Issuu on Google+


Anna Rotkirch

Yhdessä Lapsen kasvatus ei ole yksilölaji

werner söderström osakeyhtiö helsinki


Š Anna Rotkirch ja WSOY 2014 ISBN 978-951-0-40230-6 Painettu EU:ssa


Omistettu J. P. Roosille


Sisällys Yhteisö tekee ihmisen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11 Aluksi oli äiti. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 18 Mutsi merkitsee eniten . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 20 Äidinvaisto ja kiintyminen . . . . . . . . . . . . . . . . . 25 Hylkäävä äiti ei ole luonnoton . . . . . . . . . . . . . . 29 Vanhemman ja jälkeläisen ristiriita . . . . . . . . . . 33 Ajoittamisen vaikeus. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 38 Ruumis aikaistaa, mieli lykkää. . . . . . . . . . . . . 40 Äitiä ei jätetä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 45 Parin suhde . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 49 Parisuhteiden evoluutiosta . . . . . . . . . . . . . . . . . 51 Ruumiin nautinto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 53 Hullaantuminen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 59 Kumppanuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 65 Partnerin valinnat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 69 Suuntaus vaihtelee, tunteet eivät . . . . . . . . . . . . 73 Oma kulta on beeta. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 75 Monivaimoisuudesta yksiavioisuuteen . . . . . . . 80 Jaettu sänky ja kukkaro. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 85 Pari yhteisössä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 88 Isyyden arvoitus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 91 Luonnollisesti isä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 92 Miehilläkin nousee vauvakuume . . . . . . . . . . . . 99 Isän kiintyminen lapseen. . . . . . . . . . . . . . . . . . 103 Haku vai hoiva päällä? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 110 Isät vapaille. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 112


Ulkopuolisuuden tunne . . . . . . . . . . . . . . . . . . 117 Miten isän poissaolo vaikuttaa. . . . . . . . . . . . . 119 Ydinperheen hyvät puolet. . . . . . . . . . . . . . . . . 124 … silti ”miehen malli” on myytti. . . . . . . . . . . . 129 Lasten maailma. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 133 Maailman älykkäin toukka: sosiaalinen vauva.135 Voikukka vai orkidea. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 141 Kiihdytetäänkö tahtia? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 145 Perhesuhteet ja murrosiän alkaminen. . . . . . . 148 Verraton vertaisryhmä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 153 Hemmotellaanko lapsia liikaa? . . . . . . . . . . . . 155 Isovanhemmat. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 160 Mummo: evoluution helmi vai sivutuote? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 162 Selityksiä vaihdevuosille ja isoisyydelle. . . . . . 165 Isovanhempi on perheenjäsen, Suomessakin . 169 Hädässä isovanhemman tuntee . . . . . . . . . . . . 172 Äidinäiti on usein läheisin . . . . . . . . . . . . . . . . 176 Mummoeroon liittyvä suru . . . . . . . . . . . . . . . 178 Rakastetut, vihatut sisarukset. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 183 Auttaja pesässä? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 185 Sisarusten kiintymys. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 188 Minimaailma perheen sisällä . . . . . . . . . . . . . . 191 Verinen konflikti . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 194 Sisarkateuden syistä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 197 Enemmän on vähemmän. . . . . . . . . . . . . . . . . . 201 Sisarukset aikuisina. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 204 Serkut taipuvat kaikkeen. . . . . . . . . . . . . . . . . . 207 Ystävät . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 211 Luotettu ja liittolainen. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 212 Samanlainen, suosittu ja lähellä. . . . . . . . . . . . 216


Vahva, hauras ystävyys . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 220 Dunbarin luku ja ystävien määrä. . . . . . . . . . . 223 Läheisyyttä vai tekemistä?. . . . . . . . . . . . . . . . . 227 BFF: patriarkaatin lahja naisille? . . . . . . . . . . . 230 Partneri vai ystävä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 232 Kummit ja tehty sukulaisuus . . . . . . . . . . . . . . 235 Perhe yhteisössä: tositarkoituksella. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 239 Perhesuhteiden ABC. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 239 Rakkauden kääntöpuoli . . . . . . . . . . . . . . . . . 244 Mitä perheet haluavat? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 248 Kirjallisuus. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 252


