympärillä. Jaakko Paavolainen muisti Alice-tädin kolean, matalan äänen, joka sai hänet tuntumaan kylmältä ja kyyniseltä. Hän käyttäytyi muodollisen kohteliaasti ja puhui suomea vain kankeasti. Hän toi mieleen entisaikojen opettajattaren, mutta vieraan hyväksyessään suli pian sydämelliseksi. Olavin ja äidin välillä väreili rakkaus, molemminpuolinen ihailu ja tietty salainen jännite. Kun isä kuoli 1930, Olavi näki unen, jossa yhtyi äitiinsä. Sen jälkeen hänen oli helppo vakuuttua Freudin teoriain paikkansapitävyydestä. Kannakselaisen maakauppiaan suku ei voinut kilpailla vaimon puolen ylhäisyyksien kanssa. Paavolaiset ja Käävän suku olivat kaup18

tulisoihtu pimeään


piaita monessa polvessa ja vankkaa talonpoikaista karjalaisjuurta. Kolme Paavolaisen poikaa nai Käävästä vaimot. Paavolaisen kauppahuone oli kymmenhuoneinen ja kaksikerroksinen rakennus vilkkaan päätien varrella. Talossa oli kievari hevosmiehille, jotka veivät Pietariin sarkaa, verkaa ja halkoja, sieniä ja marjoja, paluukuormana tuotiin olutta ja viljaa. Pietariin oli matkaa 67 kilometriä, se oli Kivennavan lähin kaupunki. Viipuriin oli vähän pitempi, 82 kilometriä. Kummankin läheisyys säteili rajapitäjiin ja vilkastutti kauppasuhteita Olavin isoisän Pietari Paavolaisen hyödyksi. Pietarista varttui vauras ja mahtava mies maakunnassaan. Hänet valittiin viisi kertaa kirkkoväärtiksi, ja hänen uransa huipentui, kun uusi suuriruhtinas tarkastusmatkallaan Viipurista Pietariin 1885 poikkesi hänen kestikievarissaan. Kyläläiset kokoontuivat huutamaan ruhtinaalle eläköötä koulumestari Pimiän, Ilmari Pimiän isän, touhukkaalla johdolla. Paavolaiset olivat isokokoisia, miehekkään lämpimiä ihmisiä, jotka Kurjensaaren kuvauksen mukaan pystyivät »iloitsemaan iloitsevien ja itkemään itkevien kanssa». Kun Pietari Paavolainen kuoli 1902, vuotta ennen Olavin syntymää, perheen varallisuus vahvistui merkittävästi perinnönjaossa. Pekka Paavolainen peri myös tehtäviä isältään, hänestä tuli Kivennavan kirkonisäntä ja Rajajoen hoitokunnan metsäkasööri. Aikaa myöten hän siirtyi paikallisista tehtävistä valtakunnallisiin. Toisen sortokauden aikana hän johti alueellaan passiivista vastarintaa ja kieltäytyi ottamasta venäläisiä henkikirjoihin, kuten määräys edellytti. Vastalauseena hän erosi henkikirjoittajan virastaan. Hänen poliittinen esikuvansa oli Siperian kävijä P. E. Svinhufvud, samaa jykevää näköäkin hänessä oli vanhemmiten. Hänen vatsansa ja nenänsä paisui, ja hänen kulkunsa kangistui. Vuonna 1913 Pekka Paavolainen valittiin nuorsuomalaisten edustajana eduskuntaan, ja hän uusi paikkansa vuoteen 1918 saakka. Presidentti Relanderin valitsijamiehenäkin hän oli 1925. Sitä ennen hän palasi kotiin henkikirjoittajan virkaansa 1917. Hän oli leppoisa mies ja hyvä puhuja, pukeutui huolellisesti, kotioloissakin hän sonnustautui kovaan kaulukseen ja kalvosimiin. Hän oli aina kuin vierailulle tai virkatoimiin lähdössä, liinaharja hevonen kiiti kesät talvet Vienolan ja kirkonkylän väliä. Varatuomari Paavolainen oli paikallinen merkkivennavan kaunosielu

