Page 1

Leena Kirstinä | wsoy

– sateessa ja tuulessa


Leena Kirstinä

K I RSI KUNNAS – sateessa ja tuulessa

Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki


Teos on saanut tukea Alfred Kordelinin säätiöltä ja wsoy:n Kirjallisuussäätiöltä. © leena kirstinä, kirsi kunnas ja wsoy 2014 isbn 978-951-0-40164-4 painettu eu:ssa


johdanto 7 ihmeellinen vuosi 1924 Kirsi varttuu kesä-Nauvossa ja talvi-Helsingissä, kunnes tulee sota. 1. Sunnuntailapsi syntyy – 19 2. Mitä koulu opetti? – 45

tulevaisuuden varjossa 1947 Miten taideopiskelijasta tulee runoilija ja modernismin uranuurtaja? 3. Edessä uran valinta – 63 4. wsoy – nousevan modernismin kotipesä – 88 5. Kirsi etsii omaa suuntaa – 113 6. Tuuliajolla – 135 7 Sillä välin ja sen jälkeen Suomessa – 142

uusia tuulia ja sadetta päin 1956 Kun kotipesä käy ahtaaksi, lintu rakentaa itse uuden. 8 Pesänselvitystä – 173 9 Villiomenapuusta satupuuhun – 191 10 Elämänmuutos – numera bosatt i Tammerfors – 219 11 Aikamme aapinen – alkuoppia omaan kieleen – 249 12 Käpypojan metsäfantasia – 272 5


rouva quu menee mukaan 1972 Runoilija nousee taisteluun, kun vaarassa ovat sananvapaus ja ympäristöarvot 13 Mahdoton 70-luku – 281 14 Kirsi Kunnas – suojelija – 291 15 Kirsin pöytä täynnä käännöstyötä – 311 16 Osallistumisen ajan pääteokset – 336

paluu lyriikkaan 1980 Kirsi kuljettaa runoutensa uudelle vuosituhannelle. 17 Runon viesti – 351 18 mitä seuraavaksi? – 379 19 modernismin klassikko 2000-luvulla – 407 20 palkintojen aika – 418

jälkisana: kiitokset 432 Viitteet – 435 Kirsi Kunnaksen kirjallinen tuotanto – 442 Lähteet – 455 Kirsi Kunnaksen runo- ja teoshakemisto – 465 Henkilöhakemisto – 470

6


Joh da n t o »Olen kirjoittanut elämäni runoihin. Runot ovat minulle ominainen tapa ilmaista kokemuksiani.» Tämän viestin Kirsi Kunnas lähetti kahdeksankymmentä vuotta täytettyään niille, jotka odottivat häneltä muistelmia. Runoilijan mielestä omaelämäkerta valehtelee, koska ihminen muistaa väärin. Se minkä pitäisi todentaa jotakin menneisyydestä, on kerrottuna jo fiktiota, kuvitelmaa siitä mitä on tapahtunut.1 »Sen sijaan Viivi Luikin Varjoteatterin kaltaisen ’elämäkerran’ tahtoisin kirjoittaa, jos osaisin», sanoi Kirsi joululahjakirjastaan 2011. Luikin elämäkerta muistuttaa satua, jossa eletään yhtä aikaa menneisyyttä ja tulevaa aikaa olipa-kerran ja tuleepa-kerran. Varjoteatterin minäkertoja on kansainvälisesti tunnettu virolainen prosaisti, joka kuvaa elämäänsä uuden itsenäisen Viron suurlähettilään puolisona Roomassa. Esseemäisessä muistelmateoksessa elää päällekkäin aika vuodesta 1949 vuoteen 1998. Yksityisiin kokemuksiin heijastuvat kuin vastavaloina oman maan ja ikuisen kaupungin historian kauneus ja rumuus. Barokin kultareunaisista peileistä näkyy nöyryyttävä aika, joka kasvaa kertojan ihoon kiinni niin kuin pitsinen nokkospaita Kirsin runossa: Ikkunan verhossa päivien varjoköynnös tällä puolen kutoo aikaa nokkospaidan minut ihooni kiinni. ( va l o a k a i k k i k ät k e t t y , 1 9 8 6 )