Yhteisö tekee ihmisen Viime kesänä kuusivuotias tyttäreni otti tavakseen kysyä vähintään kerran päivässä: ”Äiti, oletko aina äitini? ” ”Ihan aina”, vastasin. ”Vaikka kuolisin, olen silti äitisi.” Välillä tämä tyydytti, välillä tuli jatkoa: ”Mutta kaikki äidit eivät halua lapsiaan!” Eräs hänen ystävänsä on adoptoitu Afrikasta. Missä hänet synnyttänyt äiti on? Jos jonkun tutun äiti ja isä eroavat, ero­avatko he myös lapsistaan? Niin, mitä vastata? Vastaan jotenkin näin: Jos äiti ei ole hirveän köyhä tai sairas ja jos hän saa hoitaa vauvaansa, hän oppii tuntemaan lapsensa ja rakastamaan sitä. Sen jälkeen hän ei koskaan hylkää. Me tunnemme ja rakastamme toisiamme. Minä en jätä. Hiljaa ajattelen, miten meidänkin suvussa isoäidin äiti jätti perheensä rakastuttuaan toiseen mieheen. Ja miten vieläkin puhumme tämän lähtemisen seurauksista. Leo Tolstoin romaani Anna Karenina alkaa kuuluisalla sanonnalla siitä, että kaikki onnelliset perheet ovat samanlaisia, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan. Tutkija ilmaisisi asian hieman toisin: kaikilla perheillä on oma tarinansa, omat ainutlaatuiset onnen ja onnettomuuden hetkensä. Perheet ovat erinäköisiä ja -kokoisia, ja ne muodostuvat hyvin erilaisissa yhteisöissä. Silti ne koostuvat kaikkialla samoista suh11


teista. Väripaletti, josta perhetarinat maalataan, on sama, mutta niistä tehdyt maalaukset vaihtelevat. Jokaisessa perheessä on vähintään yksi aikuisten välinen suhde tai aikuisen ja lapsen välinen suhde. Yleensä kyse on parisuhteesta ja vanhemmuudesta. Anna Karenina luopui avioliitosta ja äitiydestä koska oli rakastunut. Niin teki myös esiäitini. Tarinat eroavat, suhteiden logiikka on sama. Ne tunteet, jotka ohjaavat perheiden perustamista ja purkautumista, ovat myös samoja: Rakkaus ja kiintymys. Hullaantuminen. Mustasukkaisuus. Kaipuu. Jätetyksi tulemisen pelko. Perhesuhteet rakentuvat sukulaisuuden ja kiintymyksen eri yhdistelmistä. Perhetutkimuksen uranuurtajan, antropologi ja sosiologi Edvard Westermarckin tavoin ajattelen, että suhteita ohjaavat ennen kaikkea tunteet: osapuolten tunteet, muiden läheisten tunteet, usein myös koko yhteisön suhtautuminen. Tunteita voi tulkita ja hyväksyä eri tavoin. Esimerkiksi nykyään vaimon rakastuminen toiseen mieheen ei merkitse, että hän Anna Kareninan tavoin joutuu luopumaan lapsestaan. Silti mikään sosiaalinen normi ei voi estää ihmisiä rakastumasta, eikä normi voi luoda uutta tunnetta tyhjästä. Ymmärrän perheen tavaksi järjestää lajin lisääntyminen. Muillakin eläimillä on perheitä. Ihmisten perheet ja tunteet ovat satojen tuhansien vuosien aikana muotoutuneet sellaisiksi kuin ovat, koska juuri sellaisina ne ovat parhaiten edesauttaneet lasten kasvua aikuisiksi, uusien perheiden perustajiksi. Ihmislajin historia on mielestäni avuksi nykyistenkin perheiden ymmärtämisessä. Liikun siten tässä kirjassa psykologian, sosiologian ja evoluutiotutkimuksen välimaastossa. Monet perhetutkijat lähestyvät aihetta lakien, puhetapojen tai sosiaalisten normien kautta, mutta se ei ole tämän kirjan näkökulma. Eri tieteenalojen lähestymistavat ovat toisiaan täydentäviä, mutta liian usein perhetutkimuk12