19


kimies kiireestä kantapäähän aina kuolemaansa 1930 saakka. Hänen nuorimmasta veljestään Erkistä tuli myös yhteiskunnallisesti toimelias vaikuttaja: kansanvalistaja, kotiseutumies, journalisti, kokoomuksen kansanedustaja ja ministeri. »Isäni puolelta olen perinyt tunnollisuuden, säädyllisyyden, hyväntahtoisuuden, sovinnollisuuden, mukavuudenrakkauden, tuhlaamisen taidon ja turhamaisuuden», Olavi Paavolainen on tunnustanut, äidin puolelta taas »kauneudenaistin, järjestysvimman, pedanttisuuden, sotilaallisuuden ihailun, rohkeuden, eristäytymishalun, itsepäisyyden ja puuskahtelevan sisukkuuden». Itsensä tarkkailija on havainnut kasvaneensa vastakohtien ihmiseksi näiden erilaisten sukutaustojen ansiosta. Hän peri isältä tunteen ja äidiltä kurinalaisuuden päinvastoin kuin yleinen kaavaus edellyttäisi. Hän oli sanojensa mukaan »sataprosenttinen karjalainen» ja »synnynnäinen porvari» – molemmille peruspilareilleen hän oli sekä uskollinen että kapinoi niitä vastaan. Kotiseutuun hän kiintyi seuratessaan isää hevoskyydillä tämän virkamatkoilla, jolloin yövyttiin kestikievareissa ja tavattiin hereäpuheisia kansanihmisiä. Myöhemminkin hän jatkoi kotiseuturetkiä pyöräilemällä pitkiä taipaleita Kannaksen hiekkateillä. Hän liikuttui kylien kauneudesta; kohta maailmaa matkaavana kirjailijana hän pitikin jo suomalaisia kirkonkyliä henkisen pimeyden tyyssijoina. Avaimen keskeiseen ristiriitaansa hän on antanut mainitussa omaelämäkerrassaan: »Vanhoillisuudesta ja sovinnaisuudesta vapautuminen on ollut minulle niin vaikeaa, että ansaitsisin valtion palkinnon, jos se annettaisiin itsekurista.» Vienola kasvoi ja kukoisti. Tilaa kohennettiin. Uusi sauna nousi palaneen tilalle pihapiiriin, rakennettiin lisäksi talli- ja navettarakennukset heinäluhtineen, kaksi kellaria ja halkovaja. Maantien laitaan tuli vuokraviljelijä Hämäläisen asuintalo. Tämä teki myös talon töitä, toimi eräänlaisena pehtorina. Vesiklosetti oli päärakennuksessa alusta alkaen, sähkövalo saatiin jo maailmansodan vuosina, mutta oikea sähköyhtiö tuli pitäjään vasta 1939, juuri ennen uutta sotaa ja tuhoa. Seuraelämä oli ajoittain vilkasta. Sukulaiset vierailivat Vienolassa säännöllisesti, kävi kylänväkeä ja huomattavia henkilöitä kuten P. E. Svinhufvud ja ulkoministeri Eljas Erkko. Presidenttinä Ukko-Pek20

tulisoihtu pimeään


ka vieraili myös ministeriksi nousevan Erkki Paavolaisen johtamassa kansanopistoissa Kanneljärvellä vuonna 1932. »Kodissani vietettiin sodanedellisen ajan suuren tyylin elämää», Olavi Paavolainen kehaisi ja jatkoi maalailua omaelämäkerrassaan: Pitäjän juhliin ajettiin parivaljakolla ja renki istui tällöin kuskipukilla liveriin puettuna. Portviinin ja punssin makea haju leijui usein huoneissa, keittiössä käärittiin huviretkiä varten kylmiä lintupaisteja papereihin, ja Daggy-tädin kauniit taftipuvut kahisivat miellyttävästi korvissani. Gramofonista kaikuivat Caruson aariat ja one-step. Äitini tuoksui hyvälle – »New mawn hays» – piti laihan kaulansa ympärillä mustaa samettinauhaa ja käytti aina vain violetteja pukuja. Matkustettiin Pietariin huvittelemaan ja balettia katsomaan tai Aino Acktén oopperanäytäntöihin Helsinkiin. Ruokapöydässä puhuttiin säännöllisesti kolmea kieltä: äitini ja isäni ruotsia, isäni veljelleni ja minulle suomea, ja me pojat mummolle ja äidille saksaa. Kielikorvani onkin tämän Baabelin sekamelskan takia lopullisesti mennyt pilalle.