7


Haluttomuus ryhtyä toisen kirjoittaman elämäkerran kohteeksi liittyy sekä Kirsi Kunnaksen elämänfilosofiaan että runousoppiin. Menneisyyden muistelemisen sijaan on elettävä tätä päivää. Tiitiäisen satupuun viimeisessä runossa »Kissantassu» kissalta unohtuu tassu jonnekin ja sen löytää Lissun Lassu: Tällaisia kissankäpäliä ja kuvia ovat minun runoni olleet ja näin ne ovat syntyneet. En tiedä olenko koskaan ollut »oikea runoilija» – jos sellaisena pidetään ihmistä, joka äärimmäisen herkkyytensä takia kirjaa välittömästi maailmansa järistyksiä kuin seismografi, heittäytyy kokemuksen tuoreessa kiihkossa muuttamaan sen sanoiksi tai niin kuin samaani kiihdyttää itsensä näkyihin.2

Runolla saattaa olla kytkös todelliseen kokemukseen, mutta se ei palaudu siihen. Tämä oli sotienjälkeisen uuden kirjallisuussuunnan, modernismin, periaate. Kirsin lapsuudenkodissa tiedettiin, etteivät taiteilijan teokset, maalaukset, runot, olleet heidän päiväkirjojaan.3 Tämän asenteen myös Kirsi omaksui. Elämäkerralliset viittaukset kirjailijan tuotannossa ovat usein vain hänen omaksi huvikseen tarkoitettuja piilokuvia. Olen Kirsin kanssa samaa mieltä. Kirjailijan jalanjäljissä kulkeminen on toki kiehtovaa, mutta on muistettava, että menneisyyden tavoittaminen vuosikymmenien takaa on harhaa. Todellisuus on niin paljon muuttunut, että se peittää enemmän kuin paljastaa. Valokuvat ja kirjalliset dokumentit kertovat enemmän kuin omat silmät, koska niissä näkökulma on lähempänä elettyä hetkeä. Kirsi on halki vuosikymmenien kertonut haastattelijoille saman kertomuksen omista elämänvaiheistaan, koska… kysymykset ovat aina olleet samoja. Hänellehän ei ole tapahtunut elämässään mitään, vain hänen ympärillään tapahtuu. Kirsi on paljastanut omasta elämästään eloisia yksityiskohtia, mutta karttanut niiden auki selittämistä. Näin hän on halunnut varjella omien lukijoidensa vapautta tulkita teoksia. Kirsi on vastustanut elämäkerran kirjoittamista myös siksi, ettei hän ole säilyttänyt aineistoa: päiväkirjoja tai kirjeenvaihtoa. Mitä 8


hänestä siis kirjoitettaisiin? Tähän oli helppo inttää vastaan, onhan kirjailija elänyt pitkän ja varsin tuotteliaan elämän. Aloitimme silti kirjan teon vasta, kun Kirsi arveli jaksavansa itse osallistua siihen. »Muisteleminen on raskasta», hän sanoi ja lupasi käydä Tampereella sekä Ylöjärvellä kellareissa ja ullakoilla etsimässä aineistoa. Löytyi lehtihaastatteluja ja artikkeleita. Omien runojensa luonnoksia tai versioita hän ei ollut säilyttänyt eikä käsikirjoituksia teoksista tai julkaistuista artikkeleista kuin sattumoisin. Kirjeenvaihdosta oli jäljellä rippeitä. Nyt pehkukopassa, roskakorissa, olevat hän hävittäisi, etteivät ne joutuisi vääriin käsiin. Kirsi kammosi nauhureita, joten meille sopivat työmenetelmäksi paremmin pitkät puhelinkeskustelut, etenkin iltaisin, jolloin Kirsi tunsi olevansa rentoutunut. »Et voi tietää, miten vaikeaa minulle on puhua näin avoimesti omasta elämästäni», hän tunnusti. Keskustelut päättyivät usein Kirsin loppurepliikkiin: »Sain sinut ainakin nauramaan.»

s u o m e n t u n n e t u i n ru n o i l i ja , m u t ta k u k a t u n t e e ? On väitetty, että Kirsi Kunnas on kaikille yhtä tuttu kuin Maamme-laulu tai Suvivirsi!4 Lienee kuitenkin totta, että hän on Suomen tunnetuin runoilija alle kouluikäisten lasten ja heidän vanhempiensa keskuudessa. Vai löytyykö vielä joku, joka ei olisi kuullut Tiitiäisestä, Jaakko Vaakko Vesirotasta tai Herra Pii Poosta? Tuskin, sillä Tiitiäisen satupuuta (1956) luetaan jo kolmannessa ellei neljännessä polvessa. Mutta tiedetäänkö, että Tiitiäisen satupuu ei ole Kunnaksen esikoisteos ja että hän on julkaissut seitsemän kokoelmaa lyriikkaa aikuisille?5 Tunnetaanko hänen kääntäjän- tai oppikirjailijanuraansa? Moni pitää Kirsiä tamperelaiskirjailijana, vaikka hän on paljasjalkainen töölöläinen ja kolmannen polven kaupunkilainen, siis mitä urbaanein runoilija. Akateeminen kirjallisuudentutkimus Kunnaksesta puuttuu lähes kokonaan, jos ei oteta huomioon professori Maria-Liisa Nevalan toimittamaa suomalaisen naiskirjallisuuden historiaa tutkivaa teosta 9