sessa lähdetään edelleen liikkeelle tyhjästä taulusta, vailla ihmisperheen ominaislaadun ymmärrystä. Lähestyn perheitä suhteina, en kotitalouksina, sillä perheen suhteet eivät lopu kodin seiniin. Sisarukset ovat edelleen sisaruksia vaikka eivät asu yhdessä, pienen lapsen vanhemmat asuvat yhä useammin eri osoitteissa. Isovanhemmat ja serkut saattavat kuulua perheeseen. Suomessa kotitalouksien koko on hyvin pieni: yli miljoona suomalaista asuu yksin. Perhesuhteita meillä on silti runsaasti. Myös yksinasuvilla on lapsia, vanhempia, sisaruksia, sisarusten lapsia, seurustelukumppaneita tai hyviä ystäviä, joita he pitävät perheensä jäseninä. Kun jatkossa puhun perheestä, tarkoitan kaikkia näitä suhteita elämänkaaren eri vaiheissa, en siis ainoastaan lapsiperheen suhteita. Muihin eläimiin verrattuna ihmisperheeseen kuuluu hämmästyttävän monta erilaista suhdetta. Pienimmässä perheessä voi olla vain äiti ja lapsi, laajimmassa neljäkin sukupolvea ja rönsyilevä kokoelma aikuisia, puolisoita ja näiden sukulaisia, joskus myös naapureita ja palvelijoita. Siksi sanotaan, että ihmislapsella on yhteisöllinen kasvatus. Ilmaisu korostaa sitä, että lapsen kasvatukseen osallistuu yleensä monta osapuolta: äiti, isä, heidän uudet kumppaninsa, isovanhemmat, sisarukset, serkut, palkatut lastenhoitajat, naapurin tytär… Yhteisöllinen kasvatus on eläinkunnassa harvinaista. Siten kasvattaa poikasensa vain muutama prosentti nisäkkäistä ja linnuistakin alle kymmenen prosenttia. Paljon yleisempää nisäkkäiden keskuudessa on pelkkä emon hoiva. Yhteisöllistä kasvatusta yleisempää on myös vanhempien yhdessä tarjoama hoiva, jollaista esiintyy neljällä viidestä lintulajista. Isoilla ihmisapinoilla – lähisukulaisillamme eläinkunnassa – ei ole yhteisöllistä kasvatusta. Simpansseilla, orangeilla ja goril13