Laatukuvassa on arvatenkin kirjallisuuden vaikutusta, venäläiset klassikot kuuluivat Vienolan lukemistoon, yhtä hyvin romanttiset kartanoromaanit kuin Rollandin Jean-Christophen maailma sekoittuivat kirjoittajan kotihavaintoihin. Sukulaiset eivät aivan näin lennokkaita tunnelmia ajattoman rauhallisessa Vienolassa tunnistaneet. »Kotini oli ihmeteos», ihasteli Olavi Paavolainen. Se jäi kaikkineen sotia edeltävään aikakauteen. Tapahtui kuten monesti Karjalan taloissa: Vienola maalattiin ja kunnostettiin parhaaseen asuunsa juuri ennen kuin se sodan alkaessa poltettiin. Tuolloin myös sen puutarha, sen monet istutukset olivat saavuttaneet kypsän kukoistuksensa, jota monet kylässä kävijät ovat muistoissaan ihastelleet. Koko kauneus katosi iäksi kuin tarujen Atlantis.

Kannas, taiteiden keskittymä Olavi Paavolaisen kasvupaikka oli kuin luotu tulevalle esteetikolle. Hänestä kehittyi siellä väsymätön kauneuden palvoja. Tuskin häkivennavan kaunosielu

21


nen lapsuuttaan varjosti vanhimman veljen Eeron äkillinen kuolemakaan. Mummunsa Marian (o.s. Kääpä) hautajaiset seuraavana vuonna hän muisti kolmivuotiaan mielikuvitusta kiihdyttävänä, juhlavana tapahtumana. Marian miehen Pietarin surusaatto neljä vuotta aiemmin oli ollut vielä näyttävämpi pitäjän vallasväen ja rahvaan katselmus. Kotipitäjän erikoislaatua, sen vanhoja asukkaita ja muistoja Olavi Paavolainen tallensi Ilmari Pimiän kanssa toimittamaansa teokseen Kivennapa kuvina niinkin myöhään kuin 1954. Tuolloin hän pääsi vielä viimeisen kerran käymään kotisijoillaan – siitä myöhemmin. Ei voisi muutenkaan olla varttuvalle taiteentuntijalle anteliaampaa kasvuympäristöä kuin 1900-luvun alun Kannas kaikkineen. Sehän suorastaan kuhisi taiteita, runoutta ja vanhoja aristokraatteja maailmansodan edellä ja sotaa seuraavina kahtena vuosikymmenenä. Ukrainan ulaani, suuri venäläinen taiteilija Ilja Repin osti rakastajattarensa Natalia Nordmanin nimiin huvilan Kuokkalasta 1899. Vähitellen hän muutti kokonaan Kannakselle, eikä palannut Pietariin edes Leninin kutsusta. Vallankumous seurauksineen kauhisti häntä, eikä hän uskaltanut altistua nuoren neuvostovaltion taidekomennolle. Kannakselle, erityisesti Terijoen huvila-alueelle virtasi venäläisiä, myös Pietarin saksalaisia ja Baltian pakolaisia. Vuonna 1917 rajan sulkeuduttua Repin jäi pysyvästi Kuokkalaan, ja seuraavana vuonna hän sai Suomen kansalaisuuden. Hänen kolhosta, kotijumalien valvomasta Penaty-kodistaan tuli Kannaksen kansainvälinen taidekeskus. Kuokkala sijaitsee Terijoen kupeella, ja sieltä on parinkymmenen kilometrin matka Kivennavalle. Vaikka Paavolaiset eivät kaiketi Penatyssa vierailleet, taidemiljöö heijasti vaikutusta ympäristöön monin tavoin. Seudulla oli hyvin luonnollista nähdä omalaatuista väkeä, rehentelevistä ruhtinaista rutiköyhiin taiteilijoihin, köyhtyneistä aatelisista lomaileviin näyttelijöihin ja kirjailijoihin. Eri kielet, uskontokunnat ja kulttuuriset tavat risteilivät vapaassa epäjärjestyksessä. Kannaksella kävi paitsi taiteilijoita myös kielitieteilijöitä, filosofeja ja virkaheittoja emigrantteja. Kirjailija Leonid Andrejevilla oli siellä huvilansa. Ruhtinas Demidoff omisti Talissa suuren kartanon, toisen Kuokkalassa, mutta menetti molemmat valtiolle, koska ei ollut Suomen kansalainen. Lopulta hän rehki renkinä entisessä kartanossaan omistettuaan ennen vallankumousta kokonaisia kortteleita Pietarissa. 22