Sain roolin johon en mahdu (1989) tai psykoanalyytikko Pirkko Siltalan naiskirjailijatutkimusta Haen sanojani kaukaa: naiskirjailijan luovuus (1993). Kunnaksesta on kirjoitettu vain jokunen kirjallisuuden pro gradu -tutkielma ja kasvatustieteen kandidaatintyö sekä muutamia artikkeleita. Kunnaksen laaja-alainen ja monitahoinen tuotanto suunnanvaihdoksineen on epäilemättä vaatelias tutkimuskohde, mutta tärkeä, jos haluaa tietoa 1950-luvun modernismin historiasta. Kunnaksen ura tarjoaa tutkijalle monta herkullista arvoitusta: miksi Kunnas lähti omille teilleen, vaikka hän oli saavuttanut arvostetun aseman sotienjälkeisen runouden uudistajien joukossa?6 Hän on joskus sanonut joutuneensa ilmaisussaan törmäyskurssille, mutta kenen kanssa ja mistä syystä? Mitkä seikat saivat Kunnaksen luopumaan aikuisille kirjoittamisesta yli kahdeksikymmeneksi vuodeksi? Tämän kirjan nimi Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa viittaa polveilevaan ja äkkikäänteiseen kirjailijanuraan. Runoilija itse keksi otsikon. Hänen mukaansa elämässä joutuu sekä sateisiin että tuuliin ja on keinuttava niin kuin Haitula, kunnes sade taukoaa. Sitten on ommeltava nuttu nappiin eli mentävä uuteen suuntaan. Kaikki on otettava vastaan, olipa se hyvää tai pahaa. Se on Kirsi Kunnaksen elämänmyönteistä eksistentialismia, harvinaislaatuista suomalaisessa runoudessa.7 Eksistentialismin, olemassaolon kysymykset koettiin ajankohtaisiksi toisen maailmansodan jälkeen, kun takana oli totaalinen sota ja usko ihmisyyteen vähissä. Kuten muualla sotaa käyneessä maailmassa myös Suomessa raivattiin sekä konkreettisia että henkisiä raunioita. Siinä tilanteessa Kunnaksesta tuli runouden uudelleenrakentaja. Hän rakensi sen omanlaisekseen modernismiksi. Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa on kertomus Kunnaksen kirjallisen uran eri vaiheista, elämän kulusta sekä kirjallisesta ja yhteiskunnallisesta toiminnasta muun muassa Suomen ensimmäisen ympäristönsuojeluyhdistyksen puheenjohtajana ja Tampereen jugendkeskustan suojelijana. Lisäksi se tulkitsee teoksia, sillä myös ne vaikuttavat ja muuttavat tekijäänsä. Suoraviivaisen kehityskertomuksen sijasta näen vaiheita ja niihin liittyviä yksilöllisiä ja yhteisöllisiä 10