loilla tavallisesti yksi aikuinen, miltei aina äiti, vastaa jälkeläisen hoitamisesta. Sen sijaan pienet uuden maailman apinat, kuten tamariinit ja marmosetit, kasvattavat yleensä poikasiaan yhteisöllisesti, esimerkiksi niin että urokset kantavat jälkeläisiä. Juuri yhteisöllinen kasvatus on nähty ihmisen ”viisauden kivenä”. Se saattaa olla yksi niistä keskeisistä kehityksemme ominaispiirteistä, jotka aikoinaan erottivat meidät muista isoista apinoista ja mahdollistivat aivojemme nopean kasvun. Ihmisellä on paljon pidempi lapsuus ja siitä syystä vaativampi kasvatustehtävä kuin millään toisella eläinlajilla. Siihen nähden lisääntymistahtimme on hyvin nopea. Ihmisen alkuhistoriaa on voinut päätellä tutkimalla metsästäjä-keräilijöitä, joiden elintapa muistuttaa monilta osin satatuhatta vuotta sitten vallinnutta elämänmuotoa. Metsästäjä-keräilijöiden perheisiin syntyy lapsia 2–3 vuoden välein. Vaikka tämä muutaman vuoden pituinen syntymäväli saattaa tuntua pitkältä– etenkin ensin raskaana olevasta ja sitten imettävästä äidistä – se on paljon tiheämpi kuin muilla isoilla apinoilla. Primatologi Sarah Hrdy on osuvasti vertaillut ihmistä ja orankia. Kun orankivauva syntyy, emo kantaa pikkuista jatkuvasti kuusi kuukautta, ja hoiva ja imetys jatkuvat, kunnes apinanpoikanen täyttää seitsemän vuotta. Vasta sen jälkeen on sisarusten vuoro. Oranki synnyttää noin kahdeksan vuoden välein, simpanssit ja gorillat 5–6 vuoden välein. Niiden jälkeläiset eivät kuitenkaan ole läheskään yhtä riippuvaisia ja avuttomia kuin ihmislapsi. Nisäkkäillä aivojen koko on yhteydessä kasvun tahtiin ja jälkeläisten määrään. Mitä suuremmat aivot lajilla on, sitä hitaammin poikanen kasvaa ja sitä harvemmin emo voi lisääntyä. Tämä johtuu siitä, että suuremmat aivot tarvitsevat kehittyäkseen enemmän energiaa kuin pienet. Kun aivojen koko esi-ihmisillä kasvoi, jälkeläiset vaativat yhä enemmän ja yhä pitempään hoivaa ja ra14


vintoa. Ihmislapsi tarvitsee noin 13 miljoonaa kaloria ennen kuin siitä kasvaa niin iso, että se voi itse huolehtia elannostaan. Ihmisellä oli vaara törmätä ”harmaaseen kattoon”, jolloin aivojen koon kasvu olisi johtanut niin hitaaseen lisääntymiseen, että olisimme kuolleet sukupuuttoon. Mutta ihminen murskasi harmaan katon ja löysi keinon lisääntyä tehokkaasti. Monet tutkijat olettavat, että tämä keino oli yhteisöllinen kasvatus: kun äiti ei vastannut yksin jälkeläisistä vaan sai apua muilta, hänellä oli voimia ja aikaa hankkia seuraava lapsi nopeammin. Yhteisöllinen kasvatus saattaa olla älymme ja kulttuurimme kehto. Se on myös ihmisperheen jännitteen perusta: äiti on lapselle ensisijaisen tärkeä, mutta niin voivat olla muutkin. Luennoidessani yhteisöllisestä kasvatuksesta korostan, että lapsen ”luonnollinen” ympäristö on sellainen, jossa on monta lasta ja aikuista ja jossa aikuiset auttavat toisiaan lapsen hoidossa. Erityisesti äidit ottavat sanoman vastaan helpotuksella. ”En siis ole huono äiti! Onkin ihan normaalia, että kaipaan aikuista seuraa enkä viihdy hiekkalaatikolla päivät pitkät!” Tämä on tärkeä oivallus. Monet naiset olettavat edelleen, että hyvä äiti omistautuu täysin lapsilleen, varsinkin silloin kun nämä ovat pieniä. He tietävät, miten tärkeitä varhaisvuodet ovat pienen ihmisenalun koko elämälle, ja he myös tuntevat – ehkä yllättävän voimakkaasti – äitiyden siteet mielessään ja ruumiissaan. Lapsi taas olettaa täydellistä läsnäoloa ja palvelua loputtomiin. Synnytyksen jälkeistä masennusta potenut kahden pienen lapsen äiti kuvaili omia tuntemuksiaan äitiydestä: ”Tunsin syyllisyyttä kaikesta. Jos vauva makasi tyytyväisenä leikkimatolla, pohdin mielessäni, kärsiikö se yksinäisyydestä. Toivon, että joku olisi kertonut minulle, ettei vauva kärsi, vaikka en hoida sitä KOKO ajan.” 15