tulisoihtu pimeään


Työhön tottumattomana hän putosi heinäkuormalta ja kuoli. Kauppias Maximoffin leski asui miehensä lunastamassa huvilassa kolmen poikansa ja suuren sukulaisjoukon ympäröimänä eikä koskaan oppinut suomea, vaan katseli pitkin nenänvarttaan karjalaismoukkien elämää. Kuokkalan kasino ja Terijoen hiekkarannat keräsivät monenkirjavia kesänviettäjiä. Teosofit vaelsivat Vammelsuun Merilään pitämään kokouksiaan. Raivolassa Edith Södergran asui äitinsä kanssa kirjoittaen hämmentävän moderneja runojaan. Räisälän kirkkoherran tytär Hagar Olsson oli hänen harvoja ymmärtäjiään, kunnes heidän välinsä viilenivät. Hagar toimitti ystävänsä Elmer Diktoniuksen keuhkosairaan Södergranin seuraksi, mutta Edith pelkäsi vallankumouksellista runoilijaa; hänellä oli painajaismuistoja vallankumouksen veriteoista synnyin- ja koulukaupungistaan Pietarista, jolloin perheen venäläisiin ja ukrainalaisiin obligaatioihin sidottu omaisuuskin katosi kumouksen tuuliin. Diktonius aloitti Södergrania palvovan myytin rakentamisen, jota Agneta Rahikainen on uudessa elämäkerrassaan (2014) purkanut. Villa Golicke oli Kuokkalan ruotsinkielisten taiteilijoiden ja runoilijoiden residenssi. Serkukset Ina Behrsen-Colliander ja Sven Grönvall perivät sen isoäidiltään ja asuivat siellä vuorokesinä ystävineen. Tito Colliander oli vaimonsa hallitseman talon kanta-asukas, usein siellä asuivat myös suomenruotsalaiset kirjailijat Rabbe Enckell, Gunnar Björling ja Olof Enckell, toisinaan Helen af Enehjelm ja Lorenz von Numers. Atos Wirtanen tuli sinne puhumaan politiikkaa. Kuvanveistäjä Sakari Tohka työskenteli siellä, Krohnin veljekset Alf ja Ernst harjoittivat siellä filosofisia pohdintojaan. Ralf Parland kävi ottamassa oppia esikuvaltaan Björlingiltä. Gunnar Ekelöf valmisteli surrealistista teostaan, ja muitakin Pohjanlahden takaisia kirjailijoita kävi Kannaksella rentoutumassa, Johannes Edfelt, Hjalmar Gullberg ja vastikään Ruotsin Akatemiaan valittu Erik Lindegren. Ja tulenkantajat olivat vasta tulossa! Unto Seppänen oli jo paikalla, myöhemmin hän juoksi metsälenkkejä yhdessä Yrjö Jylhän kanssa. Tämä kulki kesätöinään mittailemassa Karjalan saloja, näin hän oppi maaston, jossa johti komppanian taisteluja talvisodassa. Olavi Paavolainen tiesi, että Kannas houkutteli kaikkia, tänne oli helppo kutsua ihmisiä säätyyn ja asemaan katsomatta. Täällä oli totuttu boheemeikivennavan kaunosielu

23


E L Ä M Ä K E R TA makutuomarista, keikarista, taidekriitikosta, runoilijasta, esseististä, karjalaisesta kosmopoliitista, matkakirjailijasta, upseerista, päiväkirjanpitäjästä, politiikan kommentaattorista, radioteatterin johtajasta, ajattelijasta, kulttuuripessimististä, kansallisromantikosta ja kansandemokraatista, kauneuden palvojasta, kotipuutarhurista, naisten miehestä ja miesten ihailijasta, elämänrakastajasta, kokaiinin käyttäjästä ja alkoholistista, keulakuvasta, symbolihahmosta, ihaillusta ja vihatusta, loistavasta ja ristiriitaisesta, varhain sammuneesta Olavi Paavolaisesta. Oman aikansa johtotähdestä.

9789510402542* www.wsoy.fi | 99.1 978-951-0-40254-2 Päällyksen kuva Y K S I T Y I S K O H TA VÄ I N Ö K U N N A K S E N M A A L A A M A S TA O L AV I PA AV O L A I S E N M U O T O K U VA S TA ( 1 9 2 8 ) , W S O Y Päällys M A R T T I R U O K O N E N


Rajala, Panu: Tulisoihtu pimeään. (WSOY)