jännitteitä, tavoitteita ja pyrkimyksiä, jotka ratkaisevat yksilön elämän suunnan. Sattumaakaan ei pidä unohtaa. Teos kertoo siitä, millaisiin aikakausien ja yhteisöjen leikkauskohtiin Tulenkantajien »kulttuuritynnyriin» syntynyt Kirsi on osunut pitkän elämänsä varrella. Runoilijan kirjallinen ura alkaa vuodesta 1947, jolloin esikoiskokoelma Villiomenapuu ilmestyy. Sen ja neljännen kokoelman Vaeltanut (1956) väliin sijoittuu noin kymmenen vuoden ajanjakso, jonka aikana 1950-lukulainen runousoppi löysi pääpiirteensä. Sen aikana tapahtui myös muutos monimuotoisuuden sallivasta runouskäsityksestä normittavaan runouskäsitykseen. Modernismin puutarhassa sallittiin vain tietynlaisia puita. Raivaussahat alkoivat päristä, ja leimaus oli tehty usein varsin tunteenomaisin perustein. Kunnaksen runouden vastaanoton kautta välittyy runouskeskustelun alun haparointi ja päätelmät, joiden perusteella 1950-luvun modernismia luotiin. Tavoitteenani on kirjoittaa kappale Suomen runouden historiaa Kunnaksen näkökulmasta. Hän on kiistatta runouden sodanjälkeisen modernismin uudistaja, jopa teoreetikko. Tuon ajan tapahtumien näyttämönä oli Kunnaksen runojen kustantaja wsoy ja sen kirjallisuuslehti Näköala. Kirsi oli töissä kustantamossa ja mukana kaikissa nuoren polven kirjallisissa pyrinnöissä. Vuonna 1956 Kirsi Kunnaksen ura oli tienhaarassa. Neljännen runokokoelmansa lisäksi hän oli julkaissut modernin lastenlyriikan klassikon, runosatukokoelman Tiitiäisen satupuu. Siirtyminen lastenkirjallisuuteen herättää sekin kysymyksiä: joutuiko Kunnas korkeakirjallisella 1950-luvulla paitsioon kirjoittaessaan lapsille? Mitä merkitsi avioituminen Jaakko Syrjän, hämäläisen prosaistin kanssa ja muutto Tampereelle, keskuksesta periferiaan? Syrjäytyikö rouva Syrjä, kun hänet palkattiin 1960-luvun puolivälissä peruskoulun aapisen tekijäksi? Ei syrjäytynyt, eikä hän piilottanut päätään pensaaseen poliittisella 1970-luvullakaan, vaan osallistui sekä kansalaisena että kirjailijana. Ammatillisesti tärkeä vuosi tältä ajanjaksolta on 1968, jolloin valmistui Aikamme aapinen ja Kirsi alkoi perehdyttää alkuopetuksen opettajia uuden peruskoulun opetusmenetelmiin. Seuraavalla kahdella vuosikymmenellä hänestä tuli rakennetun ympäristön suojelija 11


ja sananvapauden puolustaja. Yhteiskunnallisen toiminnan rinnalla hän ehti kirjoittaa kaksi aivan erilaista ja uudenlaista teosta lapsille (Puupuu ja Käpypoika sekä Kani Koipeliinin kuperkeikat), suomentaa Ivan Krylovia, Federico García Lorcaa ja Daavidin psalmeja. Vuodet 1957–1986 merkitsivät Kirsille ja Jaakolle henkilökohtaisesti työntäyteistä elämää ja osallistumista Ylöjärvellä, Suomessa ja maailmalla. Eppu Normaalin Mikon ja Martin äidistä ei tullut kotirouva Quuta, josta Kirsi loruili Hassut aakkoset -kirjassa vuonna 1975: Rouva Quuta ei tunne kukaan, kun ei mene mihinkään mukaan, on aina yksin kysymyksin: Miksi en mene mihinkään mukaan?

Kuusissakymmenissä Kunnas teki häikäisevän paluun aikuisten lyriikkaan julkaisemalla kolmen kokoelman trilogian Kuun kuva meissä (1980), Kaunis hallayö (1984) ja Valoa kaikki kätketty (1986). Sen vanavedessä syntyi vielä draamallinen runokokoelma Sirkusjuttuja (1985) varhaisteineille. Kirsin luomisvoima näyttää olevan ehtymätön, sillä 1990-luvulla hän aloitti vielä uuden tiitiäisvaiheen, joka on jatkunut viime aikoihin asti. Kirsi Kunnaksen modernismi oli alun pitäen erilaista kuin muiden 1950-lukulaisten. Kukaan heistä tuskin olisi kirjoittanut hätkähdyttävästi raitiotiekiskojen kärsimyksestä, ripsillä paistavasta päivästä, yön mehusta, kuolemaa tuottavasta verestä tai ihmisestä kätenä. Kunnas yhdisti ilmaisunsa monitasoiseen kuvallisuuteen ja kielen musiikkiin modernismin surrealistisia ilmaisukeinoja kuten uudenlaisen kielikuvan, metalepsiksen. Vaikka hänen aikuisille suunnattu lyriikkansa jakautuu ajallisesti kahteen osaan, se muodostaa maailmankuvallisen ja elämänfilosofisen kokonaisuuden, josta on löydettävissä selvät linkit myös tiitiäisrunoihin. Tutustuin Kirsi Kunnakseen Tampereella talvella 1970. Olimme muuttaneet Luopioisista takaisin kaupunkiin, koska maalla ei ollut 12