Itselleni oli nuorena äitinä tärkeä oppia Sarah Hrdyn kirjoista, ettei ihmisäidin edes kuulu olla täysin uhrautuva. Joillakin hämähäkkilajeilla emo todella antaa kaikkensa, sillä jälkeläiset syövät sen, Hrdy huomautti. Ihmisäidit ovat aina tehneet myös muuta: hankkineet elantoa, eläneet liitoissa ja yhteisössä, kehittäneet itseään. Siitä on lapsillekin hyötyä. Ajattelin tätä usein, kun kolmivuotiaani makasi eteisessä itkien lohduttomasti, koska olin ilmoittanut lähteväni juoksulenkille – en ole hämähäkki. Kuulijat pitävät yhteisöllisen kasvatuksen ajatuksesta myös siksi, että sana yhteisöllisyys on niin pinnalla. Juuri sitähän kaivataan lisää pienten perheiden ja yksinäisten ihmisten Suomeen. Siinäkin piilee totuus. Moni asia on tässä maassa hyvin, mutta yhteisöllisyys ja sosiaalisuus eivät kuulu niihin. Kun olen tyttäreni kanssa kesämökillä, hän leikkii serkkujensa kanssa päivät pitkät ja voi juosta kenen tahansa aikuisen luo aina, kun tarvetta syntyy. Yhteisöllisyys on äärettömän paljon luontevampi tapa elää kuin eristäytyminen lähiöiden asuntoihin. Silti kannattaa pitää mielessä, ettei yhteisöllisyys ole pelkästään mukavaa. Se tarkoittaa myös ristiriitoja ja jännitteitä. Kun naistenlehdet julistavat, että jokaisella äidillä on oikeus omaan aikaan ystävien kanssa, iskulauseeseen ei sisälly se tosiasia, että jotkut äidit oikeasti laiminlyövät lapsiaan. Kun haikailemme kyläyhteisöjen perään, unohdamme, miltä tiivis kontrolli ja sulkeutuneisuus tuntuvat. Samoin jos isovanhemmat osallistuvat usein lapsen hoitoon, se voi paitsi auttaa myös herkästi kiristää suhteita lapsen vanhempien kanssa. Kolikolla on kaksi puolta, joten yhteisö voi olla niin siu­naus kuin kirous. Yhteisöllinen kasvatus luo jokaiselle osapuolelle enemmän liikkumavaraa, antaa valinnan mahdollisuuden: jäädäkö vai lähteä? Jos kerran muut hoitavat tämän lapsen, ehkä voisin itse siirtyä muualle? Muilla isoilla apinoilla, joilla vain emo hoi16


taa jälkeläisiä, tätä vaihtoehtoa ei ole. Hoivaa ei voi siirtää muille, ja jos emo lähtee, poikanen kuolee miltei varmasti. Anna Karenina ei olisi voinut olla orankiapina. Miksi suomalaiset äidit ovat usein niin väsyneitä ja epätoivoisia? Miksi puhe ”miehen mallista” ontuu? Entä miksi isovanhempien merkityksestä puhutaan niin vähän? Selityksiä näihin kysymyksiin tarjotaan seuraavissa luvuissa. Kaikille yhteinen vastaus kuuluu kuitenkin: Siksi, että emme ole vielä ymmärtäneet yhteisöllisen kasvatuksen merkitystä. Yhteisöllinen kasvatus luo monia yhdistelmämahdollisuuksia, hyvässä ja pahassa. Se mikä on hyvää tai pahaa riippuu siitä, keneltä perheen jäseneltä kysytään. Toisen hyvä ei aina ole toiselle hyväksi. Tässä kirjassa kartoitetaan, miten ja milloin perheen eri jäsenet auttavat toisiaan ja mistä pahimmat kiistat käydään. Käytän esimerkkejä suomalaisista nykyperheistä ja tukeudun usein Väestöliiton Väestöntutkimuslaitoksella viiden viime vuoden aikana tekemiimme tutkimuksiin. Poimin itselleni läheisiä ja kiinnostavia aiheita ja tuloksia. En pysty tekemään oikeutta kaikille hyville suomalaisille tutkimuksille, kansainvälisistä puhumattakaan. Tarjoan näköalan vahvassa myllerryksessä olevaan monitieteiseen tutkimuskenttään, jossa viime vuosikymmenten aikana on kuljettu kohti suurta ja kiehtovaa synteesiä. ”Äiti, oletko aina äiti?” Lapselleen ei voi vastata kuin kyllä. Mutta hän ei kysyisi niin, ellei satojen tuhansien vuosien aikana olisi ollut aihetta varmistaa, ettei äiti lähde. Lohdutusta voi hakea siitä, että ihmislapsen väistämätön pelko äidin menettämisestä on samalla takuu useista läheisistä ja erilaisista perhesuhteista.