töitä. Mieheni Väinö Kirstinä kutsuttiin Pirkkalaiskirjailijoiden jäseneksi ja pääsin avecina mukaan yhdistyksen kuukausikokouksiin. Tutustuminen Syrjän pariskuntaan kävi mutkattomasti, sillä Kirsi ilmaisi halunsa tulla meille kylään. Olimme ehdotuksesta kovin iloisia, sillä varsinkaan Väinö ei tuntenut vielä kovin monta tamperelaista. Välittömään tapaansa Kirsi tutustui nopeasti kahdeksankuiseen Annatyttäreemme. Avain pienen tytön sydämeen oli Hanhiemon iloisen lippaan sormiloru: Tämä pieni possu meni ostamaan ruokaa. Tämä pieni possu sanoi: »Syökää ja juokaa!» Tämä pieni possu huusi: »Perunoita tuokaa!» Tämä pieni possu nälissänsä huokaa. Tämä pieni possu itkee suruisasti: ui ui ui koko matkan kotiin asti.

Rikkoutumaton ystävyys sai siinä alkunsa. Korkeassa keski-iässä Kirsi tuntui isossa seurassa vetäytyvän aluksi hiukan syrjään ennen kuin osallistui keskusteluun. Pirkkalaiskirjailijoissa hän on asettunut kirjailijan vaimon rooliin, mihin ei kuulunut puheenvuorojen käyttäminen. Vuosien varrella Kirsi on muuttunut ystäväpiirissä yhä avoimemmaksi, ja hän on ilahduttanut monia kutsuja kulttuurikaskuilla ja tilanteeseen sopivalla oivaltavalla huumorilla. Jokainen teos samoin kuin palkinnot ja arvonimet ovat nostaneet runoilijan kansakunnan tietoisuuteen. Arvonimistä on mainittava ainakin kaksi: Kirsi Kunnas vihittiin vuonna 2000 Tampereen yliopiston humanistisen tiedekunnan kunniatohtoriksi ja vuonna 2009 13


hänelle myönnettiin taiteen akateemikon arvo. Näin ollen hän on toinen tamperelainen akateemikko Väinö Linnan jälkeen. Tampereella tämä syntyperäinen helsinkiläinen on superjulkkis. Jokainen vastaantulija huomaa Kirsin ja hymyilee hänelle tervehdykseksi, sillä puhuttelu ei hämäläisiin tapoihin kuulu. Yleisen hyväntahtoisuuden runoilijaa kohtaan olen havainnut siitäkin, että jos olen pysäköinyt hänen kotikadullaan kiellettyyn paikkaan, kukaan ei enää mulkaise vihaisesti jos Kirsi vain ilmestyy rotvallille kättä heilauttaen, valmiina astumaan kyytiin ja lähtemään kirjamessuille. Hyväntuulinen Kirsi astuu pian lukijoittensa eteen ja sähköistää heidät empaattisella energiallaan. Helsingissä Marjatan päivänä, 15. elokuuta 2014 Leena Kirstinä

14


Kirsi Kunnas Tyttรถnormaalilyseon ylioppilas vuosimallia 1944. Kuva Kirsi Kunnaksen kotiarkisto.

15


I

Ihmeellinen vuosi 1924 —


1 Su n n u n ta Il a pSI Sy n t y y Helsingissä Eiran sairaalassa syntyi 14. joulukuuta 1924 kello 12 pieni tyttö, sunnuntailapsi. Hän ei itse tiedä varmasti, mikä hänen ensimmäinen kotiosoitteensa oli, mutta otaksuttavasti se oli Arkadiankatu 18. Talon ikkunoista avautuvaa näkymää tytön isä on kuvannut 1920-luvun maalauksissaan. Tytön äiti oli taidegraafikko Sylvi Alice Kunnas (o.s. Karlsson, s. 3. tammikuuta 1903) ja isä taidemaalari Väinö – 1920-luvun kirjoitusasussa Wäinö – Ilmari Kunnas (s. 12. huhtikuuta 1896). Nuoret olivat tavanneet opiskellessaan Ateneumissa, rakennuksessa jossa toimi Taideteollisuuskeskuskoulu eli myöhemmin Taideteollinen korkeakoulu (nykyisin osa Aalto-yliopistoa) sekä Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulu eli nykyinen Taideyliopiston Kuvataideakatemia. Avioliitto solmittiin vuoden 1924 alussa, kun Sylvi oli täyttänyt 21 vuotta eli tullut täysi-ikäiseksi. Sylvi Karlsson oli jo 15-vuotiaana päättänyt ryhtyä kuvataiteilijaksi ja aloittanut opinnot Turun Taideyhdistyksen piirustuskoulussa. Varat opintoihin hän hankki iltanäyttelijänä Turun Suomalaisessa Teatterissa. Väinö Kunnas muutti Viipurista Helsinkiin vuonna 1920. Hän oli valmistunut Sortavalan käsityöläiskoulusta ja jatkanut opintojaan Viipurin Taiteenystäväin piirustuskoulussa. Opintojensa rahoituksen hän oli hankkinut konttori- ja piirustusapulaisena Uno Ullbergin arkkitehtitoimistossa Viipurissa ja koristemaalarina muun muassa Pietarissa, jonne mentiin töihin rahanpuutteessa. Musikaalisesti lahjakas Väinö soitti kannelta, mandoliinia ja pianoa. Hän 19