17


Aluksi oli äiti Uutiskuvassa näkyy Thaimaan vuoden 2004 tuhoisa tsunamiaalto, joka kattaa koko horisontin. Siinä erottuu lukuisia hahmoja, jotka kaikki rientävät kohti rantaa. Yksi ihminen kuitenkin juoksee päinvastaiseen suuntaan, kohti merta. Hän on äiti, joka pelastaa lapsiaan. Tämän perheen kohdalla kauhuhetkillä oli onnellinen loppu. Kuvassa oleva äiti on ruotsalainen poliisi Karin Svärd. Hän sai jälkeenpäin nähdä ohikulkijan tilanteesta ottamat valokuvat ja kuvaili tapahtumia BBC:lle: ”Kuulin ihmisten huutavan minulle ’Pois rannasta!’ kun juoksin heidän ohitseen, mutta en välittänyt heistä. Minun oli yritettävä pelastaa lapseni, mikään ei olisi pysäyttänyt minua.” Svärdin ja kolmen lapsen lisäksi matkalla olivat myös mukana lasten isä ja eno. Svärd kertoi, että perheenjäsenet ovat nyt läheisempiä kuin koskaan aikaisemmin. Ihmisen äitiyteen ei kuulu täydellinen itsensä uhraaminen. Emme ole hämähäkkejä, joiden jälkeläiset saavat ravintonsa emon vapaaehtoisesti tarjoamasta ruumiista kunnes se on imetty loppuun (joskin äideistä eittämättä usein saattaa tuntua siltä). Silti useimmat äidit eivät pysähtyisi hetkeksikään miettimään, vaarantaako lastensa puolesta vaikeassa tilanteessa henkensä vai ei. Antropologi ja sosiologi Edvard Westermarck esitti jo 1880-luvulla, että perhe rakentuu äiti-lapsisuhteen ympärille. Se oli ra18


dikaali ajatus maailmassa, jossa avioliitto nähtiin perheen perustana ja mies perheen päänä. 1920-luvulla antropologi Bronisław Malinowski kuvaili westermarckilaiseen henkeen äidin suhdetta lapseen kaikkein vahvimmaksi sosiaaliseksi siteeksi. Nykytiedon valossa voi todeta Westermarckin ja Malinowskin olleen oikeassa. Alussa on äiti. Äitiys on vahvin ja vanhin perhesuhteemme. Tiivis suhde emon ja jälkeläisen välillä on varmasti ollut olemassa esiäideillämme jo kauan ennen kuin ihminen kehittyi lajina. Äidin suhde lapseen säilyy jopa silloin, kun yhteiskunta yrittää sen purkaa. Esimerkiksi Neuvostoliitossa kokeiltiin 1920-luvulla kasvatusmallia, jossa äideillä olisi imetyksen jälkeen vain vähän yhteyttä laitoksissa kasvatettaviin lapsiinsa. Toivottiin, että äidit imettäisivät mutta että ruoanlaitto, siivous ja lastenhoito olisivat koko yhteisön vastuulla. Kokeilu kaatui muun muassa siihen, että äidit vastustivat sitä äänekkäästi. Kotitöihin toki kaivattiin helpotuksia, mutta omasta kodista ja lasten kanssa yhdessä asumisesta ei haluttu luopua. Myös Israelin kibbutseissa, joissa lapset elivät erillään vanhemmista, pyrittiin vähentämään vanhempainrakkauden voimaa, mutta nekin epäonnistuivat yhtä selkeästi kuin venäläiset utopistit. Rintamaito ja imettäminen tulivat mahdollisiksi noin 200 miljoonaa vuotta sitten. Imettämisen rinnalla nisäkkäillä syntyi kiintymyssuhde jälkeläisiin, tai vähintään ne sietivät jälkeläisiään. Tämänkaltaista yhteyttä kahden sukupolven välillä ei noin vain pureta, yrittämälläkään. Yhteisöllinen kasvatus tukee äitejä mutta ei yleensä korvaa heitä, varsinkaan elämän alkutaipaleella.