oli opiskellut Viipurissa Toivo Kuulan johdolla säveltämistä, minkä vuoksi hänen maalarimestari-isänsä oli vuokrannut kotiin pianon.8 Väinöllä oli myös kirjallisia taipumuksia. Nuoruudessaan hän oli kirjoittanut sisarustensa esitettäväksi näytelmiä. Tutustuttuaan Helsingissä kirjailijapiireihin hän harkitsi jopa alan vaihtoa ja ryhtymistä kirjailijaksi. Vuosi 1924 oli Kunnaksille tärkeä henkilökohtaisesti mutta Väinölle, perheen isälle, myös ammatillisesti. Maaliskuussa hän vastaanotti vuorineuvos Seth Sohlbergin Viipurin Piirustuskoulun entisille oppilaille tarkoittaman stipendin, joka oli hänen ensimmäisensä. Marraskuussa Kunnas sai Gösta Stenmanin Taidepalatsissa olleesta näyttelystään myönteisen arvion Ilta-Sanomien Aaro Hellaakoskelta. Hellaakosken mielestä Kunnas oli »räiskyvä temperamenttimaalari, jolla näkyy olevan karakteeritajua ja iskuvalmiutta pilakuvaan asti»9 Näyttelyssä oli esillä muun muassa Kunnaksen tuore muotokuva runoilija Uuno Kailaasta, johon hän oli tutustunut 1920-luvun alussa asuessaan Haagassa kirjailija Joel Lehtosen naapurustossa.10 Vaikka Väinön ura oli noususuunnassa, nuoren perheen toimeentulon turvasi isän rakennuspiirtäjän työ J. S. Sirénin toimistossa. Urakkaa riitti, sillä Sirén voitti vielä samana vuonna Eduskuntatalon suunnittelukilpailun. Perheonnea järkytti nuoren äidin, Sylvi Kunnaksen sairastuminen äkillisesti tulirokkoon pian vauvan ensimmäisen joulun jälkeen. Tulirokko oli tuohon aikaan erittäin vaarallinen tartuntatauti, jonka leviämistä pyrittiin estämään eristämällä sairastuneet kulkutautisairaalaan. Hädin tuskin pariviikkoinen vauva vietiin Turkuun Sylvin äidin, noin viisikymmenvuotiaan Vilhelmiina Karlssonin hoidettavaksi. Pahaksi onneksi vauva sairastui pian ripuliin ja alkoi kuivua, eikä isoäiti osannut hoitaa lasta kuntoon. Lääkäri oli jopa suuttunut Mammalle ja sanonut tylysti: »Tehän meinaatte tappaa lapsen.» Vauva lopulta parannettiin lääkärin neuvosta hunajavedellä ja konjakkitipoilla. Ero äidistä kesti kevääseen saakka, ja Sylvi sai vasta toukokuussa tyttärensä taas syliinsä. Sen jälkeen lapsi kastettiin Helsingissä Kirsi Marjataksi. Nuoreen perheeseen syntyi 21. tammikuuta 1926 toinenkin tytär, joka sai nimen Inki Alila. 20


ru n o u d e n a n n u s m i r a b i l i s Vuosi 1924 oli myös uuden runouden annus mirabilis, ihmevuosi. Maan suurimman kustantamon wsoy:n historiassa se oli samanlainen käännekohta kuin oli ollut realismin murrosvuosi 1885.11 Kustantamo nosti 1924 uutta runoutta esiin Nuoret runoilijat -antologiassaan, ja saman vuoden jouluksi Martti Haavio ja Erkki Vala toimittivat ensimmäisen Tulenkantajat-albumin. Kustantamon pääjohtajan Jalmari Jäntin »Tulenkantajiksi» nimittämä ryhmä teki läpimurron.12 Se pyrki kehittämään suomalaista kirjallisuutta ja taidetta eurooppalaiseen suuntaan vastapainoksi sisällissodan jälkeisen Suomen kansallishenkiselle kulttuurille. Julkaisun oli määrä herättää huomiota ja vastustaa jo ulkoasullaan Valvoja-Aikaa, kahden lehden yhdistelmää, jota päätoimitti Turun yliopiston kirjallisuuden professori, valkoisen Suomen hovirunoilija V. A. Koskenniemi (1885–1962). wsoy kustansi sitäkin lehteä. Kunnakset eivät olleet ryhmän perustajajäseniä, mutta kuitenkin sen keskeisiä toimijoita. Väinö Kunnas kuvitti vuoden 1926 Tulenkantajat-albumin ja suunnitteli myös Tulenkantajat-aikakauslehden (1928) näytenumeron taiton. Lehden kuvituksesta vastasi Sylvi Kunnas. Väinö Kunnas ikuisti ryhmän keskeisiä kirjailijoita, Uuno Kailaan, Katri Valan, Olavi Paavolaisen, Pentti Haanpään, Toivo Pekkasen, Unto Seppäsen, Yrjö Jylhän, Lauri Viljasen ja Mika Waltarin muotokuviin. Taidekriitikko Einari (E.  J.) Vehmas luonnehti myöhemmin Kunnasta taitavaksi ihmiskuvaajaksi, jolla oli kyky tavoittaa ihmisen ulkoinen olemus ja elämänasenne, vieläpä hänen toimintansa suuntakin havainnollisesti ja paljastavan totuudellisesti mutta huumorin lievittämänä.13 Kirsi Kunnas on sanonut, että hänen isänsä ei näyttänyt teoksissaan kirjailijoita sellaisina kuin he maalaushetkellä olivat vaan sellaisina kuin he tulivat myöhemmin olemaan.14 Olavi Paavolainen näyttää Kunnaksen vuonna 1928 maalaamassa muotokuvassa ikääntyneeltä ja ikävystyneeltä maailmanmieheltä, vaikka hän oli tuolloin vasta 25-vuotias. Kunnasta on myös pidetty 21


Paavolaisen ohella Tulenkantajien taidefilosofian luojana. Hän oli itsenäinen, kriittisesti kirkkoon ja Isänmaalliseen kansanliikkeeseen (ikl) suhtautuva taiteilija, joka vanhempana ja kokeneempana ei ollut yhtä kiihkeä kansainvälistymisen vaatimuksissa kuin Paavolainen. Erilaiset näkemykset eivät olleet kuitenkaan esteenä heidän ystävyydelleen.15 He tapasivat melkein päivittäin, koska asuivat samassa kaupunginosassa, Töölössä. Tulenkantajista ja heidän modernista elämäntyylistään tehtiin itsenäisen Suomen uuden taiteen myytti. Boheemia mainetta piti yllä muun muassa Mika Waltarin romaani Suuri illusioni (1928), jonka päähenkilöistä yritettiin tunnistaa ryhmän jäseniä, kuten Elsa Enäjärvi kertoo päiväkirjassaan 1928.16 Koska asunnot Helsingissä olivat pieniä, köyhät taiteilijat tapasivat keskustan, Bulevardin ja Aleksanterinkadun kahviloissa kuten Hattupään (Alhambran) kahvilassa, Brondalla tai iltaisin ravintoloissa.17 Vain Olavi Paavolaisella oli varaa järjestää juhlia, samoin opettaja-kirjailija Onni Hallalla, jolla oli tilava asunto Vihdissä Härkälän koululla. Arvovieraidensa varjolla Paavolainen esimerkiksi deponoi eli lainasi Kunnaksen töitä kotinsa koristukseksi sanoen, ettei Kunnaksilla kuitenkaan käynyt ketään vieraita. Nuorellaparilla ei ollut varaa juhlia, eivätkä ainakaan Kirsi Marjatta tai hänen pikkusiskonsa Inki Alila tienneet mitään niistä kieltolain kiertämisen värittämistä juhlista, joista huhuttiin. Kirsi Kunnaksen mukaan hänen perheensä boheemius oli rahattomuutta, mutta myös piittaamattomuutta rahan puutteesta.18 Äiti Sylvi inhosi sovinnaisia pikkuporvareita. Kunnakset olivat omaksuneet ennakkoluulottoman ja itsenäisen ajattelutavan. Heidän ystäväpiirissään oltiin radikaaleja mutta kaihdettiin politiikkaa. Kenenkään poliittista tai yhteiskunnallista taustaa ei kyselty, vain ihminen itse merkitsi jotakin.19 Kirsi-tyttären sanoin »estetiikka muuttui etiikaksi». Sylvi ja Väinö Kunnas olivat aitoja tulenkantajia siinäkin, että he vastustivat kansallismielisyyteen käpertymistä. Heidän kotinsa ovet avautuivat tarvittaessa ulkomaalaisille vieraille. Siitä esimerkin on kertonut pariskunnan ystävä Elsa Enäjärvi (1901–1951). Hän esitteli 22