19


Mutsi merkitsee eniten Äidin elintärkeydestä lapselle on selkeää näyttöä. Imetyksen vuoksi äiti on vauvan tärkein hoitaja kaikissa tunnetuissa yhteisöissä. Kun vertailtiin pienimuotoisia esiteollisia yhteisöjä eri puolilla maailmaa, huomattiin, että sylilapsi viettää puolet ajasta äidin kanssa. Se on selvästi enemmän kuin kenenkään muun perheenjäsenen kanssa. Toisaalta on olennaista huomata, että toisen puolen ajasta lapsi ei ollut vain äidin hoivan kohteena. Äiti on yleensä tärkein, mutta ei ainoa. On myös selvitetty, miten eri sukulaisten läsnäolo on yhteydessä lapsen hengissä säilymiseen. Karkea, mutta samalla yksiselitteinen mittari on saatu tutkimalla pienimuotoisia esiteollisia yhteisöjä, joissa imeväisyys- ja lapsikuolleisuus on ollut korkea. Lapsen eloonjääminen on tärkeää myös siksi, että se on luonnonvalintaan suoraan vaikuttava asia. Luonnonvalinta suosii niitä periytyviä ominaisuuksia, jotka edesauttavat geenien leviämistä seuraavissa sukupolvissa. Lisääntymismenestystä voi mitata laskemalla kaikki yksilön jälkeläiset yhdessä tai useammassa sukupolvessa. Siihen voi myös sisällyttää kaikki yksilön sisarusten ja muiden sukulaisten kautta leviävät geenit. Ihmisten kohdalla lasten tai lastenlasten määrä on yleisin mittari. Evoluutioantropologit Rebecca Sear ja Ruth Mace halusivat selvittää, heijastuuko yhteisöllinen kasvatus lasten hengissä säilymiseen. Mikäli näin olisi, oletus ihmisten yhteisöllisestä kasvatuksesta saisi tukea. Jos sukulaisen läsnäolo parantaa lapsen mahdollisuutta selvitä hengissä, se on voinut olla luonnonvalinnan kohteena. Yleensä emme tiedä, minkä vuoksi lapsi on pär20