vuonna 1928 Kunnaksille virolaisen kuvanveistäjän Juhan Raudseppin, joka sai välittömästi kutsun heidän kotiinsa.20 Kunnakset halusivat solmia yhteyksiä Viron tasavaltaan. Se oli lähin ulkomaa, johon oli varaa matkustaa, mutta myös ikkuna Eurooppaan. Kun muu ystäväpiiri matkusti Pariisiin, Kunnakset tekivät 1928 ainoan yhteisen ulkomaanmatkansa Tallinnaan. Tästä matkasta on säilynyt muistona Väinö Kunnaksen maalaus Kuva Tallinnasta, joka esittää näkymää vanhasta kaupungista Lühike jalg -kadun suuntaan ylös Toompealle päin.21

isän kuolema Kirsi Kunnaksen kehdon ääressä heiluttivat – etäältä – taikasauvojaan 1920-luvun kirjallisuuden ja kuvataiteiden merkittävimmät nuoret voimat. Kirsi väittää kuitenkin, ettei hän heitä oikeasti tuntenut koska oli tuolloin vasta lapsi. Hän kyllä näki heitä kotonaan usein, sillä monet asuivat naapurustossa Töölössä, »kaulusköyhälistön asuinalueella». Parhaiten Kirsi muistaa vuotuiset työläis-porvarilliset vierailut kirjailijan ja kustannustoimittajan, myöhemmän akateemikko Toivo Pekkasen ja tämän vaimon luokse Vallilaan. Avantgardististen taiteilijoiden yhteisö muodosti Kirsille mittaamattoman arvokkaan kulttuurisen pääoman ja henkisen turvaverkon. Helsingissä lähes kaikki merkittävät kulttuuripiirit – kuvataiteilijat, kirjailijat ja lehtimiehet – tunsivat Kirsi Kunnaksen ja hänen taustansa. Kun runoutta alettiin sotien jälkeen uudistaa, tuli tulenkantajuudesta hänelle kuitenkin rasite. Se oli kuin syntymämerkki, jota ei voinut poistaa. Arvostelijoiden on ollut vaikea sivuuttaa sitä. Kunnaksen aikuisille suunnatut runot saatettiin vielä 1980-luvulla liittää perusteettomasti tulenkantajayhteyteen. Jos Väinö-isältä kysyttiin, Kirsistä oli tuleva jonkin alan taiteilija. Toimittaja Yrjö Kivimies on kertonut, miten isä oli kerran katsellut Kirsin tanssia ja leikkimielisesti kaavaillut tälle uraa kiinalais-japanilais-balilaisena tanssijana. Polvenkorkuinen Kirsi oli kuunnellut vakavana isän luonnehdintaa ja eläytynyt sitten nenännykeröään 23


24


n ä i n p u h u i s at e e n va r j o Kun sataa, pikku Marjo unohda sateenvarjo edes joskus, pikku Marjo. Älä sitä avaa, sillä jos et koskaan suin päin ravaa räntäsade-vesiloskaan etkä sateen anna otsaasi koskea etkä tuulta päästä puraisemaan poskea et tiedä mitään sadesäästä! Et edes tajua miten maa ja ilma ja maailma taivaan alla voi olla ihanaa rajua sadevesi-koskea, kun sataa kaatamalla. Siis pikku Marjo, unohda sateenvarjo, edes joskus, pikku Marjo.

9 789510 401644

99.1 · www.wsoy.fi isbn 978-951-0-40164-4

Kirstinä, Leena: Kirsi Kunnas - sateessa ja tuulessa (WSOY)  

Elämässä joutuu sekä sateisiin että tuuliin ja on keinuttava niin kuin Haitula, kunnes sade taukoaa.