jännyt paremmin, mutta voimme arvata, että se koskee ravinnon, hoivan ja sosiaalisen tuen saamista. Tutkijat kokosivat eri lähteistä tietoa eri sukulaisten vaikutuksesta lasten eloonjäämiseen. Seurattu ajanjakso vaihteli muutamasta vuodesta aina 15 ikävuoteen asti. Katsaus osoitti selkeästi, että eri sukulaisilla on yhteys lapsen eloonjäämisen todennäköisyyteen. Yleensä yhteys on myönteinen – yhteisöllinen kasvatus siis toimii. Kaikissa yhteisöissä äidin olemassaolo edisti lapsen selviämistä, ja hänen lisäkseen ainakin yhden sukulaisen vaikutus oli samanlainen. Searin ja Macen katsauksesta ilmeni, että isän merkitystä oli tutkittu 22 tutkimuksessa. Seitsemässä niistä isän läsnäololla oli myönteinen vaikutus lapsen eloonjäämiseen. Yhdessä vaikutus oli kielteinen, ja 15:ssä ei löydetty yhteyttä isän läsnäolon ja lapsen selviämisen välillä. Isovanhempien, erityisesti isoäitien, läsnäolo vaikutti pääsääntöisesti myönteisesti lapsen elossa säilymiseen, vaikka kielteisiäkin vaikutuksia oli. Vanhemman sisaruksen vaikutusta oli tutkittu vain kuudessa tutkimuksessa. Viidessä niistä löytyi myönteinen yhteys nuorempien sisarusten selviämiseen. Kielteistä vaikutusta ei löydetty yhtään, mutta yhdessä ei ollut vaikutusta suuntaan tai toiseen. On mielenkiintoista, miten eri sukulaisten vaikutus vaihtelee yhteisöstä toiseen. Yhteisöllisyys voi merkitä avunantoa, mutta myös voimavarojen siirtämistä muualle. Esimerkiksi isänisän läsnäolon vaikutusta lapsen hengissä selviämiseen oli mitattu 12 tutkimuksessa. Kuudessa tutkimuksessa isänisällä ei näyttänyt olevan vaikutusta, ja silloin kun vaikutusta oli, se oli yhtä usein myönteinen kuin kielteinen. Sukulaisten vaihtelevasta merkityksestä oli yksi selkeä poikkeus: äidillä on aina selvä vaikutus lapsen eloonjäämiseen, ja tämä vaikutus on aina myönteinen. Kaikissa 28 tutkimuksessa äidin olemassaolo edisti lasten selviämistä. 21


Mainittu katsaus hyödynsi muun muassa suomalaisia kirkonkirjoja tutkimalla saatuja tuloksia. Evoluutiobiologi Virpi Lummaan johdolla kirkonkirjoja on yhdistetty kattamaan useita sukupolvia, jolloin vaikutuksia lisääntymismenestykseen voitiin selvittää tarkemmin. Näin tiedämme, että 1700–1800-luvun Suomessa äidin kuolema oli lapselle kohtalokas etenkin kahden ensimmäisen elinvuoden aikana. Jos usean lapsen äiti kuoli, alle kolmivuotiailla oli suurin vaara kuolla saman tai seuraavan vuoden aikana. Äidin kuolema ei sen sijaan vaikuttanut vanhempien sisarusten mahdollisuuksiin selviytyä elossa aikuisiksi asti. Tämä siksi, että muut sukulaiset pystyivät jo korvaamaan äidin. Esiteollisesta Saksasta on saatu vastaavanlainen tutkimustulos. Jos äiti kuoli ennen kuin vauva oli täyttänyt vuoden, joka kolmas vauva menehtyi. Jos isä kuoli, puolet vähemmän (18 prosenttia) kuoli. Viidakossa elävillä kansoilla on ollut tätäkin rankempaa. Paraguayn acheheimossa alle vuoden ikäinen vauva kuoli aina, jos äiti kuoli, ehkä siksi, ettei äidinmaitoa korvaavaa kotieläinten maitoa ollut saatavilla. Äidin erikoisasemaa perheessä voi kuvata MME-periaatteen avulla. Anne Campbell on kirjassaan A mind of her own: The evolutionary psychology of women esittänyt käsitteen Mothers Matter Most, jonka voi suomentaa muotoon ”Mutsi merkitsee eniten” eli MME. MME korostaa, että koska äideillä on niin ratkaiseva merkitys pienille lapsille, naiset ja äidit ovat joutuneet vahvan luonnonvalintapaineen kohteiksi. Kaikki käyttäytyminen, joka lyhyellä tai pitkällä aikavälillä uhkaa äidin kykyä pitää pieni lapsi elossa, karsiutuu luonnonvalinnassa helposti pois. (Tähän on poikkeuksia joihin palaan pian.) Luonnonvalinta ei tunnetusti katso ”hyviin” tai ”huonoihin” piirteisiin vaan yksinomaan niihin, jot22



Rotkirch, Anna: Yhdessä (WSOY)